Front matter (continued 2)

Mutta aivan odottamatta valkeni se pimeä, toivoton tuska, johon Veera alkoi yhä syvemmälle vajota. Tuli äkisti valon säde — hän sai kirjeen Vasiltseff'iltä. Tämä ei voinut kirjoittaa hänelle tavallisen postin välityksellä — kirjeet olisivat ottaneet takavarikkoon joko virastot taikka Veeran vanhemmat. Mutta hänen oli onnistunut päästä Veeran yhteyteen erään tutun kauppiaan kautta heidän piirikaupungissaan, jolla oli liikeasioita Vjatkassa.

Kirje oli lyhyt, hillitty ja vailla kaikkia hellempiä mielen purkauksia — se oli selvästi kirjoitettu siinä mielessä, että se saattoi joutua vieraisiin käsiin. Mutta pisinkään, intohimoisinkaan epistola ei olisi voinut herättää hänessä suurempaa iloa kuin nämä harvat lyhyet rivit. Veera luuli tulevansa hupsuksi onnesta! Kuten aina, kun on kärsinyt kauvan ja äkillinen valkeneminen tapahtuu, valtasi Veeran niin ylenmääräinen riemu, että hän luuli kaiken nyt olevan ohitse, vieläpä tuntui hänestä hänen entinen epätoivojakin liioitetulta. Pääasia oli saada tietoa hänestä. Tuskallisinta oli ollut tunne, että hän yhtäkkiä oli jäljettömiin kadonnut, kuin olisi hän vaipunut läpi maan, niin että kaikki yhteys hänen kanssaan oli katkaistu. Kun nyt ilmeni mahdollisuus kirjeenvaihtoon, tuli hänen lähtönsä tavalliseksi matkaksi, ja ero hänestä ohimeneväksi haitaksi, mutta ei enää samaksi musertavaksi, toivottomaksi onnettomuudeksi kuin ennen. Vaikka Veera ensimäisen puolentunnin jälkeen ei ainoastaan ollut osaamatta kirjettä ulkoa, vaan se oli suorastaan syöpynyt semmoisenaan hänen aivoihinsa, luki hän sitä kuitenkin lakkaamatta uudestaan ja uudestaan joka ikinen päivä. Luonnollisesti vastasi hän heti pitkällä, intohimoisella epistolalla. Seuraavan viikon eli hän yksinomaan siitä ilosta, että oli saanut tämän ensimäisen kirjeen, ja sitten keskittyi hänen koko olemuksensa toisen odottamiseen.

Samoin kuin kaikki ne, jotka elävät yksinomaan sisäistä elämää, suunnaten ajatuksensa lakkaamatta yhteen ainoaan esineeseen ja samalla pakosta rajoittuen toimettomaan odotukseen, oli Veera tullut hyvin taikauskoiseksi. Kaikki muuttui hänelle merkeiksi ja enteiksi. Kaikkein vähäpätöisimmissäkin tapahtumissa näki hän milloin hyvän milloin huonon enteen, ja kaikesta mikä häntä ympäröi, etsi hän tietoja tulevaisuudesta.

"Jos Anisja, kun hän tulee sisään, sen sijaan että menisi ensin akkunan luo vetämään kaihtimen ylös, ensin tulee minun vuoteeni viereen ja sanoo hyvää päivää, niin se merkitsee, että kaikki on oikein ja hyvin, ja että minä saan pian kirjeen", saattoi hän esimerkiksi sanoa itselleen aamulla herätessään, ja hän odotti palvelustytön tuloa kuumeenkaltaisella tuskalla, uskaltamatta tehdä yhtäkään liikettä, joka olisi voinut tähän vaikuttaa. Sitten hän oli koko päivän iloinen taikka pahoillaan, aina sitä mukaa, oliko Anisjan tiedoton vastaus ollut suotuisa vaiko ei.

Vaikka Vasiltseff ainoastaan harvoin ja vaikeasti sai tilaisuuden vaihtaa kirjettä Veeran kanssa, onnistui hänen kuitenkin suven ja sitä seuraavan syksyn kuluessa saada hänen käsiinsä kolme kirjettä. Mikäli hän tuli vakuutetuksi, että kirjeet saapuivat onnellisesti määräpaikkaansa, sikäli alkoi hän kirjoittaa yhä vapaammin ja sydämellisemmin. Viimeinen kirje oli eritoten hyvin hellä ja toiveikas. Hän valitti tosin hiukkasen itsepäistä yskää, josta hän ei voinut päästä, ja suurta väsymystä, mutta muutoin näytti hän olevan toivehikkaampi ja avomielisempi tunteisiinsa katsoen kuin ennen koskaan. Hän oikein viehättyi tekemään tulevaisuussuunnitelmiakin — hänellä oli nimittäin toivo saada tuomionsa peruutetuksi. "Muutoin", kirjoitti hän, "kahden ja puolen vuoden perästä olet sinä laillisessa ijässä, rakkahin Veera, sinä voit itse määrätä kohtalostasi, ja kuka tietää? Ehkä sinä tulet silloin maanpakolaisraukan luokse, joka elää ainoastaan sinua muistelemalla. Oi, jospa tietäisit, rakastettu lapseni, kuinka hullunkuristen unelmien valtaan sinun vanha ystäväsi välistä joutuu".

Veera tunsi tuskin itseään ilosta saatuaan tämän kirjeen. Nyt ei hänellä ollut enää epäilyksiä tulevaisuuden suhteen. Kaksi ja puoli vuotta kului pian, ja sitten odotti häntä onni, sillä ei mikään maailmassa ollut silloin estävä häntä yhtymästä siihen mieheen, joka oli tullut toiseksi puoleksi hänen omasta olemuksestaan.

Mutta valitettavasti tätä sydämellistä kirjettä ei seurannut enää toisia. Kauppiaan, joka kirjeenvaihtoa välitti täytyi onnettomuudeksi matkustaa pois pitemmäksi aikaa. Hän tosin lupasi, että hänen poissa ollessaan hänen kirjurinsa toimittaisi Veeralle kirjeet, mutta viikot kuluivat, eikä Vasiltseffiltä tullut mitään tietoa. Onnellisten unelmien huumaamana ei Veeraa ensin aluksi kovin paljon huolestuttanut hänen vaitiolonsa, vaan koetti hän selittää sen johtuvan aivan luonnollisista syistä. Kuitenkin ajan yhä kuluessa kasvoi hänen rauhattomuutensa muodostuen lopuksi piintyneeksi päähänpistoksi. Kaikki hänen ajatuksensa, kaikki hänen pyrkimyksensä olivat suunnatut yhteen ainoaan asiaan — kirjeen saamiseen häneltä. Hän ajatteli päivällä sitä jokainen tunti, yöllä hän siitä uneksi.

Tämä jännittynyt odotus, joka veti kaikki piiriinsä ja oli tulokseton, tuli välistä niin sietämättömäksi, että koko hänen olentonsa nousi jonkinlaiseen ruumiilliseen vastarintaan tämän tapaista kärsimystä vastustamaan. Välistä valtasi hänet katkeruus Vasiltseffiäkin kohtaan, jota hän syytti tuskastaan ja epätoivostaan. "Ellen minä koskaan olisi tuntenut häntä, olisin minä elänyt rauhassa ja huolettomana kuten sisareni", sanoi hän pelkuruutensa hetkinä. Kerran syntyi hänessä sellainen ristiriitaisten, tuskallisten tunteitten myrsky, että hän jonkillaisen raivostuksen valtaamana repi hänen viimeisen kirjeensä pieniksi palaisiksi. Mutta hän oli tuskin tehnyt tämän pyhyyden häväistyksen, ennenkuin ankara katumus tuli vihan sijaan. Hän tunsi inhoa itseään kohtaan ja työskenteli useita tuntia kootakseen revityt palaset, sovitellakseen niitä yhteen ja liimaillakseen niitä puhtaalle paperiarkille.

Oli jälleen kevät, mutta ei vieläkään mitään tietoa. Niin usein kuin ilma salli, meni Veera mäen rinteelle, josta saattoi nähdä Vasiltseffin hyljätyn talon, ja vietti siellä kokonaisia tunteja vanhalla, puoleksi mädänneellä penkillä tuskallisen tiedottomuuden huumaamana.

Eräänä päivänä istui hän siellä kuten tavallisesti, kun hän äkisti näki kyytivaunujen poikkeavan isolta maantieltä Vasiltseffin taloon päin.

"Mitähän tämä tietänee? Mihinkähän ne menevät?" ajatteli hän ja hänen sydämensä alkoi voimakkaasti tykyttää. "Ehkä ne ajavat ohitse ja edelleen seuraavaan kylään? Ei, siellä kolisevat ne vanhan puoleksi mädänneen sillan ylitse, tuolla kääntyvät ne koivukäytävään. Sieltä ei mene tie minnekkään muualle. Voi Jumala, kuka se mahtaa olla?"

Mielenliikutus oli niin raju hänessä, että jalat hänen allaan vapisivat ja että hän tuskin saattoi nousta paikaltaan. Hänen sydäntään pusersi tuskallinen aavistus, ja samalla kertaa kulki hänessä ilon ailahdus… "Vihdoinkin saan jotakin tietää! Mikä hyvänsä on parempi kuin tämä epätietoisuus."

Heittäen nopeasti shaalin olkapäilleen, juoksi hän naapuritaloon, mutta mitä lähemmäksi hän tuli, sitä hitaammiksi kävivät hänen askeleensa, sitä suurempaa ahdistusta tunsi hän sydämessään.

Rikkaruohoja kasvavalla pihalla seisoivat tyhjät vaunut, kyytitalon poika, joka oli jo ennättänyt ottaa lakin päästään ja kuivata hien kasvoiltaan, puuhailee nyt hevosia hoitaen. Suuri kaksoisportti, joka niin kauvan on ollut suljettuna, on selkoseljällään auki. Veera astuu etehiseen, saliin — ei näy ketään — siellä on kostea ja ummehtunut ilma; puoleksi suljetuista akkunaluukuista pääsee hämärä valo sisään. Huonekalut, pöytä, tuolit, sohva — kaikki on vielä samalla paikalla kuin hänen matkapäivänään. Tuon hirmuisen aamun muisto valtaa hänet äkisti uudistuneella voimalla.

Vasiltseffin työhuoneesta kuuluu ääniä. Veera menee sinne. Vanha talon renki yrittää avata akkunan luukkua, jonka säpit ovat ruostuneet eivätkä tahdo kulkea. Entinen keittäjätärkin seisoo siinä suuri avainnippu kädessään ja pyyhkielee silmiään esiliinaansa. Puoli hämärässä saattaa Veera töin tuskin erottaa vielä kolme olentoa kirjoituspöydän luona. Toisen tuntee hän vihdoin ispravnikiksi, toiset kaksi — matkapukuinen herra ja nainen — ovat hänelle aivan outoja.

Kun akkunaluukut vihdoinkin on saatu auki, tuntee ispravnik puolestaan hänet ja astuu esille.

"Kas tässä, sallikaa minun esitellä herrasväki Golubin, pari sukulaista Stepan Michailovitsch raukallemme. Tässä eräänä päivänä saivat he virallisen tiedon, että heidän serkkunsa oli kuollut Vjatkassa keuhkotautiin. Eilen saapuivat he kaupunkiin ja kääntyivät minun puoleeni saadakseen omaisuutensa haltuunsa. Lain mukaan joutuu perintötila heille —"

Yhden kerran osoitti luonto sääliä Veeraa kohtaan. Hän kadotti tajuntansa kuullessaan tämän surullisen uutisen ja sairastui heti sen jälkeen ankaraan aivokuumeeseen. Useita viikkoja makasi hän vuoteessa ja houraili alituiseen. Mutta sitten asettui kuume ja alkoi toipuminen. Veera palasi vähitellen elämään, voimistui hitaasti päivä päivältä. Kuten usein on laita nuorten, voimakasten luonteiden avaran taudin jälkeen, tunsi hän sanomatonta ruumiillista hyvinvointia, fyysillistä nautintoa tuntiessaan tasapainon palaavan kaikkiin elimistönsä osiin. Toipuvilla ominaisella itsesäilytysvaistolla poisti hän kaikki surulliset ajatukset mielestään ja kokosi kaikki sielunkykynsä pieniin jokapäiväisiin vaihteluihin potilaselämässään, jotka hänen silmissään muodostuivat suunnattoman suuriksi ja tarjosivat tilaisuuksia lapsellisen ilon taikka kärsimättömyyden ilmaisuihin. Kun hän vihdoin oli tullut kokonaan terveeksi, näyttivät tapahtumat hänestä olevan jo kaukana menneisyydessä ja ikään kuin mustan hunnun peittäminä.

Hänen vanhempansa ilmoittivat hänelle eräänä päivänä, että Vasiltseff ennen kuolemaansa oli tehnyt testamentin, jossa hän oli määrännyt hänelle koko sen osan omaisuuttaan, jota hän vapaasti saattoi käyttää — pienen, noin kahdenkymmenen tuhannen ruplan pääoman. Kiitollisuuden osoitteeksi tästä anteliaisuudesta katsoivat he myöskin asiakseen jättää Veeralle erään kirjelapun, jonka Vasiltseff oli kirjoittanut kuolinvuoteellaan.

"Sinä olet ollut minulle enemmän kuin tytär ja enemmän kuin rakas, Veera", sanoi hän siinä; "sinä olet ollut minun osani kuolemattomuudesta. Minä kuolen saamatta mitään aikaan maanpäällä. Minun elämäni on ollut ainoastaan hyödytöntä, toimetonta unelmaa, minä olen ollut kuin maan ruoho, josta psalmista sanoo — kerran niitettynä ei löydy enää yhtäkään jälkeä sen olemassa olosta. Mutta minä tunnen, minä tiedän, että sinä, rakastettu Veerani, olet kutsuttu johonkin suureen ja ihanaan. Mitä olen uneksinut, sen olet sinä täyttävä. Ja minä olen sinussa syntyvä uudestaan, ja se ijäisyysajatus, jonka minä olen tuntenut leijailevan koko elämäni ylitse, mutta jota minun ei koskaan ole onnistunut tavoittaa ja lausua julki, se on saapa muodon ja olemuksen sinun kauttasi!"

Veera tunsi joutuvansa salaperäisen liikutuksen valtaan lukiessaan näitä sanoja, jotka oli kirjoittanut nyt kuoleman jäykistämä käsi. Oli kuin olisi hän kuullut äänen haudan toiselta puolelta. Hän ei enää tuntenut samaa ankaraa itsekästä tuskaa kuin ennen, vaan hänestä tuntui, kuin näkymätön varjo olisi levinnyt koko hänen elämänsä ylitse ja ainaiseksi poistanut siitä kaiken pintapuolisuuden ja jokapäiväisyyden sekä kiinnittänyt hänen otsaansa salaperäisen merkin, jommoista ne kantavat, jotka on kutsuttu täyttämään jotakin elämäntehtävää.

Pian tuli kuitenkin toisenlaatuisia huolia ja velvollisuuksia, jotka eroittivat Veeran hänen persoonallisista suruistaan pakoittaen hänen kiinnittämään huomionsa toisiin.

Hänen vanhimman sisarensa oli vihdoinkin onnistunut päästä naimisiin erään upseerin kanssa, jonka rykmentti jonkun aikaa oli ollut majoitettuna heidän piirikaupungissaan, mutta pian sen jälkeen lähetettiin kokonaan toiseen osaan Venäjää. Toinen järjestyksessä, joka oli ikävystynyt vanhempainsa luona vietettävään elämään, seurasi sisartaan siinä salaisessa toivossa, että hänkin löytäisi jonkun sulhasen langon toverien joukosta.

Vorontzoffin talo tuli yhä synkemmäksi ja surullisemmaksi. Veeran äiti oli antautunut liiallisen ja ahdasmielisen uskonnollisuuden valtaan. Hän ympäröi itsensä nunnilla, pyhiinvaeltajilla ja "pyhillä miehillä", joita niin suurin joukoin löytyy Venäjällä, ja hartausharjoitukset ja pitkät, sisällyksettömät keskustelut puolihupsujen vanhojen uskonnollisten haaveksijattarien kanssa täyttivät niin tarkoin koko hänen elämänsä, ettei hän enää välittänyt omaisistaan vähääkään.

Veeran isää oli kohdannut halpaus eikä hän voinut enää liikkua nojatuolistaan. Hän oli tullut uudestaan lapseksi ja saattoi tuntikausia istua voivotellen ja itkien ja osoittaa kaikkia mahdollisia tottelemattoman, hemmoitellun lapsivekaran oikkuja. Veera oli ainoa, joka saattoi häntä hauskuuttaa, joka kärsivällisesti otti vastaan hänen ajattelemattomat vihan puuskansa ja lapselliset valituksensa, ja joka ei väsynyt kuuntelemasta hänen loppumattomia historioitaan, joissa hän lakkaamatta eksyi asioista ja sekaantui omiin sanoihinsa.

Kolme vuotta oli hän tuon vanhan, halvatun miehen sairaanhoitajatar ja alituinen seuralainen. Hän oli itse vähitellen vaipunut jonkinlaiseen tylsän välinpitämättömyyden tilaan, voimatta nähdä mitään loppua tälle raskaalle, lohduttomalle olotilalle, sillä lääkärit olivat selittäneet, että isä saattoi elää kituuttaa vielä monta vuotta tällä tavalla, puoleksi tiedotonna. Mutta kuolema saattoi oppineen tiedekunnan ennustukset häpeään ja vapautti Veeran äkkiä, kun hän sitä vähimmin odotti. Eräänä kauniina päivänä näytti isä nukkuvan tavallista rauhallisemmin, mutta kun Veera, kummastellen hänen tavattoman pitkää untaan, tahtoi herättää hänet, havaitsi hän hänet jo kankeaksi ja kylmäksi.

Hautausjuhlallisuus keräsi vielä kerran kokoon Vorontzoffin perheen hajaantuneet jäsenet. Mutta kun isä oli saatu maan poveen kätketyksi, erosivat he sillä kerralla ainaiseksi. Äiti selitti tahtovansa lopettaa päivänsä luostarissa, ja sukutila myytiin polkuhinnasta, sillä ei kukaan perillisistä osannut sitä hoitaa. Molemmat vanhemmat sisaret pitkittivät pintapuolista, huvitteluhaluista elämäänsä linnoitusväen piirissä, ja Veera, joka kuolleen ystävänsä testamentin kautta oli tullut pienen omaisuuden omistajaksi, päätti matkustaa Pietariin ja omistaa elämänsä kokonaan sille pyhälle asialle, jonka tähden Vasiltseff oli kärsinyt ja kuollut.

9.

Veeran Pietarissa oleskelun ensimäiset ajat olivat sarja pelkkiä pettymyksiä. Hän tuli havaitsemaan, ettei ollut läheskään niin helppoa, kuin hän oli luullut, olla hyödyksi elämässään. "Hyödyttäminen" merkitsi nimittäin hänelle, että hän joko itse työskenteli sorto- ja hirmuvallan poistamiseksi Venäjältä, taikka sitten auttoi niitä, jotka tähän päämäärään pyrkivät. Hänen mieleensä ei ollut koskaan juolahtanut, että millään muulla tavalla olisi saattanut olla hyödyksi. Mutta minne piti hänen kääntyä löytääkseen tämmöistä soveliasta työtä? Hänen keskustelunsa Vasiltseffin kanssa olivat aina olleet mitä ihanteellisimpia aatoksia luonteeltaan. He olivat lukeneet yhdessä vallankumouksellisia kirjoituksia, ja Vasiltseff oli kehittänyt hänen eteensä valtavan taulun siitä kurjuudesta, jossa koko ihmissuku elää, ja jolla on perustuksensa siinä, että olemassa olo on rakennettu molemminpuoliselle sorrolle ja kilpailulle, eikä vapaudelle ja yhteistyölle. Hän oli kertonut Veeralle nykyajan suurista marttyyreista ja vapaudensankareista, jotka olivat uhranneet sekä elämänsä että persoonallisen onnensa taistellessaan tämän suuren päämäärän puolesta. Veera oli ihastunut näihin sankareihin ja itkenyt heidän kohtaloaan, mutta hän ei ollut milloinkaan saanut opastusta siinä, mitä hänen määrätyllä hetkellä elämästään piti tehdä ollakseen heidän kaltaisensa.

Pitkissä yksinäisissä unelmissaan niinä vuosina, jotka seurasivat Vasiltseffin poislähtöä ja myöhemmin sattunutta kuolemaa, oli hän aina ajatellut olevan tärkeintä, jos hän voisi katkoa ne siteet, jotka lähinnä häntä kahlehtivat, ja päästä siitä pienestä suljetusta nurkasta, jossa hän eli, suureen, avaraan maailmaan. Hän melkein kuvitteli mielessään, että nihilistit muodostivat jonkunlaisen hyvin järjestetyn salaisen seuran, jolla oli selvä ohjelma ja määrätty työsuunnitelma. Hänen tarvitsi vaan muka tulla Pietariin, joka oli nihilistisen kiihotuksen ahjo ja kotipaikka, kun hänet heti otettaisiin tuon suuren, maanalaisen taisteluarmeijan riveihin ja hän saisi itselleen määrätyn tehtävän, vaikka kuinkakin vaatimattoman.

Näin oli hän koko ajan ajatellut. Ja nyt oli hän Pietarissa, vapaana menettelemään oman harkintansa mukaan, — mutta ei hän silti ollut sen viisaampi. Mistä piti hänen saada käsiinsä oikeita nihilistejä? — Siitä hänellä ei ollut aavistustakaan. Suuri pettymys oli hänelle sekin, etten minäkään tuntenut keitään sellaisia, ja etten minä edes uskonut, että sellaista suurta, hyvin järjestettyä, vallankumouksellista puoluetta oli Venäjällä olemassakaan. Tätä hän ei ollut ottanut laskuissaan mukaan, hän oli odottanut minulta enempää.

Kuitenkin aluksi ja paremman puutteessa neuvoin minä häntä käymään luonnontieteellisillä luennoilla naisten korkeakoulussa, joka juuri silloin oli perustettu Pietariin. Sen hän tekikin, mutta hänellä ei ollut tieteellisiä taipumuksia. Toveriensakaan kanssa ei hän voinut sopia oikein hyvin. He olivat suurimmalta osalta iloisia nuoria tyttöjä, jotka harjoittivat opinnoita sitä varmaa päämäärää silmällä pitäen, että suorittaisivat mahdollisimman pian tutkinnon saadakseen sen jälkeen paikan opettajattarina ja pitääkseen huolta itsestään. Heidän pääasiallinen huomionsa oli nykyään keskitetty opinnoihin, ja heidän keskustelunsa koskivat melkein yksinomaan professoreita, luentoja, käytännöllisiä kokeita ja muuta sellaista. He eivät nähtävästi tunteneet pienimpiäkään "maailman tuskan" oireita. Vapaina hetkinään he mielellään tulivat yhteen ja huvittelivat parhaan taitonsa mukaan, ja kun tilaisuus tarjoutui, se on, kun he sattuivat yhteen miesylioppilasten kanssa, ei jonkunvertainen tanssi ja kiemailu ollut heille liian halpaa huvitusta.

Tämä ei ollut yhtään mitään yläilmoissa haaveilevalle Veeralle, joka suri suremistaan maailman kurjuutta ja vääryyttä. Hän oli ystävällinen tovereitaan kohtaan, antoi köyhimmille heistä rahallista avustusta, hoiti heitä, kun he sattuivat sairastumaan, mutta hän piti heitä ymmärtämättöminä lapsina ja loitolla itsestään. Opinnot sellaisinaan eivät häntä myöskään tyydyttäneet. "Saattaa olla riittävästi aikaa puuhata tieteellisissä kokeissa, kun kaikki ihmiset ovat onnellisia ja tärkein työ on suoritettu", oli hänellä tapana vastata aina, kun minä koetin herättää hänen halunsa tähän suuntaan. "Mutta niin kauvan kuin meidän ympärillämme kaikkialla ei ole muuta kuin kurjuutta ja kärsimyksiä, minä en todellakaan käsitä, kuinka ihmistä voi huvittaa kärpäsen silmän ihaileminen suurennuslasilla, jolla mieltä ylentävällä aineella meidän hyvä professorimme huvitti meitä kokonaisen tunnin tänään".

Saatuani selville, kuinka vähän Veeralla oli taipumusta luonnonhistoriaan, neuvoin minä häntä sen sijaan opiskelemaan kansantaloutta — mutta yhtä vähäisellä menestyksellä. Kuuluisimmatkin oppikirjat tässä tieteessä jättivät hänen kylmäksi ja väsyttivät häntä. Hänestä oli alunpitäen itsestään selvä selviö, joka ei mitään todistusta kaivannut, että ihmiset voivat tulla vasta sitten onnellisiksi, kun he jakavat kaikki keskenään ja poistavat kaiken yksityisomaisuuden, kaiken väärän pakon ja sorron. Mitä sitten maksoi vaivan riidellä loppumattomasti työpalkoista, korosta, luotosta ja muista tuollaisista ikävistä, käsittämättömistä asioista, jotka vaan hämmensivät ihmisen ja vieroittivat hänen ajatuksensa ainoasta todellisesta päämäärästä. Oikein ajattelevalle olennolle meidän päivinämme ei kysymys koske sitä: mikä on päämäärä? vaan ainoastaan: mikä on lyhin sinne johtava tie? Tämä merkitsee, mitä meidän tulee tehdä saadaksemme Venäjällä aikaan valtiollisyhteiskunnallisen vallankumouksen? Mutta tähän kysymykseen eivät mitkään kansantaloudelliset oppikirjat anna vastausta — siis ei maksa vaivaa niitä lukea.

Näin väitteli Veera. Kaikesta huolimatta, niin ihmeelliseltä kuin se voi näyttääkin, oli meistä kahdesta tullut sangen hyvät ystävät, se on, me tapasimme toisemme jotenkin usein ja tunsimme jonkunlaista persoonallista myötätuntoisuutta toisiamme kohtaan. Koko Veeran olemuksessa oli omituinen viehätysvoima, jokainen hänen liikkeensä oli niin miellyttävä ja sopusointuinen, ja ennen kaikkea oli hänen käytöksessään jotakin niin todellista, teeskentelemätöntä ja tiedotonta, että minua aina ilahutti hänen seuransa. Mutta minä en voinut jutella hänen kanssaan asioista, ja minä olin hänen suhteensa vilpittömästi pahoillani siitä, että hänen ajatuskykynsä oli niin vaillinaisesti ja niin yksipuolisesti kehitetty, ja että hän oli niin välinpitämätön kaikista niistä suurista ja jaloista henkisistä nautinnoista, joita meidän ajanmukainen sivistyselämämme tarjoo.

Hän puolestaan asetti ilmeisesti minut kaikkien muiden tuttaviensa edelle, mutta hänen oli mahdoton käsittää, kuinka minä saatoin tuhlata koko elämäni matematiikkaan. Matematiikan harjoittaja ei hänen silmissään ollut juuri parempi kuin jokin ihmeellinen alkuperäisolio, jota piintynyt päähänpisto ajeli ratkaisemaan loppumattomasti laskuopillisia ongelmoita, toiset toisiaan mutkikkaampia ja tarpeettomampia. Hänelle voidaan tosin antaa anteeksi hänen sokea kiihkonsa, koska se on viatonta, mutta samalla ei voi olla osottamatta jonkunlaista ylenkatsetta häntä kohtaan. Me kaksi siis kuljimme ja katselimme toisiamme jonkinlaisella molemminpuolisella alentuvalla säälillä, vaikka me siitä huolimatta pidimme toisistamme sangen paljon.

Mutta sitä mukaa kuin aika kului Veeran pääsemättä askeltakaan lähemmäksi sitä suurta päämäärää kohti, joka hänellä aina oli silmäin edessä, hän tuli yhä enemmän hermostuneeksi ja kärsimättömäksi. Tämä tyydyttämätön toiminnan kaipuu alkoi haitata hänen terveyttäänkin. Hänen poskiensa raitis lämmin väri vaaleni, ja ilme suurissa, tummansinisissä silmissä tuli päivä päivältä uneksivammaksi ja kaihomielisemmäksi.

Minä muistan erään kauniin talvipäivän, kun me kävelimme yhdessä Nevskillä. Taivas oli aivan pilvetön, ja aurinko paistoi hurmaavan iloisesti ja elähyttävästi. Tuntui melkein siltä, kuin olisi tultu siihen kimaltelevaan hopeavaltakuntaan, josta saduissamme niin paljon puhutaan. Kimalteleva hopea hohti suurten myymälöiden peililasiakkunoissa, kimalteleva hopea narisi meidän jalkojemme alla ja kimalteleva hopea pyrysi meidän ympärillämme ja tarttui meidän turkkiemme kauluksiin. Kirkas, kireä talvi-ilma teki kävelijän raittiiksi ja elämänhaluiseksi. Nevskin suunnattomasta leveydestä huolimatta saatoimme me ainoastaan hitaasti kulkea eteenpäin, niin suuri ihmisjoukko ympäröi meitä kaikilta puolilta — miehiä, naisia ja lapsia suurissa turkeissa ja karvakauluksissa ja ruusuisin poskin. Kaikki näyttivät he tänäpänä niin terveiltä, iloisilta ja hyväntahtoisilta.

"Ei, mutta kulkea tällä tavalla kaikkien näiden ihmisten joukossa", huudahti Veera äkisti, "ja ajatella että minä ehkä tietämättäni, aavistamattanikaan sivuutan yhden taikka toisen niistä joita etsin. Ehkä minä juuri tällä silmänräpäyksellä seison vierekkäin jonkun kanssa, joka voi antaa minulle haluamani tiedot. Ja kulkea sen sijaan näin välinpitämättömästi ja vieraasti toistensa ohi. Tiedätkös, minä tunnen oikein halua pysäyttää jokainen ihminen, joka näyttää älykkäältä ja myötätuntoiselta, katsahtaa häntä suoraan silmiin ja kysyä: oletko sinä yksi heistä?" — "Niin, tee se kaikin mokomin", vastasin minä tyynesti. "Ota esimerkiksi tuo kaunis upseeri, jolla on kiiltävät, kullatut olkalaput, taikka tuo nuori soma keikailija tuolla, joka niin itseensä tyytyväisenä katselee sinua monokelillaan. Etköhän tahtoisi alkaa heistä — hehän näyttävät niin lupaavilta". Veera kohautti olkapäitään ja huokasi syvään.

Mutta talven lopulla tapahtui jotakin, joka teki kerrassaan lopun kaikista hänen huolistaan ja auttoi häntä löytämään juuri ne, joita hän etsi. Tammikuussa kuiskailtiin miehestä mieheen, että oli tapahtunut suuria vangitsemisia kaikissa osissa maata, ja että hallitus oli päässyt erään hyvin järjestetyn, sosialistisen salaliiton jälille. Nämä huhut saivat pian vahvistuksen, ja virallinen tieto "Hallituksen sanansaattajassa" ilmoitti kaikille tsaarin uskollisille alamaisille, että oikeus oli saanut käsiinsä suuren joukon valtiollisia rikollisia, ja että hallitus aikoi panna oikeudenkäynnin vireille seitsemääkymmentäviittä syytettyä vastaan.

Tässä täytyy minun muutamalla sanalla koskettaa valtiollista asemaa Venäjällä tähän aikaan. Senjälkeen kuin Puolan kapina oli kukistettu. Karakasoff tehnyt epäonnistuneen murhayrityksensä Aleksanteri II:sta vastaan ja Tschernischevski karkotettu Siperiaan, oli alkanut verrattain tavattoman tyyneyden ajanjakso. Tosin ei puuttunut nytkään yhtä vähän kuin ennenkään epäiltäviä henkilöitä, ja yksityiset vangitsemiset ja hallinnolliset karkoitukset jatkuivat tavallista tasaista menoaan, mutta ei tapahtunut mitään rajua puhkeamista. Noiden tiheästi toinen toistaan seuranneiden, jos niin saan sanoa, kulkutaudin tapaisten murhayritysten aika Aleksanteri II:n henkeä vastaan ei ollut vielä alkanut. Ulkomailla tapahtuva vallankumouksellinen kiihotuskin oli huomattavassa määrässä muuttanut luonnettaan.

Oltuaan ennen suunnattuna pääasiallisesti valtiollisiin uudistuksiin, yksinvallan ja sortohallituksen kukistamiseen, oli se yhä enemmän tullut tarkoituksiltaan sosialistiseksi.

Sivistyneen, mieleltään vallankumouksellisen nuorison keskuudessa Venäjällä vallitsi luja vakaumus, että tuskin mitään saatettiin saavuttaa valtiollisella mullistuksella, niin kauvan kuin kansan suuri joukko oli vallan kehittymätöntä ja tietämätöntä, ja että sen vuoksi ainoa oikea menettely olisi levittää ennen kaikkea valistusta tämän suuren joukon keskuuteen. Mutta voidakseen tämän tehdä täytyi lähestyä kansaa, täytyi "yksinkertaistua", tulla itse kansaksi. Juuri tätä suuntaa ja tämän aikakauden ihmisiä kuvaa Turgenjeff niin mestarillisesti romaanissaan "Murtamatonta maata", ja juuri tähän verrattain viattomien ja yksinkertaisten valistajain joukkueeseen kuuluivat nuo edellä mainitut seitsemänkymmentäviisi syytettyä.

Tässä ei ollut kysymys mistään pommi- taikka dynamiitti-yrityksestä; useimmat olivat parempiin luokkiin kuuluvia nuoria miehiä ja naisia, joiden varsinainen rikos oli siinä, että he olivat pukeutuneet työmiehiksi ja hakeneet paikkaa jossakin tehtaassa siinä salaisessa tarkoituksessa, että herättäisivät tyytymättömyyttä muissa työmiehissä; moni oli tyytynyt käymään kapakoissa ja muissa julkisissa paikoissa ja siellä pitämään kapinallisia puheita taikka jakelemaan vallankumouksellisia kirjoituksia. Mutta tottumattomia kun he olivat kansan kieleen ja ajatustapaan, he olivat enimmäkseen suorittaneet tehtävänsä niin taitamattomasti, että tehtaanomistaja taikka kapakan isäntä taikka talonpojat itse antoivat heidät ilmi ja he joutuivat poliisin käsiin.

Mutta vaikka siis käytännölliset tulokset heidän vallankumouksellisesta toiminnastaan olivat olleet peräti vähäpätöisiä, päätti hallitus yhdellä iskulla tehdä lopun koko historiasta. Vangittiin niin monta valistajaa kuin käsiin saatiin — (tullakseen epäillyksi ja vangituksi tarvittiin ainoastaan, että oli jossain julkisessa paikassa näyttäytynyt työmieheksi pukeutuneena, vaikka tosiasiallisesti kuului korkeampaan yhteiskuntaluokkaan) — ja heidät lähetettiin kaikki Pietariin. Siitä huolimatta etteivät useimmat heistä edes tunteneet toisiaan nimeltä, tehtiin asia yhteiseksi heitä vastaan ja heidät yhdistettiin yhteisen syytteen alaisiksi. Hallitus päätti osoittaa ankaruutta, mutta oikeutta; syytetyt piti tosin tuomittaman eräässä hallituksen asettamassa erikoisessa komissioonissa, eikä juryssä, kuten tapana on muissa paitsi valtiollisissa jutuissa, mutta jokaisella heistä tuli olla oikeus hankkia itselleen asianajaja ja oikeudenkäynti oli oleva julkinen.

Nyt on itse asiassa valtiollinen oikeudenkäynti paras mahdollinen keino vallankumouksellisen mielialan levittämiseksi sellaisessa maassa kuin Venäjä, jossa välimatkat ovat pitkiä, persoonalliset yhtymiset asukasten kesken eri maakunnissa niin vaivalloisia ja kaikki julkinen keskustelu sanomalehdissä valtiollisista ja yhteiskunnallisista aineista ankarasti kiellettyä. Tavallisissa oloissa on nihilisteille kaikkea muuta kuin helppoa päästä kosketukseen hengenheimolaistensa kanssa. Heidän täytyy esiintyä erittäin varovasti sekä puheessa että toiminnassa ollakseen herättämättä poliisin epäluuloja, he eivät voi selittää mielipiteitään sanomalehdissä eikä julkisissa kokouksissa, ja salaisten kirjoitusten levittämisessä on niin suuri vaara ja vaikeus, että sitä tuskin milloinkaan voi tehdä missään suuremmassa määrässä. Moni nuori ihminen olisi sen vuoksi saanut Veeran tavoin kulkea vuosikausia ja haaveilla vallankumouksellisia ihanteita, saamatta tilaisuutta vallankumoukselliseen toimintaan, ellei valtiollisia oikeusjuttuja silloin tällöin olisi viritetty ja näyttänyt syrjäisille, minne heidän tuli kääntyä löytääkseen todellisia nihilistejä. Syytetyt herättävät melkein aina myötätuntoa hyvin laajoissa piireissä; itse istuivat he tosin lukkojen ja telkien takana, niin ettei heidän kanssaan voi päästä suoranaiseen yhteyteen, mutta heillä on aina ystäviä ja sukulaisia, joilla jotenkin suurella varmuudella voidaan olettaa olevan heidän mielipiteensä. Nämä voidaan hakea esille, näille voidaan osoittaa myötätuntoa, ja tämmöisissä olosuhteissa tullaan helposti ystäviksi keskenään, tuetaan ja kiihotetaan toisiaan molemmin puolin uuteen toimintaan. Näin käy useimmissa tapauksissa, ja jokaisen valtiollisen oikeusjutun jälkeen voidaan sanoa, kuten laulussa kerrotaan, "että jokainen, joka tehdään työhön kelvottomaksi, saa heti kymmenen tilalleen".

Näin kävi Veerankin. Ensi hetkestä lähtien, kun oikeudenkäynti tuli puheeksi, ei hän voinut muuta ajatella. Hän tutki ahkerasti jokaista "Hallituksen sanansaattajan" numeroa, joka siitä jotakin sisälsi, hän opetteli ulkoa kaikkien syytettyjen ja heidän asianajajainsa nimet, eikä viipynyt kauvan, ennenkuin hän hankki itselleen tilaisuuden päästä persoonalliseen yhteyteen asianomaisten perheiden kanssa. Nyt aukeni niin laaja ala hänen toiminnalleen, kuin hän suinkin saattoi toivoa. Monella syytetyllä oli omaisia, joiden koko toimeentulo riippui heistä, 75 perheessä vallitsi suru ja epätoivo. Nyt oli Veeralla riittävästi ihmisiä lohdutettavana ja hoidettavana; nyt saattoi hän tuntea ylpeyttä siitä, että teki jotakin todellista hyötyä elämässään, ja nyt pääsi hän myös sellaisten henkilöiden kanssa kosketukseen, jotka olivat täydelleen samanmielisiä hänen kanssansa.

Minun tarvinnee tuskin mainita, ettei hän enää välittänyt luennoilla käymisestä, sillä hänen uudet ystävänsä saivat kaiken hänen aikansa, ja että hänen käyntinsä minun luonani tulivat yhä lyhyemmiksi ja harvinaisemmiksi. Tavallisesti poikkesi hän sisään ainoastaan silmänräpäykseksi pyytääkseen minulta jotain palvelusta jonkun suojattinsa hyväksi. Milloin oli kysymyksessä kerätä hiukan rahaa perheelle, joka oli äärimmäisessä puutteessa perheen huoltajan tultua vangituksi, milloin taas oli kysymyksessä jonkun syytetyn lapset, jotka piti toimittaa johonkin hyväntekeväisyyslaitokseen, milloin jälleen oli pyydettävä jotakuta kuuluisaa asianajajaa ottamaan toimekseen vankien puolustuksen — sanalla sanoen, Veeralla oli täysi työ sekä itsensä että muiden tähden.

Huhtikuun lopulla oli kaikki valmistavat tutkimukset loppuun suoritettu, ja julkinen oikeudenkäynti alkoi. Kello kuudesta aamulla seisoi tiheään pakkautunut väkijoukko sen raatihuoneen edustalla, jossa juttua piti käsiteltämän. Ainoastaan ne, jotka olivat varustettuja erityisillä pääsykorteilla, pääsivät itse istuntosaliin, mutta suuri joukko vähemmän onnellisia, jotka eivät olleet voineet hankkia itselleen sellaisia, tahtoivat joka tapauksessa oleskella niin lähellä näytelmäpaikkaa kuin mahdollista saadakseen tuoreita tietoja.

Neljännestä vailla kymmenen avattiin portit, ja me onnelliset, joilla oli pääsyliput, saimme marssia suureen saliin kahden santarmirivin välissä, jotka tarkkaan ja epäluuloisesti tutkivat meidän kasvojamme ja ottivat selvän siitä, oliko meillä oikeutta päästä sisään, Muutamissa silmänräpäyksissä oli suuri, pimeä istuntosali täynnä ihmisiä. Jo ensi silmäyksellä saattoi havaita, että yleisö jakautui kahteen erilaiseen, jyrkästi toisistaan eroavaan ryhmään. Toiseen kuuluivat välinpitämättömät katselijat, jotka olivat tulleet sinne uteliaisuudesta ja katselivat kokonaisuutta kuin huvittavaa ja jännittävää näytelmää. Nämä olivat yleensä korkeampisäätyisiä, sillä, kuten sanottu, pääsykortin saantiin vaadittiin erikoista luotettavuutta, ja ne virastot, jotka olivat saaneet toimekseen niiden jakamisen, olivat saaneet ankaran määräyksen olla päästämättä keitään muita kuin täysin taattuja henkilöitä sisään. Tämän ryhmän naiset olivat melkein kaikki jo sivuuttaneet ensimäisen nuoruutensa; he olivat pukeutuneet tummiin väreihin, sillä hyvä aisti vaati, että heidän tuli olla tuollaisissa tilaisuuksissa, mutta samalla kertaa ilmaisi heidän pukunsa silmään pistävää hienoutta. Useimmat heistä olivat ottaneet kiikarin mukaansa, ettei heiltä jäisi näkemättä yksikään piirre siitä tavattomasta näytelmästä, joka piti heidän silmäinsä edessä esitettämän, ja jonka vuoksi he olivat rikkoneet tapansa, nousseet näin aikaiseen ylös ja sekaantuneet tavallisen yksinkertaisen väen joukkoon. Herrain keskuudessa olivat univormut lukuisammat, ja siellä vallitsi sellainen loisto ja ritarimerkkien ja tähtien runsaus kuin kirkkaimmalla talviyön taivaalla. Ensimäisellä silmänräpäyksellä näytti jonkunlainen raskaus, jonkunlainen juhlallisuuden tunnelma painavan leimansa läsnäolijoihin. Mutta vähitellen nähtiin tuttuja, vaihdettiin tervehdyksiä, herrat tulivat niiden naisten luokse, jotka he tunsivat, ja tarjoutuivat hankkimaan heille paremman paikan, syntyi keskustelua, aluksi kuiskailevaa ja hillittyä, mutta sitten yhä äänekkäämpää ja vilkkaampaa. Ellei olisi ollut yksinkertaisia puupenkkejä, valkeiksi rapattuja, alastomia seiniä ja suuria, pikkuruutuisia verhottomia akkunoita, olisi melkein luullut olevansa jossakin seurustelutilaisuudessa.

Toisen ryhmän muodostivat syytettyjen sukulaiset ja lähimmät ystävät, joilta ei oltu voitu pääsyä kieltää. Laihat, surulliset kasvot, puutteelliset pukineet, synkkä, tuskallinen äänettömyys, kuumeen tapaisesti jännittyneet katseet, herkeämättä suunnattuina siihen oveen, josta syytettyjen piti tuleman — kaikki täällä osoittaa, kuinka hirmuisen todellista ja kamalaa tämä on, tämä näytelmä, jota kaikki istuvat odottamassa.

Kello kymmenen aukeavat perä-ovet ja oikeus astuu sisään. Tuomareita on luvultaan kaksitoista, kaikki senaatin jäseniä ja vanhanpuoleisia miehiä. Useimmilla heistä on useampia arvomerkkejä rinnassa kuin hiuskarvoja päässä; kuitenkin voidaan heidän joukossaan erottaa kaikki väliasteet komeasta, itsetietoisesta valtiomiehestä, jonka voidaan sanoa tuskin sivuuttaneen keski-ijän, hapuilevaan ukkoon asti lerpattavine alahuulineen ja sammuneine katseineen. Kun he hitaasti ja arvokkaasti olivat asettuneet paikoilleen punaisiin, shakilla päällystettyihin nojatuoleihin, avataan toinen ovi, ja seitsemänkymmentäviisi syytettyä tuodaan sisään, kukin kahden santarmin saattamana.

Kuinka ihmeellisiä rikollisia! Tosin näyttävät useimmat heistä hirmuisesti kärsineiltä ja laihtuneilta, mutta kuinka nuoria he ovat, pelkkiä lapsia kaikki tyyni! Vanhimmalla on vielä pitkältä kolmekymmenluvulle, ja nuorin on parahiksi täyttänyt kahdeksantoista vuotta. Heidän on ollut pakko hankkia uudet vaatteet oikeudenkäyntiin, jonka vuoksi heissä on juhlallisuuden leima. Monet nuorista tytöistä ovat oikein kauniita; tämän ratkaisevan silmänräpäyksen jännitys panee heidän silmiinsä tavattoman, kuumeen tapaisen loisteen ja levittää heidän kuihtuneille poskilleen helakan punan. Kaikki nämä nuoret miehet ja naiset ovat pitkiä kuukausia istuneet yksinään ja hyljättyinä ahtaissa kopeissaan, ja kun he nyt astuvat suureen saliin ja saavat nähdä toinen toisensa, saavat nähdä omaisensa katselijain joukossa, valtaa heidät lapsellinen, vastustamaton ilo. He unohtavat aseman hirvittävän vakavuuden, he unohtavat tuomion, joka muutamien tuntien kuluttua on heistä julistettava ja moneksi, pitkäksi vuodeksi riistävä heiltä kaiken elämän ilon, he unohtavat kaikki, kaikki — he ainoastaan tuijottavat toisiinsa hellin, ihastunein katsein, ja santarmien vastarinnasta huolimatta onnistuu heille tarttua toistensa käsiin ja vaihtaa muutamia sanoja. Nähdessään nuo kauvan kaivatut, rakkaat kasvonpiirteet menettävät heidän ystävänsäkin katselijain joukossa kaiken mielenmalttinsa ja he hyökkäävät ilosta huutaen aitauksen luokse, joka erottaa syytettyjen penkit muusta salista. Se oli hetki, jota minä en luule kenenkään läsnäolijan voivan unohtaa koko elämässään. Nuo välinpitämättömät hienot naisetkin ja herrat näyttävät joutuvan tämän odottamattoman nuorekkaan mielenpurkauksen, harkitsemattoman innostuksen valtaan, ja heidän myötätuntoisuutensa kääntyy äkisti, vaikkakin vaan hetkellisesti, syytettyjen puolelle. Kun he ovat päässeet jälleen kotiin ja ennättäneet tyyntyä, he ehkä häpeävät annettuaan tämmöisen itseensä vaikuttaa, mutta tässä tilaisuudessa he eivät voi vastustaa yleistä ihastumista, monet ylhäiset naiset vilkuttavat nenäliinojaan inhotuille nihilisteille.

Kuitenkin, tätä kestää ainoastaan muutamia minuutteja. Santarmien onnistuu pian palauttaa järjestys ja sijoittaa kukin syytetty määrätylle paikalleen. Jutun käsittely alkaa.

Yleinen syyttäjä astuu esille lukemaan syytöskirjelmäänsä. Mutta huolimatta sen kauheasta tärkeydestä ja merkityksestä heille, eivät vangit kuuntele hänen kaunopuheliasta esitystään, he katselevat ainoastaan katselemistaan toisiaan ja koettavat silmillään sanoa toisilleen kaiken sen, jota he eivät saa lausua sanoilla. Ja huolimatta kaikista kärsimyksistään, huolimatta kauhuista, jotka heitä lähimmässä tulevaisuudessa odottavat, ei mikään syyttäjä maailmassa voi estää heitä tällä lyhyellä silmänräpäyksellä tuntemasta itseään onnellisiksi ja voitosta ylpeiksi.

Yleinen syyttäjä on vielä nuori mies, joka kaikin voimin tahtoo nopeasti ja varmasti ylentyä alallaan; — ja onkin hänen kaunopuheisuutensa suorastaan valtava. Lähes kaksi tuntia ponnistelee hän saadakseen esille mitä kamalimman ja pelottavimman kuvan vallankumouksellisesta liikkeestä Venäjällä. Kaikki syytetyt jakaa hän ryhmiin ja alaosastoihin yhtä nopeasti ja varmasti, kuin kasvien tutkija jakaa kuivuneet kasvit kasviossaan sukuihin ja lajeihin. Jokaista ryhmää vastaan tähtää hän erikoisen syytöksen ja esittää heidän rikoksensa kirkkain räikein värein; mutta syytettyjen joukossa on varsinaisesti viisi, jotka hän on valinnut kaunopuheliaisuutensa teräväkärkisinten nuolien uhreiksi. Kaksi heistä on nuoria tyttöjä, toinen vielä melkein lapsi, jolla on kapeat, kalpeat kasvot ja haaveksivat harmaansiniset silmät; hän on erään korkean virkamiehen tytär ja häntä suorastaan epäjumaloivat hänen toverinsa, jotka ovat antaneet hänelle lisänimen "pyhimys". Toinen tytöistä näyttää vähän vanhemmalta ja kuuluu ilmeisesti paljoa yksinkertaisempiin yksilöihin. Hän on jokseenkin karkearakenteinen, ja hänen leveissä, litteissä kasvoissaan, joissa ei ole yhtäkään jälkeä kauneudesta, on järkähtämättömän yksipäisyyden ja sokeimman kiihkon leima. Nuo kolme miestä ovat: tavattoman älykkään näköinen nuori työläinen, joka nihilistien on onnistunut kääntää mielipiteisiinsä, koulunopettaja, jonka keuhkotauti nähtävästi on viimeisellä asteellaan, ja lääkintätieteen ylioppilas, Pavlenkoff, juutalaista syntyperää.

Erittäin tätä viimeksi mainittua pitelee syyttäjä pahoin. Kun hänen vuoronsa tulee, ei hän enää voi hillitä katkeruuttaan. Hän kuvaa hänet jonkinlaiseksi Mefistofeleeksi. Kaikki muut syytetyt ovat tosin mitä vaarallisimpia pahantekijöitä, joita yhteiskunnan puhtaan itsesäilyttämisvaiston kannalta ei tule sietää riveissään, mutta heihin nähden on kuitenkin olemassa se lieventävä asianhaara, että he itse uskovat saarnaamiinsa mielettömiin ja turmiollisiin oppeihin. Mutta ei edes tätä voida lukea Pavlenkoffin hyväksi; hänelle on vallankumouksellinen käännytystoimi ainoastaan keino päästä itse kohoamaan ja vetää kaikki muut alas lokaan. Luonto on antanut hänelle tavallista paremman ymmärryksen, mutta tätä hyvää lahjaa on hän käyttänyt ainoastaan omaksi ja toisten vahingoksi. Seuraten ranskalaisten asianajajani esimerkkiä alkaa syyttäjä sen jälkeen esittää kuvausta Pavlenkoffin elämästä hänen aikaisimmasta lapsuudestaan lähtien. Hän maalaa hänet kunnianhimoiseksi pojaksi, joka kasvaa köyhässä, tuskin kunnioitettavassa juutalaisperheessä. Hänen vanhemmillaan itsellä ei ollut mitään siveellisiä periaatteita, joita he olisivat voineet istuttaa lapsiinsa vastustaakseen heidän huonoja vaistojaan. Muuan rikas juutalainen kauppias, joka oli huomannut pienen Samuelin sukkelaksi ja hyvälahjaiseksi ja oli sen vuoksi häneen mielistynyt, kustansi hänen opintonsa. Näitä hoiti hän kiitettävästi ja varttui yhä enemmän tieteissä, samalla kuin hänen siveellinen ihmisensä taas pysyi yhtä raakana ja kehittymättömänä kuin ennenkin. Suoritettuaan kokelastutkinnon pääsi hän lääketieteelliseen laitokseen, joka on tavaton menestys köyhälle juutalaispojalle, jonka sisarukset juoksentelivat paljain jaloin ja ryysyisinä pitkin katuja. Mutta sen sijaan että olisi kiittänyt kaikessa nöyryydessä Jumalaa ja hyväntekijäänsä tästä onnesta, havaittiin Pavlenkoffissa laitoksella ainoastaan mitä hurjinta katkeruutta kaiken sen puutteen ja kaikkein niiden nöyryytysten vuoksi, joita hän lapsena oli kärsinyt, ja mitä leppymättömintä vihaa kaikkia kohtaan, joilla oli paremmat olot kuin hänellä. Ymmärryksensä suuria lahjoja ja teräväpäisyyttään käytti hän saadakseen itselleen vaikutusvaltaa toveriensa yli, joista useimmat olivat parempien miesten lapsia, ja johdattaakseen heitä rikollisiin, turmiollisiin juonitteluihin. — Tähän tapaan pitkitti syyttäjä pitkittämistään ja lopetti puheensa vaatimalla oikeuden koko ankaruutta Pavlenkoffiin nähden, sillä sellaisia kohtaan ei saa mitään sääliä löytyä.

Syyttäjän tulisen puheen kestäessä oli minulla hyvää aikaa tutkia tarkoin Pavlenkoffin kasvojen piirteitä. Jossakin suhteessa oli hän huomattavin tovereidensa keskuudessa. Hän näytti toisia vanhemmalta ehkä ei niin paljon vuosiin kuin kehitykseen nähden, hänessä ei ollut jälkeäkään lapsellisesta kokemattomuudesta, jota useimmissa toisissa saattoi havaita. Hänen tummakkaat, jotenkin vahvasti juutalaispiirteiset kasvonsa näyttivät tavattoman älykkäiltä, ja saattoipa niitä sanoa kauneiksikin; mutta suun yläpuolella oli katkera, ilkkuva ja samalla kertaa aistillinen piirre, jonka ohessa paksut, helakanpunaiset huulet muodostivat epämieluisan vastakohdan kasvojen hienolle ja jalolle yläosalle. Sitäpaitsi oli hänellä pahana tapana rypistää silloin tällöin hermostuneesti otsaansa ja samalla napsutella sormirustojaan, joka oli erittäin ärsyttävää. Hän oli kaikista syytetyistä ainoa, joka ei osoittanut mitään erikoista liikutusta tuomiosaliin tullessaan; ehkä oli hän samalla se ainoa, joka ei siellä nähnyt yksiäkään rakkaita kasvoja, ei yhtäkään hellää, itkettynyttä silmäparia. Syyttäjän puheen aikana seurasi hän tarkoin hänen jokaista sanaansa ja kirjoitti silloin tällöin jotakin pieneen muistikirjaansa, mutta pysyi koko ajan kummallisen levollisena, silloinkin, kun syyttäjä kiivaimmin häntä ahdisti. Ellei olisi ollut noita edellä mainittuja hermostuneita rypistyksiä, jotka kerta toisensa perästä levisivät hänen kasvoilleen, olisi luullut, että hän tosin oli tarkkaavainen, mutta ei millään tavoin persoonallisesti asiassa oleva kuuntelija.

Kun syyttäjä oli lopettanut, pidettiin puolen toista tunnin väliaika. Syytetyt vietiin pois salista, tuomarit ja asianajajat kiiruhtivat syömään aamiaista, ja yleisökin poistui läheisiin ravintoloihin. Sitten jatkettiin oikeudenkäyntiä. Nyt oli asianajajain vuoro esiintyä puolustuspuheineen. Valtiollisen rikollisen asianajajana oleminen on jokseenkin arkaluontoinen tehtävä Venäjällä; tosin tarjoo valtiollinen oikeudenkäynti erinomaisen tilaisuuden suosion saavuttamiseksi, mutta jos pitää puheensa liian tulisen ja vakuuttavan, joutuu helposti epäiltäväksi hallituksen silmissä, ja joskus on tapahtunut, että oikeudenkäynnin loputtua se taikka tämä asianajaja, joka on osoittanut liiallista intoa, on hallinnollista tietä karkoitettu Pietarista. Mutta asianajajain suureksi kunniaksi täytyy minun sanoa, että vaarasta huolimatta heidän joukossaan aina löytyy miehiä, jotka mielellään antautuvat syytettyjen palvelukseen, ja tavallisesti kieltäytyvät he ottamasta mitään korvaustakaan vaivastaan. Niin oli laita tässäkin. Useimmat heistä suorittivat tehtävänsä lämmöllä. He eivät koettaneet vapauttaa syytettyjä siitä syytteestä, että he olivat ottaneet osaa vallankumoukselliseen liikkeeseen, mutta he esittivät heidän toimintansa perusteet kauneimmassa ja jaloimmassa valossa ja selittivät heidän oppijärjestelmänsä mitä kaunopuheliaimmalla tavalla, lausuen puheessaan asioita, joita olisi ollut mahdoton julkisesti esittää, missään muussa tilaisuudessa. Oikeuden puheenjohtaja koetti useita kertoja hillitä heitä, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä jatkoivat he taasen samaan tapaan.

Mieliala kuulijain joukossa tuli hetki hetkeltä yhä suosiollisemmaksi syytettyjä kohtaan. Kaikkein useimmat hienommasta seurapiiristä, jotka olivat tulleet tänne uteliaisuudesta, eivät olleet koskaan ennen ajatelleet vakavasti näitä kysymyksiä. Heidän ajatuskykynsä oli yhtä hidas ja yksipuolisesti kehittynyt kuin Veeran, vaikka vastakkaiseen suuntaan. Samalla tavoin kuin Veera piti itsestään selvänä, että sosialismi oli yhteiskuntakysymyksen ainoa ratkaisu, olivat nämä ylhäiset naiset ja herrat tähän asti pitäneet selvänä, että kaikki nihilistiset aatteet olivat sulaa mielettömyyttä, ja kun he nyt saivat kuulla näitä aatteita ja oppeja kaunopuheliaasti seliteltävän; kun he saivat nähdä, että nuo kammotut nihilistit itse asiassa eivät olleet mitään hirviöitä, vaan nuoria, onnettomia, uhrautuvia ihmisiä, niin oli se heistä kuin ilmestys, ja he kääntyivät suorastaan vastakkaiseen mielipiteeseen. Se ylimielinen, keveästi ilkkuva sävy, joka alussa oli tämän yleisön osan tunnusmerkkinä, oli kadonnut täydellisesti ja sijaan oli tullut alituisesti kasvava jännitys, joka melkein uhkasi puhjeta täyteen innostukseen. Ainoastaan tuomarit istuivat hiljaa ja järkähtämättöminä paikoillaan antamatta asianajajain kaunopuheisuuden itseensä vaikuttaa. He olivat saaneet ohjeensa etukäteen, ja heidän kasvoillansa pysyi koko ajan välinpitämätön ylimielisyyden ilme, kuin olisivat he tahtoneet sanoa: "Eikö tämä ikävä, hyödytön lörpötys sitten milloinkaan lopu?"

Tuli ilta, ja puheenjohtaja selitti istunnon täksi päiväksi loppuneen. Seuraavana aamuna pitkittyi oikeudenkäynti ja jatkui näin neljänä seuraavana päivänä. Yleisön mielen kiintymys syytettyjä kohtaan ei väsähtänyt, vaan päin vastoin yltyi päivä päivältä. Viimeisimpiä ja vaikuttavimpia puheita oli se, jonka Pavlenkoff piti. Hänellä oli tosin ollut asianajaja, kuten toisillakin, mutta hän tahtoi kuitenkin käyttää laillista oikeuttaan ja puhua itse puolustuksekseen. Puhtaasti teknillisessä suhteessa oli hänen esityksensä tosin paljoa vähäpätöisempi kuin monien muiden, mutta juuri yksinkertaisuudellaan ja alkuperäisyydellään teki se sitä suuremman vaikutuksen. Hän lopetti jotenkin tällä tavalla:

"Yleinen syyttäjä on sanonut teille, että minä olen köyhä, kurja juutalainen, ja hän on sanonut totuuden. Mutta juuri sen vuoksi minä tiedän, miltä tuntuu olla köyhä, kurja ja kuulua ylenkatsottuun kansaan, minulla on lämmin myötätunto kaikkia niitä kohtaan, jotka kärsivät ja joita sorretaan; juuri sen vuoksi tahtoisin minä ponnistella poistaakseni kaiken köyhyyden, kaiken kurjuuden ja sorron maan päältä. Ja kun minä havaitsin, etten minä saisi mitään aikaan julkisesti toimimalla, ryhdyin minä kaikkiin tarjona oleviin keinoihin, kysymättä, olivatko ne laillisia vaiko eivät. Yleinen syyttäjä sanoo myöskin, että minua täytyy sen vuoksi, että olen aina ollut köyhä ja ylenkatsottu, rangaista ankarammin kuin muita. No hyvä, tehköön hän pahimpansa! Minä en ole kerjäävä armoa, sillä minä kuulun kansaan, joka on osoittanut, että se voi sietää ja kärsiä paljon!"

Kun kaikki asianajajat olivat lopettaneet puheensa, poistui oikeus harkitsemaan rangaistusta, joka kuhunkin syytettyyn oli sovellutettava. Suurin osa kuulijoita pysyi paikoillaan salissa odottaen jännityksessä tuomiota, joka muutamain silmänräpäysten perästä piti julistettaman.

Noin tunnin kestäneen neuvottelun jälkeen palasi tuomioistuin, ja presidentti alkoi hitaasti ja juhlallisesti lukea tuomiota. Syytettyjen luku oli niin suuri, että viipyi melkein kolme neljännestuntia, ennen kuin hän pääsi loppuun. Useimmat heistä karkotettiin, kukin suurempaan taikka pienempään rikollisuuteensa katsoen, joko Siperiaan taikka Europan Venäjän läheisempiin taikka kaukaisempiin osiin. Mutta viisi syyllisintä, joista äsken puhuin, tuomittiin pakkotyöhön viidestä kahteenkymmeneen vuoteen; Pavlenkoff sai luonnollisesti ankarimman rangaistuksen; kaksikymmentä vuotta pakkotyötä, osakseen.

Hallituksen kannalta täytyi tätä tuomiota, joka määräsi rangaistustyötä ainoastaan viidelle seitsemästäkymmenestäviidestä syytetystä, katsoa sangen lieväksi; ennen oikeudenkäyntiä oli oikeastaan valmistauduttu paljoa pahempaan. Mutta kokoontuneen kuulijakunnan mielestä oli tämä tuomio musertava isku. Niinä viitenä päivänä, jotka oikeudenkäynti oli kestänyt, oli eletty syytettyjen elämää, oli opittu heistä tuntemaan itse kukin persoonallisesti, oli saatu katsahtaa heidän sisälliseen ihmiseensä, eikä nyt yhtäkkiä voitu tulla välinpitämättömäksi heidän vastaisesta kohtalostaan, ei voitu kuulla heidän tuomiotansa kuin jotakin välttämätöntä ja luonnollista, kuten on laita, kun sanomalehdistä luetaan tuon taikka tämän vieraan ihmisen surullisesta perikadosta.

Kun puheenjohtaja oli lopettanut, vallitsi kiusallinen, haudan kaltainen äänettömyys koko salissa; ainoastaan sieltä täältä kuului tukahutettu nyyhkytys. Minä katsahdin sattumalta Veeraan; hän seisoi nojautuneena erästä pylvästä vasten, kalpeana kuin kuolema, ja hänen pyöreiksi auenneet silmänsä tuijottivat eteensä niin ympäristöstään eronneina ja ihastuneina, että minä olen jotakin sellaista nähnyt ainoastaan marttyyrien ja henkiennäkijäin kuvissa.

Hitaasti ja äänettöminä alkoivat katselijat poistua salista. Ulkona vallitsi niin ihana kevätilma kuin ajatella taitaa. Vesi tippui kaikilta katoilta, ja pitkin käytäviä kohisi vallattomia puroja sulanutta lunta, joka oli uhitellut kaikkia talonmiehen ponnistuksia sen poisluomiseksi. Ihana, leppeä kevätilma tuntui kaksinkerroin suloiselta ja virkistävältä kaikkien niiden epäterveellisten huurujen jälkeen, joita oli hengittänyt raatihuoneen salissa. Koko oikeudenkäynti tuntui nyt kamalalta painajaiselta — oli vaikeata uskoa todeksi, mitä äsken oli saanut nähdä ja kuulla. Ilkeän näköhäiriön tavoin oli yhä vielä silmissä kuva noista kahdestatoista vanhasta, voimattomasta ukosta, jotka omalta osaltaan jo olivat tyhjentäneet kaiken, mitä elämällä on tarjottavana, ja jotka tyyninä ja itseensä tyytyväisinä olivat lausuneet tuon surullisen tuomion — tämän tuomion, joka riisti kaiken elämänilon seitsemältäkymmeneltäviideltä kukoistavalta olennolta, joille elämä vielä olisi saattanut muodostua ihanaksi, jos he vain olisivat saaneet elää niin kuin tahtoivat.

10.

Useita viikkoja kului Veeraa näkymättä taikka hänestä mitään kuulumatta. Minä puolestani olin alituisesti aikeissa mennä häntä tervehtimään, mutta kuinka olikaan, minulla ei ollut koskaan aikaa.

Eräänä päivänä toukokuun lopulla, kun minulla oli päivällisvieraita ja me juuri olimme nousseet pöydästä, aukeni äkisti ovi, ja Veera astui saliin. Mutta, suuri Jumala, mikä hänen on? Mikä muutos! huudahdin minä itsekseni nähdessäni hänet. Hän oli kuin uusi loistopainos kultaniteessä ja velinpaperilla entisestä Veerasta. Hän oli koko talven käynyt kuluneessa, mustassa hameessa, joka soveltui huonosti ja oli kuositon, oikea nunnakaapu, joksi minä sitä leikilläni sanoin, ja nyt esiintyy hän äkisti somassa, muodikkaasti ommellussa vaaleansinisessä suvipuvussa kaukaasialaisine hopeavöineen uumalla. Tämä vaatetus puki häntä erinomaisesti, ja hän näytti siinä vähintäin kuusi vuotta nuoremmalta. Mutta ainoastaanko puku aiheutti tämän merkillisen muutoksen hänen ulkomuodossaan? Hän näytti aivan säteilevän ja voitosta riemuitsevan. Poskilla hehkui lämmin puna, ja tummansiniset silmät suorastaan syöksyivät tulta. Minä tiesin entuudestaan, että Veera oli kaunis, mutta että hän oli tuollainen kaunotar, sitä en ollut kuitenkaan koskaan aavistanut.

Useimmat vieraistani näkivät hänet nyt ensi kertaa, ja astuessaan saliin herätti hän sen vuoksi suunnatonta huomiota. Ei viipynyt montakaan minuuttia, ennenkuin kaikki olivat hänen ympärillään; hänen tavaton kauneutensa hurmasi toisia naisiakin. Kaikissa edellisissä tilaisuuksissa, kun Veera odottamatta oli tullut luokseni ja tavannut luonani vieraita henkilöitä, oli hän arkana vetäytynyt johonkin nurkkaan, ja mahdotonta oli ollut saada häneltä sanaakaan. Ujona luonteeltaan vältti hän vaistomaisesti kaikkia uusia tuttavuuksia, joista hän etukäteen saattoi aavistaa, etteivät ne olleet myötätuntoisia hänen ihanteilleen. Mutta tänään oli toisin. Veera näytti olevan tavattoman armollisessa ja hyväntahtoisessa mielentilassa ja osoitti ystävällisyyttä ja kohteliaisuutta kaikkia kohtaan. Oli kuin suuri ilo olisi hänessä kuohunut ja niin täyttänyt koko hänen olentonsa, että se virtasi hänen ympäristöönsäkin.

Hän ei ollut koskaan voinut kärsiä kohteliaisuuksia kauneutensa johdosta, mutta sellaisetkin otti hän nyt tyynesti vastaan, osoittaen olevansa siitä hiukan mielissäänkin ja torjuen ne leikkisästi itsestään, niin iloisesti, nopeasti ja sattuvasti, että minä ihmetellen ainoastaan tuijotin häneen. Mistä sai hän kaiken tämän? Osoittihan hän sekä hienoston tapoja, sukkeluutta että keikailua. Siinäpä nähdään, kuinka veren ääni aina ilmaisee itsensä, ajattelin minä. Niin nihilisti kuin hän onkin ja tahtoo olla, pistää kuitenkin äkisti hienoston nainen esiin!

Mutta tämä tavaton ilmiö ei kestänyt kauan. Veeran eloisuus loppui tuota pikaa, hänen puheliaisuutensa tyrehtyi, ja hänen silmiinsä tuli väsynyt, hiukan ylenkatseellinen ilme. Täysikasvuiselle ihmiselle sattuu joskus, että hän jonkun ylenmääräisen onnen huumaamana, josta hän on tullut osalliseksi ja jonka hän yksin tuntee, äkisti antautuu leikkimään lasten kanssa ja jonkun hetken riehuu, juoksee ja huutaa pahemmin kuin kukaan heistä, mutta sitten yhtäkkiä väsyy kaikkeen, kun pienokaiset juuri parahiksi ovat leikkiin innostuneet, eikä silloin tiedä, kuinka hän heistä pääsisi, juuri näin näytti minusta Veeran laita nyt olevan.

"Eivätkö sinun vieraasi pian mene? Minun täytyy puhua vakavasti kanssasi", kuiskasi hän minun korvaani.

Onneksi rupesivat vieraat pian tekemään poislähtöä, ja sali tyhjeni vähitellen.

"Mikä sinun on, Veera? Minä en tunne sinua enää?" kysyin minä heti kun olimme jääneet yksin.

Vastauksen asemasta näytti Veera minulle vasemman kätensä nimetöntä sormea, jossa minä nyt vasta suureksi kummakseni keksin sileän kultasormuksen.

"Oletko sinä kihloissa, Veera?" huudahdin minä.

"En, jo naimisissa. Kello kaksitoista tänään vietettiin hääni".

"Veera, mitä tämä merkitsee? Missä sitten on miehesi?" kysyin minä vallan ällistyneenä.

Lempeä, onnellinen hymy levisi Veeran kasvoille. "Minun mieheni on vankeudessa. Minä olen naimisissa Pavlenkoffin kanssa".

"Sinä lasket leikkiä! Tunsitko hänen entuudestaan? Missä olette tulleet tutuiksi?"

"Me emme tunne toisiamme ollenkaan! Minä näin hänet kaukaa oikeuden käynnin kestäessä, mutta vasta tänään, juuri ennen vihkimistä, olemme me puhutelleet toisiamme, vain muutamin sanoin".

"Mutta mikä tämän kaiken tarkoituksena on, Veera?" kysyin minä uudestaan, sillä minä en ymmärtänyt mitään. "Rakastuitko sinä häneen ensi silmäyksellä kuten Julia Romeoon, kuullessasi, kuinka kauniiksi yleinen syyttäjä hänet kuvasi tuomioistuimelle?"

"Älä puhu tyhmyyksiä", keskeytti Veera minut ankarasti. "Tässä ei ole kysymystä minkäänlaisesta rakkaudesta kummaltakaan puolen. Minä menen naimisiin hänen kanssaan yksinkertaisesti siitä syystä, että minun täytyy, sen vuoksi että tämä on ainoa keino hänen pelastamisekseen!"

Minä olin vaiti ja katsoin Veeraan ymmärtämättä vieläkään mitään.

Hän istui sohvan kulmassa ja alkoi kertoa tyynesti, liikkeenharjoittajan tavalla, kuin kysymyksessä olisi ollut aivan tavallisia jokapäiväisiä asioita.

"Katsos, oikeudenkäynnin loputtua oli minulla pitkä keskustelu asianajajain kanssa. He arvelivat, että mitä muihin syytettyihin tulee, paitsi Pavlenkoffiin, niin ei asia ollut kovin huonolla tolalla. Koulunopettaja tosin epäilemättä kuolisi kahden taikka kolmen kuukauden kuluessa, mutta eihän hänellä missään tapauksessa voinut olla pitkää elinaikaa, koska hän sairasti ankarata keuhkotautia. Kaikki muut taasen aijottiin lähettää Siperiaan, ja heihin nähden voitiin olla hyvässä toivossa, että he kestäisivät rangaistuksensa, palaisivat jälleen Venäjälle ja voisivat vielä kerran tehdä hyötyä elämässään. Mutta Pavlenkoff parka, hänen laitansa oli todellakin huonosti, niin huonosti, että hänelle olisi ollut melkein parempi, jos hän heti olisi tuomittu ammuttavaksi taikka hirtettäväksi. Siinä olisi ollut ainakin hänen loppunsa yhdellä kertaa! Mutta sen sijaan tuomitsivat he hänet kahdeksikymmeneksi vuodeksi pakkotyöhön!"

"No niin, Veera, onhan niitä monta, jotka semmoiseen tuomitaan!" muistutin minä arasti.

"Mutta, näetkös, niitä löytyy erilaisia pakkotöitä. Jos hän olisi tavallinen, ei valtiollinen rikollinen, taikka ellei edes yleinen syyttäjä olisi häntä niin pahaksi maalannut, niin olisi asia kokonaan toinen. Silloin lähetettäisiin hän Siperiaan, joka ei olisi niin vaarallista. Eläähän Siperiassakin ihmisiä, ja siellä löytyy nyt niin suuri joukko valtiollisia rikollisia, että he siellä muodostavat melkein jonkunlaisen vallan, johon nähden virastojen on pakko osoittaa jonkinlaista suvaitsevaisuutta. Jos joku tähän aikaan lähetetään Siperiaan, hän tuskin sitä suree, hän tietää, että vaikkakin siellä tulee olemaan vaikeata, voi hänelle kuitenkin joskus onnistua saada tavata hengenheimolaisiaan. Hän ei ole vielä kokonaan hyljätty eikä poissysätty — hänellä on vielä toivoa. Ja jos jollakulla on liiaksi ikävä Siperiassa, on hänellä onneksi aina karkaamistie tarjona; sieltä on monta karannut. Mutta virastoilla on, kuten tiedät, pahempia rangaistuslaitoksia kuin Siperia. Pahimmille valtiollisille rikollisille, se on, kaikkein vaarallisimmille, on Schlüsselburgin linna olemassa, niin sanottu Alexjevskin etuvarustus. Sitä, jonka hallitus tahtoo täydellisesti tuhota, ei lähetetä Siperiaan suorittamaan rangaistustaan, vaan tähän vankeushelvettiin, joka meillä on aivan Pietarin edustalla, ihan korkeimpien viranomaisten silmäin edessä. Mistään leppeydestä taikka mistään myönnytyksistä vankeja kohtaan ei siellä koskaan voi tulla edes kysymystä. Yksinäisyysjärjestelmää sovellutetaan siellä kaikessa julmuudessaan. Se joka kerran on sinne tullut, on elävältä haudattu. Hän ei saa seurustella toisten vankien kanssa taikka ottaa vastaan kirjeitä ystäviltään eikä antaa itsestään mitään tietoja. Hän on poistettu elävien luvusta — siinä koko asia. Että Schlüsselburgin linnaa sen vuoksi pidetään samana kuin kuolemanrangaistus, sen tiedät. Meidän virastomme eivät muutoin juuri ole ujoja luonnostaan mutta ne varovat kirjoittamasta vallan usein kuolemantuomioiden alle — tuntuu kuin ne häpeisivät ulkomaita — ja sen vuoksi ovat ne löytäneet tuon Alexjevskin etuvarustuksen. Kuuluu paremmalta tuomita ihmisiä sinne kuin hirteen, ja tulos tulee samaksi. Suuri joukko valtiollisia rikollisia on suljettu sinne, mutta vielä ei ole kuultu, että kukaan olisi sieltä palannut. Tavallisesti muutamain kuukausien kuluttua, korkeintaan yhden taikka kahden vuoden perästä, saavat sukulaiset tietää, että se taikka tämä valtiollinen vanki on kuollut keuhkotautiin taikka tullut mielenvikaiseksi ja itse lopettanut päivänsä. Enempää kuin kolme vuotta ei kenenkään sanota kestäneen Schlüsselburgissa. Ja tämmöiseen hirvittävään kuiluun pitäisi nyt Pavlenkoff suljettaman!"

Veera vaikeni, kalpeana mielenliikutuksesta. Hänen äänensä vapisi, ja pitkissä silmäripsissä riippui kyyneleitä.

"Mutta kuinka saatoit sinä sitten pelastaa hänet?" kysyin minä innokkaasti.

"Odota, puhun siitä heti", jatkoi Veera tyynnyttyään hiukan. "Kun minä sain kuulla, mikä kohtalo Pavlenkoffia odotti, tuli minun häntä niin sanomattomasti sääli. Ei yöllä eikä päivällä, mikä suinkin oli omalle varalleni, hän mennyt ajatuksistani. Minä menin hänen asianajajansa luokse ja kysyin, eikö ollut mahdollista löytää jotakin keinoa hänen pelastamisekseen. 'Ei, mahdotonta', vastasi asianajaja. 'Toinen olisi asia, jos hän olisi naimisissa, — siinä tapauksessa olisi vielä jotain toivoa. Vaimolla on nimittäin meillä laillinen oikeus, jos hän tahtoo, seurata miestänsä rangaistustyöhön. Jos nyt Pavlenkoffilla olisi vaimo, niin voisi hän jättää pyyntökirjelmän keisarille anoen saada seurata häntä Siperiaan, ja keisarin mieli ehkä heltyisi eikä hän tahtoisi kieltää häneltä hänen laillista oikeuttaan; mutta onnettomuudeksi on Pavlenkoff nuorimies". — —

"Sinä ymmärrät", jatkoi Veera, päästen jälleen tyyneeseen asioimisääneensä, "että kun minä kuulin nämä sanat, minulle heti kävi selville, mitä minun oli tekeminen. Minun täytyi pyytää tsaarilta lupaa saada mennä naimisiin Pavlenkoffin kanssa".

"Mutta Veera", huudahdin minä, "etkö sitten ollenkaan ajatellut, mitä sellainen askel merkitsisi sinulle? Sinähän et tunne ollenkaan Pavlenkoffia; minkälainen mies hän on? Onkohan hän sellaisen uhrauksen arvoinen sinun puoleltasi?"

Veera katsahti minuun ankarasti ja kummastuneena. "Ja tämän sinä sanot täysin vakavasti?" kysyi hän. "Etkö sinä huomaa, että ellen minä tekisi kaikkea, kaikkea, kuuletkos, mikä minun vallassani on häntä pelastaakseni, niin tulisin minä itsekin osaltani rikolliseksi hänen perikatoonsa. Vastaa minulle omantuntosi mukaan, — jos sinä Vielä olisit vapaa, etkö sinä itsekin tahtoisi mennä naimisiin hänen kanssansa?"

"En, Veera, sitä en todellakaan uskoisi tekeväni", vastasin minä aivan suoraan.

Veera katseli minua ylenkatseellisesti. "Siinä tapauksessa surkuttelen sinua", sanoi hän ainoastaan ja jatkoi sitten: "mutta kaikin puolin, mitä minuun tulee, oli asia selvä — minun ei tarvinnut aprikoida, oliko vai eikö minun velvollisuuteni mennä naimisiin hänen kanssansa. Mutta kuinka se kävisi päinsä, siinä oli vaikeus".

"Kun minä ilmoitin päätökseni asianajajalle, väitti hän ensi silmänräpäyksessä, ettei se ollut ajateltavissakaan — minä en koskaan saisi lupaa. Minä en itse tietänyt, kuinka olisi meneteltävä, mutta äkisti juolahti minun mieleeni, että löytyi henkilö, joka saattoi minua auttaa. Olethan kuullut puhuttavan kreivi Ryljejeffistä?"

"Entisestä ministeristä, — kuka ei olisi kuullut hänestä puhuttavan? Sanotaan hänen vielä olevan, vaikka hän jo on luopunut valtiotoimista, tsaarin lähimpiä luottamusmiehiä. Mutta mitä yhteyttä sinulla saattoi olla hänen kanssansa?"

"Niin, näetkös, hän on kaukainen sukulainen meille, mutta ei se yksin voinut mitään vaikuttaa — pääasia on, että hän kerran on ollut vakavasti rakastunut äitiini. Pienenä tyttönä sain monta kertaa häneltä makeisia ja lahjoja. Luonnollisesti ei ollut koskaan siihen asti pälkähtänyt päähäni muistuttaa häntä olemassaolostani — mitäpä olisi minulla ollut tekemistä sellaisten ihmisten kanssa kuin hän? Mutta nyt kuvittelin heti mieleeni, että hän voisi olla minulle avuksi. Minä sen vuoksi kirjoitin hänelle ja pyysin päästä puheille. Hän vastasi viipymättä ja määräsi tunnin, jolloin ottaisi minut vastaan".

"No", kysyin minä uteliaasti. "Sinä peljästytit kai ukko paran puolikuoliaaksi? Tuliko hän hyvin iloiseksi saadessaan sinussa nähdä nuoruutensa rakastetun?" Minä muistuttelin kaikkea, mitä olin kuullut vanhasta kreivistä, kuinka hän oli tullut hyvin hurskaaksi ja jumaliseksi ja vietti kaiken elämänsä paastossa ja rukouksessa. Lieneepä se ollut ihmeellinen keskustelu, hänen ja Veeran välinen — ja minä hymyilin tahtomattani, kun sitä kuvittelin mieleeni.

"Siinä ei ole mitään naurettavaa, eikä vähintäkään hullunkurista", huudahti Veera loukatulla äänellä. "Mutta nyt sinä saat kuulla, kuinka ovela minä osaan olla, ja kuinka valoisia aatteita minä välistä saan", lisäsi hän iloisesti. "Sinä kuvittelet kai, että minä esiinnyin hänen luonaan nihilistinä? Niin, se juuri olisi ollut oikea tapa! Ei, minä tiedän kyllä, että tuollaiset vanhat syntiset, vaikka he tekeytyvät jumalisiksi vanhoilla päivillään, edelleenkin ovat yhtä heikkoja kauniit kasvot nähdessään. Jos he näkevät kauniin tytön, niin he heti lauhtuvat, tulevat liikutetuiksi eivätkä voi kieltää häneltä mitään. Sen vuoksi tein itseni niin hienoksi kuin mahdollista, ennenkuin menin hänen luokseen, ja hankin varta vasten tämän puvun" — Veera osoitti tyytyväisenä pukuaan ja tekeytyi sen jälkeen vaatimattomaksi — "tiedän kyllä, kuinka pitää olla, usko pois!

"Kreivi oli määrännyt vastaanottoni kello yhdeksän aamulla, ja minä menin sinne ilmoitetulla ajalla. Mutta minäpä sanon sinulle, että nuo suurherrat osaavat elää! Katuvaisen parannuksen tekijän, joka tahtoo sovittaa syntinsä, ei varmaankaan sovi asua sellaisessa palatsissa! Kun tullaan pihaan, luulee astuneensa luostariin, niin hiljaista ja rauhallista; ei mikään melu kadulta tunkeutunut tänne. Joku oven vartija tapparakeihäs kädessä asettui tielleni ja näytti niin kunnioitusta vaativalta, kuin olisi hän itse ollut ainakin ministeri. Ensin hän ei tahtonut laskea minua sisään, mutta kun minä näytin kreivin kirjeen, löi hän kerran erääseen seinässä olevaan kuparilevyyn, ja silmänräpäys sen jälkeen seisoi, kuin maasta nousseena, korkeavartaloinen, nauhoilla koristeltu lakeija meidän edessämme. Hän vei minut sisälle ja ylös kukilla kaunistettuja marmoriportaita, jotka olivat niin leveitä, että niitä olisi voinut vaunuilla ajaa. Siellä ylhäällä me tapasimme toisen lakeijan, yhtä pitkän ja nauhoitetun kuin ensimäinen; hän vei minut monen huoneen läpi, kunnes hän vuorostaan jätti minut uudelle livrepukuiselle palvelushengelle. Sillä tavalla kuljetettiin minua salista toiseen. Kaikkialla oli erivärisistä puulajeista tehtyjä parketti lattioita, kiiltävän sileitä ja niin liukkaita, että sai olla varuillaan ollakseen kaatumatta. Katot olivat koristeltuja, kaikkialla seinillä välkkyi peilejä kullatuissa raameissa, ja sametilla päällystetyt huonekalutkin olivat kullattuja. Mutta tyhjää ja autiota oli kaikissa huoneissa, ei näkynyt yhtään elävää sielua, paitsi minä ja lakeija. Meidän askeleemme synnyttivät kaijun parkettilattiaa vastaan — alituisesti kuulosti, kuin joku olisi tullut astellen meitä kohti, mutta kun katsahdin ylös, näin ainoastaan oman kuvani ympärillä olevista peileistä. Aloin todellakin tuntea hiukan nolostumista ja alakuloisuutta; lakeija kulki niin tärkeänä ja äänettömänä ja silmäili minua ylimielisellä ylenkatseella, kuin olisi hän ajatellut: 'Annappas olla, etkö sinä siinä luiskahda nurin taikka tee jotakin muuta sopimatonta, joka ei ole täällä tapana…' Vihdoinkin vietiin minä kreivin yksityiseen kabinettiin, jossa minut otti vastaan hänen kamaripalvelijansa. Toiset lakeijat, jotka ennen olivat minua johdattaneet, olivat olleet pitkiä ja koreisiin livreihin puettuja, mutta tämä oli vähäinen ukko ulkomuodoltaan vähäpätöinen ja yksinkertaisessa nutussa, joka näytti vähän kuluneeltakin, ainoastaan kasvot olivat viisaat ja ovelat kuin vanhalla valtiomiehellä. Hän katsoi minua tutkien päästä jalkoihin, aivan kuin olisi tahtonut lukea sisimpääni, ja sanoi sen jälkeen hitaasti: 'Olkaa hyvä ja odottakaa tässä, armollinen neiti. Hänen ylhäisyytensä kreivi on juuri noussut ylös ja suvaitsee toimittaa rukoustaan.'

"Minä jäin yksin kabinettiin. Se oli suunnattoman suuri huone, jonka toisesta päästä varmaankin oli vaikeata erottaa, mitä toisessa tehtiin. Täällä ei kuitenkaan ollut yhtään peilejä eikä kultauksia ainoastaan yksinkertaisia tammisia huonekaluja, tummia oviverhoja ja kaihtimia; akkunatkin olivat puoleksi peitossa, niin että huoneessa vallitsi täydellinen hämärä. Yhden nurkan täytti kokonaan suuri pyhimyskaappi, jonka edessä muutamia lamppuja paloi.

"Minä istuin siinä ja odotin, ja aika tuntui minusta loppumattoman pitkältä. Kreivi ei tullut näkyviin. Vihdoin sai kärsimättömyys minussa vallan ja pani minut kuuntelemaan. Erään oviverhon läpi kuului epäselvää, yksitoikkoista muminaa. Minä olin peräti väsynyt odottamaan, hiivin sen vuoksi sinne ja nostin hiljaa verhon poimua. — Minä näin erääseen toiseen huoneeseen, joka oli kokonaan verhottu mustalla kuin katoolilainen rukoushuone, täynnä pyhimysten kuvia, ristiinnaulitun kuvia ja palavia pieniä lamppuja. Yhdessä nurkassa seisoi pieni raihnainen ukko, enemmän muumion kuin inhimillisen olennon näköinen, joka mumisi rukouksia, tehden alituisesti ristinmerkkejä ja lankeillen polvilleen; kaksi pitkää lakeijaa, yksi kummallakin puolella pitivät hänestä tukien kiinni ja kumartelivat ja nouseskelivat kuin nukkepari, auttaessaan ukkoa milloin laskeutumaan polvilleen, milloin nousemaan ylös. Toinen heistä laski kuuluvalla äänellä, ettei sekaantuisi laskuissaan, kuinka monta polvistumista hänen ylhäisyytensä tänään suvaitsisi tehdä…

"Se minkä näin, tuntui niin hassulta, että kaikki ujouteni katosi. Samassa laski lakeija neljäänkymmeneen, ja kreivi lopetti heti hartautensa. Minä ennätin parahiksi irtautua verhosta ja ottaa ujon muodon päälleni, kun hän jo seisoi edessäni.

"Saatuaan nähdä minut huudahti hän: 'Herra Jumala, siinähän on Marja (se oli äitini nimi), Marja ilmi elävänä!' Sitten hän vähän itki, siunasi minun ja teki ristinmerkin, ja minä suutelin hänen kättänsä ja koetin myös pusertaa kyyneleen silmästäni. Vähitellen alkoi hän palauttaa vanhoja muistoja ja tuli yhä enemmän liikutetuksi; minä en ollut tyhmä, vaan antauduin hänen mielialaansa, en sanonut sanaakaan asiastani, vaan kerroin hänelle monta pientä tapausta, kuinka minun äitini yhä oli muistellut häntä, kuinka hänestä uneksinut ja niin edelleen. — Mistä juuri silloin kaiken tämän otin, sitä en totisesti itsekään enää tiedä!

"Hänen ylhäisyytensä pehmeni pehmenemistään kuin vanha kissa, jota kyhnytetään korvan taakse. Hän alkoi tuumia monenmoisia suunnitelmia minun hyväkseni ja lupasi minulle yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista; hän lupasi esitellä minut hovissa, niin, olipa silmänräpäys, jolloin hän ajatteli tehdä minusta ottotyttärenkin itselleen, — hänellä ei nimittäin ollut yhtään perhettä, sillä sekä hänen vaimonsa että kaikki lapsensa olivat kuolleet.

"Silloin havaitsin minä hetken tulleen. Minä purskahdin äkisti itkuun ja sanoin olevani rakastunut erääseen, jonka kanssa jos en saanut mennä naimisiin, en huolisi kenestäkään muusta maailmassa."

"No, mitä tämä tunnustus kreiviin vaikutti?" kysyin minä nauraen.

"Aluksi meni kaikki hyvin; hän osoitti minulle suurta myötätuntoa, pyysi minun olemaan itkemättä ja lupasi auttaa minua. Mutta saatuaan kuulla, kuka se oli, jonka kanssa tahdoin mennä naimisiin, niin ääni muuttui! Ukko vallan suuttui eikä tahtonut kuulla sanaakaan enää. Hän muutti kokonaan ääntä ja tuli kylmäksi ja juhlalliseksi. Nyt ei minulla enää ollut nimenä 'lapseni' tai 'suloinen enkelini' — nyt minä olin vaan 'te' ja 'neiti'. 'Hyvä neiti', sanoi hän, 'jos joku tyttö kunnioitettavasta perheestä sattuu rakastumaan johonkuhun lurjukseen, niin on hänen sukulaisillaan ainoastaan yksi tehtävä: — rukoilla Jumalaa valistamaan hänen järkensä'. No, minä huomasin, että asia meni hullusti ja aloin jo epäillä, mutta sitten…"

Veera keskeytti äkisti ja vaikeni.

"No, kuinka sitten kävi, Veera? Kerro toki", pyysin minä.

Hän punehtui.

"Näetkös… Nyt minä en todellakaan enää muista, kuinka se kävi, ja mitä minä oikeastaan sanoin hänelle, mutta… mutta hän ymmärsi asian äkisti niin, kuin minun välttämättömästi täytyisi mennä naimisiin Pavlenkoffin kanssa sovittaakseni erään synnin ja pelastaakseni kunniani".

"Oo, mutta Veera, etkö toki hävennyt pettää ukko raukkaa tuolla tavalla!" huudahdin minä nuhdellen.

Veera katsahti minuun kummastuneena. "Pettää ukko raukkaa!" huudahti hän pilkallisesti. "Mitä siinä on hävettävää? Häpeääkö hän ehkä? Asemassaan, vaikutuksellaan tsaariin voisi hän saada paljon hyvää aikaan. Mutta mitä hän tekee? Hän höpisee rukouksia ja kolauttelee otsaansa maahan toivossa saada taivaassakin yhtä hyvää ja mukavaa, kuin hänellä on ollut täällä maan päällä, — mutta toisista hän ei mitään välitä. Miksi oli hän ollut niin ystävällinen minua kohtaan? Sen vuoksi, että ulkomuotoni häntä miellytti, sen vuoksi että minä muistutin häntä hänen nuoruutensa hullutuksista ja panin hänen vanhan, jäykistyneen verensä hiukan liikkeeseen. Onko hänessä mitään kiittämistä? Kuinka on hän käyttäytynyt muuta nuorisoa kohtaan, joka lähetetään Siperiaan ja syöstään kurjuuteen? Parasta on olla siitä puhumatta! Kuinka monta kuoleman- ja karkoitustuomiota sinä luulet hänen allekirjoittaneen aikanaan?… Olisinko häntä pettänyt, jos olisi ollut mahdollista puhua hänelle kuin ihmiselle? Mutta se ei ollut ajateltavissa. Jos minä olisin koettanut vaikuttaa häneen sanomalla suoraan: pelastakaa Pavlenkoff! — Niin olisi hän vastannut: älkää sekaantuko asioihin, jotka eivät teitä koske, paras neitiseni! — Siinä olisi ollut kaikki tyyni. Kuinka minä siis olisin saattanut muuta tehdä kuin pettää häntä?"

Veera oli kiihoittunut ja hehkui mielenliikutuksesta.

"Kas niin, jatka, jatka, ole kiltti", joudutin minä häntä. "Mitä hänen ylhäisyytensä sanoi?"

"Ensin hän hirmuisesti suuttui; hän käveli huoneessa edes takaisin, mutisi itsekseen, kuten kaikki vanhat kiivastuessaan, vieläpä niin ääneensä, että saatoin erottaa sanat: 'Onneton lapsi! Unohtaa itsensä siihen määrään! Kun on vielä niin hyvästä perheestä! Hän ei ansaitse, että hänen hyväksensä mitään tehdään, mutta hänen äitinsä tähden täytyy kai koettaa pelastaa häntä ja jollakin tavalla hävittää synti.'

"Sillä tavalla käveli hän, mutisten, edes ja takaisin. Minä kuuntelin ja olin valmis räjähtämään nauruun, mutta otin päälleni murtuneen muodon, panin käteni ristiin ja istuin siinä uskaltamatta nostaa silmiäni — sanalla sanoen, kuin todellinen Magdalena."

"Vihdoin seisahtui hän eteeni ja sanoi ankarasti, ikäänkuin käskien:

"'Istahda, Veera ja kirjoita heti armolliselle herrallemme, tsaarille, että sinä heittäydyt hänen jalkoihinsa ja rukoilet häneltä lupaa saada mennä naimisiin kurjan viettelijäsi kanssa. Minä otan toimekseni viedä anomuskirjelmäsi perille ja laittaa niin, ettei asiasta tule mitään juoruja'. Minä tahdoin kiittää häntä, mutta hän torjui sen kylmästi, sanoen: 'Minä en tee tätä sinun tähtesi, vaan äitisi tähden'.

"Minä aloin kirjoittaa hänen sanelunsa mukaan, mutta äkisti ilmeni uusi vaikeus. Hän saneli kyllä minulle hakemukseni, mutta siinä ei ollut sanaakaan Siperiasta. 'Mutta Siperia?' Kysyin minä arasti. 'Minun tulee kai seurata miestäni Siperiaan?' Ukko veti suutaan nauruun. 'Ei suinkaan', sanoi hän, 'sitä ei kukaan sinulta vaadi. Kun synti on poistettu, voit sinä elää, missä tahdot, rehellisenä ja kunniallisena leskenä'. Voit arvata, että minä peljästyin, nämä sanat kuullessani!

"Mitä oli nyt tehtävä? Minä en uskaltanut näyttää liiaksi yksinäiseltä Siperian suhteen, koska pelkäsin hänen voivan epäillä jotakin, — kaikki olisi ollut mennyttä, jos hän olisi arvannut asian oikean laidan. Minä en tiennyt, kuinka minun olisi tullut menetellä. Mutta äkisti minä sain päähäni onnellisen ajatuksen. Minä sanoin hänelle, että minä katumuksessani tahdoin ottaa tämän taakan kantaakseni ja seurata miestäni Siperiaan puhdistuakseni sillä tavalla synnistä. Niin, kas tätä saattoi ukko ymmärtää, se oli hänen mieleistänsä. Hän tuli liikutetuksi ja sanoi, ettei hän tahtonut estää minua… 'Se on Jumalan asia', sanoi hän. Vieläpä hän siunasikin minua erotessamme sekä otti seinältä erään pienen pyhimyskuvan ja ripusti sen kaulaani."

"No, ja sitten — kuinka sitten kävi?" kysyin minä.

"Sitten meni kaikki, niin sanoakseni, itsestään. Minä palasin kotiin sanomatta kenellekään sanaakaan, missä olin ollut. Mutta viikkoa ei ollut vielä kulunut, kun minun emäntäni, jonka luona asun, eräänä kauniina päivänä tuli juosten luokseni, vallan punaisena ja hengästyneenä, ojensi minulle erään käyntikortin ja tohautti niin pian kuin kykeni mielenliikutukseltaan: 'Joku kenraali tulee teidän luoksenne, joku korkea ja ylhäinen herra; hän on lähettänyt ylös livrepukuisen palvelijansa ja kysyy, onko armollinen neiti kotona. Hänen täytyy välttämättömästi tavata teitä, itse istuu hän alhaalla vaunuissaan ja odottaa.'

"Minä katsoin korttiin; siinä seisoi: 'Hänen ylhäisyytensä ruhtinas Gelobidski' ja alle oli lyijykynällä kirjoitettu: 'kreivi Ryljejeffin puolesta'. Minä aavistin heti millä asialla hän tuli.'Pyytäkää häntä nousemaan ylös', sanoin minä. Emäntäni joutui vallan suunniltaan. 'Ah, pyhä isä Jumala', huudahti hän, 'kuinka se voi käydä päinsä? Niin hieno ja ylhäinen herra! Täällähän on vallan epäsiistiä! Ja onnettomuuden päälliseksi olen minä keittänyt kaalisoppaa tänään päivälliseksi, ja nyt haisee kaali koko talossa, niin että Jumala armahtakoon!' — 'Entäs sitten', sanoin minä. 'Mitä se tekee, jos kenraali saa tietää, että me syömme kaalisoppaa? Pyytäkää vaan hänet astumaan sisään.'

"Pian sen jälkeen kuulin minä hänen askeleensa pimeissä, kapeissa portaissa, jotka narisivat hänen painonsa alla; vähän väliä takertui hänen sapelinsa käsipuuhun. Kaikki talonlapset, kertoi emäntäni myöhemmin hyökkäsivät paikalle nauttiakseen tästä tavattomasta näkemisestä, mutta eivät uskaltaneet liian lähelle, vaan seisoivat loitolla sormet suussa ja töllistelivät häneen kuin metsän otukseen.

"Ja niin astui kenraali huoneeseeni. Hän oli keski-ikäinen keikarimainen herra, jolla oli vaaleat, harmahtavat viikset, suoraan ulospäin sojottaen ja nähtävästi vahatut. Hän tuoksui vahvasti hajuvesiltä eikä ollut varmaankaan koskaan joutunut näin yksinkertaiseen asumukseen, mutta kokeneena miehenä ei hän ollut näkevinään, että hänen ympärillään oli mitään tavatonta. Emäntäni hääräsi ympäriinsä ja lykkäsi vieraalle tuolin rääsyisine selkänojaineen. Ruhtinas ei näyttänyt tätä huomaavan, vaan istahti siihen yhtä huolettomasti kuin hienoimmassa salongissa, laski kaskin polvelleen, ojensi toisen säärensä eteenpäin ja kääntyi minun puoleeni kohteliaasti hymyillen kysyessään: 'Olette varmaankin kreivitär Veera Vorontzoff, jonka kanssa minulla on kunnia puhua?' 'Olen', vastasin minä, 'minä olen se'. Hän viittasi emännälle, että jättäisi meidät kahden kesken, muutti sitten muotonsa tuttavalliseksi ja sanoi, että itse hänen majesteettinsa oli hänet lähettänyt ottamaan selvää, oliko totta, että minä tahdoin mennä valtiollisen rikollisen Pavlenkoffin kanssa naimisiin ja seurata häntä Siperiaan. 'Se on totta', vastasin minä.

"Sitten rupesi hän koettamaan puhua minulle järkeä. Kuinka saattoi niin nuori ja kaunis tyttö, sellainen kaunotar, sanoi hän, tuolla tavalla menetellä itsensä kanssa? Olinko ollenkaan ajatellut tekoani? Minä, venäläinen aatelisneiti, naimisissa juutalaisen, valtiollisen rikollisen kanssa! Minun lapseni eivät saisi mitään nimeä eikä säätyä, ja he olisivat ensimäiset moittimaan minua ihmisiksi kasvettuaan.

"'Kaikkea tätä olen jo ajatellut ja punninnut', vastasin minä, 'mutta minä en kuitenkaan muuta päätöstäni.'

"Kun kenraali näki, etten antanut perää, muuttui hän äkisti aivan isälliseksi ja vaalivaksi; hän siristi silmiään, nojautui minuun päin, tarttui käteeni ja sanoi kuiskaten: 'Minä olen vanha mies ja itse lasten isä, — minä tahdon puhua kanssanne, kuin olisitte oma tyttäreni. Tuollaista tapahtuu nuorille tytöille vallan helposti! Te ette ole ensimäinen, ettekä jää viimeiseksikään! Ei maksa vaivaa hävittää koko elämäänsä yhden hairahduksen tähden. Tsaari on armollinen ja kreivi suopea teitä kohtaan, — itse olen minä halukas palvelemaan teitä parhaalla tavallani. Vaikka olettekin tehnyt itsenne harha-askeleeseen vikapääksi, niin se voidaan tehdä tyhjäksi toisella tavalla; me hankimme teille kyllä toisen sulhasen!'

"Mutta minä teeskentelin yhä, kuin en ymmärtäisi häntä, vaan toistin toistamistani: Minä tahdon mennä naimisiin Pavlenkoffin kanssa ja seurata häntä Siperiaan.

"Kenraali huomasi, ettei tässä ollut mitään tehtävää, hän nousi, kumarsi ja meni. Minä puolestani kiiruhdin Pavlenkoffin asianajajan luokse, kerroin hänelle kaiken, mitä oli tapahtunut, ja pyysin häntä viipymättä ilmoittamaan puolustettavalleen siitä suunnitelmasta, jonka olimme tehneet hänen pelastamisekseen."

"Muutamia päiviä myöhemmin sain minä virallisen asiapaperin, joka oli varustettu tsaarin omakätisellä allekirjoituksella ja sisälsi hänen kaikkeinkorkeimman suostumuksensa, että saan mennä naimisiin valtiollisen rikollisen, juutalaista sukuperää olevan Pavlenkoffin kanssa, sitten kuin tämä on luopunut heprealaisesta uskontunnustuksestaan ja kääntynyt oikeauskoiseen kirkkoon; ja tuli meidän vihkimisemme tapahtua vankilan kirkossa santarmiöverstin ja kahden muun todistajan läsnäollessa."

Veera vaikeni ja vaipui ajatuksiinsa. Muutamia minuuttia istuimme me siinä äänettöminä.

"Veera", huudahdin minä vihdoin huolestuneena, "asia on nyt kerran tapahtunut ja myöhäistä on koettaa sitä muuttaa. Sinä olet päistikkaa heittäytynyt kuiluun. Mutta sano minulle Jumalan tähden, miksi et tullut kertaakaan minun luokseni ennen häitä, miksi et sanonut minulle sanaakaan siitä, mitä oli tekeillä? Olimmehan toki ystävät, sinä ja minä!"

Veera syleili minua ja hymyili. "Kuinka voit sinä pyytää mitään sellaista!" sanoi hän iloisesti. "Oletkos milloinkaan kuullut puhuttavan, että ihmiset muulla tavoin kuin päistikkaa syöksyvät syvyyteen? Kuinka sinä luulet sen muutoin tapahtuvan? Jos joku aikoo hirttää itsensä, ei hän ensin, ennen kuin hän pistää päänsä surmansilmukkaan, mene kaikkien ystäviensä luokse ja pyydä heidän siunaustaan."

"Sinä myönnät siis, että olet syöksynyt syvyyteen?" kysyin minä hiljaa.

"Katsos", vastasi Veera silmänräpäyksen mietittyään, "minä en tahdo sinun edessäsi teeskennellä enkä näytellä mitään sankaritarta, vaan minä sanon sinulle suoraan: Sillä hetkellä, kun minä sain asiakirjan ja tietää, että kaikki esteet olivat tieltä pois, että minä siis olin saavuttanut tarkoitukseni, olisi minun luonnollisesti pitänyt tulla iloiseksi, eikö totta? — Mutta sen sijaan minä äkisti tunsin ahdistusta sydämmessäni. Ja samalla tavalla oli laita koko sen viikon, joka vielä oli jälellä häihin. Minä otin käsille kaikkea mahdollista työtä, hain kaikkia mahdollisia tehtäviä, ollakseni vain alituisessa liikkeessä — ja päästäkseni ajattelemasta. Päivällä, niin kauan kuin olin toisten ihmisten joukossa, se kyllä meni mukiin; silloin olin minä joten kuten rohkealla päällä. Mutta niin pian kuin yö tuli, ja minä jäin yksinäni, oli minun kauhea olla. Minä tunsin itseni niin hätääntyneeksi, niin pelkuriksi ja alakuloiseksi — —

"Ja sitten tänä aamuna menin minä vankilaan. Minä laskettiin sisään, ja raskas, raudoitettu portti jymähti takanani kiinni. Ulkona kaduilla oli ollut lämmintä ja auringon paistetta, mutta täällä sisällä kohtasi minua äkkiä pimeys, ja raaka, kostea ilma löyhkähti vastaani. Minut valtasi painostava tuskan tunne. Oli kuin minä olisin ainaiseksi jättänyt onnen ja vapauden ja nuoruuden taakseni. Minun korvissani suhisi, ja minusta tuntui, kuin minut olisi pistetty sysimustaan, pohjattomaan säkkiin.

"Minä näytin paperiani, ja minua johdatettiin pitkin monia pitkiä, loppumattomia käytäviä. Kaksi santarmia saattoi minua, — toinen edellä, toinen perässä. Kaikista ovista kurkisteli univormupukuisia olentoja, jotka julkeilla, uteliailla katseilla tutkivat minua päästä jalkoihin, — koko vankilan henkilökunta näytti saaneen vihiä lähenevistä häistä, ja jokainen tahtoi nähdä morsiamen. He eivät myöskään häikäilleet tehdä useita äänekkäitä muistutuksia minun ulkomuotoni suhteen. Minä kuulin erään upseerin sanovan toiselle: 'Nuo peijakkaan nihilistit eivät totta tosiaan ole vastenmielisiä! Onpa todellakin vahinko, että näin kaunis impynen yhdistetään rangaistustyöhön tuomittuun roistoon; sitä suurempi, jos hänellä on säätynsä etuoikeudet!' Toveri vastasi parilla sanalla, joita minä en ymmärtänyt, mutta se mahtoi olla jotakin säädytöntä, koska molemmilta pääsi äkisti naurunhohotus; he kalistelivat kannuksiaan ja menivät ohitseni tuijottaen minua hävyttömästi vasten kasvoja ja tunkeutuen niin lähelle, että melkein pyyhkäsivät minua viiksillään.

"Minun ahdistukseni kasvoi joka askeleella. Minä sanon suoraan, että jos joku sillä hetkellä olisi tullut luokseni ja ehdotellut luopumaan häistä, niin minä olisin jättänyt kaikki siihen paikkaan.

"Lopuksi saatettiin minä erääseen pieneen tyhjään huoneeseen, jossa oli alastomat, valkoisiksi maalatut seinät eikä muita huonekaluja kuin kaksi puutuolia, ja minut käskettiin odottamaan siellä santarmien palaamista, jotka jättivät minut sinne yksin.

"Kuinka kauan siinä istuin yksinäni, en tiedä. Aika tuntui minusta loppumattoman pitkältä. Yhä voimakkaampana tunkeutui epäilys mieleeni, menettelinkö todellakin oikein, enkö ehkä sen sijaan tehnyt hirmuista, auttamatonta tyhmyyttä! Vaikeinta oli ajatella lähestyvää kohtaustani Pavlenkoffin kanssa. Minä pelkäsin, etten edes tuntisi häntä, kun hän tuotaisiin sisään. Ja mitä hän sanoisi? Ymmärtäisikö hän minua vai pitäisikö hän minua hupsuna. Minä koetin vaivoin palauttaa muistiini hänen kuvansa semmoisena, kuin se oli ollut mielessäni kaikki edelliset päivät, mutta vaikka kuinka olisin ponnistanut, niin turhaan. Sen sijaan tuntui, kuin joku olisi kuiskannut korvaani kaikki ne ilkeät letkaukset, jotka yleinen syyttäjä syyti häntä vastaan oikeudenkäynnin kestäessä.

"Vihdoinkin kuului askeleita, ovi aukeni, ja kaksi santarmia toi Pavlenkoffin sisään. Minkä näköinen hän oli, mikä ilme kasvoilla, sitä en enää tiedä, minä muistan vaan, että hänellä oli yllään harmaa vankitakki, ja että tukka oli varsin lyhyeksi ajeltu. Kahleita ei hänellä ollut.

"Pariksi silmänräpäykseksi jätettiin meidät kahden kesken, se on, santarmit vetäytyivät muutamia askelia syrjään ja olivat katselevinaan toiselle taholle.

"Mitä meidän välillämme tapahtui, sen muistan kuin unelmaa. Luullakseni Pavlenkoff tarttui käsiini ja kuiskasi: Kiitos, Veera, kiitos!

"Hän ei voinut puhua enempää, enkä minäkään löytänyt yhtäkään sanaa. Mutta uskotkos, siitä silmänräpäyksestä kun hän astui huoneeseen, katosi kaikki minun ahdistukseni. Tuli niin tyyntä, niin kirkasta minussa. Epäilykset olivat hävinneet. Minä tiesin nyt erehtymättä, että olin menetellyt oikein, etten ollut voinut toisin menetellä.

"Me vietiin kirkkoon, asetettiin toistemme viereen, pappi tarttui meidän käsiimme ja talutti meidät alttarin ympäri. Kaikki tämäkin on kuin sumuisena muistissani. Silmänräpäyksen, kun suitsutus aaltoili ympärillämme ja kuoro lauloi 'Isaje likuje!' jouduin minä kuin horrokseen, — minusta tuntui, ettei se, joka seisoi vieressäni, ollut enää Pavlenkoff, vaan Vasiltseff, ja minä kuulin hänen rakkaan äänensä kaikuvan korvissani. Minä tiedän, oi, minä tiedän, että hän olisi hyväksynyt minun tekoni, että hän olisi iloinnut minun tähteni! Ja äkisti tuli minulle kaikki tyyni ihan selväksi, koko minun vastainen elämäni oli kuin avonaisena edessäni. Minä saisin matkustaa Siperiaan, olla maanpakolaisten apuna, lohduttaa heitä, palvella heitä, toimittaa heidän kirjeensä kotiseudulle."

Ääni petti ja Veera purskahti itkuun.

"Ja ajatteles, ajatteles vaan, että minä koko talven olen kulkenut joutilaana työtä hakien", jatkoi hän muutaman silmänräpäyksen kuluttua, ja hänen silmissään kiilsi vieläkin kyyneleitä, mutta ääni helähti niin lempeänä ja ilostuneena. "Ja sitähän oli niin lähellä saatavissa. Mitä parempaa työtä olisinkaan voinut toivoa itselleni? Sanoakseni sinulle totuuden, en minä ollenkaan sovi sellaiseen toimeen, jossa harjotetaan vallankumouksellista käännytystä, tehdään salaliittoja taikka pannaan toimeen dynamiittiyrityksiä. Minulta puuttuu niin paljon sellaista, jota välttämättömästi tarvitaan — kaunopuheliaisuutta, kykyä vaikuttaa kansaan ja mukautua sen tapoihin. Sitä paitsi olisi minulla alituista surua siitä, että minä saatan kaikki toiset vaaraan. Mutta tämä Siperiaan matkustaminen, se on juuri minun asiani, se on se työ, joka minulle sopii. Ja niin yksinkertaisesti ja odottamatta kun kaikki on tullut, kuten itsestään! Oi, Jumala, kuinka minä olen onnellinen!"

Hän heittäytyi minun käsivarsilleni ja me syleilimme toisiamme kauvan itkien.

Kuusi viikkoa tämän keskustelun jälkeen seisoin niinä Nikolajevskin rautatieaseman ilmasillalla sanoakseni Veeralle jäähyväiset. Heti häitten jälkeen Oli Pavlenkoff lähetetty Siperiaan erään toisen vankiosaston kanssa; enemmän osan matkaa piti heidän kulkea jalkasin. Nyt, kun joku aika oli kulunut, piti Veerankin lähteä tavataksensa hänet hänen määräpaikassaan. Hän ei matkustanut yksinään, vaan kahden muun naisen seurassa, joilla oli toisella tyttärensä ja toisella miehensä karkotettujen joukossa, he matkustivat luonnollisesti kolmannessa luokassa, mutta tämä oli vielä varsin mukavaa ja mieluisata matkatapaa verrattuna siihen, mikä heitä kauempana odotti. Rautatie siihen aikaan ulottui ainoastaan europpalaisen Venäjän rajalle, ja siitä lähtien täytyi heidän matkustaa edelleen kyytikärryissä taikka reessä, jos talvi ennätti tulla, ennenkuin pääsivät perille määräpaikkaansa. Onnellisimmassa tapauksessa, se on, ellei mitään erikoisia esteitä heitä tiellä kohtaisi, kestäisi heidän matkansa kaksi, kolme kuukautta. Ja mikä odotti heitä perillä? Mutta sitä ei näyttänyt kukaan heistä ajattelevan, vaan kaikki kolme tuntuivat rauhallisilta, ja heidän kasvoillaan oli kuin juhlallinen, valoisa ilo. Se tavaton kiihtymys, jossa Veera oli elänyt ensi ajat ratkaisevan askeleensa jälkeen, oli nyt ennättänyt tasoittua, ja hän oli jälleen oma itsensä, sama hiljainen, haaveksiva, hiukan itseensä sulkeutunut olento, joksi minä olin oppinut hänet tuntemaan tuttavuutemme alussa. Hän oli ainoastaan hiukan laihtunut ja näytti vanhemmalta ja vakavammalta, mutta hänen tummansinisissä silmissään oli niin rohkea ja toivorikas katse, ja oli syvästi liikuttavaa nähdä, kuinka hellää huolenpitoa hän osoitti molemmille matkatovereilleen, eritoten vanhemmalle heistä. Kaikkia kolmea yhdisti nähtävästi sydämellinen ystävyys, sellainen ystävyys, jonka ainoastaan yhteinen onnettomuus voi solmita.

Paljon väkeä oli tänä päivänä kokoontunut asemasillalle; jotkut olivat tulleet sinne ainoastaan uteliaisuudesta taikka osanotosta, toisilla taasen oli sukulaisia taikka ystäviä Siperiassa, joille he tahtoivat lähettää terveisiä ja tietoja matkustavien mukana. Lukuisa poliisivoima oli luonnollisesti myös paikalla.

Minä sain vaihtaa ainoastaan muutamia harvoja sanoja Veeran kanssa, ennen hänen lähtöään, sillä kaikki tungeksivat hänen ympärillään. Mutta kun vaunun ovi oli suljettu ja junan piti juuri lähteä liikkeelle, ojensi hän minulle kätensä akkunasta. Tässä silmänräpäyksessä oli niin elävästi mielikuvituksessani, mikä kohtalo odotti tätä nuorta, ihastuttavaa olentoa, että minun sydäntäni kouristi ja kyyneleet virtasivat silmistäni.

"Minunko tähteni sinä itket?" kysyi Veera valoisasti hymyillen. "Voi, jospa sinä tietäisit, kuinka minä päinvastoin surkuttelen teitä kaikkia, joiden täytyy jäädä tänne!"

Nämä olivat hänen viimeiset sanansa.