Front matter

Kirj.

Anton Tshehov

Suomentanut J. G. Vuoriniemi

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Fundamemt, 1919.

Kirjapaino-Osakeyhtiö Sana.

Tshehovin kertomus "Venäläisiä talonpoikia" sekä aikamme kulttuuriprobleemi.

Jo toista vuotta olemme kirjoittaneet ja lukeneet bolshevismista, mutta epäilemättä valaisee tätä yhteiskunnallista arvoitusta osaltaan mitä suurimmassa määrin Tshehovin kertomus "Venäläisiä talonpoikia". Ne, jotka Venäjän vallankumouksen puhjetessa vartosivat uuden ajan aamunkoittoa, uutta kulttuuria, eivät olisi niin perinjuurin erehtyneet, jos Tshehovin kertomus olisi paremmin säilynyt heidän muistossaan. Sillä mitä voisivat nämä venäläiset talonpojat, jotka elävät puolittain eläimellisellä asteella, muuta antaa maailmalle kuin paheita ja himoja, hävitystä ja köyhyyttä? Seuratessamme päivälehdistä nykyistä tilannetta Venäjällä, tuntuu meistä, että Tshehovin kuvailema kurjuus on levinnyt kautta koko maan, että valkokivinen Moskova ja Nevankuningatar Pietari ovat muuttuneet kyliksi, jotka lahoavat nälänhädän ja irstaisuuden raivotessa.

Paitsi tätä ajan polttavien kysymysten aiheuttamaa mielenkiintoa on Tshehovin kertomuksella myöskin yleissivistyksellinen merkityksensä, sillä se koskettelee erästä aikamme tärkeimmistä elinkysymyksistä, nimittäin maaseudun ja kaupungin suhtautumista toisiinsa. Eittämättä on kulttuurin kehitys keskittynyt kaupunkeihin ja käynyt senvuoksi luonteeltaan yksipuoliseksi. Kaupunkilainen — sellainen tyyppi on syntynyt — ei ainoastaan arvioi talonpojan kulttuurille antamaa lisää liian alhaiseksi, vaan on muodostanut myöskin väärän mielikuvan maalaiselämästä. Ensimäisessä suurkaupungissa, joka historiallisella ajalla saavutti kukoistuksensa, Aleksandriassa, esiintyi jo räikeänä tämä maaseudun ja kaupungin välinen eroavaisuus. Maalaiselämä alkoi kaupunkilaisen silmissä kangastaa kadotetulta paratiisilta. Kaupungissa raastetaan ja taistellaan, mutta maalla vallitsee lepo ja rauha, luonnon helmassa paistaa onnen aurinko pilvettömällä taivaalla. Siten syntyi se idyllinen runous, jonka isä oli Theokritos. Idylli kuvailee maalaiselämää ruusunpunaisin värein, sellaisena, joksi kaupunkilainen sen unelmissaan kuvitteli. Tämän kuvan mukaan olivat vaivannäöt, taistelut ja kiusaukset tuntemattomia maalaiselämässä: paimen kaitsee lampaitaan ja rakastaa viattomasti paimentyttöään.

Näin syntyi vähitellen kuilu maaseudun ja kaupungin välille. Keskinäinen ymmärrys katosi kokonaan. Kaupunkilainen ihannoi talonpojan korutonta elämää, hänen tietämättömyyttään kulttuurin vaatimuksista ja edesvastuusta, talonpoika sitävastoin rupesi vihaamaan kaupunkilaista hänen hienostuneiden elintapainsa sekä ruumiillisen työn vieroksumisensa vuoksi. Tämän maaseudun ja kaupungin välille auenneen kuilun täytyi johtaa romahdukseen, sillä ihmiskunta on perhe, jonka yksityisten jäsenten hyvinvointi on kaikkien onnen välttämätön ehto.

Myöhemmin kuitenkin pääsivät valtaan terveemmät käsitykset

Jo 150 vuotta sitten huomattiin, että kulttuuri oli joutunut harhateille. Ranskassa, joka silloin hallitsi europalaista ajatusmaailmaa, Rousseau julisti hylkäävän tuomionsa kulttuurista ja lausui sen mielipiteen, että vain palaamalla maalaiselämän kannalle ihmiskunta voi tulla onnelliseksi. Talonpoika-luonnonihminen oli hänen ihanteensa. Leikillinen Voltaire tuumi, että Rousseau kuvaili luonnonelämää niin viekoittelevin värein, että ihmisen ehdottomasti valtasi halu eläimen lailla nelinkontin livistää metsään. Ankaran iskun Rousseaun luonnonpalvonnalle ja talonpojan ihannoimiselle antoi kuitenkin Ranskan vallankumous, joka kamalan selkeästi osoitti, minne luonnonihmisen raa'at vaistot johtivat ja miten kulttuurissa sittenkin piilee ihmiskunnan tosi onni.

1855 ilmestyi kuuluisan ranskalaisen kirjailijan Honoré de Balzacin romaani: "Les paysans" (Talonpojat). Kymmenen vuotta hän valmisteli tätä teosta, jota hän piti elämänsä tärkeimpänä. Siinä hän armotta paljasti talonpojan sivistyksellisesti takapajulla olevan tilan ja murskasi jäntevin käsin idyllin harhaanvievät lasimaalaukset. Balzacin romaani oli terveellinen käännekohta maaseudun ja kaupungin välisissä suhteissa, sillä nyt aukenivat kaupunkilaisen silmät näkemään talonpojan tarpeita ja maalaiselämän kulttuurivaatimuksia. Menneet olivat unelmain ja itsepetoksen päivät, nyt vaadittiin totuutta, säälitöntä totuutta ja valoa, lämmittävää valoa.

Ranskan tapahtumilla on vastaavat tapahtumansa Venäjällä. Venäjälläkin on kaupunkilainen, joka hallitsi kirjallisuutta ja koko henkistä elämää, muodostanut aivan liian kauniin kuvan maalaiselämästä. Ajatelkaamme vain Turgenjevin ja Grigorovitshin kuvauksia. Gljeb Uspenskij kirjoitti, että venäläinen talonpoika oli "sielullisesti nuori, miehekkään-voimakas ja lapsellisen-lempeä". Tästä venäläisen talonpojan ihannoimisesta riippui slavofiilien käsitys Venäjän tulevaisuudesta. Huippunsa tämä talonpojan palvonta saavutti kreivi Tolstoissa — yhdeksännentoista vuosisadan Rousseaussa. Niin suunnattomasti jumaloitiin talonpoikaa Venäjällä, ettei kukaan kiinnittänyt huomiotaan niihin suuriin havaintoihin, joita Tshehov teki kuvatessaan v. 1897 venäläisen kylän todellista tilaa. Kukaan ei uskonut häntä, monet moittivat häntä hänen pessimistisyytensä vuoksi. Bolshevismin ansio on, että se on paljastanut venäläisen talonpojan kulttuuritarpeen ja osoittanut sen vaaran, joka syntyy siitä, että kymmeniltä miljoonilta ihmisiltä riistetään opinsaanti, kasvatus ja osallisuus niihin alkeellisimpiinkin etuihin, joita kulttuuri saattaa tarjota.

Idylli on kadottanut suosituimman aiheensa. Se saa etsiä itselleen toisia liittymäkohtia loihtiakseen ilmoille tenhoavia paratiisinkuvia. Me, kulttuurin päivätyöläiset, siedämme kyllä karvaita rohtoja. Tällainen karvas vahvistusjuoma en Tshehovin kertomus "Venäläisiä talonpoikia".

Venäläisiä talonpoikia