V LUKU. (continued 2)

— No mutta Johannes —!

— Älä sekoita. Ei suinkaan totuudesta mihinkään pääse. Silloin kuin päätin, olin lapsellinen; nyt ymmärrän asian, ja minun pitäisi takaisin, mutta — toimeentulo!

Niin kuin Henrikiä surettikin, että kaikkialla Johanneksen ympärillä oli näin rikkinäistä ja särjettyä, tunsi hän kuitenkin omituista riemastusta siitä, että siis Johanneksellakin, juuri niinkuin hänellä, oli toimeentulokysymys ikäänkuin kaikkien muiden kysymysten keskuksena. Heillä oli siis pohjaltaan ihan sama kysymys ratkaistavana. Johanneksella vaan vielä selvempänä ja voimakkaampana. Ja se kiinnitti häntä Johannekseen. Hänen teki mieli tarttua Johannekseen yhtaikaa niinkuin veljeen ja opettajaan.

— Tiedätkö mitä, Henrik? — sanoi Johannes hetken kuluttua, ihan rauhallisesti: — elämässäni on yksi merkillinen asia: minulle ei onnistu mikään. Niin kauas kuin muistan lapsuuteen, muistan myöskin tämän asian. Jos lyötiin krokettia tai erittäin jos jossain leikissä heitettiin arpaa, minä aina hävisin. —

— No jokohan? — sanoi Henrik epäilevästi nostaen päätänsä.

— Ei, ei, älä nyt luule että minä jotenkin säälin itseäni, — sanoi Johannes valmiina hermostumaan, — se on minun huomioni: aina minulle, ihan kuin tahallaan, ei onnistu. Se on ollut niin silmiinpistävää, niin tuntuvaa. — Muille edes joskus onnistuu, yhtä usein onnistuu kuin ei onnistu, mutta minulle aina ei onnistu. Ja niin se on aina ollut.

— "Silmiinpistävää ja tuntuvaa" — ja minä en ole koskaan mitään semmoista huomannut sinun suhteesi! — väitti Henrik.

— Siksi, että sinä et voi mennä minun sisääni. Se on minun asiani ja sinun pitää uskoa, kun minä sanon. Ymmärrätkö, siinä saattaa olla jokin tarkoitus, sillä se on epäilemättä ihan tahallista. —

— Voi, voi, mitä sinä puhut, — sanoi Henrik.

— Katso muita: he elävät onnellisina, menevät naimisiin, saavuttavat tarkoituksensa, — mutta minä — kaikki käy ihan päinvastoin kuin mitä tarkoitin! — Uuno sanoo, että minun olisi pitänyt puuhata, mutta hän ei tiedä, että minä jo silloin olin rakastunut. Ja tietysti minun piti rakastua pohjalaiseen, — tietysti.

— Mutta sinähän se olit itse, joka rakastuit.

— Minä en voinut olla rakastumatta, tai ainakaan en ymmärtänyt, että siitä tuli jokin este minulle. Katsos siinä on taas esimerkki. Minulle ei saa mikään onnistua. Ja se nyt on juuri niinkuin olla pitää, se on juuri sitä, mitä minä sanon elämän kouluksi: minun täytyy luopua tahtomasta mitään. Minä ymmärrän sen hyvin, ja sittenkin tahdon itselleni kaikellaista. Eihän siinä voi olla muuta edessä kuin kärsimyksiä. Ne polttavat minusta vähitellen pois minun oman tahtoni, itsekkäisyyden.

— Mutta onkohan tuo oikein, — sanoi Henrik happamesti. — Mitä varten ihmisen pitää luopua omasta tahdostansa, jos se ei ketään vahingoita.

— Siksi, että hän oppisi tahtomaan vaan muiden ihmisten hyvää.

— En minä semmoisia ymmärrä.

— No että hän oppisi rakastamaan kaikkia ihmisiä.

— Niin, niin, kyllä minä tiedän, sinä jo puhuit siitä, — sanoi Henrik.

— Ja kun minä en voi kulkea oikeata tietä, niin minulla pitää olla kärsimyksiä, minä voin oppia vaan kärsimysten kautta.

Henrik huokasi.

Johannes mietti taas hyvän aikaa. Sitten oli juuri alkamassa puhua, mutta pani suunsa kiinni ja jatkoi miettimistä.

Henrik rupesi puhumaan muusta.

— Kuules, Johannes, sinulla pitäisi olla täällä oma hevonen, — sanoi hän, — että pääsisit edes ajelemaan milloin haluttaa.

— Odotappas, — sanoi Johannes keskeyttäen. Hän tahtoi nähtävästi vieläkin selittää. Sanoppas, Henrik, — alkoi hän, — onko maailmassa ketään vierasta, jota sinä rakastat?

— Kuinka niin? Eikö olisi? — sanoi Henrik kummastuen ja hän selaili ajatuksissaan tärkeimmät tuttavistaan, mutta ymmärtäen että Johannes tarkoitti: rakastaisit niinkuin veljeäsi, hän ei todella löytänyt yhtäkään heistä, joita olisi voinut sanoa rakastavansa.

— Näetkös nyt. Mutta avioliitossa tutustuu ihan vieraaseen ihmiseen, jota rupee rakastamaan.

— Niin, semmoisella rakkaudella!

— Ensin semmoisella, mutta sitten semmoisella että pelkää esimerkiksi rattaiden kaatuvan, jos hän lähtee yksin, — tuntee mitä hän meinaa ja rakastaa hänen ajatuksiaan. Näetkös, vierasta ei tahdo tulla ihan lähelle, sen ruumis on vastenmielinen. Mutta kun on semmoinen rakkaus, niin päinvastoin rakastaa toisen ruumista, ja samassa nyt oppii myöskin rakastamaan hänen ajatuksiaan ja yleensä mitä hän meinaa, ja niin hän tulee vähitellen yhtä läheiseksi kuin veli tai sisar. Katsos nyt: hän oli vieras, mutta muuttui yhtä läheiseksi kuin veli; siinä se juuri on plus. Ja huomaa vielä, tämä Jumalan tahto: vieraiden ihmisten veljistyminen, tapahtui tässä tapauksessa ihan ilman minun osanottoani. Minä vaan rakastuin.

Nyt Henrik myhäili tyytyväisyydestä. Hän oli yhtäkkiä päässyt Johanneksen ajatuksen perille ja ymmärtänyt nuo Johanneksen "kaksi tietä", — ymmärtänyt aivan niinkuin se olisi ollut hänen oma ajatuksensa, jota hän olisi ennen itsekin ajatellut, vaikkei koskaan ollutkaan.

— Sinä varmaan kysyt, — jatkoi Johannes, — miksi minä sanon tätä kärsimyksen tieksi; siksi, että minä tarkoitin naimisella omien toiveiden toteutumista, mutta sijaan on tullut, että minun on täytynyt luopua kaikista omista toiveistani. Nyt minä kyllä ymmärrän iloita siitä, että on tapahtunut tämmöinen "plus", joka on elämän ainoa tarkoitus, mutta koko elämäni tähän asti on ollut toiveiden silpomista pala palalta. Ja se on niinkuin olla pitää. Jospa tietäisit kuinka paljon minulle on maksanut tulla tähän päätökseen. Ohhoh.

— Jaha. sitäkö sinä tarkoititkin, — sanoi Henrik, ja nyt hän alkoi puhua Johanneksen kanssa ei väitellen, vaan jatkaen Johanneksen ajatusta omallansa: — Ihminen niskoittelee, mutta luonto itse vie hänet yhteen. Se on todella merkillistä! Ja siksihän useimmin juuri niin erilaiset ihmiset rakastuvat toisiinsa, ihan eri yhteiskuntaluokasta, — ja aina se kummastuttaa ihmisiä, että juuri nuo kaksi rakastuivat toisiinsa, mutta sillä onkin tarkoituksensa. Ihmeellistä! Koska sinä olet tuon aatteen keksinyt?

— Lienenkö sitä keksinyt, elämä on itse opettanut, — sanoi Johannes.

— Ja täydellisyyden tie taas on, — jatkoi Henrik, — kun ihminen luopuu omista toiveistaan ja vapaaehtoisesti antautuu palvelemaan kaikkia ihmisiä veljinänsä. Semmoiselle ihmiselle on tietysti avioliitto merkityksetön. Hän ei hae sitä.

— Niin, niin, — sanoi Johannes. — Se ei ole enää kärsimyksen tie, vaan elämän.

— Mutta se vaan ei ole oikein inhimillinen tie, — sanoi Henrik.

— Jaa, — pani Johannes, vaikkei enää ajatellut niin; hän vaan ei tahtonut joutua heti taas väittelyyn.

— Se tahtoo sanoa, ainoastaan semmoiset kuin Kristus on sitä kulkenut, — lisäsi Henrik.

— Niin, mutta onhan Kristus sanonut: seuraa minua.

— Niin, jaa, eiköhän se ollut tarkoitettu enemmän vaan opetuslapsille, — sanoi Henrik kallistellen arvostelevasti päätään.

— Ei, — sanoi Johannes, voimatta enää salata totuutta. — Sinä olet ihan väärin ymmärtänyt minua. Minä tarkoitan, että jollei pyri täydellisyyden tielle, jollei joka päivä pidä sitä silmiensä edessä, niin ei sillä sitten ole mitään merkitystä.

Mutta Henrikiin ei vaikuttanut tämä oikasu.

— Noh, — sanoi hän vaan: — minä nyt ainakin olen niitä syntisiä.

— Ja mitä syntisempi, sitä tärkeämpi, että on selvä päämäärä, — takoi Johannes: — Ymmärrätkö, koko asia on siinä, ettei anna perää päämäärästä.

— Juu, juu, kyllä, kyllä, mutta tarkoitan: ihmiset sentään aina kulkevat sitä toista tietä, jota sinä sanot kärsimyksen tieksi.

— Hm, — pani Johannes ja venytti huuliaan peittääkseen ihmettelyään, ettei Henrik sittenkään ymmärtänyt.

— Se on sentään suurenmoista, — sanoi Henrik innostuneena. — Kun ajattelee, mitä on todella ihmiselämä muuta kuin yhtämittaista pakollista yhtymistä kesken kaikkea vihollisuutta. Suvut ovat vihollisia keskenään, Romeo rakastuu Juuliaan ja luonnon mahtava voima solmii vihollismieliset suvut yhteen. Kyllä se on sittenkin tuo vanha, ylistetty sukupuolirakkaus, joka on kaikki kaikessa, — joka synnyttää uusia suhteita, joka luopi uutta elämää. Ja kun kaikki käy ympäri, niin se on sittenkin ihmiselämän suurin onni.

Johannes mietti, mitä hän voisi sanoa Henrikin innon mukaista, ja sanoi:

— Enhän minä sano, kyllähän kärsimyksen tielläkin voi olla onnea, — onhan omasta lapsestakin suuri ilo, kun se alkaa hymyillä ja puhella, mutta ei se ole sitä onnea, mitä me tavoittelimme, vaan se on sitä, mitä Jumala armostansa tahtoo sirottaa kärsimyksenkin tielle.

Henrik ei kuunnellut Johannesta, vaan mietti pukua omille yhä uhkuvammin esille pyrkiville ajatuksilleen, jotka kaikki rikkaana suihkuna johtuivat tuosta yhdestä Johanneksen aatteesta, että sukupuolirakkauden merkitys oli yhdistää kaksi toisilleen ventovierasta ihmistä.

— Niin, — niin, — hoki Johannes epäilevästi Henrikin innokkaaseen puheeseen, niinkuin hän olisi koko ajan tahtonut lisätä "mutta" —. Hänen ajatuksensa ei ollut aijottu niin varmaksi, kuin Henrik oli sen ottanut. Henrik oli nähtävästi tehnyt sen pääajatukseksi, jonka rinnalla ei näkynyt mitään muita asianhaaroja, mutta Johanneksella olisi näitä ollut paljon ja osaksi semmoisia, jotka puhuivat ikäänkuin vastaankin.

— Mutta, katsos, tie menee kuitenkin kärsimyksen kautta, — sanoi hän taas; — täytyy luopua omista haluistaan ja tuumistaan. —

Henrik tosin katsahti häneen, mutta ei nytkään ottanut miettiäkseen mitä Johannes oli sanonut.

— No niin, niin, — hän vaan sanoi, — tietysti täytyy luopua, kummin puolin, sitähän rakkaus juuri onkin, että luovutaan itsekkäisyydestä, — intoili hän.

Hänen mielestään oli tuo "kärsimyksen" tie paljoa viehättävämpi kuin se toinen. Hänelle oli tullut päivän selväksi Johanneksen huomautus, että hänellä, Henrikillä, ei ollut ainoatakaan vierasta ihmistä, jota hän olisi ehdottomasti ja ilman mitään rajoituksia rakastanut, niinkuin rakasti omaisiaan. Ja nyt yhtäkkiä herännyt ajatus, että hänkin kerran rakastuu johonkin vento vieraaseen naiseen, hurmasi häntä. Hän ei voinut enää paikallaan istua, vaan hänen piti kävellä ja puhuessaan huitoa käsiään, ja hän aukasi ikkunan ja hengitti välillä sireenien tuoksua, sitten taas puhui, sitten lauloi, ja oli ihan kuin toinen mies.

— Pojat, tulkaapas alas! — kuului mamman ääni alhaalta vinnin ovelta.

— Mamma huutaa meitä, — sanoi Henrik. — No, Johannes, mennään nyt! — Ja Henrik otti Johannesta puoleksi leikillä ja puoleksi niinkuin lohduttamisen aikeessa kaulasta ja rupesi vetämään mukanaan.

Johannes nousi heti, ja he menivät vinninrappusia alas.

Mamma seisoi ovella, silmälasit työnnettynä kauas nenän päähän, ja odottaen katseli ylöspäin, joku kirje kädessä.

— Mitä? — sanoi Johannes puolivälistä rappusia. Mamma ei vastannut, vaan odotti kunnes he tulivat ihan alas, ja sanoi sitten:

— Kauniita uutisia!

— No? — sanoivat yhtaikaa Johannes ja Henrik.

— Lukekaa itse, — sanoi mamma ja antoi heille kirjeen.

Se oli Gabrielilta, — ainoastaan muutama rivi.

"Rakas mamma.

Täten pyydän mammalta 300 markkaa. Lähetä niin pian kuin mahdollista. Ellen saa rahoja, ammun minä itseni.

Gabriel."

— Hm, — pani Johannes ja antoi kirjeen Henrikille.

Henrik kalpeni eikä voinut sanoa mitään.

Johannes vaipui mietteihin ja hänen silmänsä pysähtyivät yhteen kohti.

— Se poika tarvitsisi vitsaa, eikä mitään muuta, — sanoi Uuno tullen salista etehiseen, peukalot liivin aukoissa. Hän oli nähtävästi jo puhunut mamman kanssa ja sanonut mammalle samaa.

— Mitä sanotte tähän? — kysyi mamma, liikahtamatta katsoen heihin.

— Minulla on vaan 50, — sanoi Henrik, vetäen lompakkonsa esiin.

— No, no, ei ole kiire rahojen kanssa, kysymys on siinä lähettääkö ollenkaan, — sanoi Uuno.

— Uuno! Mitä sinä sanot, etkö ole lukenut kirjettä? Sehän ampuu itsensä ellei saa, — sanoi Henrik kauhuissaan.

— Eikö mitä, — sanoi Uuno.

— Minulla ei ole penniäkään, — sanoi mamma, — ja pensioonirahat tulevat vasta ensi kuussa.

— Jos ei ole rahoja, — sanoi vihdoin Johanneskin ikäänkuin mietteittensä johtopäätöksenä, — niin emme voi lähettää. Ja sattuu todella niin, ettei minullakaan ole nyt.

— Täytyy hankkia jostain, — sanoi Henrik. — Ja pian.

— Posti menee vasta torstaina, — selitti Johannes.

— Kyllä siihenkin neuvo keksitään, jos vaan yleensä on syytä lähettää, — sanoi Uuno.

— Mikä neuvo?

— Mehän matkustamme Henrikin kanssa jo tiistaina. Panemme postiin Toijalassa.

— Niin, se on totta, — sanoi Henrik, vaikka hän ei ollut suinkaan ajatellut matkustaa Uunon kanssa.

— Lähteekö Henrikkin? — kysyi Johannes kummastuen.

— Niin, saa nyt nähdä, puhutaan siitä sitten, — kaikissa tapauksissa Uuno lähtee.

— Odottakaas, — sanoi mamma, — onhan minulla ne Hildan säästörahat, 200 markkaa. Ne voimme ottaa.

— Johan olen sanonut, että niistä asioista kyllä suoriudumme, — sanoi Uuno: — Minulla on vaikka koko summa, jos niikseen tulee. Mutta kysymys on vaan siitä, onko tarpeellista lähettää tuommoisten kirjeiden johdosta. Se on lievimmin sanoen hävytöntä Gabrielilta.

— No Uuno, mistä sinä tiedät! — sanoi Henrik moittivasti.

— Ensiksikin on jo sopimatonta pyytää rahaa, erittäinkin kun se ei ole suinkaan ensikerta, kuten mamma sanoo. Mutta suorastaan hävytöntä on tuommoisella uhkauksella pelottaa mammaa.

— Mutta ajatteles nyt, Uuno, — sanoi Henrik, — jos hän todellakin on päättänyt ampua itsensä, niin täytyyhän hänen silloin pyytää!

— Pyytäköön, ja ellei saa, ampukoon, mutta älköön uhatko, — sanoi Uuno ylpeästi. — Ei yksikään gentlemanni olisi noin menetellyt.

Uunon varma esiintyminen vaikutti, että kaikki ehdottomastikin rupesivat kallistumaan samaan mielipiteeseen, ja jotenkin epäedullisesti ajattelemaan Gabrielista.

Johannes sanoi:

— Kun ymmärtäis edes, mistä syystä hän tarvitsee yhtäkkiä noin paljon.

— Varmaan joku velka, jota haetaan ulos, — arveli mamma.

— Mutta sehän on kauheata, — sanoi Henrik. — jos todellakin haetaan ulos eikä hänellä raukalla ole.

— Minä luulen, että se on jotakin toista, — sanoi Uuno. — Hän on varmaan suorittanut jotain semmoista, josta voi vaan rahalla päästä. Se on kanssa kaunista, ettei mainita syytä, vaikka kirjoittaa. Me vastaamme vaan yhtä lyhyesti, että rahoja tällä kertaa erityisistä syistä ei lähetetä.

Johannes ei voinut olla naurahtamatta Uunon varmoille päätelmille, ja kun Johannes, niin mammakin ja Henrik naurahtivat.

Ja he menivät kaikki saliin, jo vähän rauhoittuneina.

Mennessä sanoi Johannes Henrikille:

— Kummallista, ensi silmänräpäyksessä, kun luin Gabrielin kirjeen, heti ajattelin: mitähän kallista minulla on, jota voin myydä ja lähettää rahat Gabrielille. Enpä olisi niin ajatellut, jos joku vieras olisi pyytänyt; olisin vaan tyytyväisenä sanonut: ei minulla ole.

— No onhan siinä sentään suuri eroitus.

— On tosin eroitus, — sanoi Johannes ja mietti kuinka hän voisi selittää asiaa käyttämättä sanaa jumala, tai käyttää sitä niin, ettei se hieno ajatus, jota hän aikoi sanoa, menisi piloille. — On tosin eroitus, eroitus on, paha kyllä, mutta jumala tahtoo, ettei olisi. (Hän sanoi "jumala" nielasemalla ja nopeasti.)

— Tjah! — sanoi Henrik ja meni jotain Uunolta kysymään.

Gabrielin asia ei kuitenkaan voinut näin sammua, vaan mamma yhä uudestaan rupesi siitä puhumaan ja yhä suuremmalla huolestumisella.

— Ajatelkaa, jospa hän todella on tehnyt jotain luvatonta, — kiivastuksissaan, — hän on aina ollut niin vaarallinen, kun joskus tulee sille päälle, — ja nyt ehkä tarvitaan nuo 300 markkaa asian parantamiseksi. Semmoinen olisi ihan Gabrielin tapaista.

Mamman levottomuus kasvoi vihdoin niin, että toisten piti keksiä kaikellaisia lohdutuksia hänen tyynnyttämiseksi, ja hän rauhoittui vasta sittenkuin Uuno lupasi toimittaa rahat postiin heti kun pääsi rautatielle. Hän tahtoi mennä heti hakemaan Hildan säästörahoja, mutta Uuno ei suostunut, vaan sanoi panevansa kaikki omastaan, kunnes muut ehtivät antaa osansa tähän yhteiseen uhraukseen. Tietysti ei takaisin-maksamista voinut Gabrielilta odottaa.

— Ja pane postiin, heti rautatielle tultuasi, — eikä vasta Toijalassa, jossa et ehkä ehdi, ja niin se myöhästyy. Minä kirjoitan samalla Gabrielille.

— Ole ihan huoletta mamma, kyllä minä toimitan, — sanoi Uuno. — Me matkustamme tiistaina.

Taas Henrik kuuli, että hän matkustaa tiistaina. Ja kun hän katsahti Uunoon, tämä hymyili ja veti esiin kirjekuoren, jossa oli postin kautta saapunut sähkösanoma.

— Tämmöisen olen minä saanut, — sanoi hän ja täristi paperia ilmassa.

— Mitä se on? — kysyi Henrik hypähtäen tuoliltaan, sillä häntä jo aavistutti pahat.

Uuno antoi hänelle sähkösanoman.

Se oli kuin olikin Viipurista, kauppaneuvos T:ltä. Ja siinä oli sanat:

Veljenne tervetullut. Odotamme.

Se tahtoo sanoa: Henrik oli hyväksytty kotiopettajaksi, asia päätetty, ja nyt vaan odotettiin. Henrik käänsi kysyvän katseensa Uunoon, mutta tämä ei voinut katsoa häntä silmiin.

— Tästähän tulee hyvin vaikeaksi perääntyä, jollen minä suostukaan, — sanoi Henrik.

— Mitä vielä, — sanoi Uuno kevyesti, albumia selaillen, — voihan siinä tapauksessa sähköittää uudestaan. Kyllä ne nyt aina saavat kotiopettajia, vaikka kymmenen joka sormelle.

Mutta nyt oli tullut jotakin lisäksi tähän kysymykseen — ei Henrik itsekään ymmärtänyt mitä se nimenomaan oli, — joka vaikutti, että hänelle matka Viipuriin, kauppaneuvoksen suurelle maatilalle, josta Uuno oli kertonut, ei tuntunutkaan enää vastahakoiselta. Tuntui niinkuin hän äskeisen keskustelun jälkeen Johanneksen kanssa jo olisi saanut kaikki, mitä hän voi saada häneltä — ainakin niin paljon, ettei hän yhdellä kertaa huolinut enempää mukaansa ottaa. Se omituinen keveä ilo, jonka Johannes oli sytyttänyt, yhä lakkaamatta kyti hänessä, niin että hänen oli koko ajan ikäänkuin vilppaampi olla ja avarampi nähdä, Gabrielinkin juttu tuntui sivuasialta. Hän meni ja aukasi taas täälläkin ikkunan ja se tuulahdus, joka lehahti sisälle, uudinta kohottaen, tuntui hänestä tulevan jostain kaukaa meriltä, jossa suuret ulkomaan matkustajalaivat kyntävät vettä, ja tuntui niin hauskalta ja vapaalta, kun hän ei ollut sidottu mihinkään tämmöiseen nurkkaan, kuten Johannes. Hän sanoi Uunolle sykähtävällä sydämmellä:

— Me siis matkustamme.

— Mikäs siinä on, — sanoi Uuno ja nousi venytellen itseään.

— Ihanko todella matkustatte tiistaina, sinäkin Henrik? — sanoi mamma.

— Niin, mamma kulta, mikäs siinä auttaa, eihän minulla ole varaa kustantaa itselleni kesälomaa. Täytyy — sanoi hän aivankuin virkamies, ja kohautti olkapäitään.

— Luulimme ainakin että olisitte juhannuksen yli, — sanoi Johannes, ja lisäsi surullisesti: kuka sen tietää milloin enää tapaammekaan!

Siinä Johanneksen sanassa oli monta värettä, jotka heti kajastivat Henrikin mielialassa, mutta ennen kaikkea tuntui, niinkuin hän olisi sanonut: hyvästi siis, ja anna anteeksi minulle, että olen ikuisiksi luopunut vanhan kodin takaisinvoittamisen ajatuksesta.

Henrik tahtoi häntä lohduttaa. Henrik ymmärsi Johannesta ja olisi itse menetellyt samoin Johanneksen sijassa.

— Kylläpä teillä on sentään hyvin kodikasta täällä, — sanoi hän Johannekselle, katsoi sanoessaan ympärilleen ja tuli ajatelleeksi, että täällä todellakin oli erinomaisen siistiä ja sievää, niin ettei hän siis suoraan valehdellut.

Johannes ymmärsi hänet ja hänen silmäluomiensa reunat vertyivät, ja hän räpytteli silmiänsä kääntyen poispäin.

"Mikä paradiisi noilla kahdella voisi olla täällä, Johanneksella ja Alinalla!" — ajatteli Henrik. — "Molemmat he ovat eronneet vanhoista rakkaista kodeistaan, ja heillä on nyt pieni yhteinen uusi oma koti, jossa he ikäänkuin elävät vaan toisilleen. Mikä ääretön onni on kätkettynä tähän pieneen taloon! Se on liian lähellä heitä, ja vaan siksi he eivät sitä löydä. Kaksi toisiansa ymmärtävää, toisiinsa tutustuvaa vierasta ihmistä samojen seinien sisäpuolella, kahdenkesken —!"

Henrik päätti puhua mamman kanssa vielä kerran näistä asioista ja hakea siihen sopivaa tilaisuutta. Kahdenkesken täytyi Johanneksen ja Alinan olla, siinä se oli koko juttu.

Heti kun hän löysi tilaisuuden eikä ollut pelkoa häiritsemisestä, sanoi hän mammalle nostaen tämän kerää ja istahtaen hänen viereensä:

— Älä nyt vaan pahastu, mamma, mutta minä vieläkin sanoisin sitä samaa: kaikesta mitä olen huomannut minä luulen sittenkin, että jos sinä — esimerkiksi joksikin ajaksi — jättäisit heidät, niin se voisi olla hyödyksi Johanneksen ja Alinan kehitykselle.

— Et ole sitten huomannut kaikkea, — sanoi mamma.

— Ei, ei, älä ymmärrä väärin, — sanoi Henrik, — minä juuri puhelin Johanneksen kanssa —

— Minun lähdöstänikö? — keskeytti mamma vähän loukkaantuen.

— Ei, ei yhtään siitä, vaan siitä, että avioliiton oikea tarkoitus on yhdistää toisilleen vieraita ihmisiä, vieraita elementtejä, ja siten toteuttaa elämän tarkoitusta, ihmisten yhdistymistä ja veljistymistä.

— Kaikki olisi niin hyvä, mamma vaan on esteenä, — sanoi mamma hymähtäen.

Henrik vähän hermostui.

— Ei mutta mamma, miksi sinä otat asian tuolta kannalta. Johannes ajattelee niin suuremmoisesti ja jalosti. Ja minun mielestäni ja tietysti myöskin sinun mielestäsi kaiken, mikä suinkin estää heidän täydellistä yhtymistänsä, pitäisi väistyä.

— Sinusta, rakas Henrik, voi näyttää kummalta, että minä sittenkin olen toista mieltä, mutta niin se nyt vaan on.

Sitten hän oli vähän aikaa vaiti, jolla ajalla kyyneleitä alkoi kertyä hänen silmiinsä, ja liikutukselta hän vaivoin sai vapisevalla äänellä sanotuksi:

— Kesken ei saa koskaan mitään jättää.

Henrik ei ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti tuolla keskenjättämisellä, ja ihmetteli, että vaikka hän oli sanonut niin suuren ja selvän aatteen, siinä oli jotain sanomista sen ylitse ja sen ulkopuolella. Mutta ei hän katsonut voivansa mammaa vastaan väitellä.

— Minä ottaisin niin mielelläni sinut luokseni Helsinkiin, — sanoi hän vaan: — ainakin nyt aluksi.

— Entä jos sinäkin sitten menisit naimisiin, minne minä joutuisin? — kysyi mamma puoleksi leikillä.

Henrikille pani tämä kysymys vaikean arvoituksen eteen. Hänelle oli juuri äsken tullut selväksi, ettei äitien sovi asua naineiden poikiensa luona, joiden täytyy vaimonsa kanssa kehittää rakkauselämä kahden sielun välillä korkeimpaan huippuunsa. Mutta mamman kysymys teki hänelle samalla selväksi, että jossainhan mammankin täytyy olla. Ja sentähden Henrik luopui alkuperäisestä vaatimuksestaan ja sanoi mammalle näin:

— Kun osaisi olla niin, ettei missään asiassa tekisi oman mielen jälkeen, vaan antaisi heidän tehdä ihan niinkuin he tahtovat, vaikka he tekisivätkin alussa väärin.

— Niin, Henrik, "kun osaisi". Mutta tiedätkö sinä, ettei maailmassa löydy mitään niin vaikeata, kuin oppia palvelemaan toista, vaikka näkeekin tämän käskyt vääriksi ja kokemattomiksi. Ei löydy. Ja onhan lapsi myöskin minulle läheinen.

Henrik ei ollut ajatellutkaan lapsenhoitoa. Ja sentähden tämä mamman sana taas selvitti hänelle paljon asioita. Myöskin tuntui mamman vastauksessa, että hän on kyllä pannut parastaan voidakseen olla tahdoton. Henrikin juolahti tämän johdosta mieleen, että miksei mamma voisikin asettua kokonaan samalle kannalle kuin palvelija, joka kaikessa tottelee emäntää. Mamma on niin korkealla kehityksen kannalla, ettei sen pitäisi tuntua hänestä nöyryyttävältä.

— Jos olisikin asettua niinkuin vaan palvelijaksi, — sanoi Henrik arasti hymähtäen.

Mamma sanoi tähän:

— Vanhat palvelijat tekevät silmäin edessä rouvan mukaan, mutta selän takana aina niinkuin heistä näyttää oikealta, mutta minä en voi teeskennellä, enkä voi tehdä vastoin selvää tietoani. — Ehkä pitäisi voida, en tiedä.

Hän pani näin sanottuaan neuleen kainaloonsa ja kätensä poskelleen. Hänen silmänsä katsoivat surullisissa mietteissä kauas pois.

— Ja tietysti pitäisikin, — sanoi hän sitten, ja rupesi taas kutomaan. Vähän ajan perästä hän huokasi pois surunsa ja katsahti silmälasiansa yli Henrikiin.

— No Henrik, kerroppa nyt tarkemmin aikeistasi ja tuumistasi. Nyt lähdet ensin Viipuriin; entä sitten?

Henrik aikoi kertoa tähtitieteestä, mutta oli kumma kyllä epävarma, aivankuin olisi itsekin epäillyt koko hommaa, ja kun mamma mitään sanomatta valmistui tarkkaan kuuntelemaan, ei hänellä ollutkaan mitään siitä asiasta selittelemistä. Hän ei mitenkään enää muistanut omia vaikuttimiansa tähtitieteen suhteen.

— Minä aijon vaan yleensä ryhtyä ankaraan työhön. Katsos minä olen semmoinen, että tarvitsen kauheasti miettimisen aikaa. Mutta nyt olen miettinyt kyllikseni, ja alan tuntea, että seison vihdoin itsenäisesti jaloillani. Tästä tämmöisestä teen nyt kerrankin lopun.

— Niin, — sanoi mamma, — voihan se olla hyvä. Kuitenkin riippuu kaikki siitä, mitä työllä tarkoittaa.

Henrik katsahti yhtäkkiä mammaan ja tapasi hänen lempeät silmänsä katsomassa lasien yli häneen. Henrik painoi katseensa samassa alas. "Olisiko mamma todellakin nähnyt hänen läpitsensä." Pujahtaakseen pois mamman katseen alta ja myöskin hyvittääkseen mammaa, jota vastaan hän hämärästi tunsi tehneensä vääryyttä, käänsi Henrik puheen Gabrieliin.

— Mutta mitähän me sen Gabrielin kanssa oikein teemme, — sanoi hän.

Mamma heti kaikkineen siirtyikin taas tälle alalle ja he keskustelivat uudestaan asiasta juurta jaksain. He kutsuivat vihdoin Uunonkin esille, ja Gabrielin suhteen tuli nyt päätetyksi niin, että Henrik, ennen Viipurin matkaa, poikkee Turkuun ja itse viepi hänelle rahat. Samalla hän ottaa selkoa yleensä Gabrielin asioista, ja kirjoittaa viipymättä tänne mammalle ja Johannekselle. Kaikki tämä suuresti rauhoitti mammaa.

Ja niin lähestyi vihdoin lähdön aika, — lähestyi juuri silloin kuin Johanneksen elämä rupesi yhä uusilta puolilta avautumaan Henrikille.

Vasta viimeisenä päivänä Henrik huomasi, että olisi pitänyt paremmin tarkastaa Alinan lasta, jota he kolme olivat tuontuostakin pujahtaneet katsomassa, — että olisi pitänyt kysellä monista muistakin heitä koskevista asioista, ja että se, mitä Henrik luuli tietävänsä heidän elämästänsä, ei ollut lähimainkaan koko heidän elämänsä. Ennen kaikkea häntä myöskin vaivasi se, että hänen olisi välttämättä pitänyt ruveta Alinan kanssa uudestaan puhumaan, sillä olihan asiat jääneet sille kannalle, että Henrikin piti puhua mamman ja Johanneksen kanssa siitä mitä he olivat Alinan kanssa puhuneet. Alina epäilemättä odotti saada tietää tuloksen. Mutta kun kaikki tuo oli niin monimutkaista ja vaikeata selittää, oli Henrik yhä lykännyt tuonnemmaksi ja vihdoin oli ikäänkuin olevinaan myöhäistä parantaa asiata, vaikka hän vaan ei viitsinyt.

Tosin hänellä vilahti ajatus: "koeta nyt itse rakastaa tuota vierasta niin, ettet häntä laiminlyö." Mutta hän oli liiaksi kiintynyt omaansa, että olisi tuohon sen enempää huomiota pannut. Hänellä oli olevinaan kiire lähteä, ja kuitenkin tuntui, ettei pitäisi lähteä. Kiire oli sen vuoksi, että aavistutti, että se sanoin selittämätön ilo, joka pysyi yhä siitä saakka kuin hän oli Johanneksen kanssa puhunut ja jota hän aikoi kaikin tavoin hoitaa ja häviämästä varjella, ei tuntunut voivan enää kasvaa Johanneksen luona olemisesta, vaan uhkasi päinvastoin ruveta vähenemään. Hänen ilonsa ja reippautensa, alituinen halunsa hoilottaa tai ainakin viheltää ei enää sopinut täällä vallitsevaan surunsekaiseen ja hiljaiseen mielialaan.

Merkillistä: äsken vielä hän itse oli juuri samallainen: epätietoinen, epävarma, hapuileva. Mutta nyt, vaikka tähtitiedekin oli horjahtanut, kaikki häntä ilahutti, ilahutti linnun piiperrys, hattara, ja muurahainen, joka ponnistellen voimiansa raastoi eteenpäin tikkua, ilahutti sekin, että toinen hänelle suruansa valitteli. Hän ei tarvinnut muuta kuin muistaa sitä ainoaa: vieras nainen, johon hän rakastuu!

Erittäinkin juuri viimeisenä iltana, kun he istuivat kuistilla, tuli tämä muiden ja hänen mielialojen eroavaisuus esille, ja Henrikin täytyi suorastaan hillitä itseään pysyäkseen toisten mielialassa ja ollakseen osoittamatta tavatonta iloaan melkein juuri eronhetkenä. Kun oli istuttu ja hiljaa jutellen selailtu surunvoittoisia tunteita, kun kostea kastesumu jo alkoi tuntua öisessä ilmassa, ja mamma nousi, sanoi Henrik, joka oli ollut vaan puoleksi mukana, — sanoi ikäänkuin lähtijäisiksi:

— Ja mitä sitä suree, ehkä tässä vielä kerran yhdymmekin, kuka sen tietää!

Mutta hän heti huomasi, kuinka tyhmästi se oli sanottu, sillä eihän Johannes ollut leikkiä puhunut, vaan se oli hänen todellinen kohtalonsa, ja toiveiden toteumattomuus ei ollut hänen pelkkä luulonsa, vaan uskonsa. Ja nämä Henrikin ilosanat tahtoivat sentähden viedä hänet vähän takaisin siitä keskinäisen ymmärryksen korkeudesta, mihin hän tunsi Johannekseen nähden päässeensä, ja hän olisi mielellään sanonut taas jotain totisempaa, häivyttääkseen edellisen vaikutuksen, mutta ei keksinyt.

Niin he menivät viimeisen kerran kukin huoneihinsa, Henrik ja Uuno saliin yhä samalla tavalla syrjään työnnettyjen kukkien ja huonekalujen väliin laitettuihin vuoteihin, ja Henrikistä tuntui lystiltä, että he kohta Uunon kanssa taas matkustavat.

Seuraavana päivänä jo varhain seisoi hevonen valjaissa pihalla ja Henrikin ja Uunon kapsäkki oli sidottu nuorilla istuimen taakse.

He joivat aamutuimaan kuumaa kahvia. Kaikki olivat ruokasalissa, Lapsi kuului rupeavan itkemään, mutta Alina ei säpsähtänyt eikä juossut pois kuten tavallisesti ennen. Siellä oli lapsentyttö.

— No, ja mitäs nyt muuta kuin vaan hyvästiä sanomaan, ja — alkoi Uuno sanoa ojentaen kättä mammalle, joka heti veti hänet luokseen ja upotti syliinsä ennenkuin hän oli loppuun päässyt.

Henrik antoi kättä ensin Alinalle, ja hän huomasi kummakseen, ettei hän taaskaan voinut katsoa häntä silmiin, vaikka Alina nähtävästi juuri sitä haki.

Mamma oli tietysti yhtenä kyynelvirtana.

Viimeiseksi Henrik tuli Johanneksen luo hyvästiä sanomaan. Silloin he olivat jo kuistilla.

Johannes pani kätensä Henrikin olalle ja sanoi liikutettuna:

— Voi sinua, kun olet vapaa!

Henrik ihmetteli Johanneksen kaihoisaa, kyyneltyvää katsetta, eikä oikein ymmärtänyt sitä. "Ei suinkaan Johannes vaan tarkoittanut avioliittoaan! Pitikö hän siis todellakin vapautta korkeampana kuin avioliittoa?" Tuo puhe täydellisyydentiestä oli Henrikistä tuntunut enemmän vaan teorialta, johon ei hän luullut Johanneksen täydellä todella uskovan. Ja kuitenkin Henrikiä epäillytti, että Johannes oli tarkoittanut avioliittoa, eikä hän puolestaan voinut nytkään semmoista kantaa hyväksyä.

Kun he olivat rattailla ja kiertäen pihalta tielle ajoivat ryytimaan ohi ja vielä kerran katsahtivat jääneihin, seisoivat nämä kuistilla, ensin Alina, sitten harmaapäinen mamma ja rappuista alempana Johannes, — seisoivat erillään kaikki kolme ja liikahtamatta katselivat poisajavia. Puut juoksivat heidän ohitsensa, ensin yksi: vielä he näkyivät, sitten toinen ja kolmas: vilahtivat vieläkin peräkkäin Alina, mamma, Johannes; sitten tuli tuuhea tuomi ja kaikki muut puut, — eikä heitä enää näkynyt.

Ensimäisen osan loppu.