SISÄÅLLYS: (continued 2)

— Minä rukoilen Jumalaa, ettei tämä neekeripoika koskaan joutuisi Pantterin käsiin, sanoi lähetyssaarnaaja itsekseen.

Molempain uutisasukkaiden perheiden lopullinen kohtalo — kun Jetro oli omalla tavallaan heidän asemansa kuvaillut — antoi lähetyssaarnaajalle paljon tuskallista ajattelemista. Kentonin ja Boonen ponnistukset pakolaisten siirtämiseksi virran vastaiselle rannalle, jossa paalumaja oli, osoitti, että heitä vaellusretkellään uhkasi ankara vaara.

Tämä vaara ei voinut olla muu kuin Pantteri punaisine sotilaineen.

Kun lähetyssaarnaaja oli saanut erikoisseikat tietää, piti hän Jumalan sallimuksena, että hän tapasi intiaanin jättämän venheen, ja varsinkin sen, että hän pääsi tähän proomuun. Nythän heillä oli kuljetusneuvoja aivan tarpeeksi pakolaisten siirtämiseksi virran yli.

Mutta mr Finley ei kuvitellut, että väylä turvalliseen satamaan olisi vapaa. Kun Pantteri oli sulkenut pakolaisten paluutien paalumajalle, hän varmaankaan ei sallisi heidän venheiden avulla päästä ahdingostaan.

Toimintahaluisen ja hyväntahtoisen miehen mielestä olisi nyt ollut ensiksi jollakin tavoin päästävä yhteistoimintaan Siimon Kentonin kanssa.

— Tiedätkö lainkaan, missä hän on? kysyi hän neekeriltä.

— Kyllä minä tiedän, ja sentähden olen kauhean huolissani.

— Missä hän sitten on?

— Hän on pudonnut tuosta palkovenheestä ja hukkunut. Minun ei olisi pitänyt jättää häntä yksin. Hän otti minut suojelemaan itseään. Ja hänen hukkumisensa on minun syyni.

— Ole huoletta. Kenton on liian hyvä uimari voidakseen hukkua.

— Mutta hän on voinut saada suonenvedon.

— Olisi ehkä voinut, mutta ei ole saanut. Hän on odottanut sinua jonkun aikaa ja sitten mennyt virtaa ylöspäin ja yhtynyt ystäviinsä. Hän on jotenkin menettänyt veneensä intiaanille, joka nyt lahjoitti sen minulle.

— Minä luulen, että hän tulee venettä etsimään.

— Niin minäkin, ja minä toivon sitä; että saisimme niin tilaisuuden tavata hänet. Mutta hän on kai kääntynyt takaisin, koska häntä ei vielä näy.

Sillä aikaa kulki proomu laajan purjeensa vetämänä niin liki Kentuckyn rantaa kuin mahdollista.

Lähetyssaarnaaja sai vihdoin omituisen ajatuksen.

Hän oli nähnyt, kuinka tämä ihmeellinen kulkuneuvo oli herättänyt pakokauhun intiaanissa. Eikö Pantterin ja hänen sotilaittensa suhde olisi sama? Jos niin olisi, täytyisi sitä osata käyttää pakolaisten hyväksi.

— Täytyy ainakin koettaa, päätti hän harkintansa.

Lähetyssaarnaaja ei voinut ajatella, että kummitus kauhistuttaa samalla tavalla valkoista miestä.

21. Virran kummitus.

— Me olemme hukassa, pojat! Me olemme hukassa; virralla kulkee kummitus!

Me muistamme tämän Kentonin kauhuhuudon, kun hän juoksi varustukseen ystäviensä keskelle.

— Rauhoitu, Siimon, sanoi Boone sekasorron keskeltä, ja ilmoita, millainen kummitus se on!

— Se kulkee proomulla vastavirtaa soutamatta, sauvomatta. Se on heti täällä, meidän pitää juosta metsään!

Niin uskomattomalta kuin tuntuukin, olisi kiihkeä erämies aivan varmaan lähtenyt taas juoksemaan, jollei hänen vanhempi ja tyynempi toverinsa olisi tarttunut hänen käsivarteensa.

— Oletko järjiltäsi, Siimon? Etkö muista, että syöpäläiset vartioivat meitä joka taholta?

— Mutta oletko milloinkaan nähnyt kummitusta, Taneli? kysyi Kenton terävästi.

— En, en todellakaan.

— Mene virran rannalle; sieltä näet! Minä puolestani kiiruhdan tieheni ennenkuin se on täällä; — mutta unohdin intiaanit. Minä odotan, kunnes te, miehet, olette sen nähneet; sitten me juoksemme.

Erämies alkoi nähtävästi jo tointua kauhustaan.

Useat muut malttoivat pian mielensä ja päättivät katsoa säikähdyksen syytä.

— Odota täällä, kunnes minä olen käynyt katsomassa! sanoi Yrjö Ashbrigde koskettaen isänsä käsivartta. Minä en käsitä koko juttua. Tulen takaisin muutaman minuutin kuluttua.

Hän hävisi pimeyteen ja saapui pian virran rannalle.

Sillä aikaa osoitti lähetyssaarnaaja Finley näytteen oikeasta arvaamiskyvystään.

Hän oli päättänyt käyttää proomua purjeineen aseena. Hän tarttui peräsimeen ja tähysteli sopivaa maihinnousupaikkaa.

Lopulta hän päätti antaa merkkihuudon, jonka joko Boone tai Kenton ymmärtäisivät, jos kuulisivat sen. Ja silloin hän kuuli vanhan ystävänsä kirkunan tämän paetessa kauhun vallassa.

— Tässä, Jetro on sopiva paikka, soudetaan nyt!

He kiskoivat airoilla väkevin käsivarsin. Raskas lotja lähestyi rantaa ja oli siitä lopulta vain parin kolmen metrin päässä.

Innostuksestaan huolimatta ei lähetyssaarnaaja voinut olla hymyilemättä, sillä hän oli kuullut Kentonin huudon, tuntenut hänen äänensä ja arvannut, mikä erämiestä kauhistutti.

— Jos Jumala näkee hyväksi pelastaa meidät hengissä tästä vaarasta, ajatteli Finley, en minä unohda tätä tapahtumaa, ja tuskinpa Kentonkaan sitä unhottaa.

Paria minuuttia myöhemmin saapui Yrjö Ashbrigde rantaan.

Nuori mies ymmärsi kohta kaikki nähtyään proomun pitkät airot ja värisevän valkoisen purjeen. Mutta mistä se oli tullut, sitä hän ei voinut käsittää.

Toinen airojen pitelijöistä oli Jetro; toista hän ei tuntenut.

— Onko se Jetro? kysyi Yrjö puoliääneen.

— Minä juuri olen, vastasi Jetro ylpeänä. Varokaa mr Yrjö, muuten tämä alus lentää teidän ylitsenne. Me lennämme kuin salama!

— No niin, nyt se riittää, sanoi lähetyssaarnaaja, kun proomu puuttui kiinni aivan sen paikan luona, missä Yrjö seisoi, paremmin emme olisi voineet päästä maihin. Hyvää iltaa, ystäväni; arvaan, että me olemme tervetulleita.

Näin puhuen iloisella äänellä hyppäsi vieras kivääri kädessä reunan yli ja puistalti Yrjön kättä.

— Minun nimeni on James Finley; minä toimin lähetyssaarnaajana Ohiossa ja Kentuckyssä ja tapasin äsken tämän teidän nuoren ystävänne. Tulin tänne katsomaan, voisinko jotenkin olla teille hyödyksi.

— Taivaan enkeli ei voisi olla sen tervetulleempi, sanoi nuorukainen vakavasti vastaten miehen kädenpuristukseen.

— Täällä tuntuvat asiat olevan huonosti, sanoi hengellinen mies huolissaan.

— Kyllä me olemme satimessa.

— Tietääkseni on Pantteri intiaanien johtajana?

— Niin sanoo Taneli Boone.

— On onni, että Boone on teillä mukana.

— Ja Kenton myöskin.

— Niin, kuulin hänen äänensä; hän taisi tulla hiukan rauhattomaksi, kun näki meidän purjehtivan.

— Hän oli aivan suunniltaan. En olisi sitä uskonut hänestä.

— Kyllä hän pian tointuu; hän on oivallinen mies.

— Nyt saatte sanoa, mitä tarvitsette, sanoi Jetro laskettuaan ankkurin, että alus pysyisi paikallaan. Minä olen hankkinut tämän proomun.

— Se on kokonaan hänen ansiotaan. Hän kertoo siitä myöhemmin. Nyt emme saa tuhlata minuuttiakaan. Näyttää kuin kulkumme olisi kauhistuttanut punasia yhtä paljon kuin valkoisiakin, lisäsi Finley.

— Aivan varmaan. Meihin nähden on syy Kentonin. Hän säikytteli meidät.

— Meidän on käytettävä hyväksemme hämminkiä, jolta on tullut kuin taivaan lähettämänä apuna. Menkäämme heti ystäviemme luo.

Lähetyssaarnaaja lähti, ja nuori Ashbrigde ja Jetro seurasivat hänen kintereillään. Muutamilla ripeillä askelilla saavuttivat he joukon, joka jo alkoi tyyntyä.

Finleyllä ei ollut aikaa laskea leikkiä vanhan ystävänsä Siimon Kentonin kustannuksella. Hän puistalti kiireesti Boonen kättä samoin Kentonin ja toisten erämiesten, jotka kaikki tunsivat hänet ja osoittivat hänelle kunnioitusta.

— Proomun ilmestyminen on todellakin niin merkillinen ilmiö, ettei ole kumma, jos se hämmästytti teitä. Se on tehnyt saman vaikutuksen Pantterin joukkoihin, muuten meillä ei olisi ollut tilaisuutta nousta maihin. Mutta intiaanitkin tointuvat pian. Meidän on käytettävä juuri tätä hetkeä.

— Se on viisaasti puhuttu, sanoi Kenton.

— Teillä ei, sanoi Jetro, ole mitään tavaroita?

— Ainoastaan, mitä käsissä kulkee.

— Seuratkaa minua; minä näytän tietä.

Lähetyssaarnaaja johti proomulle, ja Jetro olisi sen voinut tehdä yhtä hyvin.

Boone saavutti papin ja sanoi:

— Parasta on varoa; minä en ymmärrä, miksi punanahkat ovat niin rauhallisia.

— Koska he kauhistuivat proomua ja purjetta niinkuin tekin.

— Siimon vain kauhistui ja hän peloitteli muita, oikaisi Boone.

— Hyvä; hänen huutonsa, luulen minä, lisäsi intiaanien kauhua. Mutta te olette oikeassa; he voittavat pian pelkonsa — kenties ovat jo voittaneet.

Erämiehet tavallisella varovaisuudella pitivät kiväärinsä valmiina, kulkivat kumarassa ja kuulumattomin askelin, katselivat oikeaan ja vasempaan ja olivatkin näkevinään haamuja hiipimässä kahden puolen.

Uutisasukasperheiden jäsenet sitä vastoin katsoivat suoraan eteensä ja koettivat rientää minkä ennättivät sitä kohden, mistä heidän toiveensa riippui, Mr Ashbrigde ja hänen puolisonsa taluttivat välissään Mabelia, Mr Altman puolisoineen astuivat rinnatusten, Yrjö ja Agnes kulkivat hiukan jäljempänä. Erämiehet näyttivät kulkevan epäjärjestyksessä, mutta kuitenkin he noudattivat tarkkaa suunnitelmaa.

22. Rannasta lähdetään.

Useimmille proomuun kiiruhtavan seurueen jäsenille oli intiaanien toimettomuus täydellisenä arvoituksena. Todennäköisesti he olivat, säikähtyneet kovasti, mutta nähdessään jokapäiväisen proomun rannalla ja sen yksinkertaisen purjeen täytyi heidän pian käsittää, mitä laatua tuo peljästyttänyt kummitus todellisuudessa oli, ja toipua kauhustaan.

Tuuli valitettavasti laimeni. Piti siis vain saada proomu kiireesti irti rannasta. Kun se on onnistunut, voi olla jo paljon varmempi. Väijypaikkaa voidaan kiertää.

— Me emme voi kylliksi kiirehtiä, hyvät ystävät, sanoi lähetyssaarnaaja, joka alkoi tuntea hermostumista tällä täpärällä hetkellä. Hän auttoi naisia proomuun ja teki parhaansa estääkseen ahdingossa tavallista hämminkiä. Hän odotti joka hetki kuulasadetta mustasta metsästä ja oleksi sellaisilla paikoilla, joissa hän olisi voinut suojella turvattomia omalla ruumiillaan.

Puuha sujui yleensä hyvin. Minuutin kuluttua proomun luo saapumisesta olivat jo kaikki sen sisällä.

— Laskeutukaa pitkällenne! kuiskasi Boone uutisasukkaille, Punanahkat antavat tänne pian sataa kuulia.

— Tuolla menee palkovene! huusi Jetro, joka ensimäisenä kiipesi proomuun.

Pikku alus oli jätetty proomun ulkosivulle, ettei sitä voitaisi kiskaista maalle. Nyt se oli jo muutamien metrien päässä ja loitontui alinomaa.

— Hyppää pidättämään se! käski Kenton, jota itseään tarvittiin proomussa.

Tässä helteessä ei uinti tuntunut epämieluiselta, ja pian Jetro syöksyi veteen.

Jetro ei huomannut, ettei palkovene luisunut yksinomaan virran mukana, vaan loitontui samalla sen keskiväylään. Hän. ui voimakkain ottein pientä ruuhta kohden, joka oli niin usein vaihtanut omistajaa muutamain tuntien kuluessa ja aiheuttanut kiivaita otteluita.

Hän saavutti venheen muutamissa sekunneissa ja tarttui sen laitaan.

Samassa kohosi intiaanisotilas sen pohjalta ja nosti puukkonsa iskeäkseen sen hämmästyneen nuorukaisen rintaan.

— Siunatkoon! En luullut täällä ketään olevan, sanoi Jetro ja sukelsi äkkiä veden alle karttaen siten iskun.

Intiaani kumartui puukko korkealla tavoittamaan neekeriä; mutta silloin kuultiin laukaus, ja punanahka syöksyi pää edellä syvyyteen. Häntä ei sen koommin nähty.

— Sitä arvelinkin, sanoi Kenton ladaten uudestaan tyynesti pyssynsä.

Silloin toinen soturi kohotti pensaikosta ulvovan sotahuudon ja syöksyi rannasta juuri irtaantuvaa proomua kohden.

Hänen intonsa voitti varovaisuuden. Hän pääsi lähelle mr Altmanin puolisoa ja oli valmis musertamaan häneltä pään tomahawkillaan, mutta samalla hän itse sai luodin rintaansa ja putosi veteen ojennetuin käsivarsin.

Ken ripeydellään esti intiaanin hirmuisen murha-aikeen, siitä ei jouduttu selvää ottamaan, sillä yleinen taistelu oli alkanut ja molemmilta puolilta ammuttiin kovasti. Mutta kuutamo kirkastui juuri sillä hetkellä, ja mr Altman väitti nähneensä lähetyssaarnaaja Finleyn salaman nopeana kohottavan kiväärinsä ja ampuvan. Kun hengenmiestä kiitettiin tästä reippaasta teosta, kielsi hän sen. Mutta hyvällä syyllä pidettiin häntä rouva Altmanin hengen pelastajana.

Jetro oli sillä välin kohonnut virran pohjasta ehkä noin parinkymmenen metrin päässä palkoveneestä. Hän ei tiennyt intiaanin saamasta surmanluodista ja katsoa tuijotti ihmeissään pikku alukseen, joka intiaanin veteen pudotessa oli mennyt kumoon ja näytti nyt suuren kilpikonnan yläkilveltä.

— Kaikkia ihmeitä! huudahti Jetro. Nyt kävelee intiaani virran pohjaa ja pitää venettä alaspäin päälaellaan, ettei saisi kuunpistoa. Mutta silloin hänen pitäisi olla viiden metrin pituisen, enkä minä sitä usko.

Jetron uidessa pulikoivaan käteen sattui nyt kaksilapainen mela. Ja kun hän oli kierrellyt veneen ympärillä muutamia minuutteja, alkoi hän aavistaa, kuinka asia oli. Hän rohkaisi mielensä, tarttui venheeseen ja yritti kääntää sitä pystyyn. Kun se onnistui, oli vene niin täynnä vettä, ettei sitä voinut käyttää ennen tyhjentämistä. Se taas saattoi onnistua vasta maihin päästyä. Siksi Jetro pani melan venheeseen, jota piti toisella kädellä kiinni lähtien uimaan rantaa kohden.

Voimme lisätä, että hän muitta seikkailuitta pääsikin virran yli Ohion puoleiselle rannalle.

— Laskeutukaa pitkällenne! huusi lähetyssaarnaaja ankarasti nähdessään, että hänen ensimäistä kehoitustaan ainoastaan osittain seurattiin. Hyvä rouva, suokaa anteeksi, mutta tämä on välttämätöntä.

Tämän sanoi hän rouva Ashbrigdelle, joka huolehtien miehestään ja pojastaan ei välittänyt omakohtaisesta varovaisuudesta. Lähetyssaarnaaja sieppasi hänet käsivarsilleen kuin lapsen ja laski proomun pohjalle.

— Kas näin! Rukoilkaa nyt meidän kaikkien puolesta… Ei, se ei käy päinsä, sanoi hän äkkiä, kun Agnes Altman koetti kiivetä ylös; laskeutukaa ja muistakaa, että ainoastaan tämä lautaseinä eroittaa teidät kuolemasta.

— Mutta — mutta, rukoili rauhaton tyttö, sanokaa isälle ja Yrjölle, että olisivat varuillaan.

— Me olemme Jumalan kädessä, lapseni, ja meidän täytyy tehdä velvollisuutemme.

Tärkeintä oli saada proomu pois rannasta. Se saattoi yksinkertaisimmin tapahtua sauvoilla pohjasta työntämällä; mutta sauvat olivat purjemastoina. Soutaa voitiin myöskin, mutta silloin lähtö tapahtui hitaasti ja soutajat joutuivat alttiiksi luodeille.

Siitä huolimatta tarttui Jim etuairoon ja toinen erämies hoiti peräairoa. He soutivat tarmonsa takaa.

Mustia haamuja hyöri rannalla yhä lukuisammin joukoin, vieläpä aivan proomun luonakin. Kivääritulen leimaukset välkähtelivät pimeydessä, ja ilma raikui taistelevain kirkunasta; kuoleman peloittavassa kamppailussa pitivät valkeat yhtä paljon melua kuin punasetkin.

Boone, Kenton, lähetyssaarnaaja ja useimmat muut miehet olivat hypänneet proomuun ja kumartuneet reunan taakse. Molemmat soutajat panivat parastaan, ja venhe loitontui, mutta sanomattoman hitaasti:

— Hiukan lujemmin, Jim! huusi lähetyssaarnaaja. Saanko minä auttaa?

— Ei, sanoi Jim; kyllä minä yksinkin. En minä tarvitse teidän apuanne — kyllä, nyt ehkä…

Samassa hän hellitti airon ja horjahti raskaasti eteenpäin.

— Haavoitutteko te? kysyi ystävällinen pappi ja nosti hänen päänsä polvelleen.

— Sain tällä kertaa viimeisen nipistyksen, pastori… kaikki on lopussa… hyvästi!

Lähetyssaarnaaja olisi puhunut hänelle lohdunsanoja ja rukoillut miespoloisen kanssa taistelun temmellyksestä huolimatta, mutta siihen ei ollut aikaa. Jim sai niin kiireellisen lähdön; hän oli kuollut.

Lähetyssaarnaaja oli alusta saakka antautunut vaaroille alttiiksi ajattelematta omaa henkeään. Hänen ympärillään vonkui alinomaa luoteja, ja ihme oli, ettei häneen sattunut. Mutta pastori Finleyn koko elämä oli ollut täynnä vaaroja, kärsimystä, kieltäytymistä, toisten hyväksi uhrautumista, ja aina oli hän muistanut itseään kaikkein vähimmän. Hän oli aina valmis kuolonenkelin kutsulle, tapahtuipa se sitten puolenyön aikaan, aamuhetkellä tahi illanvarjojen laskeutuessa maan laaksoihin. Hän sai kutsun pitkän odotuksen jälkeen, monta, monta vuotta myöhemmin, jolloin tässä kuvatut tapahtumat olivat osana menneisyyden satua.

Proomun keulan luona sattui hiukan ennen Jimin kuolemaa ihmeellinen kauaksi aikaa selittämättä jäänyt tapaus.

Siimon Kenton oli juuri herennyt tarkastamasta Jetroa ja hänen venhettään ja katsahti sitten ympärilleen pitkin jokivartta, kun hän äkkiä päästi hämmästyksen huudon, jonka syytä ei kukaan ymmärtänyt, jos siihen taistelun melskeessä huomiotakaan kiintyi. Samassa silmänräpäyksessä voimakas metsänkävijä ponnistautui valtaavaan hyppäykseen ja lähättäytyi rantaa kohden.

Vaikka hän oli erinomainen hyppääjä, putosi hän kuitenkin veteen, sillä proomu oli jo liian loitolla maasta. Hän kohosi pian kuivalle, tunkeutui intiaanien keskitse eteenpäin ja hävisi näkyvistä.

Sillä hetkellä ei ollut aikaa tutkia tämän ihmeellisen teon tarkoitusta, jonka syytä ei kukaan aavistanut. Se selvisi kuitenkin pian.

Useat seurueen jäsenet huomasivat, että taas oli alkanut tuulla kylliksi vahvasti, että proomu saattoi kulkea vastavirtaan. Boone käski toisten olla alhaalla ja ryömi itse peräsimeen kääntääkseen aluksen ulomma. Lähetyssaarnaaja souti keula-airolla, ja proomu liikkui hitaasti virran yli Ohiorantaa kohden.

Kaikkia elähdytti toivo ja kiitollisuus, kun rouva Ashbridge päästi sydäntävihlovan huudon.

— Missä on Mabel? Minne Mabel on joutunut? Oi hyvä Jumala, hänet on viety minulta!

Kauhu valtasi koko seurueen. Etsittiin proomun joka soppi: pientä kymmenvuotista Mabelia ei mistään löydetty.

Lähetyssaarnaaja Finley totesi seuraavan kovin surullisen asian:

— Hän on joutunut shawanoe intiaanien käsiin; siitä syystä Siimon Kenton samosi metsään.

23. Intiaanileiri.

Kun Mabelin vanhemmat yön pimeydessä riensivät alas proomua kohden, taluttivat he silloin tytärtään. Suuressa tungoksessa proomun luona hellittivät vanhemmat hänen kätensä. Isä yhtyi puolustajain joukkoon, sillä intiaanit hyökkäsivät juuri. Mabel meni proomuun sen keulapuolelle ja oli siellä kumarruksissa niinkuin lähetyssaarnaaja oli käskenyt. Kuulia vinkuikin hänen ylitsensä. Mutta silloin hän ajatteli, että proomun peräpuolella on parempi olla. Ja hän lähti pyrkimään sinne kiertotietä hypäten ensin maalle kohotakseen sieltä portaita aluksen perälle. Mutta silloin intiaanisoturi sieppasi hänet syliinsä ja kiiti pois tytön huudoista ja vastarinnan yrityksistä huolimatta.

Ainoastaan Kenton näki tässä yönpimeydessä tytön ryöstämisen ja hän ymmärsi heti, että jos pienokaista tahdotaan pelastaa, on samassa silmänräpäyksessä ryhdyttävä toimeen. Hän syöksyi ryövärin jälkeen kuin myrskytuuli, juoksi niin kovasti, että oli loukata itsensä kiviin ja puunhaaroihin, mutta seuraus olikin, että hän saavutti intiaanin ehkä jo kymmenen metrin päässä rannasta. Punanahka kulki lapsi sylissä aavistamatta, että häntä ajettiin taitaa.

Bengaalilainen tiikeriäiti ei syökse kiivaammin metsästäjän kimppuun, joka kuristaa hänen kiljuvan penikkansa kuin Siimon Kenton hyökkäsi intiaania vastaan, joka vei Ashbrigden pientä tytärtä.

Oli niin pimeä, ettei silmä voinut ohjata iskua; Kenton tiesi kuitenkin, että mies oli hänen vallassaan, ja muutamassa sekunnissa oli hänestä selviydytty.

Jos metsässä olisi ollut hiukankaan valoisampaa, olisi Mabelin pelastus onnistunut hyvin; mutta nyt ei tyttö ymmärtänyt hirveän taistelun tarkoitusta, ja samassa kun intiaani hellitti kätensä hänestä puolustaakseen itseään, lähti hän pimeässä juoksemaan palatakseen omaistensa luo proomuun.

— Hei, pieni tyttönen, missä sinä olet? huuteli Kenton ja koetti tavoittaa lasta. Tyttö ei joko kuullut hänen ääntään tahi ei tuntenut sitä; metsänkävijä huomasi pian, että lapsi oli hävinnyt, eikä tiennyt minne.

Kenton samosi niin pian kuin taisi jälleen rantaan ja pysyttäytyi siellä varjossa tarkastellakseen ympäristöä. Kuu valaisi kirkkaasti ja näytti proomun, joka oli ehkä parinkymmenen metrin päässä rannasta ja liukui yhä loitommalle. Ja niin pakolaisten ponnistellessa voimiaan siirtyäkseen toiselle puolelle jäi kaksi valkoihoista Pantterin säälimättömien soturien keskelle.

Omasta puolestaan ei Kenton ollut huolissaan, sillä hän oli usein ollut pahemmassakin pälkähässä ja osannut siitä selviytyä, mutta pienen tyttöparan kova kohtalo suretti häntä sitä enemmän.

Koska oli aivan turhaa kulkea raahustaa puiden seassa, päätti Kenton ryhtyä siihen ainoaan yritykseen, josta saattoi menestystä toivoa. Hän päätti lähteä etsimään intiaanien yhteistä kokouspaikkaa, Pantterin leiriä.

Tämä tehtävä ei ollut niinkään vaikea kuin olisi voinut luulla. Kentonin kaltaiselle erämiehelle oli helppo karttaa liikkeellä olevia sotilaita. Hänen ei tarvinnut kauan kulkeakaan nähdäkseen leiritulen kimmeltävän solan takaa, jossa intiaanit olivat aikoneet tuhota koko seurueen sekä uutisasukkaat että erämiehet.

Hän kulki varovasti pensaikkojen läpi ja saavutti vihdoin paikan, josta hän, itse huomatuksi tulematta, saattoi vapaasti katsella leiriä.

Keskellä avonaista leiripaikkaa paloi nuotio. Tulen takana istui kaatuneella puun rungolla kolme sotilasta. He olivat maalatut ja varustetut kovin pöyristyttävän näköiseksi.

Heillä oli kullakin rihlapyssy, tomahawki ja puukko, ja he puhuivat sangen kiihtyneesti. Yksi oli muistiaisiksi yön kahakasta saanut haavan käsivarteensa, joka oli siteissä.

Tulen oikealla puolella seisoi kaksi punanahkaa, jotka myöskin puhuivat vilkkaasti. Taaempana, jonne tulen loimo ei kylliksi valaissut, istui intiaaneja ryhmittäin maassa. Kenton huomasi mielihyväkseen, että monet niistä olivat saaneet haavoja.

Kaatuneita ei näkynyt, vaikkeivät intiaanit koskaan unhota surmansaaneita tovereitaan. Näille "autuaille metsästysmaille" menneille sotilaille pannaan toimeen useita kunnianosoituksia.

Saapuvilla oli vain viisitoista henkilöä, mutta, kaatuneita lukuunottamatta, oli tietenkin useita vielä poissa. Kenton ei nähnyt niitäkään kahta, joita hän etsi: Mabelia ja Pantteria.

Muutamain minuuttien kuluttua saapui kumpikin valopiiriin. Wa-on-mon talutti pientä vankia kovalla otteella käsivarresta sekä astui tyynenä kaatuneen puunrungon luo, jossa hän viittasi Mabelin istumaan.

Tyttö totteli yhtä nopeaan kuin isän tai äidin käskyä.

Pantteri jäi seisomaan. Ne kolme, jotka olivat aikaisemmin istuneet hirrellä, lähestyivät päällikköä, ja useita muitakin kokoontui hänen ympärilleen.

— Ah! mumisi Kenton puristetuin leuoin ja katsoen raivoisasti Pantteriin, jospa minä olisin kohdannut sinut yksin tytön kanssa!

Lapsi, jolla oli kotikutoinen lämmin puku, katseli arasti ympärilleen. Saattoi huomata, että hän käsitti odottavan vaaran suuruuden. Kyynelten jälkiä näkyi vielä hänen kasvoillaan, mutta Pantteri oli nähtävästi peloitellut hänet niin, ettei lapsi parka uskaltanut enää hakea itkustakaan lohdutusta.

Istuessaan pölkyllä pienet pulleat kädet yhteen puristettuna hän tuskin kertaakaan käänsi katsettaan pois intiaanipäälliköstä ja hänen lähimmistä miehistään. Hän ymmärsi, että he ratkaisevat hänen kohtalonsa.

Kenton kuitenkin luuli, että Pantteri neuvotteli sotilaiden kanssa, mitenkä pakolaiset voitaisiin parhaiten estää paalumajalle pääsemästä.

Erämiehen ajatukset työskentelivät ankarasti keksiäkseen keinon lapsen pelastamiseksi. Hän oli varma siitä, että intiaanit ennemmin tai myöhemmin tuomitsevat hänet kuolemaan. Pitäisi vain nyt saada tietää, milloin hänet aijotaan uhrata.

Kenton oli liian harjaantunut urho voidakseen hätiköidä. Jos Mabelille olisi neuvottu erämiesten merkkiäänet, niin Kenton olisi jollakin tavoin ilmoittanut hänelle läsnäolonsa punanahkain ymmärtämättä. Nyt ei sellaista voinut yrittääkään.

Hän harkitsi, voisiko hän hiipiä tytön taakse, kaapata hänet syliinsä ja samota pois. Hän oli jo sangen halukas yrittämään tätä uhkarohkeaa tekoa, mutta pian hän sen hylkäsi. Hän ei epäillyt, ettei hän voisi juosta metsään lapsen kanssa, mutta kun Pantteri ja tusinan verran punaisia sotilaita olisi samassa kintereillä, voisi hänen ja Mabelin henki olla menetetty muutamassa minuutissa.

— Mutta yksi asia on varma, mumisi Kenton ja katsoa tuijotti sotilasryhmään; jos he päättävät, että tyttönen on teloitettava nyt kohta tuossa hirrellä istuessaan niin armahtakoon Jumala sitä miestä, joka häneen ensiksi koskee.

Tämä vaitelias sitkeä mies, joka seisoi liikkumattomana kuin häntä kaihtava puu ja tähysteli piilostaan kaikkea, mitä leirissä tapahtui, olisi varmasti toiminut päätöksensä mukaan. Jos Pantteri tai joku hänen miehistään olisi lähestynyt tyttöä vihamielisin aikein, olisi hän heti kaatunut maahan luodin lävistämin sydämin tahi otsin.

Yötä oli vielä paljon jälellä, ja yhä uusia intiaanisotilaita saapui leiriin, jossa päällikön ja hänen lähimpäin miestensä keskustelu yhä jatkui.

Kenton ei käsittänyt, miksi he niin kauan neuvottelivat, sillä hänen mielestään piti punasten menettelytavan olla vähemmälläkin selvillä.

Kuuluisa metsänkävijä seisoi edelleen paikallaan odotellen ja harkiten, kunnes taas eräs miesryhmä ilmestyi valaistulle alueelle ja lähestyi Pantterin ympärille kokoontuneita sotureita. Ja silloin tapahtui jotakin niin odottamatonta, että saattaa kysyä, Kentonko vaiko Pantteri seuralaisineen enemmän hämmästyivät.

24. Viimeinen toivo.

— Meidän täytyy tehdä jotakin, huusi nuori Yrjö Ashbrigde proomun loitontuessa; me emme voi mennä paalumajalle ja jättää pienokaista punaisten käsiin. Minä tahdon mielelläni uhrata henkeni sisareni hyväksi.

— Sen tahtoisimme kaikki, vastasi Boone, mutta meidän pitää ottaa todellisuus sellaisena kuin se on.

Nuorukainen ähkyi tuskasta; vaikeinta kaikista oli olla toimetonna, kun pientä sisarta uhkasi niin hirvittävä kohtalo.

— Voisinhan hypätä virtaan, uida maalle ja tehdä mikä on mahdollista Siimonin auttamiseksi.

— Te ette voi häntä auttaa, sanoi lähetyssaarnaaja hiljaisesti. Kenton suoriutuu parhaiten yksin.

— Niin minäkin luulen, myönsi Boone; jos Siimon toivoisi apua, olisi asia toinen.

— Jos ne teloittavat hänet heti, sanoi tytön isä värisevällä äänellä.

— Kaikki olemme Herran kädessä, sanoi hyväsydäminen pappismies vakavasti. Jollei pienokaista ole lainkaan säästetty, ei häntä enää voida auttaa. Jos hän on elossa vielä, on hänet viety intiaanileiriin, jota Kenton epäilemättä pitää silmällä.

— Silloinhan me voimme hiipiä sinne ja alkaa ammunnan, huudahti veli, jolle toimettomuus oli sietämätöntä.

— Jos niin tekisimme, huomautti Finley, olisi se tytön kuolema.

— Siis me emme voi mitään tehdä — odottaa vain, kunnes Kenton jotakin ilmoittaa, lausui toivoton isä.

Mitään vastaamatta kääntyi lähetyssaarnaaja Boonen puoleen ja kuiskasi jotakin hänelle.

Metsänkävijä vastasi yhtä hiljaa, ja tätä keskustelua, josta toiset eivät saaneet mitään selkoa, kesti muutamia minuutteja.

Sillä välin kaksi muuta erämiestä souti edelleen ja niin taitavasti, ettei airojen loiske häirinnyt toisten keskustelua.

Proomu lähestyi hitaasti Ohionpuoleista rantaa.

Silloin lähetyssaarnaaja nousi, katsoi ympärilleen ja kysyi:

— Minne se palkovenhe on joutunut, jonka minä ja Jetro toimme muassamme?

Kaikki kääntyivät katselemaan Jetroa ja venettä, mutta kumpaakaan ei näkynyt.

Usea ihmetteli, miksi pastori ryhtyi kyselemään sellaista asiaa, kun suuri onnettomuus painoi kaikkien mieliä.

Tuuli taas laimeni; silloin-tällöin vain puhalteli lyheitä puuskauksia, mutta pohjoisesta, ja ne painoivat alusta takaisin Kentuckyyn. Täytyi soutaa ankarasti sen vastustamiseksi. Ohion ranta oli metsän suojaama ja tyyni, ja proomu laski siellä rantaan sopivalla paikalla.

Rannalta kulki hyvä polku pohjoista kohden, joten pakolaisten oli hyvä kiiruhtaa paalumajalle. Ja siihen lähetyssaarnaaja kohteliaasti kehoittikin. Mutta mr Ashbridge vastasi tyynesti ja päättävästi, ettei hän eikä hänen vaimonsa eikä poikansa ota askeltakaan eteenpäin, ennenkuin ovat saaneet joitakin tietoja lapsen kohtalosta.

— Teidän asemassanne menetteleisin minä luultavasti samalla tavalla, sanoi hengellinen mies myötätuntoisesti. Ja teillä on se alakuloinen lohtu, ettei odotusta kestä kauan.

Samassa kuultiin Jetron ääni ja nähtiin hänen melovan proomun sivulle. Kun hän oli suurenmoisesti liioitellen kuvaillut seikkailuistaan yön aikana ja hiljaisuus jälleen tuli, lausui lähetyssaarnaaja:

— Hyvät ystävät, Boone ja minä olemme harkinneet uuden suunnitelman. Minä menen takaisin virran yli ja katson, voisinko tehdä jotakin lapsen hyväksi — Jumalan avulla.

Mr Ashbridge olisi halunnut kysyä, oliko tällainen yritys hyvin harkittu; sillä häntä arvelutti, olisiko rauhan mies sopiva näin vaaralliseen tehtävään. Mutta lähetyssaarnaaja oli saavuttanut kaikkien luottamuksen, ja kun Boone oli samaa mieltä hänen kanssaan, ei mitkään epäilyt saaneet päästä kuuluviin. Hyvän pastorin kättä puristaen huudahti isä sydämellisesti:

— Jumala suojelkoon teitä! Tahtoisin minäkin mielelläni olla apunanne.

— Ottaisin teidät mukaani, jos luulisin siitä olevan vähänkin hyötyä. Mutta nyt on parasta, että vain muistatte minua rukouksissanne.

— Niin teemme alinomaa, sanoi rouva Ashbridge ja puristi lähetyssaarnaajan kättä.

— En uskalla kehoittaa teitä toivomaan parasta; sillä aikeeni voivat mennä tyhjiinkin. Pyydän, että odotatte täällä, kunnes saatte kuulla lopullisen ratkaisun.

Kun lähetyssaarnaaja laskeutui palkovenheeseen, tarttui Yrjö hänen käsivarteensa.

— Aivan varmaan minä voin olla teille hyödyksi; ottakaa minut mukaan.

— Jos joku ihminen voisi minua auttaa, niin varmasti te, rakas poikani, sanoi lähetyssaarnaaja laskien kätensä ystävällisesti nuoren miehen olkapäälle; mutta olkaa varma, että jokainen seuralainen olisi minulle nyt esteeksi — te itse myöntäisitte sen ensimäisenä, jos tuntisitte suunnitelmani.

Hän hävisi pian näkyvistä, ja kuinka tarkoin jälelle jääneet kuuntelivatkaan, ei pieninkään ääni ilmaissut, mihin suuntaan hän oli mennyt.

25. Silmä silmää vastaan.

Wa-on-mon vihasi kaikkia valkoisia leppymättömästi. Hän oli aina ollut kuuro hyvän pastorin kehoituksille ja kielsi jyrkästi häntä lainkaan puhumasta lempeyttä, armahtavaisuutta, sovinnollisuutta ja rakkautta vaativasta Jumalasta.

Ja kuitenkin pastori Finley oli uskonut henkensä hänen käsiinsä ja maannut hänen teltassaan. Ja tavallisissa olosuhteissa hän ei olisi epäillyt tehdä sitä uudestaan milloin hyvänsä.

Mutta kun vihollisuudet puhkesivat ja rajut punaiset miehet maalasivat kasvonsa ja läksivät sotajalalle, silloin lähetyssaarnaajat näkivät parhaaksi vetäytyä heistä kauas, kunnes myrsky oli jälleen asettunut.

Ei ollut epäilemistäkään, että yleinen intiaanisota oli tulossa. Wa-on-mon, Pantteriksi sanottu tiikeriluontoinen päällikkö, oli saanut kestää kovasti halventavaa kohtelua valkoisten puolelta. Hänet oli kaadettu maahan, lyöty, sidottu käsistä ja jaloista ja pidetty vankina useita tunteja. Sellaista ei hänelle ollut koskaan ennen tapahtunut.

Mutta hän oli päässyt pakenemaan punaisen miehen tavallisella apukeinolla, kavalluksella, sekä sitten suunnitellut uutisasukkaiden ja heidän saattajainsa surman erinomaisessa väijytyspaikassa. Tämä suunnitelma ei ollut kuitenkaan onnistunut, ja useita hänen parhaita miehiään oli valkoisten luoti kaatanut. Ainoa taistelusaalis ja suurten ponnistusten palkka oli uutisasukasperheen pieni tyttö. Säälimätön päällikkö oli poiminut tämän aron hennon kukkasen, eikä kukaan häntä paremmin ymmärtänyt, kuinka julmasti hän niin saattoi kostaa tytön vanhemmille.

Niin, tyttö oli hänen vallassaan eikä ollut sellaista voimaa, joka voisi ottaa sen häneltä pois.

Mutta juuri nyt oli sama mies, joka saarnasi nöyryyttä, rakkautta, lempeyttä ja sovinnollisuutta vihollisia kohtaan, tulossa Pantterin leiriin pyytääkseen, että tämä antaisi lapsen takaisin vanhemmilleen.

Lähetyssaarnaaja käsitti täydellisesti yrityksen vaarallisuuden, eikä hän olisi siihen uskaltanutkaan ryhtyä, jollei Boone olisi kuiskannut jotakin aivan erityistä hänen korvaansa.

Boonen neuvo edellytti useita pikku Mabelin parhaaksi vaikuttavia seikkoja; mutta onnistumisen mahdollisuudet olivat kuitenkin niin pienet, ettei lähetyssaarnaaja tahtonut suunnitelmistaan puhumalla herättää vanhempien ja veljen sydämessä toiveita, jotka kenties kuitenkin pettävät.

Lähetyssaarnaaja antautui kaikessa tapauksessa luottamuksella yritystä toteuttamaan vaarinottaen kaikki mahdolliset varokeinot noudattaen periaatetta: auta itseäsi, niin Jumala sinua auttaa.

Hän aikoi nousta maihin Kalkkalokäärmelahden yläpuolella välttääkseen Kentonilta otettua toista kanoottia, jolla hän uskoi intiaanisotureita pian kuljetettavan virran yli. Sillä tavoin hän myöskin toivoi pääsevänsä lyhintä tietä leiriin, jossa hän tiesi tapaavansa Pantterin.

Alinomaa tähystellen ja kuunnellen meloi lähetyssaarnaaja vastavirtaan, kunnes oli tullut niin kauas kuin oli ajatellut. Hän pysyttelihe ensin kaukana rannasta, mutta käänsi sitten keulan kohtisuoraan maata kohden ja voimakkailla tempaisuilla antoi palkoveneelle pääskysen vauhdin, jolla se kiiti rantapuiden riippuvien oksien alle. Samassa tuokiossa hän hyppäsi venheestä, veti sen korkealle ja lähti kivääri kädessä etsimään Pantteria.

Moni hänen asemassaan olisi pitänyt sopivimpana saapua aseetonna vihollisten leiriin — sillä muistuttihan hänen toimensa rauhanneuvottelijaa —, mutta Finley tunsi liian hyvin puna-ihoisten luonteen ottaakseen tällaista menettelyä edes kysymykseenkään. Tunnevaikutukset eivät heihin pysty; ja olihan mahdollista, että hänen täytyisi puolustautua, ja siinä tapauksessa oli kivääri hyvä olemassa hänen varmassa kädessään.

Tällaisessa tapauksessa olisi välittäjän vaarallista hiipiä salaa leiriin, ja lähetyssaarnaaja Finley päättikin astua sinne suoraan ja kursailematta. Hänen oli vaikea raivata tietä sinne nuoren, tiheän metsän läpi, vihdoinkin hän näki leiritulen.

Nähdessään Pantterin ja hänen raivoisan seurueensa pysähtyi hän leirin laitaan puiden varjoon, lankesi polvilleen ja rukoili hartaasti öisen metsän hiljaisessa temppelissä. Läheltä kuuluva metsänkahina ei saanut häntä kiirehtimään; vasta sitten kun hän oli puhunut Jumalalle kaikki huolensa ja toiveensa, kohosi hän ja astui eteenpäin.

Hän tiesi, että jokaista hänen liikettään ja askeltaan vartioitiin, ja juuri hänen peloton rohkea esiintymisensä pelasti hänet. Intiaanien täytyi käsittää, ettei mikään vihollisen vakoilija käyttäydy näin varomattomasti. Vaikka punaiset vartiapatrullit seurasivat häntä, eivät he koskeneet häneen, vaan antoivat hänen rauhassa kulkea leirivalon piiriin.

Useiden metrien päästä lähetyssaarnaaja tunsi päällikön, joka oli kiihkeässä keskustelussa sotilaidensa kanssa. Wa-on-mon seisoi häneen selin; mutta huomasi pian toisten miesten muuttuneet kasvonpiirteet ja hämmästyneet silmäykset. Hän kääntyi ja suureksi ihmeekseen huomasi Jumalan miehen lähestyvän.

Siitä ilmeestä, joka kuvastui Pantterin maalatuille poskille, ei voinut kukaan erehtyä.

Valkean miehen tunkeutuminen hänen sotaneuvostoonsa raivostutti häntä. Hän mutisi jotakin, jonka läsnäolijat käsittivät tyytymättömyyden purkaukseksi sen johdosta, että kulkija oli päästetty tänne. Intiaanien tavan mukaan hänet olisi pitänyt ampua tahi hakata maahan paljon ennen kuin hän pääsi häiritsemään päällikön neuvottelutilaisuutta.

Mutta nyt hän seisoi siinä osoittamatta vähintäkään epäröintiä tai pelkoa.

Mr Finley, joka oli puettu melkein sivistyneen europalaisen tapaan, lähestyi kivääri vasemmassa kädessä osoittamatta enemmän erityistä rohkeutta kuin pelkoakaan. Wa-on-mon oli jättänyt kiväärinsä puunrunkoa vastaan. Hän seisoi nyt kädet ristissä rinnalla luonnollisen viehättävässä asennossa silmäillen vuorotellen sotilaitansa ikäänkuin tiedustaakseen, mitä näillä oli sanomista, ja nähdäkseen heidän kasvonilmeensä.

Lähetyssaarnaaja huomasi heti, mikä muutos tapahtui Pantterin katseessa, kun hän tunsi saapujan. Siitä ei ollut kauan aikaa kulunut, jolloin tämä katse sanoja selvemmin lausui hänet tervetulleeksi; mutta se aika oli nyt mennyt.

Mr Finley lähestyi päällikköä arvokkaasti, tervehti puoleksi sotilaallisella tavalla ja sanoi shawanoe-intiaanien kielellä:

— Tervehdin sinua, veljeni Wa-on-mon, jonka teltassa olen rauhallisesti nukkunut, kun minulla ei ollut muuta paikkaa päätäni kallistaakseni.

Puhuessaan hän ojensi kätensä. Mutta Pantteri vain tuijotti saapujaan käärmeellisellä katseellaan, äänetönnä, uhkaavin ilmein, kädet ristissä rinnalla.

Lähetyssaarnaaja ymmärsi kyllä syyn, mutta tunsi kuitenkin jonkun verran neuvottomuutta. Hän jatkoi yhtä lempeästi ja houkuttelevasti:

— Miksi on Wa-on-mon niin synkkä, katseeltaan katsoessaan vaaleakasvoiseen veljeensä…?

— Hän ei ole minun veljeni, keskeytti Pantteri tavattoman raivoin ja uhkaavin silmäyksin. Hän ei ole minun veljeni; hän on koira, hänen täytyy kuolla!

26. Leijonan luolassa.

— Wa-on-mon ei ole aina pitänyt lähetyssaarnaajaa koirana, sanoi mr Finley hiljaa ja arvokkaasti; hän sanoi häntä ennen veljeksi.

— Hän puhui silloin yhdellä kielellä ja oli punaisen miehen ystävä, vastasi Pantteri heti yhtä kiivaasti kuin aikaisemminkin.

— Tämä lähetyssaarnaaja puhuu aina yhdellä ainoalla kielellä ja on punaisen miehen ystävä niin kauan kuin elää.

Pantteri raivostui, jos mahdollista, entistä enemmän. Hän levitti käsivartensa ikäänkuin eleillä vahvistaakseen sanojaan ja astui jonkun askeleen lähemmäksi lähetyssaarnaajaa, niin että he olisivat voineet syleillä toisiaan. Sitten taivutti hän kamalannäköiset kasvonsa aivan valkoisen miehen kasvojen eteen ja huusi inhoittavalla vimmalla:

— Lähetyssaarnaaja valehtelee! Hänellä on käärmeen kaksihaarainen kieli, ja hän on punaisen miehen vihollinen niinkuin kaikki valko-ihoiset.

Eräs sotilaista oli viskannut lisää risuja nuotioon, jonka loimo kirkasti Pantterin villiä hahmoa. Toiset intiaanit pysyivät visusti syrjässä, pikku Mabel oli kauhuissaan ja ihmettelyn vallassa. Hän ei tuntenut valkoista miestä, mutta jos tämä olisi jollakin ilmeellä tai sanalla antanut hänelle viittauksen, olisi hän juossut hänen syliinsä ja pyytänyt viemään vanhempiensa luo. Sellainen olisi kuitenkin ollut kovin vaarallista; siksi mr Finley karttoi tyttöön katsomastakin. Hän vastasi raivoisalle päällikölle yhtä rauhallisesti kuin ennenkin.

— Mutta Wa-on-mon sanoi kerran, että hän on lähetyssaarnaajan ystävä; miksi hän sanoo nyt olevansa vihollinen?

— Eikö hän tänä yönä taistellut shawanoeja vastaan? Eikö hän auttanut valkoihoisia koiria pakenemaan virran yli suurella venheellä?

Finley oli odottanut näitä kysymyksiä, ja niihin vastaamiseen tarvittiin kaikki hänen pettämätön varmuutensa ja hienotuntoisuutensa. Niinkuin Pantterikin puhui hän itsestään kolmannessa tekijässä, s.o. niinkuin syrjäisestä olennosta, josta on puhe.

— Lähetyssaarnaaja käyttää päivät ja yöt apua tarvitsevain parhaaksi, eikä hän kysy silloin, onko ihonväri punainen vaiko valkea. Hän oli matkalla punaisten miesten luo, joita Wa-on-mon kerran sanoi lähetyssaarnaajan veljiksi, ja tapasi silloin omaa kansaansa suuressa hädässä. Hän teki mitä voi auttaakseen heitä, ja sitten hän läksi liikkeelle voidakseen puhutella Wa-on-mon'ia.

— Miksi hän tahtoo puhutella Wa-on-mon'ia?

Se oli arkaluontoinen kysymys.

Ovela intiaani aavisti lähetyssaarnaajan asian; mutta tälle olisi käynyt huonosti, jos hän olisi sen heti paljastanut. Hänen täytyi kiertää hyökkäys.

— Kun lähetyssaarnaaja viimeksi kävi Wa-on-mon'in teltassa ei päällikkö kysynyt, mistä asiasta hän tahtoo puhua; sanoi hänet vain tervetulleeksi. Nyt puhuu Wa-on-mon toisella tavalla.

— Koska lähetyssaarnaaja ei ole tullut Wa-on-mon'in, vaan jonkun toisen tähden; lähetyssaarnaajan sydän ei ole punainen, vaan valkea.

— Se on punainen ja valkea, sillä se rakastaa sekä punaista että valkeaa miestä. Wa-on-mon'in sydän on punainen ja sentähden hän rakastaa kansaansa. Eikö lähetyssaarnaaja saisi tuntea samoja tunteita heitä kohtaan, jotka suuri henki on tehnyt valkoisiksi?

— Intiaanit ovat suuren hengen lapsia; valkeaihoiset ovat pahanhengen lapsia. Nämä ovat punaisen miehen metsästysmaita; valko-ihoisilla ei ole täällä oikeutta olla.

Nämä väitteet oli Finley kuullut yhä uudestaan siitä hetkestä saakka, jolloin hän ensi kerran puhutteli intiaania, mutta hän ei koskaan niistä kiusaantunut. Hän sanoi nytkin:

— Metsästysmaat ovat pitkät ja laajat, virrat syvät ja kalaiset, erämaat ovat riistaa täynnä — on tilaa ja varaa sekä punaisille että valkeille asua rinnatusten.

— He eivät voi koskaan asua rinnatusten! huudahti Pantteri synkistynein katsein. Valko-ihoiset ovat koiria; he ryöstävät punaisten metsästysmaat, he pettävät heitä, he ampuvat meidän sotilaitamme ja sanovat meitä sitten veljiksi!

Sanoin ei voi kuvata sitä kiukkua, joka kuvastui intiaani-päällikön sanoissa.

— Monet valko-ihoiset ovat pahoja, sanoi lähetyssaarnaaja. Wa-on-mon'in sanat ovat tosia useihin nähden — minä myönnän sen surulla — mutta kaikkiin nähden ne eivät pidä paikkaansa.

— Ne ovat tosia kaikkiin nähden; lähetyssaarnaajaankin.

Nuotio leimahti kirkkaammin ja valaisi lähetyssaarnaajan kasvojen punastuksen. Hänenkin povessaan asui vanha Aatami, ja loukkauksesta suuttuneena oli hänellä hyvä halu lyödä päällikkö maahan. Mutta Finley osasi hillitä itsensä. Hän painoi kiväärin perän maata kohden, pani kätensä ristiin sen suun päälle ja vastasi lempeästi:

— Wa-on-mon'in katse ei ole päivän kirkastama; sen on usva sumentanut. Kun päivänvalo hävittää pois usvan, näkee hän lähetyssaarnaajan jälleen sellaisena kuin hän näki hänet silloin, kun he viimeksi metsästivät yhdessä puhveleita ja karhuja ja kantoivat haavoittuneen intiaanin telttaansa.

Lähetyssaarnaaja toivoi tällä viittauksella koskettavansa Pantterin sydämeen. Mutta tämä oli kovin kiihtynyt kostoajatuksestaan ja kähisi vastaukseksi:

— Wa-on-mon on sotajalalla; hän on valko-ihoisten vihollinen.

— Wa-on-mon on suuri päällikkö, ja hän puhuu niinkuin ajattelee. Lähetyssaarnaajan sydän suree, mutta hän ei tahdo enää kiistellä Wa-on-mon'in kanssa.

Tämä äkillinen käänne teki pikaisen vaikutuksen, joka ei jäänyt Finleyn tarkalta silmältä huomaamatta.

— Miksi lähetyssaarnaaja saapuu Wa-On-mon'in leiriin, kun valko-ihoisten luodit ovat kaataneet useita shawanoe-sotilaita?

— Ja shawanoe-sotilaiden luodit tehneet suurta vahinkoa valkoisten joukossa.

— Wa-on-mon'in sydän riemuitsee, kun hän kuulee tämän. Kuinka monta valkoista on kaatunut?

— Kansani keskuudessa on syvä suru; yksi heistä kaatui minun rinnallani ja toisia on pahoin haavoittunut.

— Kukaan heistä ei pääse paalumajalle; heidät kaikki surmataan!

— Käyköön niinkuin suuri henki tahtoo!

— Voiko lähetyssaarnaaja puhua vain yhdellä kielellä? Onko hän tullut leiriin vain tavatakseen Wa-on-mon'ia?

— Ei, vastasi Firdey heti.

— Ketä hän tahtoo tavata?

— Pientä vankia, joka on Wa-on-mon'in hallussa.

— Hän on tuossa, sanoi päällikkö osoittaen puunrungolle, jossa Mabel istui. Lähetyssaarnaaja näkee hänet, saa puhutella häntä.

— Lähetyssaarnaaja kiittää Wa-on-mon'ia, saako hän sanoa häntä veljekseen?

— Ei, vastasi päällikkö pikaisesti, Wa-on-mon ja lähetyssaarnaaja olivat kerran veljiä, mutta eivät ole enää.

— Lähetyssaarnaaja kiittää Wa-on-mon'ia, mutta hän ei ole vielä valmis puhuttelemaan kärsivää lasta.

— Aikaa ei ole paljon; tyttö kuolee auringonnoustessa.

— Siihen on vielä useampia tunteja; sill'aikaa puhuu lähetyssaarnaaja Wa-on-mon'ille lapsesta.

— Mitä hänellä on sanomista?

— Hänellä on anomus esitettävänä?

— Minkälainen anomus? kysyi intiaani, vaikka kyllä tiesi sen.

— Wa-on-mon'illa on kaksi lasta, toinen on sotilas, toinen herttainen tyttö. Lähetyssaarnaaja on leikkinyt heidän kanssaan, puhunut heille ja kiikutellut heitä polvellaan. Uskooko Wa-on-mon, että lähetyssaarnaaja panisi henkensä alttiiksi pelastaakseen heitä vaarasta?

Pantteri vaikeni hetkiseksi kuultuaan tämän vastenmielisen kysymyksen ja vastasi sitten siihen toisella kysymyksellä:

— Onko puunrungolla istuva lapsi lähetyssaarnaajan oma lapsi?

— Ei, mutta hän on lähetyssaarnaajan ystävän lapsi. Tyttö ei ole vahingoittanut eikä vahingoita shawanoeja.

— Mutta hänen vanhempansa vahingoittavat. Kun lapsi kuolee, saavat he kipeämmän haavan kuin päällikön kuulan tekemä; sentähden Wa-on-mon surmauttaa hänet.

— Kuulkoon Wa-on-mon suuren hengen ääntä, joka kuiskaa hänen povessaan; osoittakoon hän vangille samanlaista hyväntahtoisuutta kuin lähetyssaarnaaja osoittaisi suuren päällikön lapsille, kuin vangin isä osoittaisi Wa-on-mon'in lapsille, jos suuri henki antaisi ne hänelle.

— Lähetyssaarnaaja puhuu kahdella kielellä. Hän valehtelee. Hän on koira eikä hän saa käyttää enää semmoisia sanoja! huudahti Pantteri, jonka kärsivällisyys näytti nyt kokonaan loppuneen. Lähetyssaarnaajankin pitäisi kuolla kuin koiran, mutta menköön hän omiensa luo. Lasta hän ei saa mukaansa; lapsi kuolee auringonnoustessa.

27. Viimeinen mahdollisuus.

Yö oli jo pitkälle kulunut, kun lähetyssaarnaaja päätti käyttää viimeistä mahdollisuutta Mabel Ashbridgen hengen pelastamiseksi. Hänen tarkka silmänsä huomasi, että vähintäänkin puolitusinaa Pantterin sotilaita liikuskeli leirin ulkopuolella tutkien valkoisten hommia virran takana, ja he kävivät kertomassa näkemiänsä päällikölle.

Se seikka ei kuitenkaan huolettanut lähetyssaarnaajaa. Valkoisia ei enää mikään vaara uhannut, ja olihan Boone heidän luonaan; Kenton taas oli jossakin vihollisten lähiseudulla.

Mabel Ashbridge istui puunrungolla ihmetellen ja suruissaan. Hän katseli päällikköä ja valkoista miestä. Kuinka konstikkaasti ne puhuivatkaan! Heitä ei voinut ollenkaan ymmärtää. Tuntui välistä kuin nuo miehet olisivat huvikseen äänessä lasten lailla; sillä eroituksella vain, että päällikkö tuntui väliin olevan paha valkealle miehelle, joka näytti niin ystävälliseltä, että hänellä varmaan on oma pieni tyttö kotona.

Kuinka ihmeellisen uutta ja kolkkoa kaikki ympäristössä olikaan, pikku tyttö siihen kuitenkin lopulta väsyi; hän asettui pitkälleen hirren kupeelle pannen päänsä sen päälle ja nukkui siihen.

Silloin juuri sanoi lähetyssaarnaaja:

— Minä pelkään, että suuren hengen valkoiset ja punaiset lapset aina taistelevat keskenään. Lähetyssaarnaaja on koettanut rakentaa heidän välilleen rauhaa, mutta ei ole voinut. Shawanoet ovat vanginneet pienen tytön. Muutamia tunteja sitten vangitsivat valkea-ihoiset suuren Wa-on-mon-päällikön, mutta valkoinen erämies päästi hänet vapaaksi.

Pantteri aikoi kiivaasti puuttua puheeseen, mutta lähetyssaarnaaja jatkoi tyynesti ja yksitokkoisella äänellä:

— Valkoinen erämies ei vapauttanut päällikköä sentähden, että vihasi häntä. Hän tahtoi kohdata hänet kaksintaistelussa; mutta kun hän meni sille paikalle, jossa Wa-on-mon oli luvannut hänet tavata, ei päällikköä ollutkaan siellä. Suuri Wa-on-mon ei ole voinut pelätä valkeaa miestä; hänen on täytynyt unohtaa sopimus ja mennä jonnekin muuanne.

— Wa-on-mon kiiruhti kokoamaan sotilaitaan lyödäkseen kaikki valkea-ihoiset kuoliaaksi.

— Hän kadotti useampia urhoja kuin valkeaihoiset; mutta valkea erämies ei saa jäädä siihen uskoon, että Wa-on-mon pelkää häntä.

Tämä huomautus oli sangen lähellä vilppiä; sillä kukaan ei, ei edes Siimon Kenton, luullut Pantterin pelkäävän ketään valkeaa miestä. Mutta tämä huomautus sattui päällikön heikkoon kohtaan.

— Uskooko valkoinen erämies, että Wa-on-mon pelkää kohdata häntä metsässä, jossa vain suuren hengen silmä näkee heidät?

— Mitä muuta hän voisi uskoa? Wa-on-mon tekee sopimuksen kohtauksesta, mutta kun valkoinen erämies saapuu määrätylle paikalle ja odottaa, ei Wa-on-mon tulekaan.

— Wa-on-mon on sanonut lähetyssaarnaajalle syyn, lausui Pantteri uhkaavin liikkein ja vihaisin silmäyksin.

— Wa-on-mon ei ole sanonut sitä valkoiselle erämiehelle, huomautti horjumaton Finley.

— Lähetyssaarnaaja saa sen sanoa.

— Sen hän tekee; mutta mitä hän sanoo valkoiselle erämiehelle, jos tämä kysyy, eikö Wa-on-mon tahtoisi uudella kohtauksella osoittaa, ettei hän ole pelkuri.

— Sano valkoiselle erämiehelle, että Wa-on-mon kohtaa hänet! huudahti Pantteri hänellekin aivan tavattomalla raivolla. Hän tarttui uhkaavasti puukkoonsa ikäänkuin aikoen iskeä lähetyssaarnaajan rintaan.

Tällaista tilannetta lähetyssaarnaaja oli juuri toivonut. Kaksintaistelu, josta vain toinen saattoi hengissä päästä oli hengelliselle miehelle kovin vastenmielinen. Mutta nyt oli olemassa niin pakottavat syyt, että sellaiseen keinoon, ainoana mahdollisena, oli turvauduttava.

Finley jatkoi taitavasti asian kehitystä toivomaansa päämäärään.

— Valkoisen erämiehen sydän riemastuu, kun hän saa kohdata Wa-on-mon'in kahdenkesken metsässä niinkuin eilen oli aikomus. Saanko sanoa sen valkealle erämiehelle?

— Wa-on-mon on sanonut sanansa; hän kohtaa valkean erämiehen.

Sitten vain sovittiin ajasta ja paikasta. Yhtymisen piti tapahtua auringonnoustessa virtaan pistävällä kalliolla lähellä leiriä.

— Wa-on-mon menköön, sanoi Finley, sille kalliolle, se on vedenrajassa; tunteeko minun veljeni sen?

— Wa-on-mon tietää, mitä hänen veljensä lähetyssaarnaaja tarkoittaa, vastasi päällikkö Finleyn mielihyväksi.

— Lähetyssaarnaaja järjestää niin, että valkea erämies on kalliolla itäisen taivaanrannan kirkastuessa.

— Mitä aikoo lähetyssaarnaaja itse tehdä?

— Hän tulee takaisin Wa-on-mon'in leiriin odottamaan päällikön palaamista kaksintaistelusta.

— Wa-on-mon ei anna hänen kauan odottaa, vastasi päällikkö varmasti.

— Ja kun hän palaa?

— Saa minun veljeni, lähetyssaarnaaja, lähteä vapaana.

— Ja tuo pieni tyttö, joka nukkuu tuossa?

— Hän kuolee.

— Eikö Wa-on-mon palaa ennenkuin valkea erämies on saanut surman hänen puukostaan.

— Ei; mutta sitä ei tarvitse odottaa kauan.

— Oletetaanpa, ettei Wa-on-mon tulekaan takaisin? sanoi Finley välinpitämättömästi, vaikka tämä oli asian tärkein kohta.

— Hän tulee, vastasi päällikkö.

— Luuleeko hän, että valkoinen erämies säästää häntä? Ei, lausui lähetyssaarnaaja omaan kysymykseensä vastaten. Mutta olettakaamme, että minun veljeni, mahtava Wa-on-mon, ei tulekaan takaisin.

— Silloinkin saa veljeni, lähetyssaarnaaja, palata omainsa luo.

— Sen lupauksen antoi veljeni jo aikaisemmin. Eikö hän nyt lupaa, että jos Wa-on-mon ei tule takaisin, saa lähetyssaarnaaja mennä vapaasti ja ottaa pienen vangin mukaansa.

— Wa-on-mon lupaa veljellensä sen; hän on sen sanonut.

Nyt oli asia selvä!

Lähetyssaarnaajan pyynnöstä selitti Wa-on-mon lupauksensa sotilailleen.

28. Paluu.

Poistuttuaan intiaanileiristä kulki lähetyssaarnaaja virran rantaan. Hänen ei nyt tarvinnut olla varovainen liikkeissään. Ja niinkuin hän oli odottanutkin, hän kuuli pian tunnetun merkkiäänen. Hän pysähtyi heti, ja seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi Siimon Kenton hänen edessään.

— Näin teidän puhelevan Pantterin kanssa, sanoi erämies, ja minä ehdottomasti aavistin, että punanahka sanoi minusta jotakin.

— Niin, minä olen varma, että te liikuskelitte lähellä, ja kun Wa-on-mon piti joskus hyvin kovaa ääntä, luulin minä teidän ymmärtävän meidän keskustelumme.

— En kuullut niin paljon, mutta haluan tietää.

— Minä lähdin leiristä juuri teitä etsimään. Tunnetteko kallion, joka on heti lahden takana virran tällä rannalla?

— Tunnen yhtä hyvin kuin paalumajan paikan.

— Wa-on-mon on luvannut olla siellä päivänvaljetessa, ja minä olen luvannut, että te ette jää pois.

— Minä tulen! sanoi Kenton matalalla ja tyynellä äänellä.

— Aseina on vain puukot. Ketään muita ei saa olla läsnä, en minäkään. Jos Wa-on-mon voittaa ja te saatte surmanne, täytyy mr Ashbridgen pienen tytön kuolla.

— Ja jos minä voitan?

— Silloin minä saan viedä lapsen vahingoittumattomana vanhemmilleen.

— Olen kuullut tarpeeksi; minä tulen.

Lähetyssaarnaaja ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt pitää hyvänä tai huonona enteenä tätä kerskumatonta hiljaista suostumusta, joka oli vastakohtana Pantterin käytökselle.

— Toivottavasti hän ei nyt livistä, pastori?

— Aivan varmaan ei. Mutta saanko sanoa teille jonkun sanasen, Siimon?

— Niin monta kuin pastori haluaa.

— Minä olen saanut kaksi lähimäistäni taistelemaan keskenään elämästä ja kuolemasta. Siinä on minusta paljon vastenmielistä ja hyvin surullista…

— Ei minusta, keskeytti Kenton hymyillen. Minä vain pelkään, että punanahka keksii taas jonkun verukkeen ja jää pois.

— Sanoin jo, ettei sellaiseen pelkoon ole syytä. Minä tahdoin teille sanoa seuraavan seikan: Kun nyt käytte taisteluun, niin muistakaa, että todellisesti urhoollinen mies on sääliväinen.

— En ymmärrä teitä, pastori.

— On ehkä parasta, etten selittele — mutta muistakaa sanani.

— Ainakaan minä en livistä! Lähden suoraan kalliolle, aamu valkenee pian.

— Minä seuraan.

Muutaman minuutin ripeän astunnan jälkeen he olivat paikalla.

— Nyt jätän teidät tähän ja palaan jälleen intiaanipäällikön luo, sanoi Finley. Jumala olkoon kanssanne — ja älkää unhottako, mitä äsken sanoin.

He puristivat toistensa kättä ja erosivat.

Intiaanileiriin palatessaan oli pastori sangen varovainen, ettei sattuisi punaisiin sotilaihin. Ja oltuaan varma, ettei ihmissilmä häntä näe, laskeutui hän polvilleen öisen metsän juhlallisessa hiljaisuudessa ja anoi Jumalalta apua ja selvitystä nykyiseen pulmalliseen tilaansa.

Hänen poissa ollessaan ei intiaanileiri ollut paljoakaan muuttunut. Soturit nyt istuivat keskustellen, toiset nukkuivatkin.

Pikku Mabel makasi ruohikolla hirren luona entistä mukavammassa asennossa. Lähetyssaarnaaja sai sen kummallisen ajatuksen, että ehkä Pantteri itse on kohentanut heikkoa vankiaan.

Päällikkö jutteli jonkun matkan päässä neljän sotilaansa kanssa. Näistä oli kaksi tullut leiriin lähetyssaarnaajan lähdettyä; he siis olivat vakoojia.

Finley koetti päästä heitä niin lähelle, että olisi voinut kuulla, mitä he puhuivat, mutta Pantteri ja hänen miehensä eivät sitä sallineet. Hän istuutui siis hirrelle, odottamaan Pantterin puhuttelua.

Tämä tulikin pian ja istuutui hänen viereensä. Raivoisan päällikön mokkasiinit olivat niin lähellä nukkuvan lapsen kiharaista päätä, että jos pienokainen olisi vierähtänyt viisikään senttimetriä, hän olisi satuttanut Pantterin varpaisiin.

— Onko veljeni tavannut valkean erämiehen? kysyi Wa-on-mon synkempänä kuin äsken.

— Erosin hänestä hetkinen sitten.

— Iloitseeko hänen sydämensä siitä, että Wa-on-mon tahtoo kohdata hänet?

— Hänen sydämensä paisuu riemusta, vastasi Finley syvästi alakuloisena odotettavan pöyristävän tapauksen johdosta.

— Eikö hän aijo juosta tiehensä?

— Hänkö se eilen juoksi? oli pureva vastaus, joka vaikutti päällikköön. Hän on jo kalliolla.

— Wa-on-mon on siellä auringon noustessa.

— Ja valkoihoiset virran takana odottavat lähetyssaarnaajan palaamista.

— Minun veljeni puhuu nyt yhdellä kielellä, sanoi Pantteri tunnustaen niin toisen vilpittömyyden.

Hän oli tyytyväinen ajatellessaan, että hän tapaa Kentonin, jonka intiaaneja vahingoittavat retket hänen mielestään nyt jo olivat ikäänkuin lopussa.

— Sillä miehellä on itseluottamusta, ajatteli lähetyssaarnaaja. Siitä sukeutuu kauhea kamppailu. Minä pelkään, että Siimon halveksuu Pantterin urheutta. Toivon, ettei hän niin tekisi, mutta minä pelkään…

Vähitellen alkoi taivaan ranta idässä kirkastua.

— Wa-on-mon lähtee tapaamaan valkeaa erämiestä, sanoi päällikkö yhtä tyytyväisenä kuin sulhanen, joka aikoo käydä morsiantaan vastaan.

Hän ei heittänyt jäähyväisiä sotilailleen eikä yleensä puhunut mitään. Hän kääntyi vain vakavamieliseen lähetyssaarnaajaan ja sanoi ikäänkuin vahingoniloisena:

— Wa-on-mon tulee pian takaisin.

— Kuinka pian? sai Finley väkinäisesti kysytyksi.

— Kun aurinko on tuolla noin, sanoi Pantteri viitaten paikkaa, jossa aurinko on tunnin kuluttua nousemisensa jälkeen. Wa-on-mon tuo tullessaan valkean erämiehen päänahkan. Jollei hän tule, kun aurinko on tuolla, saa lähetyssaarnaaja tarttua pienen vangin käteen ja palata kansansa luo. Shawanoe-soturit eivät sitä estä.

Turhaa olisi ryhtyä kuvaamaan sitä rauhattomuutta, joka vallitsi lähetyssaarnaajan povessa seuraavan tunnin kuluessa; pahempaa tuskaa hän ei ollut koskaan tuntenut.

Useimmat soturit nukahtivat, myöskin haavoittuneet, jotka näyttivät paljon toipuneen.

Kolme intiaania valvoi pitäen tulta vireillä ja vartioiden leiriä. Pieni Mabel Ashbridge tietämättä kauheasta vaarasta, joka uhkasi hänen nuorta elämäänsä, nukkui myöskin, mutta hyvä pastori oli kuin kidutuspenkissä.

Hän tuijotti lakkaamatta lehtikattoa. Samassa silmänräpäyksessä, kun aurinko saavutti Pantterin osoittavan paikan, jakaantui pensaikko ja päällikkö lähestyi.

Lähetyssaarnaaja näki hänen kasvoissaan ilmeen, jollaista ei ollut koskaan ennen huomannut.

29. Kaksintaistelu.

Siimon Kenton oli unen tarpeessa ja teki lähetyssaarnaajasta erottuaan uskomattoman teon. Hän istuutui maahan nojaten selkänsä puuta vasten ja nukkui tunnin ajaksi. Täsmälleen päivänkoitossa hän havahtui, pesi virrassa kasvonsa ja kätensä ja meni määräpaikalle odottamaan tummaihoista pakanaa.

Erämies asettui puuta vasten seisomaan valvoen, ettei kukaan voinut huomaamatta lähestyä häntä eikä kulkea ohi. Siinä hän muisteli entisiä kohtauksiaan Pantterin kanssa ja lähetyssaarnaajan äskeisiä sanoja, jotka antoivat hänelle paljon ajattelemista. Samalla hän harkitsi taistelusuunnitelmaa. Hän päätti ärsyttää vastustajansa, niin että tämä vihan kiihkossa unhottaa välttämättömän tarkkaavaisuuden ja varovaisuuden.

Sivulta kuuluva hiljainen ruohonkahina sai Kentonin pikaisesti kääntämään päätään. Pensaat jakaantuivat ja Wa-on-mon, shawanoejen päällikkö seisoi siinä noin kymmenen askeleen päässä ja katseli erämiestä loistavin silmin.

Intiaanin karheat mustat hiukset riippuivat olkapäille. Kolme maalattua kotkansulkaa kohosi takaraivolta pystyyn. Kasvot olivat maalatut: otsassa valkea risti, poskilla mustia ja punaisia juovia. Kuparinvärinen rinta oli paljas vyötäisille saakka, jossa näkyi päällikön ainoa ase — hänen peloittava metsästyspuukkonsa, joka tumman pakanan raivoisassa kädessä heiluessaan oli ollut osallisena monessa hirmutyössä.

Pantteri pysähtyi vasen jalka hiukan eteenpäin ojennettuna, tarttui oikealla kädellä puukonkahvaan ja nojasi eturuumiinsa hiukan eteenpäin niinkuin syöksyyn valmistautunut urheilija.

Kentonillakin oli metsästyspuukko vasemmalla sivulla riippuvassa tupessa. Hän tarttui siihen ollakseen valmis vetämään sen esille heti tarvittaissa, ettei vastustaja yllättäisi häntä.

Kentonin ryhdissä ilmeni voimaa ja sopusuhtaisuutta. Hänen pesukarhunnahkainen hattunsa, päärmetty metsästyspuseronsa, sääryksensä ja jalkineensa olivat hänen ammattilaistensa tavallista kuosia. Hän oli pitempi, lihaksiltaan täyteläisempi ja yhtä notkea kuin intiaani, jota hänen siniset, taistelunhalusta loistavat silmänsä tähystelivät.

Hänen laihoilla kapeilla kasvoillaan väreili uhmaava hymy, ja kädellään edelleen puukon kahvaa puristaen lausui hän intiaanien kielellä:

— Vai niin, onko Pantteri vihdoinkin vihamiehensä edessä? Mutta hänellä on varmaankin muassaan sotilaita, jotka piilottelevat puiden takana ja syöksevät esiin, kun päällikkö rukoilee armoa valkealta mieheltä?

— Pantteri ei tarvitse kenenkään apua pakoittaakseen valkean miehen, sellaisen koiran, polvilleen, sanoi intiaani tahallisesta loukkauksesta hämmentymättä.

— Miksi sitten punainen mies juoksi tiehensä, kun hänen olisi pitänyt kohdata minut murretun puun luona lähellä raivattua aluetta?

— Valkoinen koira puhuu kuin narri. Hän tietää, että Wa-on-mon kiiruhti kokoomaan urhokkaita sotureitaan estääkseen valkeaihoisten matkan. Hän kokosi soturinsa ja valkeaihoisten matka keskeytyi.

— Intiaanit yrittivät kyllä viime yönä, mutta eivät onnistuneet; punaiset koirat saivat purra ruohoa. Kiväärini, joka on tuolla puuta vasten, teki hyvää jälkeä ja tekee edelleenkin. Minä ajoin teitä jälestä, mutta te juoksitte metsään?

Kiihoitus ei ottanut pystyäkseen; Pantteri hillitsi itseään erinomaisen hyvin.

— Miksi eivät kaikki valkoihoiset koirat tulleet maihin shawanoeja ajamaan? kysyi hän jotenkin levollisesti.

— Yksi teki niin — pieni lapsi, ja sinä, punainen koira, vangitsit lapsen ja astuit ylpeänä ja kerskuen sotilaittesi keskelle; sillä olithan sinäkin nyt kerran elämässäsi saanut yhden vangin. Mikä urhoollinen ja suuri päällikkö!

Puhuessaan Kenton seurasi tarkoin vastustajansa kasvonilmeitä ja eleitä. Tämä ei enää näkynyt voivan hillitä itseään, Intiaanin käsi jännittyi puukkoa puristaessa, poskilihakset vavahtelivat ja vasemman mokkasiinin kärki värisi. Äkkiä Pantteri otti valtaavan hypyn niinkuin se petoeläin, jonka nimi oli hänelle annettu, tempasi puukon ja tähtäsi sillä vastustajansa rintaan.

— Kuole, valkea koira! kähisi hän.

Mutta isku sattui tyhjään ilmaan; sillä Kenton lähättäytyi taakse jonkun askeleen ja iski sitten yhtä nopeaan ja voimakkaasti eteenpäin kumartunutta hirviötä tämän vielä ilmassa ollessa.

Verrattomalla notkeudella heittäytyi Pantteri kuitenkin samassa sivulle ja karttoi siten iskun. Hän sai heti vankan jalansijan ja oli vähällä saada taistelun siinä tuokiossa ratkaistuksi onnistuneella iskulla vastustajansa selkään.

Kentonkin ennätti toki kiepahtaa pois iskun alta.

Pantteri muuttui varovaisemmaksi, samoin teki Kenton. He olivat niin pian oppineet kunnioittamaan vastustajansa rohkeutta ja voimaa.

Kumpikaan ei virkkanut mitään; kiihoittavien pistopuheiden aika oli jo ohi. He olivatkin jo kumpikin tarpeeksi kiihoittuneita.

Pantteri alkoi hitaasti kiertää vastustajansa ympäri, kumarassa asennossa, puukko iskuun nostettuna odottaen sopivaa silmänräpäystä.

Seisten keskipisteessä tarvitsi Kentonin vain hitaasti kääntyä ollakseen aina silmä silmää vasten. Niin oli helppo pitää rintama mahdottomana murtaa. Mutta tuskin kuitenkaan Pantteri oli tehnyt ensimäisen kierroksensa ennenkuin sopiva tilaisuus tarjoutui ja hän käytti sitä hyväkseen salaman nopeudella.

Mutta Kenton olikin tahallaan tarjonnut viholliselleen ansan. Kun julma punanahka syöksyi ilmassa häntä kohden, oli hän itse silmänräpäyksessä valmis iskemään koko taidollaan ja voimallaan.

Mutta hän ja Pantteri sattuivat tekemään aivan saman iskun ja heidän käsivartensa sattuivat yhteen. Valkean miehen isku oli voimakkaampi, ja heikompilihaksisen intiaanin käsivarteen sattunut sysäys lamautti käden ja lennätti hänen puukkonsa kymmenen metrin päähän pensaikkoon.

Ennenkuin notkea intiaani pääsi syrjään, tarttui Kenton vasemmalla kädellään hänen kaulaansa ja paiskasi hänet kumoon kuin lapsen. Sitten hän asetti polvensa hänen rintaansa vasten ja piti puukon valmiina kauheaan tehtäväänsä.

— Sinä punainen koira! kähisi kiihtynyt erämies. Nyt olet viimeinkin voitettu. Ano nyt armoa!

Kaadettu vihollinen ei olisi ollut uhkamielisempi, vaikka asemat olisivat olleetkin vaihdoksissa.

— Sinä, valkea koira, et uskalla iskeä!

Näin hän tahtoi kiihoittaa erämiestä tekemään viimeisensä.

Jokaisen ihmisen povessa, kuinka tahrittu ja musta se muuten lieneekin, on ainakin pienoinen hyvyyden kipinä, joka enkelin henkäyksen siihen sattuessa leimahtaa liekkiin ja polttaa vuosikausien pahaintekojen kokoaman kuonan. Siimon Kenton ei voinut koskaan käsittää, mistä se johtui, mutta hän väittää kuulleensa ikäänkuin lähetyssaarnaajan ääni olisi hänelle huutanut:

— Ole laupias hänelle, niin saat itse laupeutta hädän hetkenä!

Vastustamattoman voiman pakottamana nousi Kenton, otti polvensa pois Pantterin rinnan päältä ja sanoi entisestä aivan muuttuneella äänellä:

— Pidä henkesi, intiaani; minä lahjoitan sen sinulle!

30. Loppu.

Lähetyssaarnaajan sydän herkesi sykkimästä, kun hän näki Pantterin ilmestyvän metsästä ja saapuvan leiriin. Hän tiesi, että peloittava päällikkö ja erämies olivat taistelleet elämästä ja kuolemasta, ja mitä muuta päällikön palaaminen olisi voinut merkitä kuin sitä, että erämiesten valiourho oli saanut surmansa intiaanipäällikön kädestä.

Häntä itseäänkin hämmästyttävällä lujuudella lähetyssaarnaaja kuitenkin katsoi intiaania suoraan silmiin, ja kun hän huomasi tämän ihmeellisen katseen, sanoi hän:

— Wa-on-mon on tavannut valkean erämiehen ja voittanut hänet?

Pantteri pysähtyi kolmen askeleen päähän ja katsoa tuijotti lähetyssaarnaajaan.

— Wa-on-mon on tavannut valkean erämiehen — valkea erämies on voittanut hänet.

Lähetyssaarnaaja tavallisesti aina käsitti aseman ja olot; nyt oli hän ällistynyt. Lopulta alkoi hän aavistaa asian yhteyttä.

Hän piti kuitenkin vaarallisena kysellä intiaanilta lähemmin. Hän siis vain hillitsi mielenliikutuksensa ja sanoi:

— Mitä tahtoo veljeni, mahtava Wa-on-mon?

— Tyttö on avannut silmänsä; hän on valveilla!

Pantteri viittasi pieneen vankiin, joka juuri silloin katseli kummastellen ympärilleen, nousi istumaan ja hieroi silmiään.

— Missä isä? Missä äiti?

— Ota vanki! sanoi Pantteri. Hänelle ja veljelleni ei saa tapahtua mitään pahaa heidän mennessänsä omiensa luo.

Finley osoitti taas harkintakykyään kieltäytyen kaikista kysymyksistä. Hän ei yrittänyt kiittääkään Pantteria. Hän ei häneen katsonutkaan eikä puhunut hänelle sanaakaan.

— Tule, lapseni, lausui hän hellästi Mabelille ja tarttui tytön käteen; minä vien sinut isän ja äidin luo!

— Oi kuinka hauskaa! huudahti tyttö ja pisti kätensä vanhan miehen kouraan.

Ympärillä olevat sotilaat lienevät myöskin tunteneet kummallisia tunteita; sillä tällaista ei ollut tapahtunut ennen intiaanileirissä. Kukaan heistä ei kuitenkaan uskaltanut puhua mitään, niin suurta kunnioitusta nautti Pantteri. He katselivat valkeaa miestä, kun tämä tyttöä kädestä taluttaen vähääkään hätiköimättä verkkaan poistui leiristä ja hävisi metsään.

Kun lähetyssaarnaaja onnellisesta päätöksestä sydämessään Jumalaa kiittäen saapui venheensä luo, tapasi hän Kentonin mela kädessä odottamassa.

Kumpikin mies hymyili merkitsevästi ja puristaen toisensa kättä istuutuivat venheeseen, Mabel heidän välillään, sekä lähtivät rannasta.

Ja kun hento alus liiti eteenpäin Ohiovirran tyynellä pinnalla kauniina kesäaamuna alun toistasataa vuotta sitten, kertoi erämies tarkoin kohtauksensa intiaanipäällikön kanssa ja kysyi lopuksi:

— Missä te olitte silloin, kun Pantterilla ja minulla oli pieni ottelumme?

— Menin erottuamme suoraan intiaanileiriin ja olin siellä, kunnes näin päällikön tulevan ja sain luvan poistua lapsen kanssa.

— Ettekö todellakaan ollut lähellä?

— En sitä lähempänä.

— Kun minä kaadoin Pantterin ja aijoin päättää jutun, kuulin teidän sanovan jotakin.

— Todellako? Mitä minä sanoin?

Kun Kenton sitten mainitsi lauseen, jonka hän luuli kuulleensa, ymmärsi pastori tapahtuman.

— Teille puhui omantunnon ääni, Jumala. Eikä se varmaankaan ensi kertaa kuulunut teille, vaikka ehkä nyt tavallista voimakkaampana.