← Table of contents
Yhdyselämää

Front matter

Tekla Roschier translation

Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and PG

Distributed Proofreaders.

YHDYSELÄMÄÄ

Jonas Lie

Suomentanut Tekla Lampén

Ensimmäisen kerran julkaissut Werner Söderström Osakeyhtiö 1916.

Tämä kirja on pohjoismaissa Jonas Lien kaikkein rakastetuimpia.

Rakastettu — minä punnitsen kyllä tarkoin tämän sanan käytön ja merkityksen. Mutta Jonas Lien teoksista ei muuta voi sanoa. Hänen tovereitaan ihaillaan. Hän ja hänen teoksensa ovat rakastettuja. Monissa painoksissa, joiden suuruus niin suppealla kielialueella kuin pohjoismaiden näyttää suorastaan satumaiselta, ovat hänen romaaninsa levinneet jok'ikisen lukevan ihmisen käsiin. Ja samalla kuin sadattuhannet henkisesti rikastuivat niistä — on melkein ihme, että Jonas Lie voitti sataintuhanten sydämet, vaikka hän loi romaanin koko muodon uudestaan, sillä tavallisesti uudestiluominen aina riistää runoilijalta joukkojen ymmärtämyksen —, ne pysyivät tuntijoistakin kokonaisen aikakauden korkeimpina ja rakkaimpina mestariteoksina. Sill'aikaa kuin monet jäljittelivät häntä ja jotkut kenties täydellistyttivätkin hänen perustamansa kuvailevan (impressionistisen) romaanin muotoa, Jonas Lie pysyi pohjoismaisen romaanitaiteen suurmestarina, jolla ei kilpailijaa ollut.

Sillä hän hallitsi sydämet — sydämensä voimalla.

Totta kyllä — hänen runoutensa puhuu siitä, mikä on likinnä pohjolan mielenlaatua ja kaipuuta.

Hän runoili merestä, joka pohjolan lapsista on suuruuden esikuva. Kaukaisella, myrskyn tuivertamalla merellä — peitossa pitkän pimeyden, jossa revontulet loimuavat ja räiskyvät —, merellä elävät, työskentelevät ja taistelevat, sotivat ja voittavat hänen ensimmäisten romaaniensa ihmiset. Siellä — yössä ja synkeydessä —, talven säälimättömien tähtien alla oli Jonas Lien mielikuvituksen paikka ja koti, mielikuvituksen, joka oli rajoja vailla ja jonka kisatanterena oli kaikki, missä outoa ja sadunomaista piili. Siellä, missä Jäämeri kallioidensa välissä vaahtoaa, oli kohtalo ankara, niinkuin oli niiden ihmisten tahto ankara, jotka kohtalon voittivat. Ja naiset olivat, uhrautumisessaan, voimakkaat kuin miehet.

Jonas Lie voitti itselleen lukijakunnan meri-runoilulla. Vielä enemmän hän kiinnitti mielet niillä romaaneillaan, jotka sitten seurasivat, hänen suurimmillaan ja saavuttamattomilla: perhe-elämää kuvailevilla.

Käännyttyään pois merestä, jota hän rakasti niin palavasti, että hän, tuo kokonaisen ihmisiän maanpaossa elänyt, rakensi synnyinmaahansa talon voidakseen kuolla meren laulussa ja meren rannalla, yritettyään ensiksi »Elämän orjassa» muuttaa romaani esitystä, siinä kun hän ensi kerran paljasti myötätuntonsa, sydämensä koko maailman, hän sijoitti nyt runoilunsa perheeseen ja teki pohjolan perhe-elämästä maailman, jonka siihen saakka vain *luulimme* tunteneemme. Sillä vasta Jonas Lie opetti meidät sitä todella tuntemaan. Hän *näyttää* meille perhe-elämän maailman, jossa olimme kaiken ikämme eläneet lyhytnäköisinä ja puolisokeina.

Siten tullakseen perhe-elämän hallitsijaksi Jonas Lien täytyi suunnattomalla tahdonponnistuksella muodostaa oma mielikuvituksensa uudestaan. Sitä olivat askarruttaneet — ja juuri siinä oli hänen luovan kuvausvoimansa alkuperäisyys — kaikenmoiset sadunomaiset miellekuvat, meren aava, rajaton ulappa, meren tylyys, jättiläismäisyys, omituisuus. Tässä mielikuvituksessa olivat »Peikko» ja »Peikonväet» eläneet, mielikuvituksessa, joka ryntäsi vuorien uumeniinkin, tunkeutui sadun välkkyviin syvyyksiin.

*Mutta samoinkuin Jonas Lie muodosti romaanitaiteen uudestaan ja teki sen kertovasta kuvailevaksi, samoin hän — ja se oli vain nerolle mahdollista — muodosti oman mielikuvituksensa uudestaan.*

Astuessaan todellisimpaan ja pienimpään kaikista maailmoista — perhe-elämän ja neljän seinän maailmaan —, hän kukisti oman mielikuvitusvoimansa ja teki siitä ihmeellisen, ainoalaatuisen arvausvoiman, joka tunki luihin ja ytimiin ja sydämen sisimpiin syihin.

Enemmänkin: hän ei arvannut, hän näki lävitse. Vanhemmat ja lapset, miehet ja naiset, sukulaisuuden, kotiseurustelun, palvelusväen, kaikki nuo pikku seikat, joista elon kohtalot sukeutuvat — niiden lävitse hän näki ja teki ne meidän silmillemme läpinäkyviksi… Ristiriidat ja yhteeniskennän, taistelut ja sovinnon, arkipäivän hankaukset, likentäytymisen ja hiljalleen loittonemisen, mielenmasennuksen ja ilonaiheet — kaiken sen, mikä on perhe-elämän verenkiertoa, miljoonain elävien olentojen onnen nousua ja laskua, Jonas Lie tunsi ja sen hän saattoi meidät elämään niinkuin eläisimme omaa elämäämme.

Tätä elämää, jonka nyt vasta älysimme ja näimme, nyt vasta, kuin hän sen oli meille näyttänyt … neronsa valossa.

Kuinkapa ei runoilija mieltämme kahlehtisi, kun hänen taiteensa ensi kerran asettaa eläväksi silmiemme eteen sen kodin, jossa elämme ja hengitämme?

Jonas Lie olisi voittanut meidät puolelleen jo yksistään sillä probleemilla, joka oli hänen runoilunsa esineenä ja jonka hän ratkaisi ja näki tarkemmin kuin kukaan muu, antaen sille elämän esitysmuodossa, jonka täytyi vaikuttaa itse elämän tavoin.

Kahlehtia hänen täytyi jo aiheellaan ja aiheenhallinnallaan.

Mutta lumouspiirissään hän piti sydämensä voimalla.

Runoilijasydämen myötätunto, sydämen, joka ei koskaan lepää eikä koskaan tyynny, on hänen runoutensa valuva, punainen veri.

Jonas Lie näki sydämellään. Hän ymmärsi sydämellään. Sentähden hän myös osasi antaa anteeksi. Ja koska hän sydämensä pohjasta antoi anteeksi, koetti hän tuoda parannusta.

Hänen mielensä, joka oli yhtä miehekäs kuin lempeä, ei tuominnut koskaan eikä ketään. Hän ymmärsi … ja tahtoi lohduttaa. Ja hän osasi lohduttaa. Sillä hänen sydämensä teki hänet viisaaksi.

Ja kaikki, jotka kärsivät ja olivat särkyneet, kaikki, joiden elämä oli tuhoutunut ja myrkyttynyt ja joiden sielussa haava veristi, — kaikki kokoontuivat hänen, ystävänsä, ympärille; ja kooten syvän viisautensa yhteen lyhyeksi lauselmaksi hän lempeällä äänellään ilmaisi evankeliuminsa:

*»Ota ja anna laupiain käsin».*

— — — — — — — — — — — — — — — — —

Se kohtalo, joka Jonas Lien tuotannolle ulkomailla tuli hänen eläessään — Lie kuoli v. 1908 — ei ollut hänen ansioidensa mukainen. Aikana, jolloin käännetään melkein kuumeenomaisella kiihkolla, jolloin koko maailman silmät olivat suunnattuina runoilijan kotimaata ja sen kirjallisuutta kohden, on Pohjolan suurinta romaanitaiteilijaa tutustutettu muunkieliselle lukijakunnalle vain katkonaisesti; hän on ollut miltei huomaaton.

Osaksi olivat siihen olotkin syynä.

Kun Norjan päivä koitti, oli teatterin valtaistuin tyhjänä. Itseoikeutettuna sille koroitettiin Henrik Ibsen. Jonas Lielle, romaanin mestarille, muodostuivat olot toisenlaisiksi. Ei vain se ollut ratkaisevana, että romaanikirjailijan on aina vaikeampi tunkeutua esille ja saavuttaa huomiota. Yhtä ratkaisevaa oli, että Europassa oli romaanin hallitsijapaikka täytetty. Kun Jonas Lien taide säteili keskipäivänkorkeudessaan pohjoismaissa, piti Emile Zola, jonka nerokkain vastustaja Jonas Lie oli, vielä koko Europpaa otteessaan, hänen väkevä kätensä ei vielä ollut hellittänyt yllätettyä niskaamme. Ja sill'aikaa kuin Emile Zola hallitsi lännessä, astuivat idästä esiin mahtavat venäläiset — hallitsijajoukko, joka hallitsijansanoin puhui suunnattomasta uudesta maasta, puolisivistyksestä, joka pani meidät kummastelemaan…

Tosiaankin liikaa olisi ollut, jos romaanikirjailija, joka tuli syrjäisestä sopesta, olisi syössyt taisteluun…

Eikä Jonas Lie itse tehnyt kerrassaan mitään tullakseen »nähdyksi». Hän eli monet vuodet keskuksissa: Stuttgartissa, Dresdenissä, Hampurissa. Mutta vieraallakin maalla hän pysyi omassa kodissaan, jossa Norjan lippu riippui maanpakolaisen vuoteen päällä, ja ne neljä seinää, joiden sisällä hän asui, missä ikinä hän muukalaismaassa olikin, pysyivät palasena Norjaa, jolle hän ei ollut koskaan uskoton — kaikkein vähimmän, tunkeutuakseen näköisälle.

Hän tarkkasi — »kaksisilmäisenä nerona», joka hän oli, — ulkomaiden yhteiskuntaa neron juurtajaksaisella terävyydellä; mutta hänen ei tehnyt mielensä pyrkiä tähän yhteiskuntaan. Niinkuin yksinistuja meren rannalla tähyää ulapan yli, niin katseli Jonas Lie sitä yhteiskuntaa, jossa hän eli.

Sen kirjallisuuden hän tunsi ja sen kirjallisuuden sankarit.

Uskon kyllä, että hän hiljaisessa sopukassaan vertaili itseään heihin, noihin toisiin, jotka silloin hallitsivat romaanin taiteessa. Mutta kilpailu ei häntä viehättänyt.

Ylväänä ja hiljaisena hän pysyi pohjolan mestarina. Ja jos meidän rakkautemme häntä kohtaan pysyy, tahdomme häntä siitä kymmenkertaisesti kunnioittaa:

Kunnia nerolle, jonka ominaisin lähde oli sydän!

*Herman Bang.*

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings