NÄYTTÄJÄT: (continued 2)

Aro (itsekseen.) Hänellä on kalman haamu, posket lökättävät — ähäh — tehoipa se kostoni!

Martti (huokaisee.) Hohoi, — täällä ei kuulu ei niin hiiskaustakaan, minä voin siis rauhassa levähtää, ennen kuin lähden tästä maailmasta pois.

(Istuu penkille alla päin, pashoilla mielin.)

Aro (itsekseen.) Jääpikö se konna tänne? Entäpä jos hän keksii minut?

Martti (näppiä lyöden.) Ei! — heidän ei pidä saaman pilkata Martti Miettistä, joka ennen pöyhkeänä käveli kirkkokentällä, mutta nyt on joutunut köyhäksi kurjaksi, jolla ei ole enää mitään muuta jälellä kuin sydäntä särkevät surunsa. Kirotut olkaat ne, jotka minut ovat sellaiseksi saattaneet — kolmesti kirotut!

(Kawahtaa seisalleen.)

Kuudes kohtaus.

(Martti katselee ylös puihin. Aro kätkekse sillaikaa näkymättömiin. Olli tulee vasemmalta puolelta perälle näkyviin.)

Martti. Tässä on sovelias kohta. Tämän ison puun oksa, tämä penkki ja tämä — (vetää esille jonkun sylen nuoraa lakkaristaan.) Hum, niin minä nyt menen maailmasta ketään kiittämättä. Hyvästi nyt maailma!

(Kapaisee penkille.)

Olli (kovasti.) Martti hoi!

Martti (hyppää penkiltä hämmästyneenä.) Häh! Vai sinä se oletkin! Tuletko sinä taas minua kiusaamaan? Enkö minä saa sinulta rauhaa missään? Jokapaikassako sinun pitää minua vainota?

Olli (hiljanverkkaan lähestyneenä.) Kuuleppas nyt Martti rukka!

Martti. Ahaa, kyllä jo ymmärrän, lienet jo saanut tietää onnettomuuteni ja tullet nyt vaan pilkkaamaan minua?

Olli. Se on kelvoton ihminen, joka onnetonta pilkkaa. Minua ajaa tänne sääliväisyys.

Martti (ärtyneenä.) Vai sääliväisyys? Hahhahhah! Olet muka armeliaana! Pilkkaa toki ennen! Olethan sinä rikas mies ja minä olen vaan keppikerjäläinen — ne ovat vieneet ja varastaneet minulta kaikkityyni! Mutta voipi se sinullekkin käydä samalla lailla, elä huoli liion ylpeillä. Voit sinäki vielä kerran joutua köyhäksi kurjaksi!

Olli. Minulta ei voi kukaan ottaa kaikkea omaisuuttani. Huoneeni voipi palaa, rahani saattavat he minulta ryövätä — mutta lauluni ja viulunsoitantoni kulkevat aina matkassani. Taideniekan omaisuus ei ole maapalaiseenkaan kiinnitetty; se kulkee aina hänen matkassansa vaikka maailman ääriin.

Martti. Vai niin? Se tahtoo sanoa, että sinä olet muka parempi minua. Niin, niin tiesinhän minä sen, että sinä tulit vaan häpäisemään ja solvaisemaan minua. Mutta mene nyt tiehesi mokoma. Minä vihaan koko sitä matkuetta, jota kutsutaan ihmiskunnaksi; se on varastanut minulta kaikki, — omaisuuteni, sydämeni rakkauden ja sieluni rauhan — sanalla sanoen kaikkityyni — pane mieleesi, että min' en lakkaa sinua vihaamasta.

Olli (alakuloisesti.) Kyllä tiedän, että sinä vihaat omaa veljeäsi, eikä siitä ole vielä kauvan kuin minullakin oli ikään kuin vihan tunteita sinua vastaan. Vaan tiedätkös Martti, tänäpäivänä minä kävin kirkkomaalla ja näin siellä kaksi hautaa. Sammaltuneiden turpeiden alla makaa niissä kaksi sydäntä, jotka muinoin olivat meille yhtä läheisiä. Ne ovat äiti- ja isä-vainajaimme sydämet. Siellä johtui mieleeni muinainen aika, jolloin vielä olimme siinä onnellisessa lapsuuden ijässä, jolloin eripuraisuus ei vielä ollut välillämme, ja jolloin me vielä, niinkuin veljekset rakastimme toisiamme — — ja kyyneleni vierivät hautoihin, ikään kuin kysymään vanhemmiltani: Onko sovinto meidän veljesten välillä mahdoton? Eikö vihan liekin pidä enää milloinkaan sammua? Ja eikö rakkauden pidä enää tulla sen sijaan? — Ja juuri kuin niitä ajattelin seistessäni hautojen partaalla, tuli haudan kaivaja kylältä ja kertoi minulle onnettomuutesi ja se koski sydämeeni kuin salaman leiskaus. Minä ajattelin heti: "Kas nyt on sovinnon hetki läsnä." (Ilo mielin.) Kuuleppas veikkoni, me olemme samoista vanhemmista syntyneet, ja syrjäisten viha on saattanut sinut onnettomuuteen, niinpä ota nyt puolet minun omaisuudestani! Katsoppas vesikarpaletta silmissäni, koittappas kuinka kovasti sydämeni tykyttää sovinnon tunteista! Heitä pois viha sydämestäsi, ole jälleen se, joksika Jumala on sinut luonut, ole jälleen veljeni!

Martti (oltuaan vähä äänettä, liikutettuna.) En minä sinua vihaa, vaan en minä kuitenkaan saata ottaa apuasi hyväkseni. Martti Miettinen ei ota keltään lahjoja eikä tahdo olla kellekkään velkaa. Ollessani vielä rikkaana olimme kaukana toisistamme ja nyt köyhänä en saata kutsua sinua veljekseni, sillä maailma ei kumminkaan uskoisi rakkauteni olevan puhtaan, ja tuskinpa sinä itsekkään voisit uskoa; mutta kenenkään ei pidä sanoman Martti Miettisestä: hän on kelvoton mies, joka ainoastaan oman hyötynsä vuoksi on rakastavinaan veljeänsä. Minä olen usein parjannut ja haukkunut sinua siitä hullumaisuudesta, kuin olet viuluniekka; pitäisikö minun nyt mieltyä soitantoosi, niinkuin se kuitenkin olisi tehtävä, jos mieli hyvässä sovussa elääksemme. Hyipä toki, en ole vielä milloinkaan ollut kielastelija enkä oletteleva luiruilija enkä tahdo vastakaan ruveta semmoiseksi. En minä sinua vihaa, mutta ennen minä kuitenki lopetan elämäni kerrassaan kuin huolin avustasi.

Olli. Lopetatko kerrassaan? (Nuhdellen.) Kuuleppas velimies, kyllä minä tiedän, mitä ajattelet.

Martti (jäykästi.) Ahaa, vai tiedät? Niinpä pidä itse tietosi ja mene tiehesi; min' en suvaitse sinua olemaan tässä talossa.

Olli. Sinulla ei ole mitään oikeutta häätää minua pois. Koko tämä tarha ja koko talo ja tila ovat minun omani.

Martti (hämmästyneenä.) Hä?

Olli. Ne miehet, jotka nykyjään ostivat sinulta tämän talon, olivatkin minun asiamiehiäni. Tilan kirjat ovat jo kaikki minulla omiin nimiini muutettuina ja minä jätän koko talon Kalle pojallesi, kun se naipi tyttäreni.

Martti (hämmästyneenä vaikeroiden.) Niin tämä talo sinun omasi? Vielä sekin puuttui!

(Istua nyhjähtää penkille.)

Olli. Entäs sitte, jos se nyt onki minun, niin oma poikasihan sen kuitenki saapi kohta omaksensa. Kun sinä hylkäsit ja ajoit hänet pois luotasi, siitä kun hän tytärtäni rakastaa, niin hän olisi jäänyt köyhäksi ja turvattomaksi, varsinkin kun nyt kuuluu jäävän orvoksikin, koska isä lopettaa itsensä, mutta nyt saapi Kalle valmiin talon, jossa hän on syntynyt ja kasvanut.

Martti (katsoo järkähtämättä maahan.) Hm, poikani naipi siis viuluniekan tyttären — koko matkue tulee nyt asumaan minun talooni — ah, syntyy siinä elää!

Olli. Aivan niin veikkoseni, siinä syntyy elää, sillä rakkaus ja sovinto pitää oleman kanssamme; suostu pois veikko sinäkin elämään sovinnossa oman poikasi kanssa onnellisena!

Martti. Se tahtoo sanoa olemaan armoilla luonanne samassa talossa, joka on kerran ollut omani, ja kaikkien mieltä noudattamaan, ettei se vanha elätti kettu mieltänne pahoittaisi. Hahhah! Kas sehän olisi elämätä! Kyllä Martti Miettinen saattaa niin hyvin kuollakkin kuin sillä lailla elää. Hakekaatte Hanna ja Aro luoksenne! Arolla on ehkä vielä rahani, niin että hän saattaa naida Hannan; sitten voitte kaikki elää tässä kelpo lailla. (Nauraa katkattaa.) Hahhahhah!

Olli (katsoo häneen suruisesti.) Onneton, mitä sinä puhut? Sinä kalvenet ja silmäsi luonne on kummallinen. Sin' et ele terve!

Martti (mietteissään.) Elää kelpo lailla! — Ehkä sitten joku teistä muistaa vielä kerran sitä vanhusta, joka löydettiin ulkoa — hän oli hirttänyt itsensä puun oksaan, juuri sama vanhus —? ainoa ystävänsä oli muuan nuoranpää. Sitten saatte nauraa sille vanhukselle, joka yhteen päivään menetti kaikki, sekä omaisuutensa, morsiamensa ja henkensä.

Olli (astuu pari askelta takaisin.) Voi, vei mies rukka, sinua ei voi enää pelastaa. Pöyhkeytesi ja kopeutesi ovat saattaneet sinut hulluksi. Niinpä kuole sitten onneton, kuole.

Martti (järkähtämättä.) Niin — havaitsetko sinäkin nyt, että minun täytyy kuolla? Tekaiseppa nyt minulle kuolin laulu, koska olet soittaja ja laulaja. Jospa minulla vaan olisi jotakin, jolla maksaisin palkkasi, mutta minulla ei ole mitään. Tottahan sinun pitänee maksutta tehdä viimeinen laulu sille köyhälle vanhus vainaalle. (Vaipuu penkille nyyhkien.)

(Vieno soitanto alkaa kuulua.)

Olli. Niin viimeinen laulu? Ah äiti, oliko se sana nyt sinun viittaamasi? Niin laulu? (Innolla.) No astu haltijani alas ja herätä minussa runon henki — olkoon se laulu nyt joko eroksi tahi sovinnoksi. (Laulaa:)

Ka miksis oot nyt muuttunut Ja syyttömästi suuttunut Niin liijan leppymättömäksi? No pannos pois jo paatumus Ja kuolemalla kaatumus Ja leppyös jo lempeäksi! Ka kuinka tähti taivahalla loistavi, Se siellä meille selkeästi toistavi: Te ihmisraukat nyt rakastakaatte, Niin taivahasen kerran tulla saatte.

Kuin toisiamme tärvätään Ja muuta juuri mietitään, Niin meill' on turvanamme Tuoni. Me hautahamme heitetään Ja paatuneina peitetään, Jos meiss' on aina julma juoni. Nyt ei pitäisi mietittämän murhia, Kun tuumat eivät vielä oo nyt turhia Ja tuulikaan ei haudallamme huuda: Nyt on jo surma antanunna suuta!

Kun kuolon kello kerran lyö Ja sulla on jo suuri työ Sen kaikkitietäväisen kanssa, Niin kuinkas sulle kurja käy, Jos sillon ei jo muuta näy, Kun kaulassasi köysi-ansa. No heitä pois se hirmutyösi haikea Ja peitä pois se vanha vaino vaikea, Niin rakkaus se riemun vielä antaa, Se ainoa sun taivahasen kantaa.

(Toista ja kolmatta värsyä laulettaissa on Aro jo vähitellen tullut näkyviin, haralla hapsin, kilellä silmin ja avossa suin ja rymähtää nyt, se punainen rahalompakko kädessä, Martin eteen polvilleen.)

Aro (itkussa silmin ja nyyhkien.) Minä heitän hirmutyöni ja panen pois vanhan vainoni!

Martti (kiljaisee säikähtäneenä.) Aro!

Aro. Tuoss' on isäntä rahanne takaisin (antaa hänelle lompakon.) Minä ryöväsin ne kostaakseni teille ja Hannalle, antakaatte nyt minulle anteeksi (kääntyy Olliin päin.) Mestari, teidän laulunne sanoi minulle, mitä minun piti tekemän. — Minä lähden nyt maailmalle oppimaan viuluniekaksi niinkuin tekin. Laulunne antoi minulle rauhani takaisin. Jumalapa teitä siitä siunatkoon.

(Kapsahtaa ylös ja juoksee vasemmalle puolelle.)

Olli. Ahaa, nyt minä vasta ymmärrän kaikki.

Martti (hyvin liikutettuna nousten seisalleen.) Nytpä minäkin, Olli kulta, vasta ymmärrän, että soitannossasi ja laulussasi on paljoa jalompi voima kuin sitä luulisikaan — laulusi pelasti nyt henkeni ja tuotti rahani takaisin. Anna, Olli kulta, anteeksi kaikki pahat tekoni sinua vastahan ja ole jälleen oma rakas veljeni!

(Nojautuu syleillen Ollin rintaa vasten.)

Olli (iloissaan.) Ah mun rakas veikkoni! (Katsahtaa syleillessään taivaalle.) Ah armahani, isä ja äiti kultani, tyydyttekö nyt sovintoon?

Viides kohtaus.

(Entiset. Kalle ja sittemmin Laura, soittoniekkoja, kyläläisiä, Paukku, Risto, Amos ja Lassi sekä nuorta väkeä.)

Kalle (tulee kiireesti vasemmalta puolelta.) Isä, Isä! Rosvo on meillä jo käsissä, Aro saatiin kiinni.

Martti (naurussa suin.) Niinpä laskekaatte hänet jälleen irti — rahat ovat jo löytyneet — minä olin vaan olevinani köyhä tuon Hannan uskollisuutta koittaakseni.

Kalle. Ha?

Olli. Ja tuokaatte Aro sitten luokseni, siitä pojasta minä teen viuluniekan — eikö niin Kalle?

(Kättelee häntä.)

Laura (juoksu jalassa tullen vasemmalta puolelta.) Isä! Kaikki kyläläiset ja nuoruuden ystävänne etunenässä tulevat tänne ja tahtovat pitää teille ison ylistys-juhlan.

(Kyläläisiä ja soittoniekkoja sekä Paukku, Risto, Amos ja Lassi koreilla nauhoilla koristettuina tulevat metsästä näkyviin.)

Olli (Martin kättä pidellen.) Minä vietän nyt kauniinta juhlaa elämässäni.

Kalle (Lauralle.) Kappas Laura, kuin isämme ovat käsitysten!

Martti. Niinpä tehkää nyt lapsikullat samalla lailla kuin isännekin. Antakaatte kätenne toisillenne koko elinkaudeksi.

Kalle. Oikeenko todella? Hih! Laura (iloisesti isälleen.) Ketä me siitä kiitämme? Kuka meidät on tehnyt niin onnellisiksi?

Olli. Jumala ja viuluniekan laulut!

(Kalle ja Laura sekä Olli ja Martti syleilekset. Perällä olijat huutavat hivoo! ja heiluttavat vaakunoitaan. Soittoniekat alkavat säveltää.)

Esirippu lankeaa.

Loppu.