SISÄLLYS:

Niinkuin lapsi. Mieroon. Anna Martikainen. Uusi oluttehdas. Sysäys. "Vellamonneidon paasi." Sydänmaan rakkautta. Miina. Pettymyksiä.

Niinkuin lapsi.

I.

Vanhin tuuditteli nuorimman kehtoa ja keskimäinen askarteli lieden luona. Hän oli kerännyt kuusenkäpyjä metsästä ja asetteli niitä nyt kahteen riviin uuninpankolle. Ne olivat hänen lehmiänsä. —

"Seis hiljaa Mansikki… maitokiulu kaatuu! Totteletkos siinä!"

Suuri kellanruskea käpy, joka näytti vasta puusta pudonneelta, vierähti kerta kerralta siltä paikalta, johon tyttönen sitä asetteli, sillä siinä kohden oli pankon harmaa kivi epätasainen.

"Se se on mestari tuo Mansikki…"

Tyttö, joka oli sijoittanut jokaisen kävyn yhtäpitkän välimatkan päähän toisestaan, täytyi Mansikin kohdalla tehdä poikkeuksen, jättämällä siihen suuremman aukon — sitten vasta oli maitokiulu turvassa.

"Se kun on niin vihainenkin, mokoma, ettei sitä uskalla panna toisten lähellekään…"

"Tokkos tuo nyt niin vihainenkaan, — vaan kun navettasi lattia on siltä kohden kuopallaan", virkkoi vanhin.

"Kuopallaanhan se on Punakorvankin kohdalla, — vaan eipäs se keiku!"

Punakorva oli vanha hataroitunut käpy, jota törröttävät suomut estivät vierimästä.

"No niin. Nyt on lehmät lypsetty, herran kiitos, ja kun saan maidon siilatuksi, menen kirkkoon."

"Joudu sitten! Kellot jo soivat…" vanhin napautteli sukkapuikolla ruostunutta läkkituoppia, jossa kasvoi kukkiva verenpisara ikkunalla.

"Soikoot… pappi on vasta paitasillaan."

Suuri, viheriäinen kirstu, joka oli asetettu tuvan kunniapaikalle peräikkunan alle, oli kirkko.

Sen päälle kapusi tyttö, otti almanakan ikkunalta ja käänteli sen lehtiä etsien.

Tammikuun, helmikuun, maaliskuun ja huhtikuun ohitse hän hyppäsi, mutta toukokuun kohdalle nosti kirjan koholle silmiensä eteen ja alkoi laulaa:

Saan mä uuden koltin taas Herran sanan jälkeen vaan — —

"Mitäs sitten laulan? No sano Milja —"

"En minä sinun virsiäsi ulkoa osaa."

"Ole sitten osaamatta."

Tii tii tikan poika Teki tielle nauriin — Tuli tuhma talonpoika Söi sen tikan nauriin —

"Elä hoilota niin kovalla äänellä Selma, poika herää. Eikä kirkossakaan kukaan noin kovasti laula."

"Kirkossahan minä nyt laulan — hupsu!"

"Ei, muttapa oikeassa kirkossa…"

"No lauloipas Pitkos-Mattikin, kuulinhan minä silloin kun olin äidin kanssa siellä."

Väittely keskeytyi kun akkunan takaa kuului koputusta ja iloiset silmät tirkistivät lasista sisään.

"Ai Aliina! Tule tänne", huudahti Milja kuroittuen niin lähelle ruutua kuin vaan saattoi päästämättä kehtoa seisahtumaan. Äiti oli pellolle lähtiessään käskenyt ahkerasti soudattamaan.

"Tulkaa rantaan leikkimään!" huusi Aliina.

"En minä ainakaan pääse kun täytyy heijata poikaa."

"Voi, voi… eikös se nuku ilman?"

"Eikä nuku — ja äiti toruu jos päästän havahtumaan."

Aliina pudottautui ikkunasta ja kiersi nurkatse ovelle. — Hän oli talontytär, Oijalan kahdeksanvuotias perillinen, eikä hänen tarvinnut istua sisariaan tuudittamassa.

"Se on ihan synti, kun äitisi kytkee sinut tuohon kokopäiväksi."

"Eihän se muuten pääsisi työhön."

"Eikä isä yksin jaksa meille kaikille leipää hankkia", täydensi Selma, aikuisilta kuulemansa tiedon mukaan.

"Vaikka ennen minä olisin toisinaan syömättäkin, jos vaan pääsisin toisten lasten kanssa ulos leikkimään", huokasi Milja.

"Anna tuon nyt herätä, viedään se sitten pihamaalle ja ollaan piilosilla. Viljamaan lapsetkin tulevat."

"Voi voi… se kun on herättyään aina niin kiukkuinen, ettei kuitenkaan sylistä lähtisi."

"Käydään sitten vuorotellen heijaamassa", ehdotti Aliina. Hän oli hyväsydäminen ja osanottavainen ja erittäinkin Rajalan Miljaa kohtaan ystävällinen. Jo siitäkin syystä että Milja oli enemmän kuin kukaan muu kylän lapsista sidottu tuon köyhien lapsimaailman "kiusankappaleen" kehdon ääreen. Oli muutenkin Milja hänestä parhain, sopusointuisin leikkitoveri mitä löytyä voi. Toisien kanssa tuli joskus riitakin, mutta Miljan kanssa säilyi sopu kuin itsestään.

"Jo tulee Hilma ja Liisa portissa — menkää nyt!" kehoitti Milja, eikä siinä kahta kehoitusta tarvittu. Pankolle unohtuivat Selman lehmätkin, unohtui kirkko ja virren veisuu. — Ulkona oli toki tuhatkertaa hauskempaa, lämpöisten päivän säteiden syleilyssä, vaikkei aina yksinään, kun Milja Hemmiä tuuditteli, halunnut sielläkään leikitellä. Ja olihan se tupakin niin tuttu ja rakas…

Milja siirteli varovaisesti kehtoa, voidakseen paremmin katsella ikkunasta pihamaalle. Sinne oli jo keräytynyt suuri lauma meluavia lapsia, jotka kiistelivät siitä ruvetaanko hippasille vaiko karttupiilosille.

"Lyödään arpaa!"

"No!" —

Hilma otti kiven maasta, kätki sen selkänsä takana käteensä ja arvuutti:

"Tyhjä käsi on karttupiilo… kivikäsi hippanen. Arvaa Aliina!" —

Aliina otti tyhjän käden.

"Kukas lukee?"

"Minä! Minä!"

"Ette, — annetaan Aliinan lukea."

Ja Aliina luki, vuoronperään sormellaan osoittaen jokaista piirissä seisojaa:

"Annun — tannun — talle — roinen, — puolen — markan — pulle — roinen, — lypsi — lehmät, — taittoi — sarvet — kantoi — kivet — kalli — olle, — siinä — poltti, — pois!" —

Viljamaan Hilma jäi "silmää pitämään."

Aliina pistäikse Miljan luokse tupaan ja kyyristyi kehdon taakse piiloon.

"Jos tulee, niin sano ettei täällä ole ketään."

"Sanon, sanon…"

Tupaan se Hilma ensimäiseksi kurkistikin.

"Päivää! Tulikos kukaan tänne?"

"Ei tullut… Päivää, päivää, — tuonne meni joku halkopinon taakse."

Halkopino oli pihan toisella puolen ja Hilman sinne juostessa ehti Aliina lyödä "nimensä kirjaan."

"Sukkelaan! Eläkä sano missä olit."

Hilma epäili Aliinan kuitenkin olleen tuvassa ja pui nyrkkiä Miljalle ikkunan takaa.

"Mitäs siinä nyt… en minä ollut kun porstuassa, nelikon takana."

"Elä —"

"Niin, niin."

Hilma on äkäinen, eikä huomaakaan ennenkuin koko joukko kirkaisee: oma nimi kirjassa! — ja kaikkien kädet tapailevat yht'aikaa kartun vartta.

"Selma on vielä poissa."

Mutta Selma on liian pieni silmänpitäjäksi ja vaikka Hilma saakin hänen nimensä kirjaan, täytyy hänen olla vielä toisenkin kerran etsijänä. Sillä kerralla löytää hän Aliinan ensimäiseksi.

Kun Aliinan silmänpitovuoro oli ohitse, meni hän tupaan ja vapautti Miljan toimestaan, jääden itse Hemmin kehtoa heiluttamaan.

Vilkkaasti tähysteli hän huonetta, sen mustuneita seiniä; suurta uunia ja pieniä ikkunoita.

Uunin reunalla oli rivissä suolakopsa, tulitikkulaatikko ja tupakanhakkuulauta. Keisarinviheriää oli kylvetty palomuurin aukkoon ja läheisiin seinänrakoihin. Lähellä liettä, seinällä, oli pieni, maalaamaton astia hylly, sen alla nauloissaan lakkinen saippuasäiliö ja nauhasta ripustettu vati.

Aliinalla oli kotonaan, isän ja äidin kamarissa, oikea pesukaappi, jossa oli porsliiniset pesuastiat ja saippua kuppi, seinällä sen yläpuolella pyyheliinat kirjaellun vohvelipeitteen alla, johon oli ommeltu sanat: Puhtaus on kodin kaunistus.

Aliinan isä oli kunnallislautakunnan esimies ja hänen luonaan kävi paljon asiamiehiä. Ne olivat kaikki hyvin huomaavaisia isää kohtaan ja Aliinalla oli ollut jo varhain sellainen luulo että isä mahtoi olla hyvin tärkeä henkilö kodin ulkopuolellakin.

Isän isäkin oli ollut samanlainen kunnan luottamusmies ja kulkenut kaikkien uudistuspuuhien eturivissä. Hänellä aikanaan oli ollut kylän ensimäinen kattolamppukin ja Pitkos-Matti kertoi vaarin kerran humalapäissään lausuneen:

"Virkani puolesta minä lamppua katossani poltan."

Nyt oli jokaisessa mökissäkin kattolamppu, missä suurempi, missä pienempi ja sellaisia pieniä lasittomia savu tuikkuja, käytettiin vaan saunoissa ja navettalyhdyissä, joita ennen talikynttilöiden kera talollistenkin pöydillä poltettiin.

Aliina oli kerran löytänyt romujen seasta vinniltä saksen muotoisen esineen, jonka terässä oli ollut soma nelinurkkainen laatikko. Äiti sanoi sitä kynttiläsakseksi ja selitti sen olleen aikoinaan äärettömän tärkeän kapineen. Nyt oli se ja monta muutakin entisen ajan tärkeätä tekijää romukopassa, unohtuneita, tuntemattomia nousevalle polvelle.

Aliina oli ajatellut montakertaa minkälaista mahtoi olla siihen aikaan kun talikynttilöitä poltettiin, noita kituvia, rätiseviä talikynttilöitä, joita täytyi "niistää", niinkuin huolimattomien lasten neniä — —

"Mitä ne köyhät silloin polttivat?"

"Takkavalkeaa ja päreitä."

"Rajalan Juho sanoo että puut ovat niin kalliita nykyisin… Eikös ne silloin olleet?"

"Siihen aikaan oli vielä paljon suuria, koskemattomia metsiä ja köyhät saivat puita hakemisen vaivalla."

"Miksei niillä ole itsellään?"

"Silloin ne eivät olisikaan köyhiä."

"Miksi sitten pitää olla köyhiä?"

"Elä kysele sellaisia… Jumala on niin asettanut."

"Jumalako —?"

Aliina vaipuu jälleen mietteisiinsä. Hänestä tuntuu koko asia niin käsittämättömältä. — Jos Jumala kerran oli hyvä ja oikeamielinen, niin miksi hän sitten teki toiset ihmiset köyhiksi ja onnettomiksi, ei antanut heille puita, eikä ruokaa…

Ei! Hän muistaa äidin monta kertaa postillasta lukeneen että Jumala pitää yhtähyvän huolen kaikista luoduistaan!

"Äiti, minä en usko sitä."

"Mitä sitten?"

"Että Jumala on tehnyt toiset ihmiset köyhiksi. — Hyi kuinka paha hän silloin olisi!"

"Tyttö, — oletkos siinä!" tiuskasi äiti ja Aliina keksi hänen katseessaan jotakin pelonalaista, likipitäin sellaista, kun ukkosen-aralla ihmisellä, joka jumalanilmalla näkee toisen seisovan avonaisessa akkunassa.

"Kuinka sinä saatat puhua sellaista… kun on aina opetettu kunnioittamaan korkeinta —"

Tyttönen vaikeni jälleen, tukahutti uteliaisuutensa ja loittoni äidin läheisyydestä. Hän hiipi hiljaa ulos seinänvierelle päivänpaisteeseen ja mietti siinä, sametin hienoa ruohonnukkaa silitellen, mitenkä hän olisi voinut loukata Jumalaa sanomalla ettei uskonut hänen luoneen köyhiä —? Köyhien olemassaolo, niiden surullinen elämä oli ilmeistä pahaa ja se, joka on sen matkaansaattanut, on varmasti itse paha…

Mutta hänhän ei voinut uskoa mitään sellaista Jumalasta, — juuri siksi kun hänelle oli opetettu että hän on hyvä, kaikille yhtä hyvä!

Äiti oli varmaan jotenkin erehtynyt…

Usean päivän miettimisen jälkeen päätti Aliina kysyä isältä.

Se oli vaikea tehtävä, äidin kanssa olleen keskustelun jälkeen, sillä silloin oli Aliina tullut huomaamaan kuinka puoleton lapsi on kysymyksineen aikuisten edessä. Käännetään noin vaan parhain ajatus mitä pahimmaksi ja sanotaan sitten: ole vaiti! — Hän oli vahingosta viisastunut ja sukelsi nyt esiin kautta rantain…

"Kuulkaahan isä —"

"No?"

"Saanko minä suureksi tultuani tämän talon omakseni, — sitten, kun isä ja äiti ovat kuolleet?"

"Saatpa tietenkin."

"Jako Rajalan lapset saavat Rajalan?"

"No saavat kai, elleivät sorru siitä jo ennemmin pois."

"Mitenkä ne…?"

"Jos niiltä nyt esimerkiksi isä kuolisi, eikä äiti pienine lapsineen jaksaisi suorittaa veropäiviä."

"Kelle suorittaa?"

"Kolun isännälle tietenkin. Hänen maallaan on Rajalaisten mökki ja siitä hyvästä, että saavat asua siinä, suorittavat sovitun työpäivämäärän joka vuosi Kolulle." —

"Hm… Jos nyt Rajalan Juho kuolisi ja Kolun isäntä ajaisi Eevan ja lapset pois Rajalasta, niin mihinkäs ne sitten menisivät?" —

"Herra ties… Ehkä ottaisi joku hyvä ihminen kattonsa alle, taikka voisivat joutua mieroonkin."

"Mieroonkin!"

Aliinan sydämessä jysähti niin kummasti, että oli vähällä keiskahtaa penkiltä permannolle.

"Silloinhan ne tulisivat yhä köyhemmiksi…"

"Yhä. —"

"Mutta se olisi Kolun isännän syy — ja — ja eikös Jumala rankaise sellaisesta?"

"Niin, kukapa sen nyt niin tarkoin tietää…" arveli isä ja tähysteli huvitetun näköisenä tyttöänsä.

"Ei kukaan tarvitse ketään ilmaiseksi elättää."

"Elättääkö, isä —? Mutta hehän vain asuisivat hänen maallaan — ja itse elättäisivät itsensä työllänsä."

"No olisihan tuo niinkin, — mutta…"

"Eikähän se Kolun isäntä ollenkaan tarvitse sitä pientä maakaistaletta jossa Rajala on, — eihän, isä, — onhan hänellä itsellänsä maata kylliksi ilman sitäkin. En minä vaan ketään ajaisi pois!" —

"Sinä olet vielä lapsi ja lapsella on lapsen mieli, — ei se kaikkea ymmärrä", sanoi isä vakavasti.

Aliina ei väittänyt vastaan, mutta mielessään hän oli varma siitä, että ymmärsi tuon asian aivan täydelleen. Ja se selvitti hänelle enemmänkin.

Kun hän oli vähän aikaa miettinyt asiata, hypähti hän iloisena ylös. Nyt, nyt hän sen tiesikin! Nyt hän uskalsi jälleen olla varma siitä, että Jumala ei ollut luonut köyhiä. Ei ollut! Ei ollut! —

Ihmiset, toiset ihmiset niitä tekivät…

Se oli varma se —

Ja Aliina tunsi että jos hän ei olisi päässyt tästä asiasta selville, ei hän olisi voinut hyvällä mielellä kuunnella äidin saarnan-lukua sunnuntaina, kun siinä kuitenkin taas puhutaan Jumalan hyvyydestä…

Häntä vaan ihmetytti kun ei aikaihmiset noin yksinkertaista asiata käsittäneet. Ei äiti eikä isäkään.

* * * * *

Muutamana pimeänä syysiltana istui Aliina Miljan vieressä Rajalan tuvan penkillä ja kertoili hänelle kuinka hän suureksi tultuaan rakentaa Rajalaisille kauniin asunnon oman talonsa maalle. Ja siellä saavat he aina rauhassa asua, — saavat sen ihan omakseen.

"Herra siunaa tuota lasta, kuinka hyviä ajatuksia sillä on!" päivitteli Eeva kuultuaan tyttösten tarinoita. Hän oli hetkiseksi seisattanut rukkinsakin paremmin kuullakseen.

"Pyh — sitävartenhan ne ovat piru ja kapitalismi maailmassa, että nyhtävät hyvät ajatukset ihmisten sydämistä."

Aliina katsahti pyörein, säikähtynein silmin Juhoa, joka veisteli jotakin siinä lieden äärellä.

"Mikä kapi — kapi… mikä se semmoinen on?" kysyi hän.

"Sen sinäkin lapsirukka aikoinasi tarkoin tiedät", huokasi Juho. Hän viskasi kirveen kolisten sängyn alle ja kuivasi paidan hihalla hikeä otsaltaan.

"Mitäs puhut lapselle sellaisia…"

"Minä tahtoisin jo nytkin tietää mikä se on?" kärtti Aliina.

"Turhia se Juho vaan höpisee… kyllä ne hyvät ajatukset Aliinan mielessä säilyvät."

Kun Aliina sinä iltana juoksi Rajalasta kotiinsa, oli hän kumman kauhun vallassa. Monta kertaa ennenkin oli hän hipaissut tämän lyhyen tien, päivällä jos pimeälläkin, mitään milloinkaan pelkäämättä. Mutta nyt oli tuo Juhon salainen, selittämättä jäänyt sana nostanut hänen mieleensä outoja kuvitteluja, jotka väikähtelivät niinkuin yölepakot pimeässä ja olivat erottuvinaan äärimmäisellä mustuudellaan yönkin pimeydestä.

Sen toisen "hyvien ajatusten nyhtäjän" Aliina kyllä tiesi, olihan siitä niin monta kertaa kuullut puhuttavan, mutta mikä mahtoi tuo toinen olla — tuo kapi — kapi — mitenkä se nyt olikaan. — Sellaista nimitystä ei hän muistanut ennen kuulleensa.

Mutta jotain hirmuista se mahtoi olla ja peloittamaan se pani, jopa niin kovasti, että tuskin uskalsi eteenpäin astua…

Huh! — tuoltahan se nyt varmaankin tuli vastaan suurena, armottomana möhkäleenä ja puhisi kammottavasti tullessaan — — —

Aliina painautui tielle kyykkysilleen… nyt ei ollut enään mitään pelastusta, — nyt se viepi koko sydämenkin ajatuksineen, päivineen —!—

Mutta kun ei mitään erikoisempaa tapahtunut kohousi tyttösen rohkeus jälleen ja hän oivalsi tuon hirviön kotinsa navettaladoksi. Sehän se oli, — hupsu! Ja sen pitkien räystäitten allahan tuuli aina niin kummasti suhisi. — Sitten uskalsi hän astua eteenpäin jälleen, tosin hiljaa hiipien, tarkasti kuunnellen, siksi kun oli päässyt ladon ohitse ja ehtinyt kaivon luokse pihaportille.

Silloin ei hätää enään.

Aliina oli aivan varma siitä ettei tuo uusi hirviö uskaltanut isoisiin paikkoihin tulla — — ei ainakaan heille, kunnallislautakunnan esimiehen taloon…

Seuraavana yönä näki hän ihmeellisen unen:

Hän kulkee jälleen Rajalasta kotiinsa ja pelkää, pelkää niin että vapisee. Hänelle on Rajalan Juho sanonut että kapitalismi nielee hänet aivan varmaan, että hän on jo kätkyestä asti sille kuulunut. — Silloin tulevat ne molemmat nielijät käsikädessä häntä vastaan tiellä. Hän ei tosin näe heitä, mutta tietää, tietää varmasti että ne ovat aivan lähellä. Silloin huutaa hän hyviä enkeleitä avuksensa, huutaa niin että ilmojen ääret raikuvat, eikä hellitä ennenkuin ihana, valkopukuinen enkeli suhahtaa kaukaisimman tähtiryhmän niemekkeeltä hänen vierellensä.

"Mitä sinä, Oijalan pikku Aliina, niin kovasti huudat? Kuka uskaltaa tehdä pahaa Jumalan pienelle metsätähdelle?" kysyy enkeli. Ja Aliina painuu turvallisen lähelle loistavata valkoviittaa, kuiskaten kauhuissaan:

"Nuo, — piru ja kapitalismi…"

"Eivät ne sinulle mitään voi, — elä pelkää."

"Voivat ne… ne ryöstävät hyvät ajatukset sydämestäni!" —

"Lapseni, jos vaan itse et hylkää hyviä ajatuksia, eivät nuokaan voi niitä viedä."

"Jos ne väkisin…"

"Juurruta hyvyys sydämeesi, niin ettei se millään irroitu sieltä."

"Mutta jos ne silloin vievät sydämenkin…"

Silloin hymähtää enkeli herttaisesti ja kirkkaus kasvoillaan hulvahtaa kaksinkertaiseksi.

"Lapsi, lapsi, silloin ei hätää olisikaan", sanoo hän. "Sillä katsos, jos nuo pimeät henget kulkisivat lapsen hyvä sydän matkassaan, silloin muuttuisivat ne itsekin hyviksi — silloin ei niitä olisi olemassakaan."

"Silloin lapsen mieli, sydän hallitseisi maailmaa", kuuluu enkelin ääni vielä avaruudesta, kun hän jälleen liitää takaisin tähtiryhmien kultaparvekkeille.

* * * * *

Aliina ei kotonaan kertonut untansa kenellekään, mutta Rajalassa hän sen kertoi, kertoi hohtavin katsein, varmasti hymyillen ja koko ajan tarkasti Juhoa katsellen — että saitkos nyt! —

"Tohtii olla… tohtii olla Aliinan asiat sillä tavalla", naurahti Juho. "Mutta monta on lasta, jos sydäntäkin sille tielle huvennut."

"Älkää siinä nyt taas narratko…"

"Enhän minä mitä narraa…"

II.

Harvinaisen pitkä ruumissaatto ajoi verkalleen kirkonkylän lävitse hautausmaalle, hevonen hevosen perässä hiljaisessa astunnassa — melkein loppumattomiin. Tien risteyksessä katselevat naiset laskivat niitä olevan joukon toista sataa.

Isoisesti isoisia viedään — hautaankin. Ja tämä saattue seurasi Oijalan isäntää, kunnan luottamusmiestä, hänen viimeisellä matkallaan. —

Ennen vanhaan oli siinä pitäjässä ollut sellainen tapa, että kuolleita hautaan vietäessä oli joka kylän kohdalla laulettu virren värsy, sitä varten oli saattueen etupäähän aina varattu kaksi laulutaitoista miestä. Myöhemmin oli se tapa vähitellen haihtunut ja nykyisin kuului se jo vanhojen muistojen joukkoon. Joku "vanhan kansan" ihminen siitä vain kertoili ja kiitteli sen seikan aikoinaan aiheuttamaa juhlallisuutta.

"Niin niitä vainajiakin ennen kunnioitettiin nyt kuletetaan kylien läpi äänetönnä kuin pahantekijöitä! Tokko noille kohta enää kellojakaan soitetaan —"

"Se taitaisi olla suuri vahinko muorin mielestä!" —

Olisi se ollut.

Muori-ihmiset, jotka olivat elämänsä heilimöimis-ajan eläneet yksinkertaisimmissa, vakaammissa ajoissa, halusivat tulla vanhojen, rakkaiksi käyneiden tapojen mukaan mullatuksikin.

Vanhat eivät aina voi ymmärtää, kuinka nuoret niin helposti eläytyvät kiinni uusiin oloihin…

Kun hauta oli siunattu, luotu umpeen ja kukkasilla peitetty, hajautui joukko hiljalleen sen ääreltä. Hevosten riimuvarret irroitettiin, astuttiin paljon vähemmin juhlallisesti kärryihin, kuin äsken niistä alas ja kohta pölisi maantienhieta kotiinpäin ajavan saattojoukon ympärillä.

Nuori, solakka nainen seisoi vielä yksinään haudalla, seisoi ajatuksiinsa vaipuneena, tuskin huomaten muun joukon poistumista. — Ei hän itkenyt, mutta kasvojen vakava, melkein jäykistynyt ilme kertoi syvästä surusta, mielialasta, joka harmain tuntein kun syksyinen usva, verhosi hänen koko olemuksensa. Puoleksi tajuttomana kulkee hänen katseensa seppeleestä seppeleeseen, kukasta, kukkaan, sillä aikaa kun ajatukset kiertävät jonkun tärkeän, ratkaisemattoman asian ympärillä…

Aliina! Kaipaatko sinä isääsi, joka juuri kukkaisen kummun alle peitettiin? Tuntuuko elämä sinusta tyhjältä, lohduttomalta ilman häntä, jonka lemmikki olit aina — ja joka paremmin kuin kukaan, lähimmän ympäristösi ihmisistä, ymmärsi sisintäsi?

Kaipaat, — voi kuinka syvästi sinä häntä kaipaatkin!

Mutta se kaipaus ei ole Aliinan surujen äärimmäinen rajamerkki. Lämmin se on ollut, tuo kuoleman kautta vasta katkennut suhde, ehkä lämpimin juuri viimeisinä aikoina, ja kirkkaana muistona lieventää se katkettuaankin jälelle jääneen mielenkatkeruutta.

Ei, haikea huoli, joka nousi hänen sielustansa kuin usva yöstä, koitui toisesta suhteesta, äskettäin alkaneesta, kauvas vastaisiin elinpäiviin kantavasta — ja uhkaavasta.

Sen uhkaavan suhteen esivaiheet olivat tällaiset: Vuosi sitten oli Oijalassa vietetty iloiset, mahtavat häät, — vihitty Kalle Kustaa Uusitalo nuoren, herttaisen Aliinan ja vanhan, hyvinvoivan Oijalan isännäksi. Vanhemmat ihmiset tiesivät Kalle Kustaalla olevan kaikki suuren talon isännän edellytykset: työteliäisyyden, tarkkuuden ja raittiuden, — nuoremmat luulivat hänen iloisessa luonteessaan löytyvän oivalliset aviomiehen ominaisuudet. Kaiken sen kiitostulvan tuulen huminassa, joka suhisi mitä erilaisimpien ihmisten suista kihlausaikana Aliinalle, tuli hänkin melkein vakuutetuksi siitä, että asia todellakin niin oli. Itse tunsi hän kyllä mielestänsä aivan liian vähän Kalle Kustaansa, siihen sitovaan askeleeseen nähden, mikä hänen kanssansa oli otettava, mutta kun isä, äiti ja koko suku puhuivat liiton oivallisuuden puolesta, kiirehtien sen jouduttamista, — ei hänellä ollut juuri aikaakaan valaisevien huomioiden tekemiseen.

Kun hän kerran otti asian puheeksi, sai hän leveän, ihmettelevän naurunhohotuksen vastaansa.

"Johan nyt —! etteikö kaksi nuorta, rikasta ihmistä sovi yhteen… Jo te tok' olette kuin luotu toisillenne!"

Ja niin oli sitten muutaman helteisen kesäpäivän viileytyvänä iltana vedetty tekeillä olevan solmun silmukka kirkollisella siunauksella umpeen.

Aivan heti, muutaman päivän kuluttua vihkiäisistä, nousi ensimäinen erimielisyyden humaus nuoren parin välille.

Sairas mierolaisvaimo tuli kolmen lapsensa kanssa taloon ja anoi syödäksensä padassa höyryävää keittoa.

"Jopa nyt jotakin!" ärähti Kalle Kustaa. "Ennen on toki tukettu kerjäläisten suut leipäpalasilla, — nyt ne vaativat osansa talon paraasta."

Vaimo lyyhistyi kuin lyötynä istuimellensa ja lapset katsahtivat peloissaan ankarata miestä.

Enin kuitenkin hämmästyi Aliina. Veri kohousi nopeasti hänen poskillensa ja kysyvästi tuijottavin silmin mittaili hän hetkisen miestänsä. Nähtävästi aikoi hän ensin jotakin sanoa hänelle, mutta kääntyi sitten äitinsä puoleen, niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan ja sanoi:

"Panisinkohan tähän kivivatiin kaikille yhteisesti, — vaiko kahteen eri astiaan mukavuuden vuoksi?"

"Mitenhän tuota nyt… kun on niin äkäinen tuo Kalle Kustaa", suhahti äiti hiljaa.

Ripeästi nouti Aliina toisen pienemmän vadin hyllyltä täytti sen keitolla ja vei vieraalle.

"Syökää toki, vieras kulta, — kyllä näytte olevan sen tarpeessakin."

"Kost'jumala — Jumala kostakoon!"

Vaimo katsoi hymyillen Aliinan kirkkaisiin silmiin, otti vapisevin käsin vadin vastaan, vaan vilkaisi salavihkaa Kalle Kustaata, ennenkuin pisti lusikan suuhunsa.

"Lapset voivat paremmin syödä tässä matalan tuolin ympärillä. Tulkaa tänne — noin… Osaatko sinä pikku Matti syödä jo itse?"

"Mikkohan sen nimi on —" sanoi toinen tytöistä.

"No Mikot ja Matit ne miehiä ovat — sanotaan — Jussia on kaikki metsätkin täynnä."

Lasten säikähdys hävisi vähitellen ja tuntien turvallisuutta emännän lähettyvillä vilkaisivat hekin vähän väliä Kalle Kustaan murjottavaa muotoa.

Aliina huomasi heidän silmissään tiedottoman vahingonilon välähdyksen ja hän yhtyi siihen sisimmässänsä — —

"Syökää nyt, niin ettette tarvitse viikkokauteen ihmisten nurkissa mankua", murisi nuori isäntä vihaisena kulkien lasten tuolin ohitse ovesta ulos. Nämä liikahtivat säikähdyksestä ja Mikolta putosi lusikka.

"Kalle, kuulehan… ne syövät nyt meidän hääateriaamme!" —

Kalle painoi vaan lujasti oven kiinni perässään.

"Milloinka täällä häät olivat?" kysyi vieras.

"Viikko sitten."

"Ja tuo oli sulhanen… ei siitä sitten ikinä hyvää tule", viimeiset sanat lausui vaimo tuskin kuultavasti, mutta Aliina arvasi niiden sisällön. —

Siitä se sitten kasvoi vähitellen pilven lonka, joka uhkasi tummuudellaan nuorikkojen sovun aurinkoa. Kalle Kustaan mielestä oli talolle ilmeinen vahinko, jos sen antimia noin vaan kevyesti jaettiin, vaikkapa sitten vähemmissäkin osissa. Aliinasta oli taas tuo uuden tulokkaan matkassa tullut käsitys kova ja harhauttava. Repimättä juurineen pois sitä, mikä hänessä mielestänsä parhainta oli, mikä koko elämälleen sen hienoimman tuoksun antoi, ei hän voinut alistua tuohon "Uustalolaiseen" menettelytapaan. Ainahan heillä oli köyhiä autettu, joskin hän itse runsaammalla kädellä kuin muut, eikä vielä kukaan koskaan ollut talon häviötä pelännyt.

"Hän on kai kasvanut sellaisessa hengessä — mutta ehkäpä se häviää", ajatteli Aliina, koettaen vasta vähemmän jyrkästi kun ensi kerralla pujottautua miehensä vastakkaisen tahdon sivuitse.

Mutta se ei haihtunutkaan, pikemmin vahvistui.

Pilvi kasvoi ja musteni läheten.

Sama huoli kietousi Aliinan mieleen haudallakin seistessä paisuttaen isän kaipuun kaksinkertaiseksi. Isä oli aina, milloin välillisesti, milloin välittömästi seisonut hänen puolellaan — äidin horjuessa sinne tänne. Tiesihän Aliina ettei äiti suinkaan pahaa tarkoittanut, nähtävästi koetti hän säilyttää sopusointua, mutta kuitenkin tuntui se vastenmieliseltä ja maksoi monta salaista kyyneltä hänelle.

Nyt oli isä poissa. —

Hänen poissaoloaan oli Kalle Kustaa varmasti hyväkseen käyttävä, se oli aivan luonnollista ja hänen luonteensa mukaista.

Hän oli nyt isäntä.

Aliina poistui verkalleen haudan luota. Kulkiessaan hiljaista, suurten koivujen varjostamaa pääkäytävää, joka johti hautuumaan portille, soi Aliinan korvissa lakkaamatta äskeisten multauskellojen äänellä sana:

Isäntä — isäntä — isäntä!

"Merkillistä viipymistä… joudu sieltä nyt jo!" kajahti Kalle Kustaan ääni portilta. Äänetönnä nousi Aliina kärrille ja seisomiseen kyllästynyt hevonen porhalsi huimaan juoksuun.

"Seisotkos noin surullisen hartaana sitten minunkin haudallani…" virkkoi Kalle Kustaa kätketty ivan väre äänessä. Aliinasta oli se katkerata pilaa ja hän vastasi lyhyesti:

"Sittenpähän nähdään."

Sitä seuraavana aikana muuttui iloinen Aliina yhä vakavammaksi ja suletummaksi. Ihmiset arvelivat hänen niin kovasti surevan isäänsä, he eivät tienneet mitään tuosta toisesta rinnakkaissurusta, tai ne jotka siitä jotain tiesivätkin, eivät luulleet sellaisen asian ketään niin voivan masentaa. Työn tulisimmassa rintamassa olevat ihmiset joutavat vain aniharvoin kallistamaan korviansa hienotunteisuuden syville sävelille…

Syyskesällä, pestuuajan lähetessä, uskoi Rajalan Eeva kauvan kantamansa huolen Oijalan nuorelle emännälle. Hänen Selma-tyttönsä oli kirkonkylän Ali-Piskolassa palveluksessa ja siitä talosta oli aina pahat huhut kulkemassa. Koko pitäjä tiesi minkälaisia juoppoja ja heittiöitä Piskolan pojat olivat. Milloin niistä kyläposti mitäkin kertoi… Nuorelle tytölle niiden seura ei ainakaan turvallinen ollut. —

"Jos emäntä tarvitsee köyristä palvelustyttöä, niin olisihan se meidän Selma saatavissa. Viime pyhänä se kirkolla haastatti minua ja pyysi kysymään saisiko palveluspaikkaa Oijalassa?" —

"Kyllä kai tässä palvelijan vaihdos tulee… — Ja Selmahan on ravakka tyttö."

"Onpa se saanut jo pienestä vieraan työssä kieputella… nuorempana se lähti kotoa kun Milja."

"Mitenkäs Milja nyt jaksaakaan?"

"Hyvinhän se: taloonsa jääpi jo kahdeksanneksi vuodeksi."

"Siinä se on tyttö! — Muistuu vielä monasti mieleen lapsuusajan leikit —"

Eevan vanhettuneille kasvoille lensi valoisa ilme ja hampaaton suu hymyili lämpöisesti. "Te kun olitte aina niin sopusointuiset."

"Oltiin."

Aliinankin silmiin nousee kauvan kateissa ollut loiste.

"Onko Hemmi kirjoittanut?"

Se kysymys karsii osan Eevan iloisuudesta.

"Eipähän se kilometriherra välitä kirjoittaa…

"Vaan mikäpä sillä! Hyvin kai se toimeen tulee, jos vaan malttaa pysyä erillään kapakoista." —

"Nehän ne ovat kaupunkilaiselämän ainaisena ansana."

"Niin, — herra varjelkoon."

Hemmi oli heti rippikoulun käytyänsä lähtenyt Helsinkiin ja sinne se oli jäänytkin. Ei häntä maantyö ollut koskaan huvittanut.

"Jo tuo uhkasi Selmakin lähteä Helsinkiin. Vielä sanoi sunnuntainakin että jos ei Oijalaan oteta — niin lähtee."

"Voi voi sitä tyttöä! Kun saisi sanan että tulisi täällä käymään."

"Meneehän se minun mukanani. Vien huomena mustikoita ruustinnalle. Se kun aina haluaa niitä Kiepinmäen suuria marjoja."

Eeva oli hyvillään asian lupaavasta luonteesta ja teki pois lähtöä.

"Vaan jos tuo isäntä mitä sanoo? Jos ei ole mieleinen…"

"Eipä se asia hänelle kuulu, — emäntä ne on aina ennenkin tässä talossa ratkaissut."

Mutta eipä se sekään enää vanhaa latuaan juossut.

Kun Aliina samana iltana otti asian puheeksi, teki Kalle Kustaa heti puolittaisen tenän.

"Minä tässä jo tuonnottaisin, kotitalolla käydessäni, kysäsin Kumpulan Maijaa. Eikä se tahtoisikaan kun kuusikymmentä markkaa."

"Sitäkö joka viime vuonna palveli Kolulla?"

"Sitä."

"Ei tule sitten mitään, hyvä mies. Sellaista vetelystä, joka kulkee aina naama noessa ei talo kaipaa!" —

Aliina oikein tulistui. Hän otti oikein loukkaukseksi miehensä salaiset, tarpeettomat puuhat.

"Et sinä tarvitse sellaisilla asioilla itseäsi vaivata. Pitä vaan huoli omistasi."

Kalle Kustaa nauraa holautti.

"Ähä — jokos satuin taas astumaan liikavarpaillesi."

Seuraavana sunnuntaina tupsahti Selma Oijalan tupaan.

"Terveisiä kirkolta! Tulin käymään, kun kuulin käsketyn."

"Sitä! — Oletpas venynyt aika huiskaleeksi!"

Selmaa nauratti.

"Jokainen minun pituuttani moittii. Mutta päänkö mä katkaisen vai jalat…"

"Elähän kumpaakaan, — tarpeen ovat molemmat."

Aliina ei ollut pitkään aikaan nähnyt entistä leikkitoveriaan. Nyt miellytti häntä suuresti tytön reipas, ystävällinen olemus. Ja poislähtiessään oli Selmalla pestirahat taskussa. —

Isännän mielestä oli hullua maksaa seitsemääkymmentä viittä markkaa "tuollaiselle hömmelölle", kun Kumpulan Maijan olisi saanut kuudellakymmenelläkin.

Mutta Aliina ratkaisi asian sillä kertaa.

Sinä syksynä muuttuivat rengitkin Oijalassa. Ne olivat kumpikin palvelleet jo parisen vuotta vanhan isännän aikanakin ja olleet tyytyväisiä oloonsa. Mutta uuden isännän kanssa ne eivät sopeutuneet. Hän oli kaikessa niin turhan tarkka ja jonninjoutava heidän mielestään. Kulki itse puoleen yöhön kesäisillä työvainioilla ja vaati samaa muiltakin. —

Vanha Leena yksin jäi taloon. Hän oli ollutkin Oijalassa jo niin kauvan, ettei enää osannut muualle muuttaa.

Sen syksyisen palvelijainvaihdos oli vaan alkusoitto sitä seuraavaan epävakaiseen aikaan. Nuori isäntä tahtoi johtaa kaikki asiat, navettaa ja lammaskarsinoita myöten, oman mielensä mukaiseen uomaan, antautumatta pienimpäänkään sovitteluun emännän mielipiteen kanssa, joka tavallisesti oli vastakkainen.

Joka paikkaan hän nokkansa pistikin!

Hänen lapsuuden kotinsa, Uusitalo, oli levännyt jyrkän isäntävallan perusteella — "nainen vaijetkoon seurakunnassa"-säännöllä — ja Kalle Kustaa toi kotoisen hengen, isiltä perityt tavat huomenlahjaksi nuorikolleen. Asiaan kuulumatonta oli katsoa miellyttikö lahja saajaansa.

Kalle Kustaan vakaumus, että nainen, niin Uudessatalossa, Oijalassa kun yleensä kaikkiallakin oli sama miehen tahtoa palvelemaan tarkoitettu luonnos, ei näkynyt järkkyvän Aliinan itsenäisyydestä.

"On niitä itsepäisiä eukkoja ennenkin nähty", päätteli hän, ollen myöskin selvillä siitä että miehen kunnia oli kukistaa vaimon itsepäisyys. Rajaton määrä keinoja, maailman alusta asti, oli sen asian palveluksessa loppuun kulutettukin — — —

III.

Muutamana syyskesän päivänä, jolloin aurinko vielä puolenpäivän aikaan jaksoi paistaa kesäisellä innollaan, lojuivat Oijalan työmiehet kellastuvalla pihanurmella päivällislepoaan.

Siinä keskusteltiin, niinkuin niin monasti ennenkin, talon pulskan elannon alentumisesta joutavaksi kituilemiseksi.

"Jaa — jaa toisenlaista se oli isäntä vainaan aikana", virkkoi Rajalan Juho, joka oli päiväläisenä talossa. Vielä muutamia vuosia sitten oli hän käynyt paljon tehtaan töissä, mutta ei nyt enään vanhemmuuttaan loitonnut kotipaikalta, vaan painautui entistä enemmän maatyöhön.

"Silloin eivät rengit joka syksy muutelleet, puhumattakaan keskenvuotisista poislähdöistä ja piiathan ne aivan kasvoivat kiinni taloonsa! — Vai lienettekö sitten, nykyajan miehet, niinkuin mustalaiset…"

"Hiis kaikkiaan! vai mustalaiset… On tässä olemista muillakin. Ihmettelen vaan tuota Selmaa, kuinka se on viihtynyt tässä kolmea vuotta."

Juho hymähti.

"Kyllä mä tyttöni tunnen… se muuten onkin emännän erityisessä suojeluksessa. Eikä juuri sanoja säiky."

"Kun olisi ruokakaan työvaatimusten veroinen, — vaan eikös, — toisinaan ei luule Jumalanviljaa syövänsäkään." Ja renki kertoi kuinka ei toisinaan sianlihakastekkeestakaan löydä lihanmurua vaikka suurennuslasilla etsisi. Emäntään olivat moitteet ruuan huonoudesta ensin kohdistuneet vaan Selma oli selittänyt senkin kokonaan isännän syyksi, sanoi isännän toisinaan päiväkausiksi piiloittavan ruoka-aitan avaimen emännältä.

Kesken kertomuksen sattui emäntä kulkemaan pihan ylitse.

"Ei ole tuo emäntäkään entisellään…" kääntyi Juho sanomaan hänelle. "Ennen kun piennä ollessaan istui Rajalan penkillä, lupasi suureksi tultuaan viis hyvää ja kuus kaunista vähäväkisille — muistattekos? Lupasitte meillekin laittaa kauniin asunnon Oijalan koivikkoon."

"Saahan sitä luvata" — huokasi emäntä vastaukseksi askeleitansa kiirehtien.

Se sana sattui kipeästi häneen.

Eikä se ainoastaan kerrakseen sattunut, vaan jäi kirveltävänä palona rintaan kytemään. Siellä herätti se voimalliseen liikuntaan kaikki lapsuus- ja nuoruusajan muistot, suunnittelut, toiveet ja — lupaukset. Ennen kaikkea lupaukset. Vaikka ne olivat olleet lapsen pienen pilpatuksia, oli niillä nyt jälleen sitova merkityksensä hänen mielestään. Ne ne sittenkin olivat olleet kehittyvän luonteen kulmakiviä. — Nyt juoksivat ne esiin kaikki, pitkänä, loppumattomana sarjana, — nousivat voimakkaina, herättävinä ja jokaisella niistä oli syytös silmissään! —

Voi voi sentään!

Vuosikausia olivat ne olleet kateissa. Elämän yhä tuimistuvassa taistelussa oli kaikki hymyilevä ja kohottava kaikonnut povesta — syyshenkisen masennuksen tunteen levitessä tilalle. Nyt ne palasivat takaisin, tosin muistoina vaan, mutta sittenkin viihdyttävän virkeinä, kohottavina.

Hänenkö sydämensä, joka nyt oli kuin autio aho lokakuussa, se samako nuo elinvoimaiset marjamättäät oli aikoinaan kypsyttänyt?

Se, se! — Se oli sittemmin, vastoinkäymisten ahtojäissä, unhoittanut oman itsensä ja antanut myrskyn riistää heilimöivät helpeensä…

Aliina istui monet iltahämärät miettien ja selvitellen suhdettansa kohdaksi tulleeseen kohtaloon.

Oliko hän todellakin aikonut antautua ja alentua talutettavaksi sille alttarille, josta ilkuttiin hänen omille ihanteillensa, josta säälimättömyydellä iskettiin kaikkea sitä vastaan, joka ennen oli Oijalassa, — hänen kodissaan, — kunniassa ollut?

Sinnepäin ainakin oltiin luisumassa…

Aliina valveutui yhä enemmän.

Kuinka hän oli jo pitkän aikaa syyttänyt milloin miestään, milloin kohtaloaan, milloin mitäkin, — Jumalaakin! Tehnyt sen sellaisella tunnolla kuin olisi itse ollut aivan syytön asiain kulkuun. —

"Syytön, minä, — suursyyllinen!" huudahti hän itsekseen.

Ja niin selveni vähitellen sää hänen sielussaan kolakasta kaikki kuolettavasta syysilmasta, kevät enteiseksi siniautereksi, joka kantoi teoiksi puhkeavien tunteiden nuppuja helmassaan…

Hän käsitti nyt niin selvästi, mitä kodin, kotitalon häväistys häneltä vaati, tunsi velvollisuudekseen horjumatta taistella sen edestä. Sillä oliko kellään muulla sellaisia velvollisuuksia sitä kohtaan kuin juuri hänellä, joka sydänjuurillaan oli kiinnikasvanut siihen, oli itse osa siitä — —

Mitä arvoa saattoi tuo vieras, muualta tullut mies, antaa talon vakautuneille ihanteille? — Mitä välitti hän niistä, kun hänellä oli itsellään toisia, mielestään parempia, asetettavaksi niiden sijalle.

Mutta hän, Aliina, jos antoi tuon tapahtua, oli syypää kaikkeen! — Ei riittänyt hedelmätön vastalauseen tekeminen; vaan oli astuttava ilmeiseen taisteluun kaikkien nähden — ja vietävä voittoon oma asia: palautettava joka alalla talon vanhat kunnioitetut elintavat.

Se päätös tiesi taistelua, sitkeätä, hellittämätöntä taistelua, jossa täytyi iskeä haavoja ja saada itse niitä enin. Mutta hän tunsi voivansa tehdä kaiken mitä asia vaati, nyt kun oli päässyt selville siitä, että se oli hänen epäämätön velvollisuutensa, jota ei voinut, eikä saanut kiertää. Hän alkoi hengittää helpommin, päästyään selville omasta itsestään! —

"Selma, minä haluaisin Miljan toiseksi palvelijaksi meille. Sitten tietäisin töiden luistavan."

* * * * *

Selma katsoi vähän ihmetellen emäntään. Pitkään aikaan ei hän ollut kuullut noin varmaa äänenpainoa hänen puheissaan.

"Miljalla taitaa olla naimisiinmenon hommat… sanovat… vieläkö tuo sitten köyristä lähtisi palvelukseen?"

"Elähän mitään! Kenen kanssa?" —

"Eikö se sen Heikin kanssa, palvelustoverinsa. Johan niillä on tuuma ollut valmiina monta vuotta."

Sitä ei Aliina ollut kuullutkaan.

Hän lähetti kuitenkin Miljalle sanan — sillä seurauksella, että Milja muutti köyristä Oijalaan.

"Hennoitpas erota pitkäaikaisesta palveluspaikastasi", sanoivat ihmiset.

Mutta hänellä oli siihen omat syynsä.

Jo useina vuosina olivat hän sekä hänen Heikkinsä panneet pienet säästönsä talteen, vastaisen kodin perustamista varten. Kovin suuret eivät ne vieläkään olleet sillä kumpikin oli vuodesta vuoteen auttanut vanhempiansakin. Mutta sitten, saman vuoden kevätpuoliskolla, oli Heikin vanhempien kotimökki palanut ja auttaakseen heitä jälleen toimeentulemisen taipaleelle, täytyi Heikin uhrata siihen kaikki säästönsä.

Ja niin oli hääpäivä siirtynyt hämärään tulevaisuuteen.

Suurempien ansioitten toivossa oli Heikki päättänyt lähteä tehtaantöihin ja Milja tahtoi päästä lähemmäksi kotimökkiänsä.

"Kohta se haalii koko Rajalan joukon ympärillensä", ilkkui Kalle Kustaa.

"Se on minun asiani", kuului Aliinan kylmä ääni.

"Vai sinun asiasi! On siinä minullakin sanomista, sillä minä tässä talossa kuitenkin isäntä olen — muista se!" kivahti Kalle Kustaa nyrkkiään näyttäen.

"Vai isäntä!" — Aliinan suupielissä nytkähtelee omituisesti, josta Kalle Kustaa ei tiedä, onko se itkua vai naurua, mutta emännän halveksiva katse nostaa hänen vihansa äärimmilleen.

"Niin juuri isäntä — ja sinunkin käskijäsi!"

Silloin kehittyy emännän suupielten nytkähdykset pilkalliseksi nauruksi, joka vyöryy ja paisuu kuin keväinen koski uomassaan uhaten oudolla voimallaan kiskaista isännän ankaran itsetietoisuuden pyörteisiinsä.

"Mitä siinä höriset!" kiljaisee Kalle Kustaa jalkaansa polkien ja syöksyy haukan iskevin liikkein Aliinan eteen, mutta Aliinan keskeytymätön nauru heläjää yhä, pidättäen kuin taikavoimalla isännän lyömään kohotetun käden putoamasta.

"Isäntä…" virkahtaa hän väliin naurunsa lomassa.

"Isäntä… Ihi-hi-hi-sän-tä…"

Kalle Kustaan nyrkki hervahtaa voimatonna sivulle ja takaa ajetun otuksen tavalla ryntää hän ulos huoneesta yhä paisuvan naurun helinän seuraamana —

Yli pihan kiitää hän kuin vihuri, vilkuillen sinne, tänne ympärillensä onko ketään kuulemassa ja painuu juoksujalkaa talli- ja navettarivin taakse, jossa lysähtää hirsikasan kupeelle istumaan —

"Ei sen perkeleen kanssa mikään enään toimeen tule…"

Pitkän ajan perästä uskaltaa hän jälleen tupaan. Tyynenä ja totisena askartelee siellä Aliinakin, mutta kuultuaan Kalle Kustaan astuvan ovesta sisään kääntyy hän hitaasti hänen puoleensa ja sanoo ikäänkuin täydennykseksi äskeiselle:

"Hyvähän sitä on olla isäntänä toisen talossa."

"Tyhjin käsinkö minä tähän olen tullut — mitä?

"Tyhjin taikka täysin — ei sinun rahoistasi ole penniäkään käytetty minun taloni tarpeisiin — eikä käytetä! Kyllä Oijala aina omillaan toimeen tulee."

"Kenenkähän aikana sen toimeentulo on paraiten voimistunut?"

"Ei suuret sanat suuta halkaise… mutta hävetä saisit! — Vai sinä tässä varallisuutta olet kartuttanut, sinä, joka halpamaisella itaruudellasi olet hävittänyt talon hyvän maineen, tavat ja kaiken! — Silläkö ylpeilet että yötämyöten pidät joukkoasi työssä, — tuollaista huonosti palkattua ja huonosti ruokittua joukkoa, jonka työ ei kolmenakaan vuonna vastaa sitä mitä meillä ennen yhdessä tehtiin!" —

"Ähä, — vai huonosti ruokittukin! Itsehän se emäntä suurukset pataan panee…"

Vihan salama välähti Aliinan silmistä kun hän oikaisi solakan vartalonsa täyteen pituuteen.

"Itse! — Vai käytkö kieltämään kurjat kujeilusi avainten ja kaiken tavaran suhteen? Ai, ai sentään tuollaista miestä — joka nuuskii vielä tulella olevat padatkin!"

"Mikä tilinteon päivä tästä nyt tuli?" — "Tilinteon, niin juuri tilinteon, — itsepä sanoit sen oikean sanan. Tästä päivästä lähtien otan minä kaiken käskyvallan käsiini talossani ja ohjaan asiat mieleni mukaan. Kuuletko nyt! —. Jos se ei miellytä sinua niin laputa tiehesi tuhansinesi… Tallella ovat."

Isäntä seisoi kuin kivettymä keskellä lattiaa, tajuttomin silmin seuraten emännän liikkeitä. Olikohan tuo nainen tullut hulluksi —? Korska ja itsepäinen se oli Kalle Kustaan mielestä ainakin ollut, mutta ei ennen noin lannistumaton…

"Niin että tuo avaimet kaikki tänne, sekä kätketyt että muut", kuului Aliinan käskevä ääni.

Kalle Kustaa vavahti omituisesti, harppasi hiipivin askelin kamarin ovelle ja kiskasi kiireesti avaimen taskuunsa.

"Ota nyt sieltä kaikki! Ota nyt avaimet! Ja suolla viikkokauteen koko omaisuutesi, niin että keppikerjäläisenä kuljet maantiellä…"

Syvä sääli kuvastui emännän silmissä ja raskaasti huokaisten vaipui hän matalalle jakkaralle istumaan, isännän poistuessa huoneesta.

Mutta avaimet hän hankki käsiinsä.

Palvelijat saivat siitä lähtien uutta ihmettelyn ja puheen aihetta. He ymmärsivät pian haltijoiden välillä tapahtuneen jotakin ratkaisevaa ja seurasivat kasvavalla mielenkiinnolla heidän pienimpiäkin toimiansa.

Isäntä muuttui päivä päivältä yhä kiukkuisemmaksi, kiroili ja pauhasi vähimmästäkin. Emäntä taas oli tullut entistään tyynemmäksi. Varmalla äänellä jakeli hän väelle käskyjänsä, — aivankuin ei isäntää olisi ollut olemassakaan. Ja palvelijat, jotka kaikki vihasivat häntä, taipuivat kuin itsestään täyttämään emännän käskyjä.

Hän oli yhtäkkiä kasvanut heidän silmissään jonkinlaiseksi yli-ihmiseksi, jonka vertaista ei tiedetty löytyvän, — melkeinpä sadunomaiseksi olennoksi…

Talon tavat olivat vähän ajan kuluessa muuttuneet entisestään tuntemattomiksi. Ruoka parantunut ja palvelijoiden olo kaikinpuolin korjautunut.

Mutta isännän ja emännän väli kiristyi kiristymistään — ja pelolla ja vavistuksella seurasi jokainen asiain kulkua.

Muutamana kylmänä syysiltana vaati isäntä renkejä nuotalle.

"Ei tänä iltana", epäsi emäntä, "huomen aamullahan on aikaisemmin noustava pellavia loukuttamaan ja ylihuomena on riihen puinti. Ihmisten täytyy saada levätäkin."

"Lepää nyt sinä, senkin —! Mutta muikuitta tässä ensi talveksi tällaisella pelillä jäädään. Sormianneko sitten syötte…"

"Talven vara on jo tallessa."

"Liika rikkaaksiko pelkäät tulevasi?"

Emäntä poistui huoneesta, häntä ei haluttanut jatkaa kiistelyä. Hän tiesi että palvelijat eivät kernaasti tottele isännän käskyjä.

Mutta ulos asti kuului hirmuinen meteli tuvasta, jossa Kalle Kustaan kiroukset ylimpänä säveleenä soivat. Kuluttaakseen aikaa kävi emäntä lammasnavetassa vaan palattuaan sieltä jälleen huoneeseen laittelivat rengit nuottavirsuja jalkaansa.

"No?" kysyi emäntä ihmetellen.

"Tehdään nyt kerran isännällekin mieliksi." sanoi toinen rengeistä; kuin leikiksilyöden, vaikka vihan poreet kiehuivat vielä äänessään.

Ja nuotanvetoon ne menivät.

Aliina ei voinut sinä iltana silmiään ummistaa. Levottomana odotteli hän nuottamiesten palaamista. Joku kumma, rauhaton tunne valtasi hänet, ikäänkuin onnettomuuden aavistus — —

Hän muisti renkien omituiselta näyttäneen mielentilan ja pelkäsi niiden päättäneen kostaa isännälle.

Hyvä Jumala, jos työntävät hänet vaikka järveen! — Kukahan se pimeän yön tapaukset kertoisi — — —

Ei, ei! Hullu hän oli kun sellaista kuvitteli. Niin pitkälle ne eivät ainakaan menisi… Olivathan ne osoittautuneet hyvä luontoisiksi miehiksi kumpikin.

Mutta rauhaa hän ei saanut.

Tehdäkseen jotakin sytytti hän tulen hellaan ja asetti kahvipannun tulelle, ajatellen että yökylmästä palaavat ottavat kiitollisina vastaan lämpimän kahvikupin.

Sitten pistäytyi hän ulos kuuntelemaan.

Kylmä tuuli suhisi vinhasti ja Aliinaa värisytti. Rannalta kuului aaltojen valtava kohina, se synkällä jyskinällään täydensi yön mustaa, salaperäistä tunnelmaa.

Huu, — mitähän kaikkea sellainen yö saattoi synnyttääkään… minkälaisia hedelmiä se sielussaan kantoi —? Aliina kuvitteli tällaista pimeää, myrskyävää yötä kaikkien suurien rikoksien isäksi…

Voi kuinka kauvan ne viipyvätkin! —

* * * * *

Viimein, kun Aliina oli jo menehtymäisillään levottomaan odotukseen, saapuivat nuottamiehet.

Isäntä paiskasi kevyen tuohikontin keittiön lattialle ja murahti painuneella äänellä:

"Siin' on, — suolaa ne entisten lisäksi."

Mutta niitä ei ollut kuin pari kivivadillista ja emäntä keitti niistä seuraavana päivänä keiton.

"Olette sen ansainneet", sanoi hän.

Isäntä ei maistanutkaan sitä keittoa. Eikä hän syönyt juuri muutakaan sinä päivänä. Sanoi vilustavan ja rupesi jo hämärtäessä vuoteeseen.

"Kas niin. Nyt vilustuit sillä onnettomalla nuottaretkellä", sanoi emäntä. "Se siitä tulee kun ihminen on ahne…"

"Elä lörpötä! Kyllä tämä korjautuu."

Seuraavana aamuna ei isäntä jaksanut nostaa päätänsä tyynyltä. Ääni kähisi pahaa ennustavasti ja ruumis oli polttavan kuuma.

Aliina tahtoi lähettää lääkäriä hakemaan, mutta Kalle Kustaa kielsi jyrkästi sen.

"Sitä nyt ei haeta! Koetappas…" ärähti hän kohottaen kättänsä Aliinaa kohti.

"No ei, ei — olkoon sitten."

Parin päivän kuluttua, kun tauti ei vähääkään lieventynyt, salli hän kuitenkin kutsua lääkärin.

"Jokohan tämä nyt on kuolemaksi?"

"Vakavalta näyttää", vastasi lääkäri.

Aliinalle selvitti hän tarkoin kuinka sairasta oli hoidettava.

Mutta kaikista ponnistuksista huolimatta heikkeni isännän voimat. Hän oli jo toivoton tilastaan.

"Aijotko sinä tosiaankin antaa Miljalle sen torpan maan?" kysyi hän sairautensa neljäntenä päivänä Aliinalta.

"Aivan varmaan."

Aliina oli luvannut Miljalle häälahjaksi erään maapalstan Oijalan itäisellä rajalla Kiepinmäen takana, missä koivikkorinteellä metsälammin lahdelman pohjukassa oli niin herttaisen houkutteleva tuvan paikkakin.

"Syntyyhän se sinulta…" huokasi isäntä raskaasti. "Varsinkin jos minun käteni tästä vaipuu."

"Elä nyt sellaisia huolehdi, Kalle-parka —"

"Täytyyhän minun, kun ei itselläsi ole älyä… kun on aikaihminen niinkuin lapsi…"

"Olisit sinäkin lapsi — edes näillä hetkillä."

Kalle Kustaa sulki silmänsä ja vaipui miettimään. Seuraavana päivänä oli hänen kasvoillaan lempeämpi ilme ja äänen sävykin oli muuttunut aivan erilaiseksi.

"Sinulla on ollut varmaankin raskasta elää — minun kanssani…" sanoi hän Aliinalle. "Sano vaan suoraan —"

"Tiedäthän sen sanomattakin… Ei meitä oltu toisillemme luotu."

"Voisitko antaa anteeksi —?"

Kyyneleet hyökkäsivät Aliinan silmiin. Hänestä tuntui aivan käsittämättömältä että kuolemakaan saattoi johdattaa sellaiset sanat Kalle Kustaan suuhun —

"Kuka ei kuolevalle antaisi anteeksi."

Sairas ojensi hänelle kätensä.

"Elä muistele minua niinkuin vihamiestä — ethän —?"

"En toki. Usein olen kyllä ajatellut että sinä olet lyönyt itsesi kuin kiilaksi minun ja kotini väliin ja vastustanut jokaista hyvää aijettani… Mutta nyt on unhoituksen hetki tullut. Anna anteeksi sinäkin!"

Aliina painaa päänsä kuolevan tyynylle ja nyyhkii hiljaa. Hänen mieleensä johtuu Kalle Kustaan sanat isän haudalta lähdettäissä ja lohdutukseksensa tuntee hän nyt voivansa seisoa ystävän hartain tuntein miehensäkin haudalla.

Sovituksen punarusko valaisi vienolla hohteellaan heidän avioliittonsa myrskyisen päivän iltahetken. —

Seuraavana keväänä kohosi Miljan kaivattu koti Kiepinmäen koivikkorinteelle.

Mieroon.

Äiti viskasi muutamia risuja uuniin, ettei tuli aivan loppuisi — ja huokasi syvään.

Sitten kääntyi hän seinään päin, salaa kenenkään näkemättä pyyhkäisten kyyneleet silmistänsä. Hänen oli niin tuskainen olla…

Isä oli sairastanut moniaita viikkoja, kykenemättä perheen, elatukseksi penniäkään ansaitsemaan ja niin ollen oli se asia ollut yksistään äidin huostassa, — vaan kun hänellä oli kokonainen lauma lapsukaisia ympärillään, tiesi sen, mitä hän saattoi aikaan saada. — Kerran oli hän jo käynyt vaivaishoidon virkailijoitakin puhuttelemassa — niin katkerata kuin se hänen mielestänsä olikin, — vaan saanut sieltä tylyn, kieltävän vastauksen, joka perusteltiin sanoihin: "… onhan teillä vielä nuori mies, niinkuin itsekin olette."

"En ole suinkaan huvikseni tänne tullut…" sanoi vaimo nöyrästi. "Sanoinhan että hän on ollut viikkokausia kipeänä, työhön kykenemättömänä…"

Mutta apua hän ei saanut.

Siltä matkalta palattuaan se ajatus hänessä sitten heräsi, se synkkä, lohduton ajatus, joka nyt jo viikkokaudet satapäisenä petona oli hänen rintaansa raastanut, — raastanut niin, että veriset säikeet siitä, mielipuolisuutta tavoittelevana kauhuna olivat läpi koko ennestäänkin kiusatun olemuksensa valahtaneet, pannen hänet monasti keskipäivälläkin aaveita näkemään, puhumattakaan niistä äärettömistä sielun tuskista, joita pimeät yöt helmoissansa kantoivat…

Sillä hän oli tullut siihen päätökseen, ettei ollut enään muuta mahdollisuutta kuin laittaa pieni Jaakko mieroa kiertämään…

Oi Jumala! — Kun tuo ajatus häneen ensikerran iski, lyyhistyi hän kauhusta maahan, kiersi rajusti esiliinan päänsä ympärille, ikäänkuin piiloutuakseen tuota julmaa välttämättömyyttä. —

Silloin, siinä kyyrysissään ollen, tuntui hänestä siltäkuin sydän rinnassa olisi kahtia reväisty…

Äidin sydän. —

Sen jälkeen katseli hän aina Jaakkoa anteeksipyytävin katsein, oli hänelle entistään hellempi, äidillisempi. —

Täytyikö hänen todellakin lähettää pieni, kahdeksan vuotias lapsi maailmalle armopalasia anomaan, kulkemaan kylästä kylään, talosta taloon yli hankien ja kinoksien, — talven tuiman tuulen säälimättömästi puhaltaissa ohuen vaatekerroksen läpi tuohon pieneen, armaaseen rintaan…?

Voi täytyi, täytyi! —

Ja täytyikö hänen riistää häneltä kodin sulokin — joskin köyhän ja puutteellisen — ja työntää hänet vieraisiin, lemmettömiin nurkkiin turvattomia öitänsä viettämään, tuntemattomien asuntoihin, missä raakuus ja sydämettömyys voisivat olla hänen ainoana osanaan… Missä hän turhaan, turhaan kaipaisi oman äidin hellivää katsetta, nähdessään parempiosaisten lasten nauttivan riistämätöntä kotionnea, oman tuvan turvallisen orren alla…

Voi täytyi, täytyi! —

Ja entäpä jos joku raakalainen ajaisi kaitaisella, lumisella tiellä lapsiraukan ylitse, jättäen hänet siihen runneltunein jäsenin avuttomana makaamaan. —

Tai sattuisi iltapuoleen pitkä, taloton taival eteen, jota pienet, väsähtäneet jalat eivät jaksaisi katkaista, vaan täytyisi poloisen yöpyä hankeen: — kylmään lumivuoteeseen, purevan pakkasen ja tuiman tuulen saartamana, lohduttomassa itkussa äitiä huutaen — — —

Eikä kukaan, kukaan kuulisi —!

Oi Jumala! —

Kun hän sitten muutamana päivänä näki ylpeän kartanon rouvan mukavassa reessään ajavan, Jaakon kokoinen poika lämpimiin peitteisiin käärittynä vierellään, kysyi hän vavisten itseltään suorisiko tuokin äiti poikansa mieroon, jos jäinen välttämättömyys edessä uhittelisi? —

Ja mitä sanoisi, mitä tuntisi hän rikkaana ollen, jos sanottaisiin että on pakko laittaa lapsesi yksin turvatonna maantielle? —

Kuolisi kai hän kauhusta, sortuisi lohduttomassa surussa, — voimatta totuttaa itseään niin raastavan katkeraan ajatukseen…

Mutta hänen köyhän, yhteiskunnan halvimman äidin täytyi tottua siihenkin, — löytääpä siitä vielä lohtuakin, lapsensa hengissä pysymisen ehtona…! —

Hänestä oli melkein uskomatonta, että siitä, missä rikas näkee perikatonsa, täytyy köyhän hakea pelastuksensa — kieltämättä, tinkimättä senkin.

"Se tulee kai siitä, että kun toinen toivoo matkaavansa eteenpäin, toinen tietää kulkevansa taaksepäin" — ajatteli hän.

Kuinka kauvan hän sitten oli tuota jäätävää surua rinnassaan kantanut, ei hän enään itsekään muistanut. — —

Sinä kovanonnen päivänä, jolloin hänen viimeinkin täytyi lähettää lapsensa pois, oli hän kuin mielipuoli — sisässään. Ja tuskaa lisäsi vielä sekin, kun ei voinut antaa sen valtoinaan puhjeta esiin, vaan koettaa näyttää rauhalliselta ja lohduttaen, kaikkeen hyvään, nöyryyteen kehoittaen ottaa kenties viimeiset jäähyväiset armaalta lapselta.

Kun lähtevä sitten kietoi kalpeat kätensä äidin kaulaan ja kyyneleinen ääni kysyi:

"Joko minun nyt pitää lähteä äiti?" ei hän enään jaksa pidättäytyä, vaan purskahtaa katkeraan avonaiseen itkuun ja puristaen rajusti poikaa rintaansa vasten tuntee hän siihen paikkaan menehtyvänsä…

Virstan verran saattaa hän pientä mierolaistaan, rohkaisten ja tietä neuvoen.

Vaan kun lapsi katoaa tienkäänteen taakse parahtaa hän kuin poltteessa, juoksee metsään, painuu puitten sekaan alas märälle sammaleelle ja rukoilee tuskissaan niinkuin mielipuoli. — —

Hän tahtoo singauttaa rukoustensa palavat säilät kohti taivasta, luokse Jumalan, — mutta lohduttomuudessaan tuntee hän niitten painuvan alas märälle maalle ja kuihtuvan siihen vierelleen avuttomiksi ajatuksiksi, määrättömän surun pistäväksi orjantappuraruunuksi…

Anna Martikainen.

I.

Martikais-suku oli kotoisin Kelovaaran kylästä, pitäjän äärimmäiseltä pohjoisrajalta..

Sieltä on se vuosikymmenien kuluessa hajautunut pitäjän muihinkin kyliin, lunastaen mistä suuremman, mistä pienemmän tilan haltuunsa. Martikaiset ovat kaikki kaunista, kookasta, vaaleaveristä väkeä, tunnetuita työtelijäisyydestään ja rehellisyydestään. — Onpa heidän maineensa ennättänyt väistyä yli rajankin, naapuripitäjiin. Tällainen on tarina Martikais-suvun synnystä: Kauan sitten, muutamana suurena sota- ja surmavuonna, kun nälkäiset kansanjoukot vaelsivat pohjanpuolesta etelään päin, — ollen ohikulkiessaan jokapäiväisinä vieraina Kelovaaralaistenkin luona, — kerrottiin erään nälkiintyneen vaimoraukan jättäneen salaa lapsensa Kelovaaran varakkaimman talon tupaan.

Se mierolaisjoukkue, jolla oli ollut lapsia mukanaan, oli poikennut talossa jo aamupäivällä, mutta uudesta tulokkaasta ei kellään ollut aavistustakaan, ennenkuin kellon lyötyä kaksitoista seuraavana yönä, jolloin emäntä kuuli heikkoa lapsen itkua tyhjästä ovensuun sängystä ja noustuaan outoa ääntä jää katsomaan, löytänyt pienen kurjannäköisen poikalapsen, luurankoa muistuttavan, pahaisen rääsypeitteensä sisään käärittynä.

Se emäntä oli ollut hyvä ja lämminsieluinen ihminen ja kun lapsen vanhempia ei viranomaistenkaan tiedustelu löytänyt, oli hän ottanut hyljätyn huostaansa, käyttänyt kasteella, Martiksi nimittänyt ja hoitanut niinhyvin kun omansakin.

Mutta hyvä emäntä kuoli Martin vielä pienenä ollessa, lapsi jäi uudelleen kotia, hoitoa ja rakkautta vaille ja turvattomia olivat hänen elämänsä ankarat aamupäivät. Aikaisin sai hän kyetä paimeneksi ja talvisin, kun kylän lehmille ruoka kannettiin navettaan, sai Martti poimia ravintonsa mieron pöydältä.

Siitä huolimatta yleni poika, varsi varttui, käsivarsi vahvistui ja miehen mitan saavutettuaan raivasi hän karhun voimilla lainehtivat vainiot yksinäisen uudismökkinsä ympärille.

Nuoren vaimonsa mieleen oli hän teroittanut ettei mierolaista saa milloinkaan tyhjin suin heidän tuvastaan laskea. — Eikä oltu laskettukaan.

Viljasarkojen kasvaessa oli lasten ilakoiva parvikin kasvanut ja kun ne, — Marttilan pienet pellavapäät, — ylenivät aikaihmisiksi, rytisi salo ja avartui aukea, nopeasti kuin siunaus, kotitalon ympärillä, niin että uuden sukupolven puhjetessa, miero-Martin lastenlasten kasvaessa, oli äskeinen uudistorppa siirtynyt kylän varakkaampien talojen sarekkeeseen. —

* * * * *

Pitkän, punaiseksi maalatun aittarivin takana, heinäpellon keskellä, on kaunis kallioinen saareke, jonka reunassa kohoaa suuri, satalatvainen koivu. Sen tuohi on ihmeteltävän valkoinen ja niin sileä, kuin olisi hienoin silkkihuivi sen ympärille pingoitettu.

Siihen aikaan kun Iso-Marttilan Anna tyttö leikitteli lapsuusleikkejään sen siimeksessä, oli puun tyvi niin paksu, ettei Annan pienet käsivarret ylettyneet puolitiehenkään sen ympärille; vasta sitten kun leikkitoverinsa, Ohrapään Antti, kiersi toiselta puolen kätensä vastaan, hipaisivat sormien päät hiukan toisiansa.

Siitä ajasta lähtien on koivu runsaasti kasvanut, niin pituuttaan, kuin paksuuttaankin ja nykyisin nostaa se jo latvansa paljonkin ylemmäs kaksikerroksisen aittarivin kattoa, kuin katsellakseen askartelua pihamaalla ja seuratakseen Annan toimia siellä, sittenkun tyttönen ei enään viihdy, eikä jouda entisiin leikkeihinsä kalliosaarekkeelle.

Aikaisin on Anna saanutkin niistä luopua, kun äidin kuolema ennenaikojaan on kiinnittänyt hänet taloustoimiin ja nyt, kasvettuaan yli kahdenkymmenen, näyttää kohtalo asettavan isännän huoletkin hänen hartioilleen, isä-ukon yhä enemmän vanhetessa ja jäsenkolotuksen — jota hän on jo vuosikausia sairastanut, — lisääntyessä.

"Nyt se menee Iso-Marttila vieraaseen sukuun, kun kuoli poikaperillinen jo kapaloihinsa ja tytär vieraan miehen kanssa jatkaa talonpitoa", sanottiin pitäjällä.

Ja sama asia huolestutti isä-ukonkin mieltä.

Joskus puhui hän siitä Annallekin.

"Vai vieraaseen sukuun", sanoo Anna. "Nimellisesti myönnän kyllä niin tapahtuvan, mutta itse asiassa katson oman lapseni olevan yhtäpaljon Martikais-sukua, kuin veljenikin lasten, — jos sellaisia nimittäin koskaan tulisi olemaan."

"Se olisi lohdullista oppia se, jos siihen vain uskottaisiin", hymähti isä.

"Minäpä uskon." —

Mutta sen suuntaisen keskustelun jälestä syttyi aina Annan silmiin surunsekainen välke, jonka jokainen saattoi huomata, vaikkei kukaan selittää. Ja joskus saattoi hän, kun kukaan ei huomannut, katsella pitkään pellon ylitse naapuritaloon, Ohrapäähän päin ja silloin toisinaan syvästi huokaistakin…

* * * * *

Hei kuinka virkeästi suhisi keväinen tuuli, taivutellen pihamaan pitkää ruohoa ja puitten vastapuhjenneita tuoksuavia lehtiä, rynnäten sitten aukean riihitarhan yli kaivonkannelle liehuttamaan Annan valkoista huivia, kun tämä ahkerasti ammentaa vettä kaivon ympärillä oleviin altaisiin.

Etempää metsätieltä kuuluu karjankellojen monisointuinen solina ja silloin, tällöin kurkun täyteinen, mahtava ammoo tervehdykseksi juoma-altaiden ääressä odottavalle emännälle.

Viimeistä vesikappaa kaivon viileästä onkalosta nostaessaan eroittaa Annan korva kärryjen rytinää maantieltä ja kotvasen kuluttua hulmahtaa hevosen valkoinen harja tienkäänteen takaa näkyviin, ajajan puoleksi peittyessä tieltä pöllähtävän pölypilven sisään.

Tulennan tulisuudesta, ajannan kiivaudesta tuntee Anna tulijan katsomattaankin Ohrapään Antiksi, eikä ole näkevinäänkään, ennenkuin nuori mies pysäyttää hevosensa kaivon kohdalle ja painuneella äänellä, väsyneen näköisenä, vaikka reippautta teeskennellen, lausuu tervehdyksensä.

"Ehkä sinä juotat minunkin kameelini —" jatkaa Antti, kun Anna vaan äänettömällä päännyökkäyksellä vastaa tehtyyn tervehdykseen ja ohjaa höyryävän hevosensa kaivon viereen, joka ahnaasti kuroittaa komeata kaulaansa täyteläistä vesiallasta kohti.

"Elä anna sen juoda liika kylmää vettä", kieltää Anna, hypäten alas kaivon kannelta ja taluttaa hevosen viereiselle altaalle, missä aikaisemmin nostettu vesi puolilämminneenä poreilee.

"Harmo parka…" surkuttelee hän sitten, nyhtäen harjaa länkien alta. "On suorastaan synti ja häpeä, suotta, pakotta ajaa hevonen noin märäksi… Kuinkahan uupunut se raukka lieneekään?"

"Kun puhuu niinkuin jostakin tukinvetäjän konista… Kyllä Harmo jaksaa!" virkkaa Antti väkinäisesti nauraen ja koettaa ohjasta liikutellen häätää purevaa parmaa Harmon selästä, vaistomaisesti vältellen tytön nuhtelevaa katsetta.

"Yhtä väsynyt on mies kun hevonenkin sanoo hän sitten puolustellen. —

"Välttämättömässä työssä muka väsynyt —?"

Annan äänen kylmä sävy kiirehtää Anttia puhumaan muista asioista ja kumartuen istuimen selustan ylitse etsii hän kärrin pohjalta ison, harmaan paperipussin, jossa on ainakin parin markan arvosta puoleksi murenneita leivoksia.

"Jos minä saisin luvan naapurin emännälle tarjota vähän markkina tuomisia", sanoo hän sitten lämpiävällä äänellä. — "Nämät eivät nyt tosin ole yhtä kauniita, kun juuri leipurin hyllyltä otetut, — mutta viiden kolmatta kilometrin maantiematkalla on asiassa osansa. —"

"Samoinkuin naapurin isännän hurjalla ajolla… Kiitoksia vaan, mutta minun suussani ei tuollaiset myöhästyneet tuomiset maistu miltään!" —

"Hm… jätetään sitten vasta tuomatta…"

"Tahi tuodaan oikealla ajalla."

Sammutettuaan janonsa kääntyy Harmo itsestään lähtemään, porhaltaen koti-ikävän painostamana jo kaivon luota täyteen juoksuun.

"Kiitos hyvästä neuvosta!" kuuluu Antin ääni etenevän kärrin tärinän säestämänä sanovan ja eroittaa Annan herkkä korva siitä äänestä muutakin: hillityn harmin ansaitun nuhteen saannista. —

Ohrapään Antti on yksi niistä miekkosista, joitten teot eivät ole kyläläisten soimausten, — joskin usein puheen alaisina. Hän on pohjaltaan hyvä ja tunteellinen, ystävällinen kaikille ja sentähden kaikki katsovatkin hänen markkinamatkojaan ja juopottelujaan niinkuin jonakin ohimenevänä vallattomuutena, jolla on puolittaisen luvallisuuden leimakin, nuoren miehen ikään ja asemaan katsoen…

Isäkään harvoin lausuu varoittavaa sanaa.

"Antaa pojan nyt vähän tuulotella, — kyllä se siitä talttuu", tuumii hän ja kehaisee samalla itsekin nuorena miehenä "ilakoineensa."

Äiti kyllä itkee salassa, varoittaa poikaansa ja kantaa katkeamatonta pelkoa ainoan lapsensa rappeutumisesta. Mutta Antti välittää viisi hänen neuvoistaan. Hänellä on ikäistensä poikasten yleinen vastenmielisyys äitien muka tarpeettomaan huolehtimiseen, — eikä äidillä ole muuta neuvoa, kuin tyytyä siihen osaan mikä hänelle annetaan.

Yksi ainoa vihamies on Antilla — Kello-Kaisa.

Hänet on Antti vihoittanut kerran, sanomalla Kaisaa "pitäjän kalisevammaksi juorukelloksi —" ja sitä ei Kaisa koskaan sulata, vaan levittää kaiken kansan tietoon Antin pienimmätkin erehdykset — aina 'asianmukaisesti' suurennettuna. —

"Johan se Kaisa taas kuuluu kylällä minua kehuneen!" sanoo Antti kerran Kaisan kulkiessa Ohrapään portin ohitse, johon Kaisa vastata kiepsauttaa ettei hän "mokomasta miehestä kehtaa sanoa halaistua sanaa, — ei kylällä eikä kotona!" — ja menee ylpeästi ohitse.

II.

Pari päivää myöhemmin Antin viimeistä kotiintuloa näkee Anna hänen kyntävän kujansuun peltoa, jonka yksi nurkka pistäikse aivan Iso-Marttilan pihan reunaan asti.

Katsellessaan Harmon vakaista kulkua ja Antin astuntaa sen perässä, hulvahtaa Annan mieleen iloinen turvallisuuden tunne.

Kuinka kernaasti hän tahtoisikin kiinnittää tuon pojan kotiturpeeseen, — niin lujasti, niin irroittamattomasti istuttaa siihen, ettei sen mieli milloinkaan joutaville retkilöille tekisi! — Ja tuhat kukkaisena, niinkuin piha-apilan, toivoo hän velvollisuuden ja rakkauden tunteen hänen sydämessään kotia ja kotitoimia kohtaan nousevan, toivoo että niin Antti Ohrapäässä, kun hän itse Iso-Marttilassa todellisella innolla ja hartaalla työhalulla antautuisi kotivainioita viljelemään! —

"Tuntuu oikein hauskalta, kun näkee joskus naapurin Antinkin auran kuressa!" sanoo hän iloisesti isälle ja isäkin kömpii kivistävillä jaloillaan lattian ylitse ikkunan viereen, panee tupakan ja seuraa mietteissään kyntäjän kulkua.

"Kukapa senkin saisi tajuamaan mitä pelto viljelijältään vaatii."

"Ja mitä aika eläjältänsä odottaa. —" Anna ottaa ompeluksensa ja innostuu ajattelemaan lapsuusajan asioita, kuinka he ennen yhdessä Antin kanssa tuolla pellon keskellä kalliosaarekkeella leikittelivät ja toistensa kilvalla taloja rakensivat.

Tavallisesti oli kumpaisellakin oma talonsa, mutta joskus viehättyivät he yhteistäkin kotia rakentamaan ja erimielisyyttä oli ainoastaan siitä, kummanko kotitalon nimellä sitä uudis-asuntoa kutsuttaisiin.

Niin lapsina. — Vaan tiedottomasti jäi niiltä ajoilta kumpaisenkin sydämeen tunne, joka ijän kanssa kasvoi ja vahvistui, — tunne siitä, että joskus vastaisuudessakin saattaisivat he yhteistä taloa rakentaa…

Kunhan Antti vaan ei olisi tuollainen tuhlaajapoika! — Ja kunhan Anna ei niin kylmän ylpeänä kenottaisi! —

"Jos nyt sitten pantaisiin tuohon pihanalus peltoon sitä juhannusruista, kun mielesi kerran tekee", sanoo isä-ukko pitkän vaitiolon perästä.

"Ehkäpä minäkin ennen kuolemaani ennätän tutustua sen tuloksiin."

Anna on jo kauvan sitten ehdottanut tätä isälle ja nyt kun isä, vanhanmiehen vakaisuudella asiaa tuumittuaan, suostuu siihen, on Anna iloinen.

"Juho kyntäköön maan vielä kertaalleen, — vai mitä arvelet isä, — ja sitten siemennetään se."

"Kyntäköön", vahvistaa isä.

"Hyvän sadon se on aina antanutkin tuo kotipelto", muistelee hän sitten. "Ruis siinä on aina ollut miehen mittaista ja sinä vuonna kun äitivainajasi tuotiin taloon, — se oli silloin niinikään rukiina, — työnsi se viljaa kuin uhalla."

"Se kai kantoi isännälleen häälahjan, sekin!"

Ukon kasvoja kaunistaa kirkas hymy. —

Niin kai se oli tehnytkin!

"Ja sinun syntymäkesänäsi se oli ensi kertaa heinänä, — sinä vuonna se säännöllinen vuoroviljelys pantiin voimaan, — ja voi sitä heinän runsautta mikä siitä lähti, sitä haasiain paljoutta mikä sen pinnalla mojotti! — 'Noituus tuosta heinää noin nostattaa, ei sitä siunaus kykene tekemään', sanoi silloin muuan ruotiukko, joka sattui talossa olemaan." —

"'Elähän! Annalle ne heinät kasvaa, Annan onnella ne kortensa korottaa!' vastasi siihen äitisi ja siinä uskossa oli koko väki." —

"Voi… voi —!" nauraa Anna hilpeästi ja se iloinen turvallisuuden tunne, joka äsken hänen mielensä täytti, kasvaa kuin isän kertoma heinäkylvö. —

Se aaltoilee koko päivän lämmittävästi hänen sielussaan ja saa hänet iltapuoleen, kun Antti kynnössään on ehtinyt aivan piha aidan taakse, menemään tämän pakinoille, aivan niinkuin lapsenakin ja aitaa vasten nojaten laskemaan leikkiä ja puhumaan totta pitkän herttaisen hetken.

"Olen koko päivän iloinnut, nähdessäni sinut tällaisessa työssä", sanoo hän avonaisesti.

"Vai niin, — eipä tämä kovinkaan hauskaa ole kesähelteessä." —

"No valjasta sitten talvella Harmosi auran eteen. —"

"Niin ei ainakaan helle haittaa, — niinkö?"

"Minusta nuo hikihelmet ahkeran otsalla ovat kuin aamukaste nurmikossa. — Ja usko pois, Antti, sellaiset turpeenpuskijat kuin minäkin, tuntevat tietämättäänkin suurta kunnioitusta niitä kumpaisiakin kohtaan!" —

"Ettäkö ihan näitäkin, jotka tästä tihuvat…" tiedustaa Antti otsaansa kuivaillen.

Anna ei vastaa siihen mitään, mutta se kaunis välähdys, joka syttyy hänen katseeseensa antaa kysyjälle myöntävän vastauksen — enemmänkin.

Jos Antti olisi niitä ihmisiä, — niinkuin Anna on, — jotka jokapäiväisellä ponnistuksella pyrkivät syventämään tunteitansa, avartamaan järkeänsä — saisi hän nyt sen uskon, että juuri hänen ahkeruutensa hikihelmet ovat tuolle tytölle enemmän, kuin kaikki ne muut yhteensä, jotka vainioita kyntäväin otsia kastaa.

Kun Antti kotvasen katselee heidän entistä leikkitannertaan ja sitä suojaavaa suurta koivua, saa hänen mielensä kappaleen sitä rohkeutta, joka siitä aina Annan lähettyvillä putoaa, — ja ravistaessaan aitaa jonka päällä hänen kätensä lepää sanoo hän, koivua kohti nyökäten:

"Tuolla ei ennen tällaista vehettä tarvittu. — Siellä muistaakseni olivat vainiot yhteisiä…"

Annan otsalle lennähtää pieni pimentävä varjo ja hän saapi hetkisen taistella sisässään, ennenkuin entisellä huolettomuudellaan vastaa:

"Niin, — mutta täällä kun sitä tarvitaan…"

"Minäpä haluaisin kaataa sen, hajoittaa maan tasalle!"

Antin äänessä on lämpöä ja voimaa, — se on tulvillaan rajatonta pyyntöä.

"Niin minäkin, — sitten — sitten kun sinä ensin näytät, ettei sitä enää tarvita… kun jaksat kantaa sen." —

Tukahuttava toivottomuudentunne hiipii Annan mieleen ja äskeinen varjo asettuu otsalle uudelleen. —

Miksi niin kipeästi viiltääkään sydäntä nyt — ja miksi laskeutuu mieleen aavistus tumma ja kauvas ulottuva niinkuin pitkän puun varjo kuutamolla —?

Siitä huolimatta tahtoo hän näyttäytyä Antille iloisena.

"Kun —?" Antin käsi ryskyttää voimakkaasti aitaa.

"Jaksaahan sen tehdä vaikka paikalla!" —

"Niin sen, — mutta se toinen aita ei kaadukaan yksistään käsivarren voimalla." —

Antinkin silmiin on kokoutunut surun sumua. —

"Elä kerro satuja, Anna, — sano suoraan. — Voisimmeko vielä kerran rakentaa yhteistä taloa?" —

Anna pakoittaa itsensä hymyilemään, vaikka hän mieluummin itkisi ja sitten kokoaa hän kaiken lämpönsä ja arvokkaisuutensa sanoihin:

"Voimme, Antti, sittenkun sinä osoitat olevasi raitis ja kotiturpeeseen kiintynyt mies, — ei ennen."

Antin katse painuu alas ja alas painuu hänessä jotain muutakin, jota hän sitten, vakoa pitkin jälleen kulkeissaan, koettaa uhman avulla kohottaa, puoliääneenkin kerta kerran perästä toistamalla: "Sittenhän lienee hitto, ellei mies voi olla juomattakin, — jos tahtoo!"

Ja nyt tunsi hän tahtovansa — todenteolla, koko sielullaan.

Sanoihan Annakin luottaen "sittenkun", vaikka hän olisi voinut yhtähyvin sanoa epäillen — "jos."

III.

Sillä aikaa, kun Anna eräänä päivänä käypi tarkastamassa etäisiä suoviljelyksiä takamaalla, pistäytyy Paavo-serkku — kirkonkylältä — talossa ja illalla, kun Anna isänsä kanssa istuu portailla, — palvelusväen jo nukkumaan asettuessa, — ottaa isä Paavon käynnin puheeksi ja kertoo huolestunein katsein tämän kohtalosta. —

"Ne ovat nyt senkin miesparan asiat kovin huonolla tolalla. Mikä oikein lienee ihmisekseen senkin eukko… Avioliittoon mentiin sellaisella riemun rytinällä ja joutavalla komeilemisella, että vakavain ihmisten tuntoa oikein pisteli, — ja sitten, ei ihmeitäkään aikoja, ennenkuin jo koko pitäjä tiesi, että elettiin niinkuin kissat ja koirat… Liekö ennen Martikaisten suvussa mokomata ilmennyt?"

"Valittiko se sitten?" kysyy Anna tuikeasti.

"Siltähän se kuulosti. — Sanoi puutteen pistävän esiin joka sopesta ja taloustointen olevan aivan hunningolla." —

"On tok' onni ettei niillä ole kun yksi lapsi", sanoo Anna, katkaisten kiivaasti heinänkorren porraskiven vierestä.

"Eihän tuo kuulu sitä ainuttaankaan kunnolleen hoivaavan, — mikä liekään vetelys koko nainen." —

"Tokko se nyt hänessäkään kaikkeen yksinään syy lienee — minusta on Paavokin sellainen joutava… Ja eikö nyt mies jo ottaessaan näe, minkälainen on ihminen! — Minähän olin vasta kolmen-neljäntoista vuotias kun heidän häänsä olivat ja minä jo silloin lapsensilmilläni katsoin kieroon koko ihmiseen. — Tuskin Kello-Kaisakaan juoruineen ja nuuskanenineen on minulle niin vastenmielinen kun Paavon Sohvi. — Sitäkö se sitten valitti?" —

"No sitä. — Sanoi käyneen elämisen oikein piinaksi sellaisen laiskiaisen kanssa, joka ei muutakun riitelee päivät päästään." —

"Kyll' on sitten!" —

Ukko katsoo kysyvästi Annaan, kun ei tiedä kumpaistako hänen huudahduksensa tarkoittaa. Anna huomaa sen ja lisää:

"Kantakoon ristinsä! — olisi se ainakin miehekkäämpää." —

"Elä sinä ole niin ankara." — "Kello-Kaisan juttuihin ei ole paljon luottamista", jatkaa Anna pienen vaitiolon jälkeen, "muistuu tuossa vaan mieleeni hänen kerran kertoneen, että Paavolla jo siihen aikaan kun Sohvi tänne ilmestyi oli toinen morsian, — en enään muista miksikä se sitä nimitti, — vaan että Paavo sitten hylkäsi sen toisen, kun se oli yksinkertainen maantyttö ja rupesi tätä komeilevaa kaupunkilaispiikaa mielittelemään. Jos asiassa on perää, niin pitäköön nyt hyvänänsä!" —

Isä-ukko pyyhkäisee valkoisia hiuksiansa, jotka pitkinä, harvoina haipenina valuvat korville ja siirrähtää hiukan kauemmaksi ovi aukon luota, josta viileytyvä iltailma huokuu sisään, Annan vetäistessä senpuolisen ovenpuoliskon kiinni.

"Taitaa siinä jutussa olla hivenen perääkin", selvittää hän sitten.

"Niillä tosiaankin taisi olla piiput sinnepäin kallellaan sen entisen Kaitorannan Aliinan kanssa, joka nyt kuuluu olevan loisena tuolla Rautharjun Töyrylässä, sen, — jos muistat, joka toissavuonna tässä sadetta piti, silloinkun se armoton jumalanilma Turkian saunan poltti." —

Muistihan Anna. —

"Se, joka oli niin kunnon ihmisen näköinen, — oikein viehättävä!"

Annan katseet siirtyvät haaveksivina harhailemaan pitkin pilvetöntä iltataivasta, näyttää siltä kun hän etsisi ja haluaisi löytää sieltä jonkun pilvenhattaran, johon katseensa kiinnittäisi, mutta kaikki on tyhjää, paljasta, äärestä ääreen asti. —

Hieno usva kerros kohoaa rantaniityn pinnalle, kiertyen harmahtavana harsona niityn laiteella kasvavan pajupensaikon ympärille, josta se jättää näkyviin ainoastaan pitemmät latvat ja ulotuttaa sitten matalan, mukautuvan vyönsä kivisen karjapolun ylitse metsään, missä se jälleen, alavan haavikon helmassa uskaltaa kohottautua entiselle korkeudelleen.

Anna hypähtää äkkiä seisaalleen, kun kiskoutuakseen irti jostakin painostavasta ja kehoittaa isää menemään levolle.

"Kunhan tässä vaan ei olisi ollut liiaksi viileyttä teidän kipeille jäsenillenne", sanoo hän huolestuneesti, tukien isää käsipuolesta portaita noustessa.

"Kesähän nyt on, laps-kulta." —

"Kuulkaahan isä, eiköhän pitäisi pyytää sitä Paavon Taunoa joksikin aikaa tänne. Minun on niin sääli lapsiparkaa." —

"No mikähän siinä on… Jos menet sunnuntaina kirkkoon, niin ota poika rattaillesi. Kyllä kait se äitinsä raahtii sen laskea…"

Annan silmät eivät tahdo ummistua sinä iltana. Aatokset harhailevat sinne, tänne ja mielikuvat kutovat kokonaisuutta vaikutelmien hajanaisista säikeistä. —

Sitä Aliinaa hän nyt enimmäkseen ajattelee, koettaen palauttaa muistiinsa hänen pienimmätkin piirteensä.

Siinä se oli tuvan penkillä istunut, siniseksi maalattu korivakkanen vieressään ja näyttänyt niin varman vakaiselta ja hätäilemättömältä, vaikka ulkona jyski ja jyrisi sellainen ukkosenilma, ettei sitä oltu miesmuistiin eletty. —

Ja kun sade sitten virtoina valui kaltevan pihan pinnan ylitse, muisti Anna, että hän oli siirrähtänyt lähemmäksi ikkunaa ja seurannut siitä ojasien vuolasta vierintää — ja tällöin oli hänen kasvoilleen laskeutunut niin kaunis, rauhanomainen ilme.

Lieneekö silloin miettinyt oman elämänsä ukkossäitä, vaiko pettymystensä äkkinäisiä pyörteitä. —

Anna saa noista muistelmistaan poimituksi luulon, — jonka hän sittemmin kehittää varmaksi uskoksi mielessään — että Paavon elämän täytyisi olla tuhat kertaa mieluisamman jos tuo surusilmäinen Aliina olisi sillä sijalla, missä nyt on Sohvi. —

Mutta asiahan ei ollut enää autettavissa — — Se vaan on varmaa, että hän tuopi ensi sunnuntaina pienen Tauno-pojan kotiinsa, näyttelee hänelle Iso-Marttilan omaisuudet ja ominaisuudet, juhlii lapsen mieltä kotinsa päiväpaisteisella rauhalla ja kylvää hänen sydämeensä suuren rakkauden siemenen, joka idettyään ja kasvettuaan tuntee sukulaislämpöä mustaa multaa, heilimöivää heinää ja humisevaa metsää kohtaan! —

Kesäisen aamuyön häikäisevä paiste läikkyy jo huoneessa, ennenkuin Anna nukkuu, mutta siitä huolimatta on hän jälleen aikaisin jalkeilla ja lähtee Pikku-Hilman kanssa lypsylle, kun karjakko Heta on edellisenä päivänä loukannut kätensä.

Pikku-Hilma on yhtäpaljon kasvatti kuin palvelijatar, pienestä pitäen on hän talossa ollut. Hän on ihmeen pieni ikäisekseen ja senvuoksi yhdistetäänkin — yhdeksästätoista ikävuodestaan huolimatta — tuo "pikku"-sana hänen nimeensä. Hän on avomielinen, pirteä luonne, eikä hänet suuret silmänsä lakkaa hetkeksikään nauramasta. —

Tietämättään on hän jonkinlaisena yhdistävänä siteenä isäntä- ja palvelusväen välillä. —

Vaikka on varhainen aamu ja unta vielä silmännurkassa purkaa Pikku-Hilma jo iloista pätkää loppumattomasta lauluvarastostaan, asetellessaan maitosaavia telineelleen tarhan aidan vieressä.

Raita se kasvoi rannalla Ja raidan alla myrtti — Tämän kylän pojat on Kuin kerjäläisen nyrkki…

Vaan kun hän huomaa emännän pihaportista tulevan herkiää hän laulamasta, kyyristyy Muurikin viereen ja alkaa vetää vaahtoavaa maitoa, niin että sinkkinen kiulu soi…

"Perttiläiset sanoivat, että heillä on antaa vanha vene siihen juhannuskokkoon, jos se taas tehdään kylän yhteinen", ilmoittaa hän sitten, kaataessaan Muurikin maitoa aidan yli siivilään.

"Niin kait se tehdään kun ennenkin. — Pitäisi vaan koettaa hommata muuta parempaakin huvia siihen, kun sitä tavallista kokko-humua."

"Mitäs siihen sitten —?"

"Olen ajatellut että ei olisi hullumpaa pitää siinä pojille pieni raittiusesitelmä. Ehkä se juhannus-yönä teroittuisi paremmin mieleen." —

"Tosiaankin!" — Pikku-Hilma on heti innostunut asiaan ja vielä maitokorvoa aittaan kannettaessa kehoittaa hän emäntää tekemään totta tuumasta.

"No jos vaan saataisiin esitelmän pitäjä." —

"Saataisiinko? Kyllä kait emäntä siihen sopivin lienee."

"Mene nyt suolle —!"

"Enkä mene! Olittepahan kansanopistossakin ollessanne pitänyt esitelmän."

"Ole nyt höpisemättä. — En minä sellaiseen kykene, toistahan se toki on kun jos vähän toverien kesken… Pitää pyytää opettaja Terhoa."

"Liittyipäs meidän Juhokin raittiusseuraan, sen jälkeen kun emäntä kerran sanoi sille ettei se ole mies eikä mikään, joka sekoittaa järkensä sellaisella myrkyllä ja tuhlaa vielä terveytensä ja rahansakin mokomaan liemeen." —

"Juholle valaisi asian oma älynsäkin, — eihän hän, Jumalan kiitos, pahimpia tuulihattuja ole."

Niinä kolmena päivänä, jotka vielä ovat jälellä sunnuntaihin, toivoo Anna alituiseen hyvää kirkkomatkailmaa ja sen hän saakin.

Pieni sadekuuro aamuyöllä on sitonut maantien pölyn ja koko luonto uhkuu mehevintä tuoreutta.

Virstottain kahden puolen tietä kohoaa komeaa koivumetsää, jota Anna ylpeydellä katselee:

Se on hänen metsäänsä.

Siinä ajaessaan muistuu hänen mieleensä, kuinka pari vuotta sitten eräs rullatehtaan metsänostaja oli puoliväkisin tahtonut viedä juuri tämän sorean koivikon rullapuiksi. Ammattimiehen kekseliäisyydellä ja luistavalla puhetaidolla oli hän koettanut saada kaupan syntymään ja isä-ukko oli jo vähän myönnellytkin, mutta Anna oli ollut järkähtämätön kiellossaan.

Olisiko hän enään milloinkaan hyvällä omallatunnolla voinut ajaa tätä tietä, tämän komean metsikön lävitse, jos hän olisi vierasten kätten sallinut ryöstää sen uhkeuden, lopettaa sen sini-ilmoja kohti kohoavan elämän! — Hänet pidätti jo kauneuden vaatimuskin siitä kaupasta, puhumattakaan sen aineellisen puolen kouraantuntuvasta tappiosta, — sillä mies olisi vienyt metsän aivan polkuhinnasta.

Ja Anna muistaa oikein äkäisesti sanoneensa sille ettei heillä olla mitään iilimatoja, vaan uhrattaisiinkin, — jos ei olisi varaa ylimääräisestä antaa, — jotain paikkakunnan luonnon kauneudellekin.

Sitten vasta oli mies uskonut.

Kirkolle tultuaan ajaa Anna hevosensa Paavo Martikaisen pihaan, jossa se päästetään irti aisoista.

"Tulet kuin Luojan lähettämänä", sanoo Paavo alakuloisesti. "Täällä on Sohvi kovin sairaana."

"No —?"

"Kuumetta sillä on aikalailla ja arveleehan se tohtori, että voipi vaaralliseksikin kääntyä… Käski Taunoakin pitämään erillään sairaasta."

Anna tarttuu siihen paikalla, kuin onkeen.

"Minäpä vienkin sitten pojan mennessäni meille. Syntihän on jättää lasta tarttumalle alttiiksi ja onhan teillä, niin ollen, ilman häntäkin hankaluutta täällä."

Paavo katsoo pitkään komeata serkkuaan, mutta myöntyy heti.

"Onhan se suuri ilo poikarukallekin", sanoo hän kiitollisuuden väre äänessä.

Hoitaja, joka tulee juuri sairaan luota, ilmoittaa Annalle, että tuskin se sairas nyt vierasta tuntisikaan, kun äsken juuri tajutonna houraili — ja Anna on hyvillään kun pääsee näkemästä häntä.

Hänet on vallannut sietämätön painostus heti pihaportista sisään ajettuaan ja mielellään lähtee hän kävelemään kirkkoa kohden, kun kellot alkavat soida.

Taluttaen Taunoa vierellään kertoo hän tälle heidän yhteisestä matkastaan metsien ja kylien läpi, sinne, pitäjän laiteella olevaan Iso-Marttilaan ja lapsi on aivan haltioissaan ihastuksesta.

Anna panee kohta merkille sen, että lapsi ei pyri puhumaan mitään äidistään, eikä kaipaa häntä.

Ja yhtäkkiä tuntuu hänestä niin kummalta, melkein siltä kuin kuristettaisiin kurkusta. —

Niitä voipi siis löytyä sellaisiakin äitejä, jotka eivät ole lapsilleen enemmän kuin muutkaan ihmiset.

Tuo pieni, päivettynyt poikanen, jota hän käsi puolessaan kuletti, saattoi hänet tietämään sen ja hän oli ensimäinen kaikista näkemistään lapsista, joka niin teki. Niille muille oli äiti ollut kaiken olemisen mahdollisuus. —

IV.

Huimasti hulmuaa juhannuskokko Keilan kummulla ja herttaisen hilpeätä juhlamieltä loihtii se kummun täyteisen väkijoukon mieleen.

Iloiseen ihmishälinään sekaantuu metsässä heläjävä käen kukunta, jota yksi ja toinen tytöistä jääpi hetkiseksi kuuntelemaan, huomauttaen vierustoverilleen sen kesäisestä tunnelmasta.

Aukealla kentällä, jonka luonto on muodostanut ja tanssinhaluiset jalat silittäneet, pyörii jo kymmenkunta paria ja kentän reunassa, tasapintaisella kivellä, jonka ympärille on pystytetty koivun näreitä, istuu soittaja ja pää kallellaan, silmät ummessa, säveleihinsä kokonaan sulautuneena vinguttaa viuluansa.

Hän on kylässä asuva vanha soittaja, joka tietää tulla kutsumattakin sinne, missä nuoriso kokoontuu. —

Tieto siitä, että opettaja Terho tulee puhumaan jotakin kokkomäellä, on houkutellut sinne vanhojakin ihmisiä, jotka hiljaisina, säkene hartautta kasvoillaan istuvat kivillä ja ruohikossa, niinkuin kirkkomäelläkin toimituksen alkamista odotellessa.

Jokunen vanha vaimo viittaa ylenkatseellisin elein tanssiviin päin ja sanoo nyreästi:

"Siellä ne nyt taas survivat, niinkuin hyttyset sateen edellä", johon muuan lähellä seisova tyttö terhakasti vastaa että: "Niinpähän te itsekin nuoruutenne juhannuksina teitte, vaikka sitä nyt rupeatte moittimaan. —"

"Puhunpahan sitä, minkä ikä opetti… eikä olisi haitaksi sinullekaan, vaikka vanhemman neuvon varteen ottaisit." —

"Pyh —" sanoo tyttö, raivaa itsellensä tietä joukon läpi ja menee hänkin kisakentän reunalle ottajaansa odottamaan. —

Hetkisen kuluttua keskeytetään soitto, tanssivat parit hajautuvat ja niitten tilalle kerääntyy pieni joukkue naisia ja miehiä, jotka heläyttävät ilmoille raikkaan säveleen. —

"Olet maamme armahin Suomenmaa Ihanuuksien, ihmeen maa! Joka niemehen, notkohon, saarelmaan Kodin tahtoisin nostattaa. —"

Laulusta soiva heimoustunne lämmittää kuulijain mieliä ja suuri osa väestäkin yhtyy sen säveliin.

Se on monellekin tuutulaulua tutumpi. —

Vanha, sauvaansa nojaava ukko, joka seisoo vinoon kasvaneen kärrikkäpetäjän juurella, sieppaa ensisäveleen kajahtaessa lakin päästänsä, vaan päästyään selville siitä, ettei laulu olekaan "Jumalan sanaa" panee hän lakin jälleen paikoilleen. —

Laulun loputtua eroaa Anna laulajien joukosta ja menee istumaan Antin viereen kivelle.

"Kuuluiko miltään —?"

"Kuului kyllä. Kiitoksia vaan!"

"Olisit sinäkin tullut laulamaan."

"Milloinkas minä olisin oppinut…"

Niin, milloinka —?

Annan silmännurkasta kurkistaa surutar, vaan hän karkoittaa sen nopeasti: juhannustulilla leikkivät vain valoisat henget. —

Antti on kaiken iltaa leikkisä ja iloinen, näyttääpä oikein ylpeältäkin kun Anna istuu hänen vieressään.

Ja kun tämä on ensimäinen juhannusilta, monen edellisensä perästä, jona Antti on kokonaan vapaa alkohoolin höyryistä, näyttää elämä, ihmiset ja koko juhannuksen vietto aivan erilaiselta hänen silmissään.

Se huomio nostattaa valoisia toiveita Annankin rintaan. —

Voi kuinka paljon, paljon hän rakensikaan sinä iltana, sille perusteelle, juhannustulien loimuavassa valossa! —

Opettaja Terhon lämmin esitelmä raittiudesta, sen suuresta siunauksellisuudesta, lisää hänen juhlatunnelmaansa. Väkisinkin täytyy hänen puheen kestäessä seurata syrjästä Antin kasvojen ilmeitä, ja vaikkei hän voi päätelläkään minkä vaikutuksen se tekee, saa hän ilon aiheen siitäkin, että Antti on kuulemassa tuota esitystä.

Kun tanssi jälleen viriää ja viulu kiveltä soi pyörivät Antti ja Annakin tanssivien joukossa.

Anna ei ole mikään tanssimestari, hän on hyvin vähän huvitellut itseänsä sillä, mutta tänä iltana tuntee hän jalkansa notkeammiksi, koko olentonsa kevyemmäksi.

Hetkin hänestä tuntuu kuin olisi tämä heidän kihlajaisiltansa ja koko väkijoukko heidän pitovieraitaan — ja tuntuu niinkuin kokon kultaiset liekit kiertyisivät paksuiksi, katkeamattomiksi sormuksiksi juhlivan joukon päitten ylitse. —

Kentän laiteella seisoo Pikku-Hilma hohtavin poskin ja nauraa heläyttelee toisten tyttöjen sukkeluuksille.

"Emäntä, minä olen tanssinut niin hirmuisesti!" virkkaa hän kun Anna ja Antti lopettavat kierroksensa sille kohdalle.

"No nythän on juhannusilta!" —

"Ja se on vaan kerran vuodessa!" —

Anna hymyilee Pikku-Hilman innostukselle ja samalla huomaa hän kuinka Antti, kuin jotakin ennennäkemätöntä havaittuaan, kiinnittää katseensa tytön rusoittaviin kasvoihin. —

Samassa tulee opettaja Terho puhuttelemaan Annaa ja kun ohitse ryntäävä tyttöparvi työntää Antin syrjään, ei hän palaa enään puhelevien luokse, vaan seuraa siitä, missä on, heidän keskusteluansa.

Opettaja näyttää puhuvan innostuneesti, katseittensa alinomaa riippuessa Annan kasvoilla. Anna pudistaa toisinaan päätään, hymyilee epäillen ja selittää jotakin vilkkaasti, niinkuin torjuen. Sitten näyttää Terho kohteliaalla kädenliikkeellä pyytävän häntä istumaan ja kun Anna istuu lähellä olevalle kivelle, istuu opettajakin hänen vierelleen puhelua jatkamaan. —

Antti tuntee jotain kipeätä rinnassaan, siirtyy vielä muutamia askeleita kauemmaksi ja murahtaa melkein puoliääneen:

"Iso-Marttilan herraksiko sinä nälkäkurkikin pyrit."

Samassa leimahtaa hänessä kuin ukkosen salama, — hän tuntee alkohoolin hajua nenässään ja halua kulauttaa sitä monta, monta ryyppyä suuhunsa… Pikku-Hilma seisoo hilpeänä hänen lähellään ja kun Terho yhä vieläkin puhelee Annan kanssa, astuu Antti päättäväisesti Pikku-Hilman luokse, kiertää kätensä tytön ympärille ja pyörii nauraen hänen kanssaan pois.

"Se on siis päätetty!" sanoo Terho iloisesti nousten kiveltä.

"Niin, mutta —"

"Vai vieläkin vastaväitteitä! Olihan meidän ohjelmamme niin lyhyt jo ilmankin, ja jos siitä nyt vielä tingitään puolet pois, niin —"

"Eihän siitä toki puolia tingitäkään!" nauraa Anna.

"Ja kun se ei olisi omani…" jatkaa hän hetken kuluttua epäröiden.

"No mutta sehän se juuri mieltäkiinnittävää onkin! — Vaan jos se teistä on vika, niin voittehan lohduttautua sillä, ettei sitä kukaan tiedä —"

"No olkoon sitten herran nimessä!" —

Kun karkeloiva joukko jälleen pysäytetään, näyttävät toiset vilkastuvan ja kyselevät uteliaina toisiltaan: "saadaanko täällä vielä muutakin kuulla?" —

"En minä sen opettajan saarnoja enään viitsisi kuunnella", tokaisee eräs syrjäkylän renkimies, vaan kun hän näkee Annan verkalleen nousevan koivujen ympäröimälle kivelle, huudahtaa hän äänekkäästi että kenttä kajahtaa:

"Ka tytöthän täällä nyt puhheita pitävätkin!" —

Annan tyynessä ja myrskyssä vakainen olento on suuressa jännityksessä ja hän katuu jo, että on lupautunut koko runonlausuntaan. Mutta noustuaan kivelle ja oivallettuaan peräytymisen mahdottomuuden tyyntyy hänen mielensä kohta, — niinkuin tyyntyy laine, joka on ehtinyt iskeä rantaäyrästään vasten. Paperiarkki, johon hän tarkoitetulla selvyydellä on runonsa kirjoittanut, käypi tarpeettomaksi, kun hän säe säkeeltä yhä rohkaistuen alkaa lausua:

NUORISOLLE:

Sydämesi syvät pyrkimykset Tähtää korkealle, ylöspäin! Kokoele pienet kokemukses Paina mieleesi ne, — täydentäin. Elä arvottomaks itseäsi arvaa Siitä yhteistyökin kärsivi: Taistelijain rivi viel on harvaa – Hyvän eteen uhraa voimasi! Raittiuden puhtaan lipun alla Taistele ja pyri eteenpäin. Pimeyttä viel on kaikkialla: Johda kansas mieltä valoon päin! Eturivit vaikka kaatuisvatkin Vanhain tapain kivimuurille, Yli sen, — tai siihen seuraajatkin: Voitto viimein tulee suurille! — Nuoriso! — Sä Suomen kevät touko, Suuri, ihana on sulla maa! Poista riveistäsi raakuus outo, Katso että se ei valtaa saa! — Paljon hyvää antaa aikas sulle, Mist ei ennen nähty untakaan — Luoja voimaa suopi valitulleen Tehtäväänsä toteuttamaan. Kiitollisna, valppain riemumielin Koita, tahdo siis sä täyttää ne Vaatimukset, — sekä kirkkaat toiveet Jotka kansas panee sinulle! Näytä, että tahto, työ, on voimaa Edistyksen peltosaralla, Kun vaan määränpää on kirkastettu Eikä "rivit" säästä vaivoja. — — — — — — — — — — — — —

Päästyään loppuun ei Anna tunne sen kummempaa tunnetta kuin kotonaankaan, leivottuaan leivät laudalle nousemaan. —

"Täällähän on aivan kun mennä pyhänä Liukun kansanjuhlassa…" kuulee hän jonkun väkijoukosta sanovan.

"On täällä, veikkonen, lystimpikin…"

* * * * *

"Tuosta ne puhelivatkin!" selviää Antille Annan lausuessa runoaan ja kun Anna laskeutuu kiveltä, rientää hän empimättä hänen luokseen.

"Etkä kertonut minullekaan mitään tästä ennakolta!" —

"Mitenkäs minä, kun en varmaan itsekään tietänyt…"

Eikä jyrise enään Antin sisässä, eikä salamoi, — tyytyväisesti hän vaan hymyilee, kun opettaja tulee kättä paiskaten Annaa kiittämään.

V.

Muutamana päivänä, juhannuksen jälkeisellä viikolla, tupsahtaa Paavo Martikainen yht'äkkiä Iso-Marttilan tupaan. Anna on rannalla pesemässä vaatteita ja Tauno on myöskin siellä, ruohoista tehtyjä sorsia uittamassa, mutta Pikku-Hilma, joka sattuu olemaan tuvassa juuri vieraan tullessa, viepi emännälle sanan rantaan ja sanoo samalla "että se serkkunne oli niin kummallisen näköinen." —

Anna, aavistaen jotakin, ei virka mitään Taunolle isän tulosta, vaan lähtee yksinään ylös jättäen Pikku-Hilman työtänsä jatkamaan.

Kumman näköinen se onkin Paavo, istuessaan siinä tuvan penkillä isännän vieressä.

"Nyt se ei ole Sohvikaan enään elävien joukossa…" sanoo hän kätellessään Annaa.

"Ei vain, — kuolemakseen se siis sen taudin poti."

"Niin teki."

Paavo on Annan mielestä niinkuin lakoon lyöty laiho ja hän ihmettelee sitä itsekseen, tietäessään minkälaiset tuon vasta katkenneen avioliiton vaiheet olivat olleet.

"Tauno-rukka, kuka meistä nyt ilmoittaa sen hänelle?"

Paavon kasvoille leviää vahva katkeruuden ilme, joka, eletyt tapaukset taustanaan, tahtoo sanoa ettei se teko ole niinkään vaikea suorittaa…

"Sanottavahan se on lapsellekin, — eikä se nyt niin kovasti taida osata kaivatakaan…" sanoo isäukko. "Mentävähän se on täältä niin yhden kun toisenkin, — kunkin ajallansa —" jatkaa hän sitten huokaisten, "ja vastaan otettava se on itsekunkin kuoleman viesti —"

Samassa pujahtaa Taunokin ovesta sitään. "Katsoppas täti! — tämä sorsa karkasi ihan ruohikkoon asti!" — huudahtaa hän reippaasti, vaan huomattuaan isän pysähtyy iloisessa hämmästyksessä keskelle lattiata:

"Tulikos isäkin tänne!" —

Hetkisen kuluttua, kuultuaan äidin kuolemasta, istuu hän isän polvella, eikä näy pienintäkään surun värettä hänen kasvoillaan.

"Jääkös isäkin nyt tänne, kun siellä kotona ei ole enään äitiäkään… Täällä onkin, — isä — paljon hauskempi olla!" —

Anna hymähtää väkisinkin, katsoo lasta lämpimästi, hyväilevästi. —

"Tahtoko Tauno jäädäkin tätin pojaksi?"

"Tahtoo!"

Poika kiipeää alas isän sylistä, juoksee Annan luokse ja sanoo pyytävästi:

"Ottaako täti isänkin pojaksensa, — isällä on muuten yksin ikävä…"

"Voi voi sinua raukkaseni! — Mitäs täti noin suurella pojalla tekee!" —

Lapsen sanat saavat kaikkien suut hymyilemään.

Vaari silittää hänen pellavaista tukkaansa hyväillen ja sanoo: "Pidä sittenkin noin hyvää huolta isästäsi, kun hän on tällainen vanha rahjus kuin minä —"

Paavo on lähtenyt kotoaan heti vaimonsa kuoltua, lähtenyt kiireesti, niinkuin takaa ajettu.

Vasta sitten, kun on päässyt metsään, pitkälle, talottomalle taipaleelle, hiljentää hän kulkuansa ja tuntee samalla rauhoittuvansa.

Hän on istunut pitkän aikaa tien vieressä kivellä, selvitellen ajatuksiaan, aikeitaan… Tuntuu niinkuin olisi hän päässyt pujahtamaan pois palavasta huoneesta, johon on ollut teljettynä ja jossa jokainen silmänräpäys on uhannut tukehtumisella.

Mitä hän nyt tekee, — mihin oikeastaan menee?

Ja hänen on mahdoton ajatellakaan asettuvansa jälleen entiseen kotiinsa, sinne, niille tanhuille, jotka ovat pelkkiä katkeria muistoja täynnä! — Hänestä tuntuu kuin olisi hän itsekin, koko olemuksensa, tympäisevän lian peittämänä… Sitten vasta kun siitä vapautuisi, voisi hengittää! — Yhtäkkiä välähtää hänen mieleensä ajatus: hän myypi asuntonsa, kaiken, koko muistojen rojun ja lähtee ulos avaraan maailmaan — tuuleutumaan! — puhdistumaan! —

Mutta hänellähän on pieni poikanen, Tauno, — kuinka hän siis voipi lähteä —? — — —

"Mikä sinua oikein vaivaa, Paavo?" kysyy Anna serkultaan nähdessään tämän levottomana harhailevan paikasta toiseen ja välistä ajatuksiinsa jähmettyvän.

"Tosiaankin! — Ei sitä muut kun Anna Martikainen kysy vastakuolleen vaimon mieheltä mikä vaivaa —"

"Kyllä se oli rehellinen kysymys, joka ansaitsee rehellisen vastauksenkin: En minä häntä sure, enkä kaipaa… tahtoisin, totta puhuen, olla muistamattakin häntä!" —

Anna katsoo häneen pitkään ja totisesti.

"Niin, — on parasta olla rehellinen itseäänkin kohtaan — sitä tietä pääsee pikemmin tasapainoon… Toinen asia on sitten, onko sinulla todellakin syytä olla niin katkera hänen muistolleenkin —?"

"Hän kavalsi minut — ja onneni." Paavon hampaat kalahtavat kuin kylmässä ja hänen äänessään on kamala kaiku. —

"Onko sitten totta se puhe entisen Kaitorannan Aliinasta?"

Vastaukseksi ryntää kipeä voihkaisu Paavon rinnasta, hän muuttuu vieläkin synkemmäksi ja painaa kasvonsa käsiinsä. —

Pitkän, pitkän äänettömän hetken perästä murahtaa hän: "Totta on." —

"Et ole sitten syyttä kärsinyt, mies poloinen!" —

Annan syyttävä ääni on kuin ihanaa voidetta Paavon haavalle, — sen kova kirvely helpoittuu hetkeksi.

"Se oli kostoa, rangaistusta. — Minä uskoin viekottelevan naisen sanoja, tarkoitettuja valeita, annoin sen pimittää järkeni — ja niin hylkäsin hyvän, uskollisen tyttöni — Aliinan."

Annankin silmissä kimmeltää kyyneleet.

"Vankilasta päässyt pahantekijä tuntee varmaankin samoin kun minä nyt: iloa vapautuksestaan — surua vankilamuistoistaan… Enkä minä tule entiselleni, jos en pääse täältä pois — kauvas!"

"Voithan lähteä."

"Voin, — jos sinä olet sillä aikaa isänä ja äitinä Taunolle?" —

"Kernaasti. — Kun vaan aina muistat, mihin menetkin, olevasi pienen, herttaisen pojan isä." —

VI.

Ohrapään emäntä, jonka hiukset alkoivat jo ennen neljääkymmentä harmeta, on viime vuoden kuluessa ikäänkuin nuorentunut. Hänen otsallaan asuu rauha, silmistään loistaa ilo ja astuntakin on muuttunut kevyeksi kuin tytön.

Äidin muutos on seuraus pojan muutoksesta.

Koko pitkän vuoden aikana ei Kello-Kaisalla ole ollut pienintäkään aihetta panetella Anttia: se poika on ollut kylänsä parhaimpia.

Monta kertaa on hän käynyt kaupungissa tämänkin vuoden ajalla, mutta ei ole mies tullut sieltä, niinkuin ennen humalassa, — eikä ole tarvinnut matkain jälkeen pohmelopäiviä pitää. — Kukaan ei ole vuosikauteen nähnyt Anttia juopuneena — ei ryyppyäkään ottavan.

"Tämä meidän Antti on nyt oikea vesikaartilainen", sanoo isä.

"Niinhän sen on oltavakin!" hymyilee äiti.

Ja Antti itse hymyilee myöskin.

Mutta raittiusseuran jäseneksi hän ei rupea: vahvuuttaanko vahvistaakseen, vaiko heikkouttansa peläten. —

Erilailla kuin ennen luistaa nyt työtkin Ohrapäässä: nuori isäntä on itse ahkeruus — ja esikuva palvelusväelle. Harmokin näyttää iloitsevan rauhallisesta työstä, kun ei tarvitse niinkuin ennen kiitää pitkin pölyisiä maanteitä, ei kiusaantua kärpästen käsissä kuumissa pihoissa, tai talvipakkasessa suojatonna värjötellä.

Useimmin kuin ennen pistäytyy Antti nykyisin naapurin emäntää katsomassa, tämän kanssa hilpeätä leikkiä laskemassa.

Siitä "väliaidan kaadannasta" ei hän vaan virka sanaakaan, — heillä on kuin äänetön sopimus, sitä asiaa leikilläkään koskettamasta. —

On kaunis elokuun ilta.

Ruishalmeet ovat kootut kuhilaille, suviviljat kypsyneet ja puolukatkin ehtineet tienvierelle punoittamaan.

Antti on hijonut viitakkeensa, jossa varsi on miehen mittainen ja jolla hän huomena aikoo kaurasarkoja katkaista. Sen laskee hän tikapuulle, asettaa varovasti siihen, ettei se kenenkään päälle kaatuisi ja lähtee sitten niitettyä piennarta myöten suoraan pellon ylitse Iso-Marttilaan. —

Portilla tulee opettaja Terho häntä vastaan, niin iloisena ja ystävällisenä että Antti oikein hämmästyy.

"Mitähän sen tuon naama nyt noin loistaa…" tuumii Antti vaanien, — hänen sisäänsä on sittenkin jäänyt hitunen routaa opettajaa kohtaan siitä viime kesäisestä juhannusillasta. —

"Joko kauraan on käyty käsiksi?" kysyy opettaja tervehdittyään.

"Huomena aloitetaan."

"Jo se nyt on aikakin, kohta karisee."

"Sen se pian tekee." —

"Kohta sitä minäkin onneni viljan niitän…" hymyilee Terho, viitaten kädellään taloon päin, "… jonka halla taaskin olisi pannut, jos ei tuolta naisen lämmin käsi olisi ehtinyt avuksi!"

"Vai niin —" sanoo Antti hölmistyneenä, tuijottaen opettajaan tajuttomasti.

"Mutta nyt on lopultakin kaikki niin hyvin, ettei konsanaan!" —

"Taidatte olla hyvinkin ihastunut Anna Martikaiseen…"

"Totta puhuen on hänkin niitä tyttöjen parhaita!" vastaa Terho aivankun ei huomaisikaan kaunaa Antin äänessä. —

"Vaan nyt on minunkin jouduttava kotiin ja kirkolle vielä tänä iltana. — Hyvästi!"

Antti ei astu askeltakaan lähemmäksi taloa, vaan istuu siihen missä on, kiviröykkiön viereen portin taakse.

Kummasti jyskää tunteet hänen tunnossaan ja vinhasti vinkuu epäluulon yltyvä tuuli…

"Mitähän tuo mies oikeastaan sanoi… sitäköhän se tarkoitti? — Ei, ei se voinut sitä olla — — mutta mitäs hittoa se sitten oli…!"

Karkea kirous syöksyy Antin suusta ja tuhoa ennustavin katsein tähtää hän siihen suuntaan, mihin Terho vastikään katosi.

Sitten ei hän itsekään tiedä, kauanko on siinä myllertävin miettein istunut, kun Pikku-Hilman ääni herättää hänet todellisuuteen.

"Käykää toki peremmälle isäntä!" nauraa tyttö.

"Ei meillä ole ennenkään vieraita näin ovensuussa istutettu!" —

Antilla on katkera vastaus valmiina, mutta samassa hän huomaa sen mielettömyyden — ehkempä aiheettomuudenkin — ja pakoittaen itsensä leikilliseksi puhelee hän hetkisen yhtä ja toista tytölle.

Mutta vaikka hän kuinka koettaa hillitä itseänsä ja tekeytyä välinpitämättömäksi Terhon suhteen, kysyy hän lopultakin hänestä Pikku-Hilmalta.

Tyttö, joka on heti huomannut jotakin erikoista Antin käytöksessä, tekeytyy salaperäiseksi ja kertoo veitikkamaisesti opettajan olleen oikein kauan heillä tänä iltana — mitä niillä lienee oikein ollut tekeillä, — sitä hän ei tiennyt — "mutta jonkinlaista kontrahtia siellä vaan rustattiin. —"

"Oliko siinä isäntäkin yhdessä hommassa?" kysyy Antti.

"Oli kyllä."

Se tieto saa Antin aivan suunniltaan, eikä hän sinä iltana astuisi Iso-Marttilan kynnyksen yli, ei vaikka kuolemalla uhattaisiin. —

"Ja sitten sen piti joutua tänä iltana vielä kirkolle —: pappilaan…"

Antin elämä on yhtäkkiä muuttunut niin tyhjäksi, niin mauttomaksi. —

"Hiisi vieköön, minkälaista vesivelliä se osaa ollakin!" —

Siitä lähtien on hän kotonaan kiukkuinen ja vaativainen.

Ei hänelle kelpaa ruoka eikä juoma.

Näinkin pieni seikka saa hänet suunniltaan: hän istuikse illallispöytään, ottaa leivän ja alkaa siitä viipaletta leikata, vaan kun veitsi sahaa tylsästi leivän sitkeätä sydäntä, suuttuu Antti, viskaa leivän pöydälle ja veitsen lattialle, mennen syömättä kamariinsa.

"Jumaliste, — minkälaisia veitsetkin tässä talossa ovat!" —

Äiti suree jälleen poikaansa, koetellen arvailla syytä tuohon äkkipäätä puhjenneeseen ärtyisyyteen — mutta turhaan.

Viimein puhuu hän siitä isällekin.

"Hitto hänen tuuliaan tietäköön!" murahtaa isä.

Antilta itseltään ei äiti asiata utele. —

Kerran kohtaa Antti kylätiellä Annan.

"Vielähän sinä elät!" huudahtaa Anna iloisesti.

"Jokos minun piti kuoleman sitten —?"

"No siltähän se on näyttänyt, kun ei ihmistä viikkokausiin kuulu, ei näy…"

"Liehän niitä muita mieluisimpiakin kävijöitä — teillä —."

Antti on niin hullunkurisen ynseä sitä sanoessaan, että Annan täytyy väkisinkin purskahtaa nauruun.

Mutta kun Antti yhä vaan murjottaa, muuttuu hänkin vakaiseksi ja tiedustaa syytä "ilmanmuutokseen."

Siihen kuitenkaan selvyyttä saamatta.

Annaa harmittaa Antin ivallinen ja ynseä käytös, — hänkin sanoo jonkun ohdakkeisen sanan — ja niin eroavat he, kumpainenkin suunnalleen, tyytymättömällä, myrtyneellä mielellä. — — —

* * * * *

"Narri minä olen, — oikein hitonmoinen narri!" jupisee Antti kiihdyksissään, kertaillen niitä sanoja monasti päivän kuluessa.

"Mutta en minä sitä enään kauvan ole!"

Illalla etsii hän isän kompeista sen kaapin avaimen jossa tietää isän viinalekkeriään säilyttävän. Saatuaan sen käsiinsä hyökkää hän kaapille, kuin nälkäinen eläin halmeeseen, asettelee vapisevin käsin avainta lukkoon, heti osaamatta — kuuntelee, pidättäytyy ja kuulostaa onko ketään lähettyvillä.

Ei ole.

Avain kiertyy kerran, kiertyy kahdesti, lukko naksahtaa auki ja vanha, tuttu näköala — melkein jo unhoitettu — avautuu Antin silmien eteen. —

Ahnaasti vetää hän alkohoolin voimakasta hajua sieramiinsa, nauttii siitä ja hymyilee —

"Oi sinä kirkas ja makia —" virkkaa hän ivalla, oman povenpoltteensa uhalla, ottaa kaapista pullon ja lasin, sulkee oven ja menee omaan huoneeseensa.

* * * * *

Elokuun illan hienoisen hämärän laskeutuessa pihamaalle ja ensimäisen kalpean tähdentuikkeen syttyessä taivaalle, astuu Antti jälleen ulos huoneestaan.

Hän on iloinen, uhmaavan huoleton —

Tuuli se kukkaa heiluttelee Kahden puolen aitaa — Naapurin tyttö se kullakseni Piankin tulla taitaa! — Antti istuu portaille hetkiseksi ja kun ei kukaan näe pui hän puristettua nyrkkiä Iso-Marttilaan päin. —

"Minusta nähden, elä siellä miten haluat — hyväkin röökinä… Nyt vaan et minua enään narraa — et jumaliste narraakaan!" —

"Kaikkien tähden tässä suremaankin — pyh — niinkuin minä olisin hänen varassaan… minä!" —

"Pikku-Hilma on ihanainen kuin päivännousu — iloinen kuin sirkka — houkutteleva kuin lammen lumme — o-ni! Piikatyttö monin verroin emäntäänsä ehompi…" —

"Mahtaa se Anna Martikaista harmittaa, kun naapurin isännät noin vaan hänet sivuuttaen, poimii tyttösen kuin kukkasen juuri hänen ylpeän jalkansa juuresta!" —

Hämärän harmaa huntu tummenee, äänet talon ympärillä vaikenee. Suuri, lämminrintainen maa-emo näyttää nukahtaneen ja taivas levittää vasta kesätallesta otetun tähtivaipan sen hartioille. —

Antti astuu horjahtavin askelin naapuritaloa kohti. — Lauhassa iltayössä kuuluu hiljainen koputus Pikku-Hilman aitan ovella ja väräjävä ääni pyytäen toistaa:

"Pikku-Hilma!" —

VII.

Avolieden räiskyvä tuli on aurinkoakin armaampi pitkinä, pimeinä syyspuhteina, kun ulkona tuulee ja sataa ja lehdettömät puut suhisevat synkeätä syyslaulua.

Väki istuu hiljaisena puhdetöissään Iso-Marttilan avarassa tuvassa: rengeillä ovat työreet tekeillä, emäntä ja palvelustytöt istuvat surisevien rukkiensa ääressä, sormiensa nopeilla liikkeillä ujuttaen kuontalon pehmeän käärön lujaksi hohtavaksi langaksi, jota lyhdyn teräsnielu ahnaasti nielee ja pyörä kiivaasti rullalle pyörittää.

Pikku Tauno on päivän puuhista uupuneena kallistanut päänsä Annan helmalle ja nukkunut siihen. Lieden hehkuva lämpö on maalannut kosteat ruusut pyöreille poskipäille ja käsi pitelee unessakin lujasti päreestä tehtyä kolmio-ristikkoa, jonka Juho on äsken muovaellut hänelle.

Vanha isäntä, jonka jäsenkolotus on kokonaan kytkenyt vuoteeseen, lojuu miettiväisenä, kädet niskan alla, sängyssään ja katselee seinällä vaappuvaa valoa. —

Noin hän on nähnyt sen monen vuosikymmenen ajan tuossa tanssivan, illoin ja aamuin tupaa ja perhettä valaisevan, lämmittävän —

Vaan kauvanko saanee enää sitä katsella?

Haudan hiekkaisilla seinillä — mihinkä sitten suljetaan — eivät lieden lämmittävät valot väiky…

Siellä saa maata liikkumatta, ahtaitten lautojen väliin sullottuna, — eikä tunne, ei tajua enään niitä asioita, jotka elämää sulostuttivat: ei tuvan lieden lämmintä, ei piha-apilan tuoksua, ei lasten elämänhaluista hälinää — ei mitään! — Käsi on kylmä, — silmä sammunut, — ja kirstun kantta kiinnittää vahva, rautainen naula — huu! — Siihen asti on nopsajalkainenkin päässyt — ei etemmäs…

Mutta henkeä ei pidätä hauta, sen lentoa ei kytke karkea, keltainen sora, — se leväyttää kerran vaan siipiänsä, niinkuin lintu, ja kohoaa toisille kotituville, lämpöisemmille avoliesille! —

Sellaisia mietti vanha isäntä vuoteellaan.

"Kerropas nyt jotakin illan kuluksi, isä", virkkaa Anna.

"Mitäpäs minä nyt. — Eikö liene kerrottavani jo kerrottu."

"Isännän tarina varastohan on loppumaton!" —

"Loppunsa on kaikella ilman alla. — Mutta laittakaa pojat rekienne nokat vähän pystymmät, helpommin kulkevat ensitalven paksussa hangessa." —

"Mistäs isäntä vielä tietää minkälaiset ensitalven hanget ovat?" —

"Kuret lensivät kovin korkealla lähtiessään." Isäntä huokasee raskaasti — "Korkealla lensivät, korkealla." — Sitten kertoilee hän muistojaan runsaslumisista talvista, minkälaista oli milloinkin ollut ja minkänäköisiä muotoja talvi milloinkin oli talon ympärille muovaellut.

Aittarivin eteen se ainakin juoksutti pitkän, kaarevaharjaisen kinoksen, jonka lävitse joka talvi korkea seinäinen tunneli puhkaistiin.

Mutta kerran, kun lunta oli ollut enemmän kuin kolmena talvena yhteensä, oli se eräänä pyry-yönä haudannut pienen jauho-aitan aivan näkymättömiin. —

Karjakko kun aamulla oli mennyt lehmille juomajauhoja hakemaan, ei ollut nähnyt edes harjaakaan — ja työtä siinä oli tehty, ennenkuin aitan ovi oli hangesta löydetty. —

"Taisivat jäädä lehmät sinä aamuna suurusjuomatta…"

"Jäivät ne, — hyvä kun illakseen saivat." — "Pikku-Hilma pelästyisi sellaista nietosta ihan kuollakseen —"

"Höpsis! — 'Pikku-Hilma' ei olekaan arkalasta kotoisin." —

Anna on jo pitemmän aikaa ihmetellyt, mikä on Pikku-Hilman muuttanut.

Sillä ei ole tyttö enään entisensälainen. Nykypäivinä sattuu jo sellaisiakin hetkiä, jolloinka silmä ei enään naura, eikä kieli peiponlailla laulele. — Poskien rusokin on hiukkasen vaimentunut, — tosin hiukkasen vaan — ja huulten mansikatkin haaltuneet…

Kenties se on ohimenevää, jotain satunnaista, vähäpätöistä sairautta, arvelee emäntä ja kun hän jälleen, milloin navetasta, milloin kaivolta, kuulee tyttösen helähtävän laulun, tuntee hän ilon levollisuutta mielessään.

Herra varjelkoon hänen pihlajamarjaansa milloinkaan rypistymästä! —

Kauan sen jälkeen kun muut iltasin ovat vaipuneet unen uumeniin, valvoo Anna kamarissaan kauniitten käsitöittensä ääressä.

Lampun valo lähettää pitkän valojuovan pimeään pihaan — lähettää kauemmaksikin: pellon ylitse naapuriin! —

Sinne saapuu se väräjävänä säteenä ja väräjävin sydämin ottaa Ohrapään nuori isäntä sen vastaan. —

Se mustareunainen väärinkäsityksen pilvi, joka syyskesällä uhkasi heidän suhdettaan, on hävinnyt.

Avomielisyyden ensimäinen kosketus on sen hajoittanut.

Anna on nauranut sydämellisesti Antin kertoessa epäilyksistänsä:

"Voi, voi sinua mieletöntä poikaa!"

Ja Antti on ollut nolona, kun Anna on ilmoittanut lainanneensa opettaja Terholle muutaman summan rahaa, jota Terho oli pyytänyt, voidakseen viettää häitään, sillä hän oli ollut jo useampia vuosia kihloissa ja olisi täytynyt pitkittää kihlausaikaansa vieläkin, jos ei olisi saanut seisovaa lainaa asioittensa auttamiseksi.

"No kun minä luulin, että se mies viepi sinut kokonaan…"

Vaikka ulkona on syys liejuisine teineen, alastomine lehtoineen ja auringottomine aikoineen, on Annan rinnassa kirkkahin kevät — elämän ajan paisteisin päivä! —

Annalla on ollut aina sellainen tunne, ettei hän onneaan koskaan täytenä saavuta, lempeään milloinkaan heilimöivänä löydä…

Ja nyt! —

Nyt käypi onni avosylin häntä vastaan, lempi päivännousuna punoittaa! —

Antti on raitis kotiturpeen puskija.

Ja Antin silmä loistaa Annalle niinkuin tähti! —

* * * * *

Lokakuu on lopullaan.

Rannat ovat riitteessä ja maantie kovana niinkuin olisi se kauttaaltaan saanut kalliopohjan allensa. Karja on jälleen kytketty navettaan, Muurikin kello ripustettu liiterin naulaan hevosen ja lampaan kellon keralla ja talviset askareet ovat navettapihassa alkaneet.

Pikku-Hilma nostaa vesisaavia väkinäisesti, ponnistamalla, silmissä kaikenaikaa tuskallinen ilme —

Mennessään heinälatoon, vasikoille illallista noutamaan, huokasee hän raskaasti ja pyyhkäsee salaa huivinnurkalla silmiään…

Takaisin tullessaan näkee hän Antin puhuttelevan Annaa ylhäällä pihaportin luona, näkee kuinka reippailta ja huolettomilta ne kumpikin näyttävät — ja juoksujalkaa kiidättää hän heinäsylyksensä vasikkakarsinalle, pudottaa sen umpimähkään sinne ja jääpi voimatonna aitaa vasten nyyhkyttämään…

"Tuohan nyt lentää niinkuin päätön kana ehtivät ne vasikat nyt vähemmälläkin…" toruu Karjakko-Heta, jota Pikku-Hilma töytäisee mennessään, vaan ei hän huomaa tyttösen kuohuvaa mieltä, luulee tämän vaan vallattomuuttaan juoksentelevan, niinkuin ennenkin, kun on ollut monta kertaa suistua suinpäin navetan lattialle Pikku-Hilman vihurina ohi kiitäessä.

Sinä iltana ei Pikku-Hilma joudukaan ensimäisenä navettatöistä kartanolle.

Vanha Heta on jo kantanut monta sylyksellistä halkoja kyökin eteen, kun emäntä tulee ovelle ja kysäisee Hilmaa.

"Ka, eikös se vielä tullutkaan… eellehän tuo on aina ennen ennättänyt…"

Anna odottaa pitkän hetken tyttöä tulevaksi, vaan kun ei kuulu, ei näy, menee hän navettapihaan katsomaan.

Pikku-Hilma kyyköttää käppyrässä vasikkakarsinan aidan vieressä ja itkee, itkee niin että sydän on pakahtua…

Puolipyörryksissä viruu hän siinä, eikä huomaakaan Annaa, ennenkuin tämä nostattaa häntä kainaloista.

"Herran tähden, lapsiraukka, mikä sinun on!"

Pikku-Hilma hytkähtää, koettaa nousta, vaan lyyhistyy takaisin tilallensa.

"Pikku-Hilma, oletko kipeä —? Mikä sinun on —?"

Emännän äänessä on itkua ja hätää sekaisin.

"Sano, sano!" —

Mutta tyttö ei osaa sanoa sanaakaan — itkee, nyyhkii vaan…

Anna tarttuu uudelleen häneen, ja viepi hänet voimakkaiden käsivarsiensa varassa oven suuhun, jossa on valoisampi.

"Voi hyvä Jumala, kuinka kalpea sinä olet!"

Silloin tyrskähtää Pikku-Hilma lohduttomasti, painautuu nöyränä Annan jalkoihin ja hokee:

"Minä tahdon kuolla… minä tahdon kuolla…"

Kamala aavistus värisyttää Annan sydäntä ja pimentää hetkiseksi ilman hänen silmissään, kun hän kyyristyy alas itkevän viereen. —

"Emäntä, minä olen niin onneton…"

Sanat tulevat kiskomalla Pikku-Hilman suusta, mutta ääni tulkitsee estämättömästi kaiken sen, minkä sanat jättävät ilmaisematta…

"Kuka sinut on onnettomaksi tehnyt?"

"… Antti…"

"Antti! Perttilänkö, — vai —?"

Lause katkeaa emännän suuhun —

"Ohrapään…" kuuluu hiljainen kuiskaus.

"Ohrapään!" — kirkaisee Anna, ilma pimenee uudelleen hänen ympärillään, korvat alkavat suhista ja sydän jyskii vaikeroiden käsittämättömän tuskan kourissa.

— — Miks'et tule salama syksyn kolealta taivaalta, harmaiten pilvien povesta ja iske kerralla — —

Pikku-Hilma katsoo kyyneltensä lävitse emäntään. —

"Voi — voi, mikäs teillekin tuli!" —

Anna tulee hetipaikalla tuntoihinsa.

Näköjään rauhallisena taluttaa hän Pikku-Hilman tupaan, hoivaa hänet vuoteelle ja käskee lepäämän hiljaa että tointuisi. —

"Johan minä sanoin", selvittää hän, tuskaansa hilliten ja levollisuutta teeskennellen, "ettei ne nyt ole oikein Pikku-Hilman asiat, kun niin kauan navetan puolella viipyy." —

"Kipeäksikö se on kääntynyt?" —

"Niin sanoo koskevan, — vaan kunhan lepää rauhassa, niin ehkä se menee ylitse." —

Pikku-Hilma makaa liikkumatonna, silmät ummessa, kyynelten tihuessa vielä silmän nurkista, mutta kärsivä ilme suun ympärillä laukiaa hiljalleen. —

Tauno tulee vuoteen viereen, painaa kätensä tyynnyttävästi hänen otsalleen ja virkkaa:

"Elä yhtään hätäile — ole aivan huoleton, — kyllä sinä paranet, kun Anna-täti hoitaa sinua! Niinkuin minäkin paranin." —

VIII.

Anna kulkee koko illan kuin suossa. — Tuvan jykevät honkaiset siltapalkit tuntuvat hyllyviltä mättäiltä hänen jalkojensa alla — ja hän pelkää joka hetki vaipuvansa suon pohjattomaan silmään…

… Se suo leviää hänen ympärillänsä rannattomana lakeutena, se katselee häntä kauheasti mustilla, sammalreunaisilla liejusilmillään. Eikä sen ammottavien syvänteiden ylitse juokse ainoatakaan pitkospuuta…

Yö armahtaa vähäisen yksinäisyydellään, mutta sen pimeys soi lakkaamatta kuolinkellojen äänellä. —

Pim — pom — Pim — pom — Pim — pom — pom — kumajavat ne lakkaamatta, riippuen raskaina leijuvan lumipilven reunassa.

Annasta tuntuu kuin makaisi hän syvän veden pohjalla ja näkisi sen läpi pilvisen yön taivaan.

Samalla eroittaa hänen korvansa jostain kaukaa vaikeroivan pikkulapsen äänen ja hänellä on hämärä tietoisuus siitä, että nuo pimeän kuolinkellot soivat joko hänelle, taikka tuolle etäällä itkevälle lapselle. —

Mutta kummalleko — —?

Sinä yönä sataa ensimäisen lumen, mutta sitä on vain hiukkasen, niinkuin voiteeksi routaisen maan haavoille…

"Sanoitko sinä siellä Saranpään pellolla ruislaihon olleen liian tiheän?" kysyy isä aamulla Annalta.

"Sanoin…"

"No laskekaa nyt lypsylehmät sinne muutamaksi tunniksi laitumelle." —

Anna astuu kiireesti kujaa myöten edellä ja ammuen hölkyttelevät lehmät perässä. Niillä näkyy olevan aavistus jostakin odottamattomasta hyvästä. — Pellon veräjällä tunkeilevat ne maltittomina Annan ympärillä, eikä tämä ennätä puoliakaan veräjä puita irroittaa, ennenkuin ne jo toinen toisensa perästä loikkaavat tumman vihreälle, mehevyyttään tihuvalle saralle. —

"Syökää nyt…" sanoo Anna aitaa vasten nojaten. — Kuinka armahtavasti kolea syystuuli polttavaa otsaa hiveleekin…

Kotiin päin astuessaan kohtaa Anna odottamatta Antin, metsän rannassa. Iloisesti naurahtaa Antti jo etäällä ja heittää kirveen olalta toiselle.

"Hyvää huomenta Anna! — Aikaiseempaa sinä olet ensimäisenä talviaamuna liikkeellä!" —

"Minun hyvät huomeneni ovat olleet ja menneet. —"

Antti katsoo kummissaan Annan synkeätä muotoa.

"Anna!"

Anna ei voi, eikä tahdo pidättäytyä hetkeäkään, hänen tapansa on aina, vaikeimmissakin, toimia ripeästi.

"Mitenkä sinä olet menetellyt Pikku-Hilman kanssa — — ja mitenkä niin kurjasti olet voinut pettää mi-minutkin…!" hänen äänensä vapisee voittamattomasti, sortuen itkun ja nyyhkytysten rajalle… Antin kirves putoaa kolahtaen lumirintaiselle kivelle. —

"Sano!" —

"Herra Jumala, Anna, mitä nyt onkaan tapahtunut —?"

"Kuulithan, että minä kysyn sitä sinulta." Antin kasvot ovat niin valkoiset, kuin olisi viime yö satanut niihinkin lumen.

Hänen kätensä vapisevat, eikä hän uskalla katsoa Annaa silmiin.

"Sellainenko sinä olitkin!" — Anna kääntyy mennäkseen, kylmästi, ylpeästi, mutta Antti puristautuu kaksin käsin hänen ranteeseensa eikä päästä.

"Kuule, Anna, kuule!" rukoilee hän kuin hukkuva pelastustaan. — "Mitä minä lienen tehnytkin, tein hurjan mustasukkaisuuden vallassa… kun luulin, kun jo olin varmakin siitä, että toinen sinut viepi. —"

Anna hymyilee halveksivasti. "Luuletko että minä voin kunnioittaa sellaista rakkautta —?"

Hän tahtoo riuhtaista itsensä irti, mutta Antti puristaa kätensä vieläkin lujempaan. —

"Anna, enkö minä enää milloinkaan voi nousta sinun silmissäsi?" —

"Täytä velvollisuutesi."

Antti katsoo kysyen. —

"Pikku-Hilmaa kohtaan."

Silloin päästää Antti itsestään Annan käden, lysähtää, kuin lyötynä lumiselle kivelle ja peittää kasvonsa käsillään.

"Ja sinua minä en koskaan, koskaan —" ruikuttaa hän.

"Et milloinkaan!"

"Anna, minä en voi —"

"Johan sinä olet voinut!"

"Mutta minä en voi mennä Hilman kanssa naimisiin — — — ja nähdä sinua…"

Anna tekee kärsimättömän liikkeen käsillään.

"Antti!" sanoo hän sitten, hetken katseltuaan miehen masentunutta muotoa ja hänen äänensä soi melkein lempeältä.

"Jos sinussa on enää hivenekään ihmisyyttä jälellä, teet sinä sen, sillä se on sinun velvollisuutesi — niin, se on meidän velvollisuutemme. —

"Pikku-Hilma kertoi kuinka lämpimästi sinä olit kuvaillut hänen emäntänä oloaan Ohrapäässä…"

Ne sanat viiltävät kuin terävät puukot Antin korvia.

Omantunnon terävät puukot. —

"Anna Jumalan tähden minulle anteeksi…"

"Jos sinä anteeksiannolla tarkoitat sitä että me, Pikku-Hilman kunnian ja oikeuden päällitse tallaten, astuisimme vihille, niin — niin tiedä toki, etten minä milloinkaan voi sellaista askelta ottaa."

"Sekö on sinun viimeinen sanasi?"

"Ei aivan, — tahdon vielä lisätä sen, että sinun tulee kohdella hyvin Pikku-Hilmaa, kaiken elinaikanne — elä unhoita sitä!" — Sitten kääntyy hän menemään. Kylmänä, repivänä virtana kulkee tuuli autioitten peltojen ylitse. Se pistää ahnaan kielensä jokaiseen pienimpäänkin soppeen, — ikäänkuin peläten menneen kesän onnistuneen piiloittamaan niihin muistojansa…

Kun Anna tulee kotiin on isä yksin tuvassa.

"Isä —" sanoo hän silloin hiljaa ja painaa päänsä ukon syliin. —

"Mikä sinun nyt on lapseni —?"

"Niin isä, minä sanon vaan sinulle, ettei Iso-Marttilassa tule olemaan isäntää, niinkauvan kun minä olen täällä emäntänä…" —

"Mitä sinä sanoitkaan, Anna!"

Mutta Anna ei sano enään mitään, painaa päänsä vaan lujemmin isän polvea vastaan, vuolaan kyynelvirran päästessä valloilleen — — —

Hiljaa, hyvin hiljaa, hivelee isä hänen tukkaansa…

* * * * *

Niinä päivinä saapuu kirje Paavo Martikaiselta Amerikasta. Sen jokainen sana henkii heilimöivää elämän iloa ja kertoo miehen täydelleen vapautuneen siitä kalvavasta tunteesta ja "tympäisevästä liasta" joka hänet lähtönsä edellä oli masentanut — —

"Muutama viikko sitten kirjoitin Aliinalle ja pyysin häntä, — jos hän voipi kaikki entiset unhoittaa, — tulemaan tänne luokseni.

"Ja hän tulee!

"Pyysin hänen tuomaan Tauno pojankin tullessaan, jos et sinä välttämättä tahdo pitää häntä vielä luonasi", kirjoitti Paavo.

Anna huutaa hetipaikalla Taunon pihalta sisään, istuttaa pojan polvelleen ja sanoo:

"Isä kutsuu Tauno-poikaansa luoksensa, sinne kauvas, vieraaseen maahan, — tahdotko lähteä?"

"Lähteekös tätikin?" —

"En. Minä olen aina täällä kotimaassa, — täällä Iso-Marttilassa." —

"Sitten olen minäkin täällä", päättää varmasti pikkuinen mies.

Anna painaa lämpimän suutelon pojan poskelle, eikä henno laskea häntä sylistään pitkään aikaan — — Hänelläkin täytyy olla joku, jota rakastaa! —

"Ja kuulehan isä! — Iso-Marttila ei sittenkään, nimellisestikään, luisu pois Martikaisen suvusta, kun Tauno, minun jälkeeni, ottaa isännyyden täällä", sanoo hän voitonriemuisalla äänellä.

"Sen sinä toki ostit kovin kalliilla hinnalla…" hymähtää ukko hellivästi.

Uusi oluttehdas.

Se seistä törötti kuin mikäkin herraskartano, kauniilla kuusikkokummulla, maalattuna ja kaksikerroksisena, kohottaen kaitaisen, rautalankojen tukeman torvensa yli puitten latvojen ikäänkuin huomauttaakseen yliherruudestansa paikkakunnalla.

Tehdasrakennuksen pohjoispuolella, rehevimmän kuusikon sylissä, piilottelihe suuri, tiilinen kellari, jonka raudotettu ovi oli yhtä vahva ja vankka kuin lääninvankilan portti. Mutta talletettaviaan ei se yhtä itsepintaisesti sulkenut holveihinsa, päinvastoin avautui se suurella riemun rytinällä joka kerta, kun suuret olutkärrit ajettiin sen eteen kuormitettavaksi, taikka tuli yksityisiä paikkakuntalaisia, jotka kantamalla veivät olutkorinsa, joko koteihinsa taikka läheisen metsän siimekseen nautittavakseen.

Se, — uuden oluttehtaan kellarin ovi, ei milloinkaan tylynä sulkeutunut, kun vaan joku tuli vaatimaan sen talletettavien vapauttamista. Sen ei tarvinnut, niinkuin vankilan portin, odottaa mitään erikoista määrähetkeä avautuakseen, sillä se, vastoin tuhansien vakaumusta, oli varma siitä että ne annokset mitkä sen kynnyksen yli kulkivat, eivät olleetkaan mitään yhteiskunnalle vaarallista ainetta… Mutta useat paikkakuntalaiset, varsinkin työmiesten vaimot, olivat asiasta aivan päinvastaista mieltä. Sillä juuri heidän kodeissaan näyttäytyivät seuraukset surullisimmilta. —

Jo silloin, kun uuden paljonpuhutun oluttehtaan perustöitä alotettiin, lepäsi Aholanrannan Marin otsalla alituinen huolen pilvi ja se, mitä hän jo silloin ennusteli, toteutui, sittemmin ajan kuluessa täydelleen.

Hän oli kohta kymmenen vuotta elellyt Aholanrannan pikkutorpan emäntänä ja ollut aina tyytyväinen päiviinsä, joskaan ne, suuren lapsijoukon keskellä, eivät liian loistavia olleet. — Mutta mies oli ahkera, hyväluontoinen ja säännöllinen ja ne ovat aina arvaamattomia etuja avioliiton kivilouhimolla. — Tosin hänkään ei ollut täysin raitis — sellaista oli tuskin yhtään paikkakunnalla — vaan siitä huolimatta oli perhe-elämä täysin onnellista, sillä Mari saattoi antaa anteeksi ne harvalukuiset "pöhnät", jotka Tuomas itselleen hankki vuoden vieriessä. — Lähin kaupunki oli muuten moniaan penikulman päässä, joten viinan hankinta sieltä saattoi tapahtua vain aniharvoin, suuremmiksi juhliksi. — Silloin tapahtui sen osto "yhtiössä", siihen ottivat osaa niin isäntämiehet kuin torpparit ja rengitkin… Se oli osuustoimintaliikettä, täysin perehtynyttä siinä muodossa, vaikkei muilla aloilla vielä ottanut orastuaksensakaan. — Tapahtui tavallisesti että joku isännistä lähetti torpparinsa "päivätyöstä" tälle kaupunkimatkalle, joka tavallisella ajalla ja kelillä kesti kello neljästä aamulla seitsemään tai kahdeksaan illalla, mutta lähetettävä ymmärsi asian aina luottamustoimeksi ja siinä se sitten tuli koko kylänkin tarve tuoduksi… Eikä nämä harvalukuiset kerrat kyenneet järisyttämään rauhallisen paikkakunnan siveellistä eikä aineellista pohjaa. —

Uusi oluttehdas sen sitävastoin kykeni tekemään. —

Alussa sen vaikutus näytti tosin viattomalta ja vähäpätöiseltä, niin että ainoastaan ajattelevimmat ja kaukonäköisemmät saattoivat huolehtia siitä, mutta mitä pitemmälle aika kului ja olutkorien kanto tiheni, sitä suuremmaksi kasvoi tyytymättömien luku, sitä katkerammaksi vaimojen valitus. — —

Aholanrannan Mari ei milloinkaan sättinyt miestään, vaikka tämäkin yhä useammin alkoi istua tovereittensa seurassa olutkorin ääressä. Sopivissa tilaisuuksissa koetti hän vaan saada Tuomaalle selväksi mihinkä tämä tällainen elämä lopulta vie ja mihin se jo on vienytkin.

"Luuletko että tuo on hyväksi esimerkiksi lapsille?" kysyi hän. "Mitä ne oppivat arvelemaan isästä, joka jo lyöpi laimiin työpäiviäkin, kätkeytyäksensä metsään tai saunan nurkkaan juopotteluhommissa."

"Eihän ne lapset ole sitä näkemässä — sen varan olen kuitenkin pitänyt."