III.

Heti heidän saavuttuaan San Franciscoon, alkoivat Sam Stubenerin huolet. Ei sen tähden, että nuori Pat olisi ollut pahankurinen ja tyytymätön kaupunkielämään, kuten hänen isänsä oli peljännyt. Päinvastoin hän oli mallikelpoisen hyvä ja mukautuvainen. Mutta hän kaipasi kotiin rakkaille vuorilleen. Salaisesti hän pelkäsi kaupunkia, vaikka hän järkähtämättömän tyynenä astuskeli pitkin sen katuja punaisena kuin intiaani.

"Olen tullut tänne nyrkkeilemään", sanoi hän ensimäisen viikon kuluttua. "Missä on Jim Hanford?"

Stubener vihelsi ja vastasi:

"Hänen kaltaisensa suuri mestari ei viitsisi katsoa puoleennekaan. Menkää hankkimaan itsellenne mainetta, sanoisi hän."

"Voin nujertaa hänet."

"Mutta sitä ei tiedä yleisö. Jos voittaisitte hänet, tulisi teistä maailmanmestari, eikä mestaruutta ole kukaan nyrkkeilijä vielä saanut ensimäisellä ottelullaan."

"Minä voisin sen tehdä."

"Niin, mutta sitä ei yleisö tiedä, Pat. Se ei tulisi sitä ottelua katsomaan. Ja rahat tulevat kuitenkin juuri yleisöstä. Juuri sen tähden ei Jim Hanford suostuisi kilpailemaan kanssanne. Hän ei ansaitsisi siitä mitään. Sitäpaitsi saa hän nyt kolmetuhatta viikossa eräässä varieteessa ja on hän tehnyt kahdenkymmenenneljän viikon sopimuksen. Luuletteko, että hän luopuisi niistä rahoista otellakseen miehen kanssa, josta kukaan ei ole kuullut edes puhuttavan? Teidän täytyy ensin tehdä jotakin, tulla kuuluisaksi. Teidän täytyy alottaa vähäpätöisemmillä esikaupunkinyrkkeilijöillä — sellaisilla kuin Chub Collins, Roug-House Kelly ja Lentävä hollantilainen. Kun olette lyönyt heidät, olette vasta maineen tikapuitten ensimäisellä askelella. Mutta sitte tulettekin nousemaan kuin ilmapallo."

"Tahdon taistella noiden kolmen kanssa samalla kertaa vuoronperään kutakin vastaan", selitti Pat päättävällä äänellä. "Saatte järjestää sen asian niin."

Stubener nauroi.

"Mitä nauratte, ettekö usko minun voivan voittaa heitä?"

"Tiedän, että voitte sen tehdä", vakuutti Stubener. "Mutta niin ei voi järjestää. Teidän täytyy käsitellä jokaista kerrallaan. Muistakaa sitäpaitsi, että minä ymmärrän tämän paremmin ja että olen teidän ohjaajanne. Asioita täytyy järjestää, ja minä tiedän, kuinka se käy päinsä. Jos meillä on onni mukanamme, voitte saavuttaa kuuluisuuden parissa vuodessa ja tulla mestariksi sekä ansaita sievoisen summan rahaa."

Pat huokasi, mutta tyyntyi heti.

"Ja sitte voin vetäytyä takaisin isä-ukon luo", sanoi hän.

Stubener aikoi vastata, mutta oli kuitenkin vaiti. Kuinka omituinen tämä mestarikokelas olikaan, luotti Sam Stubener kuitenkin siihen, että hänestä tulisi samanlainen kuin muutkin päästyään maineensa kukkuloille. Sitäpaitsi oli kaksi vuotta pitkä aika, ja siinä ajassa ehtisi paljon saamaan aikaan.

Kun Pat alkoi kuljeksia ympäri asuntonsa läheisyydessä ja lukea päättömiä lainakirjaston runokokoelmia, lähetti Stubener hänet pois Contra-Costan toiselle puolelle lahtea Spider Walshin ankaran silmälläpidon alaiseksi. Viikon kuluttua ilmoitti Spider, että temppu oli epäonnistunut. Hänen holhottinsa oli ulkona pitkin mäkiä ja vuoria aamusta iltaan, onki forelleja joista, ammuskeli viiriäisiä ja jäniksiä ja koetti tavottaa kuuluisan, petollisen metsäkauriin, jonka kerrottiin vuosikymmenen vetäneen metsästäjiä nenästä. Spider itse tuli veltoksi ja laiskaksi hänen suojattinsa pysyessä hyvissä voimissa.

Kuten Stubener oli odottanut, tuli hänen "tuntemattomansa" nyrkkeilykerhon naurun ja pilkan esineeksi. Eivätkö metsät olleet täynnä tuntemattomia suuruuksia, jotka haaveilivat mestaruudesta? Nelieräisen koeottelun he voivat kestää. Mutta suureen loppuotteluun — siihen he eivät koskaan pystyneet. Stubener oli päättänyt, että Pat Glendonin oli heti ensi ottelussaan päästävä esiintymään suurenmoisesti. Suurella vaivalla sai hän Lähetyskerhon suostumaan siihen, että Pat Glendon saisi otella viisitoista erää Rough-House Kellyn kanssa sadantuhannen dollarin palkinnosta. Oli tavallista, että nuoret nyrkkeilijät ottivat itselleen vanhojen urhojen nimiä, joten ei kukaan epäillyt Patia suuren Glendonin pojaksi, ja sen piti Stubener omana salaisuutenaan. Se oli mainio reklaami jota perästä päin voisi kyllä käyttää.

Sitte tuli kilpailupäivän ilta kuukauden kuluttua. Stubener oli hyvin rauhaton. Hänen impressariomaineensa oli kysymyksessä ja kauhukseen hän huomasi, että Pat istuttuaan lavanurkassaan vain viitisen minuttia, menetti poskiensa terveen värin ja tuli sairaalloisen keltaiseksi kasvoiltaan.

"Reipastukaa toki, poikaseni", sanoi Stubener lyöden häntä hartioille. "Olla ensimäistä kertaa lavalla on aina voimiin ottavaa, ja Kellyllä on tapana viipymisellään hermostuttaa vastustajaansa."

"Ei se ole hermostumista", vastasi Pat. "Se johtuu tupakansavusta. En ole tottunut siihen, ja minua melkein ylenannattaa tuo katku."

Hänen impressarionsa tyyntyi heti. Mies, joka pahoinvoi hermostumisesta, ei voisi, vaikka hän olisi Simson, koskaan saada aikaan suurottelua. Mitä taas tupakanhajuun tulee, tottuisi poika kyllä siihen pian. Nuoren Patin astuminen nyrkkeilylavalle oli vastaanotettu vaitiololla, mutta kun Rough-House Kelly astui köyden yli, tervehdittiin häntä raivoisin suosionosotuksin. Hänellä oli nimi miestä myöten. Hän oli villin näköinen, musta ja karvainen suurine kuhmuisine lihaksineen ja painoi runsaasti kaksisataa naulaa. Pat katsoi uteliaana häneen ja sai ivallisen irvistyksen vastaukseksi. Sitten kuin molemmat oli esitetty yleisölle, puristivat he toistensa kättä. Ja kun heidän hansikkaansa tarttuivat toisiinsa, puri Kelly hampaansa yhteen, väänsi suuta pilkallisesti ja mumisi:

"No, kuinka hermojen laita on?" Hän heilautti töykeästi Patin käden omastaan ja sähisi: "Sinut kyllä höyhennän suupalaksi, nulikka!"

Yleisö nauroi hänen käyttäytymiselleen ja arvasi, mitä hän oli sanonut.

Kun Pat tuli takaisin kulmaansa odottaen merkinantoa, kääntyi hän Stubenerin puoleen.

"Miksi on hän vihainen minulle?" kysyi hän.

"Ei hän ole vihainen", vastasi Stubener. "Se on vain hänen tapaistansa. Hän pelottelee teitä. Tämä on vain suukopua."

"Eihän se ole mitään nyrkkeilemistä", huomautti Pat, ja Stubener huomasi, että hänen silmänsä olivat yhtä lempeän siniset kuin tavallisesti.

"Olkaa varuillanne", varotti impressario, kun kellonsoitto ilmotti ensimäisen erän alkaneen. "Hän voi rynnätä kimppuunne kuin ihmissyöjä."

Ja niin kuin ihmissyöjä ryntäsikin Kelly hänen kimppuunsa syöksähtäen suoraa päätä yli lavan hurjassa vimmassaan. Pat, joka tyynen tapansa mukaisesti oli mennyt häntä vastaan ainoastaan pari askelta, arvioi toisen vauhdin, astui askelen sivulle ja antoi koukistetulla oikealla kädellään iskun Kellyn leukoihin. Sitten seisoi hän paikoillaan katsellen uteliaana lyöntinsä vaikutusta. Ottelu oli siten loppu. Kelly oli kellistynyt kuin teurashärkä ja makasi liikkumattomana palkintotuomarin ollessa kumartuneena hänen ylitsensä ja lukiessa hänen korvaansa kymmenen sekunttia, mutta Kelly ei kuullut mitään. Kun hänen avustajansa tulivat nostamaan häntä ylös, ehti Pat ennen heitä. Hän tarttui suureen, liikkumattomaan vastustajaansa, nosti hänet käsivarsilleen ja kantoi kulmaan asettaen hänet istumaan tuolille avustajien tuettavaksi. Puolen minutin perästä tämän jälkeen nosti Kelly päänsä aukaisten silmänsä. Hän silmäili hämillään ympärilleen ja katsoi sitte erääseen avustajaansa.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi hän käheästi. "Sortuiko katto päälleni?"

IV.

Ottelusta Kellyn kanssa oli seurauksena — vaikka yleinen mielipide piti Pat Glendonin voittoa sattumana — että Pat sai mitellä voimiaan Rufe Masonin kanssa. Tämä tapahtui kolmen viikon perästä, ja Sierra-Club-yleisö tuskin huomasikaan, kuinka se loppui. Rufe Mason oli raskaan sarjan nyrkkeilijä ja kuuluisa viekkaista laskelmistaan. Kun alkajaismerkki kajahti, kohtasivat molemmat nyrkkeilijät toisensa keskellä lavaa. Ei kumpikaan hyökännyt eikä iskenyt. He kuljeksivat toistensa ympäri koukistetuin käsivarsin ja hansikkaat niin lähetysten, että ne melkein koskettivat toisiansa. Tätä kesti ehkä noin viisi sekunttia. Sitten tapahtui se, mitä tapahtui, niin nopeasti, ettei yleisöstä edes yksi sadasta nähnyt, kuinka kaikki kävi. Selvästikään se ei ollut tavallinen valeisku, vaan koetteleva, uhkaava isku. Kun Pat hyökkäsi, olivat he niin lähellä toisiansa, että isku tuli korkeintaan kahdeksan tuuman etäisyydeltä. Se oli vasemman käden kyynärvarsi-isku ja suoritettiin se vasemman kyynärvarren sysäyksellä ja hartianykäyksellä. Se osui suoraan leuan päähän, ja yleisö näki ihmeissään, että Masonin jalat horjuivat, ja hän kaatui permannolle. Mutta kilpailutuomari oli huomatessaan tämän heti tullut esille laskemaan kymmenen sekunttiansa. Pat kantoi jälleen vastustajansa tämän nurkkaan, ja kesti kymmenen minuttia, ennen kuin Rufe Mason avustajiensa tukemana vapisevin polvin ja pyörivin, lasimaisin silmin kykeni käymään alas pitkin suurta käytävää pukuhuoneeseensa.

"Ei ole ollenkaan ihmeteltävää, että Rough-House Kelly luuli katon pudonneen päällensä", sanoi hän eräälle uutistenhankkijalle.

Sen jälkeen kuin Chub Collins vielä oli tullut lyödyksi viidentoista erän kilpailun ensimäisen erän kahdennellatoista sekunnilla, katsoi Stubener välttämättömäksi keskustella hiukan Patin kanssa.

"Tiedättekö, miksi he sanovat teitä nyt?" kysyi hän.

Pat pudisti päätään.

"Yhden iskun Glendoniksi."

Pat hymyili välinpitämättömästi. Hänestä oli yhdentekevää, miksi he häntä nimittivät. Hän oli ottanut määrätyn työn tehtäväkseen, ennen kuin hän pääsisi takaisin vuorilleen, ja hän suoritti sitä aivan flegmaattisesti.

"Ei tämä kelpaa", jatkoi hänen ohjaajansa pudistaen päätänsä onnettoman näköisenä. "Ette saa iskeä pyörryksiin vastustajianne noin nopeasti. Teidän täytyy antaa heille enemmän aikaa."

"Mutta minähän olen tullut tänne nyrkkeilemään, vai kuinka?" kysyi Pat kummissaan.

"Niin kyllä, Pat, mutta teidän täytyy olla suurisuuntainen ja jalomielinen nyrkkeillessänne. Älkää kohdelko kaikkia muita nyrkkeilijöitä noin huonosti. Se ei ole kohteliaasti tehty yleisöäkään kohtaan, joka tahtoo rahalleen arvoa. Sitäpaitsi kukaan ei tahdo taistella kanssanne. He peljästyvät, kaikki. Eikä yleisöä voi vetää puoleensa kymmenen sekunnin otteluilla. Arvostelkaa itse. Maksaisitteko te dollarin tai viisi dollaria saadaksenne nähdä kymmenen sekunnin ottelun?"

Pat lupasi antaa yleisölle katsomista rahojensa edestä, mutta selitti, että hän omasta puolestaan mieluummin menisi kalastamaan kuin katselisi sata erää nyrkkeilemistä.

Itse asiassa ei Pat otteluillaan vielä ollutkaan saavuttanut mainetta. Urheiluun innostuneet nauroivat muistellessaan koomillisia otteluita ja Rough-House Kellyn mainitsemaa katon sortumista. Ei kukaan tiennyt, osasiko Pat todellakin nyrkkeillä. He eivät olleet koskaan nähneet hänen nyrkkeilevän. Missä olivat hänen vahvat keuhkonsa ja voimakkaat lihaksensa, taitonsa nyrkkeillä vanhojen nyrkkeilypukarien kanssa pitkiä otteluita? Hän ei ollut näyttänyt muuta kuin muutamia onnistuneita iskuja ja alttiutta käyttää hyväkseen sattumia.

Neljäs vastustaja oli Pete Sosso, portugalilainen nyrkkeilijä teurastajakaupungista, tunnettu yllättävistä taistelutempuistaan. Pat ei treenannut itseänsä ollenkaan tätä ottelua varten. Sen sijaan teki hän surumatkan vuoristoon haudatakseen isänsä. Vanha Pat oli hyvin tuntenut sydämensä tilan, ja se oli pysähtynyt yhtäkkiä.

Nuori Pat saapui takaisin San Franciscoon niin viime hetkessä, että hänen oli muutettava suoraan matkavaatteet nyrkkeilypukuun, ja yleisö oli jo saanut odottaa kymmenen minuttia.

"Muistakaa antaa hänelle aikaa", varotti Stubener, kun Pat astui lavaa ympäröivän köysiaidan yli. "Nyrkkeilkää hänen kanssaan, mutta tehkää se perusteellisesti. Antakaa hänen kestää kymmenen tai kaksitoista erää ja tehkää sitte selvä hänestä."

Pat totteli määräyksiä, ja vaikka hänen olisi ollut sangen helppo lyödä Sosso tainnuksiin, oli hänellä täysi työ ottelun pitkittämisessä. Se oli katsomisen arvoista, ja yleisö oli ihastuksissaan. Sosson vihurimaiset hyökkäykset, rajut valeiskut ja väistymiset pakottivat Patin panemaan kaiken taitonsa liikkeelle puolustaakseen itseänsä eikä hän kuitenkaan selviytynyt ehein nahoin taistelusta.

Stubener kehui häntä minutin väliajoilla, ja kaikki olisi ollut hyvä, ellei Sosso neljännessä erässä olisi käyttänyt muuatta tehokkaimmista tempuistaan. Eräässä takerruksessa oli Pat antanut hänelle leukaiskun, jolloin Sosso hänen suureksi ihmeekseen laski kätensä hervottomana ja horjui taaksepäin pyörivin silmin ja notkuvin polvin. Pat ei voinut ymmärtää sitä. Isku ei ollut mikään tavallista voimakkaampi, ja kuitenkin oli hänen vastustajansa valmis kaatumaan matolle. Pat antoi omien käsiensäkin vaipua jääden seisoen katselemaan vihollisensa horjumista. Sosso oli jo vähällä kaatua, kun hän äkkiä taas suoristautui syöksähtäen sokeasti taas eteenpäin.

Ensimäisen ja viimeisen kerran nyrkkeilyaikanaan laiminlöi Pat perusasennossa olemisen. Hän astui askelen sivulle päästääkseen horjuvan miehen sivuitse. Yhä horjuen antoi tämä äkkiä oikealla kädellään iskun, joka osui suoraan Patin leukoihin sellaisella voimalla, että hänen hampaansa olivat vähällä irtaantua. Yleisö päästi ihastuksen ulvahduksen. Mutta Pat ei kuullut sitä. Hän näki ainoastaan Sosson edessään irvistävänä ja uhmailevana. Isku oli koskenut kipeästi, ja Patissa heräsi koko isältä peritty kiukku. Hän pudisti päätään ikäänkuin ravistaakseen päältään iskun ja asettui perusasentoon vastustajansa eteen. Seuraavassa sekunnissa oli kaikki ratkaistu. Valeiskun jälkeen, joka sai vastustajan väistymään syrjään, suuntasi Pat vasemman käden iskun sydänalaan melkein samassa silmänräpäyksessä kuin hän oikealla kädellä antoi iskun Sosson leukaan. Viimeisen iskun sai Sosso suulleen, ennen kuin hänen ruumiinsa kosketti lattiaa. Seuran lääkäri työskenteli puolisen tuntia saadakseen häneen hengen. Sitte neuloivat he hänen suunsa kokoon yhdellätoista pistoksella ja veivät hänet sairasvaunuihin.

"Olen kovin pahoillani", sanoi Pat impressariolleen, "pelkäänpä melkein suuttuneeni. Sitä en enää koskaan tee missään ottelussa. Isä varotti minua aina siitä. Hän sanoi menettäneensä sen tähden lukemattomia otteluita. En luullut, että voisin tuolla tavoin menettää itsehillitsemistaitoni, mutta nyt kun sen tiedän, voin hallita itseni."

Ja Stubener uskoi häneen. Hän oli päässyt siihen asteeseen, että hän saattoi uskoa suojattiinsa täydellisesti.

"Eihän teidän tarvitse suuttua", sanoi hän, "te olette niin täydellisesti vastustajienne herra kaikissa olosuhteissa."

"Joka tuumaan ja joka sekunttiin nähden", vahvisti Pat.

"Ja te voitte nujertaa vastustajanne millä hetkellä tahansa."

"Sen voin. En tahdo kehua itseäni, mutta luulen, että minulla on siihen tarvittavat ominaisuudet. Silmäni osottavat minulle oikean tilaisuuden, jolloin minun on toimittava. Aika ja välimatka ovat minun toinen luontoni. Isä sanoi sitä luonnonlahjaksi, mutta sitä luulin imarteluksi. Nyt kun olen otellut näiden miesten kanssa, uskon hänen olleen oikeassa. Hän sanoi, että ymmärrys ja lihakset olivat yhteistoiminnassa minussa."

"Joka tuumassa ja sekunnissa", kertasi Stubener miettiväisesti.

Pat nyökkäsi, ja Stubener, joka nyt luotti häneen rajattomasti, uneksi kultaisesta tulevaisuudesta, jonka pitäisi herättää vanha Pat kuolleista.

"Älkää vain unohtako, että teidän täytyy antaa yleisölle katseltavaa rahojensa edestä", hän sanoi. "Meidän täytyy sopia edeltäkäsin, kuinka monta erää ottelu saa kestää. Seuraava vastustajanne on Lentävä hollantilainen. Mitäpä, jos antaisitte ottelun pitkittyä viidenteentoista erään saakka ja löisitte hänet vasta viimeisessä maahan? Silloin saisitte myös tilaisuuden näyttää, mihin pystytte."

"Kuten tahdotte, Sam", kuului vastaus.

"Siitä tulee teidän ratkaiseva kokeenne", muistutti Stubener. "Ette ehkä voikaan voittaa häntä viimeisessä erässä."

"Saattepa nähdä…" Pat keskeytti antaakseen lupaukselleen suuremman painon, ja otti käteensä 'Longfellowin'. "Jollen onnistu, en enää koskaan lue runoutta… ja se on paljon luvattu."

"Ompa tosiaankin, se on varma se", myönsi hänen impressarionsa juhlivasti, "mitä ihmeellistä löydättekään tuosta lorusta, joka käy yli ymmärrykseni."

Pat hymähti, mutta ei vastannut mitään. Koko elämänsä aikana hän oli kohdannut yhden ainoan ihmisen, joka oli ollut innostunut runoihin, tuon punatukkaisen opettajattaren, joka oli pelottanut hänet metsään.