KATEUS

I

Jo useissa huudoissa jälekkäin oli Yläpellon Taneli kilvoitellut naapurinsa Alapellon Taavetin kanssa majatalo-oikeuksista Pellonkylässä, mutta aina vaan oli majataloa pysytetty Alapellossa, vaikka Taneli joka huudossa oli tehnyt yhä alempia tarjouksia. Tämä oli alkanut sapettaa Tanelia ja lopulta synnyttänyt hänessä sellaisen kateuden, että hän jo kauvan oli kulkenut suorissa kostotuumissa naapuriaan kohtaan. Monasti, pimeinä syksyöinä, oli hän luuhinut Alapellon rakennusten ympärillä, taskuissa kuivia tuohen käiväröitä ja tulitikkulaatikko, tai vaaninut matalaksi kumartuneena Taavetin ikkunan alla, kourassa suuri mukulakivi. Mutta aina oli joku salainen pelko estänyt häntä toimeen ryhtymästä ja hervaissut hänen kätensä.

Nyt oli vihdoin viimeisessä huudossa myönnetty majatalonpito Tanelille, koska naapurin huuto oli ollut kovin paljon korkeampi, ja uudestavuodesta oli muutto tapahtuva.

Koko joulun edun, mutta varsinkin joutilaat joulun pyhät on Taneli ollut kovassa jännityksessä, miettinyt ja luonut itselleen kuvia tämän tärkeän tapahtuman syistä ja seurauksista. Mutta varsinkin on hän vaivannut päätään sillä, kuinka naapuri mahtanee suhtautua tähän uuteen asiain tilaan, sillä eihän hän tavallisena ihmisenä voine aivan rauhallisena katsella vanhojen oikeuksiensa siirtämistä toiseen taloon. Ja vihdoin on hän mielestään tullut kaikista seikoista täyteen selvyyteen.

* * * * *

On uudenvuoden yö, kirkas, hiljainen ja tyyni pakkasyö. Suuri luonto lepää rauhassa raskasta talviuntaan, tietämättä aikain vaiheista tai vuosien käänteestä mitään. Ei näy merkkejä taivaalla eikä maassa, ei tähdissä eikä kimaltelevissa hangissa, että uusi vuosiluku olisi tulossa. Ei näy vuosipylvästä taivaan pielessä eikä numerotaulua, jonka ohi kiidetään: taivas on ijankaikkisesti sama, ja yhtä sileä silmäillä joka puolelta.

Eikä näy mitään muutosta tai merkkiä vuosien vaiheesta kylässäkään, joka harmaana häämöttää peltojen keskellä. Lumisilta katoilta pistävät mustat savupiiput näkyviin tänään niinkuin eilenkin, ja sen ne tekevät yhtä vakavina luultavasti huomennakin. Raitti on tyhjä ja autio, ei ääntä eikä liikettä, paitse silloin tällöin joku heikko rasahdus aidoissa, kun vanha, halkaistu kuusipuu kutistuu ja ääntelee pakkasen käsissä.

Tuntuu kuin koko kylä ottaisi uuttavuotta vastaan rauhassa nukkuen, antaisi sen tulla omia tulojaan unen näkymättömillä siivillä, niinkuin on tapa ollut ennenkin jo pitkät ajat, ainakin koko nuoremman sukupolven muistin. Sillä pitkä ja painostava on valvoa pohjolan talvinen yö, ellei mieli ole jollain erityisellä tavalla virkeä tai kiihoitettu. Ennen kotipolton aikana vanhat miehet kyllä lauloivat virsiä juhlayöt läpeensä, niin että vankat sävelet toisinaan kuuluivat kylästä kylään. Nyt on aika toinen. Kotipolton kirkkaalla nesteellä oli katkeruutensa ohella se hyvä puoli, että se teki miehet hartaiksi, tehtaan viina vie tavallisesti tappeluun tai tylsään uneen, ja useimmin se horastaankin suihin niin himokkaalla kiireellä, ettei malteta oikeata hetkeä odottaakaan.

Oli Pellon kylässäkin ennen muinoin otettu uutta vuotta vastaan virren veisuulla ja räiskyvillä takkavalkeilla, joitten loiste sulatti ikkunoista jäät ja heijasti kirkasta valoa kauvas hangille. Nyt nukutaan ja kylä on pimeä.

Yksi on sentään rakennus, joka tästä tekee pienen poikkeuksen, jos sattuu kylän raittia kulkemaan ja sen kohdalle tulemaan. Sieltä tuikahtaa vielä jäätyneitten pirtin ikkunain läpi heikko valo maantielle, näkyy hämärästi liikettä ja kuuluu epäselvää hörinää, vaikka kohta on puoliyö ja vuosien taite lähestymässä.

Kuusi miestä istuu pirtin perällä pitkän pöydän ympärillä, puhua mekastaen ja nauraa kohotellen, ja aina välillä lähtee joku joukosta liikkumaan ja teppailemaan lattialle tai pistäytyy avopäin pihalle. Vanhanaikuisten leveitten seinärahien kulmauksessa, ihan pirtin oikeanpuolisessa peränurkassa istuu, kyynärpäät pöydässä ja leuka kämmenissä, itse talon isäntä. Se on Yläpellon Taneli, roteva, hartiakas ja jysäniskainen mies, jonka heti tuntisi isännäksi, vaikkei koskaan olisi talossa käynytkään. Toiset pöydässä istujat ovat hänen molemmat renkinsä, joku kuleksiva päiväläinen, sekä kaksi mäkitupalaista, joitten pienet mökit kyhjöttävät kylän päässä, Yläpellon vanhassa sikopiirissä.

Miehet ovat kaikki tulehtuneen punakoita ja kova-äänisiä, silmissä samea kiilto, sellainen, jonka käytetty ja humalalla höystetty jumalanvilja vahvasti nautittuna saa aikaan. Pöytä on puolillaan mustia tehtaan olutpulloja, ja huolimattomasti ylitse ja syrjään kaadettu ruskea neste uittaa honkaisen laudan kuluneita syitä pitkin, tipahtelee niistä niinkuin mahla keväisen koivun kyljestä maahan ja sekoittuu lattialle tupakan porojen ja muitten karikkeitten kanssa miesten jalkojen alla limaiseksi liaksi.

Taneli, isäntä, nousee seisaalleen rahien kulmauksesta niinkuin puheenjohtaja, joka alottaa virallista kokousta, ja lyö kämmenensä märkään pöytään niin että tupa mäjähtää, ja pimeässä uunin nurkassa, sammuneen hiilustan ääressä torkkuva talon vanha täti hypähtää kirkaisten ja siunaten pystyyn.

— Miehet! hihkasee Taneli etukumarassa, nojaten molemmin kämmeninsä pöytään. — Miehet, nyt sitä aletaan elää tässäkin talossa. Yläpellossa aletaan elää, sanon minä, sillä onnen ohjat venähtivät kerran meidänkin puolelle, ja huomenna niihin tartutaan kiinni, tänä yönä jo, kello kahdeltatoista. Niin että jos sinulla on neljäkymmentä penniä rahaa, Hiskiias, sinä Alapellon vanha kakkurakkari, jos sinulla on neljä kovaa vaskista kolikkoa, niin huomenna saat jo sillä kurkkusi kosteaksi tässäkin talossa. Monasti sitä jo naapurissa kostutitkin ja sen itaran nylkijän pohjattomaan kukkaroon kannoit roposesi.

— Tulihan sitä kannetuksi joskus, kuinka kulloinkin sattui, hymähti Hiskiias, mäkitupalainen — mutta on oltu kantamattakin. Ja nytpä taidan siitä konstista lakata kokonaan, koska ei enää kuulu saavan edes ryyppyä oluen pohjaksi. Halkeehan sitä näin vetisestä tavarasta minun ikäiseni mies, jonka sisälmykset jo ovat tiukempien aineitten mukaan asettuneet.

— Ne ovat niitä ruumin koukkuja ja pahansuopain vehkeitä, eikä mitään muuta, ärähti isäntä, että kiellettiin kievarit ryyppyä matkustavalle taritsemasta; ja epäilenpä, että ovat naapurini Alapellonkin sormet olleet mukana siinä pelissä, koska hän koko syksyn on niin ahkerasti herrain puheilla koluutellut. Mutta menköön ryyppyoikeus, jos mennäkseen, olut ei lakkaa kuohumasta. Nyt juodaan oluella viinan hautajaisia, ja eikö ole visaa tämäkin, jos kohta vaatiikin hiukan väljemmän tilan? — Käykääpä kuopassa, pojat! Tänä iltana juotte ilman edestä, Taneli tarjoo. Ja pistetäänhän tuo nyt ensimmäinen kuorma poskeen tulijaisiksikin, kunhan sen verran jää, että on vieraan vara, jos huomenna sattuisi joku matkustava herra tai muu rahalla hakija. Kuoppaan pojat, se on Yläpellon Tanelin käsky, ja sitä on kuultava! — Alapellossa maataan jo, koska on pimeys ikkunoissa, mutta uskokaa minua, ei siellä Taavetti naapuri tänä yönä nuku.

Hän naurahti pahasti, kurkistettuaan ikkunasta ulos.

Rengeistä toinen kiskasi auki kuopan kannen keskellä tuvan lattiaa, toinen astui päreellä kuoppaan ja alkoi latoa sieltä pulloja lattialle.

— Lappaa heitä ylös vaan, täysi poritsuuni, huusi isäntä. — Nosta koko resu, mitä niitä yksittäin! Pitäisi siitä kymmenestä resusta johonkin riittää. Taavetti tuossa Alapellossa, naapurini ja vihamieheni, rikas vaivainen, otti aina vaan puoli kuormaa kerrallaan, mutta nytpä se siirtyikin kievari lopulta toiseen paikkaan, siirtyi Yläpeltoon juuri tänä yönä, porrasta ylemmä, jossa Yläpellon Taneli, köyhä mies, otti heti ensi kerralla koko kuorman, kymmenen resua. — Ääh, Taavetti räähkä, olisit nyt tuossa — — —! Mutta en minä sinua vaivaista vihaa, mitä turhia. Mutta sen vaan sanon, että olisitpa nyt näitten neljän seinän sisäpuolella, niin pullon kaulan työntäisin kurkkuusi, työntäisin koko pullon pohjaa myöten, sillä et sinä omallasi koskaan suutasi kostuttanutkaan, vielä vähemmin naapurisi suuta. — Itara olit, ruumin- ja kunnanmiesten avulla ja suosiolla, herrain häntyrinä koetit ikäsi kaiken kievaria pitää, sillä rikastuit ja nurkkiasi kostutit. Mutta muutos tuli vihdoin kuin tulikin, oikeushan se lopulta maan perii, ja asiain vilpitön meno, sanon minä — — — äh, mitä noita hauraita laseja tuossa, nyt se meni lattialle ja särkyi. Ota haarikka ja kaada siihen, ota vanha tukeva kaksikorva, juokoot herrat lasiastioista.

— Missähän haarikka lienee? kysäsi joku ympärilleen katsellen.

— Missä lie nurkassa piilossa, häveten pitkiä korviaan, tokasi toinen. — Hae häntä!

— Hae pöytään tänne kunniasijalle, se on kyllä sen arvoinen, huusi isäntä.

Se oli uunin pankolla, puolillaan kanaista kaljaa, ja mies, joka tarttui sen korvaan, avasi tuvan oven ja viskasi kaljan umpimähkään ulos.

— Siunatkoon tuota hullua, parahti vanha täti, joka uunin luota oli katseillaan seurannut haarikan kulkua ja tyhjentymistä, ennättämättä kuitenkaan hätiin. — Laittakoon kerran jumala kurkkuusi niin tulisen tuskan ja polttavan janon, että siihen henkesi heität, sinä humalainen roikale.

— Pyh, kas mun tätä! Kas tätiä nyt, kuinka äityy! Kanaat pinnalla purjehtii, ja tätä ei saisi viskata pellolle.

— Mitä höpisee täti siellä? äyhkäsi isäntä. — Pankaa levolle.

— Levolle tällaisessa räiskeessä? Menkää te ensin tiehenne. Jopa tuli elämä ja ryske taloon, jos tuota on ollut ennenkin. Jopa tuli! Hohhoih, siunatkoon jumala!

Vanhuksen sanoja ei enää kukaan kuullut eikä ottanut huomioon, sillä huuto ja naurun hohotus nousi vallan valtavaksi, kun haarikka, tehtaan oluella täytettynä alkoi kiertää pöytää. Kun se oli tullut isännän kohdalle, otti hän siitä aimo siemauksen, piti sitä vankasti molemmista korvista koholla ja alkoi puhua.

— Sinä vanha vakava haarikka, sanoi hän, sinä olet palvellut tätä taloa melkein minun muistinikäni, ja jouduitpa kunniasijalle nyt vielä ennen lahoomistasi. Ensi kerran kastuvat laitasi oikealla herrastavaralla, oikealla tehtaan panoksella. Kotoisesta oluesta olet kyllä ennen parempina aikoina täyttynyt niin monta kertaa, että jos ne kaikki yht’aikaa suustasi valuttaisit, niin hukkuisi koko tämä Pellon kylä. Tämä on isävainajani tekemä, tämä haarikka. Minä muistan, miehet, sen syntymisen vielä niinkuin unennäköä. Tuossa keskellä pihaa, niitten kahden suuren kiven välissä kasvoi kataja, paksutyvinen, aika rahnikko. Mutta kun äiti vainaja siitä usein taitteli oksia astiain haudevesiin, alkoi se vähitellen kuivua. Silloin kaatoi isäukko sen kokonaan ja teki astioiksi, ja siitä syntyi tämä haarikkakin. Ja tietäkääs mitä, ensi kerran koeteltiin tämän pitävyyttä kirkkaalla viinalla, oikealla kotipoltolla, ja hyvin se piti. Meillä rakennettiin silloin uutta aittariviä, ja juuri kun isä oli saanut kiristetyksi vanteet haarikkaan, saivat rakennusmiehetkin harjahirren aitan päälle. No mitä muuta, isä täyttää haarikan viinalla ja nousee aitan harjalle. Siellä se tyhjennettiin harjakaisiksi neljään pekkaan, eikä ainoakaan miehistä pudonnut maahan. Ne oli poikia ne! Mutta kuinka ollakaan, isä innostui hakemaan lisää, ja silloin yritti Tiilon Otto, joka oli hiukan heikompi muita, poksahtaa alakertaan, vaan isä ennätti tarttua housujen takapuoleen kiinni ja nosti miehen takaisin niinkuin kintaan. — 'Pysy täällä vaan miesten joukossa, mitä siellä alahalla vielä teet’, äyhähti hän. Ne oli miehiä! Minä istuin kivellä ja katselin, ja ajattelin vaan sitä aikaa, jolloin saisin housut jalkaani. — Mutta mitä kello on, joko tulee kaksitoista? huusi hän samassa hätäisesti, aivan kuin olisi unohtanut jonkun tärkeän asian, ja ponnahti kiivaasti seisaalleen. — Kyllähän meillä tässä on iloa ja valoa kuin Heikkilän häissä, mutta ajan juoksusta on yhtäkaikki pidettävä tarkka vaari tällä tärkeällä hetkellä. Ei sovi laiminlyödä laillisten oikeuksien vastaan ottamista kellonlyönnillä, ettei paha ennättäisi pistää sorkkaansa väliin. Onko jo kaksitoista?

Siirrettiin lamppua pöydältä ja tarkastettiin miehissä vanhaa taalalaista, joka tuvan perä-ikkunan vasemmalla puolella käydä kuuhkaili, vakavana ja rauhallisena, vaikka hiukan onnahdellen. Se uupui vielä puoli tuntia kahdestatoista.

— Hyvä on, vielä on aikaa, sanoi Taneli rauhallisempana ja alkoi astuskella lattialla raskain askelin, jonkun verran horjahdellen.

Miehet katsella tihersivät häntä kysyvästi ja kummastelevan näköisinä, ja jokaisen päässä pyöri tämä sama ajatus: mitä se oikein tarkoittaa ja mitä sillä on mielessä, kun kellosta niin kovin tarkkaa vaaria pitää? Osataan tässä olutta juoda ilman kelloakin ja osannee kai uusivuosikin tulla tällä kertaa niinkuin on tullut aina ennenkin. Kievarin pidon se kyllä saa nyt huomisesta, mutta tarvitseeko senkään alkaa niin ihan minuutilleen — — —.

— Tarkoitan naapuriani, Alapellon Taavettia, sanoi isäntä hetken kuluttua matalalla, mutta kireällä äänellä, niinkuin jatkona äskeiselle ajatusjuoksulleen, ja asettui taas pöydän taa istumaan. — Tässä kylässä ei kellään muulla ole pukinsorkkaa — eikä niitä ole monta minun tietääkseni koko pitäjässäkään.

— Kyllä vaan Anttilan lautamiehellä on sorkka molemmissakin jaloissa ja komsarjuksella on vielä häntäkin, sanoi Hiskiias, tupalainen, jota oli sakoitettu viinan myynnistä.

— On kyllä, vaikkei niitä näy saappaista eikä sortuutin alta, myönsi isäntä. — Mutta naapurin Taavetti on sittenkin pahin vihamieheni, hän on kiusaajani ja pahahenkeni, joka aina mielellään heittää mutkan jalkaani, varsinkin juuri tällä hetkellä. Minä olen haistellut jotain, minä tiedän jotain — olenpa kuullut kuiskailtavankin — — — mutta — — —

Hän pusersi leveän kämmenensä nyrkkiin, naputti rystöillä otsaansa katsellen viekkaan uhkaavana kulmainsa alta, ja jatkoi taas:

— Ei juoda sentään päätämme pöydän alle, miehet, sillä minä tarvitsen teidän apuanne heti kohta.

Miehet vilkuivat toinen toiseensa ja ympärilleen yhä kummastelevammin, aivan kuin salainen pelko tai joku paha aavistus olisi iskenyt heihin. — Mitähän tosiaan sillä on mielessä, mihinkähän se meitä näin yösydännä, aivan uudenvuoden yönä tarvitsee —?

— Juodaan sen verran vaan, että on paras rohkeus luonnossa, ja käsivarsissa jäntevin voima. Täytäpä haarikka vielä kerran, Heikki!

Kun miehet pysyivät äänettöminä ja yhä vaan katselivat toisiaan sekä isäntää humalan voimasta typertynein silmin, eikä kellään ollut enää oikein hanakkaa halua tarttua vastatäytetyn haarikan korvaan, rykäsi Kylänpään Kustaa, vanha vakava mies, toinen Yläpellon mökkiläisistä, ja alkoi puhua.

— Antakaas kun minäkin avaan suuni tähän asiaan, sanoi hän vitkalleen. — Minä en oikein saa päähäni, mikä isännällä on meininki. Ei suinkaan meidän vaan — — —

— Äs! ähäytti isäntä. — Ei sinun tarvitse päähäsi saadakaan mitään muuta, kuin että teet vaan mitä käsketään, mitä minä käsken, joka tässä olen isäntä ja hallituksen pitäjä. — Mitä? Mitä sinä mutiset? Luuletko tästä kostohommiin ja rosvotöihin lähdettävän! Ei toki rautaa jalkaamme hankita juuri kuin elämä alkaa. — Kievari muutetaan, siinä koko homma, kuulkaa nyt.

— Vai niin, no sehän on eri asia, mistä pappi lehmän saa. Mutta millä tavalla sitä tämän paremmin muutetaan? Nythän se on jo tässä talossa. Huoneet ovat kunnossa, hevoset tallissa, olutta lattiakuoppa puolillaan ja tässä kuskipoikia vaikka viiteen kyytiin.

— Vaan patsas, nähkääs, tuo punaiseksi maalattu hongan pökkelö! Se seistä jämittää vielä Alapellon portilla jäisessä maassa, ja se on se, joka on muutettava meidän portille juuri tänä yönä, juuri sillä hetkellä, jolloin vanha vuosi niskansa taittaa. Se on juuri se, joka on ainoa laillinen ja kaikkien nähtävä merkki siitä, että nyt ovat oikeudet meillä, vihdoinkin meillä.

— Jahaah, vai sellainen homma tässä vaan onkin, sanoi Kustaa rauhallisena. — Mutta onko se nyt pakosta muutettava juuri näin yösydännä?

— On, vastasi isäntä tiukasti. — Se on nyt juuri yösydännä muutettava. Kupernyörin korkea päätös on pantava minuutilleen voimaan, sillä maailmassa on monta mutkaa, niinkuin jo äsken sanoin, ja tässä meidän kylässä erittäin. Ja toisekseen, onpa tässä jo kiusaakin koettu naapurin puolelta enemmän kuin tarpeeksi, loppukoon rutosti siis, kun on loppumaan määrätty.

— On tainnut Alapelto hyvinkin tehdä pientä kiusaa isännälle tässä kievarijutussa. Eikö ollut tämä jo kolmas kerta kun olitte huutamassa? kysyi Kylänpään Kustaa.

— Kolmas oli, ja isävainajakin yritti jo yhden kerran, ja kaiken sen ajan — ja jo kauvan sitä ennenkin koottiin Alapellossa rahaa kievarin pidolla, rehenneltiin ja rikastuttiin.

— Mutta on siinä naapurissa sentään tehty vahvasti työtäkin. Ainakin ennen, kun minä nuorempana siinä kaksi vuotta palvelin — — — yritti Hiskiias, mutta isäntä keskeytti hänet kiivaasti.

— Mitä höpiset, tahdotko särkeä mieleni nyt. Niinkuin minä en parhaiten tietäisi! Eivät ole siinä talossa tehneet työtä enemmän isäntä kuin rengitkään. Mutta eläähän laiskakin ja rikastuu sellaisessa paikassa, jossa rahaa tulee oikonaan kotiin, tulee ruuasta, tulee juomasta, tulee kyydeistä ja herrain passauksesta. Ja entä vanhempina aikoina, silloin kun pitäjältä kyytiä tehtiin, hollivuoroja pidettiin! Silloin tuli hyvyyttä vieläkin enemmän, tuli ilmaista lantaa hollimiesten hevosista, ettei muuta kuin peltoon käänsi, ja hollipojat pelasivat kyytipennisensä taloon kahvissa, oluessa ja viinassa. Kyllä minä tiedän, mitä etuja Taavetilla on ollut kymmeniä vuosia. Ellen minä tiedä, niin kuka sitten? Mutta onnen ohjat kääntyvät lopultakin, sillä väärinhän olisi, että yksi saisi maailmassa pelkkää hyvää iankaikkisesti — ja toinen saisi katsella vaan päältä.

Hän hykersi leveitä kämmeniään yhteen, vilkasi kelloa seinällä ja kääntyi sitten kävelemään lattialle ovea kohti, niinkuin olisi aikonut mennä ulos. Mutta kuopan kansi oli viimeksi olutta nostettaessa jäänyt auki ja hän putosi suoraa päätä lattian alle. Toiset miehet riensivät kiireellä aukon luo ja seisoivat siinä piirissä, osaamatta aluksi sanoa tai tehdä mitään muuta, kuin tirkistellä hämmentyneinä pimeään kuoppaan, josta kuului särkyvien pullojen kirskahtelevaa helinää ja kaiken maailman pahojenhenkien nimityksiä sellaisella jyrisevällä voimalla, että multiaisat tärisivät.

— Tuokaa tulta lähemmäksi, huusi vihdoin joku.

— Ettei siinä pitänyt olla tulta jo ennemmin, kun kuopan suu on jätetty auki, hätäili toinen.

— Kuka sen jätti auki?

— Kuka siellä viimeksi kävi?

— En minä ainakaan.

— Enkä minäkään.

— Heikkihän siellä kävi. Sepä huolimaton!

— Isännän käskystähän minä kävin, sanoi Heikki pelokkaasti.

— Mutta eihän ollut käskyä jättää suuta auki.

Silloin oli isäntä jo lattialla ja iski verta valuvan kouransa renkinsä Heikin niskaan.

Syntyi yleinen hämminki koko talossa.

Heikki parkui kuin hengen hädässä, äänekkäämmin vielä karjahteli isäntä, mutta korkeimmalle kaikista kohosi vanhan tätihöperön kirkuva ääni, kun hän torkuksistaan säikähtyneenä huusi uunin liedellä kaikkia taivaan voimia hillitsemään ja kurittamaan näitä villipetoja. Toiset miehet sohottelivat ja pyöriskelivät isännän ympärillä, koettaen häntä lauhduttaa, ja lopulta juoksi paitasillaan eteisen läpi tupaan vielä emäntäkin, niinkuin valkean hätään. Keittiöönkin vievän oven rakoon tuvan uunin takana ilmestyi säikähtyneitä naisten naamoja.

— On meillä totuttu näkemään jos jotakin, mutta ei vielä tällaista juhlayötä. Mistä ne tappelevat? Eroittakaa niitä, miehet, hätäili emäntä, vasen käsi oven rimassa, oikealla pidellen paitaa rintansa yli.

— Ei kukaan tappele, paras sopu tässä on vallinnut koko illan, mutta isäntä putosi tapaturmassa kuoppaan, kun Heikiltä oli jäänyt huomaamatta kansi auki, huudettiin joukosta.

— Etkö jättänyt tahallasi auki? — Etkö ollut liitossa naapurini kanssa? tutki isäntä tiukasti.

— En, en jumalan tähden. Huomaamattomuus, sula tapaturma se on ollut siinä lystin keskessä — — —ai, ai, hellittäkää, hyvä isäntä, ja sitokaa kätenne, kun verta valuu pitkin paljasta selkääni. Alapellon kanssa en ole ikänäni vielä sanaa vaihtanut, vaikka valalle vietäisiin. Voi tätä erehdystä —!

Isäntä hellitti kouransa rengin niskasta ja astui lähemmäksi tulta, katsellen kämmentään.

— Taisi olla erehdys, minä myönnän sen, sanoi hän jonkun verran hengästyneenä, mutta tarpeeton tämä erehdys oli, ja paha enne. Tuokaa sieltä jotain riepua akat, ei tässä turha parkuminen auta. — Tämä sattui pahaan aikaan, nyt olisi ehjät kämmenet olleet tarpeen.

— Olisi siinä voinut käydä hullummastikin, sattua pää, murtua luu, tai taittua niskat, tuumaili Kylänpään Kustaa kietoessaan vaatetta särkyneeseen käteen.

— Onnisti sentään, vaikka kyllä se oli huikea kuperkeikka, vastasi isäntä katkerasti naurahtaen. — Mutta totisesti, miehet, mitä sanoo kello seinällä?

— Uupuu vielä kymmenkunta minuuttia.

— Olipa hyvä, ettei mennyt meiltä tärkeä hetki sivu tässä kommerruksessa.

— Sillä on kovin kummallisia tuumia tällä Tanelilla, kuiskasi Kylänpään Kustaa naapurilleen salavihkaa.

— Mitähän lienevät, en ymmärrä, vastasi toinen. Vanhaa kaunaa ja katkeruutta, turhaa kateutta ja epäluuloa naapuriaan kohtaan, josta kaikesta saattaa olla vielä pahatkin seuraukset. Mutta parasta on, että teemme tällä kertaa hänen tahtonsa mukaan. — Näitkö hänen katsettaan äsken, kun hän nousi kuopasta lattialle?

— Yksi haarikka vielä, pojat, ja sitten toimeen, komensi isäntä. — Että sinä Heikki viheliäinen jätit tuon kuopan kannen auki äsken! No no, elä säikähdä. Hetki on tärkeä ja miehiä tarvitaan. Olen varannut niitä tarpeeksi, onhan meitä tässä yhden pökkelön kimppuun. Naapurin Taavetti ei aavista mitään, ei luule Tanelin tajuavan asioita — mutta kyllähän aamulla näkee — ja hämmästyy. Lapiot ja rautakanget ovat tallin ovipielessä, sieltä otatte ne.

— Joko lähdetään?

— Ihan tällä hetkellä, että lyönnilleen kahdeltatoista olemme patsaassa käsiksi. Käykää vaan työkalut tallin ovelta.

Koko joukko astui ulos.

— Oli muuta mitä tahansa, mutta kyllä tämä on hauskaa, päätti joku eteiseen tultaissa, pahasti nikotellen.

Uusi vuosi alkoi, ja vanha täti huokaili hiljalleen tämän maailman syntiä ja pahuutta, sekä kömpi voihkien sulkemaan ovea, jonka miehet mennessään olivat jättäneet auki.

II

Kun Taneli, viisi puolihumalaista apumiestä jälessään, oli tullut tuvasta ulos, ei hän voinut olla hetkiseksi seisahtamatta portaille sillä aikaa kun miehet hakivat työkaluja tallin puolelta.

Hän levitti sieraimiaan ja hengähti syvään mielihyvästä.

Siinä oli portaitten vastapäätä noin viidenkolmatta sylen päässä, jonkun verran alempana naapurin rakennus, kyljittäin, takasivu Yläpellon pihaan päin, ja keskellä pitkää sivuseinää oli Alapellon Taavetin makuuhuoneen ikkuna, ainoa mitä koko rakennuksessa oli Yläpellon pihan puolella. Korkea, vanhanaikainen hirsiaita, ihan keskelle rajaa rakennettu, eroitti tonttimaat ja talojen tilukset toisistaan. Yläpellon puolella oli ainoastaan kalteva, kivikkoinen piha, joka kesät talvet oli lammasten ja sikain tennerryspaikkana, mutta Alapellon Taavetilla oli rakennuksensa ja aidan välillä kapea puutarhamaa, jossa vahvan heinänurmen ja leveitten karviaismarjapensasten keskellä kasvoi muutamia vanhoja, vahvasti haaraantuneita ja käyräoksaisia omenapuita. Kesällä lehden aikaan ei Alapellon rakennuksesta näkynytkään Yläpellon pihaan muuta kuin harmaan painokaton harja ja savupiiput, mutta nyt sieltä häämötti aidan yli ja huurteisten oksien lomasta pitkä seinä ja porstuanperäkamarin ikkuna.

Tanelin koura meni vaistomaisesti nyrkkiin hänen seistessään siinä portailla, eikä hän tuntenut kipua ollenkaan särkyneessä kämmenessään, ei muistanut edes, että se oli siteessä.

Hänen mieleensä kohosi taas tuhanteen kertaan ennenmietityt ajatukset. Hän oli usein seissyt pimeässä portaillaan tai pihamaalla, joskus hiipinyt hirsiaidan nojallekin, ja synkkänä tuijotellut Taavetin ikkunaan, tai vaanivana tähystellyt ikkunaverhon takana liikkuvia varjoja. Tällä kertaa oli ikkuna pimeä ja koko rakennus kuin kuollut.

— Olisipa nyt hyvä mukulakivi, tuollainen kahmalon täyteinen, ja olisi sen tähdätä tuosta ikkunasta sisään, kuohahti hänen mielessään. — Rääkähtäisi ne! — Mutta mitä turhaa. Kun ei sitä ole tullut ennen tehdyksi, niin olkoon tekemättä nytkin. Se vaan pilaisi asian. — Maatkoon rauhassa Taavetti nyt — jos makaa — jos se ruoja ollenkaan makaa tällä hetkellä, sitä on syy epäillä. — Mutta alakynnessä hän on nyt ja alakynnessä tulee pysymään — eipä taidetakaan enää kesäsittäin joka päivä niittää heinää hevosille tuosta aidan takaa, kun voima vähenee nurkista ja tunkioista — ei valu väkeä maihin enää niinkuin ennen, eikä tule kolikoita kukkaroon — kerrankin ehtyi. — Kunhan saadaan laillinen ja lopullinen muutto toimeen vaan, ettei se siinäkään pystyisi mitään verukkeita tekemään, niin olkoon rauhassa sitten.

Miehet tulivat kanget ja lapiot olalla portaitten eteen.

— Antakaa minulle tänne se suuri kanki, sanoi isäntä.

— Teillähän on käsi rikki. Kyllä me heiluttelemme, kun kerran talkoossa ollaan. Eihän tuo yksi patsas koko maailmaa tarvinne.

— Kanki tänne vaan. Kas niin. Kolme miestä rupeaa sytemään kuoppaa tähän portin vastapäätä, tähän juuri, aitan portaan yläpuolelle. Iskekää tiukasti vaan! Kustaa ja Heikki käyvät minun kanssani patsaalle. Minä tahdon itse katsoa ja nähdä ovatko sen juuret niin syvällä, etteivät ne ikänä irti nousisi.

Hän astui kiivaasti edellä maantietä alaspäin, ja seisattui Alapellon portille, kurkistellen pihaan ja kuulostaen kotvasen hyvin tarkasti.

— Näättekö mitään, miehet, tai kuuletteko liikettä? Korvani kohisevat niin kummallisesti.

— Hiljaista tuntuu olevan kaikki.

— Soh, mikä se oli?

— Ei kuin aita, joka risahti. Nyt on pakkanen.

— Taitaa olla. Sen kelmin aidatkin risahtelevat. Nyt toimeen miehet.

Lumi tuoksahti patsaan juurella, pian oli paljas maa näkyvissä, ja he iskivät terästetyt kanget jäiseen somerikkoon, alkaen murtaa sitä patsaan ympäriltä auki.

Ähkien ja puhkien siinä nostettiin ja pudotettiin kankea, kolme miestä teki samaa Yläpellon portilla, tulikipinät säikkyivät, kun kova kivi ja karkaistu teräs iskivät yhteen, ja mäki kumahteli jumeasti. Oli eloa nyt ja intohimoista ponnistusta äsken vielä niin kuolleen hiljaisella kylän raitilla.

Mutta maa oli vahvasti jäässä ja huimasti saivat miehet takoa hangillaan, ennenkuin siitä murenakaan heltisi, varsinkin kovaksi poljetusta aitan edustasta Yläpellon portilla, johon uutta kuoppaa tehtiin.

Hiskiias, joka oli kuopan tekijäin joukossa, alkoikin kotvan kuluttua hiljalleen napista.

— Pannahinen sen Tanelin kalloon, että tällaista työtä teettää ja tällaisella touhulla keskellä juhlayötä. Olisi syksyllä kaivattanut sulaan maahan, murahteli hän.

— Ehkei ollut silloin vielä vasikasta mitään tietoa, niin ei ruvennut karsinankaan tekoon, arveli kulkumies, joka oli kolmantena siinä joukossa.

— Mutta kun jo kymmeniä vuosia on kievarin pitoa toivottu ja siihen pyritty, niin olisi häntä jo luullut pitävänsä tässä patsaan tilan kunnossa aina ja alituisesti. — Elä lyö varpaisiini sinä siinä, hutkit kuin hullu. — Mikä totisesti meni miehen päähän, kun tällaista teettää pimeässä ja pakkasessa.

— Minä en ainakaan tiedä, enkä sillä päätäni vaivaa, koska asia ei minua liikuta, tokasi renki huolettomasti, — tämä yläkertani on niin hyvässä kunnossa, niin vietävän hyvässä kunnossa. Hutkitaan päälle vaan, meillä on luvassa lisää olutta, kuopassa on paljon pulloja vielä, vaikka osan niistä taisi äijä siellä käydessään särkeäkin. — Kas noin, kas noin, tuollaisia iskuja sitä annetaan, tuollaisia mäjäyksiä, että on silmät vaarassa. — Kyllä on kivistä maata, ja jäässä. Kas noin pojat, kun olisi vanhanaikaista taulaa, niin poltettaisiin vaikka kokonainen kylä. Minä näin sitä vielä pikkupoikana Pihon Aatami vainaalla. Kymmenenkin kertaa se yön mittaan siihen tulta kalkutteli, kun sytytteli piippuaan uunin päällä. Senkin vietävä, kuinka sen karkusta lenteli säkeniä. Noin juuri, kas noin! — Isäntä lupasi lisää olutta vielä — — —

— Halttama tuliali tallallei ja pöytä oli kukkurallaan — — —

— Lyödään tahtiin miehet!

— Elä hoilota, on tässä muutenkin ryskettä. Mitähän mahtavat arvella naapurissakin.

— Sitä on minun vaikea tietää. — Mutta isäntä sanoi, että tämä on laillista työtä ja kupernyörin määräämää, jos kohta tämä kovallekin ottaa.

Patsaan kimpussa olijat, isäntä, Kustaa ja Heikki olivat vieläkin lujemmalla, sillä patsaan ympärystä oli suutittu savella ja musakivillä, mutta vihdoin he sentään pääsivät sulaan maahan käsiksi ja hengähtivät helpotuksesta.

— Ei kuulu mitään? kysäsi isäntä huohottaen.

— Ei mitään, vastasivat toiset.

— Hyvä on. Ei sillä, ettei Taavetti olisi kuullut jyskettä ja ettei hän saattaisi vaaniakin jossain nurkan takana, mutta — ja hän korotti ääntään — vaanikoon vaan, Taneli on siksi älykäs mies hänkin, ettei anna kenellekään aikaa välikoukkujen heittoon.

— Mitä koukkuja tässä olisi voitu heittää? kysyi Kustaa.

— Mitäkö koukkuja? Perin katalan koukun olisi tässä naapuri voinut heittää, oikean hirttomutkan. Sitä se on salaa miettinytkin ja siihen luottanut, niinkuin tiedän. Mutta katsos, Kustaa, Yläpellon Taneli on sittenkin peevelin viisas mies, ja ennättää edelle.

— Saattaa olla niinkin, vastasi Kustaa laimeasti, käsittämättä isäntänsä hämäriä sanoja.

Tämä närkästytti Tanelia ja hän tiuskasi lujasti:

— Se on niin, eikä hituistakaan toisin. — Sillä tiedä, Kustaa, että jos tämä patsas tällä uudella vuosiluvulla, nyt heti puolenyön jälestä seisoisi niin kauvan muuttamatta, että sattuisi tulemaan kyyti, joku herran rentukka tai muu sellainen, niin se poikkeisikin tähän niinkuin ennenkin, ja minulta saattaisi kievarioikeus olla mennyttä.

— Jokohan!

— Olisi jukuravit niinkin. Se herra kirjoittaisi päiväkirjaan———

— Teillähän se on jo päiväkirja. Eikö vallesmanni jo eilen sitä tuonut?

— Elä inttäile turhia! Sinä et ymmärrä näin tärkeistä asioista mitään. Meillä on päiväkirja, joka on puhdas ja valkoinen kuin tyhjä paperi ainakin, ja jonka kannessa seisoo vaan 'Pellonkylän kestikievari', ja matkan määrät. Mutta tuolla on Taavetilla myös vielä päiväkirja, joka on ränttiä ja kirjoitusta ja monien herrain nimiä täynnä kuin raamattu, ja sehän merkitsee jo enemmän. Ja sen kannessa täytyy minun tietääkseni olla myös 'Pellonkylän kestikievari'. Taavetti lyöttäytyisi tietysti heti sen kyytiherran kanssa yhteen juoneen, pantaisiin muistutus, tehtäisiin valitus minua vastaan, että olen laiminlyönyt — — — etten ole kelvollinen — — — ja niin voisi kaikki mennä huut — — — ai, ai, Kustaa, tämä on ankaran tähdellinen kohta, sillä laki on ylen mutkikas ja tarkka konsvärkki, ja sitävartenhan minä juuri kaikki varasin kuntoon — — mutta jos olisin liian aikaiseen, ennen puoltayötä ruvennut tähän touhuun, olisi Taavetti tietysti toimittanut minulle sakon.

— Kas peijakas! Niin pitkälle minä todella en olisi osannut ajatellakaan, ihmetteli nyt Kustaa. — Oikeinko lain tietäviltä kysyitte?

— En kysynyt, sillä herrat ja atvokaatit, jotka sillä lain saivarruksella elävät, neuvovat usein väärään, ottavat lahjoja, kellä on hyvästi antaa, ja kun luulet saaneesi hyvän neuvon niiltä, huomaatkin joutuneesi suoraan suden suuhun. En kysynyt keltään mitään, sillä tunnen tämän asian itsestäni, ja eihän ole Taavettikaan malttanut olla aivan samaan suuntaan kuiskailematta, niinkuin olen sivultapäin kuullut.

— Mutta sittenhän on parasta, että riennämme vaan, innostui jo Kustaa, itsekseen ihmetellen isäntänsä viisautta tässä seikassa, joka hänestäkin nyt oli päivän selvä.

— Minua huvittaisi lyödä hiukan leikkiä Taavetin kanssa, kääntää hänen omaan nilkkaansa se kepponen, jota hän on minulle koettanut punoa, sillä jos oikein hänet tunnen, niin sittenhän on ihme, etteikö hän — — — Hah? Eikö kuulu mitään, eikö miltään suunnalta tule korviinne niinkuin reen kitinää, tai kaukaista kulkusen ääntä?

— Ei kuulu ainakaan minun korviini.

— Ei minunkaan. Ja nuokin tuolla ylähällä yhä vielä jyskyttävät.

— Menehän hiljentämään niitä, Heikki, ja kuunnelkaa tarkasti. — Eiköhän sen hommat olisi menestyneetkään, eiköhän olisi saanutkaan ketään liittoonsa, mutisi hän itsekseen. — Kyllä se olisi lystiä viedä patsas ihan niitten nenän edestä, juuri sillä hetkellä, kun kyyti olisi kääntymässä portista sisään. 'Ei, hyvä herra, kievari ei olekaan enää tässä, se on täällä porrasta ylempänä. Seuratkaa vaan patsasta, se on laillinen merkki, ja ajakaa siihen taloon, jonka portille sen lyömme pystyyn — — — täällä on uuden ryvin oluttakin tässä talossa, jos herraa haluttaisi maistaa — tuossa alahalla olikin aina vaan sitä vanhaa, hapanta Mäntsäläistä.’ — Piru ollen, se olisi lystiä se, ja se se vasta Taavetin sapen halkaisisi.

Hänen edeltäpäin luomansa mielikuva ei tuntunut toteutuvan, vaikka hän sitä oli varmaa varmempana pitänyt, ja tämä seikka alkoi häntä sekä harmittaa että nolostuttaa.

Heikki tuli ylähältä ja vakuutti, ettei mitään kuulu eikä näy, vaan että kuoppa siellä jo on valmis.

— No mitäpä tässä muuta kuin patsas ylös vaan sitten, sanoi Kustaa.

— Niin, mitäpä tässä juuri muutakaan, vastasi isäntä pitkäveteisesti. — Ylöshän se on nostettava, mutta ehkei siirrettäisi sitä sentään ihan vielä. Ehkä odotettaisi huvin vuoksi vielä vähän aikaa.

Mutta miehet eivät olleet enää erittäin halukkaita odottelemaan pakkasessa.

— Mitä tässä nyt enää suotta odotellaan, tehdään tehtävämme valmiiksi vaan, että päästään pirttiin.

— Mutta minusta on tuntunut kaiken aikaa, niinkuin olisi kyyti tulossa joltain suunnalta, ja sitten siirrettäisiin ihmisten ihmeeksi oikein laulaen ja komeasti, sanoi isäntä niin laimealla äänellä, että se oli ihan täydellinen vastakohta äskeiselle innostukselle.

— Viitsisikö nyt todella kukaan retuuttaa kyytireessä juhlayönä, en ainakaan minä sitä oikein ota uskoakseni, arveli Kustaa.

— Mene tiedä, maailmassa on monta mutkaa. Jospa olisi asetettu — — — Yhden on täällä matka yhtäälle, toisen toisaalle. Mutta kyllähän nähdään, onko aavistukseni oikea vai väärä. Patsas ylös ensin, käsirysyyn vaan, komensi isäntä, enemmän toisten mieliksi, kuin omaa mieltään seuraten. — Sylikaupalla vaan, ei tässä muita peliä tarvita, kun tyvi on auki.

Kolmessa miehin kietasivat he sylinsä patsaan ympäri ja tekivät vahvan nykäisyn ylöspäin. Patsas huojahti vähän ja heitti lumisen lakkinsa miesten niskaan, mutta ei kohonnut hituistakaan.

— Uh! huudahti Heikki ja alkoi kopeloida niskansa ja takin kauluksen väliä.

Kustaa helisteli hihojaan.

— Katsos pakanaa!

— Nousiko se yhtään? kysäsi isäntä.

— Ei tuumaakaan.

— Toinen tempaus vaan. Se on juutuksissa.

Temmattiin taas kolmen miehen sylivoimalla, mutta yhtä huonolla tuloksella, kuin äskenkin.

— Katsos pakanaa sittenkin. Ei se olekaan niin hellässä, kuin luultiin, sanoi Kustaa.

— Mutta tämähän alkaa kaiken muun lisäksi vielä suututtaa, kivahti isäntä. — Luulisihan tuollaisen pökkelön nousevan avatusta kuopasta kuin kynttilän kirnusta. Lempoko sitä siellä pitelee — huojutetaan ensin.

Huojutettiin patsasta joka taholle, ja hyvin se kallistuikin mihin suuntaan tahansa.

— Nyt nostetaan.

Vaikka nostettiin vimmatusti pari kolme kertaa, ei siitä ollut enempää apua kuin ennenkään.

Isäntä päästi jo karmean kiroussanan.

— Ei tästä tule apua, ellei heilutella sitä paremmin vielä ja jauhateta kuoppaa kyllin avaraksi. Työnnä vahvasti vaan — tuonne päin kanssa — ja tänne taas — kas niin.

Nostettiin uudestaan, mutta turhaan.

— Tässäpä seistään, sanoi Kustaa ihmeissään

— Heljuu kuin Jeremiaan hammas, mutta ei lähde irti, pisti Heikki pieneksi leikiksi.

Isäntä närkästyi.

— Elä heljuttele suotta hampaitasi, minua tämä alkaa suututtaa. — Hoi miehet, tulkaapa sieltä kankinenne tänne alas. Tässä on otettava painovoima. Kanget joka taholta lujasti kiinni ja paittilasta alle. — Eikö ole, mitä panna paittilaaksi? — Ei tosiaankaan. Juokse, Heikki, halkoja tuolta pinosta — Olipa hyvä sittenkin, että ruvettiin sentään ajoissa nostamaan, koska se on tuollainen visajuuri. Tässä olisi saattanut käydä hullusti, vaikka alku oli hyvä. — Hst! Kuulittako mitään?

Joku sanoi kuulleensa niinkuin jotain ratinaa, mutta ei voinut tarkemmin sanoa, mistä päin.

— Riennä, Heikki. Ota vaan isoja lohkohalkoja, mitä saat.

Se oli Alapellon eteisen ovi, joka oli narahtanut, ja portaille oli tullut pari ihmistä, mutta eivät patsaannostajat heitä huomanneet. Eivätkä he olleet huomanneet sitäkään, että Alapellon pirtin maantienpuolisesta ikkunasta oli jo kauvan aikaa pimein päin katseltu heidän menoaan.

Heikki toi kantamuksen lohkohalkoja paittilaiksi, ja neljä rautakankea iskettiin patsaaseen kiinni, hiukan alapuolelle maanrajaa, mistä pinta oli lahonnut pyelmälle.

— Se onkin oikeata vanhanaikaista tervashonkaa, koska ei ole syvemmältä lahonnut. Ponnahuttaa kangen takaisin vaan kuin kalliosta.

— Joko pitää?

— Koetetaan.

— Oo-hii — ooh-hiih — oo — — —

— Ei huolita suotta järin huutaa, sanoi isäntä. — Nouseeko se yhtään?

— Taitaa se kipenän verran kitkahtaa.

— Se on peto. Enemmän painoa vaan, miehet!

Kuului ähinätä ja kovaa puhkinata, kun miehet rytkäyttelivät kankiaan.

— Jo nousi ainakin korttelin verran. Odottakaahan, kun minä korjaan kankeani, sanoi joku.

— Tipahtamaisillaan on minunkin omani, kuului toinen ääni. Vaan kun kaksi kankea hellitettiin yhtäaikaa, putosi patsas entiselle tilalleen takaisin niin että jysähti.

— Siellä istuu itse sarvipää tyvessä, kun ei neljän kangen painolla nouse. Ottakaa tulta ja katsokaa, onko se työntänyt uusia juuria maahan.

Kustaa kumartui patsaan juureen ja raapasi tulitikkuun tulen.

— Haai, pojat, täällä onkin oikea riima tukki, jommoista ei enää löydetäkään kymmenen penikulman piiristä. Paksunee vaan alaspäin ja taitaa olla syltä syvällä. Voi vietävä, millaisen maston ovat vääntäneet. Katsokaahan toisetkin ihmeeksenne.

— Vanhain hullujen töitä, kivahti isäntä. — Häh? Mikä se oli? Kulkunen! Kuulitteko?

Kaikki olivat selvästi kuulleet heikon kulkusen äänen jostain päin. Yksi oli ollut kuulevinaan sen yhtäältä, toinen toisaalta. Joku arveli, että se oli hänen mielestään kuulunut niinkuin Alapellon tallista, mutta toiset taas epäilivät, että eihän tallissa pidetä kulkusia hevosen selässä keskellä yötä.

Mutta isäntä väitti kiihkeästi, kirosi ja vannoi, että se oli kyyti joka oli tulossa. Se oli ajanut Suosillan ahteesta alas, josta aina kaikki kulkuset kuuluvat niin hyvin tänne saakka, nyt se oli alahalla suolla ja alkoi nousta vastamäkeä, siksi sitä ei enää kuulunut — ei sieltä mäkien rotkosta kuulunut porokellokaan — — —

Hän joutui kuin yhdellä iskulla kauheaan hätään, ääni kähisi ja vavahteli, ja hän hyppi sinne tänne kuin suunniltaan poissa oleva, sieppasi kangen kouraansa ja viskasi sen taas pois, tarttui toiseen, mutta heitti senkin taas ähähtäen hangelle, aivan kuin kaikki sellaiset työaseet olisivat hänestä sillä hetkellä olleet mitättömiä kuin parsinneulat.

Miehet olivat ymmällä. — Sehän on raivohullu — mitä erinomaista tämä tällainen touhu oikeastaan merkitsee, ja mitä tässä nyt kukaan osaa tehdä näin tulisella kiireellä.

— Laajennetaan kuoppaa, muuten ei tule mitään.

— Se on mahdotonta, kun ympärys on pelkkää kiveä ja jäätä.

— Katkaistaan se, tokasi Kustaa.

— Millä sen nyt katkaiset tässä tuokiossa, eikä saakaan katkaista, ei lyhentää — laki lukee täyden mitan — mutta vielä viimeinen rynnäkkö — ja kuorma olutta — koko huominen päivä —, hätäili isäntä.

Innostus nousi taas. Miehet sylkivät kämmeniinsä, työnsivät lakkia takaraivolle ja iskivät kouransa tuohon punaiseksi maalattuun patsaaseen, kuin hätyytetty kissa puun kylkeen.

— Ei tule mitään näillä aturoilla, huohotti Heikki. — Se on väkevä maailmaa vastaan ja siinä se seisoo.

— Ja tässä seisomme mekin kuin kirotut, eikä keinoa ole — hah — jo taas — nyt se on jo mäellä, kuulitteko?

Oli taaskin kuulunut epämääräinen kulkusen helähdys.

Taneli joutui raivoon. Hän sieppasi kangen ja alkoi sillä takoa patsaan tyveä, aivan kuin olisi tahtonut hakata sen mäsäksi, mutta samassa työnsi hän kangen kuoppaan pystyyn ja huudahti remahtavalla, melkein nauravalla äänellä, niinkuin ihminen, joka yhtäkkiä näkee pelastuksen hengenhädässä:

— Mutta pannaan se aarholliin!

— Jaah peijakas, mutta sehän tehdäänkin. Köyttä vaan, päättivät toiset.

— Totisesti! Tuokaa tallista köysi, se kaikkein vahvin tukkiköysi — minä — mutta mistä saadaan puukanki, oikea hirsimalko, joka kestää painaa?

— Mistä sen nyt sieppaat?

— Joko se lähenee — — — kuunnelkaa — — — juokse, Heikki, kujaan ja kaada reki — ei ne pimeässä tunne — — —

Viimeiset sanat huusi Taneli läähöttäin jo matkan päästä, sillä hän oli lähtenyt juoksemaan tietä ylös, ja kääntyi aittain välistä omaan riiheensä päin.

Kuului kova kolahdus ja jyrinä riihestä, ovea paiskattiin, porraspalkit kolahtelivat, ja samassa tuokiossa juoksi jo isäntä samalla läähötyksellä miesten luo takaisin, olalla tukeva riihen parsi.

— Onko tapahtunut mitään, kysyi hän hätäisesti?

— Ei vielä ainakaan.

Sen enempää puhumatta tempasi hän tuojalta köyden, vetäsi sen kahdenkerroin ja sitoi lujaan saitansolmeen patsaan ympärille, vähän maan pinnan alapuolelle. Toiseen päähän teki hän silmukan, lyhyelle hyvin ja juoksemattoman.

— Tuohon parren pää, tuohon silmukkaan — kiireellä, kiireellä — kas niin — kannattakaa toista päätä — — — ja halkoja alle — kaksi ensin tuohon rinnakkain — sillä tavalla — — — ja kolmas poikittain päälle — paksumpi, paksumpi — äh, nahjus, paksumpi — — —no se juuri — että tulee korkeampi paino. Kyllä nyt pitää, miestä parteen vaan.

— Kuin kukkoja orrelle, ripo rintaa, sanoi joku, — kyllä tähän mahtuu.

— Mutta hiljempää ensin pari nykäsyä, että köysi asettuu, neuvoi Kustaa.

— Oikein, Kustaa, sanoi isäntä. — Pitää olla viisas vaikka on kiirekin. Mutta nyt, nyt sen on pakosta nouseminen, meillä on voima, ja meillä on oikeus nostaa — — —

Kuului taas kulkusen kalahdus, nyt jotensakin läheltä ja kovempaa.

— Häh, hääh — — — miehet, miehet, yht'aikaa — se nousee, se nousee, vaikka maa nielköön — — —

Taneli poukkasi pallona maasta, sai kätensä ihan parren latvapäähän kiinni ja jäi sieltä roikkuen rytkimään ja painamaan, toisten pysytellessä lähempänä tyveä.

— Yhtaikaa — oo hii — ooh — hiih—————

Räts! Parsi putosi kolahtaen jäiseen maantiehen ja miehet pyllähtivät mikä minnekin, mikä selälleen, kuka suulleen, ja hetken aikaa oli kaikki aivan hiljaista. Mutta sitten alkoivat he yksi toisensa jälestä kömpiä ylös, niinkuin aaveet maasta. Kuka syleksi, kuka voihkaili, kuka kiroili hiljalleen, aivan kuin olisi hävennyt toisia. Yksi koetteli lonkkaansa, toinen olkaansa, yksi piteli polveaan, toinen haki lakkiaan ja kouraili paljasta päätänsä.

Viimeisenä nousi Taneli ja paineli molemmin kämmenin päälakeaan.

— Olipa se rysäys! Mutta nousi se pakana kuin nousikin. Rajusti nousi, kun tuli oikea voiman koetus. Eihän sellaista painoa kestä, ehei! Siinä makaa nyt pitkänään. Verstaat pois vaan! — Heh! Hah! Katsokaas miehet!

Nyt näkyi selvästi kuutamossa, että peltojen kohdalla lähestyi todellakin joku hevosella maantietä pitkin. Mutta kiirettä sillä ei näyttänyt olevan, sillä hevonen astuskeli aivan käymäjalkaa ja kalautteli vaan silloin tällöin kulkusta.

— Katsokaas, miehet! huusi Taneli vielä toistain kiihtyvän innokkaalla äänellä. — Hyvästi lyövät meiningit yhteen puolelta jos toiseltakin, mutta voitto on meidän ja oikeutemme ovat taatut. Saattaa tämä Tanelin pää kyllä saada kolauksia, mutta paikoiltaan sitä ei väännä kukaan, ei ainakaan naapurin Taavetti, sillä hän on tyhmä eikä osannut nytkään ottaa huomioon kaikkia seikkoja. — Pökkelö olalle, miehet, ja sitten pieni kunniamarssi!

Jos oli ollut ääntä ja mehakkaa tämän tärkeän touhun aikana, niin nyt siitä vasta möly syntyi. Yksi miehistä loilotti yhtä, toinen hoilasi toista, kaikki hurjassa sekamelskassa. Ja patsas rymäytettiin tyvi edellä kuoppaan Yläpellon aitan nurkalla, ja siihen se jäi kallellaan retkottamaan niinkuin humalainen mies.

Mutta Taneli riensi takaisin Alapellon portille, huitoi käsiään ja huusi:

— Herra hoi! Ajakaapa tänne ylempään taloon, täällä se nyt on kievari. Hoi, hoi, ei siihen taloon enää, ei lemmossa siitä portista!

Hevonen poikkesi kuitenkin Alapellon portista sisään ja kääntyi tallin eteen, eikä Taneli kummakseen huomannut reessä ketään. — Oliko se tyhjä hevonen —?

Hän kiirehti jälestä.

Tallin edessä kömpi joku reestä ylös nahkasten alta, hieroi ja puhalteli kouriaan sekä alkoi päästää hevosta valjaista.

— Mitä vietävätä, sehän on Alapellon oma hevonen ja kyytipoika! Mistä sinä näin myöhällä —? kysäsi Taneli tiukasti.

— Vein kyytiä kirkolle, sopersi poika, leuka kylmän kontassa.

— Mitä kyytiä tähän aikaan?

— Oli joku kestivieras.

— Et tuonut ketään? Eikö käskenyt isäntäsi hommaamaan ketään kelmiä rekeesi?

— Ei käskenyt, vastasi poika hiukan arastellen.

Mutta Tanelin silmä oli huomannut jotain ja hän kohotti nahkasia reen perästä. Siellä makasi mykkärässään mies.

— Mikä tämä on, häh? Ihminenkö vai sika?

Poika paha joutui hämilleen. Kirkonkylän kievarista oli häädetty ulos humalassa reuhaava ja rahansa juonut kulkusälli, joka sitten oli pyytänyt päästä vähäksi matkaa hänen rekeensä, poiketakseen tuttavaan taloon tien varressa. Mutta molemmat olivat nukahtaneet, ja niin oli sälli tullut perille saakka. Poika pelkäsi pahaa, jos isäntä saisi tietää.

— Ei se ole kuin joku uupunut jalan kulkija, joka tieltä pyrki rekeeni, vastasi hän.

— Sen sinä lurjus valehtelet. Olet yhtä suuri veijari kuin isäntäsikin. Ajahan heti meidän pihaan.

— Johan tässä on hevonen riisuttuna, kyllä tämän muuten saisitte minun puolestani.

— Mutta teidän vieraskammariin en sitä laske, huusi Taneli hammasta purren, ja alkoi nyhkiä miestä reessä.

— Ylös, herra! Olette joutuneet väärään paikkaan. Ylös, ylös, hoi, herätkää! Olette väärässä talossa.

Mies väänsihen Tanelin avulla istuilleen ja koetti päästä reen syrjälle.

— Hah?

— Olette väärässä paikassa, kuuletteko.

— Ei tämä hullumpi paikka ole — kunhan olisi — —

Ja hän pyllähti takaisin rekeen.

Poika vei hevosen talliin ja Taneli alkoi uudelleen rytyyttää reissumiestä, mutta ei saanut häntä sen pirteämmäksi. — On niillä susilla koukkuja — pannapa oma hevonen noutamaan, päätteli hän ja mietti kiireellä asiata puolelta jos toiseltakin. — Tarttuisiko aisoihin ja vetäisi jälessään? — Eih, siitä se naapuri tekisi syytöksen, sehän on hänen rekirämänsä.

Hän tarttui miestä kainaloihin ja nosti maahan, mutta ei se pysynyt seisaallaan. — Jopa heittäytyy rennoksi, veitikka, vai lieneekö niin humalassa — — —

Samassa astui joku lyhty kädessä eteisen ovesta ulos ja seisattui portaille.

— Kah! Taavetti varmaan — — —

Kiireellä väänsi Taneli murahtelevan miehen reen syrjälle, heitti siitä selkäänsä kuin säkin ja alkoi kantaa Yläpeltoon, kyytipojan juostessa silmät suurina portille saakka jälestä katselemaan ja oman joukkonsa ottaissa häntä toisella portilla vastaan yhtä kummastuneena.

— Auttakaas, miehet, läähötti Taneli. — Tämä on sellainen retvakka, tämä reissuvainen, että putoaa selästäni. Käypä, Jussi, jalkapuolesta kiinni!

— No nyt on maailma nurin!

— Kuka se on?

— Mihinkä sitä viedään — miksei se itse kävele?

— Se on uupunut matkustaja, herra, joka tarvitsee majataloa. Meille se tietysti viedään, meillähän se on nyt kievari. — Käy kiinni kiireesti, kuuletko, kun isäntäsi käskee! No sillä tavalla!

Koluten noustiin portaita eteiseen ja joku edellä menijä avasi pirtin oven.

— Ei sinne, tolvana, huusi Taneli. — Avaa vieraskammarin ovi. Hoi, vaimoväet, tulta vieraskammariin!

Uupunut kulkusälli laskettiin pimein päin pehmeälle vuoteelle niin että hössähti. Joku kopeloi tulta kynttilään ja samassa tuli kammariin emäntäkin, joka unta saamatta oli vihdoin ottanut vaatetta päälleen ja aikonut lähteä katsomaan, mitä kummaa touhua niillä miehillä oikeastaan oli.

Hän loi tarkastavan ja närkästyneen katseen ympärilleen.

— Sinä olet järjiltäsi, Taneli, sanoi hän — Tuollainen joukko likaisin jalkoineen juuri siistittyyn vierashuoneeseen!

Taneli naurahti ivallisesti.

— Kun on vieras, niin vierashuoneeseenhan se tuodaan, ja tämä on saattojoukko. Meillä on kievari nyt, ymmärrätkö. Vahvasti ja laillisesti. — Katsokaas, mitä se akkaväki saattaa luulla! Ole huoletta, tänä yönä on Tanelin järki ollut terävimmällään kuin koskaan ennen ja välttänyt suuren kommerruksen.

— Herra siunatkoon! Mikä roikale se tuossa lojuu, huudahti emäntä, vilkaistuaan vuoteelle.

— Hurja vaimo, pidä suusi! Sehän on matkustaja, ja tuollaisista sanoista voit joutua kiikkiin.

— Tuoko? Matkustaja? Ole löyhimättä! Mitä moskaa sinulla on takkisi selkämystässä, juoppo?

— Mitäkö mosk — — —. Taneli kourasi selkäänsä. — Kas sitä reissuvaista — noh, tuosta sen saat — pesussa lähtee, ja hän viskasi nuttunsa ovensuuhun lattialle.

Emäntä poistui vihaisena ja potkasi Tanelin takin mennessään eteiseen.

Mutta kulkusälli oli kohonnut istuilleen vuoteen reunalle, yski ja haukotteli.

— Tämähän mukavata on, sammalsi hän. Äsken potkittiin muistaakseni ulos, nyt taisivat taas kantaa sisään. Antakaahan nyt hyvä isäntä vielä yksi pullo olutta.

— Te erehdytte, hyvä ystävä. Ette meillä vielä ole mitään juonut, sanoi Taneli, iskien silmää toisille, jotka salavihkaa naureskellen seurasivat asian menoa.

— Eikö me Kirkonkylässä olla?

— Ehei, veliseni, ei kuin Pellonkylässä. Tämä on kokonaan uusi kievari, paras pitäjässä tällä kertaa, ja parasta olutta. — Kuoppaan, pojat, ja resu tänne, ihan tänne kammariin!

Ja miesten mennessä olutta noutamaan, hypähti Taneli ulkoportaille, heristi nyrkkiään Alapeltoa kohti ja nauroi, nauroi pitkään ja viekkaasti.