V
Reading edition
Toiset routavuodet
Lapin tarkka.
I.
Tuikkii tähdet pääni päällä: ilta lie vai aamu täällä?
Kulkee mailla kukkalemut: syksyn lie vai kevään kemut?
Häilyy kuutamossa huntu: elämän vai tuonen tuntu?
Kova kaikuu kannel ajan: alkajan vai lopettajan?
II
Kysyn tuota, tunnen, tutkin, katson noidan kaukoputkin.
Katson vanhat, katson nuoret, monet raukat raakunkuoret.
Miss' on helmi heimon surun? Tuolta täältä löydän murun.
Nää en ehjää enkä pohjaa. Hetken oikku kansan ohjaa.
III.
Puhuu tähdet päällä pääni: "Auringon on kuultu ääni.
"Kesää kohti kuljetahan puhki takatalven pahan.
"Elämään on miete mielten kautta kuolon pihtipielten.
"Alkamaan on auki rata Suomen valtaa valoisata."
IV.
Yhtä tutkin, etsin tuota Suomen suuren valtavuota.
Eikö saa jo ilmi sana, Lapin loihtu laajempana?
Tummempana Turjan mahti, vankempana vuorten vahti?
Rohkene jo Suomen rotu, omaan vapauteensa totu?
V.
Puhuu tähdet päällä pääni: "Vapauden on kuultu ääni.
"Ilta meill' on muukalainen, aamunkoitto kotimainen.
"Täyttyy vuosisatain takaa kansan haave harras, vakaa:
"Olla kerran oma tupa, siinä oman onnen lupa!"
VI.
Kevähästä kertoo taivas. Maa, mik' on sun syksyvaivas?
Kohti länttä, kohti itää Suomen suuren seista pitää!
Kesken kahden vieraan verta tohdi itses olla kerta!
Kahtianne kalvan hurma tai on tullut Suomen surma!
VII.
Huokaa maasta Mannun henki: "Tunnen opetuksen senki.
"Oli aika unelmoida, ois nyt tehdä, oisi voida.
"Olla verin, olla vastoin, mitä taatot hengen taistoin.
"Suora oisi suunta ajan, vaan on Suomen sielu hajan."
VIII.
Yhä tutkin, etsin, kysyn. Epäilyksen lasna pysyn.
Miss' on suomalainen aate, on kuin yllä lainavaate.
Missä suomalainen veri siinä ajan henki eri.
Turhaan katson kansan pohjaan. Oman tieni itse ohjaan.
1908.
Maan hädässä.
Hymni.
Vapaa syntyi Suomen kansa, muistaa vanhaa vapauttaan, lauluissansa korven kansa valtas meille vapaan maan.
Väinämöisen laulun laine vyöryy kautta maailman, taipuu aine, nousee maine maasta hengen voittoisan.
Vaikka tuiskii talvi lunta, paljon painuu alle jään, näkee unta kansakunta ijäisestä itsestään.
Uusko uhkaa Suomen surma? Taasko tarpeen mahti maan? Tulkoon turma taikka hurma, kaikki yhteen kuulutaan!
Tuima tääll' on kehto, hauta, sankka saartaa pohjan yö, tääll' ei auta, miekka, rauta, auttaa aatos, tarmo, työ.
28. II. 10.
Suora sana.
Maa, jota myrskyt ja ukkonen lyövät, jota omat koirat ja vierahat syövät, kansa, sa valheen ja tuhmuuden vanki, aivoissa ahtaus, sydämessä hanki, sulleko soisi nyt soittoni kieli? Ei! Sulle liian on täys tämä mieli.
Aika, sa ankara, hallainen, nurja, aika puolisivistynyt, pieni, karsas, kurja, hetki ilman intoa, hengen aateluutta, arkipäivä, suosiva keskinkertaisuutta, sulleko kaikuisi sieluni soitto? Ei! — — Sinä soitat. — — Sun on täällä voitto.
Europa, kaukaa katsova meihin, maan polon tuskahan, kansan kyyneleihin, Englanti, lain koti, yksilön suoja, Saksa, tiedon tyyssija, Ranska, valontuoja, teillekö laulaisin taakse taivonrannan? Ei! Teihin saakka ei lauluni kanna.
Niinpä laulan itselleni, oman iloksi illan, suuttumuksen syvyydestä laitan sinisillan, vihan pyhän pyörteistä nostan nuoren haaveen, synkän niinkuin sydämeni, oudon kuin aaveen: — — Totuus! Sun ääntäsi täällä ei kuulla. Hyvä, siispä soikaamme yhdellä suulla!
Sana suora, minne on mennyt se meiltä? Sana kaunis, kaiu et Suomen saloteiltä. Sana paljon käytetty, poljettu lokaan, polkijaisi kantapäähän pistä haava okaan! Totuus, seiso sivullani! Iske, salamoitse! Ei! Eipä kuollutta kukaan eloon loitse.
Tiedän sanan toisenkin, suuren kuin meri, missä se soi, siellä sykkää sydänveri, siellä liput liehuvat, torvet, rummut raikaa, kansat kaikki hengähtävät, tehdään uutta aikaa; — — — Vapaus! Sa tääll' olet vain sana turha. Tule, ennen taistelo kuin salamurha!
Ei ole taistoa, missä ei miestä. Kantanut suotta ei Suomi orjan iestä, aatteilla, tunteilla tääll' on orjanleima, outo jalon ylpeys, elonriemu reima. Miksi suuta halkaista täällä sanoin suurin? Orja, olet kytketty maahas ikijuurin!
Niinpä kuule, taivas, kun heimoni kiroon, kuulukohon kurjan huuto Karjalahan, Viroon, kaikkialle, missä kaikuu Suomen sukukieli, missä leikkii orjanlapset, laulaa orjamieli… Ei! Ei! En kirota ma saata kantajaani, ethän ole emintimä, olet oma maani.
Oisi monta muutakin sanaa suurta, soipaa, meillä hevon helyjä, mut muilla kaikkivoipaa, meillä kullan kukkasia, tyhjää ulkokuorta, muualla musertavaa, täyttä, ikinuorta: Ihmisyys! Ihanteet!… Ei, en viitsi, jaksa. Mitä on ne, ellei niitä elontyöllä maksa?
Elontyöllä tuimalla, jokahetkisellä! Sydämessä suuri usko kellä tääll' on, kellä? Kuka täällä täyttää, kun kaikki täällä lupaa? Kuka tohtii maassa kiinni luoda tuulentupaa? Kuka täällä itseään ja muita kunnioittaa? Sanokaa! Ja hälle kaikki kannelniekat soittaa.
Pelastakoon itsensä, ken voi, ken tahtoo! Parhaan täten kantaa heelmän hän myös muiden yrttitarhaan. Tehköön työtä yksin, yössä, ystävittä, työnsä tuloksista vaikk'ei koskaan valkeneisi yönsä. Tehköön, mit'ei tekemättä jättää voinut! Hälle hiljaa virren viritän ma niinkuin ystävälle.
13. XI. 10.
Karjalan kannas.
Uudenkirkon ja Kiven- navan asukkaille omistettu.
Karjalan kannas on vartiopaikka, Karjalan kannas on kaunein paikka seisoa, kaatua, suuttua, surra, vaan ei vierahan kakkua purra, ei olla pajarin poikien orja, vaan olla vapaa, suora ja sorja, uskoa oikeuden voittavan voimaan, toivoa tuomion torvia soimaan, Karjalan kannas on teidän, Karjalan kannas on meidän!
Maa meill' on yksi ja yks meillä veri, heillä on kansa ja esivalta eri, yks meill' on Suomi ja sama meillä rotu, emme me uusihin isänmaihin totu, muistamme maammojen kultaista kieltä, haastamme harmaiden taattojen mieltä, poljemme peltoa perkkaamaamme suojassa lain sekä Suurruhtinaamme, emme me rajan yli ryntää, tahdomme kylvää ja kyntää.
Karjalan kannas on vaikein paikka, Karjalan kannas on kunniapaikka taistella Europan silmien alla, vastata sortohon vapautumalla, kilpenä torjua, kalpana estää, Uusikirkko seisoo, Kivennapa kestää, Metsäpirtti auttaa, Rautu on rautaa, vielä ei kaiveta Karjalan hautaa, Karjalan kannas on teidän, Karjalan kannas on meidän!
27. VIII. 11.
Vapaa mies.
Vapaata miestä vangita ei voida väkivallalla, ei kalvalla, ei kahleilla, ei mahtisanalla; kun kaikki maahan kukistuu, hän seisoo niinkuin korven puu, ja kun hän kaatuu, kaatuissaan päin sortuu sortajaan.
Se vasta, vast' on vapaa mies, ken oman luoda tiensä ties keskeltä elon kuohujen ja ajan aatteiden; ei häntä vallat horjuta, ei joukon oikut orjuuta, hän yksin yönkin halki käy, kun tähteä ei näy.
Ja vasta vapaa mies on se, ken tyynnä lausuu Tuonelle: "Ma kuolla voin, mut kuole ei, min eestä työtä tein." Ei kuolema lie ankarin; on kuolo seppel sankarin, kun vaatii häntä vakaumus ja ihmis-oikeus.
1911.
Uusmaalaisten laulu.
Eteläsuomalaiselle Osakunnalle omistettu.
Uusmaan urhot, jäämit jäykät, lapset raisun rannikon! Maassa meill' on juuret vankat, tahto taivahalta. Oisko meissä orjan leima, ollaan kansa Kullervon!
Riemukseen ei meitä riistä, sorra sortovalta. Seiskaa paadet, paikallanne! Toisianne turvatkaa! Vaaran tullen vainolainen valkamiinsa survatkaa! Kahden puolta Suomenlahta kukkii kaunis kansa, maa, suuri Suomenmaa!
Saarten sulhot, nienten neiet, kansa suuren kaupungin! Ahkeroikaa, aivot Suomen, suurta tehdään hiljaa. Viron viittoo heljä heimo, itkee vaimot Inkerin. Meidän täss' on kyntö, kylvö, vieras korjaa viljaa. Rajatonta rakkautta vaatii taisto kansojen. Uusmaa, joudu johtajaksi! Saat sa paikan parhaan sen. Taas on tarpeen Väinämöistä, haahta sankar-haavehen; Suomen vapauden!
1911.
Viipurin vartio.
Motto: Siellä on vapauden haaveilo haikein, missä sen puolesta taisto on vaikein.
Suomen lukkona vanhastaan, vieläkö varjelet synnyinmaan, sytytät toivoa, uskallusta kesken yötä ja taantumusta; miehet meillä jos moiset ovat, silloin turhat on tuulet kovat, silloin seisovi Suomen laki, silloin herra on herrallaki, sortaa ei esivalta saa; silloin seisovi Suomenmaa.
On kuva, painuva sydämeen: saapuvat juristit salkkuineen, tuodaan tuomalla toiset herrat, itse lain-tutut kymmenkerrat, syyttäjät pöytäkirjaa pitää, vastapuoli ei vastaa mitään, toisille painetit arvon takaa, toisille vain omatunto vakaa, vala vannottu Suomenmaalle, Suomen laille ja Ruhtinaalle.
On näky toinen juhlallinen: istuu rykmentti iloiten, kunniavieraana kunnian miesi, jonka he syytetyksi jo tiesi, juttu juoksevi, viiniä tuodaan, varmaan Keisarin maljakin juodaan, järjestysvalta ei neuvoa tiedä, tahtoo rykmentin vieraan viedä, vangita Viipurin kaupunginpään; Keisarin upseerit estävät tään.
On kuva kuuluisa kolmaskin, piirtyvä kansan mielihin: maaherra, valvoja järjestyksen, puolella vääryyden, villityksen, lain ylin turvaaja turvanansa! Hälläkö myös vala vannomansa? Ei! Hän on vannonut hallitsijalle olla kunnia armeijalle, oikeuden suojaksi miekkansa käyttää. Näinkö hän tuon pyhän tehtävän täyttää?
Voi virat vaipua, maat voi hukkua, vaan ei kansojen omatunto nukkua, siellä on vapauden haaveilo haikein, missä sen puolesta taisto on vaikein. Viipuri! Seisot kuin kallio meressä, seisonut ennen jo tulessa ja veressä, kertoa voivat sun muurisi harmaat isänmaan kohtalot kolkot ja armaat; Viipuri! Et sinä sortua saa. Jos sinä seisot, seisovi maa.
14. IX. 1912.
Mies mieheltä.
Mies mieheltä, mies mieheltä soi taisto nyt kautta maan; kenet taisto kaas, hän nousee taas, ei petturi milloinkaan. On kansojen oikeus ijäinen, myös oikeus kansan tään; jos seiso ken ei eestä sen, hän kuollut on eläissään.
Mies mieheltä, mies mieheltä väkivalta nyt maahan käy; on Suomen yö, on yössä työ, ei aamun toivoa näy. Kun kansan parhaat kahlitaan ja kansa onneton ei estää voi, vain kestää voi, se kärsimystä on.
Mies mieheltä, mies mieheltä maa sankareita luo; se ainoo on säde auringon, mi lohdutusta tuo. Mut voi, että poiat oman maan vieraalle heitä vie, ei vuoksi muun, vain palkan, suun — se tuska tuimin lie.
Mies mieheltä, mies mieheltä lähestyy turmio, Maa silvotaan, laki poljetaan, on poljettu kauan jo. Joka kansanjänner vireesen, muu tässä auta ei, työ yhteinen, tuhatkertainen, tai surma Suomen vei!
Mies mieheltä, mies mieheltä lyö tunteet kytketyt. Kukin paikallaan, kukin kohdastaan on maansa muuri nyt. Kun sulho jättää morsion, kotinsa harmaapää ja eestä maan käy vankilaan — ken silloin kylmäks jää?
Mies mieheltä, mies mieheltä pyhä lippu siirtyvi. Monet taisto kaas, se nousi taas, taas pilvihin piirtyvi. Taas ylpeät olla saatamme. Maan kansat: kunniaa! On vaatteessa sen sana vapauden, sitä suojaa Suomenmaa.
1913.
Magna Charta.
1863-1915.
Tuo tottako ois; oli meillä kerran kansa, vapaa kansa vallassansa, ja kansalla hallitus, mi tajusi sen tarpeen? Ja ettäkö maalla ois mahtaja ollut, mi suureksi tullut on vuoksi sydämensä ja suuren lempeytensä ja huolen, jolla liensi hän haavoja arpeen? Tuo tottako ois?
Ei olla se vois; näät silloinhan oisi olot kaikki täällä toisin ja kaikkihan seurais sen aurinkorataa; ovat kansojen hengen ja elon siemenjyvät esivallan teot hyvät, ja häirinnyt mikään ei täällä ijäst'ikään ois ruhtinaiden onnea ja kansan vuosisataa? Totta olla jos voisi
Ja maahanko ois myös Magna Charta luotu ja tänne vapaus tuotu esivallan oman käskyn ja määräyksen mukaan? Ja ettäkö vahtinut järjestysvalta ois sitä yltä, alta, ja laki yksin täällä ois ollut vallanpäällä ja tohtinut loukata ei sitä oisi kukaan? Se tottako ois?
Ei olla se vois; näät silloinhan täällä ois turva tuulissäällä ja silloinhan täällä kai oisi vapaa kansa; kun kuulemme tuosta, se soi kuin kaunis laulu, se on kuin kaunis taulu, mi sydämiä syttää, mut murhemielen jättää — ja nyky-oIot näyttää tosi karvassansa. Totta olla jos vois!
Josp' uskoa vois, maan hallitus että ois vielä maan hyöty ja että vapaus lyöty vois turvata oikeuden, lempeyden mahtiin, ja että elo kansojen kävis lain mukaan, jot' ei loukkaisi kukaan, joka on omatunto, on esivallan kunto, ja että ajantieto löis sydämien tahtiin! Josp' uskoa vois!
Olot täällä toisin ois, ois Suomi suuri, vankka, ois vartio sankka ja varmaankin valtakunnan kruunussa helmi. Mut vainovuodet tulleet on tuimat ja kovat, ne vienehet ovat tuon meiltä lapsen-uskon ja elon aamuruskon ja toivon, mi kauniina karkeloi ja telmi. Josp' uskoa vois!
1913.
Joulu Krestyssa.
Pian soivat joulukellot kaikkialla, Jumalan rauha kulkee kautta maan, näkymätönnä joka äkkunalla jo joulutonttu tanssii tanhuaan. Mut mustat on vankilan muurit.
Jo siskot siskoihinsa yhtyy, taatot taas perhepiireihinsä sulkeutuu, ja maammo muistaa monet joulu-aatot, kun kukki itsellekin ilonpuu. Mut kolkot nyt on kodit Suomen.
On ilo poissa. Muistuu meillä mieleen ne miehet, jotka väärin vangittiin, ne kodit, joissa jäänyt ovenpieleen on jouluksikin suru synkkä niin, että kynttilät tahdo ei tuikkaa.
Ja he ei sentään ole tehneet muuta kuin minkä tekee joka kunnon mies, he suojanneet on Suomen joulupuuta, meill' että oisi oma kotilies, isänmaa, emonkieli ja laki!
Nään heidät selvään. Tunnen heistä monta. Jokaisen käteen käydä tahtoisin, sanoa — sana kuink' on arvotonta! — ei, hiljaa ehkä pois ma hiipisin ja virkkaa voisi en mitään.
Ma tiedän; tunteet politiikan vaa'ssa ei paljon paina, ehkä sentään vähän. Mut tiedän myöskin; ellei tunteet maassa nyt liiku, ei meist' ole elämähän, vaan käyköön kaikki kuin käykin!
Ne kunnon miehet! Isät, äidit heidän, jo kuolleet taikka vielä elävät, jos kenenkään, on tässä kiitos teidän, tuhannet teitä tänään kiittävät, kun annoitte urhoja maalle.
Ja mieleen heidän kun te istutitte tuon tunnon, että oikeus on pyhä, ja siinä uskonnossa kasvatitte nuo miehet, jotka siihen uskoo yhä, ja joista vuossadat kertoo.
Ja lapset, joill' on onni olla heidän, te saitte muiston kadehdittavan, tiedätte: Suomen vastaisuus on teidän, sen isät loivat yössä vankilan, ja huonommat liene ei pojat.
Sanoinko, kolkot kodit Suomen oisi? Ei, joulurauha kulkee kautta maan. Iloa eikä itsetunto loisi, me että kunnon kansaan kuulutaan? Ja siitä me kiitämme heitä.
Ja kolkko heille oisko Krestyn koppi? On heillä sentään jouluseuranaan se hyvän omantunnon vankka oppi, joll' on he nostanehet Suomenmaan, kun meilt' oli usko jo mennnä.
Palavat heille kaikki kynttilämme, jokainen kuusi heille kumartaa, soi syvimmällä meidän sydämissämme kuin jouluvirsi sana: isänmaa. Mut kunnia, kunnia heille!
20. XII. 13.
Hautaus.
Eellä ensin risti puinen, sitten pappi partasuinen.
Sitten ruumisvaunut, sitten lyhyt seura saattajitten.
Sekin kylmä, virallinen, vaikka varsin toverinen.
Soittokunta sotilaita! Ken nyt matkaa kuolon maita?
Painettien kylmä kärki vastaa, jos ei keksis järki.
Kuka? Yksi miljoonista valtakunnan kasarmista.
Puhuu tuima pohjatuuli, siintyy soittajankin huuli.
On nyt aamu uudenvuoden. Tuonko tuli myötään tuoden?
Näky vaiko vertauskuva? Ei! Vain taulu unhottuva.
Hautaa vain nyt valtakunta poikaa kesken pohjan lunta.
Nimetöntä, suurta lasta kivääriä kantamasta.
Marssimasta maita, soita, elon lyhven louhikoita.
Vierryt lie hän venäjältä. Täällä päättyi päivät hältä.
Kuka? Yksi miljoonista takin harmaan kantajista.
Niistä, joiden hartehilla mahti maan on mahtajilla.
Soitto soi niin suruisasti. Katson kadun päähän asti.
Itkettäis, jos ilkeis. Huuli vavahtaa, käy pohjatuuli.
Siittää sydän mieltä monta, rakkautta rajatonta.
Myötämieltä miljoonien lumen alle painuvien.
Uunnavuonna 1914.
Kansalaisseppel.
Leo Mechelinin muistolle omistettu
Varmaan hän oli myötäsään soutajaks luotu, otsalla onni, sielussa sointu ja rauha; sorjemmin sous hän, vaikk' oli vastasää suotu, koittanut konsana vaikka ei lepo lauha. Myrskyssä seista hän tahtoi, taistella tohti ja mahtoi, työmies kuin ei kukaan, johtaja, tempaaja mukaan, mestari muodon ja sanain, kyntäjä valtaisten vanain, hän, Päämies, min haudalla sorrettu kansa voi vieläkin muistella vapauttansa.
Taiteita suosi hän, tieteitä viljellä ehti, kansansa yhteys ain oli mielessä hällä; kaunista kauniimpaa ei laakerilehti kansalaiskuntoa kuin oli miehellä tällä. Korkeinna kaikista muista kumpunsa kunniapuista, myrskyt kun mylvii ja raastaa, puu yhä oikeuden haastaa, laulaen lain ikikieltä, miettien sankarin mieltä, Päämiehen, min haudalla sorrettu kansa voi vieläkin toivoa vapauttansa.
Pystynä kulki hän: tiensä ja määränsä tiesi, kaiutti kansansa oikeutta kuin jalopeura; kunnian soi hälle ystävä kuin vihamiesi, kolme miljoonaa oli sankarin seura. Sortajan suut hän suisti, kaukaiset maat hänet muisti, muodoissa lempeetä, mutta aatteissa karkaistunutta poikaa pohjolan peräin, miestä miekankin teräin, Päämiestä, min haudalla sorrettu kansa voi vieläkin vannoa vapauttansa.
Harmaa on taivas, halla mielihin hiipii, raskaina riippuen itkevät puut sekä pilvet; kuoleman tuuli kansamme toivoja riipii, mutta kummuista kaikuvat kalvat ja kilvet. Kuulkaa! Se Suomen on soitto! Tuomiopäivän on koitto! Nousevat paatiset parmaat, veisaavat vainajat harmaat voittoa Väinölän rantain, urhoa kilvellä kantain, Päämiestä, min haudalla sorrettu kansa voi vieläkin leimuta vapauttansa.
26. I. 14.
Vapaus.
Oikeuden marttyyreille omistettu.
Jos on suurta tehty missä, sit' on tehty sydämissä, kautta tarmon, kautta kunnon, hyvän kautta omantunnon; siell' on Suomen juuret meillä, jotka kestää elon teillä, kestää, vaikk' on vaara vakaa, kuuluu vuosisatain takaa.
Terve teille, Suomen suuret, joill' on synnyinmaassa juuret, syvät niinkuin Suomen puilla, syvemmät kuin meillä muilla; kuka enin kärsi, vasta häll' on tieto maailmasta, tunto isänmaankin oman, armahan ja onnettoman.
Vapaus, sana meille soipa, Väinön virsi kaikkivoipa, kauas kuulu, kauas kaiu, Suomen rantamilla raiu! Vapaus, teille vankilasta, muille kerran koituu vasta, koska heilii vapaa henki alta Suomen surujenki.
1914.
Neljäs käsky.
Kalevala-päivän johdosta 28 p. helmik. 1914.
Kaukana, kaukana kansan on syntymäjuuret. Tuskin isää, äitiä muistavi kukaan, varsinkaan jos ei ole olleet ne suuret, jos eläneet vain korvessa kontion mukaan, Kaikk' unohtuu; myös kansojen kauneimmat virret. Pois lahoaa kodin yhteisen korkeimmat hirret; jäljelle jää vain vaistojen yhteisten touko, Väinölä, jonka ei urhoa ampune Jouko.
Korvesta tultiin, kuultihin myös kodin kuusta, kauniimpaa ei laulua laulettu koskaan; ei runo raiu nyt pyhän pihlajan puusta, raikuvi myrskyjä rautaisen vuossadan, joskaan emme me ijäti inhasti uskoa saata, ettei kauneus kerran kaitsisi maata, sois pyhä virsi vieläkin henkisen mahdin, sois yli tykkien jyskeen ja ratsujen tahdin.
Untenko kansa? Siinä me uskossa kuollaan. Ei meitä auta höyry, ei sähkö, ei lento. Siinä me surraan, siinä me huomenet huollaan, siinä on myös vesa toivomme kultainen, hento. Muistako sitten jälkehen jäänehet liemme vai muut meistä, sen uskon me hautahan viemme; ei sovi ihmisen olla ihmisen herra muulla kuin hengellä vain, kuin Väinämö kerran.
Hulluuden kansako? Sitten on elo turhaa! Sitten ne harhausi taatot ja taattojen haaveet! Mutta niin kauan kuin on väkivaltaa ja murhaa, kulkeva haudoilla on esikansamme aaveet, etsien vieläkin virttensä armasta aikaa, lempeyttä luonnon ja tahtonsa valtiastaikaa, soittaen korviin maailman mahtavienki korkeutta, jolle outo on tään ajan henki.
Kaiken kansan laulu.
(Kantaatista "Väinölän väki").
Vaarass' on taattojen tanner, vaarassa maammojen manner, onni ja vapaus maan!
Raikuvat tornista torvet, vastaavat Väinölän korvet: Suomea suojelemaan!
Vaarassa on kotikieli, on laki oikeamieli, on isä, äiti ja laps!
Katso, jo rientävät uuteen kaikk' asevelvollisuuteen, vanhuskin harmajahaps.
Vaarassa on suku Suomen! Koita ei konsana huomen, voiton jos saa vihamies.
Vartion hetki on lyönyt, vaikea eessä on työ nyt, tiedätkö paikkas ja ties?
Vaarass' on valtion pylväät, toivomme, muistomme ylväät, viljelys vanhempien!
Haihtuvi haavekin orjain. Maailma on oma sorjain, valpasten, vapaiden!
1914.
Airut.
Yli vyöryvän veen, yli myrskyisän maan uros rientävi raisulla ratsullaan. — "Mihin kiire sun, mies?" — "Minä viestiä vien." — "Kuka itse sa oot?" — "Joku joukosta lien."
— "Mihin? Mistä?" — "Ma tiedän vain matkani pään, kun joutunut muuta ma en kysymään, ma tehtävän sain, polun äärettömän, näet kirkkautta kohti mun kiirehtivän."
— "Ja matkasi milloin jo alkanut on?" — "Ajan aamussa uskoin jo aurinkohon!" — "Siis päivänkö linnoihin päättyvi ties?" — "Niin totta kuin oon pyhän auringon mies!
"En tahdo, en voi epäonnistua! Ma tiedän, mun viestini turvaa mua, se on hyvä, se on hyvä! Siks riemuitkaat mun kanssani maailman kansat ja maat!"
Hän rientää, hän kiitää, hänt' enää ei näy, Mut kansassa synkeä kertomus käy, hän määräänsä pääsi, hän paikkansa löys, ja palkkansa hänen oli pyövelin köys!
Mut hetkellä, jolloin hän hirtettiin jo vapauden virsiä veisattiin. Kuka oli hän? Haihtuja helmahan yön! Hän vain oli ajatus alkavan työn.
Mitä miehestä muuta ois virkkaminen? Hänen kertoivat kotiinsa saapunehen yli myrskyisän maan, yli vyöryvän veen, pyhän Jumalan leimuavaan sydämeen.
Syksyllä 1915.
Suomen päivä.
Soi päältä Pohjan sankean nyt taika talvi-yön, maan kaiken kautta ankean lyö liekki laulun voittoisan kuin tähtikalpa Väinön-vyön tai mahti hengen työn.
Jo rauta, vaski vaipuvat, kun kultakannel soi, yön tahdot julmat taipuvat ja vainon haamut haipuvat, suur' Rakkaus, min Tieto toi, myös Suomen päivän loi.
21. II. 17.
Suomen linna.
Turja, tuulien kuningas, puki päälle vainopaidan, suki varsansa valion, huuti heimolle vihurin: "Hoi, miehet, ulos urohot, läkkän kaikki katsomahan Suomen peltojen periä, liepeitä Suvannon linnan!"
Pakkanen, Puhurin poika, iski kahta kämmentänsä, tempasi teräskurikan: "Siispä saamme nyt tapella!"
Routa, ruhtinas nevojen, nuoremmalle noin nimesi: "Viel' älä liikoja iloitse, eessä on tuhannet turmat!"
Toki suorivat sotahan nuo sulhot sumean Pohjan, sata kuuraista urosta, tuhat miestä tuurallista; kussa kulki Turja tuima, kypärät kyventä iski, raaka raikui Talven taika, soi säilät revontulien.
Se oli suuri Suomen linna, Kalevan kuningaslinna, alla kuusen kukkalatvan, päivänpuolella mäkeä.
Kaleva, kuuluisa kuningas, itse istui ikkunassa, näki saartavat salamat, lausui päästä pöytälaudan: "Vainovalkeat palavi etäisellä Pohjan puolla!"
Liikkuvat liki jo linnan nuo peikot pimeän Pohjan, katselevat, kuuntelevat, sydän on sisälle syöstä: "Kaikki on unessa kansa, surma Auringon suvulle!"
Routa, ruhtinas nevojen, nuoremmille noin nimesi: "Saattavat salata meiltä miehiänsä, miekkojansa!"
Toki ryhtyi rynnäkköhön tuo väki väkevän Turjan, vinkuivat Vihurin nuolet, paikkui Pakkasen kurikka, kovin lauloi Lappi laaja, Halla harmaja saneli, murtui muurit Päivän lasten, linna Auringon aleni.
Kaleva, kuuluisa kuningas, näki jo turmansa tulevan, sinkosi sanan salaman päästä pitkän linnansillan: "Nousemme norosta kerran, alta turpehen tulemme!"
Sortui jo sorahan linna, kera kaatui kansan kaiken, Auringon heleän heimon, juuren, juuttaman jumalten.
Vuossadat samosi, kukki kummulla viherjä viita, nurmi peitti nukkuvaiset, turve turpehen alaiset, vain joku kävijä outo kuuli kummia sanoja maasta muinen mahtavasta, kansasta perillä Pohjan, joka uskoi Aurinkohon yönkin yltyvän uhalla, kesähän keskellä kinosten, mahtihin manalle mennen.
Kansan kannel jäi jälelle liki suuren Suomen linnan, alle kuusen kukkalatvan, päivänpuolelle mäkeä.
Tuo päreä Päivän poika kulki tietä kuusipuista, istahti ilokivelle, käänti kanteleen kätehen: "Siis mitä minulle kerrot, soitto menneiden kesien?"
Puhui kannel puusta tehty: "Kerron itsesi ihanan, laulan sulle Päivän laulun."
Tuo päreä Päivän poika, pani sormet soittamahan, laaja laikkui Väinön laulu, virsi Auringon virisi; kuni soitti Päivän poika, sini sankarit heräsi, loimusi väkevä loihtu, kummut kuolleiden kumisi.
Tuo päreä Päivän poika se vielä enemmän soitti, kilvet maan alta kilahti, kalvat kalskui Tuonelalta, nousit maasta maan-venyjät, tulivat turpehen alaiset, sulhot hirnuvan hevosen, neitsehet heleän helman.
Tuo päreä Päivän poika sekä soitti että lauloi, lakosi viherjä viita, siirtyi sammal vuossatojen, pyhät kaartui pylvähistöt kantta taivahan tavaten, seisoi seinät Suomen linnan kuin pielet pihalla Luojan.
Kaikui mahti maan povesta: "Nyt me nousemme, tulemme, nyt on hetki Päivän heimon!"
Toinen raikui taivahalta: "On nyt hetki Hengen iskun, tuokio valon vasaman!"
Turja, tuulien kuningas, Pakkanen, Puhurin poika, Routa, ruhtinas nevojen, kaikki tuota kauhistuivat: "Mittyinen tämä on kansa, tulevi Tuonelta takaisin, Tiedon tapparat tanassa, kilvessänsä kuolon-kirjat?"
Jumahti Jumalan kannel: "Se on kansa kaikkivoipa uskossa esi-isien, heimo huomenen huminan sekä illan himmenevän!"
Teki työnsä, tiesi tiensä, jätti kansojen merehen Väinämön venehen jäljen.