Front matter (continued 2)

— Minä sanon, että olette väärässä, — vastasi Fabiani tyvenesti.

— Luultavasti, — sanoi Drake, — sen tähden että olette lyöneet veikan Wilmoresta.

— Minä olen niinkuin tekin lyönyt veikan O'Kellystä, — vastasi Fabiani, — minä olen tapannut ja minä maksan.

— Herra, — huusi Drake, — tahdotteko opettaa minua?…

Mutta ei hän sanonut sanojansa loppuun asti. Kapteini Corsican oli mennyt Fabianin ja hänen väliin lujalla aikomuksella ruveta omassa nimessään kiistelemään. Hän kohteli Drakea selvästi nähtävällä töykeydellä ja ylenkatseella, mutta Drake silminnähtävästi ei tahtonutkaan hänen kanssansa kiistellä. Corsicanin päätettyä puheensa, laski hän kätensä ristiin ja kääntyi Fabianin puoleen.

— Herraseni, — sanoi hän pahankurisesti nauraa virnistellen, — herraseni tarvitsee siis ystäviään puollustamaan itseänsä.

Fabiani kalpeni ja hyökkäsi Drakea kohti; mutta minä pidätin hänen. Konnan toverit sitä vastoin veivät kumppalinsa pois, sittekuin hän kuitenkin oli ennättänyt vihaisesti katsahtaa vastustajansa päälle.

Kapteini Corsican ja minä menimme alas Fabianin kanssa, joka vain maltillisella äänellä virkahti:

— Ensi tilaisuudessa minä tuolle laaduttomalle miehelle annan aika korvapuustit.

Kahdeskolmatta luku.

Yöllä perjantain ja lauantain välillä Great Eastern kulki suoraan poikki Golf-virran, jonka tummempi ja lämpimämpi vesi tässä viilsi ympärillä olevat vedet erilleen. Tämä Atlantin veden väliin likistetty virta on mykeväkin: se on siis todellinen virta, joka juoksee kahden vetelän rannan välitse, ja vielä lisäksi melkoisimpia virtoja maan päällä, sillä se alentaa Amazon- ja Missisippi-virrat purojen arvoon. Yöllä nostettu vesi oli noussut kahteentoista pykälään Celsius'en mukaan.

Huhtikuun 5 päivä alkoi loistavalla auringon nousulla. Pitkät pohja-aallot kimeltelivät, ja lämpöinen länsi-eteläinen viuhka viuhui taklingissa. Tämä oli ensimäisiä kauniita päiviä. Aurinko, joka mannermaalla puki kedot uuteen vihantaan, sai täällä uusipartiset vaatteukset loistamaan. Kasvillisuus tulee toisinaan liika myöhään, mutta muoti ei koskaan. Kohta nähtiin lukuisia kävelijä-parvia kaduilla, niinkuin Champs-Elyseilla[1] kauniina sunnuntaina toukokuulla.

[1] Elyseion kedoilla, Parisissa.

Tänä aamuna en nähnyt kapteini Corsicania, ja koska halusin Fabianista tietoa, menin minä hytille, joka hänellä oli keulan puolella isoa salonkia. Minä koputin hytin ovelle, mutta en saanut vastausta; minä pukkasin oven auki, mutta Fabiani ei ollutkaan siellä.

Minä menin jälleen kannelle. Käveleväin joukossa en tavannut ystäviäni enkä tohtoria. Silloin pisti päähäni tutkia, missä osassa laivaa onneton Elleni oli salvattuna. Missä hytissä asui hän? Minne oli Harry Drake karkoittanut hänen? Minkälaiseen huostaan oli tämä onneton uskottuna, josta miehensä koko päivinä ei huolinut mitään? Epäiltämättä jonkun laivassa olevan kamarineitsyen omavoitolliseen huolenpitoon, jollekin huolettomalle sairaanhoitajalle. Minä tahdoin tietää, kuinka asianlaita oli, ei turhasta uteliaisuudesta, vaan hartaasta osan-ottavaisuudesta Ellenin ja Fabianin keskenäiseen väliin, joskin ainoastaan estääkseni tuota heidän välillään aina peljättävää toisiinsa yhtymystä.

Minä alotin tutkintoni ison nais-salongin hyteiltä ja vaelsin käytävän läpi molemmissa huonekerroissa, jotka olivat tällä osalla laivaa. Tämä katselmus oli joksikin helppo, syystä että matkustajain lipuille kirjoitetut nimet olivat luettavina kunkin hytin ovella, joten passarien palvelus helpoitettiin. Minä en löytänyt Harry Draken nimeä, mikä ei minua isosti kummastuttanutkaan, sillä tämä mies lienee katsonut ne peränpuoliset hytit paremmiksi, kuin ne salongit joissa vähemmin oltiin. Muuten ei ollut mukavuuden suhteen mitään eroitusta keulan- ja peränpuolisten hyttien välillä, sillä laivan isännistö ei ollut valmistanut sijoja enemmälle kuin yhdelle matkustaja-luokalle.

Menin siis ruokasaleihin ja kuljin tarkkaavaisesti molempain hyttirivien välissä olevia käytäviä pitkin. Kaikissa noissa hyteissä oli asukkaansa, kaikkein ovilla seisoi jonkun matkustajan nimi, mutta Harry Draken nimeä ei vielä näkynyt. Nytpä jo kävi kummikseni, ettei tätä nimeä näkynytkään, minä kun luulin tutkineeni tämän vedenpäällisen kaupungin kokonansa, ja tämän etäisempää "korttelia" en tiennyt. Kysyin siis asiata eräältä passarilta, joka ilmaisi minulle mitä en tiennyt, nimittäin että vielä yksi satamäärä hyttiä löytyi ruokahuoneiden takana.

— Kuinka sinne tullaan? — kysyin minä.

— Portaita myöten, jotka menevät kannelle, ison kapin vieritse.

— Hyvä, ystäväni. Tiedättekö missä hytissä Harry Drake asuu?

— Sitä en tiedä, herraseni, — vastasi passari.

Menin siis jälleen kannelle, astuin kapin vieritse ja tulin ovelle, joka oli mainittuin portaiden edessä. Nämä portaat eivät vieneetkään avaroihin salongeihin, vaan halpaan, puoleksi valaistuun nelisnurkkaan, jonka ympärille kaksi hyttiriviä oli laitettu. Jos Harry Drake olisi tahtonut eroittaa Ellenin yksinäisyyteen, niin hän ei olis saattanut valita siihen tämän sopivampaa paikkaa.

Enin osa näitä hyttiä oli tyhjänä. Muutamia nimiä oli kirjoitettuna oville ripustetuille lipuille, ainakin kaksi tahi kolme, mutta ei Harry Draken nimeä. Minä olin tarkoin tutkinut tätä paikkaa ja olin juuri tyhjin toimin pois lähtemäisilläni, kun joku sekava, miltei kuulumaton hälinä tapasi korvani. Tämä hälinä tuli vasemman käytävän perimmäisestä osasta, ja minä ohjasin askeleni sinnepäin. Nuo tuskin kuultavat äänet kävivät yhä selvemmiksi; minä eroitin jonkunlaisen valittavan laulamisen tahi pikemmin pitkäveteisen lukemisen, jonka sanoista en saanut selvää.

Minä kuuntelin ja huomasin, että se oli joku nainen, joka lauloi, mutta tässä hänen tietämättään tapahtuvassa laulamisessa minä aavistin syvällisen mielihaikeuden. Se oli kaiketi tuon mielipuoli-raukan ääni; aavistukseni eivät tainneet pettää minua. Minä lähenin hiljaa sitä hyttiä, jonka ovella oli numero 775; tämä oli viimeinen tässä pimeässä käytävässä, johon valoa laskettiin yhden alalaukun kautta alempan Great Easternin rungossa. Tämän hytin ovella ei ollutkaan nimeä; eikä Harry Drakella ollutkaan syytä antaa kenenkään tietää, missä hän piti Ellenin suljettuna.

Tämän onnettoman ääni ennätti nyt selvästi korviini. Laulunsa oli ainoastaan katkonnaisia puheenparsia, samalla suloista ja surullista. Olisi luullut niitä kummallisesti katkotuiksi värsyiksi, jommoisia maneittiseen uneen vaivutettu ihminen olis voinut lukea.

Vaikka minulla ei ollut yhtään keinoa saada tietää kuka tämä nainen oli, niin en kumminkaan epäillyt, että se oli Elleni.

Minä kuuntelin muutamia minuutia ja olin juuri pois lähtemäisilläni, kun kuulin jonkun kävelevän tuolla keskimmäisellä nelisnurkkaisella paikalla. Oliko se Harry Drake? Ellenin ja Fabianin vuoksi en tahtonut että hän minun tällä paikalla tapaisi. Onnekseni salli minun käytävä, joka mutkistui pitkin noita kahta hyttiriviä, päästä kannelle kenenkään näkemättä. Mutta minun piti saada tietää kuka se ihminen oli, jonka askelet olin kuullut. Puoli-pimeä autti minua, ja jos menin käytävän mutkaan seisomaan, niin taisin nähdä ilman että kukaan näki minua.

Sillä välin rutina oli lakannut, ja kummallisesta sattumuksesta Elleninkin laulaminen herkesi samalla. Minä odottelin. Kohta alkoi laulaminen uudelleen, ja lattia jumahteli taas verkallisesta astumisesta. Minä kurotin pääni sinnepäin, ja hämärässä, hytin oven yläpuolesta koittavassa valossa tunsin minä Fabianin.

Se oli onneton ystäväni. Mikähän vaisto johti hänen tähän paikkaan? Oliko hän ennen minua keksinyt tämän nuoren naisen pakopaikan? En tiennyt mitä ajattelisin. Fabiani meni verkalleen eteenpäin pitkin seiniä, kuunteli ja noudatti kuin johtolankaa tuota ääntä, joka veti häntä puoleensa, kenties vastoin hänen tahtoansa ja hänen tietämättänsä. Ja yhtähyvin oli minusta, niinkuin laulu heikkenisi hänen lähetessään, niinkuin tuo heikko lanka katkeaisi… Fabiani tuli hytin viereen ja seisahtui.

Kuinkasta eikö sydämensä sykyttäisi noiden surullisten äänien vieressä! Kuinkasta eikö ruumiinsa vapisisi! Mahdotonta oli, ettei hän tuossa äänessä tuntisi jotakin, mikä häntä muistuttaisi entisistä ajoista. Mutta tietätämätön kuin oli Harry Draken läsnä-olosta laivassa, kuinka taisi hän toiselta puolen aavistaa Ellenin läsnä-oloa? Ei, se oli mahdotonta, ja hän viehättyi sinne, ainoastaan sen tähden että nämä vaikeroivat äänet, hänen huomaamattansa, sointuivat siihen äärettömään suruun, jota hän kantoi rinnassaan.

Fabiani kuunteli yhä edelleen. Mitä hän aikoi tehdä? Alkaisiko hän puhutella tuota mielipuolta? Ja jos Elleni yhtäkkiä astuisi esiin! Kaikki oli mahdollista, kaikki oli vaarallista tässä tilassa. Sillä välin Fabiani yhä läheni hytin ovea. Laulu, joka vähitellen heikkeni, lakkasi yhtäkkiä peräti, ja nyt kuului sydäntä vihlaiseva parkaiseminen.

Oliko Elleni jonkun maneittisen yhdistyksen johdosta tuntenut olevansa niin liki lemmetyistänsä? Fabianin tila oli hirmuinen; hän oli ikäänkuin itseensä vajonnut. Aikoiko hän murtaa oven? Niin luulin ja hyökäsin sen tähden häntä kohti.

Hän tunsi minun, ja minä vein hänen sieltä, johon hän vastustamatta taipui.

— Tiedätkö, kuka tuo onneton on? — kysyi hän minulta.

— En tiedä, Fabiani, en!

— Se on se mielipuoli! — sanoi hän. — Tuota ääntä luulisi ääneksi toisesta maailmasta. Mutta tuo mielipuolisuus ei puutu parannuskeinoa, ja minä tunnen, että huikkanen ystävyyttä, kipinä rakkautta parantaisi tuon nais-paran!

— Tule Fabiani, — sanoin minä, — tule!

Menimme jälleen kannelle. Fabiani erosi minusta miltei hetikohta mitään enempää virkkamatta, mutta minä en päästänyt häntä silmistäni, ennenkuin hän oli mennyt hyttiinsä takaisin.

Kolmaskolmatta luku.

Vähää aikaa sen jälkeen tapasin kapteini Corsicanin. Minä kerroin hänelle vastikään näkemäni tapauksen; hän ymmärsi niinkuin minäkin, että tämä jo ennestään hankala tila yhä selkkautui. Jospa voisimme välttää sen vaaroja! Oi, kuinka kernaasti olisin kiirehtinyt Great Easternin menoa ja panna kokonaisen valtameren Harry Draken ja Fabianin välille!

Erotessamme toisistamme, kapteini Corsican ja minä, teimme sen sopimuksen, että tarkemmin kuin koskaan ennen pitäisimme silmällä näyttelijöitä tässä näytelmässä, joka vastoin tahtoamme voi purkautua päätökseensä millä silmänräpäyksellä hyvänsä.

Tänäpänä odotettiin erästä Cunard-yhtiön pakettivenettä, Australasiania, joka veti 2,750 tonnia ja kulki Liverpoolin ja New-Yorkin väliä. Sen olisi pitänyt lähteä Amerikasta keskiviikko-aamuna ja piti nyt kohta näkyä; sitä tähysteltiin, mutta ei se tullut.

Kello 11 tienoilla toimittivat englantilaiset matkustajat rahankeräyksen laivassa olevain haavoitettuin hyväksi, joista muutamat eivät vieläkään olleet voineet jättää sairas-salia, ja niiden joukossa ylipursimies, joka oli vaarassa joutua parantamattomaksi nilkuksi. Lista oli täynnä nimiä.

Puolipäivän aikana aurinko salli meidän tehdä tarkan vaarin-oton.

Pit. 58 pyk. 37 m. L.

Lev. 41 pyk. 41 m. 11 sek. P.

Kurssi: 257 penink.

Meillä oli siis leveys sekunnin päällä tietona. Nuoret kihlatut, tultuansa katsomaan ilmoitusta, näyttivät tyytymättömiltä; heillä olikin syytä moittia höyryä.

Ennen aamuista tahtoi kapteini Anderson valmistaa matkustajilleen huvituksen, haihduttaaksensa tämän pitkällisen reissun ikävyyttä. Hän järjesti siis voimisteluharjoitukset, jotka hän itse johti. Noin viisikymmentä joutilasta henkeä, varustetut niinkuin hänkin sauvalla, matkivat hänen liikuntojansa tarkkuudella. Nämä valmistamattomat voimistelijat "tekivät työtä" säännöllisesti, huuliaan avaamatta, juurikuin vapaa-ehtoiset tarkk'ampujat paraatissa.

Uusi huvitus julkaistiin illaksi, mutta minä en ollut siinä. Nuo aina yhtäläiset, alinomaiset vehkeet, kyllästyttivät minua. Uusi sanomalehti, kilpailija Ocean Timelle, oli pantu toimeen, mutta tänä iltana ne olivat yksimieliset.

Minä kohdaltani kulutin ensimäiset tunnit yötä kannella. Meri kohoili ja ennusti pahaa ilmaa, vaikka taivas vielä oli erinomaisen kaunis. Vaaruminenkin alkoi käydä yhä tuntuvammaksi kannella. Eräällä sohvalla makaava ihmettelin minä tähtitarhoja taivaan kannella. Tähtiä näkyi tukuttain taivaan navalla, ja vaikka varustamaton silmä ei olis voinut keksiä enempää kuin viisituhatta koko taivaankannen alalla, olis se tänä iltana luullut voivansa lukea niitä miljoonittain.

Neljäskolmatta luku.

Yö oli kova. Höyrylaiva, laidalta päin, hirmuisesti ahdistettuna, vaarui paikaltansa pääsemättömänä. Huonekalut siirtelehtivät jyristen, ja posliinikapineet pöydillä alkoivat taas tanssinsa. Tuuli oli tuntuvasti käynyt paljoa tuimemmaksi. Ilmankin Great Eastern purjehti niillä turmallisilla seuduilla, missä meri aina on lemmetön.

Kello 6 aikana aamulla pääsin kuin pääsinkin ison kapin portaille. Minä pidin itseäni käsipuista kiinni, käytin erään keikauksen hyväkseni, onnistuin pääsemään portaita ylös ja tulin kannelle. Sieltä hilasin itseni suurella vaivalla esikeulan katolle. Paikka oli autiona, jos niin sopinee sanoa paikasta, jossa tohtori Dean Pitferge oli. Tämä arvoisa mies oli tukevasti istuutunut selin tuuleen ja kääräissyt oikean jalkansa erään käsipuun pönkän ympärille. Hän viittasi minua luoksensa — päällänsä tietysti — sillä kätensä, jotka pitivät häntä kiinni myrskyn väkinäisyyttä vastaan, eivät häneltä joutuneet. Hetkisen aikaa ryömittyäni pääsin kapin luokse matoen kuin rengasmato, ja kerta sinne päästyäni tukesin itseni samalla tavoin kuin tohtorikin.

— No! — huusi hän. — yhä pitkittää! Lemmon Great Eastern! Juuri kun on eteenpäin pääsemässä, tapaa sitä kykloni, oikea kykloni, vaseti häntä varten tilattu.

Tohtori virkkoi ainoastaan nämä poikkinaiset lauseet, ja tuuli vei puolet hänen sanoistaan. Mutta olinpa ymmärtänyt hänen. Sana kyklon selitti kaikki.

Tietäänhän, että kyklonit ovat samoja tuuliaispäitä, joilla Indian valtamerellä ja Atlantilla on nimityksenä orkanit, Afrikan rannikoilla tornados, hieta-aavalla samum ja Kiinan vesillä tyfonit, myrskyjä, joiden hirmuinen voima saattaa suurimmatkin laivat vaaraan.

Nyt oli semmoinen kykloni saanut Great Easternin kynsiinsä. Kuinka tämä jättiläinen sen kestäisi?

— Sille tapahtuu joku onnettomuus, — väitti Dean Pitferge yhä. — Katsokaapas vain, kuinka se ehtimiseen sukeltelee!

Tämä sana sopikin hyvin hyvästi höyrylaivan menoon. Sen keula katosi tuontuostakin vesivuorien sisään, jotka nyökkäilivät vastaan vasemmalta hangalta. Etemmä oli mahdotonta nähdä mitään, ainoastaan hirmumyrskyn oireita. Kello 7 paikoilla myrsky ärjähti; meri muuttui hirvittäväksi. Väli-aallot, jotka liikkuivat isoilla aalloilla, katosivat tuulen musertavan voiman alla. Valtameri paisui pitkiksi laineiksi, joiden huiput särkyivät selittämättömällä raivolla. Joka silmänräpäyksenä kasvoi vesivuorien korkeus, ja Great Eastern, joka sai ne laidalta vastaansa, vaarui hirmuisesti.

— Ainoastaan kaksi keinoa on meillä valittavana, — sanoi tohtori minulle merimiehen varmuudella, — joko ottaa meri kohtipäätä vastaan ja maata tuuleen heikolla höyryllä taikka myös lähteä pakosalle eikä vastustaa tätä pillastutettua merta. Mutta kapteini Anderson ei tee kumpaakaan.

— Minkä tähden ei? — kysyin minä.

— Sen tähden että, — vastasi tohtori, — sen tähden että jotakin täytyy tapahtua!

Käännyttyäni toisapäin näin minä kapteinin, toisen kapteinin ja ensimäisen insinöörin, sadelakit syvälle painettuina, pitelevän itsiänsä kiinni komentosillan käsipuista. Aaltojen kuohu peitti heidät päästä jalkoihin asti. Kapteini hymyili niinkuin tavallisesti; toinen kapteini naurahteli nähdessään aluksensa vaaruvan niin, että olisi luullut mastojen ja savupiippujen kaatuvan.

Minua kuitenkin hämmästytti tämä ylellinen rohkeus, tämä kapteinin yksipintaisuus taisteltessaan merta vastaan. Kello puolivälissä kahdeksan oli Atlanti hirvittävä nähdä. Laineet vyöryivät keulan puolelta laivaa vastaan. Minä katselin tätä ylevää näytelmää, tätä jättiläisen ottelua aaltojen kanssa. Minäkin sain johonkin määrään saman rohkeuden mikä vallitsi "herrassa lähes Jumalata," joka ei tahtonut peräytyä; mutta minä unhotin, että meren voima on rajaton, ja ettei mikään, mikä ihmiskäsillä on tehty, voi sitä vastustaa. Kohta olikin jättiläinen, niin väkevä kuin olikin, pakoon painava.

Yhtäkkiä, noin kello 8 tienoilla, tuntui järähys. Summaton vesivuori löi laivaa vasemman keulalaidan puolelta.

— Tuo, — sanoi tohtori minulle, — ei ole mikään korvapuusti, vaan nyrkinpaukaus vasten naamaa.

Ja "nyrkinpaukaus" olikin jättänyt meihin merkkiä. Laivan pirstoja näkyi aaltojen nenillä, mutta olivatko ne osia meidän omasta lihastamme, jotka noin menivät menojansa, vaiko jonkun vieraan ruumiin sirusia. Kapteinin antaman merkin johdosta laiva käännettiin pois noiden pirstojen tieltä, jotka uhkasivat tarttua sen ratas-siipeihin. Likemmin tutkittuani havaitsin, että karjaspää vastikään oli lyönyt vasemman puolisen kanssivaatteen sisään, joka kuitenkin oli viisikymmentä jalkaa ylempänä merenpintaa. Tukipuut särkyivät, raudoitukset kiskaistiin irti; muutamia laadoituksesta jääneitä pilasteita tärisi vielä liitoksissaan. Great Eastern oli tärähtänyt puustista, mutta pitkitti kulkuansa järkähtämättömällä uljuudella. Pirstat, jotka rajusivat keulalla, olivat niin pian kuin mahdollista pois hankittavat, ja sen tähden tuli välttämättömäksi lähteä pakosalle. Mutta höyrylaiva oli äkäinen pitämään puoltansa. Se ei tahtonut väistyä, se ei tahtonut paeta. Yksi upseeri ja muutamia miehiä lähetettiin keulan puoleen puhdistamaan kantta.

— Ottakaat vaarin, — sanoi tohtori, — onnettomuus ei ole kaukana.

Merimiehet lähenivät keulaa. Me olimme menneet seisomaan keulamaston viereen, josta vesihuurujen läpi katselimme tätä menoa. Yhtäkkiä tuli sisään toinen ärjy-aalto, entistä julmempi, rikkinäisen laivanpartaan kautta, kiskaisi summattoman suuren, peetingin päällä olevan valulaatan irti, paiskasi vankan kapin laivaväen huoneiden päältä hujan hajan, löi rikki ja vei tiehensä oikeanpuolisen partaan kuin tuulen eteen levitetyn vaatteen.

Matruusit olivat kumoon tuupertuneet. Eräs upseeri, puolihukuksissa, pyyhkeli punaista korvapaartaansa, nousten jaloilleen jällensä. Nähtyänsä erään matruusin makaavan tunnotonna muutaman ankkurikynnen päällä, hyökäsi hän luokse, otti hänen hartioilleen ja kantoi pois. Silmänräpäyksessä hyökkäsi laivaväki rusennetun kapin kautta ulos; siellä oli kolme jalkaa vettä välikannella. Uusia pirstoja uiskenteli merenpinnalla, ja niiden seassa ne vauvat, jotka maanmieheni Chapon-kadun varrelta oli aikonut Amerikaan. Kaikki nämä pienoiset kappaleet, jotka karjaspää oli varistanut arkuista ulos, hyppivät nyt aaltojen nenillä, ja niiden hyppiminen olisi varmaankin ollut hauskaa katsella vähemmin arveluttavissa suhteissa. Sillä välin paisui vesitulva paisumistaan. Sunnaton veden paljous hyökkäsi aukkojen kautta sisään väkinäisyydellä semmoisella, että Great Eastern insinöörin ilmoituksen mukaan oli saanut enemmän kuin kaksi tuhatta tonnia vettä — veden paljous, johon olisi voinut upottaa yhden ensimäisen luokan rekatin.

— Hyvä, — sanoi tohtori, jonka hatun myrskynpuuska lennätti tiehensä.

Kestää tätä tilaa oli mahdotonta; mieletöntä olis ollut kauemmin vastaan taistella; pako oli välttämätön. Höyrylaiva, keulaansa merta vasten tunkeva ja rikkinäisenä, oli verrattava ihmiseen, joka äkäilee uidakseen vedenpinnan alate, suu auki.

Kapteini Anderson sen viimein huomasikin. Minä näin hänen itsensä juoksevan sen pienen rattaan luokse komentosillalla, joka ohjasi ruorin liikennöitä. Höyry hyökäsi heti sylintereihin perän puolessa; ruoria käännettiin, ja jättiläinen käänsi keulansa pohjoista kohti helposti kuin pienoinen vene ja painui myrskyn mukaan.

Tällä hetkellä ei malttanut tuo tavallisesti niin tyven, niin maltillinen kapteini olla vihoissaan virkahtamatta:

— Alukseni on häväisty.

Viideskolmatta luku.

Tuskin oli Great Eastern antautunut tuulen mukaan, tuskin oli se kääntänyt peränsä aaltoihin päin, ennenkuin ei enää vaarumista tunnettukaan. Ankaran huojumisen perästä tuli täydellinen liikkumattomuus. Aamuinen oli valmis. Luottaen aluksen vakavuuteen meni enin osa matkustajia ruokasaleihin, joissa atria nautittiin tuntematta mitään täristyksiä tahi jysähyksiä. Ei ainoatakaan taltrikkia pudonnut lattiaan, ei ainoakaan lasi kaatanut sisällystänsä pöytävaatteille. Ja kuitenkaan ei ollut edes katettukaan merenhyökyä varten aiottuja pöytiä. Mutta kolme neljännes-tuntia myöhemmin huonekalut taas alkoivat tanssia ja posliinit helistä hyllyillä. Great Eastern oli taas ruvennut jatkamaan hetken ajaksi keskeytettyä kulkuansa länteen päin.

Menin taas kannelle tohtori Pitfergen kanssa, joka kohtasi vauvain kuljettajan.

— Herraseni, — sanoi hän hänelle, — kaikki pikkusenne ovat kovaa kärsineet, ja nuo vauvat eivät tulekaan jorisemaan Yhdysvaltioissa.

— Äläs kelpo! — vastasi tuo keinollinen parisilainen, — koko tukku oli vakuutettu, ja salaisuuteni ei ole hukkunut heidän kanssansa. Minä teen toisia samanlaisia vauvoja sijaan.

Maanmieheni ei siis ollut asiasta milläänkään. Hän tervehti meitä kohteliaalla katsannolla, ja me jatkoimme menoamme perän puoleen laivaa. Siellä ilmoitti meille eräs ruorimies, että ruorikettingit olivat tarttuneet kiinni molempain karjaspäiden välisellä ajalla.

— Jos tämä tapaus olis sattunut juuri laivaa käännettäissä, — sanoi Pitferge, — niin empä oikein tiedä mitä olisi voinut tapahtua, sillä meri hyökkäsi virtoina laivaan, ja höyrykattilat ovat jo alkaneet vettä purkaa. Mutta ei vielä olla lopussa.

— Entäs se matruusi-raukka? — kysyin minä tohtorilta.

— Hänellä on paha haava päässä. Poika-parka! Se on eräs nuori kalastaja, nainut ja kahden lapsen isä. Hän on nyt ensimäisellä pitkällä merireissulla. Laivalääkäri vastaa hänestä, ja sepä juuri peljättää minua. No, saammehan nähdä. Huhu levisi ensin, että meri olisi holvannut useita ihmisiä muassaan pois, mutta kaikeksi onneksi ei se niin ole.

— No, — sanoin minä, — joko taas menemme entistä suuntaamme?

— Jo, — vastasi tohtori, — länteen päin tuulta ja virtaa vastaan. Se kyllä tuntuukin, — lisäsi hän, ottaen vantista kiinni, ettei kaatuisi. — Tiedättekö mitä Great Easternista tekisin, jos se olisi minun? Ette tiedä? Joo, minä tekisin siitä komuveneen, jossa kukin sija maksaisi kymmenen tuhatta frankia. Siinä ei kulkisi muita kuin miljoonan-miehiä, miehiä jotka eivät kiirehtisi. Kuukausi tahi kuusi viikkoa viivyttäisiin Englannin ja Amerikan välillä. Aaltoja ei koskaan syrjästä! Aina nokkavastaista tahi perintakaista, mutta eipä vaarumistakaan eikä hyppäystä. Matkustajani olisivat turvatut meritaudilta; ja minä maksaisin heille sata puntaa pienimmästäkin alusta siihen.

— Sepä oli käytännöllinen ajatus, — vastasi minä.

— Niin, — sanoi Pitferge, — siten rahaa ansaittaisiin … tahi tapattaisiin!

Sillä välin höyrylaiva hiljakseen jatkoi kulkuansa, korkeintaan viidellä tahi kuudella rattaan kieppauksella minuutissa, pitääksensä tuulelle puoliansa. Ärjy oli hirmuinen, mutta keula viilsi aaltoja säännöllisesti, ja Great Eastern ei ottanut enää vettä sisään. Se ei ollut enään vesivuorta vastaan astuva metallivuori, vaan paikallaan seisova kallio, joka huoleti vastaanotti aaltojen hyökkäykset. Muuten tuli meille roikkasade, joka pakoitti meidät etsimään suojaa ison salongin kapin alla. Tämä vedenpaisumus asetti sekä tuulen että meren. Taivas selkeni lännessä, ja viimeiset isot pilvet laskeusivat vastapäisellä taivaanrannalla. Kello 10 aikana myrsky lähetti meille viimeisen henkäyksensä.

Puolipäivän aikana voitiin saada auringon korkeus joksikin tarkasti. Vaarin-oton seuraus oli tämä:

Lev. 41 pyk. 50 m. P.

Pit. 61 pyk. 57 m. L.

Kurssi: 193 penink.

Tämä melkoinen väheneminen kuljetun matkan pituudessa oli pantava yksistään myrskyn syyksi, joka yöllä ja aamulla ehtimiseen oli pieksänyt laivaa, myrsky niin hirvittävä, että eräs matkustaja — oikea asukas Atlantilla, jonka yli hän nyt kulki neljättäviidettä kertaa — ei koskaan ollut mokomaa nähnyt. Yksin insinöörikin tunnusti, ettei Great Eastern siinäkään myrskyssä, missä se ajeli kolme kokonaista päivää, ei ollut saanut niin julmia puustia. Mutta minä sanon vieläkin, että tämä ihmeteltävä laiva, joskin se kulkee kohtalaisesti ja vaaruu isosti, antaa täydellisen turvan meren raivoa vastaan. Se seisoo vastaan kuin oikea vuori, ja tästä jäykkyydestään se saa kiittää täydellistä yksimukaisuutta rakennuksessaan, kaksinkertaista runkoansa ja ihmeteltävää laudoitustansa.

Mutta myös tulee minun vieläkin sanoa, ettei sitä suotta pidä panna raivoutunutta merta vastaan, olkon se jos kuinkakin vahva. Olkoon se kuinka iso tahansa, pidettäköön sitä kuinka vahvana hyvänsä, niin alus ei ole sillä "häväisty," että se pakenee myrskyä. Kaikissa tapauksissa on rohkeileminen vaarallista, äkäileminen moitittavaa, ja eräs veres esimerkki, surkuteltava tapaus, joka on tullut eräälle Atlanttia kulkevalle pakettiveneelle, todistaa, että kapteinin ei pidä ajattomasti otella meren kanssa, vaikka hänellä olisikin kilpailevan yhtiön alus kintereillänsä.

Kuudeskolmatta luku.

Pumput sillä välin tyhjensivät tyhjentämistään sitä vettä, jota oli virrannut Great Easternin sisään, ikäänkuin lammeksi keskelle saarta. Voimakkaasti ja joutuisasti höyryn avulla liikehtien, ne antoivat Atlantille jälleen mitä sille kuului. Sade oli herjennyt, tuuli virkeni uudelleen; taivas, jonka myrsky oli puhdistanut, oli selkeä. Yön tullessa jäin minä muutamiksi tunneiksi kannelle kävelemään. Salongit lähettivät vahvoja valovirtoja puoli-aukinaisten luukkujen kautta. Perän takana, niin pitkältä kuin silmä kantoi, jonotti valkimoitseva vanavesi. Tähdet, jotka kuvastuivat tähän vaalakkaan vanaan, ilmaantuivat ja katosivat ikäänkuin tuulen ajelemain pilvien lomitse. Kauas ylt'ympärinsä oli yön pimeys levitettynä. Edessäni jyrisivät rattaiden siivet, ja altani kuulin ruorikettinkien kalinan.

Palattuani ison salongin kapin luokse kummastuin joksikin, kun siellä näin tiheän katselijajoukon. Kädentaputuksia kaikui. Huolimatta päivän tapauksista pidettiin siellä tavallisia iltahuvia ilmoituslehden mukaan. Ei ollut enää kysymystä pahoin haavoitetusta, kenties kuolevasta matruusista. Hauskat näyttivät nämä iltahuvit olevan, ja matkustajat osoittivat vilkasta mieltymystä erään minstrels-joukon esiin-astumiselle Great Easternissa. Kyllä tietään mitä minstrels ovat: kuljeksivia laulajia, mustia tahi mustatuita aina syntyperänsä mukaan, jotka matkustelevat Englannin kaupungeissa ja antavat ilveellisiä iltahuvia. Tällä kertaa olivat laulajat ainoastaan mustaksi kiilloitettuja matruusia ja laivapoikia. He olivat pukeutuneet viheliäisiin, laivakorpuista tehdyillä napeilla varustettuihin ryysyihin, heillä oli kiikarit kahdesta yhteensidotusta putellista ja omalaatuiset huuliharput. Miehet, ylimalkaan joksikin lystilliset, lauloivat hulluttelevia viisuja ja suorasta päästä kokoonpantuja, lorunlaruilla ja solmusanoilla höystettyjä kanssapuheita. Näille taputeltiin käsiä mahdottomasti, ja he vääntelehtivät ja irmastelivat kahta hullummasti. Lopuksi tuli esiin eräs tanssija, vikkelä kuin apinja, ja suoritti kaksinkertaisen "geg'in," joka ihastutti yleisöä.

Kuitenkaan eivät kaikki matkustajat olleet kokoontuneet näitä minstreliä kuuntelemaan. Toisia oli iso lukumäärä keulasalongissa, pelipöytäin ympärillä. Siellä pelattiin korkealta. Jotka olivat voittaneet, puollustivat voittojansa; jotka olivat tapanneet, kokivat murtaa pahaa onneansa rohkeudella. Raju hälinä kuului tästä huoneesta. Sieltä kuului pankinpitäjän ääni, joka luetteli voittoja, tappaavien kirouksia, kullan kilinää, paperidollarien kahinaa. Sitte tuli syvä hiljaisuus; joku uskalias veto heikensi hälinän, ja kun päätös tuli tiedoksi, huudahtettiin kahta kovemmasti.

Harvoin kävin katsomassa näitä päävieraita "smoking-roomissa" (tupakinpolttohuoneessa), sillä minä inhon peliä. Se on aina halpamainen, usein turmiollinen huvitus. Ihmisellä, jonka pelitauti saa valtaansa, ei ole mitään muuta pahaa. Varsin tahallista on, että muita on siihen osallisina, sillä peli on himo, joka ei koskaan ole yksinään. Sekin mainittakoon että peliseura, joka aina ja joka paikassa on sekalainen, ei ole minusta mieleen. Siellä oli Harry Drake ylinnä uskollistensa keskellä; siellä koettelivat muutamat seikkailijat, jotka menivät Amerikaan onneansa etsimään, tätä onnen kauppaa. Minä vältin sekautumista näihin rähäjäviin ihmisiin. Tänä iltana astuin siis sivu salongin oven, menemättä sisään, kun yhtäkkiä kuulin vihaisia kiljahuksia ja kovin loukkaavia sanoja. Minä seisahduin ja kuuntelin. Hetkisen hiljaisuuden perästä luulin suureksi hämmästyksekseni eroittavani Fabianin äänen. Mitä teki hän siinä paikassa? Oliko hän mennyt sinne vihollistansa etsimään? Oliko se tähän asti vältetty tapaus tulemassa?

Minä pukkasin kiivaasti oven auki. Rähinä oli juuri ylimmällään. Pelarien joukossa keksin Fabianin, joka seisoi vastatusten Drakea, joka niinikään oli noussut pystyyn. Minä hyökäsin Fabianin luokse. Epäiltämättä oli Harry Drake vähää ennen törkeästi loukannut häntä, sillä Fabianin käsi oli nostettuna häntä kohti; ja jos ei se käynyt häntä kasvoihin, niin se oli sen tähden että Corsican, joka tuota pikaa sinne ilmaantui, ehkäsi hänen yhtäkkiä.

Mutta Fabiani kääntyi vastustajansa puoleen ja kysyi tyvenellä ja pilkallisella äänellä:

— Pidättekö tuon korvapuustin saatuna?

— Pidän, — vastasi Drake, — ja tuossa on minun korttini!

Näin oli siis välttämätön sattumus, vastoin meidän ahkerointiamme, saattanut nämä veriviholliset yhteen, ja nyt oli kovin myöhäistä saada heidät eroitetuiksi. Emme siis voineet estää asiata käymästä niinkuin kävi. Kapteini Corsican katsoi puoleeni, ja minä huomasin hänen silmissään enemmin surun kuin levottomuuden ilmausta.

Sillä välin oli Fabiani ottanut käteensä kortin, jonka Drake vastikään oli pöydälle nakannut. Hän piteli sitä sormissaan niinkuin jotakin, josta ei tiedetä, mitä sille tehdään. Corsican oli kalpeana, ja sydämeni läpätti kovasti. Jo viimein loi Fabiani silmänsä kortille ja luki siinä seisovan nimen. Eräänlainen kiljahus nousi hänen rinnastaan:

— Harry Drake, — huudahti hän. — Tekö! Tekö! Tekö!

— Minä itse, kapteini Mac-Elwin, — vastasi Fabianin kilpakosija tyvenesti.

Emmepä olleet erehtyneet. Jos Fabiani siihen asti ei ollut tuntenut Draken nimeä, niin tämä hyvin hyvästi tiesi Fabianin olevan Great Easternissa.

Seitsemäskolmatta luku.

Päivän tullessa seuraavana aamuna riensin minä etsimään kapteini Corsicania, jonka tapasin isossa salongissa. Hän oli ollut yötä Fabianin luona, joka vielä oli sen hirmuisen mielenliikunnon vallassa, minkä Ellenin miehen nimi oli hänessä aikaansaattanut. Oliko se joku salainen sisällinen havainto, joka oli saattanut hänen ajattelemaan, että Harry Drake ei ollut yksinään laivassa? Oliko Ellenin läsnä-olo ilmoitettu hänelle tämän miehen näkemisen kautta? Aavistiko hän vihdoin, että tuo mielipuoli raukka oli se nuori tyttö, jota hän jo monia vuosia rakasti? Corsican ei voinut antaa minulle siitä selkoa, sillä Fabiani ei ollut sinä yönä virkkanut sanaakaan.

Corsican tunsi tykönään jonkunlaisen veljellisen helleyden Fabiania kohtaan, jonka pelkäämätön luonto aina lapsuudesta asti oli häntä ihastuttanut, ja hän oli kovin murheissaan.

— Minä ennätin kovin myöhään heidän väliinsä, — sanoi hän. — Ennenkuin Fabiani korotti kätensä tuota katalaa kohti, olisin antanut hänelle korvapuustin.

— Liikanaista kiivautta, — vastasin minä, — Harry Drake ei olisi lähtenyt sinne, minne tahdoitte viedä häntä. Se oli Fabiani, jota hän tarkoitti, ja loppu-tapaus oli välttämätön.

— Te olette oikeassa, — sanoi kapteini. — Se konna on päässyt tarkoituksensa perille; hän tunsi Fabianin, koko hänen entisen elämänsä ja rakkautensa. Kenties oli Elleni hulluudessaan ilmaissut hänelle salaiset ajatuksensa? Taikka eikö pikemmin Harry Drake ollut tuolta nuorelta vilpittömältä naiselta ennen heidän naimistaan saanut tietää kaikkia, mitä hän ei tuntenut sen nuoruuden-elämästä. Häjyn luontonsa johdattamana ja nähden itsellään olevan tekemistä Fabianin kanssa, oli hän etsinyt, tätä toraa ja syytti nyt Fabiania, että tämä oli häntä loukannut. Se seikkailija mahtaa olla peljättävä kahden-kamppailija.

— Onpa niinkin, — vastasin minä, — hän on ollut jo kolmessa tahi neljässä semmoisessa onnettomassa ottelussa.

— Hyvä herraseni, — vastasi Corsican, — ei kahden-ottelu yksistään olekaan se, jota pelkään Fabianin vuoksi. Kapteini Mac-Elwin on niitä miehiä, jotka eivät hätäile; mutta ottelun seuraukset ovat peljättävät. Jos Fabiani tappaa tuon miehen, lienee se sitte mimmoinen katala hyvänsä, niin hän siten luo ylipääsemättömän juovan itsensä ja Ellenin välille. Ja kuitenkin Elleni, siinä tilassa missä hän nyt on, tarvitsee semmoista miestä tuekseen kuin Fabiani on.

— Mutta, — sanoin minä, seuratkoon siitä mitä hyvänsä, niin totisesti emme saata sekä Ellenin että Fabianin vuoksi suoda muuta kuin yhtä asiata, nimittäin että Harry Drake kaatuu. Oikeus on meidän puolellamme.

— Niinpä kyllä, — vastasi kapteini, — mutta onpa syytä vapista muiden vuoksi, ja mieltäni karvastaa kovin, etten ole voinut, henkenikään uhalla, pelastaa Fabiania tästä kahden-kamppauksesta.

— Kapteini, — sanoin minä ja tartuin tätä uskollista ystävätä käteen, — Draken puollusmiehet eivät vielä ole käyneet luonamme. Sen tähden en heitä vielä kaikkea toivoa menneeksi, joskin muista asianhaaroista näyttää, että olette oikeassa.

— Tiedättekö yhtään keinoa poistaa tuota ottelua?

— En vielä. Mutta minusta on niinkuin tuo ottelu, jos sen tapahtua täytyy, ei kävisi laatuun muualla kuin Amerikassa, ja ennenkuin sinne ennätämme, voinee sattumus, joka on luonut tämän pulan, sen muuttaakin.

Kapteini Corsican pudisteli päätänsä niinkuin se, joka ei tunnusta sattumuksen vaikutusta inhimillisissä menoissa. Samalla silmänräpäyksellä meni Fabiani portaita myöten kannelle vievään kappiin. Minä näin hänen ainoastaan pikimmältään, mutta minua hämmästytti hänen kasvoinsa kalpeus. Verta juokseva haava oli taas revitty auki, ja minulle teki pahaa nähdä häntä. Me menimme hänen jälkeensä. Hän hairaili sinne ja tänne ilman tarkoituksetta, huuteli tuon kurjan olennon nimeä, jonka sielu jo puoleksi oli paennut kuolevaisesta verhostansa, ja koki vältellä meitä.

Ystävyys voi toisinaan olla haitaksi. Corsican ja minä katsoimmeki parhaaksi kunnioittaa tuota mielikarvautta eikä sekautua siihen. Mutta yhtäkkiä Fabiani lähestyi meitä ja tuli luoksemme.

— Se oli hän! Se mielipuoli! — sanoi hän. — Se oli Elleni, eikö niin? Elleni-parka!

Häntä vielä epäilytti ja hän meni luotamme odottamatta vastausta, jota emme olisi tohtineetkaan hänelle antaa.

Kahdeksaskolmatta luku.

Vielä puolipäivän aikana en ollut kuullut, että Drake olisi lähettänyt puollustajiansa Fabianin luokse, ja kuitenkin olisi näiden valmistusten pitänyt olla tehtyinä, jos Drake oli päättänyt heti vaatia hyvitystä ase kädessä. Taisimmeko tämän viipymisen tähden jotakin toivoa? Kyllä tiesin, että saksilaiset kansaheimot ajattelevat kunnian-asioissa toisin kuin me, ja että kahden-ottelut melkein kokonansa ovat kadonneet Englannin tavoista. Niinkuin jo ennen on mainittu, laki ei ainoastaan ole kova kahden-ottelijoita vastaan, ja sitä ei käy kiertäminen niinkuin Franskanmaalla, vaan yleinen mielikin on niitä vastaan. Mutta tässä oli eri kohta. Riita oli silminnähtävästi etsitty, haluttu. Loukattu oli niin sanoakseni vaatinut loukannutta, ja mietteeni jäivät aina samaan päätökseen, että käsikähmä oli välttämätön Fabianin ja Harry Draken välillä.

Samalla täyttyi kansi kävelevillä parveilla; nämä olivat niitä oikea-uskoisia sapatin harrastajia, jotka nyt palasivat jumalanpalveluksesta. Upseerit, matruusit ja matkustajat menivät taas paikoilleen tahi hytteihinsä.

Kello puolivälissä yksi tehtiin vaarin-otto, jonka päätös pantiin tavalliselle paikalle ja oli seuraava:

Lev. 40 pyk. 33 m. P.

Pit. 66 pyk. 21 m. L.

Kurssi: 214 penink.

Great Eastern ei siis ollut enempää kuin 348 peninkulmaa sen hietaisen, Sandy-Hook nimisen niemekkeen nenästä, joka on New-Yorkin sataman suulla. Laiva oli siis ennen pitkää liikkuva Amerikan vedellä.

Aamuisella en nähnyt Fabiania tavallisella paikallaan, mutta Drake istui paikallensa. Vaikka räyhäävä tuo katala näytti minusta levottomalta. Etsikö hän omantuntonsa tuskain unhotusta viinin kiihoituksista. En tiedä, mutta tiheään hän ryypiskeli tavallisten toveriensa kanssa. Monta kertaa katseli hän minua kulmain alta, sillä niin hävytön kuin oli hän ei juljennut eikä tahtonut katsoa minua silmiin. Etsikö hän Fabiania pöytävieraiden joukossa? Sitäkään en tiedä sanoa. Merkillistä oli, että hän tuota pikaa nousi pöydästä ennen atrian loppua. Minäkin nousin pois pitääkseni häntä silmällä, mutta hän meni hyttiinsä ja sulkeusi sinne.

Minä menin kannelle. Meri oli ihmeteltävän kaunis ja taivas kirkas; ei aaltoa edellisellä, ei pilveä jälkimäisellä. Tohtori Pitferge, jonka kohtasin, ilmoitti minulle huonoja uutisia haavoittuneesta matruusista. Sairaan tila paheni, ja vaikka lääkäri toisin vakuutti, hän tuskin oli toipuva.

Kello muutamia minuutia yli neljän edellä puolipäivää ilmoitettiin merkillä eräs alus vasemmalla puolella. Toinen kapteini sanoi minulle, että se piti olla *City of Paris*, 2,750 tonnia kantava, yksi Inman-kompanian kauniimpia höyryjä; mutta hän erehtyi, sillä likemmä tultuansa pakettivene näytti olevansa *Saxonia*, Steam-National kompanialle kuuluva. Vähän aikaa pysyivät molemmat laivat vieritysten, ei täyden kolmen kaapelipituuden matkalla toisistaan. Saxonian kansi oli täynnä matkustajia, jotka tervehtivät meitä kolminkertaisella hurra-huudolla.

Kello 5 aikana näkyi taas alus taivaanrannalla, mutta niin kaukana, että sen kansallisuutta ei käynyt eroittaminen. Luultavasti se oli *City of Paris*. Niissä on iso vetovoima noissa kohtauksissa laivain, noiden Atlantin vieraiden kesken, jotka sivu mennessä tervehtivät toisiansa. Hyvin ymmärrettävää on, että välinpitämättömyys siinä ei ole mahdollista. Yhteinen vaara elementien kanssa taisteltaissa on yhdistys-siteenä tuntemattomainkin välillä.

Kello 6 aikana nähtiin kolmas laiva, Inman-linjalle kuuluva *Philadelphia*, joka vei siirtolaisia Liverpoolista New-Yorkiin. Varmaan nyt olimme kuljetuilla vesillä, ja maahan ei voinut olla pitkältä. Olisinpa jo tahtonut olla siellä.

Myös odotettiin *Europaa*, 3,200 tonnin kantavaa ja 1,300 hevoisen voimaista rataspakettivenettä, joka kuljetti matkustajia Havren ja New-Yorkin välillä; mutta sitä ei merkitetty. Luultavasti oli se mennyt pohjemmiten.

Noin puolivälissä kahdeksan tuli yö. Kuu, joka oli kasvamassa, pääsi erilleen laskevan auringon säteistä ja jäi hetkisen ajaksi väikkymään taivaanrannan päälle. Erästä uskonnollista esitelmää, jota kapteini Anderson piti ja jonka välissä veisailtiin, pitkitettiin aina 9 asti illalla.

Päivä päättyi, Harry Draken puollustajain käymättä kapteini Corsicanin tahi minun puheilla.

Yhdeksäskolmatta luku.

Seuraavana päivänä, Huhtikuun 8:na, oli ilma erinomaisen kaunis, ja aurinko heloitti aina nousustaan asti. Kannella tapasin minä tohtorin, valovirtaa ihailemassa. Hän tuli luokseni.

— No, — sanoi hän, — hän on kuollut se haavoittunut miesparka, kuollut viime yönä. Lääkärit olivat edes-vastauksessa hänestä!… Oi niitä lääkäreitä! Ne eivät tiedä mitään! Tämä on neljäs matkakumppali, joka meidät jättää, sittekuin lähdimme Liverpoolista, neljäs, joka on menettänyt henkensä Great Easternin tähden, eikä matka vieläkään ole loppunut.

— Mies-parka, — sanoin minä, — juuri satamaan päästessään, miltei Amerikan rannikoiden näkyessä. Mikä nyt tulee hänen vaimostaan ja lapsistaan?

— Niin, mikäpä auttanee, herraseni, — vastasi tohtorini, — laki, kaikkivaltijas laki on semmoinen. Kuolla täytyy! Kerta täytyy peräytyä niiden edestä, jotka jäljestä tulevat! Me emme kuole, se kai minun ajatukseni on, muun vuoksi kuin ennalta astuaksemme sijalle, johon toisella on oikeus. Ja tiedättekö, kuinka monta ihmistä kuolee minun elinaikanani, jos elän kuusikymmentä vuotta?

— En tiedä, en voi sitä aavistaakaan, — tohtori.

— Lasku on hyvin mutkaton, — jatkoi tohtori. — Jos elän kuusikymmentä vuotta, niin olen elänyt 21 tuhatta 900 päivää eli 525 tuhatta 600 tuntia eli 31 miljoonaa 536 tuhatta minuuttia eli vihdoin 1,888 miljoonaa 160 tuhatta sekuntia, eli umpimäärin kaksi miljaartia sekuntia. No tällä ajalla kuolee säntilleen kaksi miljaartia ihmistä, jotka ovat jälkeen tuleville rasitukseksi, ja minä vuorollani kuolen, kun käyn rasitukseksi. Koko asia on siinä ettemme ole muille haitaksi ennenkuin niin myöhään kuin mahdollista.

Tohtori pitkitti vähän aikaa tätä väittelöä, näyttääksensä toteen — mikä olikin helppo asia — että kaikki olemme kuolevaisia. Minä luulin parhaaksi olla vastaan sanomatta, ja annoin hänen pitkittää. Näin kävellessämme, hän haastellen ja minä kuunnellen, näin laivatimperien korjailevan ärjy-aaltojen särkemää laivanparrasta keulassa. Jos kapteini Anderson ei tahtonut tulla New-Yorkiin merivahingon kärsineenä, niin täytyi timmermannien kiirehtiä, sillä Great Eastern meni joutuisasti tällä tyynellä merellä, ja minä luulen, että sen nopeus ei ole ollut koskaan niin suuri. Sen huomasin noiden kihlattuin iloisuudesta, jotka nojasivat parrasta vasten eivätkä enää lukeneet rattaiden pyöräyksiä. Pitkät pistonit tekivät vilkasta työtä ja nuo suunnattomat sylinterit heilyivät kuin isot kellot täyttä vauhtia. Rattaat nyt pyörähtivät yksitoista kertaa minuutissa ja laiva meni kolmetoista peninkulmaa tunnissa.

Puolipäivän aikana upseerit eivät huolineetkaan tehdä vaarin-ottoa; he tiesivät likimmittäin asemansa, ja maa oli ennen pitkää merkillä ilmoitettava.

Kävellessäni aamuisen jälkeen tuli kapteini Corsican luokseni. Minä näin hänen murheellisesta muodostaan, että hänellä oli joku uutinen minulle ilmoitettavana.

— Draken puollustajat ovat käyneet Fabianin luona, — sanoi hän. — Fabiani pyytää minua puollustajakseen ja teitäkin olemaan hänelle avullisena tässä asiassa. Saapiko hän luottaa että tulette?

— Saapi, kapteini. Eikö siis ole yhtään toivoa, että saisimme tuon kahden-ottelun toistaiseksi lykätyksi tahi estetyksi?

— Ei yhtään.

— Mutta sanokaapa minulle, miten alkoi tämä riita?

— Pelihaastelulla, tekosyystä, ei mistään muusta. Jos Fabiani ei tuntenut Drakea, niin Drake tunsi hänen. Fabianin nimi on hänen tunnon tuskansa, ja hän tahtoo tehdä lopun siitä nimestä samalla kuin miehestäkin, joka sitä kantaa.

— Kutka ovat Harry Draken puollustajat? — kysyin minä.

— Toinen, — vastasi minulle Corsican, — on tuo ilvehtijä…

— Tohtori T…?

— Aivan niin! Toinen on eräs jankki, jota en tunne.

— Milloin he tulevat teitä käskemään?

— Minä odotan heitä täällä.

Heti sen jälkeen näinkin Harry Draken molempain todistajain tulevan luoksemme. Tohtori T. keikisteli; hän luuli kasvaneensa parikymmentä kyynärää pitemmäksi, epäiltämättä sen tähden että oli konnan asialla. Kumppalinsa, eräs toinen Draken seuratoveri, oli noita kauppamiehiä, joilla aina on myödä mitä vain tarjotaan heille kaupaksi.

Tohtori T… alkoi puheen tehtyänsä, mahdillisen tervehdyksen, johon kapteini Corsican tuskin vastasikaan.

— Herrat, — sanoi tohtori T… juhlallisella äänellä, — ystävämme Drake, herrasmies, jonka ansiollisuuden ja käytöstavan kaikki ihmiset tietävät arvostella, on lähettänyt meidät teidän luoksenne tuumimaan eräästä kipeästä asiasta. Se tahtoo sanoa, että kapteini Fabiani Mac-Elwin, jonka puoleen ensin käännyimme, on sanonut teidät molemmat edustajiksensa tässä asiassa. Toivon siis, että sovimme, kuten sivistyneiden miesten tulee, asiamme kipeistä kohdista.

Emme vastanneet mitään, vaan annoimme hänen jatkaa "kipeätä" asiatansa.

— Herrat, — jatkoi hän, — kieltämätön asia on, että kapteini Mac-Elwinillä tässä kohti on väärä puoli. Se herra on suotta, niinpä ilman tekosyyttäkin, pitänyt epäluuloa Harry Draken rehellisyydestä eräässä peli-asiassa, sitte ilman vaatimuksetta tehnyt hänelle mitä suurimman häväistyksen, minkä herrasmies voi kärsiä.

Koko tämä hunajainen pöyhkeäpuheisuus ärsytti kapteini Corsicania, joka pureskeli huulipartaansa malttamattomuudessaan. Ei voinut hän kauemmin vaiti olla.

— Asiaan, herra, — sanoi hän tuikalla äänellä tohtori T…lle, jonka puheen hän keskeytti. — Ei niin monia sanoja! Asia on aivan mutkaton. Kapteini Mac-Elwin on heristänyt h:ra Drakea. Ystävänne katsoo korvapuustin saaduksi. Häntä on loukattu; hän vaatii hyvitystä; hänellä on oikeus valita aseet. Entäs vielä?

— Myöntyykö kapteini Mac-Elwin?… — kysyi tohtori, Corsicanin äänestä ällistyneenä.

— Kaikkeen!

— Ystäväni Harry Drake valitsee miekan.

— Hyvä! Missä kohtaus tulee tapahtumaan? New-Yorkissako?

— Ei, täällä laivassa.

— Laivassa, olkoonpa niin, jos niin tahdotte. Milloinka? Huomen aamullako varhain?

— Tänä iltana kello 6 aikana, ison kapin takana, joka siihen aikaan on tyhjänä.

— Hyvä, hyvä.

Näin sanottuansa otti kapteini Corsican minua käsivarresta ja käänsi tohtori T…lle selkänsä.

Kolmaskymmenes luku.

Ei ollut enään mahdollista viivyttää tämän asian kehittymistä. Ainoastaan muutamia tuntia oli meillä siihen silmänräpäykseen, jolloin nämä kaksi vastustajaa olivat toisiinsa yhtyvät. Mutta miksi näin kiire? Miksi Harry Drake ei malttanut siksi, kuin hän ja hänen vastustajansa olivat maalle tulleet? Näyttikö hänestä tämä franskalaisen yhtiön varustama alus onnellisemmalta kentältä tuolle kohtaukselle, jossa oli oteltava elämän ja kuoleman uhalla? Vai oliko Drakella joku salainen mielihalu päästä Fabianista, ennenkuin tämä astui Amerikan manterelle ja sai vihiä Ellenin olosta laivassa, josta Drake varmaan luuli kaikkein olevan tietämättömyydessä? Niin, niin se epäiltämättä oli.

Oli miten oli, niin se on melkein yhtäkaikki, — sanoi kapteini Corsican, — parempi on päästä loppuun asiassa.

— Rohkenenko pyytää tohtori Pitfergea olemaan lääkärinä kahden-ottelussa läsnä.

— Se on tietty.

Corsican erosi minusta hakeaksensa Fabiania, ja samalla läpättiin komentosillalla. Minä kysyin eräältä ruorimieheltä, mitä tämä outomainen läppäys merkitsi, ja mies sanoi, nyt soitettavan viime yönä kuolleen matruusin hautajaisiksi. Tämä surullinen juhlameno olikin nyt toimitettava. Ilma, joka tähän asti oli ollut niin kaunis, näytti muuttuvan, ja paksuja pilviä nousi etelästä.

Kellon kutsuessa riensi matkustajia joukottain oikealle puolen laivaa. Sillat, rataskotokset, partaat, vantit ja veneet tääverteissään rippuvat veneet täyttyivät katsojilla. Upseerit, matruusit, lämmittäjät, jotka eivät olleet palveluksessa, tulivat ja asettuivat järjestykseen kannelle.

Kello 2 aikana näkyi ryhmä merimiehiä ison kapin päässä. Ryhmä lähti sairassalista ja kulki ruorikoneen editse. Matruusin ruumista, joka oli purjevaatteen sisään ommeltu ja kuulalla jaloista lankkuun kiinnitetty, kantoi neljä miestä. Englannin lippu oli kääräisty ruumiin ympärille. Kantajat, kaikki kuolleen kumppalit muassa, astuivat verkkaisesti läsnä-olijain ohitse, jotka paljastivat päänsä heidän sivumennessään.

Saattoseura seisahtui, ennätettyänsä oikeanpuolisen rataskotoksen taa, ja ruumis laskettiin sille askelmalle, jolla relinkiportin ulkopuolella rippuvat portaat päättyivät ja joka oli tasan kannen kanssa.

Esimmäisnä katsojain rivissä rataskotoksella seisoi kapteini Anderson täydessä paratissa etevimpäin upseeriensa kanssa. Hänellä oli rukouskirja kädessä. Hän otti hatun päästänsä, ja muutamain minuutien kuluessa, syvän hiljaisuuden vallitessa, jota ei tuulikaan häirinnyt, luki hän vakaisella äänellä rukouksen kuolleiden ylitse, ja tässä painostavassa, myrskyä ennustavassa, äänettömässä ilmassa, jossa ei tuulen löyhäystäkään liikahtanut, kuuluivat hänen pienimmätkin sanansa aivan selvästi. Muutamat sanankuulijoista kertoivat hänen sanansa hiljaisella äänellä.

Kapteinin annettua merkin nostettiin sitte ruumis ja laskettiin mereen vajoamaan. Silmänräpäyksen ajaksi jäi se vedenpinnalle, nousi sitte pystyyn ja katosi viimein vaahtopyörteesen.

Samassa huusi tähystäjä:

— Maa!

Yhdesneljättä luku.

Maa, joka ilmoitettiin näkyväksi juuri samalla silmänräpäyksellä kuin meri ummistui matruusi-raukan ruumiin päälle, oli keltainen ja matala. Tämä jono matalanpuolisia hietasärkkiä oli Long-Island, se pitkä saari, iso hietakari, elähdytetty sillä kasvullisuudella, joka peittää Amerikan rannikon Montaukin niemestä aina Brooklyniin, New-Yorkin esikaupunkiin asti. Lukuisia ranta-aluksia makasi pitkin tätä huviloilla ja kesä-asunnoilla täytettyä saarta. Se on New-Yorkilaisten etevin huvipaikka kesän aikana.

Jokainen matkustaja tervehti kädellään tätä ikävöittyä maata, tämän ylen pitkällisen matkan perästä, joka ei ollut mennyt ilman mieltä karvauttavia onnettomuuden tapauksia. Kaikki kiikarit suunnattiin tätä Amerikan manteren ensimäistä näkö-alaa kohti, jota nyt itsekukin katseli eri silmillä, mitkä kaipuuta, mitkä toiveita osoittavilla. Jankit tervehtivät siinä isänmaatansa. Etelävaltiolaiset silmäilivät näitä pohjoisia maita jonkunlaisella ylenkatseella, voitetun ylenkatseella voittajaa kohtaan. Kanadalaiset katselivat sitä niinkuin ne, jotka vain tarvitsevat astua askelen saadaksensa Yhdysvallan kansalaisten nimen. Kalifornialaiset lennähtivät ajatuksissaan kaukaisen Lännen tasankojen yli, menivät yli Kalliovuorten ja laskivat jo jalkansa tyhjentymättömille kultakaivoksillensa. Mormonilaiset, päät pystyssä ja huulet ylenkatseellisesti käyristettyinä, tuskin huomasivatkaan noita rantoja, vaan loivat silmänsä loitomma, luoksepääsemättömään erämaahansa, Suolajärvelleen ja pyhäin kaupunkiinsa. Niille kahdelle kihlautuneelle tämä manner oli luvattu maa.

Sillä välin taivas pimeni pimenemistänsä. Koko eteläinen ilmanranta oli pilvillä peitettynä, jotka jo lähenivät taivaslakea. Ilma kävi yhä raskaammaksi, ja tupehduttava lämmin vallitsi ilmassa, ikäänkuin heinäkuun aurinko olisi pystysuorasti sitä paahtanut. Emmekö vielä olleet päässeet tämän loppumattoman ylikulun vastusten perille?

— Tahdotteko, että hämmästytän teidät? — kysyi tohtori Pitferge, joka oli tullut luokseni komentosillalle.

— Aivan mielelläni, tohtori.

— Joo, me saamme raju-ilman, kenties hirmumyrskyn ennen päivän loppua.

— Hirmumyrskyn Huhtikuulla! puhkesin sanomaan.

— Kyllähän Great Eastern vuoden-ajoista huolii, — jatkoi Pitferge, kohauttaen hartioitansa. — Siitä tulee raju-ilma vaseti häntä varten. Katsokaapa noita onnettomuutta ennustavia pilviä, jotka taivaan valtaavat! Ne ovat kuin ennen-historiallista aikaa olleita eläimiä, ja ennen pitkää ne nielevät toisensa.

— Minä tunnustan, että taivas on uhkaavan näköinen. Se näyttää myrskyiseltä, ja jos olisi kolmea kuukautta myöhempi aika, niin olisin samaa ajatusta kuin tekin, rakas tohtorini, mutta en nyt.

— Minä sanon vieläkin, — vastasi Dean Pitferge vilkkaasti, — että raju-ilma ärjähtää muutamissa minuuteissa: minä tunnen sen itsestäni, kuin "myrskylasista". Katselkaapa noita huuruja, jotka keräytyvät tuonne taivaalle! Tarkastakaapa noita kiemuroita, noita "kissanhäntiä," jotka juottuvat toisiinsa yhdeksi solmuksi, ja noita tiheitä renkaita, jotka taivaanrannan ympäröivät. Kohta tapahtuu pikainen huurujen tihentyminen, josta sitte sähköä syntyy. Muuten on ilmapuntari yhtäkkiä laskeunut seitsemäänsataan yhteenkolmatta millimeteriin, ja vallitsevat tuulet ovat länsi-eteläisiä, ainoat jotka talvis-aikana tuovat rajua ilmaa.

— Vaarin-ottonne voivat olla oikeat, tohtori, — vastasin minä intollisella äänellä; — mutta kukapa olisi koskaan ukkoseen yhtynyt tällä vuoden-ajalla ja tällä leveys-matkalla?

— On siihen esimerkkiä, onpa moniakin. Lauhat talvet ovat usein ukon ilmoista merkilliset. Olisittepa vain eläneet vuonna 1172, tahi ainoastaan 1824, niin olisitte edellisessä tapauksessa kuulleet ukkosen jylisevän helmikuulla ja jälkimäisessä tapauksessa joulukuulla. Vuonna 1837 löi ukkonen alas tammikuulla likellä Drammenia Norjassa, ja teki viime vuonna helmikuulla melkoisen vahingon Kanalissa, jossa se sattui Treport'ista oleviin kalastaja-veneisin. Jos olisi minulla aikaa katsahtaa valtiollisiin ilmoituksiin, niin saattaisin teidät hämmästyksiin.

— No niin, tohtori, niinkuin tahdotte… Saammehan nähdä. Ettehän toki peljänne ukkosta?

— Minäkö? — huudahti tohtori. — Ukkonen, se on minun ystäväni, onpa vielä enempikin, se on lääkärini.

— Lääkärinnekö?

— Tottapa on! Semmoisena kuin nyt näette minun ukkonen sattui minuun vuoteellani heinäkuun 13 päivänä 1867 lähellä Londonia, ja ukkosen nuoli paransi minun halpauksesta oikeassa käsivarressani, johon lääkäritaito ei voinut mitään.

— Te puhutte leikkiä?

— Ei laisinkaan! Se on sähöllistä hoitoa. Löytyypä muitakin luotettavasti todistettuja tapauksia, jotka todistavat, että ukkonen vetää vertoja taitavimmille tohtoreille, ja sen apu on todellakin ihmeteltävä silloin kuin ei mistään muusta ole apua.

— Se ei mitään tee, — sanoin minä. — Siihen lääkäriin en isosti luottaisi enkä mielelläni kutsuisi häntä neuvoitteluun.

— Sen tähden ettette ole nähneet häntä toimessaan. Malttakaapas, eräs esimerkki johtuu minulla muistiini. Vuonna 1817 sattui ukkonen ulkona kedolla erääsen talonpoikaan Connecticussa — talonpoika sairasti parantamattomana pidettyä hengen ahdistusta — ja mies parani täydellisesti. Se ukkosen lyönti oli hyvä rinnalle.

Tohtori olisi kyennyt vaikka laatimaan pillereitä ukkosesta.

— Naurakaa, te oppimaton, naurakaa te! — sanoi hän.

— Te ette ymmärrä mit'ikään, ette ilmanlaadusta ettekä lääkärintaidossa.

Kahdesneljättä luku.

Dean Pitferge lähti luotani. Minä jäin kannelle katsomaan ukkosen ilman lähenemistä. Fabiani istui vielä hyttiinsä sulkeuneena. Corsican oli hänen luonansa. Epäiltämättä Fabiani sääteli muutamia asioitansa, jos kuolemaan sattuisi. Nyt johtui minulla mieleen, että hänellä oli sisar New-Yorkissa, ja minua vapistutti ajatellessani, että kenties saisimme saattaa hänelle sanan odotetun veljen kuolemasta. Minä olisin tahtonut nähdä Fabiania, mutta minä katsoin paremmaksi etten häiritsisi häntä enkä kapteini Corsicania.

Ennen kello 4 saimme tunnun eräästä maasiekaleesta Long-Islannin rannikon edustalla: se oli se pieni saari Fire-Island. Keskellä sitä oli valotorni, joka valaisi seutua. Samalla olivat kappien katot ja komentosillat täyttyneet matkustajilla; kaikki silmät kääntyivät rannikkoa kohti, joka oli noin kuuden peninkulman päässä meistä. Odotettiin, näetsen, luotsin tuloa, joka ratkaisisi sen suuren pelikysymyksen. Ymmärrettävä lienee, että yön-aikaisten neljännes-tuntien omistajat — ja minä olin niiden joukossa — olivat luopuneet kaikista toiveistaan, ja että päivän-aikaisilla neljännes-tunneilla, paitsi kello 4:n ja 6:n välisillä, ei ollut loistavaa toivottavana. Ennen yötä oli luotsi oleva laivassa ja asia päättyneenä. Kaikki mielenkiinto kääntyi siis niiden seitsemän tahi kahdeksan henkilön puoleen, joille sattumus oli suonut ne likimmäiset neljännes-tunnit, ja nämä henkilöt käyttivät tilaisuutta oikealla hurjuudella niitä myödäksensä, ostaaksensa ja taas myödäksensä. Olisipa luullut olevansa Londonin pörssissä.

Kello 4,16 ilmoitettiin merkillä eräs oikealla puolen oleva kuunari, joka piti kurssiansa höyrylaivaa kohti. Ei ollut kauemmin epäilemästä: se oli luotsi. Hän arvattiin olevan laivassa korkeintaan ennen neljäntoista tahi viidentoista minuutin kuluttua. Siispä kiisteltiin toisesta ja kolmannesta kello 4:n ja 5:n välisestä neljännes-tunnista. Uuteen elämään virottiin; siellä tarjoiltiin, osteltiin ja tarjouksia hylittiin. Sitte lyötiin hurjia veikkoja luotsista ja huudettiin!

— Kymmenen dollaria, että luotsi on nainut mies.

— Kaksikymmentä, että hän on leskimies.

— Kolmekymmentä, että hänellä on huuliparta.

— Viisikymmentä, että hänellä on punainen korvaparta.

— Kuusikymmentä, että hänellä on syylä nenällä.

— Sata, että hän ensin laskee oikean jalan kannelle.

— Hän polttaa tupakkaa.

— Hänellä on piippu suussa.

— Ei, hänellä on sikari!

— Ei! on! ei!

Vetoja lyötiin toinen toistaan hullumpia ja sillä aikaa läheni tuo pieni kuunari, joka purjehti liki tuulta oikean puolen halsseilla, höyrylaivaa lähenemistänsä. Nämä luotsi-alukset, jotka kantavat noin viisikymmentä ja kuusikymmentä tonnia, ovat sekä kauniita että lujia, käyvät syvässä ja uivat aallolla kuin kalalokit. Näillä aluksilla kävisi matkustaminen maapiirin ympäri, ja Magellanin karavellit[1] eivät pysty niiden rinnalle. Tämä pieni, sievästi kikkeröivä kuunari, oli nostanut kaikki purjeensa, vaikka tuuli alkoi kiihtyä. Meri vaahtosi sen keulan edessä.

[1] Karavellit ovat eräänlaisia veneitä.

Ollessaan kaksi kaapelipituutta Great Easternista se pysähtyi ja laski veneen ulos. Kapteini Anderson komensi hetikohta pysähyttämään, ja ensi kerran kahden viikon kuluessa saivat siivet ja rattaat levähtää vähän aikaa. Eräs mies astui veneesen ja neljä muuta miestä sousivat hänen höyrylaivan viereen. Laskutikkaat pantiin jättiläisestä ulos. Luotsi otti tikapuista kiinni, kiipesi vikkelästi ylös ja hyppäsi kannelle.

Häntä tervehdittiin ilohuudoilla voittavilta ja muilla huudoilla tappaavilta. Veikoista tuli seuraava selko:

Luotsi oli nainut mies.

Hänellä ei ollut sylää nenällä.

Hänellä oli vaalea korvaparta.

Hän hyppäsi tasajaloin kannelle.

Kello oli 4,36 hänen pannessa jalkansa Great Easternin kannelle.

Kolmannenkolmatta neljännestunnin omistaja voitti siis yhdeksänkymmentä kuusi dollaria. Se oli kapteini Corsican, joka ei suinkaan ollut ajatellut tätä odottamatonta voittoa. Heti kuin hän oli kannelle tullut ja voittomäärä oli hänelle jätetty, käski hän kapteini Andersonin säilyttää se sen nuoren matruusin leskelle, joka noin onnettomasti oli kuollut. Päällikkö löi hänelle kättä sanaakaan virkkamatta. Vähän ajan perästä tuli eräs matruusi Corsicanin luokse, tervehti häntä ja sanoi suoraan tapaansa:

— Herra kapteini, kumppalit ovat lähettäneet minun sanomaan teille, että olette kelpo mies. He kiittävät teitä kaikki Wilson-raukan puolesta, hän kun itse ei taida kiittää teitä.

Kapteini Corsican likisti liikutettuna matruusin kättä.

Luotsi oli pieni varreltaan, ei juuri merimiehen näköinen: hänellä oli vaksivaatteinen lakki, mustat housut ja ruskea viitta punaisella vuorilla. Tämä oli nyt aluksen päällikkö.

Kannelle hypättyänsä ja ennen komentosillalle mentyänsä viskasi hän luotansa tukun sanomalehtiä, joihin matkustajat ahnaasti hyökäsivät käsiksi. Ne sisälsivät uutisia Europasta ja Amerikasta, jotka tietysti halulla nieltiin.

Kolmasneljättä luku.

Myrsky oli valmis, elementtien taistelu alkoi. Paksu, yksivärinen pilviholvi kohosi päällemme. Ilma pimeni. Luonto tahtoi silminnähtävästi vahvistaa tohtori Pitfergen aavistukset. Höyrylaiva heikensi vähitellen kulkunsa ja rattaansiivet pyörähtivät ainoastaan kolme tahi neljä kertaa minuutissa. Valkoista höyryä tuprusi avattuin henkiläppäin kautta. Ankkurikettingit olivat selvillä. Englannin lippu liehui mesaanikahvelissa. Kapteini Anderson oli käynyt kaikkiin valmistuksiin pannaksensa ankkuriin. Luotsi anteli oikeanpuoliselta rataskotokselta merkkiä höyrylaivan ohjailemiseen näissä ahtaissa vesissä. Mutta pakovesi oli jo menemässä, ja Hudsonin suulla oleva kari esti Great Easternin etemmä pääsemästä. Siis oli pysyminen aavalla merellä seuraavaan päivään. Vielä yhden päivän odotus!

Kello 4,55 heitettiin ankkuri luotsin käskystä. Kettingit huilasivat klyysien läpi jyrinällä, jota sopi verrata ukkosen jyrinään. Jopa hetkeksi luulin myrskyn ärjähtävän. Ankkurinkynsien pohjaan iskettyä höyrylaiva pysyi liikkumattomana. Ei ainoatakaan hyökyä tuntunut. Great Eastern oli vain vähäinen saari meressä.

Samassa toitahti laivapajan torvi viime kerran. Se kutsui matkustajia jäähyvästi-päivälliselle. Yhtiö kutsui vieraansa sampanjalle, ja kaikki tahtoivat noudattaa kutsumusta. Neljännes-tunnin perästä olivat salongit täpötäynnä pöytävieraita ja kansi autio ja tyhjä.

Seitsemän henkeä jäi kuitenkin paikoiltaan pois: ne kaksi vastustajaa, joiden henki oli alttiiksi pantava kahden-ottelussa, ne neljä puollustajaa ja tohtori, joiden tuli katsoa että kaikki mutkat ja vehkeet vaarin-otettiin. Aika tälle ottelulle oli hyvin valittu, niinkuin itse ottelupaikkakin. Ei ketään näkynyt kannella. Matkustajat olivat menneet ruokahuoneisin, matruusit olivat paikoillaan, upseerit toimissaan. Ruorimiestäkään ei näkynyt perän puolessa yhtään, laiva kun makasi ankkurissa.

Kello 5,10 tohtori ja minä yhdyimme Fabianiin ja kapteini Corsicaniin. Minä en ollut nähnyt Fabiania tuon pelinäytelmän jälkeen. Hän oli synkeän näköinen, mutta aivan tyvenellä mielellä, ja kahden-ottelu ei näyttänyt häntä ajattetuttavan. Ajatuksensa olivat toisaalla, ja silmänsä etsivät alinomaa levottomasti Elleniä. Hän vain ojensi minulle kätensä, sanaakaan virkkamatta.

— Eikö Harry Drake vielä ole tullut? — kysyi kapteini Corsican minulta.

— Ei vielä — vastasin minä.

— Menkäämme siis perän puoleen. Siellä hänen tapaamme.

Fabiani, kapteini Corsican ja minä astuimme pitkin isoa kappia. Taivas pimeni. Tohina kuului taivaanrannalta. Salongeista kaikkui hurrahuutoja. Muutamia ukon-leimauksia välähteli loitolla tuossa paksussa pilviholvissa. Ilma oli sähöstä ylen kylläisenä.

Kello 5,20 ilmaantui Harry Drake ja hänen molemmat puollustajansa. He tervehtivät meitä ja heidän tervehdykseensä vastattiin kohteliaasti. Drake ei virkkanut sanaakaan. Kasvonsa osoittivat kuitenkin pahoin salattua tulisuutta. Hän loi Fabianiin katsannon, täynnä vihaa. Fabiani, trallia vasten nojaava, ei katsonutkaan hänen päällensä. Hän oli syviin mietintöihin vajonneena eikä näyttänyt ajattelevan sitä tehtävää, mikä hänellä tässä näytelmässä oli osana oleva.

Sillä välin kääntyi kapteini Corsican jankin, Draken toisen puollustajan puoleen, pyytäen saada nähdä miekat. Se antoi ne nähtäviksi. Corsican otti ne käteensä, sujutteli niitä, mittasi ne ja antoi jankin valita toisen. Näiden valmistusten ohella oli Drake viskannut hattunsa pois, riisunut takkinsa, päästänyt paitansa napeista ja kääntänyt rannehihat ylös. Nyt näin hänen olevan vasenkätisen, mikä hänelle, joka oli tottunut tappelemaan oikeakätisten kanssa, oli kieltämättömäksi eduksi.

Fabiani ei ollut vielä liikkunut paikaltaan. Olisipa voinut luulla, että nämä valmistukset eivät häneen koskeneetkaan. Kapteini Corsican meni hänen luoksensa, kosketti häntä kädellään ja jätti hänelle miekan. Fabiani katseli tuota kiiltävää lappeeta, ja näytti samassa tointuvan täyteen tuntoonsa. Hän piteli miekkaa vakavalla kädellä ja sanoi kuiskien:

— Oikein! Niin, nytpä muistan.

Sitte meni hän seisomaan vastatusten Harry Drakea, joka heti asettui vastapäätä. Miltei mahdotonta oli murtaa riviä tällä ahtaalla alulla. Joka näistä kahdesta vastustajasta häätyi laivanparrasta vasten, oli pahaan pulaan joutuva. Tässä täytyi siis niin sanoakseni tapella yhdessä kohti.

— Valmiina, herrat! — sanoi kapteini Corsican.

Miekat välähtivät paikalla ristitysten. Heti havaitsin muutamista äkkinäisistä molemmanpuolisista karkauksista sekä muutamista väistöistä ja vastapistoista, että Fabiani ja Drake tulisivat olemaan miltei yhdenvertaiset. Minä toivoin Fabianista mitä parasta. Hän oli tyven, maltillinen, ei vihoissaan, ottelusta miltei välinpitämätön eikä läheskään niin kuohuksissa kuin molemmat puollustajansa. Harry Drake sitä vastoin katseli häntä röyhkein silmin, hampaansa kiilsivät puoli-aukinaisten huulien välitse, ja kasvonsa osoittivat tulista vihaa, joka teki että häneltä puuttui malttavaisuutta. Hän oli tullut tappamaan, ja hän tahtoi tappaa.

Ensimäisen käsikähmän perästä, jota kesti muutamia minuutia, miekat laskettiin alas. Ei kumpikaan saanut haavaa. Fabianin takinhihaan oli tullut vähäpätöinen silpoama. He levähtivät ja Drake pyyhkäisi hikeä pois kasvoiltansa.

Myrsky ärjähti nyt kaikella raivollaan. Ukkonen ei lakannut silmänräpäykseksikään ja ankaroita paukauksia tuli ehtimiseen. Sähkö kävi niin väkeväksi, että miekat ympäröittiin sädepyrstöillä, kuin ukkosen johtajat myrskypilvien keskellä.

Heidän muutamia minuutia levähdettyä antoi kapteini Corsican merkin alkaa uudelleen. Fabian ja Drake asettuivat taas tappelu-asentoon.

Tällä kertaa kävi ottelu entistä vilkkaammaksi. Fabiani puollusti itseänsä hämmästyttävällä tyvennyydellä; Drake ahdisti raivokkaasti. Monta kertaa odotin, Draken hurjasti tuikittua, että Fabiani antaisi vastapiston, mutta sitä hän ei yrittänytkään.

Yhtäkkiä ja niin etten tainnut selittää tätä kummallista huolettomuutta itseänsä kohtaan, antoi Fabiani miekkansa pudota. Oliko hän saanut kuolettavan piston, havaitsemattani? Kaikki vereni hyökkäsi sydämeheni. Fabianin silmiin oli ilmaantunut omituinen loisto.

— No puollustakaa itseänne! kiljasi Drake, köyristyneenä kuin tiikeri ja valmiina karkaamaan vastustajaansa kohti.

Jo luulin asettoman Fabianin lopun tulleeksi. Corsican riensi heidän väliinsä, estääksensä Drakea hätyyttämästä puolluksetonta ihmistä. Mutta Harry Drakekin puoleltaan seisoi ällistyneenä ja liikkumattomana.

Minä käännyin toisapäin. Kalpeana kuin kuollut ja kädet eteenpäin ojennettuina läheni Elleni taistelevia. Fabiani seisoi hämmästyksissään tästä näkemästä, silmät selällään, eikä liikkunut paikaltaan.

— Te, tekö täällä! — huudahti Drake Ellenille.

Nostetun miekkansa liekitsevä kärki tärisi. Olisipa sopinut sanoa, että se oli yli-enkeli Mikaelin miekka perkeleen käsissä.

Yhtäkkiä valostui höyrylaivan peräpuoli yleensä huimaavasta ukkosen leimauksesta. Olin kaatua ja tupehtua. Tulikiven katku pisti nenääni. Ankaran ponnistuksen perästä virkosin kuitenkin kohta. Minä olin langennut polvilleni, nousin ylös ja katsahdin ympärilleni. Elleni nojasi Fabiania vasten. Harry Drake seisoi entiseen asentoonsa kivistyneenä, mutta kasvonsa olivat mustat.

Oliko tuo onneton, jonka miekanterä veti salamaa puoleensa, kuoliaaksi lyöty?

Elleni lähti Fabianin luota ja läheni miestänsä katsannolla, joka oli täynnä taivaallista sääliväisyyttä. Hän laski kätensä hänen olkapäällensä. Tämä vähäinen kosketus saatti Draken ruumiin tasapainosta pois. Se kaatui kuin hengetön alas.

Elleni kallistui ruumiin ylitse, ja me peräysimme säikähtyneinä. Harry oli kuollut.

— Ukkoselta kuoliaaksi lyöty! sanoi tohtori ja tarttui minua käsivarteen. — Ymmärrettekö sen, ja vieläkö epäilette ukkosen pystyvää voimaa?

Salama oli käynyt Harry Drakeen, kuten Pitferge väitti. Laivan lääkäri sitä vastoin selitti jälestäpäin, että joku verenpesä oli särkynyt onnettoman rinnassa. En tiedä miten lienee olla, mutta varma on, että meillä silmäimme edessä oli pelkkä ruumis.

Neljäsneljättä luku.

Seuraavana päivänä, tiistaina huhtikuun 9:nä, kello 11 aamupäivästä nosti Great Eastern ankkurinsa ja teki itsensä valmiiksi laskemaan Hudsoniin. Myrsky oli yöllä asettunut. Viimeiset pilvet katosivat taivaanrannan alle. Vähäinen kuunarilaivasto, joka läheni rannikkoa, vilkastutti liikunnoillaan näköalan merelle päin.

Kello 11,30 tuli pienoinen höyryvene, jossa oli "terveydenhoidon toimikunta" New-Yorkista. Vivulla varustettu, joka nousi ja laskeutui kannen päällä, tämä vene kulki arvaamattomalla nopeudella ja antoi minulle pikamaisen käsityksen noista vähäisistä Amerikan höyryveneistä, jotka kaikki ovat raketut samaan malliin ja joita lähes kaksikymmentä oli meillä seurana.

Kohta olimme purjehtineet Light-Boats nimisen, veden päällä uivan valotornin sivu, joka osoittaa Hudsonin suuta. Sandy-Hook, eräs hietainen niemi, jonka nenällä on valotorni, sivuttiin aivan likite, ja muutamat katsoja-parvet tervehtivät meitä iso-äänisillä hurrahuudoilla.

Kun Great Eastern oli kääntynyt siihen lahteen, minkä Sandy-Hook niemi tekee, erään kalastaja-veneistön keskelle, tarkkautui huomioni New-Jerseyn vihantiin kukkuloihin, lahden suunnattoman vankkoihin linnoituksiin ja vihdoin siihen alavaan kaupunkiin, joka on Hudsonin ja Eastin välillä, samoin kuin Lyon on Rhonen ja Saonen välillä.

Great Eastern, mentyänsä New-Yorkin rantasiltoja pitkin, pani kello 1 aikana ankkuriin, joka tarttui kiinni virrassa oleviin sähkököysiin, jotka se lähtiessän uhkasi katkaista.

Sitte alkoivat matkakumppalit nousta maalle, nämä maanmiehet valtameren yli mentäissä, joita arvattavasti en koskaan enää tule näkemään. Kalifornialaisia, etelävaltiolaisia, mormonilaisia, ne nuoret rakastuneet… Minä odotin Fabiania ja Corsicania.

Minä olin kapteini Andersonille kertonut syyn kahden-miekkailuun sekä sen erikois-seikat. Lääkärit antoivat ilmoituksensa. Oikeudella ei ollut mitään tekemistä Harry Draken kuolemaan, ja käsky oli annettu viimeisen kunnian osoittamisesta vainajalle.

Samassa tuli tilaston tutkija Cokburn, joka ei ollut puhutellut minua koko matkalla, ja sanoi minulle:

— Tiedättekö, herra, kuinka monta kertaa rattaat ovat pyörähtäneet tällä matkalla?

— Enpä kyllä, se on minulle mahdotonta tietää.

— Satatuhatta seitsemänsataa kolmekolmatta kertaa.

— Tosiaanko? Entäs ruuvi?

— Kuusisataa kahdeksantuhatta sata kolmekymmentä kertaa.

— Minä olen varsin kiitollinen näistä tiedoista.

Tilaston tutkija Cokburn erosi minusta katsomatta minua vähintäkään jäähyvästi-tervehdystä ansaitsevaksi.

Fabiani ja Corsican tulivat nyt luokseni, ja Fabiani likisti kättäni ystävällisesti.

— Elleni — sanoi hän — Elleni on toipuva. Ymmärryksensä on alkanut selvitä. Jumala on vanhurskas ja Hän on pelastava hänen kokonansa.

Näin puhuessaan Fabiani hymyili tulevaisuudelle. Kapteini Corsican syleili minua kursailematta.

— Hyvästi toistaiseksi! — huusi hän minulle istuttuansa höyryveneesen, jossa Fabiani jo oli Ellenin kanssa, jota hoiti kapteini Mac-Elwinin sisar neiti R…, joka oli tullut kapteinia vastaanottamaan.

Höyryvene lähti laivan luota ja vei ensimäisen matkustaja-lastin maahan tullipaikkaan.

Minä näin sen etenevän. Katsellessani Elleniä, siellä kun hän seisoi Fabianin ja tämän sisaren keskellä, en epäillyt, että huolellinen hoito, ystävyys ja rakkaus onnistuisi pelastamaan tämän koetellun, kärsimisestä sekaantuneen sielun.

Samassa tunsin jonkun ottavan kädestäni kiinni. Minä tunsin tohtori Dean Pitfergen kovat sormet.

— No, mitä nyt aiotte tehdä? — kysyi hän.

— Joo, herra tohtori, koska Great Eastern viipyy sata yhdeksänkymmentä kaksi tuntia New-Yorkissa ja minä tulen palaamaan siinä, niin minulla on sata yhdeksänkymmentä kaksi tuntia katsella ympärilleni Amerikassa. Se on vain kahdeksan päivää, se on tosi, mutta kahdeksan hyvin käytettyä päivää kenties riittävät nähdäkseni New-Yorkin, Hudsonin, Mohawk-lakson, Erie-järven, Niagaran ja koko tuon Cooperilta ylistetyn maan.

— Matkustatteko Niagaralle? huudahti tohtori. — Tekisipä tosiaankin mieleni vielä kerran nähdä se, ja jos ei ehdotukseni näytä teistä ajattelemattomalta…

Arvollinen tohtori mielijohteineen ja oikkuineen oli minusta hupainen. Hän oli todellakin miellyttävä, ja parempaa ja osaavampaa opasta minun oli vaikea tavata.

— Minä myönnyn, — sanoin minä hetikohta.

Neljännes-tunnin perästä sen jälkeen menimme höyryveneesen, ja kolme tuntia myöhemmin olimme majautuneina kahteen huoneesen *Fifth-Avenue* hotellissa.

Viidesneljättä luku.

Minä olin siis viettävä kahdeksan päivää Amerikassa. Great Eastern oli lähtevä takaisin huhtikuun 16 päivänä, ja 9 päivänä kello 3 iltapäivällä olin astunut Unionin maalle. Kahdeksan päivää! Löytyy palttouneita turistia, joille tämä aika arvattavasti olisi ulottunut matkustukseen koko Amerikassa. Minulla ainakaan ei ollut niin isoja vaatimuksia, ei edes saada katsella New-Yorkiakaan todella ja näin tuiki pikamaisen katsahuksen perästä kirjoittaa teosta Amerikalaisten tavoista ja luonteesta. New-Yorkin ulkopuoli on pian katseltu. Se ei ole sakkilautaa vaihettevampi. Kadut, jotka käyvät ristiin suorakulmatusten, kutsutaan *avenues*, kun kulkevat pitkinpäin, ja *streets*, kun kulkevat poikkipäin. Joka on nähnyt yhden korttelin New-Yorkissa, tuntee koko sen suuren kaupungin, paitsi kenties katujen ja kujain sokerrusta eteläisessä osassa, jossa kauppiaat asuvat. New-York on niemeke ja koko sen toiminto on tämän niemekkeen kärjelle yhdistettynä. Kahdenpuolen ovat Hudson- ja East-virrat, kaksi todellista merenlahta, joita alukset kyntävät, ja joiden höyryveneet yhdistävät kaupungin oikealla puolen Brooklynin ja vasemmalla puolen New-Jerseyn kanssa. Yksi ainoa valtasuoni elähdyttää New-Yorkia sopusuuntaisesti ryhmistetyt korttelit. Se on se vanha Broad-way, Londonin Strand, Parisin pulevarti Montmartre, alimmassa osassaan miltei mahdoton asua, ylemmässä miltei autio. Se on katu, jonka varrella hökkelit ja marmoripalatsit pukkiloivat toisiansa; oikea virta vuokravaunuja, omnibusia, pitkiä kärryjä ja kuormavaunuja, virta, jonka rantoina katuvierustat ovat ja jonka päälle on täytynyt rakentaa siltoja jalkamiesten haitatonta pääsyä varten. Broad-way on New-York, ja siellä tohtori Pitferge ja minä kävelimme myöhäiseen iltapäivään.

Syötyämme päivällisen ravintolassa, olimme loppupäivän Barnumin teaterissa. Siellä esiteltiin näytelmä, joka houkutteli paljon väkeä koolle. Neljäs näytös osoitteli vahingonvalkeata, jossa käytettiin todellista höyryruiskua, jota todelliset ruiskumiehet hoitivat.

Seuraavana päivänä jätin tohtorin rauhaan, asioitansa hoitamaan. Me lupasimme tavata toisemme ravintolassa kello 2 aikana. Minä menin postiin ottamaan ulos kirjeitä, jotka minua odottivat, sitte Franskanmaan konsulin luokse, joka otti minun varsin kohteliaasti vastaan, sitte Hoffman-nimiseen kauppahuoneesen, jossa minulla oli vekseli nostettavana, ja vihdoin Fabianin sisaren, neiti R…n luokse, jonka asuinpaikasta olin osoitteen saanut. Sekä hän että Fabiani ja Corsican olivat jo lähteneet New-Yorkista, ottaen mukaansa nuoren leskemme, johon maaseudun ilman ja hiljaisuuden luultiin terveellisesti vaikuttavan. Corsican oli muutamilla riveillä antanut minulle tiedon tästä äkillisestä lähdöstä. Minne meni hän ystävinensä, lähdettyänsä New-Yorkista? He aikoivat seisahtua ensimäiseen kauniisen paikkaan, mikä Ellenille oli mieleinen, ja viipyä siellä niin kauan kuin ihastusta kesti. Corsican lupasi antaa minulle tiedon oloista ja suhteista, ja hän toivoi, etten lähtisi pois ennenkuin syleiltyäni heitä kaikkia yht'aikaa.

Olisinpa ollutkin onnellinen, joskin vain muutamain tuntien ajan, jos vielä olisin nähnyt Ellenin, Fabianin ja kapteini Corsicanin. Mutta tämäpä juuri oli yksi niitä nurjia puolia, joita matkoilla on muassansa. Minulla oli kiire, he olivat menneet, minäkin olin lähtemälläni, itsekukin oli suunnallaan, eikä ollut juuri uskottavaa että enää näkisimme toisemme.

Kello 2 aikana palasin ravintolaan. Minä tapasin ystäväni tohtorin "bar-room'issa", joka oli täynnä ihmisiä kuin pörssi tahi rautatien pysäyspaikan odotus-sali, todellinen yleis-sali, jossa tulijoita ja lähtijöitä tungeksi ja jossa jokainen sai ilman maksotta jäävettä, biskveitä ja chester-juustoa.

— No tohtori, — sanoin minä, — milloin lähdemme?

— Tänä iltana kello 6 aikana.

— Menemmekö Hudson-rautatietä?

— Emme, vaan Saint John'issa, joka on merkillinen höyry, toinen maailma, Great Eastern joki-alusten joukossa, yksi noita kuljetuskoneita, jotka mielellään lentävät ilmaan.

Minä olisin ennemmin näyttänyt teille Hudsonin päivän valolla, mutta Saint John kulkee ainoastaan öillä. Huomen aamulla kello 5 aikana olemme Albanyssa. Kello 6 aikana lähdemme New-Yorkin valtarautatietä myöten ja syömme iltasemme Niagaran putousten luona.

Minulla ei ollut aikaa miettiä tohtorin tuumia, vaan hyväksyin ne umpimähkään. Me hissattiin huoneesimme ylös ja astuimme muutamain minuuttien perästä matka-kapineinemme alas. Hyyrivaunut veivät meidät kahdenkymmenen frankin hinnalla neljännes-tunnissa Saint Johnin luokse, jonka savupiipuista jo kävi vahva tuprakka.

Kuudesneljättä luku.

Saint John ja sen kilpailija Dean-Richmond olivat kauneimmat höyryalukset tällä virralla. Niitä voi pikemmin sanoa rakennuksiksi kuin höyryveneiksi. Niissä on kaksi tahi kolme pengermuotoista alakertaa, verantoja ja kävelypaikkoja. Sopisi kutsua jokaista semmoista höyryalusta istutus-isännän vedellä kulkevaksi uutis-asunnoksi. Koko rakennusta vakauttavat parikymmentä paksua pylvästä, jotka ovat keskenään yhdistetyt rautatangoilla. Sen kaksi isoa rataskotosta ovat kalkitukselle maalatut, samoin kuin Pyhän Markus'en kirkon päälliskoristukset Venedigissä. Kummankin rattaan takana ovat molempain kattilain korsteinit, jotka ovat sivuilla eikä keskellä laivaa. Tämä on hyvin ajateltu varakeino, jos räjähys sattuisi. Rataskotosten keskellä liikkuu koneisto aivan mutkattomasti: yksi ainoa sylinteri, yksi pistoni, joka vaikuttaa pitkään palangsiin, joka nousee ja laskeutuu kuin vasara kankirautapajassa, ja yksi ainoa veivin-säippä, joka panee liikkeelle noiden suurten rattaiden akselit.

Joukko matkustajia oli jo kokoontunut Saint Johnin kannelle. Dean Pitferge ja minä otimme haltuumme erään hytin, joka oli suunnattoman suuren salongin, eräänlaisen Diana-kalterin vieressä, jonka holvi lepäsi rivillä korinttilaiseen tapaan rakettuja pylväitä. Kaikki osoitti mukavuutta ja loistoa: matot, divanit, makuusohvat, taideteokset, taulut, peilit ja kaasu, joka valmistettiin laivassa olevassa vähäisessä kaasumitturissa.

Tarkastellessamme nyt sitä nyt tätä tuo jättiläis-kone tutisi ja alkoi liikkua. Minä menin ylempänä oleville penkereille. Keulan puolessa oli pienoinen, loistavilla väreillä maalattu katos. Se oli ohjaushuone. Neljä vankkaa miestä piti kaksinkertaisen ruorirattaan kangeista kiinni. Muutamain minuutien perästä menin taas kannelle kattilain väliin, jotka jo olivat punaiset ja joista sinisiä liekkiä nousi sen ilman ahdistuksesta, jota tuhottimet nielivät. Hudsonia en nähnyt vähääkään. Yö tunki päälle ja yön kanssa sumu, jota "olis käynyt veitsellä viilominen". Tuskin voi eroittaa huviloita, joita oli siellä ja täällä rannalla, ja lyhtyjä höyrylaivoilla, jotka nyt kimeästi vihellellen menivät pimeätä virtaa ylös.

Kello 8 aikana menin salonkiin. Tohtori vei minun kanssansa syömään iltaista erääsen komeaan ravintolaan, joka oli laitettu välikannelle ja jossa kokonainen armeija mustia passareita teki palvelusta. Tohtori tiesi sanoa, että matkustajia laivassa oli yli neljän tuhannen, joiden joukossa tuhat viisisataa, jotka olivat majoitetut laivan alimmaiseen osaan. Illastettuamme menimme levolle mukavaan hyttiimme.

Kello 11 aikana heräsin eräästä jysäyksestä. Saint John oli pysähtynyt. Kun kapteini ei voinut enää ohjailla laivaa tässä synkässä sumussa, oli hän käskenyt pysähyttää. Tämä julman suuri laiva makasi nyt ankkurissa ja uinaeli levollisesti.

Kello 4 aikana aamulla Saint John taas lähti liikkeelle. Minä nousin ylös ja riensin istumaan verandan suojaan keulan puolessa. Satamasta oli jo herjennyt. Sumu keveni. Jo voitiin nähdä virta ja sitte sen rannat. Oikeanpuolinen ranta oli verhottu vihannoilla puilla ja pensailla, jotka tekivät sen avaran kirkkomaan näköiseksi; taustassa näkyi korkeita kunnaita, ihanassa rivissä taivaanrantaa vasten. Vasemmalla rannalla sitä vastoin oli maa lakea ja rämeinen. Virralla, saarien välissä, valmistausi kuunareita ensimäisellä tuulenviuhkalla purjehtimaan, ja höyryaluksia meni vikevää virtaa ylös. Tohtori Pitferge tuli kohta seurastelemaan kanssani verandan alle.

— Hyvää päivää, toveri — sanoi hän, riipaistuansa melkoisen määrän ilmaa sisäänsä. — Tiedättekö että me, tuon hornan sumun tähden, emme pääsekään oikealla ajalla Albanyyn emmekä siis ensimäisessä junassa sieltä. Tämä tekee jonkun muutoksen tuumissamme.

— Sen pahempi, herra tohtori, sillä meidän täytyy säästäin menetellä ajan kanssa.

— Me emme tule Niagaran köngäksille ennenkuin yöllä sen sijaan että muuten tulisimme iltapäivällä.

Tämä ei ollut minun mieleeni, mutta kohtalooni oli tyytyminen.

Eikä ollutkaan Saint John Albanyn rantasiltaan kiinnitettynä ennenkuin kello 8 aikana. Aamujuna oli jo mennyt. Sen tähden piti odottaa junaa, joka oli lähtevä kello 1,40. Näin oli meillä hyvää aikaa katsella tätä eriskummallista kaupunkia, joka on New-York valtion lakia säätävä keskusta, tätä alavaa, väkirikasta kauppijas-kaupunkia Hudsonin oikealla rannalla, sen tiilihuoneuksia, yleisiä laitoksia ja sangen merkillistä maannunnais-museota. Olisipa saattanut sanoa, että yksi New-Yorkin isoista kortteleista oli siirretty sen kunnaan kupeelle, jolle se pyöröteaterin tapaisesti oli levitettynä.

Aamusteltuamme menimme kello 1 aikana rautatie-kartanoon, joka oli aukinainen ja ilman vartijoitta. Juna pysähtyy ilman mitään temppuja kadulle kuin vaunut. Matkustajat nousevat, milloin tahtovat, pois noista pitkistä vaunuista, joita etu- ja takapuolella neljällä rattaalla ympärinsä liikkuva konerakennus kannattaa. Nämä vaunut ovat yhdistetyt toisiinsa porras-silloilla, joten matkustajat pääsevät kävelemään junan toisesta päästä toiseen. Määrätyllä minuutilla lähti purskahteleva juna liikkeelle, ilman että olimme nähneet päällikön tahi virkamiehen vilahustakaan taikka kuulleet yhtään kelloa, joka olisi lähdön ilmoittanut. Me vietiin nyt kahdentoista peninkulman vauhtia tunnissa. Mutta sen sijaan että olisimme olleet pakissa, niinkuin ollaan Franskanmaan rautateiden vaunuissa, meillä oli vapaus tulla ja mennä kuten halusimme sekä ostaa sanomalehtiä ja kirjoja, "jotka eivät olleet templatuita". Leimamerkki ei näyttänyt, sen tunnustan, pääsneen Amerikan tapoihin. Sensuuri tässä omituisessa maassa ei ollut pääsnyt käsitykseen siitä, että junavaunuissa istuville henkilöille sallittava lukeminen on huolellisemmin silmällä pidettävä, kuin niille uskottava, jotka, nojatuoleillaan istuen, lukevat omissa huoneissansa. Kaikkea tätä saimme tehdä pysäyskoille pääsemistä odottamatta. Virvoituspaikat, kirjastot, kaikki oli matkustajain muassa. Sillä aikaa suhkasi juna eteenpäin, halki äärettömäin tasankojen, halki äsken hakattuin metsäin, joskin oltiin vaarassa törmätä kaadettuja puurunkoja vasten, läpi uusien kaupunkien, joiden leveille, vielä huoneettomille kaduille rautatie-kiskot olivat asetetut, kaupunkien, joilla oli mitä runollisimpia nimiä vanhan ajan historiasta, niinkuin Roma, Syrakusa, Palmyra. Näin vilisi silmäimme ohitse koko tämä Mohawk-lakso. Näkörajalla haamoitti hetkisen aikaa Ontario-järvi, jonne Cooper on asettanut mestariteoksensa kohtaukset. Koko tämä muinoin jylhä maisema on nyt sivistynyt paikkakunta.

Kello 11 aikana illalla vaihetimme junia Rochesterissa ja kuljimme Tennesseen koskien sivu, jotka vilisivät vaunujen alla. Mentyämme muutamia peninkulmia pitkin Niagaraa, näkemättä sitä, tulimme kello 2 aikana yöllä Niagara Falls nimiseen kauppalaan, ja tohtori vei minun komeaan ravintolaan, jolla oli tuo komea nimi Cataract-House (Köngäs-Huone).

Seitsemäsneljättä luku.

Niagara ei ole joki, ei edes virtakaan, vaan luonnollinen suoni, kuusineljättä peninkulmaa pitkä johde, joka laskee veden Yläjärvestä, Michiganista, Huronista ja Eriestä Ontarioon. Vedenkorkeuden eroitus molempain viimemainittuin järvien välillä on 340 Englannin jalkaa. Tämä eroitus, joka tasan jakautuu koko tälle matkalle, on vaivoin saanut kosken aikuiseksi, mutta putoukset nielevät puolen vedestä, ja siitä tulee niiden hirmuinen voima.

Tämä Niagaran putous eroittaa Yhdysvaltiot Kanadasta. Sen oikeanpuolinen ranta kuuluu Yhdysvaltioiden, sen vasemmanpuolinen Englannin alle. Toisella puolen nähdään poliisivirkamiehiä, toisella ei niiden vilahustakaan.

Huhtikuun 12 päivänä päivän tullessa kävelimme tohtori ja minä Niagara-Falls'in leveillä kaduilla. Näin kutsutaan tätä kylää tahi kauppalaa, joka on syntynyt putousten luokse, kolmensadan peninkulman päähän Albanysta. Se on vähäinen "vesikaupunki" raittiilla ilmalla ja ihanalla paikalla, varustettu komeilla ravintoloilla ja pönäköillä huviloilla, joissa jankit ja kanadalaiset käyvät kauniilla vuoden-ajalla. Ilma oli ihana ja aurinko hohti kylmällä taivaalla. Kaukainen tohina kuului. Minä näin taivaanrannalla sumuja, jotka eivät voineet olla pilviä.

— Onko tuo köngäs? — kysyin minä tohtorilta.

— Malttavaisuutta, ystäväni, — vastasi Pitferge.

Muutamain minuuttien perästä olimme Niagaran rannoilla. Vesi kulki tyvenesti. Se oli kirkasta eikä isosti syvää. Harmahtavia kallionhuippuja pisti ylös siellä ja täällä. Putouksen pauhina kuului yhä selvemmin, mutta sitä ei voinut vielä nähdä. Puinen, rautaisen holvin päällä lepäävä silta yhdisti vasemman rannan erääsen saareen, joka oli ikäänkuin viskattu keskelle virtaa. Tohtori vei minun tälle sillalle. Ylöspäin ulottui virta niin pitkälle kuin silmä voi kantaa; alapuolella, se on oikealla kädellä, näkyivät kosken ensimäiset vietokset. Puolen peninkulman päässä sillasta maa katosi näkymättömiin, sillä ilma oli täynnä hienoa utua. Se oli se Amerikan puolinen putous, jota emme tainneet nähdä. Toisaalla näkyi rauhallinen seutu kunnainensa, huviloinensa, huoneinensa ja paljaine puinensa. Se oli Kanadan puolinen ranta.

— Älkää vielä katsoko sinne! — huusi tohtori Pitferge minulle. — Malttakaa vähän! Pankaa silmänne umpeen älkääkä aukaisko niitä ennenkuin käsken.

Minä en paljon kuunnellut oppaani sanoja, vaan levitin silmäni selälleen, katsellakseni ympärille. Mentyämme sillan yli astuimme saarelle. Se oli Goat-Island, eli vuohisaari, noin kuudenseitsemättä auran maan laajuutta, yleensä puita kasvava ja täynnä komeita puukujanteita, joilla vaunut voivat esteettömästi liikkua, ja viskattu kuin kukkakimppu Amerikan ja Kanadan putousten välille, jotka ovat kolmesataa Englannin kyynärää toisistansa. Me juoksimme noiden suurten puiden alate, ja astuimme vietoksia ylös ja alas. Veden ukkosentapainen pauhina kävi kahta kovemmaksi. Ilma oli utuun peittynyt.

— Katsokaapa nyt! — huudahti tohtori.

Missä Niagara hyökää alas ulospistävältä kalliolta, siinä se näkyy kaikessa loistoisuudessaan. Tällä paikalla tekee se kiukan käännöksen, ja kaaristuessaan tekemään Kanadan puolista putousta, "hevosenkenkä-putousta", hyökää se alas sadan kahdeksankuudetta jalan korkeudelta, kahta peninkulmaa leveänä.

Luonto, joka tällä kohdalla on ihanimpia maailmassa, on tehnyt kaiken saattaaksensa katsojan suurimpaan kummastukseen. Tämä Niagaran mutka takaisinpäin itseänsä vasten on erittäin edullinen valon ja varjon vaikutuksille. Kun aurinko säteillään käy näihin vesiin, silloin nähdään värinläikkeitä vaikka minkälaisia, ja joka ei ole nähnyt tätä loistoisata taulua, ei sitä uskoisi. Niinpä on vaahto likellä Vuohisaarta valkoinen; se on huimaavan valkeata lunta, valuvaa sulatettua hopeata, jota tässä syvyyteen hyökää. Keskellä putousta on vedellä ihmeteltävän kaunis vesivihreä väri, joka osoittaa, että siinä on sangen syvältä vettä. Niinpä pääsikin kerta eräs alus, Detroit, joka kävi kaksikymmentä jalkaa syvässä ja pantiin virtaan, menemään putouksesta alas, mihinkään tarttumatta. Kanadan puolisella rannalla sitä vastoin vesipyörteet välkkyvät kuin metallit; ne ovat valuvaa, syvyyteen suistuvaa kultaa. Etemmä ei voidakaan nähdä virran kulkua, sillä sakeata huurua tupruaa ilmaan. Taisinpa kuitenkin hiukan nähdä suunnattoman suuria jääröykkiöitä, joita oli syntynyt kylmänä talvena. Ne olivat kuin kummituksia, jotka aukinaiseen kitaansa nielivät tunnissa ne sata miljoonaa tonnia vettä, mitkä tyhjentymätön Niagara kaataa niiden eteen. Puolen peninkulman päässä putouksesta virta taas oli tyven ja varustettu lujalla pinnalla, jota Huhtikuun ensimäiset tuulet eivät vielä olleet sulamaan saaneet.

— Ja menkäämme nyt keskelle putousta! — sanoi tohtori.

Mitä hän näillä sanoilla tarkoitti? En tiennyt mitä ajattelisin, kun hän osoitti minulle erään tornin, joka oli rakettu eräälle rannasta uloskäyvälle kalliolle muutamia satoja jalkamittoja rannasta, juuri jyrkkäyksen reunalle. Tätä uskallettua muistomerkkiä, jonka eräs Judge Porter 1833 rakensi, kutsutaan "Terrapin-tower'iksi".

Me astuimme Vuohisaaren vietoksia alas. Ennen pitkää näin minä erään sillan, eli oikeittain muutamia lankkuja, mitkä olivat asetetut tornin ja rannan välisille kallioille. Tämä silta meni pitkin syvyyttä, ainoastaan muutamain askelten päässä siitä, ja allamme ärjyi putous hirmuisesti pauhaten. Me uskalsimme astua noille lankuille ja muutamissa minuuteissa pääsimme etevimmälle kalliolle, jolla Terrapin-Tower seisoo. Tämä pyöreä, viisiviidettä jalkaa korkea torni on rakettu harmaan kiven möhkäleestä. Ylinnä on pyörön muotoinen balkongi katon ympärillä, joka on peitetty punertavalla marmoriseolla. Kiertoraput ovat puusta. Tuhansia nimiä on piirrelty niiden astuimiin. Kun hyvin on päästy tornin katolle, niin koukataan kiinni balkongiin ja silmäillään avaruuteen.

Ensistäkin silmä vajoo syvyyteen ja sitte noiden jää-hirviöiden kitaan, jotka ahmaavat tuon kuohuvan veden. Kallio, jolla torni seisoo, vapisee tuntuvasti jalkain alla. Ylt'ympäri nähdään hirvittäviä onteloita, ikäänkuin virran ojannes vajoaisi. Mahdotonta on puhua toistensa kanssa, sillä jyminä, niinkuin ukkosen, nousee noista vedenpaljouksista. Vaahto ryöppyää aina tornin katolle, ja se hienontunut vesi, noustua ilmaan, muodostaa loistoisan vesikaaren.

Torni näyttää siirtyvän hirvittävällä nopeudella, mutta kaikeksi onneksi taapäin, sillä jos se toisapäin näyttäisi siirtyvän, niin huimaus olisi mahdoton kestää eikä kukaan voisi kuilua katsella.

Läähättäen, tuohon paikkaan lannistuen, astuimme tornin ylempään huoneesen. Siellä tohtori näki syytä olevan sanoa:

— Tämä Terrapin-tower, ystäväni, on jonakuna kauniina päivänä syöstyvä syvyyteen ja kenties ennen kuin aavistetaankaan.

— Vai niin? Tosiaanko?

— Siitä ei ole epäilemistä. Tämä Kanadan puolinen köngäs vetäytyy huomaamattomasti takaperin, mutta sen se kumminkin tekee. Kun torni rakettiin 1833, oli se etempänä putouksesta. Maanpinnan tuntijat sanovat, että putous viisineljättä tuhatta vuotta tätä ennen oli Queenstownin luona, seitsemän peninkulmaa alempana, nykyistä paikkaa. Bakevellen mukaan se vetäytyy taapäin yhden meterin vuosittain, mutta Charles Lyeldin mukaan ainoastaan yhden jalan. Se silmänräpäys on siis tuleva, jona kallio, jolla torni seisoo, veden syövyttämänä on huilaava alas putouksen vieremiä. Muistakaa sanani, ystäväni: sinä päivänä, jona Terrapin-tower kukistuu, on siellä oleva muutamia haaveellisia turistia, jotka saattavat sitä Niagaraa alaspäin.

Minä silmäilin tohtoria ikäänkuin kysäistäkseni häneltä tulisiko hän olemaan yksi noita omituisia miehiä. Mutta hän viittasi minua tulemaan muassansa, ja me saimme taas ottaa hevosenkenkä-putouksen ja ympärillä olevan maiseman katseltavaksemme. Nyt eroitimme jonkun vähän Amerikankin puolista putousta. Tämä putous, niinikään ihmeteltävä, on suora eikä mutkainen ja 164 jalkaa pystysuoraan korkea. Mutta jos tahdotaan katsella sitä kokonaisenaan, niin täytyy asettua vastapäiselle Kanadan rannalle.

Koko tämän päivän me kävelimme sinne ja tänne Niagaran rannoilla, vastustamattomasti vedettyinä torniin takaisin, jossa veden pauhina, huurujen tuhusade, auringon säteiden leikitys ja köngäksen hurmaava tuoksu pitivät meitä alinomaisessa ihastuksessa. Sitte palasimme Vuohisaarelle katselemaan tätä putousta kaikin puolin emmekä koskaan kyllästyneet tähän näytelmään.

Kello 5 aikana tulimme jälleen Köngäs-Huoneesen; ja tuota pikaa nautittuamme päivällisen, Amerikan tavoin valmistetun, palasimme Vuohisaarelle. Tohtori tahtoi jälleen nähdä "Kolme sisarta," kolme ihanan saarta, jotka olivat hujan hajan saaren ylipään vaiheilla. Illan tultua hän taas vei minun Terrapin-towerin tutisevalle kalliolle.

Aurinko oli laskenut pimenneiden kukkulain taa. Päivän viimeinen valo oli kadonnut. Kuu, joka oli puolena, kumotti kirkkaalla valolla. Torni heitti pitkän varjon syvyyden ylitse. Ylempänä päin vieri vesi tyvenesti keveässä huurussa. Kanadan ranta, joka jo oli pimeään vajonnut, erosi silmään pistävästi Vuohisaaren ja Niagara-Falls kauppalan enemmin valaistuista osista. Kuilu, jonka puolipimeä isonti, näytti silmissämme pohjattomalta syvyydeltä, jossa tuo hirvittävä köngäs jumisi. Minkä voimakkaan ja sydäntä karsivan vaikutuksen emmekö tunteneet? Kuka mestari, oli se kynän tahi pensselin töissä, voisi sitä kuvailla? Liikkuva valo näkyi moniaina minuuteina taivaanrannalla. Se oli kuumoitus eräästä rautatie junasta, joka meni Niagaran päällä rippuvan sillan yli, kahden peninkulman päässä meistä. Me jäimme paikallemme puoliyöhön asti, äänettöminä ja liikkumattomina tämän tornin huipulle, aina nojaten itsemme katsomaan tuota putousta, joka viehätti ja lumosi meidät. Vihdoin viimein eräällä hetkellä, kun kuun säteet sattuivat erääsen kohtaan tuossa kirkkaassa vetelässä tohussa, eroitin minä maidonkarvaisen viirun, erään läpikuultavan, pimeässä vipajavan juovan. Se oli kuun laatuna vesikaari, himeä säteily yön tähdestä, jonka vieno valo muuttui kulkiessaan köngäksen löyhyväin huurujen läpi.

Kahdeksasneljättä luku.

Seuraavana päivänä, huhtikuun 13:na, teki tohtori esityksen että kävisimme Kanadan puolisella rannalla. Matka sinne ei ollut pitkä. Tarvitsimme ainoastaan astuskella niitä kukkuloita myöten, joita on Niagaran oikeanpuolisella rannalla kahta peninkulmaa pitkältä, päästäksemme ripus-sillalle. Me lähdimme matkaan kello 7 aikana aamulla. Mutkittelevalta polulta, joka meni oikeanpuolista rantaa pitkin, nähtiin virran tyven vesi, jolla ei enään ollut mitään tuntua pauhaavasta putouksesta.

Kello 8,30 tulimme mainitulle sillalle. Tällä sillalla, joka on ainoa Kanadan ja New-York-valtion välillä, on kaksi rataa. Ylempää rataa myöten kulkevat rautatiejunat, alempaa myöten, joka on kolmeakolmatta jalkaa alempana, vaunut ja jalkamiehet. Mielikuvatus ei voi seurata rohkeata insinööri John A. Röblingiä Trendonista hänen työssänsä, tätä miestä, joka on uskaltanut rakentaa tämän sillan näihin suhteisin: ripus-sillan, jota myöten rautatiejunat pääsevät kulkemaan kahdensadan viidenkymmenen jalan korkeudella Niagaran virrasta, jonka vauhti tällä paikalla ei ole kovin ankara.

Tämä ripus-silta on 800 jalkaa pitkä ja 24 jalkaa leveä. Rautaiset pylväät, jotka ovat kuin valotornia ja rannoille raketut, pitävät tasapainoa voimassa. Kaapeleihin, jotka kannattavat siltaa, kuuluu neljätuhatta lankaa ja ovat kymmenen tuumaa paksut poikki mitaten ja kestävät kahdentoista tuhannen neljänsadan tonnin painon. Silta yksinään painaa kahdeksansataa tonnia. Se vihittiin 1855 ja on maksanut puolen miljoonaa dollaria. Samassa kuin pääsimme keskipaikalle siltaa, kulki rautatiejuna päidemme ylitse, ja me tunsimme sillan sujahtavan yhden meterin jalkaimme alla.

Se oli heti tämän sillan alapuolella kuin Blondin astui Niagaran yli köyttä myöten, joka oli pingoitettu rannasta rantaan, mutta ei yläpuolella putousta. Yritys ei sen tähden ollut vähemmin vaarallinen. Mutta jos Blondin on hämmästyttänyt meidät rohkeudellaan, mitä siis tulee ajatella hänen ystävästään, joka, istuen hänen selässään, seurasi häntä tällä ilmassa kävelyllä.

— Kenties hän oli herkkusuu — sanoi tohtori — sillä Blondin valmisti erinomaisen hyviä omelettia jännitetyllä köydellään.

Me olimme nyt Kanadan maalla ja menimme pitkin Niagaran vasenta rantaa katsellaksemme putouksia toiselta kannalta. Puolen tunnin perästä astuimme erääsen englantilaiseen ravintolaan, jossa tohtori panetti eteemme maukkaan aamuisen. Sillä aikaa katselin erästä kirjaa, johon tuhansittain matkustajia olivat nimensä kirjoittaneet. Kuuluisimpia olivat seuraavat: Robert Peel, lady Franklin, kreivi Parisista, herttua Chartres'esta, prinssi Joinvillestä, Louis Napoleon (1846), prinssi ja prinsessa Napoleon, Barnum, Maurice Sand (1865), Agassis (1854), Almonte, prinssi Hohenlohe, Rothschild, lady Elgin, Burkardt (1832) y. m.

— Ja nyt menemme putousten alapuolelle — sanoi tohtori, aamuisen otettuamme.

Minä menin hänen muassansa. Eräs neekeri vei meidät muutamaan huoneesen, jossa meille annettiin vedenpitävät housut, takki ja hattu. Näin puettuina vei opas meidät niljakkaa polkua myöten, joka oli täynnä raudan-pitoisia vesinoroja ja mustia terävä kulmaisia kiviä, Niagaran alle. Köngäs seisoi edessämme kuin näyttämön esirippu aktöörien edessä. Mutta mikä näytelmä ja näky nähdä nämä väkinäisesti häiriöön saatetut ilmakerrokset! Likomärkinä, sokaistuina ja puolikuuroina emme voineet nähdä eikä kuulla toisiamme tässä luolassa, joka oli yhtä hengenpitävästi suljettu könkään huuruilla, kuin jos luonto olis sen kivimuurilla sulkenut.

Kello 9 aikana olimme taas ravintolassa, jossa vettä valuvat vaatteemme riisuttiin päältämme. Palattuani rannalle, pääsi minulta ilon ja hämmästyksen huuto:

— Kapteini Corsican!

Kapteini oli kuullut sanani ja tuli luokseni.

— Tekö täällä! — huudahti hän. — Olipa lysti jälleen nähdä teidät.

— Entäs Fabiani ja Elleni? Missä ne ovat? — kysyin minä likistäen Corsicanin käsiä.

— Ne ovat täällä ja voivat mahdollisuuden mukaan hyvästi. Fabiani on iloa täynnä ja miltei hymähtelee. Elleni-rukkamme tointuu vähitellen jälleen.

— Mutta mistä se tulee, että tapaan teidät täällä Niagaran luona.

— Niagara — vastasi Corsican — on englantilaisten ja amerikalaisten kokouspaikka kesäkuukausina. He tulevat tänne saamaan raitista ilmaa ja virvoittelemaan itsiänsä tätä ylevää putousta katselemalla. Elleniimme näytti tämä uhkea panorama mahtavasti vaikuttavan, ja sen tähden olemme jääneet Niagaran rannoille. Te näette tuolla etempänä puilla ympäröityn huvilan, Clifton-House'n, keskellä kunnasta. Siellä asumme yhdessä rouva R:n, Fabianin sisaren kanssa, joka kaikella mahdollisella huolella hoitaa ystävätär-raukkaamme.

— Onko Elleni tuntenut Fabianin? — kysyin minä.

— Ei, ei vielä — vastasi kapteini. — Muistattehan että, juuri samassa kuin Harry Drake kaatui kuoliaaksi, ikään kuin silmänräpäykseksi eräs valon vilahus lennähti Ellenin ymmärrykseen, yrittäen tunkemaan sen pimeyden läpi, joka sitä verhosi, mutta tämä tolkku katosi kohta jälleen. Mutta tuotuamme hänen tänne, missä hän saa hengitellä raitista ilmaa rauhallisessa tienoossa, on tohtori sanonut merkillisen muutoksen tapahtuneen Ellenin tilassa. Hän on levollinen, nukkuu hyvästi, ja hänen silmissään havaitaan joku ahkeroiminen pysyä kiinni jossakin asiassa, joko menneessä tahi tulevassa ajassa.

— Oi ystäväni! — huudahdin minä — me tahdomme pelastaa hänen, mutta missä on Fabiani ja kihlattunsa?

— Katsokaa tuonne — vastasi Corsican, ojentaen kätensä Niagaran rantaan päin.

Kapteinin osoittamalla paikalla keksin nyt Fabianin, joka ei vielä ollut meitä nähnyt. Hän seisoi eräällä kalliolla, ja muutamia askelia hänen edessään istui Elleni liikkumattomana. Fabiani ei eroittanut silmiään hänestä. Tämä paikka vasemmalla rannalla on tunnettu nimellä "Table-Rock" (Pöytäkallio). Se on eräänlainen kallionkieli, joka pistää ulos virtaan, joka kuohuaa kaksisataa jalkamittaa alempana katselijaa.

Elleni silmäili ympärilleen ja näytti vajonneen äänettömään ihastukseen. Tältä paikalta putous on ylevin nähdä, väittävät oppaat, ja niin se onkin.

Emme tahtoneet häiritä Fabiania. Corsican, tohtori ja minä lähenimme "Pöytäkalliota". Elleni pysyi yhä liikkumattomana kuin kuvapatsas. Minkähän vaikutuksen tämä näytelmä teki hänen sieluunsa? Jokohan järki vähitellen tointui tämän suuren-moisen näytelmän vaikutuksesta? Yhtäkkiä näin Fabianin astahtavan hänen luoksensa. Elleni oli kiivaasti hypähtänyt pystyyn ja läheni syvyyttä; kätensä olivat ojettuina tuota ammottavaa nielua kohti, mutta hän pysähtyi tuota pikaa ja laski kiukasti kätensä otsaansa vasten ikäänkuin karkoittaaksensa jonkun mielikuvauksen. Fabiani, kalman kalpeana mutta levollisena, oli yhdellä harppauksella Ellenin ja syvyyden välillä. Elleni pudisteli valkoista tukkaansa, ja ihastuttava ruumiinsa vapisi. Lieneekö hän nähnytkään Fabiania? Ei! Olisipa voinut sanoa: että Elleni oli henkiin virkoava kuollut, joka koki tajuta mitä ympärillään näki.

Kapteini Corsican ja minä emme uskaltaneet askeltakaan liikahtaa. Niin likellä syvyyttä me pelkäsimme onnettomuutta, ja tohtori Pitferge pidätti meitä.

Me kuulimme ne huokaukset, jotka nousivat tämän nuoren naisen rinnasta. Sekavia sanoja väikkyi hänen huulillaan. Hän näytti tahtovan puhua, mutta ei voinut. Viimein pääsi häneltä nämä sanat:

— Jumalani, Jumalani, kaikkivaltias Jumala, missä olen minä, missä olen minä?

Hän tunsi nyt jonkun olevan lähellänsä, ja puoleksi toisapäin kännyttyänsä hän näytti meistä ikäänkuin muuttuneelta. Toisenlainen katsanto loisti hänen silmissään. Fabiani seisoi vavahdellen, äänettömänä ja avosylin hänen edessänsä.

— Fabiani! Fabiani! huudahti Elleni vihdoin.

Fabiani otti hänen sylellään vastaan ja Elleni vaipui hengettömänä alas. Fabiani parkasi sydäntä särkevästi. Hän luuli Ellenin kuolleen, mutta tohtori astui väliin ja sanoi:

— Älkää hätäilkö, tämä taudin taittumus on päinvastoin hänen pelastava.

Elleni vietiin Clifton-Houseen ja sai panna maata. Voipumuksestaan herättyänsä hän vaipui levolliseen uneen. Fabiani oli tohtorin sanoista saanut rohkeutta ja oli iloa täynnänsä. Olihan Elleni tuntenut hänen. Hän tuli luoksemme ja sanoi:

— Me saamme hänen pelastetuksi. Joka päivä olen oleva läsnä tämän sielun uudesta syntymisessä. Tänä päivänä, kenties huomenna on Elleni jälleen oleva minun. Minä kiitän sinua, Jumalani! Me jäämme tänne niin kauaksi kuin Elleni sitä tarvitsee. Eikös niin, Archibald?

Kapteini likisti kaikesta sydämestään Fabianin rintaansa vasten. Fabiani oli kääntynyt puoleeni ja tohtori kiitteli meitä minkä taisi. Meillä oli samat toiveet kuin hänelläkin, eikä tainneet mitkään olla paremmin perustettuja. Ellenin tervehtyminen ei voinut enää olla kaukana.

Mutta nyt oli aika lähteä. Meillä oli tuskin tunnin matka Niagara-Falls-kauppalaan. Erotessamme rakkaista ystävistämme Elleni vielä nukkui. Fabiani syleili meitä, ja kapteini Corsican, joka oli isosti liikutettuna, sanoi minulle, luvattuansa sananlennättimellä antaa minulle tiedon Ellenin tilasta, viimeisen jäähyvästen, ja kello 12 aikana lähdimme Clifton-Housesta.

Yhdeksäsneljättä luku.

Hetkisen perästä astuimme erästä Kanadan puolella olevaa sangen loivaa vietosta alas. Tämä vietos vei meidät virran rannalle, ja virta oli pian kokonansa jäistä tukkeissa. Siellä odotti meitä pienoinen vene, joka oli viepä meidät "Amerikaan." Eräs matkustaja oli jo istunut siihen. Se oli eräs insinööri Kentuckysta, joka ilmoitti nimensä ja ammattinsa tohtorille. Mekin astuimme viipymättä veneesen, joka, häätämällä jääteliä pois edestään, pääsi keskelle virtaa, missä taisimme paremmin päästä eteenpäin. Sieltä loimme vielä viimeisen silmäyksen tuon ihmeteltävän Niagara-köngäksen puoleen. Matkakumppalimme katseli sitä tarkoin silmin.

— Eikös tuo ole kaunista, ihastuttavaa? — sanoin minä hänelle.

— Onpa niinkin — vastasi hän — ajatelkaapa, mikä koneellinen voima tässä tuhlataan ja kuinka komeata myllyä tässä voitaisiin käyttää tuonlaisella putouksella!

En koskaan ollut tuntenut suurempaa halua viskata insinööriä veteen.

Toiselle rannalle päästyämme me vietiin pian pystysuoraan seisovia rautatienkiskoja myöten muutamissa minuuteissa ylös korkeuteen. Kello 1,30 otimme ylimääräisen junan, joka jätti meidät Buffaloon kello 2,15. Käytyämme tässä uudessa kaupungissa ja maistettuamme Erie-järven hyvää vettä, lähdimme kello 6 jpp. New-Yorkin valtarautatielle. Seuraavana päivänä jätimme mukavat vuoteemme "nukunta-vaunussamme" ja tulimme Albanyyn, ja Hudsonin rautatietä myöten, joka kulkee pitkin vedenparrasta virran vasenpuolista rantaa myöten, saavuimme muutamissa tunneissa New-Yorkiin.

Seuraavana päivänä, joka oli huhtikuun 15, katselin minä väsymättömän tohtorini kanssa kaupunkia, East-virtaa ja Broklynia. Illan tultua sanoin minä hyvästit kelpo Pitfergelle, ja erotessani hänestä tunsin ystävästä eroavani.

Huhtikuun 18 päivänä, joka oli Great Easternin määrätty lähtöpäivä, menin minä kello 11 aikana sille paikalle, missä höyryveneen piti odottaa matkustajia. Se oli niitä ja lukemattomia tavaratukkuja täpötäynnä. Minä astuin alukseen.

Samassa kun höyryveneen piti lähteä rannasta tunsin minä jonkun tarttuvan minua käsivarteen. Minä katsahdin taakseni. Se oli tohtori Pitferge.

— Te palaatte Europaan? — huudahdin minä.

— Niin, ystäväni.

— Great Easternissako?

— Tottapa niin — vastasi armas toverini hymähdellen. Minä olen ajatellut asiata — ja minä lähden. Ajatelkaa, että tämä kenties on Great Easternin viimeinen reissu, reissu, jolta se ei palaa.

Kello juuri ikään soi lähdöksi, kun eräs laivapoika Fifth-Avenue ravintolasta juoksi läähättäen ja jätti minulle lennätinsanoman, Niagara-Falls-kauppalasta lähteneen. "Ellen on vironnut, hän on täydellä toimellaan, ja tohtori vastaa hänen pelastumisestaan." Näin kirjoitti kapteini Corsican.

Minä ilmoitin tämän uutisen Dean Pitfergelle.

— Vastaa hänestä — mumisi matkakumppalini. — Minäkin vastaan hänestä, mutta mitä se todistaa? Joka tahtoisi vastata minusta, teistä, kaikista, tekisi sangen väärin.

Kahdentoista päivän perästä saavuimme Brestiin ja seuraavana päivänä Parisiin. Paluu kävi ilman mitään merkillistä tapausta, pahaksi mieleksi tohtori Pitfergelle, joka yhä vain odotti "haaksirikkoa".

* * * * *

Nyt istuessani pöytäni ääressä luulisin Great Easternia, tuota vedellä liikkuvaa kaupunkia, jossa olen oleskellut kuukauden, yhtymistäni Elleniin ja Fabianiin, verratonta Niagaraa, niinpä kaikkea pelkäksi unelmaksi, ellei minulla olisi kunkin päivän muistoonpanot edessäni. Ihanoita nuo reissut kuitenkin ovat, ovatpa paluumatkatkin, tohtori sanokoon mitä tahtoo.

Kahdeksan kuukauden kuluessa en kuullut mitään puhuttavan tästä omatapaisesta miehestä, mutta eräänä päivänä sain postista monivärisillä vapaamerkeillä varustetun kirjeen, joka alkoi näillä sanoilla:

"Coringuy-laivassa, Auklawin saaristossa. Vihdoin viimein olemme kärsineet haaksirikon". Kirje päättyi näillä sanoilla: "En milloinkaan ole voinut paremmin kuin nyt".

Uskollinen ystävänne

Dean Pitferge."