KOSKILTA
Reading edition
Koskilla.
I.
Urut Siitarin suuret soivat, vastaa Oterman torvet, yhtyy Nuojuan neitsytkuoro, kaikuu rantojen korvet.
Astu äärelle virran uoman! Näet voiman ja mahdin: pyörre pärskyvi, ärjyy aalto valkovaippana Ahdin.
Järkkyy allasi rannan töyräs, lehvät lehtojen liikkuu. Katso, kuohussa kuumimmassa venhe kiitävä kiikkuu!
Läpi lainehen, hyrskyn halki vaahtoväylänsä viiltää, runko notkuvi, melan tiestä pärske sauhuna kiiltää.
Koski nielevi pitkän purren nythän onpi se poissa — säästä pelkosi, hetken päästä soutaa se suvannoissa!
Soutaa lampea lehtirantaa uutta koskea kohti — näitkö, kuinka sen tervalaita päivänpaisteessa hohti?
Kestää laita ja kestää miesi melan varressa varmaan, jollei aaltojen lauleloista ääntä keksinyt armaan…
II.
Koskivenheessä neito nuori, hipiä sametinhieno —. Nousi laine kuin lumivuori, värähti ääni vieno: "Katso, kiidämme surman suihin, kulkumme niin on huima!" Neito tuijotti rannan puihin, rinnassa tuska tuima.
Ällös katsele rannan puita, venhon on vauhti vinha — Katso aaltojen vaihteluita, tyyntyvi pelko inha! Yllä aurinko, aalto alla — elomme onhan kuva: kosket laskea laulamalla osamme uusiutuva.
Kosken kohinoita.
1.
Kerran laulun kuuli lapsonen, kohu kosken oli kaukaisen.
Nuorukaisen soitti haavehet — hennot, herkät kevään sävelet
Miete miehen sekin säveliin kosken kuohun pyrki sointuviin.
Virta vereen loihti poljennon: syke syömen kohu kosken on.
2.
Ihminen, kuinka on pieni voimasi valtakunta — ikuiset sankarityötkin ovat vain unta, unta! Voimaton, kurja ja köyhä syntymästäsi hautaan: koko sun elosi taru muutamaan mahtuu lautaan.
Kätkyt ja vainajan arkku, paljon ei muuta mitään, vaikkapa mainees kulkis ääreltä lännen itään! — Miksi siis taisto on tarpeen, miksikä palaa veri? — Kysele aalloilta kosken — nieleehän nekin meri!
3.
Ei onni ole kiilto auringon, ei kimmellä se kultakipinöinä, se tähdenvälke, tyyni, vieno on, mi loistaa lempehinä syksyn öinä.
Ei ilo ole riemun räminää, mi kaikuu pitopöydän melskehessä, vaan sydänsävel, joka väräjää, kun kahden istumme me himmetessä.
Ei lempi ole myrtinoksa, ei, ani kellastuupi muine muistoinesi, vaan voima, joka syömet yhteen vei ja sadun siivet antoi sielullesi…
4.
YSTÄVÄN KUOLINVUOTEEN ÄÄRESSÄ.
[Anto Södermann k. 4/1 1916.]
Tummuu ilta ja tähdet syttyy, pitkä, pitkä on pimee yö, synkän synkäksi särkyy mieli, verkkaan tunteja kello lyö…
Tyhjäks' jäänyt on lieden ääreen paikka parhaimman ystävän. — Kuinka ahtaaksi kaikki käykään: mik' on tarkoitus elämän?
Miten säälittä tuoni tempaa, kuinka armotta kuolo vie! Aina ensiksi parhaimpamme, joill' ois voittohon täällä tie.
Kesken sortunut työn ja toimen mies on taittunut tarmossaan. Kuinka rohkeena vielä äsken piirsi pilvihin linnojaan!
Kuinka uljas ol' uskos eilen, mieli nuori ja miehekäs — tänään varromme vaitiollen, milloin sammuvi elämäs.
Tummuu ilta ja tähdet syttyy, pitkä, pitkä on pimee yö, synkän synkäksi särkyy mieli, verkkaan tunteja kello lyö…
l/l 1916.
5.
Aallon tuoda, toisen viedä ajatukset annan — kohtaavatko, kohtaavatko milloinkaan ne rannan?
Vähät siitä, kunhan saavat häipyväisen hetken päivän kullan kimmelteessä tehdä uljaan retken!
6.
Viisahat vanhat porttien pielissä istuu, katsovat nuorten kulkua hullua kulmien alta, puistavat päitään hymyten säälistä heille: vielä te taltutte, virmat varsat!
Säälistä — niinkö? Valhetta. Kateudesta. Tiedänhän itse, vaikka en viisasten piirihin vielä päässyt mä, käärme kuinka se pistää syrjään jäänehen sydänjuureen.
Katso ja kuule! Sulkien töyhdöt ja ruusut, rintojen riemut, silmien säihky ja uljahat aatteet, laakerin lehvät, laulujen, naurujen kaiut, voittajan viirit ja kättenpauke!
Viisahat vanhat porttien pielissä, kuulkaa! Ettekö hiukan siirtyä voisi ja viereenne soisi penkillä paikkaa? Iltasin yhdessä hiljaa lietemme liekkiä hoideltaisi…