JÄLKIMÄINEN KOKOELMA.

SOTILASPOIKA.

Mun isän' oli sotamies, ja nuori, kauniskin, jo viisitoista vuotisna hän astui rivihin. Tiens' aina kulki kunniaan, iloisin mielin kärsi vaan hän kylmää, nälkää, haavojaan, mun isän armahin.

Ma lapsi olin, kun hän läks', kun loppui rauha maan, mut uljasta en käyntiään unhoita milloinkaan; hattunsa muistan töyhtöineen ja muodon ahavoittuneen ja kulmakarvat varjoineen,— ne muistan ainiaan.

Koht' armeija kun etelään taas kääntyi marssien, sain kuulla, kuinka aina hän ol' uljas, urhoinen. Ristinkin sai hän, kuulin näin, ja toisen kohta jälkeenpäin. "Ah," aattelin ma mielessäin, "ken siellä oisi, ken!"

Ja talvi lähti, suli jäät, näin kevään joutuvan, niin kuulin isän kaatuneen kentälle kunnian. Ma oudoin mielin aattelin, ja huolehdin, ja riemuitsin, ja viikon itki äitikin, niin vaipui hautahan.

Lapuan kentäll' isä kuol' lippunsa vierehen; sodassa, kuulin, vaaleni sen kerran ainoisen. Utilla, eestä Kustavin. mun vaarin' uupui hurmeihin, Lappeella isä vaarinkin, mies Kaarlen aikuinen.

Näin heidän kävi, kaikki sai he vertaan vuodattaa: oi, suloista tok' elämää; suloista kuolemaa! Ken täällä horjuis vanhuuttaan! Ei, nuorna kuolla eestä maan ja kunnian ja kuninkaan, sep' oisi ihanaa!

Ma köyhä olen orpo nyt, syön leipää vierahan, ma turvan, kodin kadotin kanss' isä vainajan; vaan vaikertaako huolisin! Korkeemmaks aina kasvaakin, ma kelpo poika sankarin en joudu hukkahan.

Kun viisitoista vuotta vaan ma kerran täyttää saan, samaanpa käyn mä taisteluun ja nälkään, kuolemaan. Miss' ankarimmin luodit soi, Laajimmin tulta salamoi, en sinne käymätt' olla voi tiet' isäin astumaan.

PORILAISTEN MARSSI.

Pojat kansan urhokkaan, mi Puolan, Lützenin ja Narvan tanterilla verta vuoti, viel' on Suomi voimissaan, voi vihollisen hurmehella peittää maan! Pois, pois, toimet rauhaisat! Jo tulta tuisku, myrsky käy, jo viuhkaa kanuunasta luoti. Eespäin, miehet uljahat! Meit' urhoollisten isäin henget seuraavat. Kas kunnian jo tähti maille hohtaa! Tuttavahan on verityö, mi kohtaa. Eespäin kaikki rientäkää! Vapautemme ikivanha tie on tää. Voittoisa lippu meitä johtaa, muinahis-aikain taisteluista ryysyinen. Eespäin, sä jalo vaate verinen! Viel' liehuu jäännös Suomen värein entisten.

Suomi, maamme kotoinen, et veren vuotamatta joudu koskaan väkivallan alle, eikä ijäss' ikien tää kansa väisty, vapauttaan hyljäten. Kuolla voipi urho vaan, ei vaaraa väistä, pakene, ei antau hän sortajalle. Kuolo, onni sotilaan, osamme olkoon, taistella kun saimme vaan! Siis miekkahan ja vastaan vainojaamme! Tie kuoleman vie kohden kunniaamme. Viipymättä rynnätkää! Nyt meidän aik' on, kallis elon aik' on tää. Suojelematt' ei jäänyt maamme, harvennut todistaa sen joukko urhokas. Eespäin nyt jalo lippu uljakas! Täss' suomalaiset on sun henkivartijas.

VÄNRIKIN MARKKINAMUISTO.

"Ystäväni, miehet, vaimot, onko tässä kuulijaa, joka vanhan krenatöörin laulun kuulla haluaa?" Näin se alkoi, nuorukainen, laulu viel' on muistossain; kaupungissa käydessäni torilla sen kuulla sain.

Oli markkinat ja täynnä kadut kansaa, kalua, mull' ei katsomahan ollut eikä ostoon halua. Ilman aikojani käyden joutuin kadun kulmahan, missä väen tungoksessa vaunut nähtiin seisovan.

Suottako ne seisattuivat, vaiko pakosta kenties? Kuski piti ohjista, ja kansaa ärjyi vanttimies. Mutta vaunuiss' istui herra, mukavasti nojallaan, suopel-kaulus viitta yllään, tähtirivi rinnassaan.

Katsoin, katsoin. Mennyt aika välähti nyt muistihin; nähnyt olen kasvot nuo, mut milloin, missä, arvelin, Salmellahan Lapualla joukoss' oli urhojen, kapteeni hän oli silloin, nytpä kenraal' ylhäinen.

Kovin oli muuttunutkin, ei niin paljon vanhuuttaan, kuin tuon korskan näön kautta, jonka sai hän arvostaan. Liekö ylpeyttä? Ehk' ei;—olo, käytös, muotokin tyyntä oli, mutta suurta, jäykkää, kylmää kuitenkin.

Sotatovereita aina iloll' olen kohdannut, tuota katsoin ainoastaan, sydän siit' ei sulanut. Loista, pöyhkeile, ma mietin; ennen yhdess' oltihin, silloin verilläsi olit koristettu paremmin.

Nytpä laulu kaikui, sanat, jotka kerroin, särähti, väen hälinässä ääni kimakasti värähti: "Ystäväni, miehet, vaimot, onko tässä kuulijaa, joka vanhan krenatöörin laulun kuulla haluaa?"

Minä olin yksi niitä, yksi hänen lajiaan, ja ma ylpeästi käännyin selin herraan korkeaan, astuin askeletta pari kautta väen tungoksen, saavuin sotamiehen luokse, missä istui laulaen.

Paljainpäin hän portaill' istui, ylevänä ryhdiltään, piti hattukuluansa vasemmassa kädessään; tämä käsi saattoi vielä ottaa suodun antimen, käsi toinen oli poissa, sota oli vienyt sen.

Ja hän lauloi rahvahalle, kutka kuulla tahtoivat. Laulu huono, palkka halpa, halvat myöskin kuulijat; minun kanssan' ystävyksin vieress' ukon seisoi vaan nuori ylioppilas, ja pari poikaa risoissaan.

Mutta muistoista hän lauloi loistopäiväin menneitten, sankareista, urhotöistä aikain unhotettujen, viime taistelusta lauloi isänmaamme armahan, surun, voiton kultapäivist', ajoist' ikikunnian.

"Kuusineljätt' olen", lauloi, "taistelua taistellut, nälät, kylmät kärsinyt ja yöt ja päivät valvonut; sotarinnass' olin miesi, nyt jo olen kelvoton, käsi toinen Uumajall' on, toinen tässä voimaton.

Onko nuoremmissa ketään, joka myötä olikaan, milloin kuului: 'Miekkaan, miehet, rikottu on rauha maan', Silloin miesten mielet hehkui, oli toista kuin on nyt, silloin hehkui tääkin sydän, joka koht' on kylmennyt.

Hämeenlinna, ensikerran kun sun kuutamassa näin Hattelmalan harjanteilta, tuo ei mene mielestäin! Oli myöhä, ilta kylmä, matkast' olin väsynyt, mut en lepoa, en suojaa minä muistanutkaan nyt.

Ei, sun jäilles, tantereilles mieleni se paloi vaan, siell' ol' enempi kuin suoja, enempi kuin lepokaan, siellä Suomen sotajoukko, nuori, uljas, urhoinen. Meihin silloin Suomi katsoi, ja me kaikki Suomehen.

Kunniata ukko Klercker ijät päivät saakohon! Vanhus, vaivan nähnyt, näytti vielä mieltä urohon. Muistan hänen harmaan päänsä, kun hän ympär' ratsasti ja kuin isä sulosilmin poikiansa katsasti.

Vihollisen vertaisena, pojin kuusin tuhansin, riemuin viel' ois kunnialla käynyt verileikkihin. Poiss' on pelko, epäilyskin, taistella nyt mielitään, toinen luottaa toisehensa, häneen me ja meihin hän.

Silloin Klingspor saapuu, marski, ylpeä kuin kuningas, kaks' on leukaa, yksi silmä, sydäntä vain puolikas. Silloin Klingspor saapuu, ottaa arvollansa komennon, antaa käskyjä kuin Klercker, mutta käskee pakohon.

Tähtiyö, min valvoa ma Hämeenlinnan jäillä sain, aikain viertyäkin vielä kirkkaan' olet muistossain, vaikka siellä miehuus turhaks, toivo tyhjäks' tehtihin, vaikka kurjan raukan tähden unelmaks jäi voittokin.

Milloin saa hän tuomionsa, milloin töistään vastata, siitä että taappäin kulki, kun voi eespäin astua, siit' ett' on hän miehuuttamme, mainettamme häväissyt; että kyynel vuoti, miss' ois verta vuotaa pitänyt?

Horjuimmeko Siikajoella, kun sai koittaa viimeinkin? Jalkoihinko Revonlahdell' luotettiin vai käsihin? Adlercreutz sen virkkaa voisi, Cronstedt myös ja moni muu, mut ne sankarit on siellä, miss' on sanatonna suu.

Jalot lausuin nimet, heille kiitosta ja kunniaa! Monta heidän vertaistansa povehensa peitti maa, Döbeln lepää, Duncker lepää: kysy heidän aikojaan, niistä tietää, niinkuin tässä, halpa sotavanhus vaan.

Miks en kaatua ma saanut missä monet urhot nuo, missä juhliansa vietti Suomen sankarjoukko tuo, miss' ol' onni meille lempein, maine kirkkaimmallahan, kentill' Alavuden, Salmen, Siikajoen, Lapuan.

Näin ei taas ois ollut pakko rientää Pohjaan kolkkohon, eikä voittoriemuamme vaihtaa epätoivohon, eikä surra tovereita, joita jäätyi tuhansin jäillä Tornion tai suotta Kainuull' alttiiks pantihin.

Raskas ero Suomenmaasta, karvas palkka vaivojen! Meitä tuli pieni parvi Länsipohjan rannoillen; uskollisna kastoin vielä Ruotsin hiekkaa verelläin, nytpä torilla ma laulan, leipäpalaa pyydän näin.

Herra maata varjelkohon! Vähät muusta huolikaan; henki, onni, käsi, jalka sotamiehen menköön vaan! Herra maata varjelkohon, se on ponsi virressäin, sanat muut jos vaihteleekin, loppu aina kuuluu näin."

Ja nyt nousi ukko, läksi palkkiotaan keräämään, jotkut antoi äyrin hälle, useimmat ei sitäkään; niin hän tuli vaunuillenkin, kääntyi herraan korkeaan, syvään kumartuen pisti esiin hattukuluaan.

Kenraalinpa, suuren herran, tähtiin, kultiin puetun, muoto muuttui ja hän tempas ukon hatun oijetun, katsoi häneen, katsoi kansaan,—samassapa heittikin pitkin toria jo kaikki aarteet vanhan soturin.

Vanhus seisoi hämmästyksin, herra loihe lausumaan: "Kuulin laulus, taistellut ma olen eestä saman maan. Muisto tuo ett' elähyttää vanhanakin minua, siitä, näet, ylväs olen, ylvähämpi sinua."

"Tosin verileikiss' usein toivehemme pettyivät, tosin voittommekin pian tappioiksi kääntyivät; mut ei siltä meidän tarvis kumarrella nöyrtyen, hattuni ma pidän päässä; pidä sinä samaten!"

Lausui näin, ja kirkastus nyt hohti hänen kasvoillaan, ja hän hatun miehekkäästi päähän painoi sotilaan; lausui sitten,—vielä ilost' ailahtaapi sydämen', muotoaan kun aattelen ja puhettaan kun muistelen:

"Tasan ei käy onnen lahjat, niin se Luojan sääntö on, minä rikas, arvoss' olen, sinä köyhä, arvoton; yhteistäpä meillä paras: horjumaton alttius, kunto verin vahvistettu, omantunnon todistus."

"Siksi kumppanukset ollaan, siis käy tähän istumaan! Kallihin kun yhteist' ompi, halvemmatkin tasataan. Leipää, suojaa mull' on sulle, kultaakin jos haluat, mulle myöhä ilos säästä sekä laulus ihanat."

Ja nyt vanha krenätööri nousi herran vierehen: kansa, suoden kunniata, antoi tietä vaunuillen; kuulin kuinka kulkivat ne torin poikki kulkuaan, mutta näön multa peitti kyynelkaste sumullaan.

LOTTA SVÄRD.

Yhä vieläkin Lotta Svärdistä puhe syntyvi toisinaan, kun iltavalkean ääressä sotakumppani kohdataan.

Jos kuin on tuo juroluontoinen, heti muoto se kirkastuu, ja hienoiseen hymyn värveesen käy harmaja viiksisuu.

Veriseltä hän voiton kentältä, sota jyskien miss' salamoi, monest' uupuen saapui ja ryyppynsä Lotan telttasen alla hän joi.

Siis laskevi leikkiä mieluisaan hän eukkoa muistellen; mut suuttuu, jos ei naurusi vaan ole vilpitön, herttainen.

Näet, helmi hän oli se eukkonen, ja helmipä kalliskin; jos sietikin naurua hiukkaisen, toki arvoa runsaammin.

Ja oliko nuori ja kauniskaan? Parhaillaan kukki jo hän, kun kolmas Kustavi Ruotsinmaan piti valtikkaa kädessään.

Ennenkuin Suomessa taisteltiin, tuli morsioksi hän sotilaan; ja Svärd kun lähtöhön käskettiin, hän Lottansa vei mukanaan.

Heleät oli silloin posket nuo sekä suu mitä herttaisin, ja mustien silmien välke tuo näön häikäisi uljaankin.

Mut ei kevät kestä, ei kukkasetkaan, pian Lottakin surkastui: erin kolmin, hiukkasen kerraltaan, sen kauneus kuivettui.

Ens talven pakkanen siit' osan vei, ylen tuima ja aikainen, osa toinen ens kesän saalihiks jäi, sen paahteli päiväinen.

Ja kolmannesta, mi jäljell' ois, ei paljoa hän pitänyt; tuo kyynelvirtahan hukkui pois, kun kaatunut Svärd oli nyt.

Kun taas sota syttyi leimuamaan, ja hän taas tuli meidän luo, jopa tuskin muisti hän kauneuttaan, niin mennyttä kaikk' oli tuo.

Mut kaunis, vaikkapa toisemmin, oli silmissä hän sotilaan, kuten ennen hempeimmälläänkin, ylistettihin hänt' yhä vaan,

jo vaikk' oli ryppyjä siirtäynyt hymykuoppihin pareittain, ja kasvot kaikk' oli mustat nyt, ei silmät ne yksin vain.

Sota-onnea seurata mutkaisaa sepä mielehen eukon tän, ja joukkoa suosi hän harmajaa, rakas meille siit' oli hän.

Ja Svärdin kumppalit vierimmät, nepä muisti hän parhaiten, mitat heille hän kaatoi täydemmät, ja näin tuli maineesen.

Niin kulki hän karskine urhoinens' uljaana ja innoissaan, ja kun pyssyt paukkui ja luodit lens, ei kaukana Lottakaan.

Sill' urheus poikien rakkaitten, sepä hälle riemua suo, ja hän arveli kun tuli melskeesen: "Etähämpänä ei ole nuo."

Ja teltankin piti seisoa niin, "ett' urhot tilkkasen sais, jos ken tulis taisteluss' uuvuksiin, tai haava jos vaivuttais."

Ja jos teltan tilkkuja harmaita sinä katselit tarkemmin, näit luoteja käynehen vieraina, sitäp' eukko se kerskaskin.

Ma kerron vielä, jos sallit sä, teon, jonka ma viimeks näin. Oravaisten hurmekentiltä taas käytihin pohjaan päin.

Ja Lottakin myös; sai korjnuseen tavaransa hän vaivoin vaan; telttansa, kärryn lekkerineen sekä ontuvan hiirokkaan.

Levähdettiin. Hänpä se pauhas taas tapahansa jo tunnettuun, mut poiss' oli teltta, hän ryyppyjä kaas all' uhkean kuusipuun.

Suru hällä on, vaikkapa huulillaan hymyn joskus piilevän näät; suri urhojen huolta, ja nauraessaan oli kosteat poskipäät.

Niin silloin eukon luo läheten tuli teikkari, ratsumies; tuo katseen viskasi röyhkeisen, sekä suutakin soittaa ties.

"Ei hätää!" huusi hän, "viinaa hoi! Tää poika se kustantaa. Hei, kuulen kulta kuinka se soi! Ja veikkoja niitäpä saa!"

Mut Lotta se tiuskasi vimmoissaan: "Sun tunnen jo ennestäin. Olit pantuna äitiäs suojaamaan, mut missä sun tänään näin?"

"Mun luonani, haavojas vinkuillen, rutiraukkana istuit sie. Olit kalpea, nyt olet taas punanen, ja missä ne haavan lie?"

"Älä väitä, ett' äitisi kuollut on, apuas ettei kysy hän; tää maa se on äitisi turvaton, olet pettänyt äidin tän."

"Vaikk' kultia laukkusi täys sull' ois, merikin niit' ammentaa, Jumal'auta, tuommoiselle en sois, en pienintäkään pisaraa!"

Kupehellaan nyrkkiä vaan hän pui, tapa moinen ol' eukon tään; rikas öykkäri tuostapa lannistui, liki ei nyt pyrkinytkään.

Mut nuorukaisenpa uupunehen tiepuoless' istuvan näin. Lotan silmä, kuin lempe'in tähtöinen, välin vilkkuvi sinnepäin.

Nojaten vaan pyssyyn mies levähtää puku yltään hurmeunut; näit, että hän joukkoa rientelevää oli vaivalla seurannut.

Ja kuin emo lapseen, Lotta se loi hänehen yhä katseitaan, kuin ryypyt, jotka hän muille soi, ois aikonut hällen vaan.

Mut kun syvemmän yhä vaipui tää suru-untensa heimoihin, ei eukko se malttanut enempää, pojan luoksehen kutsuikin.

"Tule", eukon ääni se värvähtää, "viel' löytyä tilkkanen vois; juo, poikani, huolta se lieventää, sitä tarve nyt kaikkein ois!"

"Ujoksut? Mitä vielä! Ma tunnen sun, ei kultia laukussais; salon töllistä läksit taisteluhun, ja täälläkö kultia sais?"

"Mut et verityöss' ole viimeinen, Lapualla se huomattiin; ens' miehenä Ruonan sillallen myös ryntäsit, eikö niin?"

"Älä huoli millä sä maksaisit, minä huoleksen' otan tuon; Lapuasta sa ryypyn ansaitsit, ja Ruonasta kaksikin suon."

"Ja jos Svärdini lempeä, miehuukas. näkemänsä nyt ollut ois kuin, vaikka jo vuos veri haavastas, sotimasta et luopunut pois,

heti ottais hän sinut hoimeisin omimpana lapsenaan, ja sen arvoista kahta, sen vannonkin, sais etsiä kautta maan."

Ja saapunehelle Lotta se nyt täpötäyteen kaas pikarin, vähäll' ettei kukkuraks vierähtänyt pari kyynelhelmeäkin.

Jo on aikaa siitä kun eukon näin, mut en häntä voi unhottaa; hänt' aina ma muistelen mielelläin, ja hän kyllä sen kannattaa.

Niin, helmi hän oli se eukkonen ja helmipä kalliskin; jos sietikin naurua hiukkaisen, toki arvoa runsaammin.

UKKO LODE.

Aina, taisteluun kun mennen ryntökäskyn ilmoittaa, Ukko Lode sitä ennen harmaan päänsä paljastaa. Hartahana, totisena seisoo näin hän hetkisen, niinkuin muinoin pienoisena, vanhana nyt rukoillen.

Pois nyt kaikkein päästä hattu! Tyyni hartaus nyt on. Luodit lentää, välin sattuu viereen, välin joukkohon; miestä kaatuu täällä, siellä, seis! Ei liikahdustakaan! Isämeitä ynnä vielä siunauskin luetaan.

Vasta kun ol' äänehensä rukouksen päättänyt, tuli ukko säntillensä, hatun painoi päähän nyt: "Syösköön vaikka lemmon kansa vastahamme joukkojaan, eipä hätää Herran kanssa, hurraa pojat, eespäin vaan!"

Sitten koitti ryntäystä uskoineen ja miehineen; pelkoa ja epäilystä nyt ei päässyt sydämeen. Ydin nuori, vanha pinta, pilaa, totta vuorojaan, lumitukka, tulirinta, näin käv' ukko kulkuaan.

Väki virkkoi: "Tulimmainen! Nuor' on äijä jällehen; sydämessä veitikkainen vielä asuu entinen. loistaa hänen katseestansa voittoon meitä näyttämään: äidin rukous huulillansa, hän ei pelkää hiittäkään."

Verityöt ol' lopetettu, välin voittamallakin, rukoukset suoritettu, väki palas leirihin. Ilolla se lepäs siellä väsyneenä vaivoistaan. Lode? Kentäll' yhä vielä ukko kummitteli vaan.

Useimmin hän kulkuansa kulki hiljaa yksinään; pari miestä vaan pääs kanssa, parhaat hänen väestään. Miss' ol' ollut pahin pinne, päivä kuumin, raskahin, sinne mieli paloi, sinne hänet nyt vei jalkakin.

Kylliksikö hän viel' ei saanut? Niinkö oli kiihtypyt, että, vaikk' on kaikki laannut, viel' ei veriin kyltynyt! Ihaellako hän mahtoi tuonen työtä kauheaa? Lode? Ei, hän auttaa tahtoi, lähimmäistään pelastaa.

Missä suoni sykki vielä, hengen rahtu havaittiin, siellä viivyttihin, siellä hoidettiin ja autettiin. Kaikki saivat huojennusta, vihamies ja omainen, täss' ei tehty erotusta, veli oli jokainen.

Moni valmis henkeänsä hetken lainaks arvaamaan katsoi hänen käyntiänsä äänetönnä kaukaa vaan, nousi kesken huviansa, että saisi hetkisen vilpitöntä nauruansa nauraa tälle kummallen.

Väki virkkoi: "Hakkaa päällen! ukko huutaa ryntäissään, mutta sitte paikkaa jällen, minkä sattui särkemään. Vaan—se onkin Lode toinen, joka hakkaa, maahan lyö, ei tää äijä hyvänmoinen: hurjan pojan se on työ."

Kunnon poika-veitikkapa, sydämessä piilee tuo; vanha usko, vanha tapa siihen kotiin lämmön luo. Tyyni, vakava on pinta, mut jos silmiin katsahdat, ne kuin peilit kirkkahinta lapsenmieltä kuvaavat.

Nuttu halpa, käytös rehti, niin käv' ukko sotiaan. Tuli rauha. Täytyi tähti rintaan panna toisinaan. Mutta kohta syksykylmiin vaihtui kevät vanhuksen, poika parka, itkusilmin, rinnass' istui väristen.

Kun hän juhlapuvussansa ynseänä seisoi näin, väki kaikki seisoi kanssa unisilmin töllistäin, jotain tempuiss' aina puuttui, käänteet nurin tehtihin, kunne viimein ukko suuttui, kaikki hiiteen heittikin.

Mutta näin vain paraateissa toisinansa tapahtui; muulloin väen harjoitteissa vanhaan tapaan pukeutui. Hei, se oli toinen juttu! Nyt ei unta ollut kai; vanha herra, vanha nuttu, niistä toki selvän sai.

Temput tehtiin rivakasti, riemulla ja innolla, aina paljo paremmasta, kuin hän taisi toivoa. Muut' ei hällä tehtävätä, katsastaissaan miehiään: parrasta vain nyki tätä, tuota huiskas leikillään.

Väki virkkoi! "Tulimmainen! Vielä ukko nuori on. Sydämessä veitikainen vielä asuu vallaton. Aika satoi lunta päähän, ruumis raukes vaivoistaan, mutta katso, pilkistäähän poika silmist' aina vaan."

MATKAMIEHEN NÄKY.

Kenenkä linna se, jonk' äskettäin tien varrell' illan hämärässä näin? Niin komeaa ei tienoill' ollut toista. Mut kolkoksi kuin haudan muistan sen, ja synkäks', autioksi; akkunoista vain valo loisti yhden huonehen.

Ma seisahduin ja katsoin: kartanon salista valo virtas varjoton. Niin tarkkahan, kuin suinkin näkö jaksoi, sielt' ihmisiä etsin silmilläin, mut vaivaa tuskin tarkastus se maksoi, ma haamua vain kaksi siellä näin.

Ol' vaimo toinen, suruvaatteissaan ylevä, vaikka kumarruksissaan; hopeina valui pitkät suortuvansa. Mies toinen oli mustissa myös tää, pää pystyssä, vaikk' ikä lumillansa sen peitti myös; hän kantoi kynttilää.

Mä katsoin vielä. Salin seinähän ol' asetettu kuva; taulun tän likellä näin mä vielä taulun toisen. Kun nainen ehti niiden etehen, kohotti katsantonsa hän ja loi sen kuin rukoellen niiden puolehen.

Ken oli hän? On hetki kulunut: hän mennyt on ja valo sammunut, kuin kartanossa kaikki oisi maannut. Kenties hän oli haamu rauhaton tai kuvain kumartaja? Liekö saanut vieraalla maalla vieraan uskonnon?

Ei, haamu hän ei ollut rauhaton— min näit, se rauhaisaa ja totta on. Mut samaa matkaa jos sä kuljet toiste sivutse linnan samaan aikahan, salista kohtaa sua sama loiste, ja vanhuksen näät siellä kulkevan.

Jo monta ajastaikaa peräkkäin, tään saman palvelijan kanssa näin hän ennen yötä astuu kaikin illoin. Sen hetken päästä hänt' et nähdä saa; kun hetki toinen kulkee, hän jo silloin on ottamassa unta rauhaisaa.

Ne kuvat, joita siinä katsoivat, ne kaksi Ramsay veljest' olivat, he kasvoivat tään linnan katon alla. Lemulla toinen sortui kuolemaan, ja toinen heti jälkeen Lapualla, ja kumpanenkin eestä synnyinmaan.

Heist' urhotöitä taru kertoilee, ja Suomen runo vielä laulelee, kuink' kuoloon nuorna veljespari moinen maan eestä voittain oli lähtenyt, ykskolmatta kun vuotta oli toinen, yhdeksäntoista toinen täyttänyt.

Vaan vaimo, jonka veljeksien luo näit hiljalleen kuin haamun käyvän, tuo ol' äiti urho-veljein. Yöt' ei voinut hän käymätt' olla muisto-aarteilleen: hän kuvia ei siellä jumaloinut, hän hyvää yötä lausui lapsilleen.

VÄNRIKIN TERVEHDYS.

(Gregori Tigerstedtille Revonlahden tappelun videntenäkymmenentenä vuosipäivänä).

Tunsitko joskus, joukoss' ihmisten kulkeissas täällä elon tanterella, kuink' outo voima, pakko sisäinen toist' ihmistä voi toiseen taivutella? Näet muodon, äänen kuulet, riemastut, vaan et voi virkkaa, miks niin ihastut.

Mies oli Cronstedtilla väessään, ilolla häntä vielä muistelenki. ma vanhus olin, nuorukainen hän mut kummassakin meiss' ol' yksi henki. Ma helposti ja paljon unhotan, mut Tigerstedtin muistan ainian.

Sen kaikki näytti, silmä, käyntikin, ett' oli miekkamieheks luotu poika; häll' oli reipas muoto sankarin, ja varsi kookas, vaikka vielä hoikka. Hänt' ihastelin minä mielessän', mä hänet tunsin, minua ei hän.

Äänensä muistan, Pohjan kasvatin, kuin pohjoinen se raikui joukon eessä; sanansa lens' kuin luoti maalihin ja sattui, sillä pontt' ol' ääntehessä; tuost' äänestäkin huomata jo voi, ett' urhokkaasta rinnasta se soi.

Tie minne veikään, min sai koittaakaan, kun pako meiltä turvan, toivon poisti, tuo sama tuli hänen katseessaan ja muodoss' aina sama rauha loisti; kuin vaskikirjoitus se vakamoi: viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi.

Kun väliin kiihtyi vauhti Pohjolaan, ja vihan tuskast' itkein urhot kulki, hän kiros silloin, puri hammastaan, mut kyyneleet hän sydämeensä sulki; huulilta vaan nuo sanat salamoi: Viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi.

Ja päivä tuli, hänen juhlansa. Taas kunnialla liehui lippu Suomen; aseihin kaikui Revonlahdella, ja paenneille koitti uusi huomen. Riemahdus lensi kautta rivien, se hetki se ol' ikimuistoinen.

Mik' ihme! Sammunutta toivoaan virittämähän joukot tuleen rientää,— tukittu virta; sortain sulkujaan, esteitä vastaan aaltojansa työntää, ja kansa, syösty epätoivohon, maat' isäin suojaamahan noussut on.

Valoksi idän rusko sulaantui, lähemmäks siirtyi päivän sädesoitto, allamme hanki silloin ruskottui, se oli kunniamme aamukoitto: syvemmin, aurinkoisen kohoten, ain' aamukoi tää loisti verinen.

Mut saman päivän ensivartio taas näki sammuksissa sodan palon, ja Siikajoen nuori soitto jo sai tässä kaksoisveljen yhtä jalon. Rivistä riemu kaikui rivihin, näin tulokasta tervehdittihin.

Kentällä seison. Kaikk' on tyyntynyt. Miss' äsken viha riehui, oli rauhaa: jo viihtyi vaino, unta maattiin nyt, sit' unta, miss' ei enää myrskyt pauhaa; jos valvoi ken, ol' ystävä vaan tuo, jok' ystävän jäi nukkunehen luo.

Mit' etsin, löysin nyt, ma tiedon sain, jot' oli yhtä raskas kaipaella riveistä Tigerstedtiä mä hain, mut hän on tääll', ei ole valvehella. Juur voittaessa, leikkiin innostuin, hän tähän nukkui rinnoin puhkaistuin.

Tuo urhokas! Viel' äsken hänen näin, kun nuorna, uljahana rynnäkköhön hän, esteet sortain, riensi eteenpäin kanuunan liekkiin, miekan mittelöhön; nyt kylmänä hän hangell' lepäsi, miss' äsken Ryssäin tulet sammutti.

Mut elon karvan kanss' ei kuitenkaan kadonnut rauha hänen muodostansa, vaaleissa vielä hänen kasvoissaan näin uljuuden, tuon tutun vanhastansa: tuo vakaa muoto mieleen mulle toi: viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi.

Ja katso! Uusi päivä tulikin. Hän synnyinmaalle suojaks säästyi vielä. Ma hänt' en nähnyt enää sittemmin, vaan sä, jos hänet kohtaat elon tiellä, niin terveisiä sano Stoolilta, ja urhotöiltä, Revonlahdelta."

Näin kertoi Stool sinusta, urhokas, sä kunniamme kulta-aikain jäänne. Terveiset kätki ylioppilas,— ja harmaapäänä vihdoin esittää ne, vuossataa puoli kun jo siitä on, kun eestä maas näin astuit taistohon.

Se lempees sulje, tervehdyksen tään tuo sulle synnyinmaaskin; rivit luki se niiden miesten, jotka verellään sen muistot, toivot ja sen uskon tuki. Ne harvenneet on hartaammin siis vaan se muistaa eloon jääneit urhojaan.

Kiitokset saa tuo alttius rajaton; min hehku Pohjan jäälläkään ei laannut, kiitokset kallis verikin, jok' on turvaks vastaisuuden vuotaa saanut, ett' aina sille toivon sanat soi: viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi.

Von Törne.

Von Törne ukon maininnutko lienen, tuon miehen Mikkelistä, tuskin tiennen. Uroja hänkin oli harmaita, ja Savon varajoukon johtaja.

Von Törne, näät, ol' aimo Suomalainen, kuin vanha tervaskanto rustokkainen, ei hevin saanut hänest' urakkaa, kysyttiin iskua ja navakkaa.

Hän tiesi sen, uskoi myös, kun lausui kansa, ett' oli rautainen hän luonnoltansa, ett' Törne vanhus piti puoliaan, ol' everstluutnantti tai majuur' vaan.

Ma ukon tunsin rauhan ajoist' asti, hän pyylevänä liikkui vakavasti, ois outo luullut pölkyn puetun kannuksihin ja sotanuttuhun.

Mut pölkyss' oli sydän saastumaton, ja vakaa sydän, sydän murtumaton, joss' aaltoeli veri tulinen, niin, miehen sydän raitis, urhoinen.

Ja synnyinmaata helliä se tiesi; ken tälle arvon soi, se kunnon miesi. Miks' niin? Hän syynkin tiesi ilmoittaa: se hänen, hänen joukkons' oli maa.

Mä muistan, kuinka kesken tuttujensa hän tuskin tiesi määrää puheillensa maast' tästä, "parhaimmasta päällä maan", ja kansasta sen, "hänen kansastaan."

Hän seisoi silloin hajasäärin, tätä hän mielin käytti tapaa ylpeätä, kosk' kieltää tohtinut ei yksikään, ett suomalainen majuuri on hän.

Ei vertaa tiennyt tälle kunnialle, hän siitä päätään nosti korkealle; maailmaa vastaan miekoin, miehineen hän käynyt ois ja valtakirjoineen.

Mut joskus, juttu kun tul' oikein vilkas, hän Suomalaisen typeryyttä pilkkas, kuink' ollaan rehdit, mutta tuhmatkin; hän silloin päästi naurun raittihin.

Mut annas, toinen moittia jos tahtoi,— vait! Moistahan vaan ukko yksin mahtoi. Puhuja viel' ei ollut päättänyt, kun vastuun sai: "Suu kiinni, herra, nyt!"

"Pöyhkääjä, kysyn teiltä, kansaa kussa maailmass' olette tai painetussa kirjassa huomanneet niin ylevää, niin viisast', uljasta, kuin kansa tää?"

"Sen kanssa viran puolest' olkaa kerta, miss' soivat luodit, missä sataa verta, ja sanokaatte, onko, kuka ties, älyä, tulta vailla Suomen mies!"

Kuin rauhan, niin hän sodankin ol' aikaan Mä pääsin luokseen majoittajan paikkaan; monia tunnen hänen tekojaan, Lapuan päivästä nyt kerron vaan.

Me metsää puhtaaks oltiin perkaamassa, kaikk' oli valmiit vaan ja vartomassa, mut vanha herra käski seisomaan, kosk' ampui Suomen mies niin ravakkaan.

"Seis", huus hän, "pojat, saakaa tue puista ja niittäkää, kuin niitetähän ruista; nyt tulee hiiden hauska. Sihdatkaa! Karskisti vaan! Nyt ruokaa korppi saa."

Hälle tuttu oli kaikki väki, ei nimelt' yksin, mutta näöltäki, jokaista tarkkas, jonka nähdä voi, kuin isä kullekin hän sanan soi:

"Karl Hurtti, noin, tuo sattui kelpo lailla, ei luodin saaja liene muuta vailla! Kuin ennen ammut, korpraal' Flink! No kas, jo Pekka Peitsi kaatui, peijakas!"

"Voi, sääli kunnon poikaa tosiansa, nyt isä saakoon torpan Pekastansa." Näin lausui hän, näin johti joukkoaan, hän, suomalainen koko sielultaan.

Tul' Adlercreutzin sana: "Joutuisasti! Väkenne eespäin, käykää kiiruummasti!" Vastuunpa kumman ajutantti sai; ja tyynesti ukko vastas vaan: "Niin vai!"

Voi hauskaa! Lipun luona pyylevänä hän seisoi hajasäärin, ylpeänä, kuin iankaiken aikois seisoa, ja lausuis luodille: "Seis, huutia!"

Mitäpä sanantuoja mokomalle? Tuo poika parka joutui ahtahalle: hän päätäpahkaa oli samonnut, vaan käskyä ei vanhus totellut.

"Majuuri, eespäin!"—"No, no, veikko, malta! Mi täällä näyttääkään niin kamalalta!" "Kenraali käski."—"Hurraan saakohon Karl Adlercreutz, hän kunnon miesi on!"

Ne sanat päässeet juur' ol' äijän suusta, niin naamaan lensi kaarnan pirsta puusta. "Hoh, hoh, sit' odotinkin", lausui hän, "kas, sepä mies on hyvä tähtäämään!"

"Se melkein sattui, eipä paljon vailla; sanoa voin nyt Hannu Klingan lailla, kun kuula pyyhkäis hänen kulmiaan: 'Tuo hiis ei karta miehen naamaakaan!'"

Nää sanat häntä aina huvitteli, taas täyttä kurkkuaan hän hohotteli ja vakaana taas kävi seisomaan, käs' puuskassa ja sääret hajallaan.

Ties hiis, kuin kauan kuhnaillut ois vielä, mut juuri kun hän siin' on tulen tiellä, pau, tuli taaskin luoti lentäen välitse aivan äijän polvien.

Takissaan vanhus huomaa heilahduksen, hän katsoo, näkee läpi ammutuks sen, lievettä nostaa, toista myös—no voi, on reikä molemmissa, lempo soi!

Hän närkästyi ja korvan juurta raapi: "Kas, tästä Räätäli-Matti työtä saapi! Vaan joudu, Juho-kulta, katsos sie, mitenkä takapuolen laita lie!"

Käy vanha Juho renki silmäämässä: "No, hiisi, kahta hullummin on tässä; edessä toki lieve jäljell' on, repale tässä vaan on palteeton."

Nyt Törne suuttui: "Sekös mokomakin, niin ihan piloille kun ampuu takin, jot' olen tuskin päivän pitänyt! Siis, eespäin! Piru vie sen pirun nyt!"

Heinäkuun viides päivä.

"Nyt kesäpäivä loistavi, niin oudoks muuttaa mieleni tää aamu armahainen; jos haluat, niin lehtohon, suvisen ilman sulohon nyt käymme, nuorukainen; tää päivä juhlapäivä on."

Soturi vanha lausui tään, pois verkon laski kädestään ja ääneti muu johti; ja poikki kukkaniittyjen sinisen järven rannallen, mi kastehelmin hohti, nyt kävi kulku hiljainen.

Oi suloutta taivaan maan! Ei vanhus hiisku sanaakaan, vaan katsoo ihaellen. Sai kyynel hälle silmähän, kun käteheni tarttui hän ja kuiskas hymyellen: "Maan eestä kuolisitko tään?"

Vait olin. Sydämellisen vaan silmäilyn loin hänehen. ei vaatinut hän muuta. Ja hetken äänet' oltuaan ja kummult' ihaeltuaan taas seudun ihanuutta, hän ääneen puhkes lausumaan:

"Rannalta tältä palasen maat' ihanaista isien sa näet, nuorukainen: kuin Virtain järvet ihanat on Saimaan sadat lahdelmat, Imatra pauhaavainen ja Vuoksen aallot vaahtoisat."

"Ja jos käyt Pohjan äärihin, laelle tuiman tunturin, yht' ihanaa siell' oisi; ja jos sa rannan aukean näet Pohjanlahden huuhtoman, niin rakkautta loisi sinulle Suomi rintahan."

"Mut käsitätkö mieleni ja kyynelen, mi vierevi nyt hiljaa silmästäni, ja muistoa miks herättää niin suloista, niin synkeää tää päivä mielessäni? On viides Heinäkuuta tää."

"Koittaapi päivä, loppuun käy; monesta jälkeä ei näy, kuin kulunut on suotta. Vaan tää jäi mulle muistohon, tää viides Heinäkuun, siit' on nyt seitsentoista vuotta; se Dunckerin vei kuolohon."

"Tääll' oli kansa Suomessa, viel' on se; surun tuttuna se kaikk' on saanut koittaa: sen alttius on rajaton, se tyyni, vakaa, jäykkä on, sen miehuus kuolon voittaa; se kansa meidän kansa on."

"Levossaan sinä nyt sen näät, sit' ei nyt häiri synkät säät, mut sitä hellit vainen; ma näin sen koetuksissa, tulessa, hallan kourissa, se ain' ol' yhdenlainen; arvaahan, mitä tunsin ma."

"Ma näin sen verta vuotavan, näin voittavan, näin sortuvan, mut pettäjää en lainkaan; maill', joita päivä pakeni, viel' urho hyinen taisteli, ja väistynyt ei vainkaan, vaikk' ihan toivo raukesi."

"Mik' urhoisuus, mi kestävyys, mik' into, mikä ylevyys ja vakuus vaiheissansa sill' olikaan, jot' ihanoi ja jolle sankar'nimen soi, nää miehet, tämä kansa, ja kuoltuakin jumaloi!"

"Mut kysy, jos sa milloinkaan urhoisan vanhan sotilaan ajalta tapaat tältä: oliko miestä kuitenkin, jok' oli kaikist' urhoisin? Saat vakaan vastuun häitä: niin, herra, tunsin Dunckerin."

"Kodista köyhäst' oli hän, laps saloseudun synkeän, ei suvultansa suuri, vaan tuli kunniaksi maan, nous' arvoon arvaamattomaan, ol' lujin Suomen muuri, ja muistons' elää ainiaan."

"Ja tämän maineen kirkkahan, sen omaks hälle hehkuvan sydämen lämpö antoi; ja synnyinmaallen armaallen kuin morsiolle, äidillen hän kaikki uhriks kantoi;— näin saavutti hän suuruuden."

"Hän kaatui; mutta kuolemaa oi suloista, kun kuolla saa noin loistehessa maineen! Ei huku unhojärveen hän, vaan lailla luodon vihreän kohoopi alta laineen; kuoleepi, eikä kuole hän."

"Maa, kukkaisissas loistaos! Suv'aalloissasi nostaos vihanta lehtiranta, rusoittaa vaarojesi suo. ja välkkyelköön virtais vuo, ja kohti taivaan kantta sininen Saimaa-silmäs luo."

"Niin että muisto vastakin, kun mainitseepi Dunckerin, ylpeillen virkkaa saisi: maa kaunis tuo, se hymyllään sai urhon lemmen syttymään; ken sit' ei armastaisi? Hän kuoli eestä kullan tään."

MUNTER.

Hautajaisihin näin kerran— sekin muisto maksaa vaivan— Adlercreutzin, jalon herran käyvän hiljaa, vaiti aivan; haudalle hän päästyänsä katsoi, hattu kädessänsä, kuinka sijaa soturille tehtiin, Hannu Munterille.

Mont' ei tullut saattajaksi tälle viime matkallansa: hautaa kaivoi miestä kaksi, neljä kulki arkun kanssa; kunniaksi oli vielä kenraali ja pappi siellä, kolme korpraal'otusta ja neljäs minä, majoittaja.

Koruton ol' laitos haudan; vaatteissansa ryysyisissä välissä nyt neljän laudan Munter makas pintehissä: vakaa oli näöltänsä niinkuin ennen eläissänsä, sama urho vielä, mutta yhtä puuttui—nopeutta.

Majaan näin kun oli mennyt Munter sodan pauhinasta, Buss korpraali haudallen nyt astui, puhui vainajasta: mikä hällä suku, tunto, puhe, sydän, voima, kunto, kuink' ol' urhoks luotu heti— kuuluviin Buss kaikki veti.

Sanat kävi sydämille, vaiti seistiin, hymyeltiin vainaan ponsilausehille, viiksiäkin väänneskeltiin. Suurta ei se maksa juttu, jokapäiväinen ja tuttu; suonet sitä sentään kuulla, kerrottuna Bussin suulla.

"Miehet, uljain veikko tää nyt, Munter kuuluisa on poissa, takalaitahan on jäänyt, makaa kuolon kammitsoissa; päätti marssit, sodat kaikki, käskyn seista vihdoin saiki, tähän retkeilystään lakkas, ketaransa pystyyn nakkas.

Meillä, jotka siellä kanssa liekiss' oltiin, meill' on selko, kestikö hän paikallansa, vaiko pakoon ajoi pelko, kalpeniko taistellessa, vaiko kuolon uhatessa seisoi tummanruskeana, varsin vaskipatsahana.

Jörömäisenä hän meille saapui tuolta saloltahan, läksi isäin ikiteille hän, kuin hekin, sotimahan; puhe oli harvanlainen, silmä vilkkui poikamainen, sanaa kolme erällensä lausui, vaan ne täsmällensä.

Koko suku semmoisina eli, kaikki yhtä luuta, soti, kaatui alhaisina, miekoin haastoi, säästi suuta; kahdestoista Kaarle kerran yhdestä jo teki herran, korpraaliks se Munter tehtiin; alaspäin taas siitä lähtiin.

Moni virkaan outo vielä kotiin kauan haluaapi, alla päin käy, murhemiellä, kunnes mieheks karkeaapi. Näin ei Munter aikanansa; kun läks sotaan Kustaan kanssa, kohta, vaikka vasta tuotu, oli soturiks kuin luotu.

Joi, ja särki iltasella kiväärinsä iloissansa; vääpelinsä aamusella antoi hälle pampustansa, virkkoi: 'Ällös olko arka, näin on virka, poika parka! Norjenitko?'—Vastus Hanne: 'Kyllä, kiitos rasvastanne!'

Viinaan tuosta Munter suuttui, ain' ol' uuras, nopsa kanssa. Ensi kahakassa puuttui luoti hänen olkahansa. Döbeln kuulan vinkuvaisen kuuli: 'Pojat, kuka sai sen?'— Munter olkapäätään kaappas, virkkoi: 'tuostahan se raappas.'

Tuskin lientyi haavan vaivat, taas käv' onni ankaraksi kasakat kun vangiks saivat, juosta sai hän virstaa kaksi kilpaa arovarsan kanssa leve'illä jaloillansa, kunnes uljaat veikot tästä taas tok' auttoi pälkähästä.

Rinta huokui, hiki juoksi, kun hän melkein viimeisillään taas pääs omiensa luoksi; vaan ei tuosta ollut millään. Kumppalit huus ilkkuin vielä: 'Lämpisitkö? Taisi tiellä juoksu käydä keveästi?'— Munter vastus: 'Välttävästi!'

Kenraal' Armfelt lyötiin kerta; silloin lippuamme likin oli Munter, vuosi verta; hän se lipun pelastikin. Nytpä sai hän vihdoin kanssa rahan rehtiin rintahansa; Munterill' on vanha viisi, virkkoi tuohon vain: 'No hiisi!'

Näin hän vakaast', uljahasti, niinkuin kahakoissa noissa, liikkui viimeisiinsä asti, kasvaen vaan kunnioissa; harmaa ol' jo parraltansa, niukemp' ehkä lauseissansa, vaan kun sauhuun, liekkiin lähtiin, samaks kuoloon asti nähtiin.

Oli muuan kevät-ilta, vanha äiti leiriin tuli, silmä vettyi Munterilta, jäykkyys hältä kaikki suli; ääneti hän aamuun asti katsoi ämmään hartahasti. Täältä kun on poika mennyt, äiti kuollee murheesen nyt.

Munter siinä kaiken yötä hymyillen vaan istuskeli, kuuntel', antoi kaikki myötä, kunnes eukko varoitteli: 'Poika kulta, liiku huolla, väistää paremp' on kuin kuolla!' Näin kun lauloi vanha rastas, 'Eihän toki!' Munter vastas.

Mut ol' luoti hällen tehty, loppu joutui, tuli turma; vaiheissamme Munter nähty myötä ain' on, nyt vei surma. Karskina viel' eilen eli, mälliänsä pureskeli vartiona kenraalille, missä oltiin neuvosilla.

Päiväkäsky kertoi juuri, kuinka herrain pöytään kieppas viuhahtaen pommi suuri, puhevallan ottaa sieppas. Tulen tuttu vanhastansa, Munter sylkee kourahansa, kiinni koppaa, alkaa tuosta mokoman kanss' ulos juosta.

Oven sai hän auki sille, sen jo porstuaankin saatti, vaan kun pääsi portahille, lensi pirstoiksi kranaatti. Siin' ol' äijän töitten loppu, vaan ei vielä tullut hoppu; maaten siinä mullin, mallin, Munter virkkoi: 'Hiis vei pallin!'

Vielä hän, kun aamu koitti, oli henkitoreissansa; jo nyt surma voiman voitti. 'Kas kun pommi äijän karsi: poiss' on toinen käsivarsi, rintahankin sattui siru!' Munter vaan: 'Se halkes, piru.'

Näin hän kuoli, näin hän eli, miesnä loppuun alust' asti, sanoissaan hän vitkasteli, vaaroiss' suori nopsahasti. Teki työnsä kerskaamatta, puutteet kesti nurkumatta, kärsi vaivaa, rasitusta, yhtä vaan ei,—valitusta.

Maailma jos maksaa voisi kovat päivämme ja yömme, verikenttämme jos toisi julkitiettäviksi työmme, lippumme jos kuulla antaa vois, mink' arvon Munter kantaa, moni, jonka kaulus loistaa, saisi kumarrella moista.

Vielä häntä muistellessa vanha sydämeni paisuu. Surman sarkaa vakoillessa hän vast' oli varsa raisu; painanut ei pelko mieltä, aina 'Hei!' vaan ja 'Pois tieltä!' rummun jälkeen vaikka mihin, kun vaan eespäin käskettihin.

Tok' ei ystävää niin varmaa, lujaa, vakaat', uskollista. Niinkuin lapsi, vaikka harmaa, vihas tuskin vihollista. Kourin Munter Ryssiänsä, niinkuin hampain mällejänsä, survoi, vatkas kaikin hetkin, rakkaat toki kumpasetkin.

Kunniata sankarille! Kunnioittuna hän maatkoon! Miehuus, miehen kunto sille pysyväisen muiston taatkoon! Orjan jalka ei saa painaa hautaa, miss' on Munter vainaa. Vanha kantasuku tulkoon suojaks sille! Amen olkoon!"

Laannut korpraali kun on nyt, haudalt' alas käynyt taasen, kenraalipa lapion nyt käteen ottaa voitokkaasen, hiekkaa hiljaa viimeks heittää, Suomen mullall' urhon peittää; sanaa hän ei virka monta, mutta meille verratonta.

Puhe silloin lausueltu, syvään liikutti se mieltä, vaikk' ei pitkä, koristeltu, Munterin vaan omaa kieltä: kunniamme todisteeksi, soturinkin ylisteeksi riitti tuo, kun lausui vainen näin: "Hän oli Suomalainen!"

VON ESSEN.

Hän portahilleen saapuu, häll' lakki nyt on sotilaan, kannukset ja ratsaskaapu; hän aikovi ratsastamaan.

Tuoss' seisovi vanha sorja, uros katseellaan, sävyltään, lumipäinen, kookas, norja— sen moinen hän on näöltään.

Mut miksipä ukko nyt pauhaa? Miks polkevi jalkaa nyt? Eletäänpähän keskellä rauhaa,— mikä vimman on synnyttänyt?

Älä huoli, ei vaaraa tässä, älä tuost' ole milläsikään; tavan ainaisen näet tässä, näet Essenin harmaapään.

Jo huutavi raittihisti, syyn virkkavi selvälleen: "Sinä Matti, sen päiväinen risti, lopun nyt sinust' oitis teen!"

"Vai vartoa näin unes tähden ijänkaiken tässä mä saan! Sinä tietänet, milloin lähden jokapäivä ma ratsastamaan?"

Ja tallista renki se pikaa nyt uljaan tuo orihin; hän ei nukkunut, siinä ei vikaa, heräs ehk' ylen aikaisin.

Pää pystyss', ääneti aivan edes orhin ohjaelee. Jalo ratsu—no leimaus taivaan!— väriseepi ja vaahtoilee.

Alas portailtaan hän saapuu, asu yllään, kenraali tuo, ja kannukset, ratsaskaapu; nyt orhiin katsehen luo.

Vait on hän, liikkumatonna, ei usko hän silmiään: "Näkö pettikö mun, sano, konna, sun työtäsi näinkö ma nään?"

"Mut jos kudot valheen viekkaan ja mulle nyt syötät sen, niin lähden ja tartun miekkaan ja pääs heti halkaisen!"

Vaan Mattipa, tuo sotamiesi, hätäpoika ei ollutkaan; työn kyllä hän tehneens' tiesi, mut vastasi myös teostaan.

"Kuin?—Valhetellako voisin? Hävettää jo kun epäillään. Isommassakin syyssä jos oisin, ei valhetta sittenkään."

"Kasakan näin tuossa ma tiellä, hän kerskasi virkustaan. Sitä kärsiskö mies? Mitä vielä! Heti läksin mä kilpaamaan."

Von Essen, se vanhus sorja, tuli hehkuva rinnassaan, lumipäinen, kookas, norja, hän kimmosi kiukuissaan.

"Pois", huusi hän, "lurjus, pian, pois tallihin käy takasin, ja myötäsi, ratsun sijaan, heti ruoska sa tuo tukevin."

Tuo Matti on mies, joka tuonaan oli luoteja kestellyt, kuninkaalt' oli saanut muonan, vaikk' Essenin leivässä nyt.

Ihan ääneti läksi hän alas, mut silmä se vaan salamoi, saman tien hän läksi ja palas, tukevimman nyt ruoskan toi.

Sen laski hän kourastansa: "Sotamies olin myös minäkin; minä ammutess' ampusin kanssa, ja lyödessä löin takasin."

"Jos kuin orhi nyt ruoskaa saankin, kun tein mitä parhaiten, niin potkaisenpa ma vaankin, ja kuin orhi ma potkaisen."

Kenraali kun uhkan on kuullut, taaks' suorana astahtaa; mut ei suutu hän, kuin ois luullut: miest' ääneti tarkastaa.

Ja kun katsovi, suoremmaksi vars' sorja se suoristuu; ja hän vait on, ja kirkkaammaksi yhä katsanto kirkastuu.

"Mies, kuules", huusi hän, "mistä sait moisen sä miehuuden? se on ajoist' entisistä, sikes keskellä hurmetten."

"Ei mulle tuo ole uutta, sen tunnen jo vanhastaan; samanlaistapa urhoisuutta moni ilmaisi kaatuissaan."

"Sen näin mä, kun voiton tiellä liput riemusi liehuillen, näin tappioissakin vielä, näin Pohjolan hangilla sen."

"Ja kuinka, kun urhokkaasti sinä itseäs käytät noin, noin katselet uskaliaasti, sua ruoskalla herätä voin?"

"Jumal'auta, näinpähän vasta en kehtaisi mainitakaan sitä joukkoa urhokasta, jota vein minä taistelemaan."

"Käy kumppali etsimässä, mies reima ja vankkumaton, juo kunniaksemme, he, tässä tukaatti, se palkkas on!"

"Ja kiitos, kun mieleni täytit taas kaunihin muistelmin ja kun näin sisus yrmeän näytit— ja nyt mene helvettihin!"

Hän pyyhkäisi silmiänsä, tais käydä ne himmemmäks, ja, yrmistäin näköänsä, pois kääntyi ja sisään läks.

Samaisen tuon urhean herran minä tunsin jo ennestäin, saman tuon von Essenin kerran sotivan Savonmaassa ma näin.

Oli nopsa hän muulloin kyllä, mut nyt tuli peijakkaat. Vilun tähden häll' oli yllä sudennahkat ja vuotikkaat.

Kun näin hän pakkassäässä etumaisena riens tulehen, ja jok' ainoan askelen päässä vajos pohjahan nietosten,

hiki äijän jo otsasta juoksi— kovin raskas virka on tää; välin kauhean painonsa vuoksi hänen täytyvi viivähtää.

Mut "Eespäin!" vaan tulisella hän innolla huudahtaa, "jos en jaksa ma astuskella, pojat, hoi, mua kannelkaa!"

Nämä kolme äijällä tällä oli murheissaan, iloissaan: miel' ylväs ja luonne hellä, veri kiehuva kuumuuttaan.

KUORMARENKI.

Vanha Speltkö unohtuis? Ei kumminkaan! Ylhäinen ei ollut, kuormarenki vaan; vertaistensa lailla unhottua saiskin, jollei heistä kaikist' oisi ollut laiskin.

Vaivaa maksoi heitä nähdä tosiaan, itse ukkoa ja hänen hevostaan. Josko hintaa kaksijalan askelella, taksaa ollenkaan ei nelijalkaisella.

Asu, ruokko oli vauhdin kaltainen, pörröss' ukon pää ja häntä hevosen: tomunsa toi Harmo kototallistansa, noen nenällään toi ukko pankoltansa.

Viimeisinä näin he aina kulkivat, naurua, arvaa, saivat molemmat; hepo torkkuin astui, unta veti miesi, miten kuormall' ukko pysyi, Herra tiesi.

Hiljaa kuljettihin sentään eteenpäin, pohjoisemmaks yhä tultiin vähittäin: ukko, vaikka puoleen Pohjanmaata ehti, sama on, kuin milloin Uusimaalta lähti.

Matkakin se samaan tapaan tapahtuu: naurua jos kulkee hän tai seisattuu; nauraissa—se tietty—ruoskaa heilutellaan, selkää konin, äijän vuoroin koetellaan.

Vauhti, tyyneys ei muutu sittenkään. Spelt on auttamaton, yhä ennellään; ukon virkanuttuun ruosk' ei pysty mikään, nahka paksu Harmon virassaan niin ikään.

Siikajoellen näin viimein joudutaan, jäljell' isänmaast' on jäinen kulma vaan, tätäkin jo puolustaa on turha koittaa; mut voi vahva murtua, voi heikko voittaa.

Ennen iltaa ensi kerta taisteltiin, paon päivä voiton päiväks muutettiin; aalto ajeltu taas taapäin kuohahtaapi, virta kääntyy, vainottu nyt vainoaapi.

Miehestä käy mieheen sana riemuinen: "Aamull' olkaa valmiit lähtöön jällehen! Väki, kuormat kuntoon illan kuluessa, reippaast' etelähän aamun koittehessa!"

Kaikk' on tehty, yö jo joutuu, nukutaan; nuori Blume vänrikki ei maannut vaan. Innon tuli hehkui mieless' urhoisassa, rauhaa ei hän saanut tuvass' ahtahassa.

Ulos astui. Hiljaist' on ja pimeää, tyynet, kylmät taivaan tähdet kimeltää; koitteen juova vaan, jos katsoit itää kohti, metsän laivoilla jo vaaleana hohti.

Näkyviss' ei ketään, rattaat, kuormat vaan hevositta, pohjaa kohden, paikallaan: muutosta ei laisin, kaikk' on vanhoillansa, niinkuin sama kulku alkais uudestansa.

Eipä—vähän toisin oli sentään nyt, vaikka sit' ei silmä kohta keksinyt: käännettyinä, hepo valjahissa, siellä rattaat perimmäiset seisoivat jo tiellä.

Mies ol' ohjihin jo käynyt kärryin luo. Blume silmiään ei usko,—Speltkö tuo? Spelt, jok' ajoi kautta Suomen kyyryllänsä, päätä korkeampi nyt on entistänsä.

Suora on kuin nuoren ryhti vanhuksen, lumiharmaat hapset valuu harteillen; nenä puhtaaks, leuka sileäks on tullut, kirkkaamp' yöll' on muoto, kuin on päiväll' ollut.

Nuori Blume joutui aivan ymmällen: "Mikä ihme tehnyt on tuon muutoksen? Sinä, kaikkein nokisin ja laiskin muinen, olet ensinnä nyt puhdas, kiiruhuinen!"

Ken on noen, pölyn pessyt kasvoiltas, ken on kamman iskenyt sun tukkahas? Ken—se kumma suurin—valveille sun saanut, jok' et päivälläkään torkkumasta laannut?"

"Nuori herra", vastas ukko juoheaan, "verkkaan kulkee mies, kun jättää oman maan; kansansa kun näkee häpein pakoisilla, maata paremp' on kuin olla valvehilla."

"Miksi kasvoni ma pessyt olisin? Häpy niissä ois vaan nähty selvemmin, tiusketta ja pilkkaa nurkumatta kannoin; surin, siksi nenän noess' olla annoin."

"Nyt on toisin, joukkomme on taistellut, Suomi avaraks on meille auennut; nyt ei mikään tahraa kunniata maamme, otsan kirkkahan ja puhtaan näyttää saamme"

"Rumpu käymään nyt, ja miehet kokohon, yö on kulunut, jo kirkas päivä on!— Kun tul' levähtää, ei laattu juoksemasta; jalo, nuori herra, nyt on kiire vasta."

WILHELM VON SCHWERIN.

Ja everstluutnantti Drufva hän nyt näin huoahtaa: "Täss' ei sydän kelpaa särkeynyt, se halkeaa. Vihollisten tänne jo käyvän nään monivertaisin joukoin ryntäämään, ja mieheen viimeisimpään mun taistella käsketään."

"Ja jos tykkien luon' edes harjaunut sotavanhus ois, joku mies, jok' on ruutia haistellut, johon luottaa vois; mut ei, vaan poikapa hento nyt siin' viistoistavuotias, kreivi Schwerin, saa vastata patterista— voiko turvata semmoisiin?"

Luo nuorukaisen jo rientää hän, kätt' oijentaa: "Pian arpa kuolon tai elämän tääll' lankeaa, elon ehkä, jos tarkkaan tähtäätte, mut kuoleman varman, jos horjutte. Eläkää tai kuolkaa,—mutta voi teitä, jos väistytte!"

"Kuin myrskyssä ruoko on hentoinen, niin teillenkin tää outoa leikkiä on, näen sen ja huolehdin. Se leikki se ei ole rattoisaa, siis, kas' sydämelle, ja vastatkaa: rohkeetteko, jos on tarvis, pois henkenne lahjoittaa?"

"Teiss', everstluutnantti, riutunehen jo voiman nään; toki henkenne tarjota rohkeetten maan eestä tään; elon aamu se mulla on parhaillaan— viistoist' ikävuottahan mull' on vaan— tuot' enköhän tarjota rohkeis, sitä tokkohan halveksitaan?"

Ukon silmä se säihkyvi: "Raudallen tuo kalskahti! Sana tuo sepä sattui paikallen, kuin sattuiki, siis heikoks teitä en mainita saa, vaan kiittää teistä ma voin Jumalaa: sydän onpi se, ei käsivarsi, joka voimia kasvattaa!"

Tykit paukkuivat, ens-taisteluaan Schwerin kävi nyt; rivit pirstotut väistyi jo, hänpä se vaan ei väistynyt, oli hälle patteri kuin kotilies, sen tulta kuin viisi hän hoitaa ties; kasakoit' tuli parvi, hän niiltä jo parran poltti kuin mies.

Lomahetken sai ja nyt kiiruhtaa paenneitten luo, ja mielet malttuvat, kun kajahtaa vihan ääni tuo. Taas hetki, ja kalkki jo muuttunut on: paenneet taas ryhtyvät taistelohon, ja lieden rakkahan suusta tuli räiskyvi loppumaton.

Sitä Drufva hän katsoi ihmeissään, vaikk' kaukaakin: "Jopa mestarintyöks jalon kokeen tään minä arvaisin. Joka noin heti kunnian saavuttaa, mihin ehtii vielä, jos elää saa? Hänt' auttaos, Herra, hän vielä armeijoja johdattaa."

Sai ilta jo taistelon taukoamaan, palas pois Schwerin; vesa hento ei murtunut ollutkaan sodan hyrskeisin. Kun hän jälleen tykkinsä leirihin toi, hänt' urhot harmajapäät ihannoi, sylihins hänet Drufva sulki, ja huikea hurraa soi.

Nimi nuoren sankarin loistettaan näin varhain loi; kirkkaampaa toivoa milloinkaan ei nähdä voi. Mut voi, pian hältä jo päättyi tie! Kuu tuskin ehtinyt puoleen lie, lähisimpähän hautausholviin hänet matkan määrä jo vie.

Mut ainetta antaa lauleluun jo kerkes hän; läks kerran vieläkin taisteluun ylevimpähän, elo nuori se ennenkuin lakastui, ja jääks veri lämpeä kohmettui, ja kesken sankaritöitään käsi kuolohon hervahtui.

Veripäiv' Oravaisten kun murehin nous' onneton, joka toivot mursi ja voitostakin teki tappion, siell' uljuus häll' oli loistossaan, siell' luoti ei eksynyt ainoakaan, siell' lämpö tykkien kiihtyi, kun hän kasti ne hurmeillaan.

Tykin vierehen vaipui vihdoinkin, makas siinä maass', mut kun vihamies tuli patterihin, ylös karkas taas, huus miehillensä ja hyökkäs päin, avas tien läpi joukkojen piirittäväin, ja kaatui vasta, kun ehti väen riemuvan luokse näin.

Ei ollut hän kuuttatoistakaan, nuor' urho tää, mut ikää siinäkin, työ jalo vaan jos on elämää: moni harmeni kiillossa kunnian, joka seppelehens' olis loistoisan tuon poikasen voitonkruunuun iloll' altis vaihtamahan.

Niin, kuuttatoista ei täyttää hän viel' ehtinyt, kovan kärsinyt joukkopa tuo verissään suri häntä nyt, ja ruutuihin ympäri seisoivat siin' ääneti sankarit parhaimmat; kuink' kallis hän oli heille, sen silloin ilmaisivat.

Valitus ei kuulunut miehuuton, syvä kaipaus vaan, kehuks nuorena kaatunehen urohon ei sanaakaan; elon aamua Vegesack vaan ylistää, ja paaria Adlercreutz silittää, ja Drufvasta harvoin nähty helo kyynel herkähtää.

NUMERO VIISITOISTA STOLT.

Ihanainen päiv' oli päättynyt Lapualla, ja riemuiten von Döbeln voittaja ratsasti nyt, sotarintaans' silmäillen.

Joka joukkoa kiitteli lempeimmin— sanat suorat ne on sotilaan— sen kuntoa, miehuutt', intoakin kotimaataan suojelemaan.

Sotarintans' ääreen ehti jo hän, kun päiv' oli laskussans, kävi joukkoa sielläkin kiittämähän, jota johtavi kapteeni Schantz.

Oli harvennut se, hän huomas sen, näki aukkoja paljonkin; mut silmä jo kääntyi toisaallen, mitä mietti, hän lausuikin.

Jo kiittäessään hänen huomattiin yhä syrjähän katselleen: repaleinen raukka se seisoi siin' ihan ääneti, itsekseen.

Sitä miestä hän viittasi luokseen nyt: "Mies hoi, tule tännemmäks! Et taannoin syrjässä noin pysynyt, verityöhön kun joukkoni läks."

"Sinä pyssyn—muistatko?—tempaisit kädest' uupunehen sotilaan ja miesteni jälkehen kiiruhdit sodan löylyhyn kuumimpaan."

"Sukeltaissamme peltoon, ennätit luo, kuni muut sinä myös sukelsit, ja kun taas näkyviin tuli urhoni nuo, eturinnassa ryntäilit."

"Kylän päälle kun käytihin hyökkäämään, ja ma silmäsin sinnepäin, etumaisena nuttusi reiäkkään taas patterin harjalla näin."

"Sepä miehen työ, koe semmoinen pian kunnian, mainehen tuo. Puhu julki nyt vaan, poik' urhoinen, nimes ensin kuulua suo."—

"Min lie nimen pappi se antanutkaan, sitä ihmiset ei kysyneet; enimmält' ovat aikani kaiken vaan mua Lurjukseks sanoneet"

"Hyvä! Lyö nimi silmihin herjaajan, ja siit' ole vaan suruton. Mut missäs, mies, kotis, lausuhan, ja missä sun turvasi on?"

Mäkirinteen tiehen viittasi hän: "Tuoss' on kotipaikkani mun": ja vahvaa näytti hän nyrkkiähän: "Tähän näin minä turvaudun."

"Kotis laatuun käy, hyv' on turvas myös, vaan mist' elatuksesi sait? Näpistyskö vai kirkkojen ryöstö on työs vai maantierosvous kait?"—

"Jos suurta tai pientä ma rosvoilin, ropo toki on taskussain; ja jos kerjäläisenki paljastin, eheämp' olis nuttukin vain!"

Tuli säihkyi silmistä Döbelnin: "Schantz, kapteeni, kuulkaahan; Ken kaatunehist' oli urhoisin urohist' tämän komppanian?"

"Sen pyssy, ja nuttu ja rensseli sen nyt tänne te toimittakaa; nimen hältä ja sankarikalleuden perinnöksehen tää nyt saa."

Kalut tuotiin; viidennentoistapa nuo, Stolt vainaan on soturin. Hymysuin von Döbeln katsehen luo oman turvatin ryysyihin.

"Veriss' on tuo nuttu, se mies peloton, ken tohtivi ottaa sen; mut vertapa, näen minä, paksult' on myös ryysyissä Lurjuksen."

"Univormu sä siis pue ylles, mies, nyt nähdessä komppanian; rivin eessäpä äsken kulki sun ties, nyt riviin sun asetan."

Puvun muutti hän, posket ne hohtoa loi, kun hän täysiss' ol' aseissaan; ja Döbeln ääneti miehen toi nyt paikkaan Stolt sotilaan.

"Kas nyt olet oiva ja täys sotilas olennolta ja katsannolt', olet myös sotaveljemme arvoltas, ja viidestoist' olet, Stolt."

"Sydämeltäsi, mieleltäs ole vaan yhä entisen kaltainen, mut vielä jos Lurjukseks sanotaan, vedä miekkasi tiuskaisten."

Tähän hetkeen uuden tään soturin povi tyynest' aaltosi vaan; mut kuultua nyt sanat kenraalin järähtääpi se pohjiltaan.

Ikinään ei riemua ollut hän edes maistanut varkaisin; jo lapsena kolkkoudess' elämän oli jäätynyt kyynelkin.

Enskertaa miehen nyt sydämeen kevät-aurinko pilkehtii, sulaneista nyt lähteist' ehtimiseen vedet uhkuen tulvehtii.

"Ja jos murheess', onnessa olla saan mies joukossa sankarien, sotahan olen valmis ja kuolemaan; sois Herra jo huomenna sen!"

VELJEKSET.

Sua Wadenstjernan nimi kauhistaa? Tarua julmaa tarkoitat, ma pelkään: kuink' elon myrskyss' etsein valkamaa käy veli, mutta veli karkoittaa takaisin hänet tuiskuhun yön selkään.

Meneppä Joutsijärven tiennoillen, taloa siellä ikäkoivut varjoo; jos synkk' on yö tai päivä valoinen, majahan käy vain, suojaa vieraallen Juhani Wadenstjerna vanhus tarjoa.

Totisen uskon, suoran sydämen hänessä huomaat ensi katsannolla, ja hyv' on olla sun, niin rauhainen kuin alla oman kotikatoksen ja oman isän turvissa on olla.

Yht' älä nimeä sä lausu vaan, se muistost' ikipäiviks haihtukahan: hän valmis kaikkea on kuulemaan, mut Viaporia jos mainitaan, on rauha poissa, myrsky valloillahan.

Mik' ennen lumos hänen sydäntään, maa, kansa, kansan kunto, voima, väki, mik' intoon nosti hänen henkeään, tuon vuoren hautaan kaikki häpeään ja pilkkaan, sortoon poljetuks hän näki.

Ja senvuoks vavahtaapi vanhus tää, kun haudan nimenkin vaan kuulla saapi; ja hänen sydäntänsä kirveltää, ja hänen hiuksiansa pöyristää, jos Viaporista ken muistuttaapi.

On ilta myöhä, kolkko, talvinen. Tää vanhus, jonka omantunnon rauhaa ei syyt, ei pelko katua, hiiloksen edessä huolet' istuu, kuunnellen kuink' ikkunoita piesten tuisku pauhaa.

Hän istuu yksin. Hiljan heittänyt hän turviin Jumalan on armahansa, kun, herättäin hänt' unelmistaan, nyt ov' aukenee, mies lumeen peittynyt yöks anoo suojaa hänen majassansa.

Hän katsoo katsomistaan. Kauhistuin sydäntä värisyttää hirmu jäinen. Se vieraita ei ole, veli vain, laps yksien se ompi vanhempain tuo hänen majaans' yöksi pyrkiväinen.

Tää sama veli entis-aikoihin, viel' yhdessä kun kasvoivat he ko'issa, veljeksist' oli hälle rakkahin, nyt eloss' yksin tää, ja tämäkin yhdeksäntoista vuotta ollut poissa.

Mut syytön muukalainenkaan ei jäis niin oven suuhun, kuin tää vieras jääpi, niin äänet' outokaan ei tervehtäis, niin nöyräst' oottais, niin ei säikähtäis kuin veli veljeään nyt säikähtääpi.

Ei äänt', ei sanaa. Hetken vuorottain saa tulla, mennä niinkuin kuolon mailla, siks kunnes vieras etähältä vain vihdoinkin veljellensä arostain sylinsä avaa rukoilevan lailla.

Juhani kieltä tajus sydämen. Se näyttää hetken liikuttavan mieltä, vain hetken aikaa; kuluttua sen tylynä kääntyy hän ja viitaten avoimen sylin pois hän luotaan kieltää.

Hylätyn ääni vihdoin värähtää kamalan kolkosti kuin huokaus maasta: "Oi murra, veli, rinnastasi jää, äl' ylenkatso turvan etsijää, ja kuolemaan äl' onnetonta raasta."

"Oon syynpää. Häväistystä kantaa saan ma siitä päivin, jolloin heittäyivät veristymättä miehet Suomenmaan ja, ennenkuin lens' siihen kuulakaan, komean Svean linnan pettäin myivät.

"Mut minäkö voin murtaa sulut lain, anastaa ohjat kohtalon, ma heikko? Minunko esiin nousta piti? Vain sit' etten tehnyt, pidä vikanain, mut—vihall' älä mua sorra, veikko!"

Hän vaikenee, pää painuu rinnoillen, ja kuumaan kyynelvirtaan ääni raukee. On lausunut hän kylläks veljellen, avoinna syli, astuu askelen odottain että veljen syli aukee.

Mut kuohuin povi nousee Juhanin, hänessä kiukku, tuska raivoaapi; ja seinält' olan takaa vihdoinkin hän tempaa viritetyn pistuolin ja vastineeks sen veljeen ojentaapi.

Näin taru julma näist' on kulkenut viel' ehkä kertomustaan kolkompana, jos sä, jok' olet tätä kuunnellut, kovasti olet kovaa tuominnut, niin lievikkeeksi kuule rauhan sana.

Kun toinen oli mennyt, kerrotaan, silmänsä käsin peitti tyly veli ja unetonna, valveill' istui vaan ja illan itki, yönkin kokonaan ja aamulla kuin laps viel' itkeskeli.

VIAPORI.

Kun päivä oli päättynyt, luon' iltavalkean Stool-ukon kanssa istuin nyt totuttuun tapahan. Iloiltiin, pilaa laskettiin, niin Viapori mainittiin.

Ma mainitsin sen nimen vaan mut ilo loppuikin: "Oletko nähnyt milloinkaan linnoitust' Ehrnsvärdin, Gibraltaria Pohjolan?" Hän synkän alkoi kertoman:

"Se silmää ulapalle päin graniittikatseillaan, ja Kustaanmiekkaans' ylentäin se uhkaa: tules vaan! Ei lyömään laskeu miekka tää, se surmaa, kun se välkähtää.

Äl' uhall' astu saaren luo, kun maassa vaino käy, kun merten kuningatar tuo ei leppyisältä näy: tuhansin kanuunoita soi ja surman tulta salamoi.

Pakohon Pohjan rajoillen väkemme syöstihin, mut vielä väikkyi toivo sen, Ja hehkui intokin. Ei hätääkään, niin arvellaan, kun meidän Viapor' on vaan.

Jokaisen silmä leimahtaa, kun kuulee nimen tään, ei silloin tuskaa, nurinaa, ei kylmää, nälkääkään. Taas Suomen karhu elämöi, pudisti kämmentään ja löi.

Useinkin urhon harmajan etäällä kodistaan tuon nimen kuulin lausuvan, yöt hangell' istuissaan; viluhun lämmintä se loi, se kodin, kaikki hälle toi.

Mut etelästä kuiskaillen nyt huhu luikertaa, se aseitamme häväisten maanpetost' ilmoittaa; se kaikkialla herättää vaan ylenkatsett' ylpeää.

Ijäti päivä muistetaan, milloinka varmuuden tuo huhu sai, ja kertomaan käv' äänell' ukkosen: maan viime pylväs kukistui, jo Viapori antautui.

Sen kuiluunsako nielaissut on syvyys pohjaton? Ukonko nuoli murskannut sen vahvat muurit on? Ken valleilta sen miehet vei? Kysyttiin,—vastausta ei.

Mut huokaus se puhkes nyt sydämest' urhonkin, ja silmä, harvoin vettynyt, nyt valui kyynelin; olihan kuollut synnyinmaa, sen hautaa kyynel kostuttaa.

Voi miestä, joka juoksemaan tuon saattoi kyynelen! Hän kerran voitti kunnollaan jaloimman seppelen: hän Ruotsinsalmen voittohon johdatti Ruotsin laivaston.

Mut vaikk' ois miekoin maailman hän loistoon nostanut ja auringonkin kirkkahan kiillollaan huikaissut, niin häpeän hän kuitenkin saa työstään haudall' Ehrnsvärdin.

Runoja, muinais-aikaakin rakastat, nuori mies, sen, minkä tässä kertoilin, sa laulatkin kenties; tuo silloin julki musta työ, mut nimen peittäköhön yö.

Suvusta vait! Ei vierittää rikosta sille saa; ei muut, hän yksin häpeää saa työstään kannattaa. Ken kavaltanut maansa on, on suvuton ja lapseton.

Kavala käsi, pantuna tueksi Suomenmaan, häväistys, kammo, kuolema, kirous, patto vaan ne hänen nimens' olkahan, näin säästät korvaa kuulijan.

Kaikk' ota haudan synkeys ja tuskat elämän, tee niistä hälle nimitys: surua vähemmän se nimi tuopi kuitenkin kuin Viaporin petturin."

MAAHERRA.

Kasvaako maine tanterella vaan, jot' uljaan urhon veri kostuttaa, ja eikö aseetonkin toisinaan voi miehuutt' osoittaa?

Syvällä Suomess' oli kätkynyt mies, rauhan mies jo nuorest' ijästään; rauhassa vanhenneena hoiti nyt maaherranlääniään.

Wibelius nimensä,—se korkean ei suvun ollut, arvokas tok' on: se hänen nimenään sai kunnian ja nousi arvohon.

Kultaiset päivät vankan miehuuden hän rauhan toimiss' oli viettänyt. Nyt sota riehui maassa isien, hän vanhus oli nyt.

Saaliina raastettuna ystävän ja vihollisen kesken vuorottain, sai levon, rauhan antaa alttiiks hän hyväksi voittajan.

Lakia suojella, ja huojentaa maan kuormaa, pyhä tehtävänsä on, siks ei hän päivin koskaan rauhaa saa siks yökin uneton.

Näin kerran yksin virkahuoneessaan hän istuu kera kahden sihteerin; hän murtuneelta näyttää, vait on vaan; ja vaiti toisetkin.

Lepoa ois hän suonut, hetkeks vaan; se liikaa on. Taas ovi avaantuu, ja, aseellinen joukko seurassaan soturi ilmaantuu.

Soturi tuo se Ryssäin voimien pääkenraal' on, ei mikään halvempi; perällen astuu hän ja uhaten tuiskaisee jyrkästi:

Maaherra, taistelu on päättynyt, tän maan jo meille asevoima soi; kuin taistella sen miehet vielä nyt riveissä Ruotsin voi?"

"Kas, tuoss' on kynä, tuohon istukaa ja kirjoittakaa käsky ankarin: se tavaran ja hengen pitää saa, ken palaa kotihin;

mut hurjana ken vielä niskurois herraansa, keisaria vastahan, sen suku armott' ajetahan pois talostaan, maaltahan."

"Te ymmärrätte, kirjoittakaa niin." Hän päätti, uhkan hymy huulillaan. Wibelius katsoo tuomar'pöytään, siin' on laki Ruotsin maan.

Kätensä lujaan laskee kannellen, ja silmä, kirjaan luotu, välkähtää: "Kenraali, niillä, joita uhkaatten, on suoja vahva tää."

"Meill' aarre kallis, turva aseeton se on, kuink' ikään onni vaihettuu; sen valtiaanne vahvistanut on, se häneen turvaantuu."

"Siin' ikivanhuudesta säädetään: jos rikkoo ken, niin syy on hänen vaan; ei vaimo vastuuss' ole miehestään, ei miesi vaimostaan."

"Jos rikosta on maataan puolustaa, jot' ei voi kelpo sydän myönnyttää, miest' aseellista silloin rangaiskaa, laps, vaimo säästäkää!"

"Te voiton saitte. Teill' on valta nyt, siis minun tehkää, miten miellyttää! Mut laki, ennen mua syntynyt, myös jälkeheni jää."

Näin lausui. Säikähtäen vavahtaa nyt sydän nuorten miesten molempain; mut kirkkaat silmäns' ukko kohottaa, kenraaliin katsahtain.

Tuon kasvoist' uhka oli hävinnyt, ja katsanto jo muuttui lempeäks, hän lujast' ukon kättä puisti nyt ja kumarsi ja läks.

Mut kädet ristissä kuin rukoillen nyt vanhus vaipui tuomar'istuimeen; hän voittajana ylimaallisen sai rauhan palkakseen.

Ja läsnä olleet todistivat niin— he kertoivat sen usein innoissaan— kirkastus ihmeellinen huomattiin nyt hänen kasvoillaan.

Ett' oli valo taivaan ihanin, siit' oli heillä yksi ajatus; mut mistä kaunis kohde syntyisin, siit' eri arvelus.

Sen toinen sanoi loisteeks auringon, mi kirkkaan paistehensa heihin loi; vaan toinen sanoi: "sisäistä se on, sen omatunto toi."

ADLERCREUTZ.

Ken joen rannall' on tuo miesi ylhäinen, jok' yli vetten, maiden katsahtaapi? Jo ryhti, huulten uhka, säihke silmien, kädessä miehekkäässä miekka tulinen urosta, sotilasta muistuttaapi. Hän yksinään on, ilman seuraajaa, mies nuori tullen mennen herrallensa vaan aika ajoin sanaa kuljettaa; mut takana ja eessä kaksi armeijaa veristä surmaa uhkaa toisillensa.

Hän tuossa näkee Siikajoen maiseman niin kolkkona kuin ruumiin laudoillansa, hän Suomen sodan muistaa vielä kolkomman, häpeän, paon, hylyks jääneen kunnian, ja Ryssäin pilkkanaurun takanansa. Se syynä, miks niin synkkä otsa on, miks varjo musta huolihunnun vetää peitteheksi urhon jaloon muotohon hän näkee kuinka Suomi, äiti turvaton, nyt alttiiks jää, kun poikain miehuus pettää.

Ja hänen, tämän hävityksen näkijän, ei tapa tehtävistään horjahdella. Uskollisempaa miestä löytäisitköhän? Hän vaarat koitti, soti, voitti, vertaan hän jo nuorna valoi maineen tanterella. Näät miehen, jot' ei riemut, murheen säät, ei mielet suurimman, ei alhaisimman voi murtaa, taivuttaa, sä hengen näät, min lentohon vaan nosti myrskyn tuulispäät:— näät Adlercreutzin, urhoist' urhoisimman.

Ja hänen, hänen käskystänsä jällehen on alkava tuo ilme kurjavainen, tuo kulku levoton, tuo retki tuskainen, isänmaan, maineen, kaiken kadottaminen, jot' itkemätt' on epätoivo vainen. Hän, täyttäin mit' on toinen määrännyt, taas pakoon käskee, säästää miesten verta, jo taisteluun ne oli säädetyt, mut taistella ei saa ne, niiden täytyy nyt taas paeta kuin ennen joka kerta.

Hän näkee sotarinnan taajan, tasapään taas pirstoiksi ja hajallensa menneen. Hän tuntee joka ruodun, rivin väessään, sen toivot toivoi hän, sen liittyi elämään ei yksin tänään, vaan jo kauvan ennen. Hän tietää, ettei mielin tyvenin se häpäisevää askelt' astu tätä, sen rintaa painaa murhe katkerin, sydäntä kalvaa haava tuskastuttavin tuimemmin tuonen miekan iskemätä.

Ja väki tuo! On uljuutta ja voimaa sen hän entis-aikaan saanut koetella, hän muistaa kuin sen kanssa Kustaa kolmannen tulehen riemull' astui, tiensä piirtäen riveihin murtuneihin hurmehella. Väkeä samaa nyt hän johdattaa, polveltaan uutta, vanhaa mieleltänsä, se mitä sois ja vois, hän arvajaa, siis, kun se peräytyy, hän synkän näön saa, ja otsa jalo painuu häpeissänsä.

Jo Döbeln lähtenyt on vihaa hehkuen, jo marssiin Palmfelt joukkons' alkaa viedä, jo vaipuu Gripenbergin miekka voittoinen. On hetket kalliit. Sotalaumat Ryssien jään yli ryntää sulkemahan tietä. Mut Adlercreutz viel' alallensa jää, yks toimi häll' on valvottava vielä: joella viel' yks joukko viivähtää, ei liiku askelta, ei peräydy tää, lippunsa luona vaan se seisoo siellä.

Sen johtaja jo väsyi pakoon, häpeään, kun vaihtoi sotatannert' yhtä päätä, paluunsa päätti hän, nyt vaiti, mietteissään hän joukkons' eessä seisoo, käydä ryntäämään hän tahtoo, muuten siihen paikkaan jäädä. Hän jähmettyiskö Pohjan hankihin? Ei, sodan liekkiin kuolla paremp' oisi. Kaarnaksi jäiskö meren hyrskyihin? Ei, taistella kuin mies ja miesnä kuollakin hän sois, ja joukkonsakin samaa soisi.

Väk' on se Hertzenin. Sen tuntee kenraali, sit ei hän tänne hukkaan henno jättää: nuo miehet hänen kotiseutuns' synnytti, hän kutsuu, käskee, rukoilee,—ne viipyvi, kuin kuolema myös häntä pelkäämättä. Mik' ihme! Eikö niskoittelu tää sytytä vimmaa? Ei, vaan ihastusta! Kas, silmä loistaa, otsa selkiää, valloillaan tuli povess' on ja liekehtää, ja kasvoiss' ilmestyy sen kajastusta.

Eik' aikaakaan, niin liekki jo on levinnyt niin kauas leimahtain kuin silmä kantaa; sanoja lentää, uusia taas lähtee nyt, takaisin kääntyy joukot, pois jo käsketyt, ja Hertzenkin jo ryntää vasten rantaa. Kaikk' esteet sortaa voittokulku tuo, jo katkaistu on sotavoima suuri, ja avuks Turun urhot rientää luo, ja Gripenberg hän Hämeen poikiansa tuo hurraten, rivit vankkana kuin muuri.

Kas noita! Essen uljas, miekka kourassaan, ja Heideman ja Ramsay kilvoin koittaa. Kas, kuin ne ryntää yli hurmeilevan maan! Ja Lange, Kihlström, Bremer, Bröijer, Nordensvan ja sadat muut, noill' eikö voimaa voittaa? Jo vihdoin heltyy pakko toivoton, vihdoinkin voiton seppel' loistaa kerta häpeä pitkä oli, ponneton, nyt päivä kunnian heille noussut on, työ tehdään, joll' ei ikäkausiin vertaa.

Ja turhaan ponnistaen Ryssät vastustaa, ens kertaa ahdingossa näillä mailla. Rajevskin tulet ei voi enää kauhistaa, pelätty, kuulu nimens' sammua nyt saa, se tenhoaan ja voimaansa on vailla. Mut vielä koitos. Laumat Ryssien ne pakenee, mut uudet sijaan saapi; jo hiiltyy vauhti Suomen urhojen; mut kaukaa, hetki hetkelt' yhä paisuen, nyt Porin uljas marssi raikahtaapi.

Avuksi Döbeln joutuu. Sanan saatuaan hän väkimarssin tänne riensi kohta. Tutulle nuotille jo, kuules, hurrataan. Hän näkyy.—Adlercreutzpa innostuksissaan nyt hänen kanssaan joukot tuleen johtaa. Viel' leimuu sodan soihtu tuokion, mut kohta sammuu se ja maahan kaatuu; taas Siikajoen tanner meidän on, taas kunniamme verin pesty, tahraton, ja ensimmäinen, suuri voitto saatu.

Hän, joka jäiselläkin hangell' astuen rakasti maataan mieltä palavalla, jok' iloin sille verens' antoi lämpöisen ja, kaikkein horjuessa, Suomen mainehen pelasti vielä voimall' urhoisalla, hän lepää. Rauhaan pääsi sankari, maa Svean hänet kätki turvahansa; jalosti sielläkin hän taisteli, ja tuskinpa se päivä koskaan koittavi, kun hänt' ei muista Svean jalo kansa.

Mut sankar'maassa vaikka unhotuksiin jäis tää muisto suurempien muistoin kautta, nimensä jos ei sydänt' enää sytyttäis, ja kuluneine kirjaimineen hyljättäis tuon uskollisen suomalaisen hauta; ei miehen maine kuolis kuitenkaan, ei, henki rientäis ylpeällä miellä laineiden poikki syliin synnyinmaan: tääll' ei hän unhotukseen joudu milloinkaan, tääll' elää hän, vaikk' onkin hauta siellä.