TOINEN NÄYTÖS.
Reading edition
Komeasti sisustettu sali kauppaneuvos Bolzaun huvilassa. Keskellä suuret avonaiset ovet, jotka vievät puutarhaan. Ovia oikealla ja vasemmalla. Oikealla, etualalla, ikkuna ja shakkilautapöytä, vasemmalla sohva, sen takana kukkalava ruiskukannuineen. Tuolia y.m.
1:NEN KOHTAUS.
Bolzau. Vilhelmina.
Bolzau (Istuu sohvalla, sanomalehti kädessä). Kaikki kylpypaikat ovat taasenkin täynnä! Enpä käsitä tuota ihmisten vimmaa matkustamaan kylpylaitoksiin, silloin kun on niin hyvä istua huoletonna kaikessa mukavuudessa kotona. Sehän vasta oikeata elämän nautintoa onkin.
Vilhelmina (Oikealla, ikkunan luona, silmäillen milloin millekin puolen kadulle). Mitähän nyt jo kello lienee?
Bolzau. Tahdotko tietää ajan minun vatsani vaiko minun kelloni horisontin mukaan?
Vilhelmina. Sinun vatsasi käy jotenkin säännöllisesti.
Bolzau. Niin tekee. Ja jos tuo poika paha ei saa määrätyllä ajalla tarvettansa, niin rupeaa se murisemaan. (Katsoo kelloaan.) Kello on niin paljon kuin — minun vatsani mukaan juuri ruokahetki — minun kelloni mukaan vielä kymmenen minuuttia vailla.
Vilhelmina. Minä en käsitä, missä tuo Ludniilla viipynee?
Bolzau. Joko taaskin olet peloissasi hänen puolestaan?
Vilhelmina. Hänen pitäisi nyt jo olla kotona — jollei vaan joku vaara —
Bolzau. Niin muka mammaseni. Eihän Ludmilla ole enää mikään lapsi, joka voi vaunuista pudota.
Vilhelmina. Vähät sellaisista vaaroista nuorille tytöille.
Bolzau. Niin vai. Mitä muita vaaroja on sitten noille heikoille ihmislapsille tarjona?
Vilhelmina. Sinun pitäisi se parhaiten tietää. Kerran maailmassa olit sinä itsekin tuollainen vaara.
Bolzau. Niin muka. Merkillistä vaan, että tytöt itse lentävät päistikkaan noiden vaarojen syliin.
Vilhelmina. Älä ylvästele siinä — meillä vaimoparoilla on jo niinkin kylläksi suuri taakka kannettavana.
Bolzau. Suuri taakka kannettavana? Oikein, mammaseni, — kilometrin pitkiä helmuksia, chignoneja — (hyvänluontoisesti.) Onko minullakin oikkuja, mammaseni?
Vilhelmina. Hu — hu —
Bolzau. Miinaseni!
Vilhelmina. Hm!
Bolzau. Miinaseni! Oikkuja? Onko sinulla koskaan ollut syytä valitella minusta?
Vilhelmina. Ja sen hän sanoo niin viattomana kuin lapsi — ja kuitenkin olen alinomaa turhaan pyytänyt häntä ostamaan minulle uudet vaunut. — Oletko ne kokonaan unhottanut?
Bolzau. Vai niin — nuo vaunut! (Pyörähtää ympäri ja ottaa sanomalehden käteensä.)
Vilhelmina. Minua oikein hävettää, kun näen paronitar Hirschbergin tahi presidentin rouvan ajavan uusissa vaunuissaan ja minulla ei ole kuin vanhat.
Bolzau (lukee sanomalehteä).
Vilhelmina. Bolzau!
Bolzau. Hm!
Vilhelmina. Mitenkä on vaunujen laita?
Bolzau (Panee lehden pois, nousee ylös). Mitä saadaan tänään päivälliseksi, Miinaseni?
Vilhelmina. Vaunut!
Bolzau (Koomillisen harmillisena). Niitä olen jo saanut tarpeeksi kavertaa.
Vilhelmina (lauhtuneena). No, — tänään on pyitä —
Bolzau (ystävällisesti). Pyitä — hm! Tänään onkin minulla oikein erinomainen ruokahalu. (Katsoo kelloaan.) Emmekö lähde jo pian ruualle?
Vilhelmina. Ludmilla ei ole vielä kotona.
Bolzau. Vai niin —
Vilhelmina (ikkunan luona). Mutta tuolla hän jo tuleekin.
Bolzau. Kuuleppas, mammaseni — tuota tyttöä kohtelet sinä hieman tylysti — niinhän? Sinä pidätät häntä kaikesta kanssakäymisestä, ja se on jo vähän liikaa — tuskinpa pitäisit omaa tytärtäsikään enemmän silmällä.
Vilhelmina. Siinäpä juuri temppu onkin. Kun minun veljeni lähti Ameriikaan, niin hän jätti tyttärensä minun haltuuni —
Bolzau. Meidän haltuumme —
Vilhelmina. Kuinka?
Bolzau. Hän jätti tyttärensä meidän haltuumme. Siinä on näet pieni eroitus —
Vilhelmina. Olkoon niin — hän jätti tyttärensä meidän haltuumme ja käski minun häntä huolellisesti kasvattamaan — senpä tähden olenkin aina tuosta Ludmillasta niin pelossani — uskottu tavara on kymmenen kertaa suuremmalla huolella hoidettava.
Bolzau. Ja tänään tai huomenna tapaa hän kuitenkin miehen, — vaaran, piti sanoa.
Vilhelmina. Sitähän juuri pelkäänkin. Minä oikein vapisen muistellessani, kuinka viime vuonna Baden-Badenissa näin hänet kävelemässä erään herran kanssa ja kuuntelevan tuon jaarituksia. Mutta seuraavana päivänä läksinkin pois, vaikka kylpyaikani ei vielä ollut loppunut.
Bolzau. Vai niin? Mutta mikä sitten sinun tarkoituksesi on, mammaseni? Aiotko tehdä tytöstä nunnan?
Vilhelmina. Mitä joutavia! Minä tahdon ainoastaan hoitaa häntä huolellisesti siihen asti, kunnes minun veljeni palaa Amerikasta. Hän saakoon tytön sellaisena kuin lähtiessään minulle uskoi.
Bolzau. Meille — meille uskoi. — Ja minä olen myöskin luvannut katsoa Ludmillan parasta ja jos hän rakastuu johonkin kelpo mieheen, niin minä teen heistä parin, sillä kelpo mies on toki paras tavara tytölle.
Vilhelmina. Merkillisiä mietteitä!
Bolzau. Ja samalla tosia! Sanopas, mammaani, enkö minä ole sinun paras tavarasi?
Vilhelmina. Olet, olet.
Bolzau. No, mitä sinä sitten enää tahdotkaan —
Vilhelmina. Hm, — vaunuja!
Bolzau (erikseen). Taas vaunuja.
2:N KOHTAUS.
Samat. Ludmilla.
Ludmilla (Keskiovesta). Tässä minä nyt olen, täti! — hyvää huomenta, setä!
Vilhelmina. Sinä olit hyvin kauan poissa, lapseni.
Ludmilla. Minulla kun oli niin paljon ostamista — mallikaavoja — helmiä — villalankoja ja joka paikassa minua viivyteltiin.
Vilhelmina (lähenee Ludmillaa). Sinä olet niin palavissasi.
Ludmilla. Niin, ulkona on niin kuuma, luultavasti tulee vielä ukkonen.
Vilhelmina. Ja sinun silmäsi loistavat niin kummallisesti — onko sinua mikä kohdannut?
Bolzau (erikseen). Kenties joku vaara.
Ludmilla. Ei täti — mikä olisi minua voinut kohdata?
Vilhelmina. No, voisipahan sitä pelästyä — säikähtyä —
Bolzau. Niin ja pudota vaunuista — niin on, niin on, — maailma on täynnä vaaroja, lapsikulta. Mutta kuule, mammaseni, nyt sanovat sekä minun vatsani että minun kelloni ruuan ajan olevan käsissä.
Vilhelmina (hääräillen Ludmillan ympärillä). Ole aina varoillasi, Ludmilla — muista mitä täti sanoo!
Bolzau. Muistahan, mammaseni, mitä minäkin sanon — onpa jo aika syödä päivällistä. (On astumassa Vilhelminan kanssa käsitysten pois.)
3:S KOHTAUS.
Edelliset. Frans. Schnake.
Frans. Vahtimestari Schnake tahtoo puhutella teitä, herra.
Bolzau (harmissaan). Tulkoon jälestäpäin, — nyt ei ole minulla aikaa.
Vilhelmina. Eihän hänellä ole kuin muutama sana sinulle sanottavaa — älähän vaivaa miesparkaa turhaan kaksi kertaa.
Bolzau (väkisin). Tulkoon sitten — mutta pian.
Frans (avaa Schnakelle oven.)
Schnake. Pyydän nöyrimmästi anteeksi, jos häiritsen teidän päivällisuntanne, herra kauppaneuvos.
Bolzau (jyrkästi). Minä en ole vielä syönytkään. Mutta olen juuri lähdössä päivälliselle, Schnake — sanokaa sentähden minulle vaan lyhyesti, mitä on asiaa.
Schnake. Pyytäisin teitä vain kirjoittamaan nimenne tähän listaan, herra kauppaneuvos.
Bolzau. Mikä lista se on?
Schnake. Luettelo juhlaan osaa-ottajista ja vieraista — suvaitkaa vaan kirjoittaa tänne nimenne ja kuinka monta vierasta tuotte mukananne — tänne näin — herra kauppaneuvos.
Bolzau. Mistä te tiedätte, otanko minä ollenkaan osaa juhlaan?
Schnake. Suvaitsette laskea leikkiä, herra kauppaneuvos, — olisipa jo rikos epäillä teidän tuloanne. Te, joka olette monta vuotta olleet Konkordian jäsen, sen kunniajäsen, esimies — ja entinen soolo-baritooni. — Voi kuinka te lauloitte koreasti tuota Richardiin chanzonetteä hyräilyköörin kanssa. Kun minä ajattelen sitä —
Bolzau (itsekseen, huoaten). Ja minä ajattelen pyitä.
Schnake. Meidän kaupunkimme maine ja kunnia — ja hänkö olisi poissa yhdistysjuhlasta — ei, se ei käy laatuun! Ja kuinka tällä kertaa käy kaikki komeasti — saliin astutaan juhlamarssissa — kaksi soittokuntaa soittaa — herra Brimborius on kaikki niin ihmeellisesti järjestänyt — suuret laulajaiset — päivälliset! Kaikki hyvin komeasti, herra kauppaneuvos.
Bolzau. Olkoon vaan — minä en tule kumminkaan, Schnake.
Vilhelmina. (Schnakelle, rauhoittaen häntä). Tulkaa toiste, Schnake. Kauppaneuvos aikoo ensin miettiä asiaa ja nyt on juuri ruoka-aika.
Schnake. Kiitoksia, armollinen rouva, minä tulen päivällisen jälkeen. Jos herra kauppaneuvos ei tule, niin mikä juhla se sitten on. Hyvää ruokahalua, armollinen rouva, — herra, — neiti. (Pois keskiovesta.)
Bolzau. Jos tuo mies syö yhtä ahkeraan kuin puhuu, niin pitäisipä hänen lihoman.
Vilhelmina. Mutta miksikä sinä et tahdo mennä yhdistysjuhlaan?
Bolzau. Niin, mutta nyt kaipaan minä enemmän lepoa ja mukavuutta, kuin huvia. (Ottaa myös Ludmillan käsipuolesta.)
Vilhelmina. Ja minä olin jo itseäni ja Ludmillaa varten tilannut tuon pienen ensi rivin aition kuullaksemme, vaikka salavihkaakin, teidän konserttianne.
Ludmilla. Ja minä kun olin siitä iloissani. (Silittelee Bolzaun poskia.)
Bolzau. Vai niin, mutta puhutaanhan näistä kaikista pöydässä — tulkaahan viimeinkin. (On taluttamaisillaan molempia käsipuolesta.)
4:S KOHTAUS.
Samat. Brimborius.
Brimborius (keskiovesta.) Terve, herra kauppaneuvos. Teidän palvelijanne, hyvät naiset —
Bolzau (päästäen naisiensa kädet). Kas niin — toinen kerta.
Brimborius. Enhän minä suinkaan tule sopimattomaan aikaan.
Bolzau. Me olimme juuri päivälliselle menossa.
Brimborius. Enpä tahdo suinkaan viivytellä — pari sanaa vaan. — Herra Bolzau, teidän tulee olla isäntänä seuran juhla-päivällisillä.
Bolzau. Minunko?
Brimborius. Niin, ja vitkani puolesta tulin minä sitä sanoinaan.
Bolzau (erikseen). Sehän vielä puuttui! (Ääneen.) Antakaa anteeksi, mutta minä en tule juhlaan ollenkaan.
Vilhelmina. Mutta kuulehan — sehän on kunniavirka — eihän sitä käy kieltäminen.
Bolzau. Hyvä herra Brimborius, oletteko te jo syöneet päivällistä?
Brimborius. Olen — kiitoksia.
Bolzau. Mutta minä en vielä ole.
Brimborius. Sanokaa siis vaan »hyvä» ja minä jätän teidät rauhaan.
Vilhelmina. Hyvä ukkoseni —
Luomilla. Setä kulta —
Brimborius. Vanha ystäväni —
Bolzau. Olkoon sitten menneeksi — hyvä, hyvä, hyvä — minä otan, minä suostun — muuten en saa tänään syödäkseni. (Vilhelminalle ja Ludmillalle.) Menkää vaan ja alkakaa jo — minä tulen heti paikalla. (Sivulle.) Nyt ovat pyyt jo kaiketi ihan ruskeat.
Vilhelmina. Tule, Ludmilla!
Brimborius. Nöyrin palvelijanne, hyvät naiset.
(Vilhelmina ja Ludmilla menevät pois oikealle.)
Brimborius. Asia on siis niinkuin päätetty — te tulette. — Kas se oli (kättelee Bolzauta) oikein.
Bolzau (pitäen häntä kädestä ja talutellen oveen päin). Niin — minä — minä kiitän — kiitoksia paljon teidän vaivoistanne.
Brimborius. Mitä joutavia —
Bolzau (kumartaen). Minä kiitän.
Brimborius. Hyvää ruokahalua, herra kauppaneuvos. (On lähdössä.)
Bolzau. Kiitoksia. (Tulee etualalle). Pääsinpä vihdoinkin hänestä.
Brimborius. Kuulkaapas vielä asia — (palajaa).
Bolzau. Niin vai — vai niin —
Brimborius. Ajatelkaapas vaan, minä keräsin kokoon melkein kaikki kaupungin pyssyt.
Bolzau (ajatellen jotain muuta). Minä kiitän teitä teidän hyväntahtoisuudestanne.
Brimborius. Ja kun juhlaseurue astuu tarhaan, niin otetaan se vastaan pyssyn laukauksilla.
Ludmilla (ovella). Setä hoi! Soppa jäähtyy —
Bolzau. Ja tämä syöttelee minulle pyssyn laukauksia. — Minä tulen heti paikalla. (Ludmilla pois.)
Brimborius. Niin — muuta ei minulla enää tainnutkaan olla sanomista. Vieläkin kerran voikaa hyvin. (Kättelee Bolzauta).
Bolzau (erikseen). Ja nyt en minä enää häntä laske. (Taluttelee Brimboriusta ovelle päin.)
Brimborius. Kuinkahan luulette, kestääkö nuo tussarit kaksinkertaista latinkia? (Seisahtuu.)
Bolzau (taluttelee häntä edelleen). Voittehan koettaa, ystäväni.
Brimborius. Hyvää ruokahalua, herra kauppaneuvos. (Pois keskiovesta.)
Bolzau. Jopahan nyt viimein meni matkoihinsa. Pahoin pelkään etten saa tänä päivänä ollenkaan syödäkseni. Kaikessa tapauksessa ovat pyyt nyt jo ihan mustia. (On menossa oikealle.)
5:S KOHTAUS.
Bolzau, Frans, sitten Bertha.
Frans (tulee oikeanpuolisesta ovesta, soppamalja kädessä ja on menossa keskiovelle).
Bolzau. Frans — jos nyt vieläkin joku tulee minua puhuttelemaan, niin sano minun olevan poissa kotoa, olevani laudalla — sano mitä hyvänsä, elä vaan laske ketään sisään. Ymmärrätkö?
Frans. Ymmärrän, herra.
Bertha (hattu päässä, mantteli niskoilla, pieni matkasäkki kädessä — keskiovesta.) Rakas setäni!
Bolzau (kääntyen oven suulla ympäri). Mitä nyt? Kah, Bertha! (Frans menee pois keskiovesta).
Bertha. Niin, minähän tässä olen, setä kulta.
Bolzau. Vaan mistäs tulet? — tai kuhunka menet — näytätpä kovin matkaan lähtijältä.
Bertha (matalalla äänellä). Minä tulin sinun luoksesi pyytämään, etkö ottaisi minua muutamaksi päiväksi luoksesi?
Bolzau. Tietysti kernaasti, lapseni, mutta —
Bertha. Sinä tahdot kai tietää miksikä niin — meidän kyökin uunia laitetaan parhaillaan.
Bolzau. Kyökin uunia sanoit?
Bertha. Niin ja sentähden on meillä kaikki huiskin haiskin.
Bolzau. Niin vai, vai niin.
Bertha. Ja senpätähden katsoin parhaaksi viettää nämä pari päivää —
Bolzau. Meillä — tietysti — mutta missä sinun miehesi on?
Bertha. Minun mieheni — hän on — hän on kutsuttu jonnekin päivälliselle — (Purskahtaa itkemään.) Setä kulta.
Bolzau. Mutta mikä sinua vaivaa — oikeinhan sinä itket, Bertha?
Bertha. Niin — tuo kyökin uuni — se oli vielä melkein uusi!
Bolzau (erikseen). Niin muka, — ei, siinä on jotain merrassa, mutta minun pyitäni, minun pyitäni! (Ääneen.) Kuuleppas lapseni — pyyhi ensin pois kyyneleesi ja sitten mennään ruualle. Kas niin — ja päivällisen perästä puhelemme sitten tuosta kyökin uunista. (Syleilee).
Bertha. Niin, setä kulta, puhu minulle jotain tuosta kyökin uunista. (Syleilee nyyhkien Bolzauta.)
Bolzau. Mutta lakkaahan jo, lapseni — rauhoitu — kas niin — ettei toiset voisi mitään huomata — mitä heidän tarvitsee tietää kyökkimasinoista, eikö niin?
Bertha. Sinä olet oikeassa, setä!
Bolzau. Ja nyt — jos pyyt eivät ole vielä palaneet, niin saat sinäkin niistä osan, mutta taata en voi. (Molemmat pois oikealle.)
6:S KOHTAUS.
Frans. Scheffler.
Frans (vati kädessä). Kauppaneuvos on vielä ruualla. Ettekö suvaitse astua ruokasaliin, herra tohtori?
Scheffler (keskiovesta.) Pyydä kauppaneuvosta tulemaan tänne — hetkeksi vaan!
Frans. Niinkuin käskette. (On lähdössä oikeanpuolisesta ovesta.)
Scheffler. Frans! (Frans kääntyy.)
Scheffler. Lienee parasta ettet mainitse nimeäni — muutoin ne kutsuvat minut sisään. Sano vaan: siellä on muuan herra.
Frans. Hyvä, herra tohtori. (Pois oikealle.)
Scheffler. Saanenko tänään hetkeäkään aikaa jatkaakseni juhlapuhettani. (Vetää taskusta käsikirjoituksen.) Enpä todellakaan tiedä, mitä siitä vielä tulee. (Lukee lausumalla ja koroittaen sanoja.) »Niinkuin eri äänet vasta kaikki yhdessä synnyttävät sopusoinnun — harmonian — niin on myös inhimillisten yhteiskuntien laita.» — (Puhuu.) Tämä on nyt vähän niin ja näin, mutta se kuuluu hyvältä. (Niinkuin edellä.) — »Yksityinen ei tuota kuin vaillinaista» — tämä on nyt myöskin niin ja näin, mutta se kuuluu hyvältä, — (Niinkuin edellä ) »Mutta soitto vasta silloin soitolle tuntuu, kun siinä on sopusointu, — on harmonia. Ja harmonia — kunnioitettavat kuulijani — se on juuri harmonia.» (Puhuu.) Joka kerta kun puhun harmoniasta, niin muistuu mieleeni Bertha, ja minä en saa oikein sopivata jatkoa. (Tirkistää käsikirjoitukseen.)
7:S KOHTAUS.
Scheffler, Frans, Bolzau.
Frans (tulee vati kädessä oikealta ja menee keskiovesta pois).
Bolzau (oikealta servietti kaulassa). Ketähän nyt taas Jumala antaa? Kah — sinähän se olet — tulitko lukemaan minulle juhlapuhettasi.
Scheffler. En; minulla on ainoastaan pari sanaa sanottavana.
Bolzau. Pari sanaa — nuo pari sanaa kestävät kauemmin kuin koko ruoka-aikani.
Scheffler. Minulla on muuan vieras, tohtori Steinkirsch, joka ennen tässä kaupungissa asuessaan oli Polyhymnian jäseniä.
Bolzau (puoleksi sivulle). Vaikka Konkordian, sama se minusta.
Scheffler. Hän on tullut yhdistysjuhlaan — hänen piti oikeastaan asuman minun luonani.
Bolzau. Mutta mitä se minua liikuttaa?
Scheffler. Mutta nyt se ei käy päinsä —
Bolzau. Niin tuon kyökin uunin tähden —
Scheffler (kummastellen). Minkä kyökin uunin tähden?…
Bolzau. Arvelin noin vaan, ettei teillä enää keitetä — vaan entäs sitten?…
Scheffler. Mitä kummaa sinä keittämisestä puhut? Ei, näetkös setä, — minun vaimoni on matkustanut äskettäin pois.
Bolzau. Niin vai — vai niin!
Scheffler. Hän on lähtenyt veljensä luo Rosendorffiin.
Bolzau. Vai niin — niin vai —
Scheffler. Hänen veljellään oli hyvin tärkeä asia hänelle.
Bolzau. Joku perintö-asia tietysti?
Scheffler. Niin juuri — niin se olikin.
Bolzau (sivulle). Valehtelee kuin almanakka! Malta, malta, veikkoseni!
Scheffler. Vaimoni poissaollessa minä en tietysti voi pitää vierasta niinkuin pitäisi ja — sentähden tulin pyytämään sinua —
Bolzau. Ottamaan hänet minun luokseni, tahdot sanoa. Kernaasti minun puolestani.
Scheffler. Kiitos, setä! Päivällistä syön minä kumminkin vielä hänen kanssaan yhdessä, mutta sitten tuon minä hänet tänne.
Bolzau. Kuuleppas, veikkoseni, tulepas tänä iltana minun luokseni.
Scheffler. Kiitoksia, setä; mutta minun pitäisi kirjoittaa vielä huomiseksi juhlapuhe.
Bolzau. Minulla on hyvin tärkeä asia sinulle. Minä aion kysyä sinulta neuvoa eräässä riita-asiassa.
Scheffler. Riita-asiassa.
Bolzau. Niin juuri — on tuommoinen käräjäasia kyökin uunista.
Scheffler. Kyökin uunista?
Bolzau. Niin, — ole siis hyvä ja tule — nyt ei ole minulla aikaa selittää tuota asiaa lähemmin, mutta vallan merkillinen sekasotko se on tuo uunijuttu. Nyt täytyy minun mennä pyiden kimppuun. Voi hyvin! (Erikseen.) Malta, malta, veikkoseni — kyllä minä sinulle pätsin kuumennan. (Pois oikealle.)
Scheffler. Pääsinpä nyt tuosta Steinkirschistä ja nyt saanen ehkä hieman aikaa jatkaa puhettani. (Vetää käsikirjoituksen taskustaan.)
8:S KOHTAUS.
Scheffler. Hartwig.
Hartwig. Missä se minun vanha, kunnon kauppaneuvokseni on? Kah — Scheffler.
Scheffler (pitelee käsikirjoitustaan). Mikä se tuokin lennätti tänne.
Hartwig. Missä tuo meidän ukko kauppaneuvoksemme piileskelee?
Scheffler. Hän on päivällisellä — ja minä —
Hartwig. Ei sanaakaan enemmän — kyllä niinä jo ymmärrän. »On päivällisellä», se riittää — Ei ole mikään niin vaarallista terveydelle, kun tulla häirityksi juuri päivällistä syödessä — ja sitten on se myös kaikkia hienoja tapoja vastaan. Annetaan sentähden tuon kelpo ystävämme syödä rauhassa ja me sillä aikaa keskustelemme.
Scheffler. Hyvääkin keskustelua; hän puhuu ja minä kuuntelen.
Hartwig. Kun minä kerran panen oman talouteni toimeen, niin teenpä kovan lain ruokarauhasta.
Scheffler. Sinulla on siis yhä vielä nuo —
Hartwig. Oman talouden tuumatko? Kummallinen kysymys.
Scheffler. Mutta olethan jo monasti sanonut —
Hartwig. Hyvä, hyvä — kyllä minä jo ymmärrän, mitä tahdot sanoa. — Tosin olen minä vänrikkiajoillani ollut vähän vallaton, mutta siitä saakka olen kehittänyt järkeäni — olen tutkinut naisten sydämet.
Scheffler. Niinkuin muinoin lääketiedettäkin —
Hartwig. Ei sanaakaan enää, kyllä minä jo ymmärrän. Kun minä sain tietää maailmassa olevan enemmän kuin 6,000 eri tautia, mutta ainoastaan 248 en parannuskeinoa — niin ihanpa musteni silmissä. — Mitähän voi tässä nerokaan auttaa? Ja tiedäthän että minulla on neroa.
Scheffler. Sinulla on ollut —
Hartwig. Hyvä, hyvä — kyllä minä jo ymmärrän. Niin — minulla on neroa ja minulla on sellainen keino miellyttää kaikki maailman naiset, joka ei petä. Kuuleppas vaan —
Scheffler (itsekseen). Täytyyhän minun.
Hartwig (hyvin sukkelaan). Ensin teen minä pienen analyysin naisen sydämestä, hänen mielen- ja luonnonlaadustaan. Vaimoväki jaetaan — jakautuu neljään pääheimoon: haaveksijoihin, synkkämielisiin, vilkkaisiin ja romanttisiin noin ylipäänsä sanoen. Haaveksijoita lääkitsen minä runollisuudella, synkkämielisille tarjoan musiikkia ja laulua — tiedäthän millainen tenoorisoolo minulla on; vilkkaiden joukossa laskettelen taas sukkeluuksia ja muita lystiä asioita ja romanttisille — heille on minulla universaalikeino: minä lankean polvilleni ja tuokos vasta heitä miellyttää. Näethän siis, etten voi ampua harhaan.
Scheffler. Et suinkaan.
9:S KOHTAUS.
Samat. Frans. Schnake.
Frans. Herra kauppaneuvos on vielä ruualla. (Vati kädessä keskiovesta.)
Schnake. Hyvä, minä odotan sitten.
Frans. Jos suvaitsette. (Pois oikealle.)
(Seuraavassa tulee Schnaken puhua Hartwigin ihan niinkuin sanotaan »kuoliaaksi».)
Hartwig. Schnakeko se on?
Schnake. Kah — herra Hartwig — ihan omassa persoonassaan! Minua ilahuttaa tavata teidät niin terveenä ja iloisena. Näytättepä kuin terveys ja rotevuus itse.
Hartwig. Tervehän minä olenkin, vaikka —
Schnake. Yhtä lystikäs kuin ennenkin; yliopistossa ollessanne — se oli vasta onnen ja ilon aika — minä olin silloin samalla Konkordian ja Euterpen vahtimestari —
Hartwig. Mutta —
Schnake. Ja samalla olin myös teidän saappaitten kiillottaja ja vaatteiden puhdistaja — se on niin paljon kuin teidän sisäasiain ministerinne, herra Hartwig. Ja se tulee minun kuin tuleekin sanoa, ettei minulla sitä ennen eikä sen jälkeenkään ole niin rikasta ja hyvää herraa ollut —
Hartwig (koettelee turhaan saada suun vuoroa). Kuuleppas, Schnake —
Schnake. Mutta oletteko jo nainut mies, herra Hartwig? Muistattehan ennen muinoin — kun vaan näitte jonkun sievän tyttölapsen, — niin oli teillä heti kohta naimiskauppa mielessä? Ja silloinkos sain viedä kukkakimppuja ja kirjeitä — mutta eipä koskaan tahtonut teille oikein onnistua —
Hartwig. Mutta —
Schnake. Sääli ettei minulla ole nyt aikaa muistutella teitä enemmin noista hupaisista ajoista — tänä iltana on valiokunnan kokous, (Schefflerille) tottahan te herra tohtori tulette sinne?…
Scheffler. Tulen.
Schnake. Mutta nyt ei ole minulla aikaa enempää odottaa. — Olisitteko te hyvä ja sanoisitte herra kauppaneuvokselle, että häntäkin odotetaan kaikin mokomin sinne.
Scheffler. Kyllä.
Hartwig. Kuulkaapas, Schnake —
Schnake. Suokaa anteeksi, herra Hartwig. — Minä en saata todellakaan viipyä: maa oikein polttaa jalkojeni alla. Soittokunta kieltäytyi — nyt pitää saada toinen vaikka ilmasta. Te ette usko, herra Hartwig, kuinka suloista on tavata vanhaa tuttavaa noin raittiina ja iloisena. — Teidän nöyrin palvelijanne, hyvät herrat! (Pois keskiovesta.)
Hartwig. Tuopas vasta lörpöttäjä on! Mutta tuo vika on ollut hänellä ammoisista ajoista: hän ei voi milloinkaan pitää suulaukkuansa kiinni. Nytkin hän lauloi korvani ihan lumpeen.
Scheffler (Ottaa hattunsa). Voi hyvin!
Hartwig. Minnekä nyt?
Scheffler. Pelkäänpä pahoin minulle käyvän niinkuin sinullekin.
Hartwig. Käyvän — mitenkä?
Scheffler. Korvani käyvän lumpeen — voi hyvin. (Pois keskiovesta.)
Hartwig. Scheffler, kuulehan. — Olenko minä mikään lörppö! Mutta kun hänellä itsellään on vimma pitää puheita, niin eipähän malta kuulla edes toisen vastausta, vaikka se olisi »jaa»-ta lyhyempi. Minä en puhu koskaan enempää kuin minkä tarvis vaatii, mutta nuo protokolla-herrat luulevat, että heillä vaan on oikeus puhua.
10:S KOHTAUS.
Hartwig, Bolzau, Vilhelmina, sitten Bertha ja Ludmilla.
Bolzau (Taluttaa Vilhelminaa käsipuolesta). Pyyt olivat kovat kuin kivi, mutta se ei ollut sinun syysi, mammaseni. (Lyö Vilhelminalle kättä.)
Vilhelmina. Tuolla on herra Hartwig!
Bolzau. Luultavasti myöskin juhlavieras. Terve tulemasta. (Kättelee Hartwigia).
Hartwig. Tiedättehän, hyvä rouva, minun olevan taiteen ystävä — mutta ensimäisen visiittini minä tein tähän taloon, jossa minua on aina mitä ystävällisimmästi kohdeltu. Minua ilahuttaa tavata teitä terveenä ja iloisena.
Ludmilla ja Bertha (oikealta, yhtaikaa Bolzaulle). Paljon kiitoksia, setä! (Kättelevät häntä.)
Bolzau. Terveydeksenne, lapsikullat! (Esittäen.) Herra Hartwig — minun veljeni tytär Bertha.
Hartwig. Varsin hauskaa. (Erikseen.) Perhanan korea tyttö.
Bolzau. Ja tässä veljeni tytär Ludmilla.
Hartwig. Minulla on kunnia. (Sivulle.) Tuohan se juuri onkin minun kultakähäräiseni.
Vilhelmina (huomaten Hartwigin kummastelemista, astuu hänen ja Ludmillan väliin). Tunnetkos sinä tuota herraa?
Ludmilla. En, tätiseni.
Vilhelmina. Minusta näytti vähän sinnepäin — käskepäs tuoda kahvia verannalle!.
Ludmilla. Heti paikalla, täti! (Pois, keskiovesta).
Hartwig. Kas — nyt hän liihoittelee taas pois.
Bertha (on antanut Bolzaulle sanomalehden). Tässä on tämänpäiväinen lehti, setä. (Kumartaa Hartwigille.)
Bolzau. Kiitoksia, lapseni. (Bertha pois keskiovesta.)
Hartwig. Mutta kas — hänkin liihoittelee pois!
Vilhelmina. Minä laitan teille kahvit, herrat — saadaksenne olla rauhassa.
Hartwig. Mitä — ei minulla ole mitään, armollinen rouva.
Vilhelmina (Bolzaun vieressä). Sinä et saa nukkua, Bolzau.
Bolzau. Mutta, Miina kulta —
Vilhelmina. Muista juoneesi Marienbaaderia —
Bolzau. Niin — neljä viikkoa sitten —
Vilhelmina. Varjele, varjele itseäs, ukkoseni. — Muista nyt, sinä et saa nukkua.
Bolzau. Mutta, Miina kulta! (Vilhelmina pois keskiovesta.)
(Seuraavan kohtauksen aikana käyskentelevät Vilhelmina, Bertha ja Ludmilla edestakaisin puutarhassa.)
Bolzau (Istuikse sohvan soppeen, Hartwig sohvan viereiselle tuolille). Kas niin, herra Hartwig.
Hartwig. Olettepa te oikein kadehdittava setä, (vilkaisee naisten jälkeen) kun teillä on kaksi noin sievää veljen tytärtä.
Bolzau (haukotellen). Niin — hyvin sievää, herttaista olentoa. (Sivulle.) Kunpa saisin nyt noin neljännestunniksi ummistaa silmäni.
Frans (kahvitarjotin kädessä; tarjoaa ensin Hartwigille, joka ottaa kupin; Bolzau kiittää pään Hyökkäyksellä.)
Hartwig. Mutta juhlasta puhuaksemme — niin on minulla teille asiaa, herra kauppaneuvos.
Bolzau. Vai niin —
Hartwig. Te olette puheenjohtaja täänpäiväisessä komitean istunnossa — ja minun tulee teille suoraan sanoa Konkordian olevan nureillansa —
Bolzau. Niin vai. (Haukotellen.)
Hartwig. Juhlatoimitsijat ovat pyyhkineet pois tenoorisoolon hyräilykuoron kanssa. Minä en mainitse asiaa suinkaan siitä syystä, että tämä soolo oli minun osanani — en — mutta kun tuo Euterpe pyyhkielee ihan mielivaltaisesti pois kaikki meidän parhaat numeromme — ja sehän koskee tietysti Konkordian arvoa — eikö niin?
Bolzau (koetellen pysyä valveillaan). Niin — hm!
Hartwig. Ja sentähden vaatii Konkordian maine kaikin mokomin tuota numeroa ohjelmaan. Tämä ensiksi ja siksi toiseksi tuo juhlapuhe myöskin. Viime vuonna piti Scheffler juhlapuheen, — mutta eihän tuosta seuraa vielä, että hänellä on yksinomainen oikeus pitää puhetta tänäkin vuonna. Minua ei nuo puheen pitämiset juuri liikuta, vaikka minä kyllä luulen itselläni olevan sellaisiin toimiin vähän taipumusta ja lahjojakin, mutta Konkordia itse tahtoo, että täänvuotiset puhujat valittaisiin sen keskuudesta. Ja minä luulen Konkordian närkästyvänkin siitä, jos tuota kohteliaisuutta ei sille osoiteta, ja sentähden päätin minä ilmoittaa tämän teille jo ennalta. Ja mitä te asiasta arvelette, herra kauppaneuvos? (Katsoo Bolzau'iin.) Mitä kummia — hän nukkuu kuin nukkuukin — ja minä kun puhuin oikein hauskasti. (Nousee ylös. Vilhelminalle, joka astuu sisään Berthan ja Ludmillan kanssa.) Pst! — Pst! — arvoisa rouva — hän nukkuu. (Astuu Berthan ja Ludmillan luo.)
Vilhelmina (astuu esille). Nukkuuko? (Katsoo Bolzau'iin.) Todellakin. Voi noiden miesten heikkoutta — hän tietää varsin hyvästi unen olevan hänelle vaarallista ja kuitenkin — (Lähenee Bolzauta, liikuttaa häntä hiljaa.) Bolzau.
Bolzau. Hm! (tekee käsillään viitteen, juuri kuin tahtoisi kärpäsiä karkoittaa.)
Vilhelmina (niinkuin edellä). Bolzau! (Liikuttelee kovemmin.)
Bolzau. Hm! (Viite kuin edellä.)
Vilhelmina (vähän pudistellen). Mutta Bolzau!
Bolzau (heräten). Niin — tenoorisoolo hyräilykuoron kanssa — (Katsoo Vilhelminaan.) Kah, sinäkö se olit?
Vilhelmina (nuhdellen). Bolzau — onko tämä nyt laitaa?
Bolzau. Min' en nukkunut, en — minä puhelin Hartwigin kanssa. — (Nousee ylös.)
Vilhelmina. Kyllähän sinä olit puhelevinasi — kyllä minä sinut tunnen. Lähdetään puutarhaan kävelemään — se on sinulle paljoa terveellisempää — se!
Bolzau. Noh! — Mennään sitten kultaseni! (Ottaa Vilhelminaa käsipuolesta ja menee keskiovelle päin.) Me menemme vähän kävelemään. (Naisille.) Ja te, huvitelkaa sillaikaa herra Hartwigia. (Bolzau ja Vilhelmina pois keskiovesta.)
Hartwig. Suokaa anteeksi, sehän on miehen velvollisuus huvitella naisia.
Bertha. Onko se teidän mielestänne oikein Herkuleen työ?
Ludmilla. Siltä se ainakin kuuluu.
Hartwig (itsekseen). Numero 3 — julman vilkas mielen laatu! (Ääneen.) Te, neitiseni, ahdistatte minua molemmin puolin, ja vastustusvoimat ovat epäsuhteellisia, sillä teidän kauneutenne ja arvokkaisuutenne ihan sokaisevat minut. Kun tuontapaisten silmäin säihke saa sydämen sykkimään, niin joutuupa järki aina alakynteen.
Bertha. Se ei ole juuri mikään kiitettävä merkki järjestä.
Hartwig. Te mainitsitte taannoin Herkuleksen, neitiseni. Tiedättehän hänen aina voittaneen —
Ludmilla. Niin, mutta hirviöitä ja lohikäärmeitä. — Nyt ette ollut kohtelias, hyvä herra, — olemmeko mitään hirviöitä?
Hartwig (itsekseen). Näiden kanssahan on kamala leikki.
Bertha. Tulittehan tekin yhdistysjuhlaan?
Hartwig. Tulin, neitiseni!
Ludmilla (itsekseen). Hän ei tunne, Bertha! (Nauraa.)
Hartwig. Minä olen entinen Konkordian jäsen ja minua pyydettiin ottamaan osaa juhlaan — minulla on nimittäin tenoori — muutoin tapaa samalla vanhoja tuttujaan — oikeastaan pitikin minun asuman erään ystäväni Schefflerin luona —
Bertha (sivulle). Sitähän vielä olisi ollut vailla.
Ludmilla. Miksi ette sitten menneet sinne?
Hartwig. Suoraan sanoen — minua ei miellyttänyt hänen talonsa.
Bertha (syrjään). Vai niin.
Hartwig. Minun ystäväni oli hyvin levoton — hajamielinen — ja näytti niin surkean kalpealta.
Bertha. Surkean kalpealta?
Hartwig. Ennen muinoin hän oli rattoisa, hauska mies. — Hänen naimisensa lienee syynä tuohon muutokseen.
Ludmilla (syrjään). Ai!
Bertha Ettekö te sitten tunne hänen vaimoansa?
Hartwig. En — enkä edes haluakaan häntä tuntea.
Bertha (syrjään). Sepä oli runsas mitta.
Hartwig. Minulla on haukan silmät sellaisissa asioissa. Jos mies muutaman kuukautisen avioelämän jälkeen kuihtuu Schefflerin lailla, niin onpa se epäiltävä merkki hänen vaimostaan. Vaimo on silloin joko vallanhimoinen, itsepäinen tai torapussi.
Ludmilla. Bertha parka. (Lähenee Berthaa.)
Hartwig. Ja tuota tuollaista ei miesraukka voi kärsiä — senpätähden n minun ystäväni Schefflerkin ihan jolkahtanut kasvoiltansa — nureillansa — miel' ei tervoa parempi. Hän on jo ihan mennyt mies, minun ystäväparkani.
Bertha (Ludmillalle). Tuosta hän ansaitsee aika rangaistuksen. Jätä minut yksinäni, Ludmilla.
Ludmilla. Mitä sinä aiot tehdä, Bertha?
Bertha. Hänen pitää maata polvillaan minun edessäni. (Molemmat kulkevat ovelle päin.)
Hartwig (seuraten molempia silmillään). Minä taisin liikuttaa heitä. Mutta kumpaiseenko nyt oikein tähtäisin?
Ludmilla (ovella Berthalle). Ole huoletta — kyllä minä pidän sedät ja tädit kaukana näiltä ilmoilta. (Pois keskiovesta.)
Hartwig. Sallimus on sen itse päättänyt — tuo se minun osakseni lankesi.
Bertha. Te olitte liian ankara arveluissanne, herra Hartwig. Ludmilla on Schefflerin rouvan ystävä — ja te loukkasitte häntä.
Hartwig. Sen pahempi — mutta totuus ennen kaikkea.
Bertha. Ylipäänsä te näyttö huolivan meistä naisista hyvin vähän.
Hartwig (innokkaammin). Enpä toki, neitiseni. Ei sääntöä, jolla ei poikkeusta. Se onnen lapsi, joka saisi teidät puolisoksensa, kukoistaisi kuin kukkanen kedolla — eikä surkastuisi suinkaan Schefflerin lailla.
Bertha (katselee kiemaillen häneen). Te luulette —
Hartwig (sivulle). Sen syöjätär — mikä silmäys!
Bertha. Minusta nähden on aviovaimon kohtalo mitä armaimpaa. Hän silmää miestään hänen työhön mennessä ja hänen kotiin palatessaan suo vaimo hänellä yhtä lämpimällä sydämmellä sitä mukavuutta, minkä heidän talonsa ja vaimon oma uutteruus voi tarjota. Hennolla kädellään tasoittaa vaimo nuo rypyt miehen otsalta, joita elontaistelu on hänelle saattanut — ja yksi ainoa lempivä silmänluonti miehensä silmistä on vainion parhain palkinto.
Hartwig. Merkillisen yleviä mietteitä. Teitä tulee kunnioittaa, neitiseni.
Bertha. Luonnollistahan tuo kaikki on.
Hartwig (syrjään). Tuolla on oikein — sydän.
Bertha. Muuan kunnioitettava vanhus sanoi minulle kerran näin: rakas lapsi, sinulla ei ole tässä maailmassa mitään muuta kutsumusta tai tehtävää kuin rakastaa, ja jos sen teet, niin olet onnellinen.
Hartwig. Neitiseni — teidät tulisi asettaa oikein malliksi nykyajan naisväelle. Tuntisitteko, rakastaisitteko niin —?
Bertha. Rakastaisin kyllä, jos löytäisin sellaisen miehen, jota sydämeni on minulle kuvitellut.
Hartwig (hyvin liikutettuna). Ja millaisen hänen tulisi olla?
Bertha. Johan te ihan ripitätte minua hyvä herra Hartwig.
Hartwig (sivulle). »Hyvä herra Hartwig». sanoi hän. (Ääneen.) Minä rukoilen teitä — puhukaa!
Bertha. Minusta on, ikäänkuin en voisi kieltää teiltä mitään. Olkoon siis menneeksi — ensinnäkin tulisi hänen olla sievännäköinen ulkomuodoltaan.
Hartwig (syrjään). Se ollaan.
Bertha. Hänen pitää olla oppineen — tietää paljon.
Hartwig (syrjään). Olenhan minä ollut yliopistossa.
Bertha. Mutta nerollisuus on minusta toki suuremman arvoinen.
Hartwig (sivulle). Sehän juuri minun päämahtini onkin.
Bertha. Myöskin pitäisi hänen tuntea vähän taidetta.
Hartwig (sivulle). Minulla on tenoori. — Me olemme kuin luodut toisillemme.
Bertha. Ja lopuksi tulisi hänen selvästi osoittaa rakastavansa minua.
Hartwig. Millä lailla niin?
Bertha. Hänen tulisi osoittaa koko elämänsä onnen olevan minussa.
Hartwig (sivulle). Numero 4 — hän on romanttinen. (Tunteiden vallassa.) Sen hän tekee! Sen teen minä, armas neitiseni. Sallikaa minun teille sanoa, että heti teidät nähtyäni sykähti sydämeni — ja nyt on teidän taivaallinen hyvyytenne ihan sitonut minut — ja minä olisin oikein onnellinen, jos te suvaitsisitte kuunnella minua. Neroa on minulla melkein liiaksikin ja laulaa osaan minä myöskin: minulla on oikein suloinen tenoori! Mutta teidän tapaista taivaallista olentoa ei ole puhutteleminen pelkillä sanoilla, — ei, maan mullassa pitää matosen mateleman. (Lankee polvilleen.) — Armas neiti — minä rukoilen teitä — armahtakaa minua ja tehkää minut teidän orjaksenne.
Bertha (sivulle). Tuossa hän nyt ryömii!
Hartwig. Lahjoittakaa minulle teidän oma taivaallinen olentonne.
Bertha (loisella äänellä). Kas niin, herraseni. Nyt minä annan teille mietintöaikaa. (Kääntyy lähteäksensä pois, sivulle.) Koston hetki on suloinen. (Pois keskiovesta.)
Hartwig (jääpi nolona polvilleen). Hän antaa minulle mietintöaikaa! Mitä se merkitsee, mitä kummaa se merkitsee? Ka, mikä se hänen nimensä taas olikaan, en nyt muista.
11:TA KOHTAUS.
Hartwig. Bolzau. Vilhelmina.
Bolzau. Mitä ihmettä te siinä teette, herra Hartwig — haetteko jotain?
Hartwig (nousten seisaalleen). Niin — kyllä minä taisin hävittää jotakin.
Vilhelmina (levottomana). Missä Ludmilla lienee?
Hartwig. Suokaa anteeksi, armollinen rouva, mikä se teidän toinen veljenne tytär on?
Vilhelmina. Bertha.
Hartwig. Oikein — Bertha! Se on mitä kauniimpia nimiä — oikeastaan on Ludmilla vieläkin kauniimpi. Jos sallitte, niin menen naisien puheille. Teidän palvelijanne! (Pois keskiovesta.)
Vilhelmina. Hän on merkillisen tunteellinen — eikö niin, Bolzau? Mitähän se merkinnee? Eiköhän ne vaan olleet Ludmillan kanssa kahden —
Bolzau. Näetpä taaskin vaaroja —
Vilhelmina. Niin -— ja sinä ummistat silmäsi, kun joku vaara on lähellä. Bertha valittaa päänkipua ja on sulkeutunut huoneesen — minä en saata jättää häntä yksikseen. — Muista nyt vaan, ettet saa nukkua, kuuletko, ukkoseni? (Luoden silmäyksen Bolzau'iin.) Onpa noiden lapsipahojen kanssa tekemistä. (Pois keskiovesta.)
Bolzau. Hyvä juttu, että jättävät minut viimeinkin yksikseni. Eipä usko, mikä tuska se on, kun tahtoisi noin hetkiseksi nukahtaa ja äkkiä häiritään — se tekee oikein pahaa. Tuohan oli vasta hulluutta ruveta juomaan Marienbaaderia, mutta sittenkin (katsahtaa ympärillensä) haha — olen jo neljätoista päivää peräkanaa nukkunut päivällisuntani. (Istuikse sohvalle.) Tuntuupa niin autuaallisen suloiselta, kun on noin puoleksi hereillä, puoleksi unentoreessa — (haukottelee) se on oikein taivaallista! Ah — ja — ja — ja! (On nukkua.)
12:TA KOHTAUS.
Bolzau. Scheffler.
Scheffler (tulee aika vauhtia keskiovesta). Missä hän on sitten — kas siinähän sinä oletkin, setä. Enhän vaan häirinne sinua? (Panee pois hattunsa.)
Bolzau. Minua — (hieroo silmiään) et — (syrjään.) Soisinpa sinut sinne, missä pippurit kasvaa.
Scheffler. Nyt niinä toin tohtorin.
Bolzau. Minkä tohtorin? Onko joku sairaana?
Scheffler. Eikä — mutta tohtori Steinkirschin, jonka piti majailla sinun tykönäsi — minä esitin hänet jo tädille — hän on puutarhassa.
Bolzau. Niin vai — hänet minä olin kokonaan unohtaa. No — hyvä ettäs toit hänet, kiitoksia! (Kättelee Scheffleriä.) Voi hyvin!
Scheffler. Minä luulen sinun ihan mielistyvän häneen.
Bolzau. Tietysti — paljon kiitoksia. (Kättelee Scheffleriä.) Voi hyvin!
Scheffler. Ja minun puheenikin on nyt jo valmis — juolahti, näet, äkkiä mieleeni oikein soma käänne — jos sallit, niin minä luen sen sinulle?
Bolzau. Nytkö juuri? (Arvellen.) No — annahan kuulla — onko se pitkäkin?
Scheffler. Ei!
Bolzau. No, lue sitte kaksi kertaa yhtä mittaa.
Scheffler. Alun sinä jo tunnet. (On vetänyt käsikirjoituksen taskustaan ja selailee sen lehtiä.) »Kunnioitettavat kuulijat» — tahi myös »Hyvät herrat» j.n.e. (Haeskelee.)
Bolzau. Hm —
Scheffler. Harmonia j.n.e., j.n.e. — sen sinä myöskin tunnet.
Bolzau. Hm — (Nukkuu.)
Scheffler. Nyt seuraa uutta: »Niin, rakkaat lauluveljet, musiikki on temppeli ja siinä temppelissä olemme me pappeja.» (Sivulle.) »Ylimmäisiä pappeja» olisi ehkä vieläkin parempi.
13:TA KOHTAUS.
Samat. Brimborius.
Brimborius (keskiovesta). Tulinpa oikein kreivin aikana — hän lukee puhettaan. (Ottaa taskustaan muistikirjan.) Minä merkitsen ne paikat, missä pitää kuulua tykin laukaus. (Hiipii hiljaa etualalle Bolzaun ja Schefflerin väliin.)
Scheffler. »Ja niinkuin patsaat kannattavat koko rakennusta, niin kannattaa laulukin suuria aatteita.»
Brimborius (merkitsee kirjaansa). Suuria aatteita. (Matkien kovalla äänellä kanoonan laukauksia.) bum! bum!
Bolzau (kapsahtaen ylös). Mi — mitä se on?
Brimborius. Älkää olko millännekään — jatkakaa herra tohtori.
Scheffler (pathoksella). »Taide ei ainoastaan kaunista, vaan se sivistyttää myös — ja laulu — laulu ei ainoastaan kaiu, vaan se on myös voima.»
Brimborius (kuin edellä). Myös voima bum! — bum! — Se on hyvästi.
Scheffler. Te olette riivattu tuon pumputtamisenne kanssa.
Brimborius. Mutta se on ihan välttämätöntä —
Scheffler. (Pistää käsikirjoituksensa poveensa). Te pilaatte koko minun puheeni. — Voi hyvin, setä. (Pois keskiovesta.)
Brimborius. Mutta kuulkaahan, herra tohtori — ne ovat tykin laukauksia — ne antavat puheelle noin niinkuin vahvistusta — kuulkaahan — (Pois keskiovesta.)
Bolzau. Tänne minä en nyt enää jää millään ehdolla — (Nousee ylös.) Niinhän tämä on kuin mikä markkinapaikka. Mutta kun menen omaan huoneeseeni, niin saas nähdä enkö saa nukahtaa. (On lähdössä.)
14:TA KOHTAUS.
Bolzau. Vilhelmina.
Vilhelmina (tulee hyvin liikutettuna keskiovesta). Mutta kuuleppas, ukko, mitä sinä olet taas tehnyt?
Bolzau. Minäkö?
Vilhelmina. Otat ihan tuon tuosta, omin päin, vieraita taloon.
Bolzau. Tällä haavaa ainoastaan yhden.
Vilhelmina. Mutta hän on ihan nuori mies —
Bolzau. Sitä hauskempi.
Vilhelmina. Etkö sinä sitten ollenkaan muistanut Ludmillaa. — Ei, se ei käy laatuun.
Bolzau. Eihän tuo vaara, mammaseni, niin suuri ole.
Vilhelmina. Minä varjelen Ludmillaa kuin omaa silmäterääni, en laske häntä edes seuroihinkaan — ja nyt tämä kutsuu nuoren miehen meidän taloomme, meidän luoksemme asumaan.
Bolzau. Mutta niinhän sinä pauhaat, mammaseni, kuin minä olisin päästänyt suden lammaslaumaan.
Vilhelmina. Ties' mitä. — Minä en voi käsittää sinua, Bolzau!
Bolzau. Mutta eihän tässä enää voivotukset auta, muoriseni, — ja pitihän minun tehdä Schefflerille mieliksi.
Vilhelmina. Minä en saa hetkeksikään lepoa! Mutta sen minä teen kuin teenkin: minä en laske tuota herraa hetkeksikään silmistäni. Tänään olen minä pyydetty everstinna Sporneelle — lapasin kaikin mokomin — mutta nyt minä riennän sinne kieltäytymään. Vaan ties mitä kaikkea voi neljännestunnissa tapahtua.
Bolzau. Mutta — jäänhän minä kotiin —
Vilhelmina. Sinähän sitä paljon näet.
Bolzau. Niin — toisinaan enemmän kuin sinä.
Vilhelmina. Minä riennän niin nopeasti kuin suinkin voin — mutta ole nyt, ukkoseni, hyvä — minä pyydän sinua — pidä ankara vaari heistä.
Bolzau. Tietysti, tietysti.
Vilhelmina. Ottaa nuoren miehen taloon — sehän on oikein hirveätä! (Pois oikeanpuolisesta ovesta.)
Bolzau. Mutta missähän tuo vaarallinen mies lieneekään — kas tuollapa hän jo tuleekin.
15:TA KOHTAUS.
Bolzau. Steinkirsch. Luomilla.
Ludmilla. Setä — herra tohtori Steinkirsch.
Bolzau. Tervetulemastanne, tohtori.
Steinkirsch. Olipa — herra kauppaneuvos — onnellinen sattuma, joka saattoi minut teidän taloonne. Mutta yhtä hyvin tulee minun pyytää anteeksi, että —
Bolzau. Kursailematta herraseni. — Olkaa tervetullut! (Kättelee häntä.)
Steinkirsch. Te olette todella hyväntahtoinen — herra kauppaneuvos.
Ludmilla. Setä — täti käski minua pelaamaan shakkia sinun kanssasi. Tiedäthän — minkätähden niin — jos siis suvaitsette, niin käy tänne. (Järjestelee shakkilautaa.)
Steinkirsch. Te petaatte shakkia, neitiseni?
Bolzau. Ja kuinka hyvin sen lisäksi!
Ludmilla. Sinä teet pilkkaa minusta, setä.
Bolzau. Jos ette usko, niin pelatkaapas vaan minun puolestani: saatte nähdä!
Steinkirsch. Kernaasti, jos vaan sallitte. (Ludmillalle.) Se on, jos teillä ei ole mitään sitä vastaan.
Ludmilla. Ei mitään — olkaa hyvä! (Molemmat istahtavat shakkipöydän luo, joka on näyttämön oikealla puolella.)
Bolzau. Hyvä juttu — pääsinpä taas tuostakin. (Istuiksc sohvaan vasemmalle.)
Steinkirsch. Olkaa hyvä, neitiseni! Teidän on alkaminen.
Ludmilla. Heti paikalla. (Pelaavat.)
16:TA KOHTAUS.
Vilhelmina (oikealta, hattu päässä, mantteli hartioillaan.) Neljännestunnin kuluttua tulen takaisin. (Steinkirschille, joka on nousemassa ylös.) Olkaa hyvä!
Bolzau (viitaten Vilhelminalle). Mammaseni!
Vilhelmina (tulee Bolzaun luo). Mitä nyt?
Bolzau (hyvänsävyisästi ja mielissään). Katsopas nyt. — Nuo istuvat tuolla noin — kauniisti — ja minä istun tässä näin. Mitähän tässä voisi tapahtua? Sinä saat mennä ihan rauhassa.
Vilhelmina. Mutta sinä nukut, ukkoseni —
Bolzau. Eikö mitä — mammaseni —
Vilhelmina (ottaa ruiskukannun kukkalavalta ja antaa sen Bolzaun käteen). Pidä tämä kuitenkin varalta kädessä! Kuulethan sen edes putoavan, jos satut nukkumaan.
Bolzau. Sinähän vasta kummallinen ihminen olet.
Vilhelmina. Otahan vaan tuo ruiskukannu!
Bolzau. Sama se minusta — mutta kummallinen sinä olet.
Vilhelmina. Kas niin — ole nyt siivolla — (Silittelee hänen poskipartoja.) Ja sinä myös, Ludmilla, — voikaa hyvin, herra tohtori! (Pois keskiovesta.)
Bolzau. Onpa hyvin noloa istua täällä ruiskukannu kourassa. (Nostaa kätensä sohvan karmille, jotta ruiskukannu putoaisi vähän kuuluvammin.) No. Ludmilla — kuinka on sinun laitasi?
Ludmilla. Minä olen pahasti ahdistettu, setä. (Pelaa.)
Steinkirsch. Sepä oli mestarillista!
Bolzau. Niin, sanoinhan minä jo — kyllä hän osaa. (Haukottelee.)
Steinkirsch. Ylipäänsä pelaavat naiset hyvin harvoin shakkia.
Ludmilla. Vielä harvemmin pelaavat herrat mielellään naisien kanssa.
Bolzau (unen toreessa). Hm!
Ludmilla (katsoo Bolzau'iin). Luulenpa setäni nukkuvan! Te pelaatte paremmin kuin hän.
Steinkirsch (entistä hiljemmin). Olkaa nyt varoillanne — tässä on kysymys elämästä — ja kuolemasta — voitto ratkaisee tämän tärkeän kysymyksen.
Ludmilla. Mikä kysymys se sitten on?
Steinkirsch. Jos voitan, niin merkitsee se minun voittavan jotain muutakin. Ettehän pane pahaksi sitä?
Ludmilla. En ollenkaan.
Steinkirsch (ojentaa kätensä Ludmillalle, Ludmilla hänelle). Minä kiitän teitä. (Suutelee Ludmillan kättä, kannu putoaa, molemmat erilleen.)
Ludmilla. Varokaa juoksijatanne!
Bolzau (katsoo kannun pudottua oikealle — pelästyneenä). He ovat kokonaan pelin hommassa. (Nostaa kannun ylös, asettuu entiseen asemaansa.)
Steinkirsch. Kaksi vankia yhtäaikaa.
Ludmilla. Kepeäksi ei voitto teille tule. (Pelaa.)
Steinkirsch. Mitä vaikeampi voitto, sitä parempi palkinto. (Paussi; katsoo Bolzau'iin.) Minä sanon: shack!
Ludmilla. Herranen aika!
Steinkirsch (hiljaa, innokkaasti). Neiti Ludmilla!
Ludmilla (silmäillen Bolzauta). Mitä nyt?
Steinkirsch. Tiedättekö tämän hetken olevan ihanimman elämässäni?
Ludmilla. Juuri niin te sanoitte Baden Badenissakin.
Steinkirsch. Uskokaa minua — siitä hetkestä asti en ole voinut unhottaa teitä. (Nousee ylös.) Ja oletteko te muistelleet noita aikoja?
Ludmilla. Ja jos tunnustaisin niitä muistelleeni —
Steinkirsch (tarttuu Ludmillan käteen). Ludmilla!
Bolzau (pudottaa kannun; Steinkirsch ja Ludmilla erilleen ja paikoilleen). Noh, kumpiko teistä on tappiolla?
(Steinkirsch ja Ludmilla yht'aikaa).
Ludmilla. Luultavasti minä.
Steinkirsch. Minä se olen.
Bolzau (nostaa kannun ylös ja vaipuu taas entiseen asemaansa). Sehän on leikkiä tuon kannun kanssa!
Ludmilla (sivulle). Kaikki nappulat ovat hajalla!
Steinkirsch. Minä panen ne heti paikoilleen.
Ludmilla. Jos setä näkisi. — Meidän tulee alkaa uudestaan.
Steinkirsch. Niin monta kertaa kuin vaan tahdotte — sen hauskempaa peliä en ole vielä pelannut — mutta mitä te nyt teette?
Ludmilla (nousee ylös ja menee Bolzaun luo). Setä parka — mikä vastus on hänellä tuosta kannusta — hän ei edes voi liikkuakaan — (Ottaa varovasti kannun hänen kädestään ja panee sen hiljaa maahan.) Kas niin.
Steinkirsch. Oi — minun rintani lyö niin kovasti.
Ludmilla (istuikse). Minä alan uudelleen— näin.
Steinkirsch (liikutettuna). Nappulat pyörivät minun silmissäni — minä en voi pelata.
Ludmilla. Herranen aika, mikä teitä nyt vaivaa?
Steinkirsch. Minua ei vaivaa mikään — minua vaivaa kaikki — minua vaivaa. Mitä tässä puheista. Ludmilla, — te tiedätte, tunnette minun rakastavani teitä, saanko toivoa teitä omakseni? (On lähennyt Ludmillaa ja ojentaa hänelle kätensä.)
Ludmilla (panee kätensä hänen käteensä, kainona). Herranen aika, mitähän täti sanonee?
Steinkirsch (innoissaan). Minun oma Ludmillani! (Hypähtää ylös ja kaataa shakkipöydän kumoon.)
Bolzau (kapsahtaa pelästyneenä ylös). Mi—mitä nyt? (Hakee kannua — huomaa Steinkirschin ja Ludmillan — lyö kätensä yhteen. Ludmilla erilleen Steinkirschistä — juoksee keskiovea kohden. Steinkirsch seisoo nuolen iskemänä paikallaan.) Niin vai — kaunis juttu! Hiivatin kannu!
Esirippu alas.