HÄN ON TULLUT HULLUKSI!

Muutamassa Hämeenmaan pitäjässä asuu vielä nuori kappalaisen leski pienessä hauskassa rakennuksessa, jota muutamat koivut, perunamaa, tuparakennus ja kuivillaan oleva kaivo ympäröivät. Tämän kaiken oli hänen toimekas miehensä eläessään hänelle leskentilaksi hankkinut. Neljään huoneeseen ja kyökkiin tarvittavat huonekalut kuuluvat myöskin hänelle, samoinkuin kaksi pientä, siivoa ja näppärää tyttölasta, jotka iloisten peippojen tavoin laulelevat aamusta iltaan. Hänen omaisuuteensa voitaisiin myöskin lukea uskollinen, nuori palvelustyttö, joka kymmenen vuoden vanhasta asti on kasvanut kappalaisen talossa ja joka ei milloinkaan, ei vahingossakaan, ajattelisi erota pienestä perheestä. Hän, jos kukaan, siihen kuuluukin; hän tekee työtä kahden edestä. Ja kokee kovaa kolmen edestä, jos niin vaaditaan. Hän on aina iloinen, tyytyväinen ja tarkka talon puolesta ja sen arvosta.

Kyökki ja sen viereinen huone on rouvan, pikku tyttöjen ja Sannin hallussa — Sanni on tämän nuoren uskollisen palvelustytön nimi — mutta muut huoneet vuokrataan tilapäisille kesä- ja talvivieraille, enimmäkseen ylioppilaille ja maistereille toisinaan jollekin taiteilijalle, jotka joksikin ajaksi asettuvat kauniille ja rauhaisalle seudulle asumaan. Sanni ei juuri mielellään halua naisihmisiä hyyryläisiksi — ne, jotka sinne ovat hairahtuneet, ovat pitäneet niin suurta melua kauraryynipuuroistaan, kakao-juomistaan, pienistä kauluspesuistaan ja silityksistään. Sitä paitse tuntuu turvallisemmalta, jos mies on talossa, kuin oleskeleminen paljasten nais-ihmisten ja lasten parissa. Sitähän ei tiedä, mitä tyynimmässäkin nurkassa saattaisi tapahtua.

Ja niin tuli eräänä kauniina kesäkuun päivänä nuori ylioppilas taloon. Hän oli kasvoiltaan kalpea, mutta tukka, silmäkulmat ja hienot viiksien alut olivat sysimustat. Hänen katseessaan oli jotakin surunvoittoista, hän näytti mietiskelevältä ja käyttäytyi vaatimattomasti. Muutamalla sanalla hän pyysi päästä täyshoitoon tässä paikassa, ja kun hän näytti kaikin puolin siistiltä mieheltä, luovutettiin hänelle perheen nukkumahuoneen seinän takaa kamari, jolla pienine porstuakuisteineen oli eri sisäänkäytävä.

Rouva ja Sanni eivät koskaan saattaneet mielessään kuvailla niin harvapuheista ja hiljaista nuorta miestä kuin tämä oli. Hänen huoneestaan ei vähintäkään hiiskausta kuulunut. Tosin hän aamuisin ja iltaisin jonkun hetken hiukan voimisteli, harjoitteli vapaita liikkeitä rautasauvalla ja painoilla, josta pientä melua saattoi syntyä, mutta tämäkin suoritettiin niin tahdikkaasti, että siihen tuskin pantiin mitään huomiota viereisessä huoneessa. Ja yhtä vähän haittaa oli siitä, että hän kauniina kesä-iltoina teki pitkiä ja myöhään kestäviä kävelyretkiä, josta syystä usein kuultiin hänen ovensa aukeavan ja taasen hiljaa sulkeutuvan, mutta naristen luonnollisesti vielä senkin jälkeen kuin viereisessä huoneessa oli menty levolle.

»Mepä olemme saaneet mukavan hyyryläisen», virkkoi rouva aina vähän väliä. »Vahinko vaan, että nuori, siivo poika on niin harvapuheinen, mutta hän hautoo varmaankin hiljaista surua sydämessään.»

»Hm!» mutisi Sanni, jok'ei juuri uskonut siihen, mitä onnettomasta rakkaudesta puhuttiin.

Ja siihen se jäi.

Eräänä iltana meni perhe taas, päivän vaivoista väsyneenä, tyynesti levolle. Tiedettiin hyvin, että ylioppilas taas oli kävelemässä, mutta hänellähän oli erityinen sisäänkäytävä ja hän tuli aina hiljaa sisälle, niin että hänen naapurinsa eivät enää heränneet oven narisemisesta.

Mutta keskiyön aikana he heräsivät nyt ihan äkkiä kovasta jyrähdyksestä, joka kuului ylioppilaan huoneesta. Seuraavassa silmänräpäyksessä jymähti lattia vielä kovemmin samassa huoneessa.

Säikähtyneinä kavahtivat rouva ja Sanni istumaan vuoteillansa ja ihmettelivät, mitä tämä mahtoi merkitä; paukkeita kuului vieläkin tiheämpään ja jyrkemmin.

»Mitä hän mahtaakaan ajatella?» kuiskasi rouva. »Mitä hän mahtaa hommata näin keskellä yötä?»

»Hän iskee laattiaan voimistelupainojaan», sanoi Sanni ja kuunteli mielen jännityksellä.

Sitten kävi taas kaikki hiljaiseksi ylioppilaan huoneessa, kuitenkin saattoi kuulla, miten hän paljain jaloin juoksi edes takaisin, ja lopuksi kuulusti, kuin hän olisi itsekseen tanssiskellut hiljaisena kesä-yönä.

Mutta silloin kuului taas voimakas jyrähdys vasten laattiaa; kuulusti melkein siltä kuin tuo rajumielinen nuorukainen raivostuneena olisi tahtonut musertaa koko lattian. Kuultiin kuinka hän läähättäen polki jonkinlaista intialaista sotatanssia, ja heti sen jälkeen seurasi isku toistaan niin nopeasti, kuin hän ei olisi käsitellyt ainoastaan toista, vaan molempia painojaan yhdellä kertaa.

Ja niin syntyi taas hiljaisuus.

Silmät pystössä istui rouva sängyssään, pikkutytöt itkivät ja hiipivät äidin luo uskaltamatta huutaa. Mutta yötamineissaan seisoi Sanni korva seinään painettuna ja tuijotti eteensä vinhasti.

Silloin kuultiin ylioppilaan rivakasti heittävän huoneensa oven selälleen.

Samassa silmänräpäyksessä riensi Sanni käsillään huitoen kyökin ovea kohti ja huusi korkealla äänellä:

»Hän on tullut hulluksi! Nyt hän tulee tänne!»

Hän veti kiireesti avaimen suulta ja iski oven kiinni, niin että kajahti, sekä piti kaikin voimin kiinni ovenrivasta siten estääkseen tuota hurjaa hyökkäämästä rouvan ja lasten kimppuun.

Verkalleen ja juhlallisella äänellä virkkoi Sanni ikäänkuin itsekseen:

»Olen kauan pelännyt, että näin loppuisi — juuri tuollaiset hiljaiset ja umpimieliset ihmiset tulevat tavallisesti pähkähulluiksi, ilman että siitä voi vähintäkään merkkiä heissä ennen huomata.»

Nyt kuultiin, että ylioppilaan ovi taas suljettiin.

»Hän tuli takaisin», kuiskasi rouva, »nyt kai hän uudestaan taas alkaa elämöidä.»

Pikkutytöt käärivät päänsä peittoihin, maatessaan samassa vetosängyssä äitinsä kanssa, ja tarttuivat vapisten hänen käsiinsä.

»Yöilma on kaiketi hetkeksi selvittänyt hänen päänsä», sanoi Sanni totisena, kun hiljaisuutta ylioppilaan huoneessa yhä jatkui. »Mutta kyllä hänen päänsä joutuu taas pyörälle, kunhan hän vaan on ehtinyt painaa sen tyynyä vasten», lisäsi hän kokeneen lääkärin tavoin.

»Poika raukka», huokasi rouva säälittäen.

»Ja tuollaiselle me sitten vuokrattiin huone», torui Sanni itsekseen, istuessaan sänkynsä laidalle.

Niin kummalliselta kuin se kuuluukin, on kuitenkin totuuden mukaista, ett'ei naapurin huoneesta enää mitään häiritsevää melua lähtenyt; päinvastoin hän tuntui vaipuneen rauhalliseen uneen, jonka vaatimaton kuorsaus jonkun kerran katkaisi.

Väsymys valtasi lopuksi niin rouvan kuin lapsetkin ja he nukahtivat, mutta Sanni istui uskollisesti kuten ainakin koko yön sängynlaidalla, kuulostellen, tulisiko tuolle kauhealle naapurille uusi hulluuden kohtaus.

»Pois menköön talosta jahka herää», päätti hän toistamiseen mielessään. »Hänhän saattaisi viedä hengen rouvalta ja lapsilta.»

Kello 6 meni Sanni ulos kyökkiin, sulki huolellisesti sänkykamarin oven ja kätki avaimen seinällä riippuvaan suolakkoon, jotta »hän» ei löytäisi sitä, jos hän murtautuisi kyökkiin.

Sitten hän viritti valkean, pani kahvipannun tulelle ja jauhoi kahvin hiljaa ja varovaisesti, jotta kahvimyllyn ratina ei herättäisi onnetonta nuorukaista.

Nyt on ratkaiseva hetki käsissä, jolloin hänen on vieminen hänelle kahvia. Tämähän kuuluu hänen tehtäviinsä, eikä hän koskaan ole muille heittänyt mitään sellaista. Ja kukapa muu kuin hän olisi velvollinen tekemään lopun rouvan ja rakasten pikkulasten pelosta.

Päättäväisesti hän ottaa kahvitarjottimen käsivarrelleen ja astuu kyökkiportaita alas. Hänen poskensa hehkuvat ja uskollisista kauniista silmistään hohtaa sankarillinen loiste, kun hän nousee ylös niitä rappusia, jotka vievät ylioppilaan huoneeseen.

Kun Brax, tuo pohjalainen salvumies, joka asuu tuparakennuksessa, samassa sattuu astumaan ovestansa ulos, kuiskaa Sanni salaperäisesti, mutta käskevästi hänelle:

»Ottakaa nuora mukaanne ja asettukaa tänne oven taakse, ja kun minä huudan, niin rientäkää heti sisälle. On jotenkin hullusti käynyt nuoren herran tuolla sisällä.»

Brax, joka aina oli sukkela ja käsikähmään halukas, ei ollut hidas seuraamaan kehoitusta, ja niin pian kuin hän oli asettunut tarvittavaan asentoon, avaa Sanni avaimellaan oven ylioppilaan huoneeseen ja pysähtyy uteliain katsein kynnykselle.

Nuorukainen on jo valveillaan ja voitonriemuisa hymy karkelee hänen huulillaan. Hänen totinen katsantonsa on samassa hävinnyt ja hän luopi Sanniin tämän mielestä tylsän katseen.

»Enkö minä ollut oikeassa», ajatteli hän, tervehti hiljaa, astui totisena sisälle ja laski tarjottimen pöydälle.

»Hyvää huomenta!» sanoi ylioppilas iloisesti. »Ettehän vain heränneet siitä pienestä melskeestä, jota viime yönä pidin?»

Ja Sannin hämmästykseksi jatkoi hän näin:

»Kun täällä makasin unta silmiini saamatta, näin hiiren juoksevan yli laattian, ja koska minä en milloinkaan ole saattanut kärsiä noita ilkeitä elukoita, kavahdin ylös, sain käsiini voimistelusauvat ja aloin niillä tavoitella tuota pientä vikkelää petoa, johon oli vaikea satuttaa niin raskaita aseita. Hiiri pääsi kaikkiin nurkkiin piiloon ja tuo ilkiö syöksyi välin melkein suoraan jalkoihini, jonka tähden sain täällä hypellä jokseenkin kauan. Mutta vihdoin minun onnistui hipaista elukkaa, niin että se alkoi liikkua hitaammin, jonka jälkeen minä toistamiseen suuntasin iskuni siihen, mutta aina sivuun, kunnes viimein voimakkaalla lyönnillä musersin raukan ja kiireimmän kautta nakkasin pihalle. Kenties te ette sittenkään heränneet, se olisi ollut hyvä», virkkoi hän ystävällisesti puolittain kysyvässä muodossa tytölle, joka hänen kertomuksensa alussa epäilevästi tarkkasi nuorta miestä, joka näytti niin viattomalta.

Mutta ennenkuin hän oli lopettanut puheensa, joka kaiketi oli pisin, minkä hän oli pitänyt, alkoi nolous ja suuttumus vuorotellen kuvastua Sannin silmistä, kunnes hän ilosta säteilevänä ja kaikuvasti nauraen juoksi ovelle, veti levottomasti odottavan Braxin mukaansa kyökkiin ja jatkoi isoäänistä nauruaan, niin että rouva ja lapset kurkistivat varovaisesti oven raosta, joka sekin vaan lisäsi Sannin riemua.

Ja ylioppilas vuorostaan, kun hän äkkiä huomasi olevansa yksin huoneessaan, heitti kummastelevan silmäyksen Sannin jälkeen, kaatoi sitten ihan tyynesti itselleen kupillisen kahvia ja lausui itsekseen:

»Pelkään, että tyttöraukka on tullut mielipuoleksi. Näinköhän minä hänet viime yönä herätin!»

Kun hän samassa seinän läpi kuuli rouvan, Sannin ja pikkutyttöjen, vieläpä Braxinkin purskahtavan toiseen naurukohtaukseen toisensa perästä, pukeutui hän joutuun ja meni heidän luokseen, jotka kaikki veitikkamaisesti häntä katselivat.

Ja niin tuli selitys, kertomus seurasi toista, ja hiljainen nuorukainen jutteli paljon onnistuneesta hiirenajostaan, kunnes lopuksi näytelmät, jotka molemmin puolin seinää samaan aikaan olivat suoritetut, selvisivät kaikille.

»Mutta että minä sittenkin herätin teidät, sitä en tullut ensinkään ajatelleeksi!» huudahti hän hyvänlaatuisesti kaikkien mieltymykseksi.

Siitä hetkestä asti tunsi hän olevansa talossa kuin kotonaan. Sanni ja hän, nuo molemmat »hupsut», tulivat hyviksi ystäviksi ja puheliaita ovatkin nyt molemmat. Niin, tapahtuu toisinaan, että ylioppilas kamarissaan nyttemmin on kyllin varomaton, kun hän sydämensä pohjasta kaijuttaa jotakin oikein rattoisaa laulua, vaikka hänellä ei lauluääntä ole, mutta silloin kuuluu pikkutyttöjen seinään takominen viereisestä huoneesta, jolloin he nauraen huutavat:

»Nyt herätti Gösta setä meidät taas!»