V. (continued 2)

— Tien raivaaminen uudelle ajalle, jatkoi majuri, on on itsensä uhraamista tahi ainakin alttiiksipanemista. Raivaamaton maa kysyy uutta auraa, ja sen joka semmoisen valmistaa, täytyy itsensä sulattaa rauta ja takoa se pelvotonna, vaikka tuli häntä itseään kärventää.

Löfving ponnahti ylös, ja salama leimahti hänen silmistään: — Niin tosin on! huusi hän. Hän ajatteli sankariansa, Kaarlo kuningasta. Tämäkään ei väistynyt koskaan tieltänsä.

— Ja kun hän sitten, lisäsi Sprengtport hiljaisella surumielisyydellä, takomallansa auralla kääntää vanhan nurmen, silloin ne ehkä kivittävät hänet kuoliaaksi, jotka eivät häntä ymmärrä.

Rouva pyyhki kyyneleensä, ajatellessaan että hänen pienokaisensa vielä oli niin kaukana tästä hirveästä tulevaisuudesta eikä ehkä saisi koskaan sitä kokeakaan.

— Sitä ei kukaan meistä tiedä, lausui majuri nöyrästi. Eikä meitä silloin ole. Mutta jos Yrjö astuisi sitä tietä, olisi hyvä, jos se onni, jota hän luo, heittäisi säteen poismenneen työnjohtajan haudalle ja selittäisi ne erehdykset, joita ei voi välttää niin kauan kun toimimme tässä epätäydellisyyden maassa.

Ja tätä sanoen silitti Sprengtport vienosti lapsen vaaleata päätä: — Nuoret, sanoi hän, arvostelevat meidän tekojamme, ja ehkä syyttävät meitä niistä taakoista, joita jätämme heille perinnöksi, mutta sitten elämä heille opettaa, ettei kaikki käy tahtomme mukaan.

Lapsi loi ikäänkuin kysyväisenä suuret silmänsä isään, mutta ummisti ne taas ja nukahti uudestaan.

Tämä rakkautta huokuva kohtaus liikutti Löfvingin sydäntä, ja iloisesti hymyillen sanoi hän hienosti: — Te katselette poikaanne aivan samalla lailla kuin Jakob Josefiansa eräässä taulussa, jonka kerran näin Kööpenhaminassa. Ja totta puhuen, Yrjö Maunua ja meitä kaikkia ovat, samoin kuin Josefia, veljemme kavaltaneet.

— Mutta tuskinpa me pääsemme Josefin lailla sortajiamme hallitsemaan, muistutti majuri synkästi.

— Eipä Josefkaan sitä olisi uskonut silloin kun veljensä hänet möivät.

— Te ajattelette rohkeasti, Löfving.

— Ajattelen, että koska Jumala niin ihmeellisesti on johtanut kohtaloltamme ja säilyttänyt meidät tähän päivään saakka, niin totta kai hän sillä jotakin tarkoittaa, ja mitä muuta hän saattanee tarkoittaa, kuin että Suomi joskus, samoin kuin Josef, nousee alennustilastaan ja suorittaa hyvän työn niiden kesken, jotka ovat tahtoneet tuhota sitä.

Nämät sanat palauttivat elämänilon rouva Sprengtportin sydämmeen, ja tarmoa osoittavalla äänellä lausui hän: — Toivokaamme että sanat suustanne joutuvat Jumalan korvaan.

— Niin, toivokaamme, toisti Löfving nousten ja lisäsi:

— Tätä toivoen sanon jäähyväiseni.

— Mutta eipä vaan; nyt te Löfving vielä vähemmin saatte lähteä.

Kapteeni ei kuitenkaan taipunut, sillä eihän majuri nyt enään ollut yksin, ja odottajansa oli Löfvingilläkin. Sitä paitsi oli vielä paljon valmistuksia pitkää matkaa varten suorittamatta. Ehkä täytyi kapteenin mennä Tukholmaan saakka, ja sentähden tahtoi hän ennen yötä joutua Porvooseen.

— No, mitä siihen voi, sanoi majuri tarjoten kättä Löfvingille. Tahtosi mukaan olkoon! Jäähyväisemme ovat kuitenkin pian sanottavat. Pian ei minua olekaan enää, mutta erotkaamme kaarlolaisina, iloisella rohkeudella niin elämässä kuin kuolemassa. Hyvästi!

VIII Luku.

Entisyys ja tulevaisuus.

Edellä kerrotusta kohtauksesta oli 12 vuotta kulunut, kun Löfving eräänä syyspäivänä kahden nuorukaisen kanssa saapui Lappeenrantaan. Kapteeni ei ollut astunut tälle maalle sitten kun hän täällä Wrangelin johdolla oli mukana ruotsalaisen armeijan epätoivoisessa taistelussa, ja siitä ajasta oli paljon muuttunut Suomessa. Aadolf Fredrik oli valittu Ruotsin kuninkaaksi, Venäjä ja Ruotsi olivat ystäviä, mutta ystävyys oli ostettu rajamaiden sydänverellä. Venäjän rauhanehdoissa vaadittiin näet uusi kaistale Suomea, ja Ruotsi piti itsensä onnellisena päästyänsä sillä hinnalla pulasta. Aadolf Fredrikin vaalin tähden lahjoitti keisarinna takaisin toisen puolen Suomea. Venäjän kruunulle joutuneille asukkaille vakuutettiin heidän uskontunnustuksensa ja lailliset oikeutensa, ja he olivat vapautetut sotamiesotosta, mutta sittenkin tuotti irtimurtaminen muusta Suomesta semmoisen tuskan ja voipumuksen tunteen, että se likeni täydellistä epätoivoa. Ruotsille jääneessä Suomessa ei ollut suru vähempi. Levottomuus, katkeruus ja kaipuu vaikuttivat kaikkialla sen tunteen, että asema oli mahdoton, ja kysymys milloin uusi isku oli odotettava, ja mimmoiseksi isänmaan kohtalo lopullisesti muodostuu, kyti kaikkien mielessä.

Uusi valtioraja oli avattu pitkin Kymijokea ja siten, että Hamina, Lappeenranta ja Savonlinna joutuivat Venäjälle. Vedettynä suorana viivana jakoi se kahtia pitäjiä ja kyliä, lukuun ottamatta yhteiskunnallisia oloja, niin että saman pitäjän itäinen osa vannoi uskollisuuden valan keisarinnalle, mutta läntinen Ruotsin kuninkaalle. Ne voivotukset, joita siihen aikaan kuului Suomessa, ja ne kyyneleet, joita silloin vuodatettiin, eivät ole historian lehtiin piirretyt, mutta kansan sydämmessä ne äänettöminä ja salaisina jäytivät luottamusta emämaahan. Isonvihan muistot elpyivät koko hirmuisuudessaan, yhteenkuulumistunne Ruotsin kanssa heikkeni, ankarasti tuomittiin hallituksen kevytmielisyyttä, ja sen anteeksiantamatonta huolimattomuutta puolustuksen aikana.

Kaikki nämä tunteet riehuivat nytkin Löfvingin sydämmessä, kun hän lähestyi entistä Lappeenrantaa. Hänen mieleensä muistui, että juuri tänä päivänä oli kulunut noin 40 vuotta siitä, kun hän täällä oli seisonut eräässä mökissä, aikeissa lähteä vihollisen kuormastoa väijymään ja odottamassa tovereita, jotka olivat luvanneet auttaa häntä. Hänen hengestään oli pantu 300 ruplan palkkio, seudussa vilisi vihollisia, ja niin turvattomana kun hän nyt oli, saattoi minä hetkenä hyvänsä murhaaja ilmaantua. Toverien kanssa tehtyä välipuhetta hän kuitenkaan ei voinut rikkoa. Elävänä tai kuolleena piti heidän tavata hänet täältä.

Vilkastessaan ulos akkunasta, huomasi hän mökin läheisyydessä vanhanpuolisen naisen, joka painoi sormensa huulilleen, ikäänkuin merkiksi, ettei Löfvingin pitänyt puhua. Sitten näytti hän ruskeata nahkavyötä, jonka solki oli suljettu, mutta keskeltä oli nahka katkaistu ja riippuvista päistä vuoti verta. Kun nainen kohotti sen ilmaan, tunsi Löfving sen kumppanin vyöksi ja ymmärsi että se tiesi jotakin vakavaa. Nainen kutsui hänet ulos viittaamalla ja riensi sitten metsään. Löfving seurasi niin nopeasti kuin voi, mutta tienopastaja kiiti vieläkin nopeammin ja katosi välistä näkymättömiin. Hän vaan viittaamalla yhä vaati Löfvingiä seuraamaan. Vihdoin he saapuivat lammen luo, mutta kun Löfving aikoi pyytää selitystä tähän kummalliseen kulkuun, oli nainen kadonnut. Vähän sen jälkeen sai kapteeni tietää, että ne miehet, joita hän odotti, olivat tapetut parin kivenheiton päässä mökistä, jossa hän odotti, ja viimeisenä tapetun miehen vyö riippui sitten kauan puussa tien varrella.

Jollei tuntematon nainen olisi houkuttanut häntä ulos, olisi hän joutunut hukkaan. Jumalan enkeli oli se, joka hänet pelasti. Ja senkin jälkeen oli hän samoin tuntuvasti nauttinut Kaikkivaltiaan suojelusta. Nyt oli hän vanha, ja entinen tarmo oli katoamaisillaan, mutta elämän koulu oli sitä vastoin tehnyt hänen luottamuksensa Jumalaan järkähtämättömäksi. Koko sydämmellään oli hän kiinnitetty Suomen kohtaloon, joka rauhan jälkeen näytti huojuvan yhä enemmän Venäjän puolelle kallistuvassa vaa'assa. Mutta eihän tiedä, ehkäpä Ruotsi vielä osaa heittää siihen raskaan vastapainon. Luultavaa se ei ollut, mutta Jumalalle ei ole mikään mahdotonta.

Löfvingin oma kohtalo rauhan jälkeen ei ollut kovinkaan valoisa. Hän oli päättänyt jäädä Ruotsin puolelle ja koetti monin tavoin tulla aikaan, mutta köyhyyttä, kiusauksia ja surua hän vaan kohtasi tiellään. Vastaukseksi hänen moniin anomuksiinsa oli hänelle vihdoin annettu majurin valtakirja ilman palkkaa, ja kun hän ei voinut millään ansaita leipäänsä, oli hän siihen aikaan epätoivoon joutumaisillaan. Hänen palkintonsa näkyi olevan se, että kaikki häntä hylkivät, ja ettei hän kenellekään kelvannut. Toisella tavalla oli Venäjä palkinnut miehiänsä, ja se kykeni sitä tekemään vieläkin. Mikä pimeyden ja sisällisten taistelujen aika! Valoa pilkisti kuitenkin, kun hän 1752 sai 120 taalarin eläkkeen ja asunnon Hommansbölen virkatalossa Porvoon läheisyydessä. Eihän tuo mitään loistavaa ollut, sillä maanviljelykseen ei Löfvingillä ollut koskaan ollut halua, ja talo oli, samoin kuin koko Suomi, rappiolla, mutta laihat sarat antoivat kuitenkin sen verran, ettei ollut pakko kerjätä tahi kuolla vieraalla tunkiolla. Hänen uskollinen Leenansa ei ollut kestänyt näitä katkeria koettelemuksia. Äkkinäinen rintatauti vei hänet hautaan, ja siitä ajasta tuntui Löfving siipipuoli-linnulta, kaikesta välinpitämättömältä. Vähitellen hän rupesi kuitenkin toipumaan, eikä hän vastenmielisesti kuullut vanhan sotaprovasti Lauraeuksen kehoitusta, kun tämä ehdotti hänelle naimista hyvämaineisen Maria Fontinin kanssa. Ihmisten nähden saattoi tuo urhoollinen kaarlolainen vielä elää monta onnellista vuotta tämän kolmannen vaimonsa kanssa. Toivo saada jälellä olevalle ijälleen koti ja hyvän naisen hoitoa, oli osaksi virittänyt entisen tarmon kapteenissa, ja se kyllä heijastui hänen vakavista kasvoistansa, joiden virkeät silmät katselivat yhtä terävästi kuin ennenkin.

Siinä hän nyt seisoi entisen Lappeenrannan partaalla. Mutta mikä muutos! Täällä, missä Wrangelia ja ruotsalaista armeijaa silloin kansa riemuten tervehti, näkyi vaan yksinäinen Venäjän sotamies vahtikojunsa edessä, ja tullivirkamies venäläisessä univormussa venäläisiin väreihin maalatun tullisalvan vieressä. Mitähän jalo kenraali sanoisi, jos tätä näkisi? Kuinka toivokkaana kansa häntä tervehti, mutta pitkin samaa tietä oli sitten hänen oma rykmenttinsä juossut pakoon jättäen hänet vihollisten valtaan. Täällä oli urhoollinen mies joutunut asekumppaninsa ja ystävänsä kavallettavaksi. Ketä enään voi uskoa? Ihmisvoima ja ihmiskunnia ei ole enemmän arvoinen kuin taivasta kohti nouseva savu, joka hetkessä katoo. Eivätköhän nuo korkeat herrat Lewenhaupt ja Buddenbrock ajatelleet samaa matkallaan mestauslavalle?

Koko seutu muistutti vielä tuosta suuresta hävityksestä, joka 14 vuotta sitten oli kohdannut kaupunkia, mutta väsymättä työskentelevä luonto oli jo joutunut luomaan sovittavia näköjä keskelle hävitystä. Poltettujen kotien rauniot seisoivat vielä paikallaan, mutta niiden tuhasta oli noussut tuore nurmikko, ja sen yli oli versonut nuori metsä kaikenlaisia seudun puita. Edempänä nähtiin kivi- ja soraläjiä hävitettyjen linnavallien jäännöksiä, mutta nekin viheriöitsivät ja muistuttivat, samoin kuin edellisetkin, hautakumpuja. Kaupungin keskiosassa oli sitä vastoin elämä päässyt oikeuteensa. Venäläinen kasarmi ja talo linnanpäällikköä varten seisoivat valmiina muiden rajavartijoille tarpeellisten kruununrakennusten yhteydessä. Maan omista asukkaista olivat muutamat porvarit vaimoineen ja lapsineen palanneet uuden kruununvoudin ja hänen perheensä kanssa. Suomalainen rihkamakauppa kahden venäläisen kauppapuodin naapurina sekä jotkut kalastajamökit rannalla osoittivat, etteivät suomalaiset olleet ainiaaksi hyljänneet tätä surun saarta. Oltiinpa aikeessa rakentaa luterilainen kirkkokin, mutta toistaiseksi täytyi seudun suomalaisen väestön käydä joko Luumäen tahi Taipalsaaren kirkossa. Vihkiäiset, lasten kastaminen ja maahanpanijaiset tuottivat siten monta vaikeutta, mutta mitä ei voitu auttaa, sitä täytyi kestää.

Löfving päätti nyt holhottiensa kanssa lähteä kaupungin rajojen sisälle etsimään jotakin mökkiä, jossa voisivat lämmitellä kun aamu oli kylmä ja rauhassa auaista eväspussinsa. Nuo hänen kaksi seuraajaansa olivat, vaikka vasta ensimmäisessä nuorukais-ijässä, kaikessa hyvin erilaiset. Vanhempi, Yrjö Maunu Sprengtport syntynyt 1740, oli kadetti ja väri hänen verevissä poskissaan sointui hyvin hänen sinikeltaisen ruotsalaisen univormunsa kanssa. Nelivuotiaana isättömäksi jääneenä ja köyhänä kehdosta saakka oli hän kyllä ollut puutteiden karaistavana, mutta hänen ijälleen luonnollinen reippaus ei ollut kuitenkaan kadonnut. Piirre hänen somasti muodostuneen suunsa ympärillä ja loisto hänen silmissään ilmaisivat haaveilevaa ja tulista mielenlaatua.

Ei voinut enään kukaan huomata kuinka kovaa koulua hän lapsuudessaan oli käynyt. Kaikki olikin jo voitettu, sen suuren taitekohtauksen jälkeen, kun hän ensi kerran astui jalkansa Ruotsin mantereelle. Rouva Sprengtport oli vuonna 1752, kun Aadolf Fredrik kuninkaana matkusti Suomessa, esittänyt silloin yksitoistavuotiaan poikansa hänen majesteetillensa, pyytäen hänelle sijaa itse kuninkaan äsken perustamassa kadettikoulussa. Hänen pyyntöönsä suostuttiin, mutta kun oppilaitos muutama vuosi sen jälkeen, kuningattaren yrittämän revolutsioonin tähden suljettiin, otettiin nuori kadetti konduktööriksi linnoitustöissä ja joutui siten suuren Ehrensvärdin johtoon Viaporissa. Tästä käännekohdasta alkoi uusi aika Yrjö Maunulle. Ylevämielinen, nerokas mestari tuli hänen ihanteekseen, ja hänen isänmaanrakkautensa siksi tarkoitusmääräksi, joka liiteli nuorukaisen unelmissa. Kunpa vaan Suomi saisi useamman semmoisen miehen, niin olisi se pelastettu.

Ensimmäistä matkaansa Ruotsiin Yrjö Maunu ei unohtanut koskaan. Niukalla eväspussilla lähetettiin hänet kodista mukanaan kirje sedällensä, Henrikille, joka oli everstiluutnanttina Itägöötinmaan rykmentissä, vaan jonka siihen aikaan piti saapuman Tukholmaan. Alus lähti purjehtimaan, mutta syysmyrskyt ja merivahingot viivyttivät matkaa monenkertaisesti, ja kun vihdoin päästiin satamaan, oli Yrjö Maunu puilla paljailla. Kirje oli kuitenkin hänen povessaan ja sinä hyvänään lähti hän maille. Avuliaat ihmiset opastivat häntä Ladugårdslandetiin, jossa kuningas piti suurta paraatia, ja monien loistavien herrojen joukossa huomasi hän setänsä. Kun tämä äkkiä näki edessään kalpean, risaisen pojan, joka nöyrästi kumarsi ja tarjosi hänelle kirjettä, huudahti setä: — Suuri Jumala, oletko sinä Yrjö Maunu? Kun asia oli selvillä, pantiin poika kouluun. Kyllähän nyt kaikki vastoinkäymiset olisivat jääneet unohduksiin, mutta olo kuninkaallisten oppilaiden seassa tuntui nuoresta kadetista painostavalta, koti-ikävä rasitti häntä, ja ne monet nöyryytykset, joita suomalainen maalaispoika sai kokea Tukholman hienojen kumppaniensa puolelta, eivät koskaan hävinneet hänen mielestään.

Hänen nykyinen kumppaninsa, Juhana Henrik Hästesko, oli syntynyt 1741. Hänkin oli koko kaunis, mutta toverin innostunutta näköä hänessä ei ollut. Harmaa nuttu ja valkonen kaulaliina tekivät hänen kalpeanpuoliset kasvonsa vieläkin kalpeammiksi. Raskasmielisyyden vivahdus varjosti hänen siniharmaita silmiänsä, ja suun hymyssäkin tuntui joskus salainen alakuloisuuden piirre. Kahdeksan kuukautisena oli hän jo menettänyt isänsä, ja äidin köyhyys sekä heidän muutoinkin ahtaat olonsa olivat muiden vaikeuksien ohella painaneet leimansa nuoreen mieleen. Kunpa olisi hänelläkin, niinkuin Yrjö Maunulla, ollut setä avustamassa! Isänsä, luutnantti Hästesko-vainajan ystävien ja kumppanien toimesta oli hän päässyt kuninkaalliseen tykkiväkeen, mutta kun hän ei voinut pienellä palkallaan tulla toimeen Tukholmassa, palasi hän Turkuun ja koetti siellä jatkaa opintojaan. Hänen toivonsa oli päästä niiden onnellisten joukkoon, jotka Ehrensvärdin johdossa työskentelivät Viaporissa, mutta vielä hän ei ollut onnistunut. Juhana oli suvella käynyt linnassa uudistamassa pyyntönsä, ja täällä suostuttiin Yrjö Maunun kanssa matkasta Lappeenrannan taistelutantereelle, jossa heidän isänsä olivat tapelleet, ja josta luutnantti Hästesko haavoitettuna kannettiin vangiksi, eikä sen koommin enään palannut. Rouva Sprengtport kuitenkaan ei ollut suostunut heidän tuumaansa muulla ehdolla, kuin että Löfving ottaisi heitä opastaaksensa. Siihen oli vanha kapteeni varsin valmis, ja niin lähdettiin matkaan ja täällä nyt oltiin.

Kaikki kolme astuivat, suoritettuansa kaikki temput tulliportissa, kaupungin alueelle. Siellä he poikkesivat ensimmäiseen hökkeliin, jonka sisustus osoitti köyhyyttä kaikkialla. Alastomaan seinään kiinnitetty leveä penkki teki kai vuoteen virkaa, sillä semmoista ei näkynyt, ja siinä olikin ryijyllä peitettyjä patjoja. Sen edessä seisoi pieni pöytä ja akkunan alla tuoli ilman selkänojaa. Muita huonekaluja ei näkynyt paljon: vaatearkku ja rukki, villakoppa, mustunut virsikirja ja vähän astioita hyllyllä, siinä kaikki. Mökin asujammena oli vanha, hyväntahtoiselta näyttävä eukko, joka kernaasti suostui vierasten pyyntöön saada vähäksi ajaksi tyyssijaa ja jos mahdollista lämmintä maitoa. Sitä oli saatavissa ja emäntä viritti tulta pesään. Pojat istuivat pöydän ääreen ja kuuluivat virkeästi keskustelevan lempiaineestaan, Viaporin linnasta, jonka pääpiirteitä Yrjö Maunu kuvasi hänen eteensä levitettyyn paperiin ja selitti kumppanilleen. Löfving asettui pienen akkunan eteen katselemaan seutua. Kun hän oli siinä kotvan aikaa seisonut, herätti hänen huomiotaan joukko maarahvasta, miehiä ja naisia, jotka pyhävaatteissa, toiset ajaen, toiset jalkaisin, pitkin maantietä riensivät tulliportille, jossa alaslaskettu salpa kuitenkin esti heidän pääsöänsä kaupunkiin. Venäläisen sotamiehen täytyi ensin tarkastaa heidän passejansa ja tutkia heidän myttyjänsä, etteivät sisältäneet mitään tullattavia tavaroita. Kun kaikki oli suoritettu, nostettiin salpa ja koko joukko riensi sisään.

Löfvingille ei tämä ollut mitään uutta, olihan hän äsken ollut saman menettelyn alainen, mutta häntä huvitti katsella näitä kokemattomia ihmisiä, jotka ällistyneinä seisoivat uuden kruunun vartijamiehen edessä. Minkä tähden lienevät he tänne saapuneet. Lappeenrannassa ei pidetty markkinoita ja kaupankäynti ruotsinpuolisten pitäjien kanssa oli kielletty. Jotakin erinomaista oli kaiketi tekeillä, sillä vähäpätöisestä syystä eivät nämät kaukaa tulleet olisi matkustaneet vieraaseen kaupunkiin. Kun askareilla ollut emäntä samassa astui sisään, kysyi häneltä Löfving pidettiinkö nyt markkinoita kaupungissa.

— Ei maar, selitti eukko, ne kokoontuvat kuulemaan saarnaajaa. Häntä odotettiin eilen Vehkalahdelta, ja nyt virtaavat kaikki ihmiset hänen luoksensa. Minunkin pitää lähteä sinne ennenkuin hän alkaa. Kai herratkin tulevat?

— Vai niin! Käykö Vehkalahden pastori täällä, vai onko se joku vieras pappi? kysyi Löfving.

— Ei hän olekaan mikään oikea pappi. Kerrotaan, että hän useita vuosia on kierrellyt Jumalan sanaa saarnaamassa, ja kaikkialla on hän vetänyt ihmiset puoleensa. Hän on niin köyhä, ettei hänellä ole muuta kuin mitä hyvät ihmiset antavat, mutta hän ei kerjää koskaan eikä jää kenenkään luo asumaan. Sanotaan hänen tulleen semmoiseksi surusta.

Kun ei enempää kysytty, rupesi emäntä asettamaan ruokaa pöydälle.

— No joko olette selvillä? kysyi Löfving pöydän ääressä istuvilta pojilta.

— Heti, vastasi Yrjö Maunu nousten. Kaikki olisi valmista, mutta linnoitukset Wargössa ovat kovin mutkikkaat.

— Vai niin. No onhan semmoisissa monta mutkaa. Näytäpä.

Kapteeni veti paperin luoksensa, tarkasti piirustuksen ja sanoi: — Tämä siis on Viapori.

— Niin on. Katsokaa näitä saaria. Everstiluutnantti Ehrensvärd väittää rakentaneensa Suomelle pesän, jota ei voida valloittaa, jos sitä ymmärretään puolustaa.

— Vai niin, vastasi kapteeni, ikäänkuin olisi hän kuullut suurenkin uutisen. Hän oli itse pari kertaa käynyt Viaporissa omin silmin nähdäksensä näitä puolustuslaitoksia. Viime kerralla oli Ehrensvärd itse kuljettanut häntä ympäri ja selittänyt luonnoksiansa ja toiveitansa, mutta vanhaa soturia huvitti nyt kuulla nuorten mieltä ja tutkia mihin entisten kumppanien pojat kelpasivat.

— Kuinka tuon monimutkaisen suunnitelman laita oikeastaan on? kysyi Löfving ollen olevinaan tietämätön.

Yrjö Maunu osotti sormellaan paperiin: — Katsokaa herra kapteeni. Ehrensvärd on linnoittanut nämät saaret tavalla, jolla ei ole vertaista Ruotsissa. Tämä suuri saari on Wargö. Nämät kaksi kohtaa ovat päälinnana, mutta pienet saaret muodostavat niinikään linnoja, jotka voivat taistella itsenäisesti. Sitä paitsi on aikomus laittaa makasiinit, varastohuoneet, pajat ja asuinhuoneet tavallansa linnoiksi, niin että niistä on kaksinkertainen hyöty. Kaikki nämä rakennukset Wargössä ovat niin sijoitetut, että ne kokonaisuudessaan muodostavat suuren linnan päälinnassa. Ja nämä muut saaret muodostavat Wargön kanssa mahtavan kokonaisuuden.

Löfving naurahti: — Totta tosiaan, kun nyt vaan saadaan Viapori miehitetyksi urhoollisilla sotureilla.

Juhana ojensihe. Hänkin halusi saada sanansa joukkoon ja lausui: — Luulen, että everstiluutnantti Ehrensvärd aikoo saada aikaan uuden tykistökoulun Viaporia varten. Kun pyysin saada oppia hänen johdollaan, paheksui hän entisen koulun lakkauttamista. Hän sanoi välttämättömäksi parantaa rajapuolustusta ja kasvattaa miehiä, jotka kykenevät korjaamaan tehdyt erehdykset.

— Hän sanoi, keskeytti Yrjö Maunu vireästi, että Suomi oli uhrattu anteeksi antamattomalla tavalla, mutta nyt pitää hän huolta siitä, että Ruotsin uskollinen rajavartija joutuu parempaan tilaan. Rajavartijalla tarkoitti hän meitä, jotka asumme Suomessa.

Löfving nyykäytti myöntävästi; — Ehrensvärd on viisas ja kunnon mies. Tunsin hänen isänsäkin, mutta hänen nimensä oli Schaeffer. Ukko oli rehellinen porvari Turussa, ja hänen veljensä elää siellä vielä. Hän tekee kauppaa tuossa pienessä talossa vastapäätä kenraalirakennusta.

Ihmettelyn huudahdus kuului nuorten huulilta. Eivät olleet aavistaneetkaan, että Ehrensvärd oli heidän kotimaallensa niin likeinen.

Kapteeni jatkoi: — Ehrensvärd pitää kyllä itseänsä ruotsalaisena, koska hän, niinkuin moni muu suomalainen, ison vihan aikana syntyi Ruotsissa ja jäi sinne, mutta hän rakastaa Suomea isäinsä maana, ja neuvon teitä pitämään mielessä mitä hän opettaa.

Yrjö Maunu. Hän sanoi, että jos Suomi menetetään, joutuu Ruotsin vapaus vaaraan.

Löfving. Saattaapa joutua vaaraan muutkin pohjoisvallat. Katsokaa pojat, vapautemme ja uskomme puolesta olemme me vanhat taistelleet, ja niiden puolesta tulee teidänkin seisoa.

Juhana. Emme kammoksu taistelua eikä kuolemaa.

Yrjö Maunu. Emme kuole, me voitamme.

Emäntä oli jo saanut vaatimattomat laitokset pöytään ja ruvettiin ruoalle. Löfving katseli häntä nyt tarkemmin ja huomasi että eukkokin häntä katseli. Tuossa naisessa oli jotakin tuttua. Lieneekö hän ennen nähnyt häntä?

— Ettekö kapteeni enään tunne minua? kysyi nainen vihdoin. Minä olen majurinrouvan Ulla.

— Rouva Sprengtportin Ulla? toisti Löfving itsekseen. Mutta samassa hänelle selveni kaikki. Totta tosiaan, olihan siinä majuri Sprengtportin entinen palvelijatar, naimisissa Raskin kanssa Löfvingin omasta komppaniiasta. Niin oli, vaikka hän ei tuota alussa huomannut.

Sitä vastoin oli Ulla kohta tuntenut kaikki kolme. Miksei hän tuntisi kapteenia, majurin oikeata kättä, ja kuinka hän ei käsittäisi, että tuo välkkyväsilmäinen kadetti oli hänen oma, pikku Yrjö Maununsa. Ja olihan tuo kolmas herra aivan isänsä näköinen. Ulla muisti hänet hyvin ihan semmoisena kuin hän seisoi Lappeenrannassa samana päivänä kun naiset lähtivät Wrangelin luo pyytämään apua. Kaikki nämät muistot saivat hänen mielensä niin virkeäksi, että hän itkien ja nauraen tervehti rakkaita vieraitansa lämpimillä kädenpuristuksilla.

Ullan elävät kertomukset virittivät Yrjö Maunussa hänen lapsuutensa ja kaiken sen hyvän muistoja, mitä hän oli kuullut tästä uskollisesta hoitajasta. Unennäön, kaltaisia, mieluisia tapauksia astui äkkiä esille ja lämmitti hänen sydäntänsä. Ne häntä yllyttivät antamaan Ullalle jonkun merkin kiitollisuudestaan, mutta millä tavoin? Hänen matkakassansa ei sietänyt mitään ylimääräistä menoa, ja muuta hänellä ei ollut. Ehkä sopisi lainata toverilta. Mutta Juhana sanoi sitä mahdottomaksi. Suurella vaivalla oli hän saanut kokoon matkaa varten välttämättömän summan, ja epätietoista oli, riittäisikö se edes.

Entä lainata Löfvingiltä? Ei, häneltä kai saisi jonkun järkevän saarnan. Mutta jättääkö Ulla ilman mitään kiitollisuuden muistoa? Ei sitäkään.

Hetkisen mietittyänsä otti nuorukainen esille rahapussinsa. Hiiteen huolet, suoriutaan miten voidaan. Hopeariksin sieppasi hän sieltä ja astui vakavin askelin Ullan luo laskeaksensa sen hänen käteensä.

Ällistyneenä ja hämmästyksissä tahtoi tämä kieltää, mutta kun Yrjö punastuen pyysi häntä pitämään hyvänään rahan hänen muistokseen, otti Ulla sen ja käänteli sitä äänettömänä kädessään. Hän vaan katseli sitä katselemistaan, ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Olihan tuo ruotsalainen raha Ruotsin Suomesta kotoisin. Kuinka paljoa se muistutti! Kuninkaallisessa kuvassa näki hän taas kotimaan, nuoruutensa ja kaiken mikä hänelle oli rakasta.

Yrjö Maunu ymmärsi kyllä, että hän, Ullan kyyneleistä huolimatta, oli saanut hänet onnelliseksi, ja sehän teki Yrjönkin onnelliseksi. Matkakassan vajavuus sai jäädä huomispäivän huoleksi. Kun Ulla sitten tuhannesti kiittäen ja siunaten puristi hänen kättänsä, unohti hän että kirkas riksi kyllä joutuu muistiin viimeisessä tilissä Löfvingin kanssa.

Kapteeni oli mitään sanomatta, mutta kahdella päällä katsellut tuota pientä kohtausta. Hyvin hän tiesi, mitä riksi merkitsi kadetin ja hänen äitinsä taloudessa, ja ihmetteli itsekseen koska tuo nuorukainen tulee järkiinsä. Mutta se tapa ja se katse, jolla Yrjö Maunu antoi lahjansa, liikutti hänen sydäntänsä ja vahvisti, huolimatta tuosta kevytmielisyydestä, hänen hellyyttänsä vanhan majurinsa poikaa kohtaan. Olihan tuo veitikka pahanpäiväinen huimapää, mutta sydän oli kuin kulta, ja järki tulee kai vuosien kanssa. Tuon köyhän naisen ilo oli kyllä jonkun uhrauksen arvoinen.

Ulla oli vanhentunut, hän kuten muutkin, mutta keltainen tukkansa ja lapsenhurskaat silmänsä hänellä vielä olivat. Nöyryys ja luottamus loi hänen lempeisiin kasvoihinsa hiljaisuuden ja rauhan ilmeen, vaikka kyllä näkyi, että hän kuluneina vuosina oli saanut monta kovaa kokea. Sodan edellisenä vuotena oli Rask tullut kysymään eikö mentäisi pappilaan ja vihille. Lappeenrannan taistelun jälkeen häntä ei ollut näkynyt, ja Ulla suri häntä vainajana, mutta kun hän äkkiä ilmaantui, piti Ulla asiata Jumalan säätämällä ja päätti seurata Raskiansa. Täysin iloisena hän sitä ei tehnyt, sillä täytyihän hänen luopua rouvasta, joka oli leskenä ja kaipuulla päästi Ullansa lähtemään. Lisäksi oli ruotsalainen Suomikin jätettävä, sillä Raskin torppa oli Venäjän puolella. Häät vietettiin sittenkin hyvän emännän luona, itkusilmin erottiin ja Ulla lähti, mutta se onni, jota hän toivoi, katosi pian kuin unelma. Torppa oli köyhä, parina vuotena vei halla vuodentulon, ja vihdoin täytyi se myydä. Molemmat hänen lapsensa kuolivat pieninä, ja vihdoin sai hän saattaa miehensäkin hautaan. Tämä oli joku kuukausi sitten kuollut ponnistuksista ja puutteesta. Siitä ajasta ei ollut Ullalla kuin yksi maallinen toivo: hän halusi takaisin majurinrouvan luo, ja herrojen piti nyt puhua hänen puolestaan. Ensi kevännä aikoi hän, mytty kainalossa, vaeltaa Ruotsin Suomeen, sillä siellä tahtoi hän kuolla. Täällä ei hänestä tietänyt kukaan eikä hän kenestäkään. Ne perheet, joissa hän pesi vaatteita ja lattioita, huolivat hänestä yhtä vähän kuin hän niistä. Useimmat Lappeenrantalaiset olivatkin muukalaisia Venäjältä.

Nuorista oli erittäin hauskaa tutustua Ullaan. Hän oli ollut muassa sodan alusta ja oli tuntenut heidän isänsä. Hänen sanansa olivat historiallisia todistuskappaleita, ja nuorukaisista tuntui ikäänkuin olisivat tämän naisen kautta tulleet viedyiksi uuteen ja merkilliseen entisten aikojen kuvakokoelmaan. He kuuntelivat hänen kertomuksiansa avosuin, ja Ulla katseli heitä hymyillen ja lempeästi.

— Eikö teidän mielestänne, kapteeni, nuori herra Hästesko ole hyvin isänsä näköinen? Huomasin kasvoista heti kuka hän oli.

Kapteeni käänsi päänsä Juhanaa kohden, katseli häntä tarkasti ja vastasi: — Mielestäni on hän sekä isän että äidin näköinen. Molemmilla oli kova aika.

— Sanokaas muuta, herra kapteeni. Muistan sen päivän, jolloin sota julistettiin. Voi niitä aikoja! Samana päivänä kun lähdimme Marttilaan oli rouva Hästesko pienen lapsensa kanssa meillä. Herra Juhana oli silloin puolen vuoden vanha vaan. Näen vielä kuinka luutnantti juoksujalkaa tuli suuressa kiireessä pirttiimme sanomaan jäähyväisiä, sillä tieto oli tuotu, että vihollinen on tulossa, eikä kukaan saanut poistua asemastaan. Mutta everstiluutnantti Brandenburg oli kuullut, että luutnantin rouva aikoi lähteä kaupungista ja antoi sentähden neljäsosa tunnin loman luutnantille.

Juhanin sydän tykytti yhä kovemmin: — Oliko se viimeinen kerta? kysyi hän.

— Oli. Teidän äitinne lähti meidän seurassamme Marttilaan ja taistelun jälkeen kannettiin luutnantti pois vangiksi.

— Olen kuullut, sanoi nuori Hästesko, että univormu, jossa isäni vietiin, pian oli repaleina. Ne hän kuitenkin piti säilyssä, sillä hän tahtoi saada ne ruumispuvukseen, koska äiti itse oli kutonut kankaan. Kun isä kuolinvuoteellaan jätti tovereillensa hyvästit, leikkasi hän kappaleen univormun rintapielestä ja pyysi että se toimitettaisiin minulle sillä tervehdyksellä, että hänen sydämmensä oli sykkinyt Ruotsin hyväksi, mutta kiitokseksi uhrattiin Suomi ja sen kansa kavallettiin. Tuota muistan vielä.

— Jos kertoisimme moisia asioita Ruotsissa, sanoi Yrjö Maunu reippaasti, niin vastattaisiin ylpeästi, että Ruotsin rykmentit tekivät minkä voivat Lappeenrannan pelastamiseksi, mutta suomalaiset pakenivat. Ei kukaan tiedä kuinka kauhealta se tuntuu, kun Tukholmassa matkitaan meidän suomenvoittoista puhettamme ja meidän sotamiehiämme haukutaan pelkureiksi.

Ullan kasvot värähtelivät. Pakoa hän ei voinut kieltää, mutta toivoi kuitenkin että Jumala tuomitsee erehtyneitä lievemmin kuin ihmiset. Paljon entisaikojen tapauksista aaveili sinä päivänä.

Yrjö Maunu loi kysyväiset silmänsä alakuloiseen naiseen. Mitä hän tarkoittanee?

— Isonvihan kauhut, jatkoi Ulla, turmelivat sielua pahemmin kuin ruumista. Iloinen rohkeus, luottamus, uhraavaisuuden halu olivat kadonneet.

— Saattaa olla, kuului Löfvingin ääni akkunan luota, jossa hän veteli savujansa, saattaa olla, mutta tuo kurja pako ei ollut sodan syy. Sotia on ollut kaikkina aikoina, mutta eivät Suomen pojat ole koskaan ennen häväisseet itseänsä sillä tavoin. Mihin olisivat Ruotsin kuninkaat joutuneet, jos olisimme heille lähettäneet moista väkeä.

— Miehen urhous ei ole hänen käsivarsissaan, vaan hänen sydämmessään, sanoi Ulla. Mutta Suomen miesten sydän oli haavoitettuna niinkuin heidän isänmaansakin. Se oli heissä kai perintönä.

Löfving. Sitä en usko.

Ulla. Kun lisäksi kerrottiin, että herrat olivat myyneet maan, kävi epäluottamus niin toivottomaksi, että heitettiin kaikki.

Yrjö Maunu. Ensi sodassa valloitamme takaisin venäläisen Suomen.

Ulla. Ei kirkkoa unelmilla rakenneta. Moni sanoo, että käy vielä pahemmin kuin ennen sille, joka rohkenee ruveta taisteluun. Ettekö tekin, kapteeni, luule samaa.

Kapteeni kohotti päänsä ja nojautui seinää vastaan. Hän ei voinut kieltää, että kaikki oli mennyt hirveästi taapäin. Oh! kun hän ajatteli Ruotsia semmoisena kuin se oli hänen nuoruudessaan. Ja nyt? Tuo loistava valtakunta oli vaan entisyytensä varjo. Poissa oli Liivin-, Viron- ja Inkerinmaat linnoineen. Poissa oli Viipuri, ja Suomi oli halaistu.

— Otamme takaisin kaikki mikä on meidän, huusivat nuorukaiset kuohahtavalla rohkeudella. Vääryydellä on Suomi anastettu. Eikö niin kapteeni?

— Vääryydellä, toisti kapteeni. Sitä en tiedä. Voittaja piti itsensä oikeutettuna ottamaan mitä omistaja heitti. Olihan koko Suomi yhteen aikaan hänen vallassaan, vaikka hän sitten luopui toisesta puolesta.

Sitten kapteeni kertoi, että ensin puhuttiin semmoista, että Suomi oli jaettava Hankoniemestä pohjoiseen, niin että Ruotsille jäisi ainoastaan kapea kaistale. Sitten sanottiin toisena päivänä, että maa oli tehtävä venäläiseksi maakunnaksi ja toisena taas, että keisarinna tahtoi tehdä siitä itsenäisen kuningaskunnan Aadolf Fredrikille.

Yrjö Maunu nykäsi toisten huomaamatta toveria kylkeen: — Nyt kuulet ettei ne olleet satuja ja valhetta mitä sinulle kerroin sisarestani. Maria oli ensimmäinen, joka ilmoitti keisarinnan päätöksen.

Juhana ei vastannut, ja Löfving kertoi lisäksi, että kyllä moni Venäjällä harrasti Suomen tekemistä eri valtakunnaksi. Arveltiin, että maasta siten saataisiin sopivin erottaja Ruotsin ja Venäjän välille.

Haaveilevina katselivat nuorukaiset avaruuteen. He etsivät tuota valtakuntaa, mutta sitä ei näkynyt. Itsenäistä Suomea tuntui mahdottomalta ajatella. Yrjö Maunu kääntyi Löfvingin puoleen kysyen: — Miltähän semmoinen näyttäisi? Löfving veti suunsa täyteen savua, puhalsi sen ilmaan ja viittasi sitten noihin keveisiin tupruihin: — Tämmöiseltä Suomen valtakunta näyttäisi. — Ja sitten hajotti hän kädellään hattaran, joka siten haihtui.

Nuoret pitivät näitä sanoja kovina ja kylminä, mutta Löfving selitti säälimättä: — Köyhä maa, semmoinen kuin meidän, ei tule aikaan omin neuvoin. Me tarvitsemme mahtavamman suojaa. Tähän saakka on Ruotsi ollut semmoisena, mutta nyt täällä on kaksi herraa, toinen itäistä toinen läntistä puolta varten, ja saattaa tulla aika, jolloin moni on kahdella päällä kenen kanssa kulkea. Ruotsi ei voi enään suojella rajaansa, ja kahden herran palveleminen on meidän perikatomme.

— Mitä arvelette? kysyi Yrjö Maunu katsellen Ullaan.

Tämä pani surullisena kätensä ristiin: — Mitä minä ymmärtäisin arvella! Jos ei hyvä Luoja meitä auta, niin ei tässä auta ihmisneuvot.

Nuorukaiset katselivat toisiansa ahdistettuina. Näytti niin ihmeellisen salaperäiseltä ja toivottomalta. Mutta hetken perästä Yrjö Maunu hypähti ylös, heitti päänsä taapäin kuin virma varsa ja huudahti reippaasti: — Tahtoisin olla kuningas! kuningas!

Löfvingistä oli mieluista nähdä pojan tulista luonnetta, ja hän kysyi iloisesti: — Mitä kadetti silloin tekisi?

— Minä kiipeisin korkeimmalle huipulle rajalla ja rummuttaisin kunnes koko Ruotsin Suomi kuuntelisi. Sitten puhaltaisin torveeni ja huutaisin: — Tulkaa tänne! Tänne luokseni! Kaikki! Menemme yhdessä!

— Ja sitten? naurahti Juhana.

— Sitten huutaisin: — Katsokaa! Tuolla on Venäjän Suomi! Mutta se on meidän ja me sen otamme!

— Mutta jos eivät tottele, pilkkasi toveri.

Yrjö Maunu loi häneen puoleksi uhmaavan katseen: — Oletko unohtanut mitä Ehrensvärd puhui eri aikakausien taistelusta keskenään.

— Minkä aikakausien?

— Etkö muista? Ehrensvärd sanoi, että kun suurten miesten sanoja ymmärretään, niin ne koskevat ihmisten sydämmiin ja nostavat vastakaikua, joka kantaa ne ulos maailmaan. Sentähden huutaisin valtakunnan rajalta ulos maailmaan. Jos kansa ei tottelisi vapaaehtoisesti, niin käsken: Nyt täytyy mennä. Valitkaa. Joko seuraatte minua tahi ammun teidät, sillä minun täytyy mennä eteenpäin!

— Mutta, keskeytti Löfving musertavalla hymyllä, oletteko, kadetti, te siis semmoinen suuri mies?

Nuorukainen punastui tuimasti, mutta malttiansa menettämättä vastasi hän reippaasti: — En sanonut olevani suuri mies, minä haluaisin olla kuningas vapauttaakseni Suomen. Mutta sitä, joka sitä voi ja sen tekee, minä sanon suureksi mieheksi, ja semmoinen tahtoisin olla.

Kapteeni, joka virkeästi oli seurannut lemmikkiänsä silmillään, ei joutunut vastaamaan, sillä ovi aukeni, ja sisään astui mies, jonka Löfving ensi silmäyksellä luuli tuntevansa Attilaksi, omaksi pojakseen. Mutta voi kuinka hän oli muuttunut.

Kapteeni seisoi siinä hervaistuneena. — Attila! huudahti hän. Martti sinäkö se olet? Sinähän se olet!

— Niin, mikäli minä enään olen sama kuin se, joksi minua luulette. Minä olen nyt toinen.

— Sen näen. He ovat jättäneet sinut leivättömäksi samoin kuin minutkin, mutta Jumala on auttanut niin, että minulla nyt on leipää meille molemmille. Sinun ei tarvitse enään kerjätä.

Löfving ojensi hänelle kätensä. Attila tarttui siihen, mutta vastasi vakaasti: — Jos maallinen onni olisi ollut silmämääränäni, olisin voinut saavuttaa sen jo aikoja sitten, sillä hyväntekijäni Viipurissa halusi kernaasti saada minut perillisekseen ehdolla, että ottaisin hänen nimensä ja naisin hänen sisarentyttärensä. Olihan se loistava tarjous suurine maallisine etuineen, mutta viskasin kaikki luotani, ja olen nyt yhtä paljaana kuin alottaessani elämään tässä köyhässä maassa, mutta sittenkin onnellisena toivossa, että voin ennen kuolematani laskea perustuksen, jolle onneton kansamme saattaa rakentaa vastaisen korkeamman ja kauniimman maailman.

Löfving seisoi kuin ukkosen iskemänä. Oliko tämä hänen ennen niin uljas ja rohkea poikansa?

— Sinuako he sanovat saarnaajaksi? kysyi kapteeni toinnuttuansa.

— He sanovat minua myös lohduttajaksi, tienoppaaksi. Suokoon Jumala että olisin semmoinen.

Isä ja poika katselivat toisiansa ääneti. Vihdoin kysyi Löfving: — Mikä on pakottanut sinua tähän kulkurielämään? Itsekö sinä vai muut?

— Onko sitten minulla muuta kuin yksi tehtävä tässä maailmassa. Ettekö tiedä mitä lupasin hänelle? Sen työn, jonka vannoimme suorittaa kotimaassamme, on sen oma kansa jo aikoja sitten ruhjonut. Se ei tietänyt mitä se teki, mutta minä tiedän mitä lupasin. Maallista valtakuntaa emme enään saa aikaan, mutta me luomme toisen, joka on ylevämpi. Ristin lippu kohoo korkeammalla kuin mahtavien kruunut, ja sen alla tulee kansamme vast'edes pyrkiä vapautukseen.

Löfving tarkasti surullisena tuota niin ihmeellisesti muuttunutta, mutta Attila hymyili hellästi isälle ja silmäili tyynesti ympärilleen.

— Keitä nuo ovat? kysyi hän, haaveilevat silmät kiinnitettyinä nuoriin, jotka olivat vetäytyneet syrjään.

Löfving vastasi viitaten Yrjö Maunuun: — Hän tuossa on Sprengtport ja hänen velipuolensa.

Attila ei vastannut, mutta sielunelämä hänen silmissään virisi ylevämmäksi, kun hän liikahtamatta katseli sitä, joka oli Marialle niin likeinen. Tämäkin huomasi sen, ja hänestä vihdoin tuntui epämiellyttävältä tuon vieraan tutkiva katse. Kuuma puna nousi nuorukaisen poskille ja hän vetäytyi puoleksi hämillään kumppanin taa. Silloin Attila astui esiin, tarjosi hänelle kätensä ja sanoi: — Herra sinua varjelkoon, nuorukainen. Tulkoon sinusta se, joka tekee mitä me emme voineet.

Yrjö Maunu kiinnitti silmänsä kirkkaina ja kysyväisinä vieraaseen. Hän ei tiennyt mitä ajatella ja mitä vastata.

— Olen tuntenut isäsi.

— Isäni?

Vastaamatta tarttui Attila pojan hartioihin ja käänsi häntä päivää kohden, tarkastaen kauniita kasvoja ja vetäytyi sitten takaisin syvästi liikutettuna. Yrjö Maunu seurasi häntä kysyvillä, jopa uhmaavilla katseilla. Kerjäläisen ihmeellinen tunkeilevaisuus loukkasi häntä, mutta jonkinmoinen surullinen hellyys tuossa rohkeassa miehessä sekä luontainen arvokkuus hänen ryhdissään pidätti nuorukaisen käsivartta, kun hän aikoi työntää hänet pois. Löfving ymmärsi mitä nuorukaisen mielessä liikkui, ja lähestyi ystävällisesti:

— Tämä on Attila, josta olemme puhuneet, kuiskasi hän.

Ällistyksen tunne yhdistettynä vastenmielisyyteen vihloi Yrjö Maunua. Semmoiseltako tuo Attila näyttää? Mieronkiertäjältä. Ei ollut mahdollista että Maria olisi rakastanut semmoista. Joko oli koko hänen historiansa valhe, tahi valehteli Löfving nyt. Nuorukainen kääntyi pois.

— Hän ei ole aina ollut semmoinen, sanoi Löfving ääntään hiljentäen. Hän on nyt murtunut ja köyhä.

Nämät sanat koskivat uuteen kieleen nuorukaisen sisussa. Köyhyys, sehän oli jotakin, jota hän ymmärsi. Se nosti sääliä.

Juhana, joka oli kuullut Attilan sanovan, että hän tunsi Yrjö Maunun isän, toivoi, että ehkä vieras tietää jotakin hänenkin isästään, mutta epävarmana kuinka menetellä pyysi hän kumppaniansa: — Kysy sinä tuolta mieheltä, tunsiko hän isäni.

Yrjö Maunu muisti hyvin, että Attilan ja hänen isänsä tuttavuus oli lyhytaikainen. Toisin oli Marian laita, ja hänen ihmeellisestä tarustaan hän ei koskaan saanut kyllikseen. Ehkä hän nyt saa siitä selvän. Mutta oliko se toivottavaa nyt vierasten läsnäollessa? Marian hairahdus oli kyllä tunnettu, mutta aika oli sen saattava unohdukseen. Hänkö, hänen veljensä, nyt pyytäisi verestyttämään rakkaan nimen häpeätä. Hetkisen nuorukainen epäröi, sitten hän vastasi pää poiskäännettynä: — En kysy mitään. En tahdo. Sillä hän luuli päässeensä enemmistä tiedusteluista.

Sillä välin oli Attila pyytänyt Ullalta lupaa paistaa muutamia nauriita tuhassa. Tämä tarjoutui keittämään ne, sillä tuhka oli jo jähtynyt, ja kun Attila aukasi pussinsa, kaatoi Ulla sisällyksen pataan.

Löfvingiin oli tämä ihmeellinen yhtymys syvästi koskenut, ja hänen kiihkein toivonsa oli, että nuorukaiset jättäisivät hänet yksin poikansa kanssa. Kun hän sitä varten kysäsi, näennäisesti välinpitämättömänä, eivätkö nuoret miehet tahtoneet omin päin katsella kaupungin ympäristöä, vastasivat molemmat mieluummin jäävänsä tänne, ja kapteeni laskeutui sanattomana istumaan akkunan ääreen vedellen savujansa.

Ulla oli poistunut uunin tyköä, ja Attila seisoi pesän edessä lämmittämässä kohmettuneita käsiään. Vihdoin hän asettui selin seinään ja katseli tutkivasti noita neljää, jotka niinikään tarkkaavasta katselivat häntä.

Hetkisen kuluttua kysyi hän tyynellä vakavuudella: — Mikä on sielujenne työ?

Ei vastannut kukaan, katseltiin vaan, ja kun äänettömyys jatkui, alkoi hän uudestaan.

— Tietääkö teistä kukaan että ihminen saatetaan myydä orjaksi, mutta että hän silti voi olla vapaa? Tiedättekö minkä arvoinen semmoinen vapaus on?

Nytkään ei kukaan vastannut, mutta ihmetellen olivat kaikkien katseet kiintyneet häneen, joka puhui niin kummallisesti. Attilaan heidän tarkastuksensa kuitenkaan ei pystynyt, ja hän toisti taas kysymyksen: — Mikä on sielujenne työ? Tahi oletteko oppineet, että elämämme täällä maan päällä on työpäivä, josta meidän tulee suorittaa tili? Tahdotteko seurata Herraanne ja Mestarianne matkalla ijankaikkiseen elämään, tai oletteko myyneet itsenne sille, joka asuu kultaisessa vasikassa ja lupaa kaikki, jos palvelette hänen maallista loistoansa?

— Hänen kanssaan meillä ei ole mitään tekemistä, vastasi Löfving vakaasti.

Attila jatkoi: — Miksi olette tulleet rajan yli? Nähdäksennekö kuinka elämme täällä, vai kertoaksenne kuinka eletään siellä? Ikäänkuin emme tietäisi kaikki, että Suomi makaa paareilla. Onnettomuus asuu sen kukkuloilla, kyynelten virta juoksee jokaisessa laaksossa, ja suru kalvaa kansan rintaa, sillä Suomen jäntereet ovat katkaistut ja sen sydän vuotaa verta. Tiedättekö sen?

Kyllähän sen kaikki tiesivät.

— Nyt, alkoi Attila taas, maa tarvitsee rakkautta enemmän kuin koskaan, ja tämän rakkauden täytyy vireimpänä elää nuorissa, sillä niiden asiaksi jää tarttua työhön, kun me vanhat olemme menneet. Jotakin täytyy tehdä kansan pelastamiseksi, sillä Suomi on kansa, mutta kellä on rohkeutta toimia ja kuka voi uhrautua? Minä tunsin yhden, joka osasi kumpaakin, mutta hänet ruhjottiin. Häntä ei ole enään.

Nuorten katseet tapasivat toisiansa. Ymmärsivätkö he ketä hän tarkoitti?

— Neiti Sprengtportko? kysyi Juhana, jonka tarkkaavaisuus yhä jännittyi. Hän ei tahtonut luopua toivosta saada tältä kummalliselta mieheltä tietoja isästänsä, ja miksipä ei myös tuosta tarumaisesta tytöstä, jonka kohtaloa vanhemmat aina kokivat salata.

— Hänen veljensä seisoo tässä, lisäsi hän katsellen kumppaniin ikäänkuin vahvistaaksensa, että hän tunsi Marian kohtalon.

Yrjö Maunu ei ollut voinut taipua lausumaan sisarensa nimeä, mutta nyt kun toinen oli sen tehnyt, poistuivat hänen arastelemisensa, kun kerran oli tullut puheeksi Attilan rakkaus Mariaan ja Attila itsekin oli siihen viitannut.

— Muistatteko häntä vielä? kysyi nuorukainen tuskin kuuluvalla äänellä.

Salama leimahti Attilan silmistä ja uusi sävel kaikui hänen äänessään, kun hän vastasi: — Se, joka on nähnyt Marian sellaisena kuin minä, se häntä ei unohda koskaan. Mutta kelle hän kuuluikin, niin unohtakaamme itsemme, älkäämme mainitko häntä sisarena, tyttärenä eikä ystävänä. Hän oli sitäkin enemmän. Hänen muistonsa on elävä isänmaanrakkauden kirkastuneena enkelinä, sen kauneimpana ilmauksena. Kantakaa hänen kuvaansa sydämmissänne ja muistakaa, että hän kuoli Suomen kansan henkisenä kuningattarena.

Hehkuva hurmaus säteili Attilassa, kun hän lausui nämät sanat, ja hänen sielunsa tuli tarttui molempiin kuunteleviin nuorukaisiin. Mutta kapteeni oli toisilla tunteilla häntä kuullut. Hän nousi ja sanoi: — Levätkööt kuolleet rauhassa, ja se kunnia, joka seurasi majuri Sprengtportia hänen hautaansa, seuratkoon Mariankin muistoa. Mutta pysyköön oikea oikeana ja mainittakoon petos oikealla nimellään. Siinä se, mitä minulla on sanottavana. Löfving istahti taas ja näytti synkältä.

— Älkäämme enään riidelkö, vastasi Attila lauhkeasti. Rauhaa tarvitsemme kaikki. Näen, että te nuoret aijotte miekan miehiksi niinkuin teidän isännekin, mutta minä pyydän, pankaa pois kaikki aseet ja tukehuttakaa kaikki taistelun ajatukset, sillä pelastuksemme on nyt etsittävä ainoastaan rauhan pyhällä tiellä. Tahdotteko luopua sotilaspuvusta ja kaikesta mikä taisteluun kuuluu?

Nuorukaiset katselivat häntä kummastellen. Noin ei kukaan ollut ennen puhunut heille. Yrjö Maunu kysyi jyrkästi: — Tiedättekö että Ruotsi varustaa rajansa ja että meidän täytyy sitä suojella?

— Antaa Ruotsin suojella sitä mitä se pelkää menettävänsä. Ruotsilla on vielä oma itsensä, mutta Suomella ei ole mitään, sillä sen voima on sama kuin hengeltä tuomitun, joka on kahteen hevoseen sidottuna ja revitään kahtia.

— Ei sanaakaan enään, kirkasi Löfving ponnahtaen ylös. Ainakaan ei meille. Pois täältä pojat!

Kapteeni sieppasi hattunsa lähteäksensä, mutta Attila asettui hänen tiellensä. — Jääkää, pyysi hän hiljaisesti. Antakaa minun puhua loppuun. Antakaa minun neuvoa heille tie.

— Ei, mikäli minusta riippuu. Ovatko nämä miehen sanoja vastaisille miehille? Puhut kuin akka.

— En, puhun kristittynä. Heittäkää kaikki valtiolliset tuumat ja etsikää ainoastaan Jumalan valtakuntaa. Rakentakaa se tähän vereen upotettuun maahan, ja Jumala on teitä auttava.

Löfving oli kohottanut käsivartensa syöstäksensä saarnaajaa tieltään, mutta Attilan viime sanat pidättivät häntä ja hän jäi seisomaan.

Attila jatkoi: — Mitä olisikaan tullut Jerusalemista, jos se olisi totellut kutsuvaa ääntä, joka tarjosi ijankaikkista elämää. Pimeydestä ja synnistä olisi Davidin kaupunki voinut rauhassa kasvaa säteileväksi auringoksi, jonka valo olisi levinnyt koko maailmaan. Sitä olisi sanottu pyhäksi paikaksi ja sen lapsia Jumalan omaksi kansaksi. Mutta he työnsivät rakennusmestarin pois luotansa ja samoilevat siitä ajasta juurettomina ympäri maailmaa. Mutta vieläkin kaikuu Kristuksen kehoitus: rakentakaa valtakuntani maan päälle. Se kutsuu Suomea niinkuin se kutsui neljätoista vuotta sitten, vaikka toisella tavalla.

— Mitä loruja tuo on? katkaisi Löfving kärtyisenä. Neljätoista vuotta sitten ei Kristus ollut täällä enemmän kuin nytkään, eikä hänen äänensä silloin kutsunut muuta kuin Jumalan pyhässä sanassa, mutta siinä ei puhuta tämän maailman valtakunnista, kaikkein vähimmin Suomen valtakunnasta.

Attila kohotti äänensä ikäänkuin varoitukseksi: — Älkää uskoko, että keisarinnan manifesti kirjoitettiin hänen kädellään, jollei Jumala ensin olisi sitä kirjoittanut tuon mahtavan naisen sydämmeen. Semmoiset asiat eivät ole ihmistekoja. Kaksi valtaa on niitä johtamassa. Tällä kertaa johti itse Herra.

Löfving yritti vastaväitettä, mutta Attila jatkoi siitä huolimatta: — Niinkuin Jumala muinoin tarjosi juutalaisille tilaisuuden ruveta kristillisen kirkon airueiksi, ristin lipun alla valloittaaksensa maailman, samoin hän neljätoista vuotta sitten tarjosi tälle kovin koetellulle kansalle tilaisuuden ruveta Jumalan työmieheksi Kristuksen lakia levittämään.

— Niinkö sinä saarnaat Jumalan sanaa! huudahti Löfving vimmastuneena, mutta minä sanon, että teet sitä sutena lammasnahoissa. Kristus on kuollut syntiemme tähden ja avustaa kyllä niitä, jotka seuraavat häntä, mutta hänen valtakuntaansa ei voi kukaan maan päällä rakentaa. Se on hänen kanssaan haudan toisella puolella, mutta meillä ei täällä eläessämme ole muuta neuvoa kuin noudattaa Jumalan kymmeniä käskyjä, mikäli voimme, rauhan aikana lapiolla ja auralla, sodassa kiväärillä ja miekalla, mutta aina maallisen lain ja kuninkaan käskyjen mukaan.

— Kuninkaan käskyjen, toisti Attila, hyvä se. Mutta tänään vaatii toinen, huomenna taas toinen kuningas teidän uskollisuuttanne. Se joka ensiksi ehtii riistää teiltä vaivojen ne hedelmät, sillä se mitä hän valloittaa, se on hänen. Toisena päivänä saapuu tuo toinen ja vaatii itselleen kaikki, ja koska hän on väkevämpi, niin olette hänen, mutta te, jotka seisotte heidän välillä, ette voi pelastua kuin yhdellä tapaa. Heittäkää miekkanne ja kaikki maallinen suuruus, ja säilyttäkää isienne usko. Älkää etsikö muuta kuin sielun tulevaisuutta, mutta rukoilkaa Jumalan voimaa ei yksistään itsellenne vaan kaikille niille tuhansille, jotka vast'edes joutuvat samoihin kärsimyksiin, joita te olette kestäneet. Rukoilkaa kaikkien niiden kotien puolesta, jotka tuhotaan, kaikkien tuskassa taistelevien, kaikkien niiden onnettomien puolesta, jotka teidän jälkeenne raastetaan tästä maasta, kantaaksensa orjan merkkiä hautaansa saakka. Rukoilkaa, rukoilkaa! Silloin voitte kestää kaikkea eikä teistä mikään tunnu sietämättömältä. Se varmuus, että ruumiin kuolema on oleva sielun elämä, antaa teille lohdutuksen, jota ei kukaan teiltä riistä.

Ulla oli itkien kuullut Attilan sanoja, mutta toiset kuuntelivat häntä sekalaisin tuntein, ja mitä edemmäksi hän pääsi, sitä vähemmin sopivat saarnaajan sanat heidän mielipiteisiinsä ja tuumiinsa. Nuoret olivat semminkin pahoilla mielin. Mitä tulee maasta ja heistä semmoisen ohjelman mukaan? Ehrensvärd, hänen linnoitustyönsä ja opetuksensa juohtuivat heidän mieleensä, ja kun Attila oli lopettanut, kysyi Yrjö Maunu: — Aijotteko kehottaa meitä heittämään kaikki ja jättämään valtakunta oman onnensa nojaan. Niin en minä ainakaan ajattele.

— Enkä minäkään, lisäsi Hästesko.

Löfving, joka vaivoin oli voinut hillitä itsensä tukkimasta Attilan suuta, oli synkistynyt yhä, mutta nuorukaisten sanoista hän taas muuttui iloiseksi, ja hän puhui pojallensa: — Pysyn siinä mitä jo lausuin: sinä saarnaat sutena lammasnahoissa, ja se, joka kuuntelee puolitotuuksia, ei tiedä koskaan missä raja on, sillä niin totta kuin Jumala on olemassa, niin totta on olemassa elävä saatanakin. — Näin sanoen asettui kapteeni suoraksi ja jäykäksi kuin järkähtämättömän totuuden kuva ja katseli toisia vakavasti silmiin. Ullan kyyneleet lakkasivat valumasta.

— Oletteko nähnyt saatanaa? kysyi hän hämmästyneenä.

— Olen kyllä. Hän esiintyy jokaista ihmistä kiusaamaan, mutta hänen paras kujeensa on, että hän osaa tehdä itsensä olemattomaksi. Jumalan sanan valossa näemme ja tunnemme hänet kyllä. Siten näin hänet.

— Mitä? Kuinka?

— Hm; ei ole hyvä koskea semmoiseen, mikä jo on ollutta ja mennyttä, mutta ehkä kuitenkin tällä kertaa. Isonvihan jälkeen oli Ruotsin mahtavuus loppunut ja Suomi silvottuna erämaana. Ennen kuin se pääsi vähänkään toipumaan syttyi uusi sota, jota käytiin ennen kuulumattomalla surkeudella, ja rauha ostettiin taas Suomen lihasta leikatulla kaistaleella. Ihmekö että suomalaisten katkeruus nousi ylimmilleen, ja keisarinna Elisabetin manifesti tarkoitti takomista raudan kuumana ollessa koettamalla viekottaa suomalaisia luopumaan Ruotsista.

— Jumala, noita aikoja! huudahti Ulla.

— Entä perkele? Koska hän ilmaantui? kysyivät nuoret hieman pilkallisesti.

— Voi noita nuorukaisia, jotka eivät ymmärrä, että hän koko ajan oli ollut toimessa, huokasi Ulla.

— Kyllä niin oli, jatkoi Löfving. Moni minua parempi oli taipuvainen erottamaan Suomen Ruotsista, sillä, arvelivat he, muutoin emme ikinä saa rauhaa maassa, ja minuakin tahdottiin mukaan. Olin siihen aikaan vähällä kuolla nälkään, minä halusin työtä ja ruokaa, mutta turhaan. Tuhansia ajatuksia kierteli aivoissani, ja kun kerran heittäydyin vuoteelleni saadakseni lepoa, nukuin vihdoin. Mutta silloin se perkele astui eteeni.

— Herra siunaa ja varjele! huudahti Ulla.

— Niin ihmisen ajatuksissa ja mielessä hän liikkuu. Hän tiesi hätäni ja tarjoutui auttamaan minua työllä ja palkalla, jos suostuisin edistämään hänen toimiansa. Tiedän kyllä että hän olisi pitänyt lupauksensa. Hän olisi antanut minulle rikkautta, kunniaa ja valtaa, mutta sieluni rauhan ja ijankaikkisen elämäni hinnalla. Sentähden kielsin ja käskin häntä Jeesuksen Kristuksen nimessä poistumaan.

— Poistuiko hän? kysyi Ulla.

— Hänen täytyi. Ei hän tahtonut, mutta Kristuksen korkeata nimeä vastaan ei kukaan jaksa seisoa. Se joka ei ano Jumalan apua kiusauksessa, on hukassa.

Attila. Olenko minä sitten muuta sanonut! Onnettomuus painaa meitä sentähden että hylkäsimme Jumalan kutsumuksen emmekä ottaneet suorittaaksemme Jumalan omaa työtä. Tahi kenenkä muun kuin meidän asia olisi ollut vapautettuna kansana näyttää mahtaville kuinka kristityn kansan tulee elää. Täällä, missä mahtajat kiistelivät voitosta, vallasta ja kunniasta, olisi meidän pitänyt vihkiä kaikki ihmisrakkaudelle ja armahdukselle. Meistä olisi pitänyt tulla Jumalan valtakunnan esikartano ja esimerkki muille kansoille. Mutta kukaan ei ryhtynyt tähän tehtävään, ja niin saimme vapauden, elämänvoiman ja tulevaisuuden sijaan toivottomuutta, voipumusta ja surua. Kuoleman varjo uhkaa tiellämme, eikä onnea näy missään. Se on pakottanut minut lähtemään veljieni luo, sillä se mikä koskee heitä koskee minuakin. Meidän täytyy ymmärtää toisiamme. Maallinen toivomme on haihtunut, sentähden täytyy meidän etsiä katoavaisuuden raunioista se mikä on ijankaikkista, rakentaaksemme tälle perustukselle uutta. Katsokaa, syntinen Jerusalem on kadonnut, mutta hän, joka tahtoo pelastaa sen lapsia, elää vielä, ja hänen äänensä kaikuu yhtä lohduttavana kuin silloin: «tulkaat minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, ja minä tahdon teitä virvoittaa.« Kuulkaa häntä ja etsikää Hänen rauhaansa. Jättäkää kaikki kiista ja kaikki maalliset voitot, sillä muutoin taistelu kääntyy omia parhaita pyrkimyksiämme vastaan. Ymmärtäkää minua oikein! Niinkuin jalokivi vasta pitkän hiomisen jälkeen saa kauniin kirkkautensa, niin ovat sydämmemmekin puhdistettavat ja kirkastettavat, mutta ei hiomisella veljiä vaan sielun kuolettavia himoja vastaan. Se on vaikeata työtä, sillä sekä maalliset että hengelliset vallat asettuvat teitä vastaan, mutta te voitatte lopuksi.

Attila vaikeni, mutta jäi seisomaan liikkumatta. Hänen ajatuksensa olivat selvästi kaukana täältä. Kun hän taas pääsi omaksi itsekseen, lähestyi häntä Ulla liikutettuna, ojensi hänelle kätensä ja sanoi: — Minun täytyy kiittää teitä. Olette lohduttanut sieluani.

Mutta muutkin tunsivat Attilan sanojen vaikutuksen, ja nuorukaisten silmät seurasivat häntä yhä lämmöllä ja ihailulla. Yrjö Maunu oli helläsydämminen luonne, ja häneen painuivat helposti mitä vaihtelevimmat tunteet. Se kuva, jonka saarnaaja avasi hänen silmiensä eteen, nosti hänessä ei ainoastaan valoisia ja ihania tulevaisuuden toiveita, vaan niiden ohessa muistoja omista ja muiden suruista, joita hän oli kuullut lapsuudestaan saakka. Semminkin hän muisti isän kärsimyksiä ja äidin koti-ikävää Ruotsissa, jossa häntä sanottiin »lappalaiskuningattareksi» ja muita pakolaisia »kerjäläislaumaksi« ja »nälkäisiksi suomalaisiksi», vaikka kaikki kyllä tiesivät mistä syystä he olivat tulleet, ja mitä olivat kotiin jättäneet. Kuinka toisin olisikaan, jos olisi noudatettu keisarinnan manifestia. Sitä ei kukaan muu ollut ymmärtänyt kuin Maria, mutta häntä ei kukaan ollut kuullut Tämä saarnaaja nyt tahtoi korjata kansan erehdyksen, mutta hänen ehdotuksensa oli niin uusi, niin yli-inhimillinen, että kuninkaallisen kadetin oli vaikea päästä selville semmoisesta. Juhanakin epäröi. Tämä ohjelma tuntui melkein hurskaalta sadulta, unelmalta. Mitähän Yrjö Maunu ajattelee?

Vaihdettuansa kysyväisiä silmäyksiä, kääntyivät molemmat Löfvingin puoleen, kuullaksensa mitä hän arveli tästä ennustetusta valtakunnasta. Hän oli tarkkaavasti kuunnellut Attilaa ja istui yhä hiljaisena tuolillaan akkunan edessä, mutta kun nuorukaiset kysyivät, kumartui hän miettivänä eteenpäin, aprikoi hetkisen ja sanoi sitten:

— En usko, että tuo menestyy. Pelkkä kärsiminen, pelkkä myöntyminen, pelkkä anteeksiantaminen, mihin se vie. Jumala sanoi: »otsasi hiessä sinun pitää leipääsi syömän«, ja Kristus sanoi: »antakaa keisarille kuin keisarin ovat ja Jumalalle kuin Jumalan ovat.» Mutta jos emme mitään omista, ei meillä ole mitään annettavana, ja jollemme mitään puolusta, niin emme saa mitään pitää. Sentähden luulen parhaaksi jos pidämme itsemme sekä taivaallisen että maallisen kuninkaan palvelijoina. Mutta silloin täytyy meidän myös taistella kummankin aseilla.

Samoin ajattelivat kadetitkin. Kapteenin sanat olivat keventäneet heidän sydämmiänsä.

Löfving huomasi sen ja jatkoi: — Minun nuoruudessani sanottiin, että rauhassa tulee antaa anteeksi, mutta sodassa tappaa, ja niin olen tehnyt kaikesta sydämmestäni. Mitä useamman vihollisen kaadoin, sitä iloisempi olin, sillä sota on sotaa, ja sen, joka ei jätä maatani rauhaan, sen minä tapan. Jos se on syntiä, niin Jumala minulle anteeksi suokoon. Mutta synniksi sitä en usko vielä.

Attila. Neuvotteko näitä nuoria miekka kädessä kohtaamaan sitä murrosaikaa, joka on tuleva? Otatteko päällenne niin raskaan edesvastuun?

— Edesvastuuta siitäkin on, jos pyydän heitä luopumaan miekastaan.

— Näettekö te vuodatetusta verestä mitään hyvää versovan? Minä sitä en näe. Kuoleva maa, semmoinen kuin meidän, ei voi säilyttää valtiota eikä kirkkoa, vielä vähemmin lahjoittaa mitään kruunua, mutta sitä, mihin sielumme pyrkii ei meiltä kukaan voi riistää.

Ulla. Mitä meistä suomalais-raukoista olisi ilman Jumalaa.

Attila. Meidät voidaan saaliina jakaa mahtavien kesken, mutta Kristuksen seuraajina pidämme kiinni oikeuksistamme ja kiellämme kun hukuttajamme pakottaa meitä hukuttautumaan veljiemme vereen. Se kauhun aika, joka vastakerralla saa pohjoismaat järisemään, nähköön meitä kernaammin vääryyttä kärsivinä kuin sitä tekemässä, ja kukapa voi miekka kädessä tehdä sitä mikä oikea on?

Löfving veteli ääneti muutamia savuja. Näytti siltä kuin olisi hän niillä tahtonut saada vaikenemaan ne tunteet, jotka uhkasivat taas murtaa salpojansa. Selvittyään vastasi hän sitten hiljaisesti:

— Olen vanha soturi, joka en ole saanut muuta opetusta kuin mitä itse olen voinut hankkia, mutta se Jumalanpelko, jonka perhekoti jätti minulle perinnöksi, on ollut hyvänä oppaana sekä tyynessä että myrskyssä. Sentähden noudatan sen ääntä hautaani saakka.

Syntyi äänettömyys. Attila katseli tuota tuimaa kapteenia surunvoittoisella vakavuudella ja sanoi vihdoin: — Olemme jo ennen seisoneet kerran tienhaarassa ja lähteneet eri tahoille. Silloin minä tahdoin tarttua asiaan, mutta te panitte vastaan. Nyt on päinvastoin. Emme koskaan ymmärrä toisiamme.

Näkyi että nämät sanat koskivat kipeästi Löfvingiin. Jonkinmoista surullisuutta tuntui hänen äänessään kun hän hitaasti jatkoi: — Saattaa kyllä näyttää siltä, että samantekevätä meille suomalaisille on vaikka heittäisimme kaikki oman onnensa nojaan, koska suuret eivät ikinä kysy mitä toivomme tai voimme, vielä vähemmin kiittävät tai palkitsevat. Valehtelisin, jos kieltäisin ajatelleeni samaa. Mutta joka kerta kun semmoinen kiusaus on tullut, olen vedonnut vanhan isäni sanoihin, kun hän lähetti minut maailmalle itse ansaitsemaan leipääni. — Kapteeni kumartui ja katseli silmiään räpäyttämättä lattiaan, ikäänkuin olisi siellä tavannut vanhoja muistoja.

— Mitä hän sanoi? kysyi Attila.

— Päivämme hupenevat, sanoi hän, ja elämän tie loppuu, mutta sitten on vastattava siitä, kuinka on kuljettu. Sentähden on paras sulloa rensselinsä niin, ettei sitä tarvitse salata kuninkaalta eikä maalta. Silloin siitä tulee hyvä päänalus odottaessamme tuomion suurta päivää. — Sentähden olen tehnyt niin hyvin kuin olen voinut. Suorittakoon Jumala nyt loput. Jokaisen täytyy menetellä omantuntonsa mukaan.

Kapteeni tarjosi kättä Attilalle, joka sanoi: — Totta kai. Olette ehkä oikeassa omalla tavallanne, mutta minäkin olen oikeassa minun tavallani.

Löfving loi katseen ulos pienestä akkunasta ja huomasi että aurinko oli laskemaisillaan. Oli siis aika viedä nuorukaisia ympäristöä katsomaan.

Samassa kuului kaukaa pitkä torven toitotus, joka muistutti kapteenille niitä taistelusignaaleja, jotka ennen kokosivat hänen miehiänsä.

— Mitä tuo merkitsee? kysyi hän jännitetyssä odotuksessa.

— Se tarkoittaa minua, vastasi Attila. Annetaan tieto että olen saapunut ja kutsutaan väki kokoon. Saarnaaja otti hattunsa lähteäksensä.

— Nauriit ovat juuri kypsät, muistutti Ulla rientäen padan luo. Älkää vielä menkö.

— Kiitoksia, palaan illalla. Löfving riensi hänen jälkeensä ja nuorukaiset seurasivat heitä pikaisesti, mutta hiljensivät pian askeleitansa. Näytti, että kapteeni mieluummin tahtoi olla yksin, koska hän mitään sanomatta oli jättänyt heidät.

Siellä ulkona läikkyivät Saimaan aallot tummina ja kolkkoina rantaa vastaan, mutta aurinko valaisi vielä ruohoisia kunnaita ja syksyn kellastuneita lehtiä. Syksyn sulosuruinen valo kultasi luonnon sammuvalla loistollaan niinkuin rakkaus, joka kaikki voi, mutta joka nyt elämän rajalla sanoo jäähyväisensä.

Nuorukaiset seurasivat miettivinä noita miehiä. Heidän sydämmensä oli täynnä kaikkea sitä, mitä olivat kuulleet. Semmoista ei kukaan muu ollut puhunut.

Juhana katseli Yrjö Maunua: — Kuka mielestäsi oli oikeassa? kysyi hän.

— Kyllä Löfving oli oikeassa. Ehrensvärdkin olisi samaa mieltä.

— Niin minustakin.

He pysähtyivät ja katselivat toisiansa silmiin.

— Pysykäämme aina ystävinä, sanoi Yrjö Maunu lämpimästi.

— Niin pysykäämme niinkuin David ja Jonathan.

— Ja Akilleys ja Patroklus.

— Niin.

— Luvatkaamme valloittaa takaisin vanha Suomi, kun tulemme miehiksi.

— Lupaan!

Säteilevin katsein löivät he kättä. Heidän sydämmensä tykyttivät rajusti, kun ajattelivat vastaisia urostöitänsä. He tunsivat itsensä kykeneviksi kaikkeen.

Samassa kohosi joutsen valittaen Saimaasta. Se liiteli hitaasti ja raskain siivin; sen näkyi olevan vaikeata pysyä korkealla radallaan. Nähtävästi se oli haavoitettu.

— Katso, sanoi Yrjö Maunu. Se vuotaa verta. Kunpa laskeutuisi alas, niin pelastaisimme sen. — Ja sääliväisyyden vallassa kohotti hän kätensä. Mutta aavistamatta, että yksikään maan päällä soi sille hyvää, lenteli lintu yhä kauemmaksi ja katosi vihdoin.

Attila ja Löfving olivat niinikään pysähtyneet katselemaan tuota kaunista lintua, mutta kumpikaan ei sanonut sanaakaan. Kun Löfving taas jatkoi kulkuansa ja poikkesi Myllymäelle päin, kysyi Attila: — Mihinkä menette?

Löfving pysähtyi. — Aijomme taistelutantereelle. Nuorten isät ovat siellä vuodattaneet vertansa niinkuin mekin.

— Vai tappelutantereelle. Entä sitten?

— Sitten täytyy meidän palata kotiin. Seuraa meitä sinne.

— En voi.

Tuo jyrkkä, ratkaiseva vastaus vaikutti äkkinäisen värähdyksen Löfvingin riutuneissa kasvoissa. Hän laski kätensä Attilan olalle ja sanoi:

— Kuule Martti, tahdon sanoa sinulle pari sanaa. Mitä Jumala itse on antanut se pysyy. Eikö niin?

— Totta kaiketi.

— Paljon on tapahtunut, johon emme ole syypäitä ja jota emme kumpikaan ole tahtonut. Yhtä ja toista olisi saanut jäädä tekemättä, mutta olethan kuitenkin poikani.

Kapteeni nosti hatun päästään ja jatkoi: — Katso tuota harmaata päätä. Semmoiseksi tulin sinä yönä, jolloin kohtalo riisti minulta pikku Marttini. Sitten olemme muutamia kertoja tavanneet toisiamme vihollisina, mutta miksi satuimme yhteen nyt kun taistelu on päättynyt? Eiköhän sentähden että olen ikävöinyt sinua niin, että itse kohtalo on heltynyt. Ainakin minut tämä ikävä on jo masentanut.

Surun piirre liiteli Attilan silmissä, mutta hän ei vastannut, ja Löfving jatkoi:

— Katso, poikani, nuoren mieli kasvaa ja haluaa urostöitä; vaarat ylentävät sieluamme ja lisäävät käsivarsiemme voimaa. Sankarin tekojen hurmaamana syöksyin minä kuten muutkin vihollisiin käsiksi, suorittaakseni suurtöitä tai kaatuakseni kunnialla. Mutta kaikki on nyt muuttunut. Poissa on voimani, poissa ovat nuoruuden kumppanit. Muiston haamut ainoastaan lisäävät kaipuuta, ja uudesta ajasta vieraantuneena olen kaksinkertaisesti yksinäinen. Ymmärrätkö minua?

— Oi, täydellisesti!

— Muistatko sitä päivää, jolloin erosimme linnanpihassa — tuolla Hämeenlinnassa — valan jälkeen?

— Isä, sitä en unohda koskaan.

— Silloin kasvoit sydämmeeni, ja siitä ajasta on sieluni kaivaten vaaninut sinua, mutta vasta nyt on ikävöimiseni saanut lohdutusta.

— Ja nyt täytyy meidän erota.

— Ei, Martti, seuraa minua tuonne Ruotsin Suomeen. Hommansbölen virkatalossa on minulla koti, joka riittää meille molemmille. Älä pelkää riitaa. Miekkani riippuu ainiaaksi Porvoon kirkossa. Vein sen sinne samana päivänä kun rauha julistettiin ja kiitin Jumalaa hänen ihmeellisestä armostansa. Hiljaisuutta sinä siellä kohtaat.

— En voi. Valtakunnan raja erottaa meitä.

Vaalea puna nousi äkkiä Löfvingin poskille, ja ääni värähti kun hän, tukehuttaen pahaa mieltänsä, sanoi: — Et tahdo?

Attila loi katseensa ylös: — Hän se ei tahdo! Hän tietää, että minua tarvitaan täällä. Sieluni ei elä maassa, se elää hänen luonansa ja tehtävässäni. Minun täytyy pitää lupaukseni ja suorittaa se, minkä alotimme yhdessä. Muutoin seuraisin teitä.

Syvä suru synkistytti Löfvingin mieltä, kun hän hiljaa vastasi: — Emme siis koskaan tapaa toisiamme?

— Ei täällä, mutta ehkä tuolla ylhäällä. Tien tunnemme molemmat, ja sillan, joka johtaa haudan yli, tunnemme myös.

— Hyvästi, poikani, nyyhkytti Löfving, sulkien Attilan syliinsä. Suo minulle anteeksi!

— Kiitoksia rakkaudestanne, kuiskasi hän kyyneleissä kallistaen päänsä isän rintaan ja suudellen hänen valkosia hiuksiansa. Sitten hän lähti.

Auringon säteet olivat ehtineet kauas länteen, syksyn hämärä laski hienon huntunsa maitten ja vetten yli, ja vaahterat varistivat punakeltaisia lehtiään kunnaille. Syksy oli luonnossa, ja Löfvingkin tunsi voimansa murtuneeksi, mutta tuolla mäntyjen luona odottivat tulevaisuuden miehet. Löfving meni nuorten luo.

Hiljaisella myötätuntoisuudella kohottivat nuorukaiset katseensa kalpeaan mieheen. He olivat kuulleet hänen sanansa. Mutta kapteeni salasi surunsa ja sanoi jämeällä äänellä:

— Nyt lähdemme taistelutantereelle ja kuuntelemme mitä kaatuneet puhuvat haudoistansa. Kätkekää sitten mieleenne heidän sanansa ja pyytäkää heiltä neuvoa. Minä en enää voi viittoa teille tietä.

— Miksi ette?

— Suomi tarvitsee jotakin uutta. Mikä on tuleva, sen yksin Jumala tietää, mutta tällaisenaan se ei voi pysyä. Entiset ovat menneet.