Front matter (continued 2)

— Ludvig! lapsi on kylmä!

Hän katsahti lapseensa ja pyörtyi: pikku Bartolome oli kuollut. Luigi otti vaimonsa syliinsä, vetämättä lasta hänen käsistään, jotka pitivät sitä luonnottomalla voimalla, ja juoksi hakemaan apua, saatuaan taakkansa sänkyyn.

— Jumalan tähden! huusi hän portaissa vastaantulevalle isännälle, minulla on kultaa, mutta lapseni on kuollut nälkään, äiti seuraa kohta perässä… auttakaa minua!

Toivottomana palasi hän vaimonsa luo, antaen isännän ja muutamien naapurien huolehtia kaikesta muusta.

Viskattuaan kultansa lattialle, oli Luigi polvistunut vaimonsa sängyn viereen.

— Isäni, katso minun poikaani, kaimaasi! huudahti Zinevra houreissaan.

— Oo enkelini! rauhoitu, äänteli Luigi, suudellen häntä; me näemme vielä kirkkaita päiviä.

Tuo ääni ja hyväily tyynnyttivät häntä vähän.

— Oi Ludvigini! jatkoi hän, katsoen kiinteästi puolisonsa silmiin, kuuntele minua. Minä tunnen pian eriäväni tästä maailmasta. Kuolemani on luonnollinen, sillä olen kärsinyt liian paljon; muuten vaatii niin suuri onni, kuin minulla on ollut, korvauksensa. Niin, Luigini, rauhoitu. Olen niin onnellinen, että jos voisin taas alkaa elämäni, valitsisin saman kohtalon. Olen huono äiti: surkuttelen sinua enemmän kuin lastani. — Lastani! huokasi hän.

Kaksi kyyneltä vierähti hänen kuolevista silmistään, ja lujasti pusersi hän ruumista rintaansa vasten, turhaan koittaen saada sitä uudestaan lämpenemään.

— Anna hiukseni isälleni muistoksi hänen Zinevraltaan, jatkoi hän. Sano hänelle, etten milloinkaan syyttänyt häntä…

Hänen päänsä nojautui puolisonsa käsivarteen.

— Ei, se on mahdotonta, että sinä kuolisit! Lääkäri tulee heti. Meillä on leipää. Isäsi antaa anteeksi. Tulevaisuus on selvänä edessämme. Jää luoksemme, sinä, kauneudenenkeli!

Mutta tuo uskollinen ja rakastava sydän alkoi kylmetä, vaistomaisesti käänsi Zinevra silmänsä rakastettunsa puoleen, vaikkei voinutkaan enää tuntea häntä. Hän tiesi Luigin olevan vieressään, sillä yhä lujemmin puristi hän puolisonsa jääkylmää kättä, ja näytti ponnistelevan pysyäkseen jyrkänteen reunalla, jonne hän uskoi putoavansa.

— Rakkaani, sanoi hän viimein, olet kylmä, heti puhallan minä sinuun lämmintä henkeä.

Hän koitti vetää puolisonsa käden sydämelleen, mutta veti viimeisen henkäyksensä. Kaksi lääkäriä, pappi ja muutamia naapureita astui sisään, tuoden mukanaan kaikkea mitä pariskunta olisi tarvinnut. He pitivät tullessaan suurta melua, mutta astuttuaan huoneeseen ja nähtyään mitä sisällä oli, pidättivät he henkeäänkin.

… Sillävälin kun tämä kohtaus tapahtui, istuivat Bartolome ja hänen puolisonsa vanhanaikaisissa nojatuoleissaan, suuren kamiinin kahden puolen. Kello näytti keskiyötä, jo pitkän aikaa olivat he kärsineet unettomuutta. Sillä hetkellä olivat he vaiti, kuin kaksi uudestaan lapseksi tullutta vanhusta, jotka katseleva kaikkea, mutta eivät näe mitään. Heidän autioita, mutta muistorikasta huonettaan valaisi yksi ainoa pian sammuva lamppu. Ilman ritisevää takkavalkeaa olisi huoneessa ollut pimeä. Eräs heidän ystävistään oli juuri poistunut ja tuoli, jolla hän oli istunut, oli vanhusten välillä. Piombo oli katsellut tuolia useamman kuin yhden kerran, ja tuntui kuin olisi se tapahtunut omantunnon soimauksesta, sillä se oli Zinevran tuoli. Elisa Piombo tarkasteli vakoillen puolisonsa kasvonilmeitä. Vaikka hänen onnistuikin usein arvata korsikalaisen tunteet ei hän siinä kuitenkaan aina menestynyt, hänen kasvoillaan oli väliin niin uhkaava ilme, väliin taas niin surullinen, että paroonittaren oli mahdoton lukea tuon kummallisen sielun ajatuksia.

Voittivatko tuon tuolin herättämät muistot Bartolomen? Loukkasiko häntä nähdä vieraan käyttävän sitä ensimäistä kertaa tyttärensä jälkeen? Oliko hänen anteeksiantonsa aika tullut, tuo niin kauan odotettu aika?

Tällaiset ajatukset risteilivät Elisa Piombon mielessä. Kerran, koittaessaan saada puheen kääntymään Zinevraan, oli puolisonsa julmistunut niin, ettei hän uskaltanut enää toista kertaa yrittää.

Pohjatuuli paiski lumihöytäleitä ikkunaruutuja vastaan sellaisella voimalla että se kuului sisälle asti. Zinevran äiti painoi päänsä ales salatakseen kyyneleensä mieheltään. Huokaus kohosi vanhuksen rinnasta, Elisa katseli häntä, hän näytti surulliselta, äiti rohkeni toisen kerran kolmessa vuodessa puhua tyttärestään.

— Jos Zinerva kärsii kylmästä! huudahti hän. — Ehkä hänellä ei ole ruokaa.

Kyynel vierähti korsikalaisen silmistä.

— Hänellä on lapsi, eikä hän voi antaa sille ravintoa, hänen maitonsa on loppuun kuivunut! jatkoi äiti toivottomana.

— Hän saa tulla! hän saa tulla! huudahti Piombo. Rakas lapseni! sinä olet voittanut minut.

Äiti nousi seisomaan, lähteäkseen hakemaan tytärtään. Silloin ovi aukeni kolisten ja mies, jonka kasvoilla ei ollut enää mitään inhimillistä, ilmestyi heidän eteensä.

— Hän on kuollut! Meidän sukujemme täytyi tuhota toinen toisensa; tässä kaikki mitä hänestä on jälellä, sanoi hän laskien pöydälle Zinevran pitkän mustan palmikon.

Vanhukset vapisivat kuin salaman iskeminä, eivätkä nähneet enää Luigia.

— Meidän ei tarvitse ampua, sillä hänkin on kuollut! huudahti Bartolome hitaasti, maahan katsoen.

Viiteselitykset:

[1] Tiheä, melkein läpipääsemätön villipensaikko, jonne lainpakenijat piilottautuvat. (Käänt. huom.)

[2] Niin nimitettiin yltiöpäisten rojalistien puoluelaisia. (Käänt. huom.)

[3] Siinä hän (tulee).

[4] Eversti Labédoyère oli ensimäinen, joka rykmenttinsä kanssa kiirehti Elbalta palaavan Napoleonin avuksi. Hänestä tuli keisarin ajutantti ja divisioonan kenraali seuraavan sotaretken aikana. Heti Bourbonien paluun jälkeen vangittiin hänet, tuomittiin syylliseksi ja mestattiin. (Käänt. huom.)

[5] Clarke, Feltren herttua, silloinen sotaministeri. (Käänt. huom.)

[6] Kirjoittaessaan "Maltan Ritarikunnan Historiaansa" antoi apotti Vertot eräälle matkustajalle toimeksi etsiä todistuksia suureen Rhodan saarella tapahtuneeseen piiritykseen. Kun lähettiläs palasi, apotti, kyllästyneenä odottamiseen, otti hänet vastaan seuraavin sanoin: "Tulette liian myöhään. Piiritykseni on jo tehty". (Käänt. huom.)

[7] Kreivi Daru, tunnettu diplomaatti ja Napoleonin valtiosihteeri.

Kreivi Drouot, keisarikunnan kuuluisin tykkiväen kenraali, saavutti unohtumattoman maineen etenkin viimeisen sotaretken aikana Ranskassa (1814); oli Napoleonin uskollinen toveri Elballa.

Lazare Carnot, jota vallankumouksen aikana kutsuttiin voiton järjestäjäksi, oli sotaministeri konsulihallituksen aikana; pitkän aikaa vastustettuaan keisarin politiikkaa, palasi hän sotapalvelukseen vasta Venäjän sotaretken jälkeen, ollen jonkun aikaa sisäasiain ministerinä. (Käänt. huom.) [8] S.o. keisarin valtaistuimelta syöksy, huhtik. 4 p:nä v. 1814. (Käänt. huom.)

[9] Konstantinopolin sulttaanin äidin tai imettäjän arvonimi. (Käänt. huom.)

[10] Paikka Waterloon taistelukentällä. (Käänt. huom.)

[11] Vuoteen 1867 oli Ranskassa n.k. velkavankeus, ja oli siihen tuomittuja kiinniottamaan järjestetty erikoinen poliisiosasto, joita kutsuttiin "Kauppavahdeiksi". (Käänt huom.)

[12] S.o. keisari Napoleon. (Käänt. huom.)

[13] Välkkyvä kauneus. (Käänt. huom.)