PÄIVÄKIRJAN LEHTIÄ (continued 2)

Nousin kiireesti portaita. Mutta kukaan ei vastannut kun soitin ovikelloa.

Soitin uudelleen useampaan kertaan. Sisältä kuului hiljaista liikettä. Taisi olla lasten askeleita. Mutta kukaan ei avannut.

Käännyin pettyneenä kotiinpäin. Poika nukkui tavallisesti vain lyhyen päivällisunen. En hänen tähtensä uskaltanut jäädä odottamaan.

Juuri kääntyessäni Via Sardenialle näin kadun toisella puolella pienen naisolennon. Takki oli kulunut ja haalistunut, lakki huolettomasti päässä. Tunsin hänet heti ja kiiruhdin kadun toiselle puolelle.

— Rouva Biondi, soitin vasta turhaan teidän oveanne. Olisin tahtonut kertoa, että me luultavasti matkustamme pois Roomasta. Näin pikku tyttönne ikkunassa ja minua kammoksutti. Hehän voisivat pudota.

— Eivät ne — ettekö te tiedä, että köyhän lapset oppivat itse huolehtimaan itsestään.

— Mutta ovatko he lukon takana teidän ollessanne kaupungilla?

Hän nyökkäsi. Sitten nousi silmiin jotain arkaa. Hän näytti kysyvän, olinko tarpeeksi onneton ymmärtääkseni. — Kuolema ei ole pahinta, sanoi hän viimein raukeasti, kääntyi kulmasta toiselle kadulle ja katosi näkyvistä.

Toukok. 4. p.

Seuraavana aamuna Helmerin vielä nukkuessa laittauduin Leon kanssa matkalle Biondiin. Helmer oli edellisenä iltana ilmoittanut ostaneensa liput matkaa varten etelä-Italiaan. Oli lähdettävä illalla. Siitä syystä oli ainoa mahdollisuus rouva Biondin tapaamiseen varhain aamulla ennenkuin hän ennätti lähteä työhön kaupungille.

Soittaessani ovikelloa ilmaantui 30:n maissa oleva hienopiirteinen ja huomattavan huolellisesti puettu mies ovelle. Nähdessään meidät näytti hän arvaavan keitä olimme. Hän esitti itsensä ja kutsui kohteliaasti sisään.

Huone, jonne eteisestä tulimme, oli pieni mutta erinomaisen hyvässä järjestyksessä. Kaikesta huomasi sen järjestystä rakastavan miehen työhuoneeksi. Pienenpuoleisen kirjoituspöydän vieressä oli toinen suurempi työpöytä. Siinä oli kaikenlaatuisia koneosia, lasiputkia, metallilankaa, valokuvia ja keskeneräisiä kummallisia piirustuksia. Mutta tämäkin merkillisen kirjava kokonaisuus näytti kaikesta huolimatta olevan suhteellisen hyvässä järjestyksessä.

— Te suotte toivottavasti anteeksi! — Isäntä kumarsi kohteliaasti. — Mutta meillä ei ole useampia huoneita. Te ymmärrätte, minulla täytyy olla oma yksityishuoneeni. — Hän hymähti omituisesti. — Suuri keksintö on kysymyksessä.

— Te harrastatte konetekniikkaa?

— Harrastan! Se sana on liian laimea. Katsokaa, minä olen jo kauan suunnitellut suurta ihmeellistä keksintöä. Käänteentekevä, siitä tulee. Monella alalla. Ehkä kansainvälisissäkin suhteissa. Mutta ammattimies ei puhu sellaisesta ennenkuin kaikki on valmista. — Salaperäinen hymy karehti uudelleen herra Biondin suupielissä. Hän teki nähtävästi itselleen väkivaltaa keskeyttääkseen puheensa. Ja kuin tehdäkseen paluun mieliaineeseensa mahdottomaksi viskautui hän päistikkaa toiselle alalle. Hän lausui ilonsa siitä, että hänen vaimonsa oli tutustunut minuun.

Minulta pääsi huomaamatta huokaus. — Yhdessäolomme loppuu lyhyeen. Me matkustammekin jo tänä iltana. Mieheni tahtoo.

— Ettekä te? Niin, niin, mies ja vaimo tahtovat harvoin samaa. — Hänen ilmeessään oli taaskin jotain omituista, salaperäistä. Hän kumartui äkkiä lähemmä minua ja näytti melkein siltä kuin hän olisi aikonut uskoa minulle salaisuuden. Hän sanoi kuitenkin ainoastaan: — Te ymmärrätte, että suuri keksintö vaatii rahaa. Minun ansioistani ei riitä mitään perheelle. Vaimoni hankkii leivän itselleen ja lapsille. Hänen elämänsä on raskasta, hyvinkin raskasta. Sentähden soisin hänelle iloa — hyvää iloa. — — — Oliko hän yksin, kun te tutustuitte toisiinne forumilla?

Katsoin hämmästyneenä Biondiin. Tämä oli mennyt polttavan punaiseksi. Sain sen tuntemuksen, että hän häpesi omaa kysymystään, mutta että sittenkin oli ollut pakko kysyä — joskin niin ohimennen ja huolettomasti kuin suinkin, jottei se herättäisi huomiota.

Samassa avautui ovi viereiseen huoneeseen ja rouva Biondi pikku tyttöineen astui sisään.

Tervehdittyämme asetettiin lapset leikkimään muutamien raakunkuorien kanssa ja kohta senjälkeen teki isäntä lähtöä.

Tottuneen maailmanmiehen kohteliaisuudella pyysi hän minulta anteeksi, että oli pakko poistua. Mutta virka vaati säännöllisyyttä.

Hyvästeltyään minut hän kääntyi vaimonsa puoleen, tarttui tämän käteen ja piti sitä hetken omassaan. Näin hänen katseensa sairaalloisella kiihkeydellä imeytyvän vaimon katseeseen. Se ei pyytänyt, ei rukoillut. Se tahtoi hypnotisoida, kytkeä kahleisiin.

Tuota omituista hyvästijättöä kesti hetken vain. Sitten rapsahti eteisen ovi lukkoon. Herra Biondi oli poissa. Mutta omituinen painostava äänettömyys jäi hänen jälkeensä huoneeseen. Tuo sairas, polttava katse oli kuin jäänyt sinne meitä vakoilevasti vartioimaan.

Vasta kokolailla pitkän äänettömyyden jälkeen näytti rouva Biondi pääsevän jäähyväiskatseen lumeista. Liekö hän tarkannut kunnes oli vakuutettu siitä, että mies todella oli lähtenyt työhönsä, vai muutenko hänen oli ollut mahdoton pulma — miten lie ollut, hän näytti heräävän vasta silloin, kun hänen katseensa uudelleen sattui lapsiin.

En tiedä huomasiko hän jotain minun ajatuksistani tai pistikö asia muuten hänen silmiinsä, joka tapauksessa hän kiinnitti huomiota mustasilmäisten tyttöjensä kalpeuteen. Se pistikin silmiin punaposkisen poikapallukkani rinnalla.

— He eivät saa olla tarpeeksi ulkona, kun asumme näin korkealla ja kun itse usein olen poissa kotoa. — Hän sanoi sen puolustautuvasti.

— Vanhin on aivan isäänsä, huomautin, isän kaunis otsa ja hienot piirteet.

Rouva Biondi ei osoittanut minkäänlaista ylpeätä äidillistä iloa huomautuksestani. Hän tuntui sisäisen ihmisensä puolesta olevan samassa loppuunkuluneisuuden tilassa kuin hänen haalistunut, loimia myöten kulutettu takkinsa.

Yritin vielä kerran uudelleen. — Sanotaan tietävän onnea, kun tyttäret ovat isään, pojat äitiin.

— Poikamme Pietro, vanhin lapsista, on aivan minun näköiseni, vastasi hän heti. Mutta äänessä ei ollut iloa eikä surua, ei tunnetta eikä väriä. Hän oli omituisessa muuttumattomuudessaan todella sisäisen kuluneisuuden perikuva.

— Teidän miehenne oli kovin ystävällinen, sanoin kuin yritellen toisesta kohdasta.

— Hän piti teistä. Sen huomasin.

— Ja hän on kovin kiintynyt teihin. Sen minä huomasin.

Rouva Biondi ei vastannut. Hän otti esille kaapista muutamia pikkuleivoksia ja antoi kaksi kullekin lapsista.

— Hän on hyvä ihminen. Sen huomaa kaikesta, jatkoin yhä.

— Hyvä, mutta sairas.

— Hän pystyy kuitenkin hoitamaan virkaansa?

— Ehkä, paha kyllä.

Katsoin kysyvästi häneen. En ymmärtänyt.

— Taloudellisesti olisi tietysti hirveän vaikeata, jos minun pitäisi maksaa hänen puolestaan johonkin sairaalaan. Mutta se olisi helpompaa muuten. — — — Kysyikö hän teiltä jotain minusta?

Hätkähdin äkkikäännettä rouva Biondin puheessa. Ja tunsin punastuvani. Sillä herra Biondin viime kysymys tuntui minusta tällä hetkellä entistä merkillisemmältä.

— Te ette vastaa. Minä ymmärrän, että hän kysyi.

— Ainoastaan sitä, olitteko yksin kun tapasimme.

Rouva Biondi hymyili omituisesti ja väsyneesti.

— Hän häpesi, mutta täytyi kuitenkin kysyä. Minä ymmärrän.

— Te ymmärrätte miestänne luullakseni hyvin.

— Jospa hänkin jaksaisi ymmärtää! Mutta hän ei voi. Hän on sairas. Hänen täytyy epäillä.

— Luulin että miehenne sairaus oli yhteydessä sen keksinnön kanssa, josta hän puhui. — Olin mielestäni rohkea kun siksi vieraalle ihmiselle viskasin tällaisen arvelun. Se saattoi ehkä tuntua utelulta. Mutta tässä loppuunkuluneessa nuoressa ihmisessä oli jotain, mikä niin suuressa määrin kiinnitti mieltäni, etten voinut pysyä vieraana. Hän ehkä tunsi sen, koskapa hän tavallisella soinnuttomalla, väsyneellä äänellään jatkoi melkein kuin hän olisi puhunut itsekseen:

— Siitä se alkoi. Enkä minä sitä pitkiin aikoihin ymmärtänytkään. Mutta kun minulle selveni, että hän todella oli mieleltään sairas, joskin hyvin salasyisellä tavalla, en enää tahtonut synnyttää lapsia hänelle. Ja siitä alkoi hänen epäilyksensä. Hänen sairautensa ei ilmene millään muulla tavalla. Hänen työtoverinsakin pitävät häntä viisaana — joskaan eivät usko hänen suureen keksintöönsä. Naapurimme eivät tiedä mitään muuta kuin että hän on erittäin siivo ja hyvä mies, jonka ainoana, heikkoutena on usko suureen keksintöön, jonka hyväksi hän uhraa työnsä ja voimansa. Jos syyttäisin miestäni mielisairaudesta, tekisi hän samoin. Ja kukapa selvittäisi kuka meistä on oikeassa? Köyhä on usein avuton sekä asianajajan että lääkärin luona.

— Ja te olette nuoria molemmat, pääsi minulta kuin vahingossa. Rouva Biondi ei sitä kuitenkaan pannut pahaksi. Hän katsoi vain minuun omituisella loppuunkuluneisuuteen saakka väsyneellä katseellaan ja sanoi rauhallisesti: — Yhden ihmisen ikä ei ole kovin pitkä. Mutta jos sitä jatkuisi lapsissa! Se ajatus on välistä ylivoimainen minulle. Kaikkeen muuhun olen nyt jo tottunut. Alussa oli raskaampaa. En saanut edes pukeutua siististi. Hän kuvitteli aina mielessään, että tahdoin miellyttää jotakuta erityistä henkilöä. Nyt jaksan ottaa asian siltä kannalta, että pääsen hankkimasta itselleni uutta tänä muutenkin ahtaana aikana. Mutta kun ajattelen lapsia…

Hän ei lopettanut lausetta. Mutta minä ymmärsin. Ja nyt käsitin myöskin hänen eiliset, pohjatonta väsymystä huokuvat sanansa: — Kuolema ei ole pahinta.

Tartuin hänen molempiin käsiinsä. Ne olivat varmasti sekä lepoon että hyväilyyn tottumattomat. Ja nekin näyttivät avuttoman loppuunkuluneilta. Pitelin niitä omissani ja vakuutin, etten häntä koskaan unohtaisi, vaikka minun nyt täytyikin matkustaa pois ja vasta alkanut tuttavuutemme siten tuli keskeytetyksi. Ehkä me kuitenkin vielä toiste yhtyisimme. Tällainen ulkonaista kohtaamista syvällisempi toiseen yhtyminen ei voinut olla kokonaan tarkoitusta vailla.

En muista kiittikö hän sanoistani tai ilmaisiko hän minkäänlaista iloista, samaan suuntaan käyvää toivoa. En sitä luule. Hän oli kai liian väsynyt. Mutta huolimatta sanojen vähyydestä tunsin, että käyntini oli ollut hänelle edes hetkelliseksi helpoitukseksi, jollei muuten niin sen kautta, että hän oli kyennyt edes jossain määrin avautumaan. Ja kun läksin, saattoi hän minut kadulle asti. Yläkerran ikkunasta heittivät pikku tytöt lentomuiskuja pojulleni.

Sitten erosimme.

Vieläköhän tiemme joskus yhtyvät?

Ja jos yhtyvät, missä ja milloin?

Hotel Pagano.

Olemme Caprilla. Tulimme tänne eilen. Olimme aikoneet ensin pysähtyä Napoliin, mutta se kävi mahdottomaksi. Emme saaneet huoneita. Ajoimme kauan hotellista toiseen. Kaikkialla oli täpö-täyttä. Ja satoi kuin kaatamalla.

En ole pitkiin aikoihin nähnyt Helmeriä niin ystävällisenä ja avuliaana. Kun emme aluksi saaneet kantajaa, kantoi hän itse tavaroitamme, ja vaikka hänen täytyi vaivautua paljonkin, ei hän riidellyt minulle mistään.

En voi sanoa, miten hyvältä tuntui. Pyysin häneltä sydämessäni syyttäviä ajatuksiani anteeksi ja vakuutin itselleni, että se ystävällinen, hyväsydäminen Helmer, jota kerran rakastin, ei sittenkään ollut mielikuva, kuten uskoni, vaan todellisuus.

Tämä osaltaan teki muutenkin ihanan matkan Napolista Caprille minulle vieläkin ihanammaksi. Oli tosin väkeä ahdinkoon asti. Istuin tavaroittemme päällä poika sylissäni. Mukavaa siinä ei ollut, mutta se ei merkinnyt minulle mitään. Katselin vain merta, taivasta, auringonpaistetta ja näitä lumoavan sulavia värejä.

Ihanuutta, elämää ja äärettömyyttä oli kaikessa.

Kun Helmer hetkeksi pysähtyi läheisyyteeni, tapailin hänen kättään. — Helmer, tällaisesta tulee ihminen paremmaksi.

— Tuulenko puolesta, sanoi hän naurahtaen. — Erinomaista minulle!

En jatkanut keskustelua, mutta sieluni joi sanoin kuvaamattoman kauneuden lääkitsevää nestettä kuin toipuva sairas rypäleen virvoittavaa mehua.

Tänä aamuna nousin varhain ja asetuin kohta ihanalle näköala-aukealle. En miettinyt, en muistellut mitään. Annoin vain aamukirkkauden Caprilla säteillä uutta voimaa olemukseeni.

Kaikessa täydellisesti kauniissa on mielestäni jotain iäisyydestä. Sitä katsellessaan tuntee, että alkulähde, josta tällainen kauneus on virrannut, on hyvä, enemmän kuin hyvä, on hyvyyden ja kauneuden perikuva ja alkujuuri.

Sellainen alkujuuri on ihmisenkin elämälle antanut sisällön ja tarkoituksen, joka tekee kärsimyksenkin ei ainoastaan mahdolliseksi vaan hyväksi, jota emme tahdo emmekä saa väistää. — — —

Kun matkailijoita alkoi vilistä ympärilläni, läksin takaisin hotelliin. Puin Leon ja lähdimme sitten yhdessä Helmerin kanssa retkeilemään saarelle.

Meillä oli ihana päivä.

Tämä ihmeellinen, meren saartama Capri on minusta kuin kuva yksilöstä suuren kaikkeuden ympäröimänä. Se on niin pienen pieni ja kuitenkin maailma täynnä rikkautta.

Napolissa, Hotel Cavour.

Läksimme tänä aamuna Caprilta. Illalla luulen Helmerin aikovan suoraa päätä Veneziaan.

Hänen ystävällisyytensä matkalla Capriin ja ensi päivänä siellä rohkaisi minua niin, että eilen iltapäivällä pojan nukkuessa pyysin häntä huolehtimaan lapsesta, jos tämä heräisi. Läksin sitten yksin kävelyretkelle. Astuin reippaasti ja iloitsin itse siitä, että sitä jaksoin. Tunsin elpyneeni sielun ja ruumiin puolesta. Jaksoin tehdä huomioitakin, mitä en jaksa kun sieluni ja ruumiini ovat nääntymäisillään.

Kuivat, piikkiset kaktusmetsät, citroonalehdot, voimakaspiirteiset kalliomuodostumat, kaikki herätti mielenkiintoani. Ja ennenkaikkea meri, tuo ihana, ihmeellinen sininen ja säteilevä meri, joka Caprilla näkyy kaikkialla.

Viimein olin huipulla, jossa vieläkin on mielenkiintoisia jätteitä vanhasta linnasta.

Seisoin ylimmällä kallion huipulla, josta avautuva näköala on unohtumaton. Annoin taaskin luonnon lääkitsevän käden koskettaa sairasta sieluani. Sanoin uudelleen itselleni, että elämä sittenkin on jotain ihmeellisen suurta ja hyvää.

Silloin sattui katseeni raunioksi rappeutuneeseen kivikaiteeseen alempana. Siitä oli Rooman cesareilla ollut tapana viskauttaa mereen orjia tai muita, joihin heidän vihansa kohdistui.

Tämä näky luhisti minut raskaudellaan kuin maan tasalle. Ymmärsin miksi ihminen on tehnyt tämän ihanan maan. Näin millaiset ovat ne jäljet, joita hän on jättänyt ja yhä jättää elämään. Aavistin mitä sulkeutunut, kadotettu paratiisi merkitsee ihmissuvulle. Ja sieluni itki verikyyneleitä.

Caprin lumoava kauneus teki vastakohdan järkyttävän raskaaksi.

Käännyin väsyneenä takasin hotelliin. Ovella tuli Helmer vastaan. Hänellä oli poika käsivarrellaan. Mutta nähdessään minut hän melkein viskasi lapsen syliini.

— Palkaton passari on rouville mukava näin kalliina aikana.

— Anna anteeksi. Viivyin kauemmin kuin olin aikonut. — Jatkoin matkaa pihalle, sillä ovensuussa, johon olimme pysähtyneet, vilisi ihmisiä. Ei ollut takeita siitä, ettei joukossa ollut suomea ymmärtäviä.

— Tällainen elämä ei sovi miehelle, ymmärrätkö?

Ymmärsin, että Helmerin oli tehnyt mieli jonnekin ja että poika oli ollut esteeksi.

— Mutta tämä on tietysti naisasiaa käytännössä, kiukutteli hän yhä.

Se mitä äsken vuoren huipulla syvästi ja voimakkaasti olin tuntenut, auttoi minua nyt. En vastannut, en kiivastunut. Mutta äänettömyyteni vain yllytti Helmeriä.

— Sinä tietysti et henno palkata lapsenhoitajaa.

— Roomassa olin vihdoinkin löytänyt yhden, mutta meidänhän täytyi jatkaa matkaa. Aioin siellä tehdä ahkerasti työtä.

— Sinä olet työhullu.

— Sillä pääomamme pienenee.

— Kiitos, että kerrankin sanot: pää_omamme_. Tavallisesti puhut yksikössä.

Luulen että katseeseeni nousi hengenhätää. Ainakin tunsin sitä. — Tiedätkö mitä kunnioitus ja arvonanto merkitsee aviovaimolle, kysyin. Tiedätkö, että jos ei voi kunnioittaa — —

Näin että Helmerin kasvoille nousi tumma puna ja suoni otsassa pullistui taaskin. Katse, jonka hän viskasi minuun, oli kuin vihaisen koiran puraisu. Sitten hän käänsi selkänsä meille ja jatkoi toiseen suuntaan. Muutaman askeleen päässä näin paljasjalkaisen pojan, joka oli törmätä aivan vasten Helmeriä. Viime hetkessä poika kuitenkin sai väistetyksi. Mutta näin, että Helmer tavoitteli häntä kävelykepillään.

Menin Leon kanssa näköala-aukealle. En katsellut, en nähnyt mitään. En ajatellutkaan. Olin vain. Ja poikaa pidin tietysti silmällä.

Kun hänelle tuli nälkä, käännyin takaisin hotelliin. Silloin näin Helmerin istuvan Hotelli Palman puutarhassa muutamien hienojen herrojen seurassa. Olin tuskin monenkaan sylen päässä, kun kuulin hänen askeleensa takanani. Hänen silmänsä loistivat ja suu nauroi. — Elma, Elma, olen tavannut erinomaisia ihmisiä. Toinen on amerikkalainen rahapohatta, toinen hieno englantilainen. Amerikkalainen kiinnitti huomiota sinuun mennessäsi ohitse. Hän ei tiennyt, että olet vaimoni. Mutta hän ihastui. Sanoi että näytät niin älykkäältä ja erikoiselta. Voithan tulla joukkoomme?

— Poika on pantava nukkumaan.

— Mutta sitten, senjälkeen?

— Jos jaksan. — Jatkoin matkaa katsomatta Helmeriin. Muistin niitä paljaita sääriä, joita hän tavoitteli lyödäkseen. Ajattelin tätä suurta iloa, joka nyt oli haihduttanut kaikki epäsoinnut hänen mielestään, ajattelin avioliittoa ja kunnioitusta ja omaa suurta mahdottomuuttani.

Olin kuin siipirikko, kun varhain tänä aamuna palasimme tänne Napoliin. Kaikki minkä näin ja kuulin, tapahtui kuin suunnattoman etäällä minusta.

Ihmisiä vilisi laivalla ympärilläni. He puhuivat Välimerestä, Siciliasta ja Caprin sinisestä luolasta. Käydä Caprilla näkemättä sen sinistä luolaa — se oli kuin käydä Roomassa näkemättä paavia. Sitten he puhuivat hotelleista ja ruuasta.

Sorrenton luona tuli joukoittain veneitä laivamme läheisyyteen. Ne toivat kaupungista tulevia matkailijoita laivaan ja veivät sieltä toisia. Jokaisesta veneestä huudettiin hotellin nimi kimakasti ja pitkittyvästi: "Tramontano", "Hotel Tasso", "Loreley". — Lähtevät huiskuttivat nenäliinojaan laivaan jääville. Muuan nuori neiti oli unohtanut veneeseen joukon ruusuja. Portieeri viskasi niitä hänelle kimpun, mutta hän viskasi ne vihaisen näköisenä takaisin. Kuulin, että hän seuraavassa tuokiossa tiedusteli, oliko ruokala laivassa ensiluokkainen.

Puristin poikaani lujemmin syliini. Olin yksin ja minua paleli Italian ihanan kesätaivaan alla.

Venezia.

Saavuimme eilen tänne ja asumme Hotel Reginassa.

Matka läpi yön oli kerrassaan kauhea. Juna oli täpötäynnä. Istuin melkein koko yön tavaroillani käytävässä. Olin asettanut Leon sohvan nurkkaan, joka matkan alkupäässä tuli vapaaksi. Helmerillä oli paikka toisessa päässä vaunua herrojen seurassa, joihin hän Napolissa oli tutustunut.

Ilma oli kääntynyt koleaksi. Se tuntui koko ruumiissa kuin kylmä kostea vaate, josta ei pääse vapautumaan.

Tämä kostea kylmyys on toista kuin meidän raittiit talvemme. Omasta puolestani olen kuitenkin nyt mielentilassa, jossa ulkonaiset seikat merkitsevät vähän tai ei mitään. Leosta vain huolehdin. Hän on ruvennut yskimään. Hänen yskänsä onkin ainoa ulkonainen asia, joka nykyään kykenee herättämään mielenkiintoani. Kysymys tulevaisuudesta on se keskipiste, johon keskitän kaikki henkiset voimani.

Voin sanoa, että olen sitä pohtinut jo vuosikausia. Olin alkanut pohtia sitä jo ennen Leon syntymää, mutta hän keskeytti ajaksi ajatukseni. Toivoin että hän onnistuisi siinä, missä itse olin epäonnistunut. Toivoin että hän houkuttelisi hyvän hereille Helmerissä.

Joka tapauksessa uskoin hänen tulevan jonkinlaiseksi yhdyssiteeksi. Mutta kun näin, että hän pikemmin erotti — sillä tavoin ainakin että tällainen kasvatus, jota hän nykyoloissa saa, ei voi olla hyväksi —, aloin uudelleen kysyä itseltäni mitä oli tehtävä. Ja vaikka lukemattomia kertoja olen päättänyt ja taas perääntynyt, olen sittenkin yhä vakaantunut siinä käsityksessä, että meidän täytyy erota.

Nyt on kysymys vain siitä, miten saan asian toteutetuksi, kun Helmer ei ota sitä kuuleviin korviin.

En tahtonut avioehdolla turvata taloudellista asemaani. Siksi en nyt voi yksinkertaisesti karata. Helmerillä on omaisuuteni hallussaan. Eikä hän vähällä laske sitä käsistään. Olen vähitellen tullut niin selvänäköiseksi, että armotta sanon itselleni: Meidän keskinäinen suhteemme on rahakysymys.

Voikohan mies koskaan käsittää mitä tämä tietää vaimolle?

En tiedä. Enkä tutkistelekaan. Sitä vain ajattelen, miten saisin suhteeni Helmeriin edes jossain määrin arvokkaalla tavalla selvitetyksi.

Ulkonaisessakin suhteessa on välttämätöntä, että olot pian muuttuvat. Minun täytyy saada käännöstyöni valmiiksi, eikä se käy mahdolliseksi ellei tämä matkustus paikasta toiseen lopu. Tarvitsen ansaita ja ansaitakseni tarvitsen sekä ulkonaista että sisäistäkin rauhaa.

Huolimatta näistä ajatuksistani, joita yhtenään haudon, olen nauttinut täällä Veneziassa. Olen siitä itsekin ihmeissäni. Mutta Venezia on vastustamaton.

Kun eilen varhain aamulla saavuimme asemalle, sataa tihuutti ja seutu oli paksun sumun peitossa.

Läksimme lautalla Canale Grandelle ja kuljimme aluksi kuin säkissä. Mutta odottamatta alkoi sumu hälvetä. Pilvetkin hajaantuivat niin äkkiä kuin syrjään vetäisty esirippu ja aurinko viskasi tuhlailemalla kirkkainta paistettaan laguunien kaupunkiin. Vanhat, likaiset marmoripalatsit loistivat sen valossa hohtavan valkeina. Marcus-kirkon kupoolit ja huiput sirotekoisine veistoksineen kuvastuivat köykäisinä kuin pitsikudos taivaan sinitaustaan. Palatsien parvekkeilla näin hengessä entisaikojen ihmisiä: neitosia helmet ja jalokivet rinnallaan ja ritareja komean loistavassa asussa. Näin gondolieerejä, jotka laulaen kiitivät eteenpäin laguunin laineilla ja kyyhkysiä, jotka rakastavalta veivät tervehdyksiä odottavalle armaalle.

Rooma on suuren entisyyden, voimatekojen maa. Rooma pakottaa ajattelemaan. Rooma kasvattaa. Venezia on päivänpaistetta ja väriä, se on satua ja säveleitä. Siellä ei syvennytä, ei harkita, siellä ihminen vain elää aurinkoiseen kesäpäivään syntyneen perhosen elämää.

Olin kiitollinen siitä, että sain ja jaksoin tuntea tätä.

Suurin osa sitä päivää meni minulta kuitenkin — nukkumiseen. Olin lopen väsynyt. Leokin on enimmäkseen nukkunut. Ja itse teen pian taas hänelle seuraa.

Seuraavana päivänä.

Tänään nousimme virkistyneinä, sekä Leo että minä. Lähdimme heti Marcon torille. Aurinko oli kuitenkin ennättänyt sinne ennen meitä — yhtä säteilevän kirkkaana kuin eilenkin.

Dogien palatsi, kirjastotalo kaikki säteili ja loisti.

Leo oli haltioissaan kyyhkysistä. Hän tepasteli pitkin toria ja kirkaisi ilosta joka kerralla, jolloin kyyhkysparvi pyrähti lentoon hänen sitä tavoitellessa.

Aamun aurinkoinen tunnelma tempasi minutkin mukaansa. Koko Venezia näyttää minusta iloiselta kesäperhoselta. Ihmiset laulelevat kulkiessaan katua pitkin. Naisilla on hartioillaan suuret huivit, joista riippuu pitkiä reunahetaleita, jotka tanssivat ja hyppelevät tahdissa astujan liikkeiden kanssa.

Olimme sekä Leo että minä Venezian valoisuuden lumeissa, kun Helmer Marcon torilla tuli luoksemme. Hän oli ollut parturissa ja halusi nyt aamukahvia. Menimme yhdessä läheiseen ravintolaan.

Sieltä poistuessamme syntyi kohtaus, joka on antanut minulle paljon ajattelemista.

Helmer pyysi, että minä kukkarostani suorittaisin maksun. Hänellä ei ollut sopivaa rahaa. Teinkin sen, mutta pyysin sitten Helmeriltä setelirahaa. Minun hallussani oleva raha oli aivan lopussa.

— Minulla on vain 500 liiran rahoja, esteli Helmer ensin.

— Anna vain niitä.

Hän ei antanut, penkoi kukkaroaan ja löysi 50-liiran. Sen hän antoi minulle. Katse väisti. Näin siitä kuitenkin vilahduksen, jossa mielestäni oli pelkoa.

Samassa hän hätäisesti ehdotti, että menisimme katsomaan Dogien palatsia. Menimmekin, mutta minä kuljin kuin unessa. Heräsin vasta kun kuljimme vankilan pimeissä komeroissa. Etenkin huone, jossa Byron oli viettänyt vuorokauden voidakseen käsittää jotakin sinne teljetyn tunteista, teki minuun syvän vaikutuksen.

Kuinka oikeassa hän olikaan! Me rajoitetut raukat emme käsitä paljonkaan siitä, mitä emme itse ensinkään ole kokeneet.

"Huokausten silta" tarttui sisimpääni kuin tuskasta värisevä käsi. Se toi äkkiä Venezian eteeni ihmeellisenä elämää edustavana kuvana.

Aurinkoista iloa paistaa pinta, keskustassa, lyijykammioissa ja Huokausten sillalla sykkii sen tuskasta värisevä sydän.

* * * * *

Kuulin samassa Helmerin kutsuvan. Hän ehdotti matkaa Liidoon.

Puolen tunnin kuluttua olimme kiitämässä merellepäin. Lokit lentelivät iloissaan ympärillämme, nekin paistavan valkeina kuin koko laguunien kaupunki. Gondolieerit kiitivät laulaen ohitsemme ja pylvään päähän pystytetystä pyhimyskuvasta liehui heleäkukkainen seppel.

Taaskin oli iloa, väriä ja aurinkoa kaikkialla.

Minä ajattelin tuskasta väräjävää sydäntä, joka oli kätkössä katseiltamme.

Yöllä.

Arpa on langennut. Nyt tiedän mitä tahdon ja mitä minun on tehtävä.

Kun tänään istuimme Liidon rannalla ja Leo ylen onnellisena leikki Adrianmeren huuhtelemassa hietikossa, sanoin odottamatta suoraan: — Helmer, olen näihin aikoihin usein ajatellut isää. Ja sinun äitiäsi myöskin. Helmer, he rakastivat meitä molempia. Ehkä sinä heidän tähtensä tahtoisit selvittää välimme siten, että antaisit minulle vapauteni.

Hän karkasi pystyyn, ja näin että hän vaivalla hillitsi itseään. — Että kehtaatkin, sanoi hän viimein. — Etkö tiedä, että he kunnioittivat kotia ja perhe-elämää?

— Talo ei sellaisenaan ole koti eikä avioliitto avioliittoa siitä syystä, että sillä ulkonaisesti on avioliiton muoto. — Katsoin häneen rauhallisesti ja tyynesti. Mutta sekin taisi ärsyttää.

— Kenen on vika? sai hän vaivalla kysytyksi.

— Ei puhuta siitä. Minä en aio missään tapauksessa tehdä itseäni syyttömäksi. Mutta elämämme tällaisena on taloudellinenkin mahdottomuus. Toisekseen se mielestäni on moraalinen mahdottomuus — myöskin ajattelen pojan tulevaisuutta.

— Taloudellinen mahdottomuus?

— Minä en voi elättää meitä kaikkia.

— Ja mistä sinä tiedät, etten minä siihen pysty jos tahdon? — Hän harppasi rantaa, sieppasi Leon syliinsä ja seisoi äkkiä edessäni poika olallaan. Poika nauroi tietysti rajun iloisesti. Ja Helmer tanssitti häntä korkealla. — Me kaksi perustamme kodin, puheli hän. — Mene sinä minne tahdot.

Silloin karkasin pystyyn ja minusta tuntuu siltä, että koko olemukseni oli raivoa. — Sinä heittiö — viskasin tulemaan —, sinun hyvyyteesi minä typeryydessäni olen uskonut. Sinun tunteittesi rehellisyyteen luotin! Mutta sinussa ei ole mitään, ei mitään, millä olisi arvoa. Sellainen isä ei saa kasvattaa minun lastani!

— Lastamme, oikaisi hän. — Et kai sinä tahdo ilmoittaa —

Hän ei juljennut lopettaa lausetta. Ehkä katseenikin pakotti vaikenemaan.

— Ei isän oikeuksia niinkään syrjäytetä, sanoi hän painokkaasti.

— Sinä et ole täyttänyt velvollisuuksiasi perheen elättäjänä. Jos sinä et tahdo olla inhimillinen, en enää pelkää oikeudenkäyntiäkään. Totuutta tahdon joka elämän suhteeseen. Mutta sinä pelkäät totuutta.

Ääneni oli varmaan värissyt suuttumusta, koska poikakin parahti itkuun. Helmer rupesi tietysti hellästi häntä lohduttamaan. Minä olin muka luonnoton naisasianainen, joka pelästytin kuoliaaksi oman lapseni. Hän oli isä ja hän aikoi pelastaa lapsensa.

Seisoin hetken puutuneena. En voinut puhua. Silloin hän jatkoi:

— Jos karkaat, jäävät rahasi minulle. Ja jos rupeat käymään oikeutta, luuletko että sinä voittaisit? Tiedätkö, että tarvitset monenlaisia ja rumia todistuksia sellaisessa jutussa. Eikä sinulla ole todistuksia — ei mitään. Kuuletko — ei mitään!

Kuulin ilkkuvaa iloa hänen äänessään. Ja yhtäkkiä ymmärsin enemmän kuin hän oli sanonut. Hän puhui todistuksista, ei itse asiasta. Tunnen häntä tarpeeksi tietääkseni mitä se merkitsee. Tunsin itseni sisäisesti täysin vapaaksi. Ja samassa näin kuin salaman valossa, mitä minun piti tehdä.

Meillä on täällä Hotel Reginassa eri huoneet, jota emme asuntopulan vuoksi läheskään aina ole saaneet. Nyt on oikea hetki käsissä. Olen jo pakannut tavaramme. Rouva Biondille olen myöskin kirjoittanut. Ilmoitin, että ehkä jonkun ajan kuluttua palaan Roomaan ja kysyin, voisiko hän hankkia minulle ja pojalle halvan, vaatimattoman huoneen.

Pian herätän Leon ja sitten lähdemme.

Bozen.

Olemme täällä vain muutaman tunnin. En uskalla, en tahdo jäädä Italiaan. Olen saanut passini kuntoon ja jatkan yli rajan Saksaan. Siellä aion kääntyä "tonttu-ukon" puoleen tai matkustaa sinne, missä maalaistuttavani suurine surullisine silmineen asuu. Kirjeen rouva Biondille panin kuitenkin postiin. Ehkä voin talveksi palata Italiaan.

En tiedä olisinko uskaltanut toimia näin rohkean ripeästi. Enhän ole toiminnan ihminen. Mutta suuri sisäinen tuska hätyyttää ja tietoisuus näistä muutamista hyväntahtoisista, joskin vähäväkisistä tuttavistani antaa minulle kuin jalan sijaa ja herättää toiveita.

Helmerillekin kirjoitin lyhyesti:

Helmer!

Kun eilen et tahtonut antaa minulle omaa rahaani, näin katseessasi pelkoa. Kun Liidossa puhelimme, näin etten sanoilla voi selvittää suhdettamme. Tämä pani minua toimimaan.

En ole luotasi karannut vaimo. Aion selvittää taloudelliset seikat välillämme ennenkuin eroamme. Minun täytyy kuitenkin nytkin tehdä työtä ja ansaita. Sitä en voi sinun seurassasi. Siksi olen nyt matkalla johonkin hiljaiseen paikkaan työntekoon. Osoitteeni saat kotimaasta … lakiasiain toimistolta. Sinne kirjoitan nyt samalla. Jos kadut sanojasi ja tahdot sitä osoittaa sillä, että sovinnossa järjestämme suhteemme, voit siitäkin ilmoittaa … toimistoon. En pyydä sinulta mitään mahdottomia. Tahdon vain itse hallita omaisuuttani ja rauhassa kasvattaa poikaani niiden totuuteen ja vanhurskauteen perustuvien periaatteiden mukaan, joita omat vanhempani minuun juurruttivat.

Jollet tätä aikomustani tee mahdottomaksi, tahdon poikamme mielessä aina ylläpitää helliä tunteita sinua kohtaan.

Vaatimuksissani olen kuitenkin järkähtämätön. Olen epäröinyt ja taistellut. Koetin uskoa hyvyyteesi ja syytin itseäni paljosta. Nyt on uskoni kuollut. Olet vihdoinkin saanut sen hengiltä.

Ainoa, mihin sinuun nähden uskon, on että olin omaisuutta edustava koukku, johon isäni kuollessa tartuit tietoisena siitä, että olin helposti petetty, elämää ja ihmisiä tuntematon nainen.

Minä olen niittänyt sadon teoistani. Ja sinäkin niität.

Elma.

Mittenwald.

Taasen Saksassa! Sydämeni riemuitsee. Huoahdan kuin pyytäjäänsä paennut lintu. Pelkäsin pitkin matkaa, että Helmer sittenkin jollain tavoin minut saavuttaisi.

Lähtö Veneziasta oli oikeastaan rauhallisin osa matkasta.

Tiesin Helmerin silloin vielä nukkuvan.

Leo oli merkillisen tyytyväinen ja aivan ääneti, vaikka herätin hänet keskellä yötä. Kannoin hänet sylissäni ja asuntolan palvelija työnsi tavaroillamme kuormitettuja rattaita. Sitten läksimme kello puoli neljä astumaan ahtaita, kivimuurien lomitse eteenpäin luikertelevia solan tapaisia katuja. Saattajan raskaisiin askeleihin ja rattaiden räminään vastasi kivimuurien ja kivitetyn kadun kumea kaiku. Muuten oli hiljaista kuin haudassa. Ja katuvalaistuskin oli heikkoa, himmeää. Siellä täällä vain paloi jokunen lyhty, joka valaisi vaivaisesti kuin sairashuoneen yölamppu.

Ilma oli samanlaista kuin meidän tullessamme. Raskas sumu tuntui peittävän kaiken. Ei näkynyt iloista väriä missään, ei kuulunut säveltä, ei sanaa, ainoastaan rantaan raukeavan aallon surunvoittoista, soinnukasta solinaa.

Öisten aaltojen keinuttamana, huntu silmillään nukkui meren morsian.

Mutta valvoiko lyijykammioissa lähellä Huokausten siltaa sen tuskasta väräjävä sydän? — — —

Painoin alas raskaat ajatukseni. Olimme lautan lähtöpaikassa. Minun täytyi huolehtia sekä pojasta että tavaroista.

Nyt olemme täällä pienessä kauniissa vuorikylässä, jota mahtavat lumilatvaiset Alpit vartioivat.

Täällä lepäämme.

München.

Olen käynyt asuntolassa, jossa on "toinen puoli" ja "toinen puoli". En tahtonut asettua asumaan sinne, jottei Helmer sieltä saisi jälkiäni seuratuksi. Mutta menin tietysti heti tapaamaan tonttu-ukkoa.

Vanhusta en saanut tavata. Hän on muuttanut. Ja kuultuani minne, olen itkenyt silmäni kipeiksi hänen kohtaloaan ajatellen.

Hänen ainoa pidäkkeensä on poissa. Nuo langansäikeiset, pienet sormet ovat kylmenneet. Jalka ei koskaan ottanut kannattaakseen.

Se isku mursi vanhuksen. Hän ei enää näe aurinkoisia unia uunin läheisyydessä. Hän huutaa, huitoo käsiään ja kiroaa kaikkia, joiden kanssa hän tulee kosketukseen. Hän puhuu valkoisesta leivästä ja heinäkuormasta, jota pojat ajavat. Hän huutaa, että heidät sieltä vietiin sotaan. Ja kaikki ihmiset ovat panneet toimeen sen sodan. Sentähden kiroo hän kaikkia.

Johtaja Ling kertoi minulle pitkälti ja monisanaisesti tästä. Hän mainitsi senkin, että ukolle oli varattu mahdollisimman halpa paikka hoitolassa. Hänellä ei enää ollut paljonkaan varoja. Hän oli tahtonut itselleen huoneen asuntolan "paremmalla puolella" siitäkin syystä, että hän pelkäsi "toiselta puolelta" vievänsä jotain vahingollista tyttärentyttärelleen. Eihän sitä tietänyt mitä sinne kukin toi — kadun kuljeksijoita olivat useimmat ja paidatta täytyi siellä kaikkien nukkua, jotteivät kuljettaisi vuoteisiin mitään ja jotta edes hieman tuuleutuisi se vaatekappale, joka muuten oli käytännössä kunnes lahosi.

— Niin, niin, jatkoi johtaja, — ja hautajaisiinkin meni suuret summat. Ukko ei ajatellut eikä kysynyt mitä maksoi. Kukkia piti olla ja valkea kirstu ja nimikilpi ja vaikka mitä. Ihan kuin prinsessalla. Meneehän ne rahat sellaiseen.

Minä sanoin kiireisesti hyvästit. En tahtonut kuulla enempää enkä tavata muita.

Yksin olen täällä asunnossani itkenyt Leon nukkuessa.

Tahdon lähteä ensi junalla. Kirjoitin Mittenwaldista maalais-ystävälleni ja sainkin tänään vastauksen. Hän on hankkinut minulle asunnon erään ystävänsä luona siinä pienessä syrjäisessä vuoristokylässä, jossa hän itse asuu.

Vuoristossa.

Olemme perillä, Leo ja minä. En voi sanoa millaisin tuntein katselen näitä seutuja, joissa olen löytänyt lepo- ja turvapaikan. Nyt vasta tunnen, kuinka pohjattomasti olen kärsinyt ja kuinka sairauteen saakka uupunut sieluni on. Mutta samalla tunnen, että täällä lääkitsevän, suurpiirteisen luonnon helmassa voin sekä virkistyä että tehdä työtä.

Jo tämä ensimmäinen päivä on ollut juhlaa. Läksimme eilen junalla tänne vuoristoon, olimme yötä eräässä kylässä rautatieverkon risteyspaikalla ja jatkoimme varhain postivaunussa.

Leo oli tietysti haltioissaan hevosella ajosta. Ja hänen ilonsa oli sydämelleni suloista makeutta. Nautin itsekin. Tämä vuoriseutu on verrattoman ihanaa. Mahtavat vuorenharjanteet lumipeitteisine latvoineen muodostavat taustan. Keskustassa juosta vilistää viheriälaineinen vuorivirta. Se huuhtelee meheväkasvuisia niittyjä ja somia kukkasrantoja. Niityillä maleksii kaunis karja, jonka kellojen kalkatus säestää kohisevan virran iloista laulua.

Joki kohisee aivan nykyisen asuntommekin läheisyydessä. Olin jo tänään sen rannalla pesemässä vähän vaatteita Leolle. Poika istui onnellisena vieressäni ja kasteli nauraen varpaitaan kylmässä vedessä. Sitten paistatti hän päivää ja poimi kukkia nurmikolla minun parsiessani hänen sukkiaan. Läheisen talon aidanseipäällä kiekui komea kukko. Pienet, pehmeävillaiset karitsat hyppelivät aitauksen sisäpuolella.

Kaikessa oli ihanaa, voimia antavaa maalaistuntua ja sitäpaitsi Leolle ehtymätöntä iloa.

Illemmalla, kun kellot helähtivät soimaan läheisessä pikku kirkossa, läksin sinne Leon kanssa. Sain vastustamattoman halun mennä tuonne maalaiskirkkoon siellä päättääkseni tämän ensimmäisen pyhäisen lepopäiväni.

Eräässä pienessä syrjäkappelissa paloi kynttilöitä ja näin, että monet suuntasivat askeleensa sinne.

Minäkin seurasin toisten esimerkkiä. Enkä sitä tehnyt suotta. Kappelin perällä, hieman yläpuolella palavia kynttilöitä, näin ihmeellisesti liikuttavan, puusta veistetyn "Pietàn". En ole saanut selkoa tekijästä, mutta paljon hän on pannut luomaansa. Kylmänä ei kukaan voi katsella äidin helmassa lepäävää kärsimysten miestä, jonka avoimesta sydänhaavasta veri juoksee virtana.

Kärsivä puhuu kärsiville, sen käsitin katsellessani sitä harrasta joukkoa, joka oli kohokkeen edessä polvillaan. Siinä oli miehiä ja naisia, vanhoja ja nuoria. Muuan vanha mies, joka hieman muistutti "tonttu-ukkoa", pyyhki silloin tällöin silmiään arasti kuin olisi hän hävennyt kyyneleitään. Nainen hänen rinnallaan itki lohduttomasti niin kuin se, joka ei vielä ole tottunut kärsimään.

Odottamatta kuulin jonkun mainitsevan nimeäni. Kappelin pimennosta astui luokseni nainen, jonka kohta tunsin hänen suurista surumielisistä silmistään. Nyt nuo silmät kuitenkin loistivat hämmästyttävän iloisina.

— Armollinen rouva — hän kävi herttaisen ystävällisesti käteeni — koko päivän olen teitä ajatellut. Olisin tullut tervehtimään, mutta en töiltäni ehtinyt. Vaan tänne täytyi tulla, sillä juuri tänään sain tiedon, että rahaa Amerikasta on tullut.

Hänen äänensä vapisi ja koko olento tuntui olevan iloista, jännitettyä odotusta.

— Huomenna minä saan sen. Menen postiin hakemaan. Ja sitten tulen kertomaan. — Mutta tänä iltana täytyi jo tulla kiittämään. Te ymmärrätte!

Minä ymmärsin. Ja kätkin oman sieluni lääkitykseksi sen tietoisuuden, että ainakin yksi oli tuonut tänne temppeliin ei kärsimyksiä vaan kiitosta.

Sieluni oli kuin täynnä ennen aavistamatonta hiljaista rauhaa, kun Leo käsivarrellani nousin ylöspäin luikertelevaa polkua asumukseemme. Tämä ihmeellinen maalaistunnun täyttämä pyhäinen päivä on lahja, josta minä kiitin.

Mutta en uskaltanut pysähtyä siihen. Ajattelin sen päivän edeltäjiä, ristiriidan täyttämiä, raskaita tuskan hetkiä. Eivätkö ne olleet minulle antaneet sitä, mistä kiittää vielä enemmän? Olisinko tahtonut hävittää ne elämästäni?

Pääni painui. Tiesin mitä ne olivat maksaneet, mutta tunsin myöskin, että ne olivat antaneet minulle jotain ajallisia arvoja suuriarvoisempaa.

Toukok. 25. p.

Tänään oli minulla varhaisesta aamusta alkaen ihana työpäivä. Olen päässyt käännöstöissäni hyvän kappaleen eteenpäin. Talossa asuva pieni kymmenvuotias tyttö on luvannut tulla minulle Leon hoitajaksi, t.s. leikkitoveriksi. Tänään he leikkivät kukkaisella nurmella aivan ikkunani alla minun tehdessäni työtä. Kuulin heidän äänensä, näin Leon rajattoman ihastuksen kun hän tavoitteli kanoja ja ankkoja käsiinsä ja tunsin nuoren vastaniitetyn heinän tuoksua.

Hetkittäin unohduin uskomaan itseäni maailman onnellisimmaksi ihmiseksi.

Siitä luulosta pääsin kuitenkin jo iltapäivällä. Eikä sen jälkeen työkään enää ottanut sujuakseen.

Olin vielä parhaassa kirjoitusinnossa, kun näin vanhan tuttuni matkalla postiin. Hän huiskutti iloisesti paperilappua. Arvasin että se oli kuitti, jolla hän saisi kirjeensä.

Kun laskelmieni mukaan hänen oli aika palata, jätin hetkeksi työni ja läksin häntä vastaan. Leo pyrki mukaan, itki kun ei päässyt ja sai pahan yskäkohtauksen. Hänen yskänsä huolestuttaa minua vähän.

En kuitenkaan myöntynyt hänen tahtoonsa. Tahdon tehdä kaikkeni kasvattaakseni häntä hyvin. Tunnen vastuuni monessa suhteessa tavallistakin suuremmaksi.

Tällä kertaa tuntui minusta lisäksi siltä kuin olisi ollut sopivinta, että menin yksin. Ja hyvä olikin että niin tein.

Sain mennä jokseenkin pitkälle ennenkuin näin odotetun lähenevän. En huomannut miten hitaasti hän kulki, joudutin vain omia askeleitani. Ja minun äänessäni värähti kai iloista odotusta, kun pysähdyin hänen eteensä kysyen: — Saitteko sen?

Hänen painunut katseensa kohosi. Se näytti minusta omituisen lasittuneelta. — Sain, vastasi hän soinnuttomasti.

— Ettekö te — aloin tiedustella. Samassa muistin "tonttu-ukon" enkä uskaltanut jatkaa. Minusta tuntui siltä kuin tässäkin olisi tapahtunut jonkinlainen sisäinen murtuminen.

— Kyllä kai hän elää, teidän lankonne — se miljoonien mies, kysyin hätäisesti.

— Kyllä, kyllä.

— Ja hän lähetti?

— Viisi dollaria.

Vaimo jatkoi matkaa. Minä seurasin puhumattomana.

Toukok. 28. p.

En ole jaksanut ajatella muuta kuin tuota viiden dollarin lahjaa. Työtä olen tietysti tehnyt oikeastaan aamusta iltaan. Mutta sieluni on kärsinyt kärsivän kanssa.

Kuka onnellinen ihminen käsittää miltä tuntuu, kun viimeinen toivo pettää?

Jos kärsimykset auttavat meitä toisia kärsiviä käsittämään, kannattaahan silloin kärsiä. Tätä olen itseeni nähden ajatellut.

Toukok. 30. p.

Olen tehnyt niin ahkeraan työtä, etten ole edes ollut huolissani Leon yskästä, vaikka se joskus onkin korvaani sattunut. Ja silloin se on riipaissut sisintänikin. Tänä iltana tulin kuitenkin oikein levottomaksi.

Olen pannut hänelle kääreen ja toivon, että saamme nukkua.

Toukok. 31. p.

En enää jouda itkemään, en toisten enkä omia surujani. Leo on sairaana. Hän hengittää huohottaen, pieni rinta on alituisessa, tuskallisessa liikkeessä. Koko ruumis on polttavan kuuma.

Olemme valvoneet kaksi yötä, hän ja minä, kumpikin kamppaillen kärsimyksinemme.

En tutkistele enkä ajattele. Tunnen vain jäytävän raskaasti, etten uskalla, en saa sydämeni itsekkäillä toivomuksilla pidättää häntä täällä.

Mutta mitä se tietää?

Hyvä Jumala, käsittääkö toinen ihminen mitä tuntee se äiti, joka ainoan lapsensa tautivuoteen ääressä ei uskalla toivoa hänen elämään jäämistään?

Tietoisuus tästä turruttaa tunteeni ja puuduttaa koko olemukseni. Minä huudan syvyyksistä Hänen puoleensa, jolla oli hyvät ja pyhät aikomukset ihmisten onneksi ja joka tietää, miksi me poloiset olemme elämän muodostaneet.

Minä en puolusta itseäni. Minä en syytä ketään, mutta näen elämän täynnä verisiä askeleita meidän ihmisten rikkomuksista.

Täälläkö tahtoisin pidättää lastani — jotta maa ehkä kerran kantaisi merkkiä hänenkin rikkomuksistaan ja jotta hänenkin sydänverensä vuotaisi kipeissä kärsimyksissä niinkuin kaikkien, jotka rikkomuksen polkuja polkevat…

Minä en ajattele. En uskalla. Minä en tutkistele syitä enkä seurauksia kuten muuten usein. En tapani mukaan pengo tunteitani. Minä en jaksa.

Kesäk. 2. päivänä.

Tauti on keuhkokuumetta. Käännettä odotetaan. Lääkäri näyttää vakavalta.

Joskus näen kuin ruumiillistuneena edessäni sen tyhjyyden, joka syntyisi elämässäni, jos lapseni viedään minulta. Mutta minä en saa, en uskalla sitä ajatella. Elämä on monelle polttavaa erämaata. Minulle jäisi ainakin muisto pehmeistä pienistä kätösistä, jotka ovat kiertyneet kaulaani, ja silkinkiiltävästä tukasta, joka minulle on ollut suloisena auringonpaisteena.

Ja lapseni sielu, sehän joka tapauksessa jäisi elämään. Sen kohtaisin joskus.

Lapseni kuolinvuoteen ääressä tunnen, ettei elämä lopu tähän, tunnen ettei sitä jaksaisi, ei kannattaisi elää jos niin olisi.

Muistelen päiviä poikani syntymisen jälkeen, jolloin sairaalan hiljaisuudessa tutkistelin ihmiseksi tulemisen salaisuutta.

Nyt hänen tautivuoteensa ääressä tunnen samaa. Keskellä tuskaani palvon elämää, joka ei voi kuolla.

Minä olen kuin muinen Monika polvillani lapseni vuoteen ääressä ja suutelen raskaasti huohottavaa rintaa, jossa iäinen henki asuu.

Hän ei kuole, ei kuole, toistan itselleni. Ja minä rukoilen tuskiemme tuntijaa, että hän auttaisi minua aineen kahleista, niin että ilolla antaisin poikani siirtyä täältä, jos niin on paras.

Mutta minä käyn myöskin tilille itseni kanssa.

Olen etsinyt kärsimysteni ja rikkomusteni syitä ja koettanut olla ankara itselleni. Tiedän, että tahtoni ja tarkoitukseni oli hyvä ottaessani Helmerin. Mutta tein sittenkin rikoksen elämän pyhintä lakia vastaan.

Onkohan elämäni siksi vasten tahtoani muodostunut hätä- ja varoitushuudoksi muille?

En uskalla vastata.

Paljon ajattelen myöskin Helmeriä. Hän rakastaa poikaa. Ja nyt on Leo sairaana.

En voi pääasiassa peräytyä. Sovinto lapsen sairasvuoteen ääressä olisi sopiva kohtaus avioliittotarinassa. Mutta todellisuus on usein armottomampi kuin kirjat.

Yhteisestä kodista ja avioliitosta ei voi olla puhetta, ei ainakaan vielä. Mutta tunnen että hänen oikeutensa isänä ovat pyhät, kuten minun äitinä. Kadun kylmää, katkeraa mieltä, jossa hänelle kirjoitin Bozenista, ja soisin että tietäisin missä hän on, jotta voisin antaa hänelle tietoja Leosta.

Sydänyöllä.

Leo nukkuu nyt mielestäni hiukan rauhallisemmin. Lääkäri arveli, että käänne voi tapahtua huomenna. En uskalla panna maata, en hetkeksikään, siksi kirjoitan. Aion kirjoittaa Helmerillekin. Hän on ehkä sittenkin vielä Veneziassa. Herrat, joihin hän Napolissa tutustui, aikoivat jäädä sinne pariksi viikoksi. Luulen, että hän jää heidän seuraansa. Jos Leo huononee, sähkötän Veneziaan. Jos hän paranee, lähetän kirjeeni joka tapauksessa, jotta Helmer näkee etten ajattele häntä katkeruudella ja että tunnen tarvetta pyytää häneltä anteeksi jokaista kiivasta, loukkautunutta sanaa, jolla olen hänen mieltään pahoittanut. Ja senkin tahdon selvyyden vuoksi sanoa, että vaikka pyydän eroa, koskee se vain oikeutta hoitaa omaa omaisuuttani ja rauhassa kasvattaa lastani. "Vapaana avioliittoon" en tule koskaan pitämään itseäni. Ja jos Helmer muuttaa elintapojaan, ovat kotini ovet auki hänelle. Hänhän on Leon isä. Se sitoo ja velvoittaa. Tunnen sen, vaikka ero sittenkin jää suorastaan velvollisuudeksi.

Aamupuolella.

Leo on tullut levottomammaksi. Seuraan sydän täynnä tuskaa jokaista hänen pienintäkin liikettään, jokaista värettä hänen polttavanpunaisilla kasvoillaan.

Olen tänä yönä ajatellut sitä pientä punaista ruusua, joka mielestäni kerran johti minut harhaan. Silloin se sanoi minulle: "Hän teki minkä hän taisi. Tee sinä samoin." Ja minä tein. Mutta minä erehdyin. Ja nyt minä ymmärrän, että se ruusu ei olekaan muuta kuin kärsivä ihmissydän. Ja se puhuu jokaiselle siitä, mitä hänen omassa sydämessään on.

Mutta tänä tuskanyönä käsitän myöskin, että se riippuu siellä, mistä kärsivä saa tukea ja turvaa.

Illalla.

Olen käynyt lapseni kanssa kuoleman portilla ja tiedän miten alastomaksi ihminen siellä riisutaan.

Suuren levottomuuden ja tuskan jälkeen pääsi Leo aamulla viimein nukahtamaan. Juoksin silloin viereiseen majataloon, jonka seinällä on postilaatikko. Vein sinne kirjeeni Helmerille. Se oli minusta tehtävä näinä raskaina tilintekohetkinä.

Palatessani näin postimiehen ja sain ihmeekseni kirjeen. Se oli rouva Biondilta, jonka olemassaolo näinä päivinä on minulta melkein unohtunut.

Epäröin avatako kohta vai ei, mutta kun Leo yhä nukkui ja levollisemmin, aloin lukea.

Rakas rouva Rönn!

Teidän kirjeenne ja etenkin osoitteenne teki minut hyvin iloiseksi. Minulle on tapahtunut paljon sen jälkeen kun erosimme.

Mieheni sairastui äkilliseen ja ankaraan vatsatautiin. Te tiedätte, että hän oli heikko, ja tauti tuli ankarana. Hän huononi hirvittävän nopeasti.

Muistatteko että ihailitte hänen hienoja, kauniita piirteitään? Minä en viime vuosina voinut iloita niistä. Näin vain hänen sairaan sielunsa. Mutta nyt! Olisittepa olleet näkemässä!

Usein hän ei voinut puhua tuskiltaan. Mutta minulle riittää koko elämäni ajaksi iloa siitä, mitä hän sanoi. Hän piteli kättäni omassaan ja hyväili sitä. — Sinä olet ollut uskollinen — aina uskollinen, vaikka olen epäillyt, sanoi hän. Ja hänen katseensa loisti.

Kaikista näistä raskaista vuosista huolimatta en ole koskaan unohtanut sitä katsetta, jonka sain kun hän ensi kertaa suuteli minua. — Mutta tämä oli vielä paljon, paljon kauniimpi. Se otti minut suureen lämpimään syleilyyn. Ja se lämmittää minua vieläkin.

Mieheni kuoleman johdosta oli huolehdittava paljosta. Te tiedätte ehkä minkälaista on, kun kuolema tulee taloon. Pikku tyttöni saivat tavallistakin enemmän huolehtia itsestään. Silloin tapahtui onnettomuus. Giovannina oli pudota ikkunasta. Iso sisko tahtoi pelastaa hänet, mutta ei jaksanut. He putosivat molemmat juuri siitä ikkunasta, jossa te ensi kertaa näitte heidät. Se on neljännessä kerroksessa, kuten muistatte.

He saivat kukin oman pienen valkoisen arkkunsa ja heidät haudattiin yhdessä isän kanssa. Sain heidät asetetuksi niin, ettei näkynyt paljon jälkiä heidän ruhjoutumisestaan. He olivat molemmat kauniit ja suloiset kuin pienet valkopukuiset enkelit.

Suutelin moneen kertaan kaikkia rakkaitani. Ihmiset sanoivat minulle, etten saisi sitä tehdä. Mutta minun täytyi. Sillä he olivat minulle niin rakkaita kaikki kolme ja sydämeni oli täynnä kiitollisuutta.

Olen Teistä ehkä hyvin luonnoton äiti. Mutta minä tunnen elämän raskauden. Pikku karitsoillani on nyt hyvä olla.

Muuten soimaisin itseäni tapahtumasta ja surisin lohduttomasti, mutta minulla oli aina surua sydämessä näistä nuoremmista. Nyt otti Jumala ja Pyhä Äiti sen murheen pois.

Nurisin ennen. Pelkäsin elämää. Se oli mielestäni vain kovaa — ainakin minun kohdallani. Nyt tunnen olevani suuresti armoitettu nainen. Viimeiset raskaat vuodet veivät minulta kaiken, minkä elämäni keväinen rakkaus oli minulle suonut. Nyt se annettiin minulle takaisin hetkissä, joihin sisältyi enemmän kuin pitkään ihmisikään. Ja lisäksi on minulla poikani. Hän syntyi ennen kuin olin miehessäni huomannut taudin oireita. En osannut pelätä häntä kantaessani enkä ole hänen suhteensa pelännyt myöhemminkään.

Nyt kun suru ja pelko eivät enää kalva minua, kun se hirveä taistelu, jota me kaksi onnetonta kävimme keskenämme, on päättynyt ihanaan ja suloiseen rauhaan, tunnen miten suurella ilolla olen ponnisteleva poikani elättämiseksi ja kasvattamiseksi. Tahdon hankkia hänelle kaikkein parasta tietopuolisestikin. Tahdon kouluttaa hänet insinööriksi, jos hänellä on taipumuksia siihen. Hän tulee silloin varmaan eteväksi alallaan, tekee kenties keksintöjäkin, ehkä suuren keksinnön, josta hänen isänsä uneksi.

Jos tarvitsette huonetta ja tahdotte tulla, voitte asua luonani. Pietrokin tulee nyt asumaan kotona ja tiedän, että molemmat tulemme rakastamaan pientä sinisilmäistä poikaanne. Me koetamme pitää hänestä hyvää huolta ja suojella häntä ikkunan läheisyydeltä.

Antakaa anteeksi, että kirjoitan näin paljon. Minulla on nyt enemmän aikaa kuin on ollut koskaan senjälkeen, kun tulin perheen äidiksi. Kotini on tyhjä ja hiljainen. Muistot puhuvat minulle joka hetki ja sisimpäni on kuin yli äyräittensä vuotava astia. Sentähden tekee kirjoittaminen hyvää.

Sormuksesta, jonka otin mieheni kädestä, olen teettänyt pienoisen sormuksen ja panettanut helmen sen kannaksi. Sormuksen vien tänään kappeliin, jossa usein rukoilen rakkaitteni puolesta. Siellä on kaunis kuva Pyhästä Äidistä. Olen teettänyt sormuksen hänen pikkusormeensa. Muut hänen sormensa ovat täynnä koristuksia. Minun kiitosuhrini ei saa hukkua toisten joukkoon. Panen sen hänen pikkusormeensa — erilleen muista. En voi uskoa, että muut ovat pelastuneet yhtä suuresta sisäisestä ja ulkonaisesta hädästä kuin minä. Eikä liene muilla niin paljon syytä iloon ja kiitollisuuteenkaan.

Kun katselen sormusta, tunnen että Pyhä Äiti käsittää minua. Hän tietää, että tahdon kiittää nuoruuteni keväisestä rakkaudesta, jonka sain kirkastuneena takaisin, ja äidinonnesta, jota ei mikään kamala murhe enää ole sumentamassa.

Häpeän muistaessani, että sanoin Teille: Elämällä ei ole minua varten muuta kuin kurjuutta. Mutta Te ymmärrätte, että silloin olin väsynyt, väsynyt kuolemaan asti.

Nytkin on sekä sieluni että ruumiini väsynyt. Tuntuu joskus siltä kuin olisin valmis lähtemään täältä. Mutta silloin muistan poikaani. Ja ymmärrän että olen onnellinen ja armoitettu ihminen, kun minulla on lapsi, jonka hyväksi saan tehdä työtä ja kolme rakasta, siunattua olentoa, joita saan muistella.

Teidän Vittoria Biondi.

Käteni vapisi kääriessäni kirjettä kokoon. Pistettyäni sen kuoreen käännyin vuoteelle, jossa Leo makasi. Jäin siihen seisomaan pitkäksi aikaa. En ajatellut, en tiedä tunsinko mitään, katsoin vain yhäti poikaa ja etäisyydestä kuulin väsyneen äänen toistavan: Kuolema ei ole pahinta.

Silloin tunsin rakastavani lastani tarpeeksi antaakseni hänet pois.

Lankesin polvilleni. Olin siinä kauan, en tiedä itse miten kauan.

Vasta noustessani siitä huomasin pojan hengittävän tasaisemmin kuin koko taudin aikana. Kuumehehkukin kasvoilla näytti heikommalta ja uni oli rauhallista.

Ulkoa kuului pikkulintujen piiperrystä. Avonaisesta ikkunasta tunki voimakas kukkien tuoksu huoneeseen ja aidan seipäällä kiekui kukko kuin kutsuen pientä sairastani ulos keväiselle kentälle.

Tiesin, että elämä nyt kutsui.