SISÄLLYS: (continued 2)

»Kaikki pyhät meitä auttakoot! Vainajan henki se oli!» huudahti viipurilainen. »Hän on kostanut häpäisiälleen!»

Tämä selitys lukitsi pitkäksi aikaa kaikkien kielet. Kalpeina tirkistelivät he toisiansa ja paikkaa, missä kadonnut oli maannut.

»Pannaan pastoria noutamaan», uskalsi viimein joku seurasta ehdottaa.

»Niin, pannaan pastoria noutamaan!» säestivät toiset. »Hän lukee pois kaikki pahat.»

Ja siinä seisoi nyt kammarissani lähettiläs, Männistön Sakari, joka oli »pantu pastoria noutamaan.» Siinä seisoi hän, katseli ympärilleen, käänteli ja väänteli lakkiaan, niin kuin ainakin, ennenkuin hän sai puhumaan. Mutta tavallista nopeammin toimitti hän kumminkin tällä kertaa asiansa. Kauhistus, joka oli hänet vallannut, pani sanat hänen suuhunsa, ja suureksi hämmästyksekseni sain minä viimein selville, mitä suntion talossa oli tapahtunut ja mitä varten minua oli noutamaan pantu.

Sakarin kertoessa olin kiireesti pukeunut. Olin valmis häntä seuraamaan. Vaimoni, joka illalla oli tavallista kauemmin valvonut, nukkui sikeää unta. En huolinut häntä herättää. Jos hän olisi saanut tietää mimmoiselle oudolle toimelle nyt olin matkalla, ei hän olisi enää koko yönä voinut ummistaa silmiänsä. Nimismiestä, joka vierashuoneessa makasi, en myöskään tahtonut herättää; hän ehtisi kyllä aamulla kuulla, mitä hänen nukkuessaan oli tapahtunut.

Saralan Vilpun hevonen seisoi asuinhuoneeni tikapuihin sidottuna. Sakari ei ollut tulomatkallaan sitä säästänyt, sen näki. Me istuimme Vilpun rekeen, ja ettei Sakari nytkään Vilpun hevosta säästänyt, lienee minun tarpeetonta vakuuttaa. Rientäessämme kirkollepäin semmoista vauhtia, jommoista en ijässäni muista kulkeneeni, emme sanaakaan puhuneet. Kauhistus, joka ajomiehessäni vallitsi, oli minuunkin tarttunut, en tahdo olla sitä tunnustamatta. Mutta aivan toiselta kannalta, kuin Sakari ja väki suntion talossa, katsoin minä tapausta. Tunsin sen verran ihmisluontoa, että tiesin, mitä taikauskoinen pelko voi aikaansaada. Sen tähden en ruvennutkaan nyt vakuuttamaan Sakarille, että jos oli tapulissa Saralaa jokin kohdannut, joka ylönluonnolliselta näytti, niin siihen ei ollut syynä muu, kuin hänen oma pelkonsa. Semmoinen vakuuttaminen olisi ollut turha. Taikauskoinen näkee kaikissa, jota hän ei käsitä, ylönluonnollisuutta, vieläpä semmoisessakin, jota hänen järkensä on taipuvainen aivan luonnonmukaiseksi selittämään. Joka tahtoo taikauskoiseen vaikuttaa, älköön hänen ennakkoluulojansa loukatko, ennenkuin voi selityksiään toteen näyttää.

Arvaamattoman vähässä ajassa saavuimme suntion taloon. Vaahtoisena seisahtui hevonen asuinhuoneen edustalle. Kaiketi oli väki kuullut tulomme, sillä se oli rappusille kokoontunut. Kauhistus oli luettavana jokaisen kasvoista. Tuloni näkyi heitä kumminkin rauhoittavan. Minä hypähdin kiireesti reestä.

»No, nytpä täällä kummia kuuluu!» oli tervehdykseni.

»Älkäähän muuta sanoko, pastori!» vastasi suntio. »Saralan Vilppu meni uhalla tapuliin kylmettynyttä vainajaa katsomaan, ja siellä on hän vielä.»

»Niin, siellä on hän vielä!» säesti Lassin Liisa.

»Kuinka voit olla niin tyhmä, että hänet sinne laskit menemään?» huudahdin minä suntiolle. »Enemmän mieltä olisin toki toivonut sinussa löytävän. Kenenkä on syy, jos jotakin onnettomuutta on Saralalle tapahtunut?»

Suntio mumisi jotakin vieraasta, joka oli houkutellut Saralaa rahalla.

»Nyt ei ole aikaa selityksiin», katkaisin minä hänen puolustuksensa. »Hanki vaan heti lyhty ja seuraa minua tapuliin!»

Vakava käytös on kaikissa hätätiloissa vaikuttava. Niinpä tässäkin. Väki tointui. Oli kuin olisi se pahasta unennäöstä herännyt. Tullessani oli se liikkumattomana, äänettömänä rappusilla seisonut; käskyni sai sen suuhun sanoja, sen jäseniin vireyttä. Suntion muori kiiruhti tupaan lyhtyä hakemaan.

Sill'aikaa loin silmäni tapuliinpäin ja luulin huomaavani — sen verran kuin hämärässä voin esineitä erottaa — että sen ovi oli auki. Sakari ei siis ollut kertomuksessaan erehtynyt. Sarala oli todellakin tapulissa. Mutta miksi viipyi hän siellä, miksi ei hän ollut jo aikoja palannut — —? Näihin kysymyksiin oli vastaus mitä pikemmin saatava.

Vihdoin viimeinkin oli suntion muori löytänyt lyhdyn ja saanut siinä olevan vähäisen kynttilänpätkän sytytetyksi. Ei sillä lyhdyllä tosin suurta virkaa ollut. Sen lasit olivat pienistä kappaleista yhdistetyt, ja vaikka särkyneet kohdat olivat päreillä paikatut, oli jokaisen kulmalla niin paljon reikiä, että, jos hiukkasenkaan tuulen henkeä olisi käynyt, olisi kynttilä paikalla sammunut. Ja sen lisäksi oli se kovin likainen. Ainoastaan hyvin himmeästi pääsi kynttilän niukka valo hohtamaan tahrattujen ja talisien lasipalasien läpi. Mutta parempaa lyhtyä kun ei suntion talossa ollut, täytyi meidän tyytyä siihen. Varalta otimme kumminkin mukaamme päreitä tulisoihduksi, kun ei muorilla ollut kynttilää muuta kuin mikä lyhdyssä paloi.

Lähdimme matkalle tapuliin.

Oli se kulkumme kirkolle tällä kertaa hyvin omituista! Etupäässä kuljin minä, suntion muorin lyhty kädessä. Minua seurasi suntio ja Männistön Sakari, häntä taasen muu väki. Uteliaisuus oli yhtynyt kauhistukseen ja vallannut jokaisen. Ei jäänyt yksikään suntion tupaan, eivät viipurilaisetkaan; matkajoukon viimeisinä astuskelivat he, vanhempi avopäisenä, pyhimyksen kuva kädessänsä ja yhä ristiellen silmiänsä.

En ole pelkuri. Olen kuolleita nähnyt satoja, kentiesi tuhansia. Ne ovat aina herättäneet minussa vakavia tunteita, ei pelkoa koskaan. Olen oppinut heitä pitämään asuinhuoneina, joista asukkaat ovat muuttaneet pois. Mitä olisikaan ruumiissa pelättävää? Maa on hän, maaksi muuttuva! Mutta tunnetta, sellaista kuin nyt tapulia lähestyessäni, en ole tuntenut koskaan, sen tunnustan. En osaa sitä selittää. Pelkoa se ei ollut, ja kumminkin… Kaiketi vaikutti minuun hiljaisuus, joka meitä ympäröitsi, tähtien valaiseman yön omituinen hämärä, vakava toimi, jossa olimme, ja epäilemättä ennen kaikkea tietämättömyys, mikä uhkamielistä nuorukaista oli kuolleen luona kohdannut.

Tapulin ovelle veivät korkeat, kiviset rappuset. Niiden alapuolelle jäi väki seisomaan; se ei uskaltanut etemmäksi seurata minua ja suntiota. Ovi oli selällään. Seisahduin sen eteen; huomasin, näet, ettei lyhdystä tapulin pimeydessä suurta apua olisi, ja käskin sentähden suntion sytyttää päreet, jotka olivat hänen huostassansa. Mutta kauhistus oli suntion vallannut! Hänen kätensä vapisivat, jotta hän vähällä oli lyhdyssä palavan kynttilän sammuttaa. Minä tempasin päreet hänen kädestänsä ja sytytin ne. Suntiolle annoin lyhdyn.

Tulisoihtu kädessä astuin sitten avoimesta ovesta sisään. Tapulin joka kulmassa oli — ja on vielä nytkin — kamari, kammio, mikä mitäkin tarkoitusta varten. Ulko-oven molemmilla puolilla olevissa kammioissa tallennettiin kaikenlaista kirkon omaisuutta, niinkuin köysiä, rautakankia, lapioita y.m.; kirkkopihalle vievän oven oikeanpuoleisesta kammarista kävivät rappuset ylös kelloihin; vasemmalla puolella olevassa kammarissa säilytettiin taasen ruumiit, jotka sunnuntaisin olivat haudattavat. Raskaat, puisevat kantopaarit seisoivat oikealla puolella kelloihin vievän ja toisen kalustokammarin välillä; vastapäätä paareja, toisen kalustokammarin ja ruumiskammarin välillä taasen jalkapuut, joita vielä tähän aikaan jolloin kulloin käytettiin. Näiden takana seinään kiinnitetyllä orrellansa riippuivat mustat, hopeaharsovaatteesta ommellulla ristillä varustetut paarivaatteet. Kirkkopihalle vievän oven oikeanpuoleisen oviseinän ja kellokammarin muodostamassa nurkassa olivat kantoliinat ja niiden vieressä hautausneuvot: multa-astia ja lapiot. — Päresoihtuni kirkkaassa valossa näin ensi silmäyksellä, että kaikki kapineet olivat tavallisessa järjestyksessä. Se pieni seikka vaan, että ovi, joka vei ruumiskammariin, oli auki, veti heti huomioni puoleensa, sillä tavallisesti pidettiin tämä ovi suljettuna. Sinne, ruumishuoneeseen, käänsin nyt askeleeni.

Lyhty kädessä oli suntio jäänyt tapulin ulkokynnykselle seisomaan minun sisään astuessani. Hänen luokseen saapuivat Männistön Sakari ja Lassin Liisa, kun minä ruumiskammarin ovelle seisahduin ja kammariin ojensin päresoihdun. — —

Siellä, ruumiskammarissa, makasi hän, Saralan nuori isäntä! Riutan kankaalta löydetyn ruumiin vieressä makasi hän liikkumattomana.

Minä astuin ruumiskammariin. Päresoihtuni valaisi kirkkaalla valolla pienen huoneen. Niin, siinä makasi Saralan Vilppu Riutan kankaalta löydetyn oikealla puolella, kasvot maahan päin, rinta ruumiin kasvoilla, hänen vasemman kätensä sormet kouristivat vainajan tuuheaa partaa. Oikea käsi oli ojennettu; lammassakset olivat lattialla sen vieressä.

»Vilppu!» huudahdin minä.

Ei vastausta, ei liikahdusta.

Minä kumarruin hänen puoleensa ja koitin irroittaa hänen kättänsä ruumiin parrasta. Hänen sormensa olivat kuni partaan kiinni kasvaneet. Minä koittelin vasemman käden valtasuonta. Tykytystä en huomannut, mutta käsivarsi ei ollut kylmä.

Minä riensin ovelle ja huusin suntiota ja Sakaria avukseni. Onneton nuorukainen oli niin pian kuin mahdollista saatava tästä kamalasta asemastaan, saatava lämpimään suojaan.

»Joutukaa, joutukaa! Hänessä on vielä henkeä», huusin, vaikka itsessäni olin jotenkin varma siitä, että Saralan Vilppu jo oli Tuonelan majoille muuttanut.

»Hän elää vielä!» huudahti vuorostaan suntio, ja väki tapulin rappusilla kertoi hänen sanansa: »hän elää vielä!»

Nämät sanat antoivat heille uskallusta. He unhottivat kokonaan Riutan kankaalla kuolleen ja riensivät kaikki tapuliin, paitsi viipurilaiset, jotka jäivät kynnykselle seisomaan.

Lassin Liisa piti päresoihtua. Suntio, Sakari ja minä yritimme nostaa Vilppua ulos kamalasta ruumishuoneesta. Tämä onnistui meille vasta sitten, kun olimme käyttäneet lammassaksia, se on leikanneet poikki ruumiin parran, josta Vilpun käsi niin jäykästi piti kiini, ettei se muulla tavalla voinut irtautua. Tuon tehtyämme kannoimme onnettoman tapuliin, ja sieltä sitten suntion taloon.

Oli sekin kulkumme kummallinen! Kantoliinoilla kannoimme Vilppua. Niillä varmaankaan ei ole ketään ennen eikä sitten kannettu tapulista muuanne kuin — hautaan.

»Tapulilainen on kostanut — — on kostanut», mumisi vanhempi viipurilainen, ja samaa mieltä oli väki. Me koetimme kumminkin kaikkia keinoja, mitä osasimme, saadaksemme Vilppua henkiin. Suntio iski suonta; Lassin Liisa hieroi viinalla hänen ohimoitaan ja sydänalaansa Turha vaiva! Saralan nuori isäntä ei enää henkiin palannut.

»Hän on kuollut!» sanoin minä viimein. »Turhaan koetamme häntä henkiin saada. Pelko, säikähdys ja kauhistus on hänet tappanut!» — Olin, näet, nähnyt, että Vilpun vasemman peukalon päässä oli syvä, avoin haava, ja minä pidin aivan varmana, että ryhtyessänsä leikkaamaan ruumiin partaa onneton uhkailia kauhistuksensa huomaamattomuudessa oli lammassaksilla omaa peukaloaan leikannut ja tästä niin säikähtynyt, että sai sydänhalvauksen. Tätä koetin väelle selittää, ja se olikin alussa samaa mieltä; mutta viipurilaisen väite, että kuollut oli häpäisiälleen kostanut, soveltui paremmin sen käsitystapaan, ja siitä saivat alkunsa ne kauheat jutut, mitkä sittemmin tästä kuolemantapauksesta levisivät.

* * * * *

Männistön Sakari, joka Vilppu-vainajan hevosella noin kello kuuden aikana aamulla oli minut kotiin kyydinnyt, saattoi kohta sen jälkeen suntion taloon nimismiehen, joka, samaten kuin vaimoni, suuresti oli hämmästynyt saadessansa tietää, mitä hänen nukkuessansa oli tapahtunut. Puolentoista tunnin kuluttua hän takaisin pappilaan palasi ja oli samaa mieltä kuin minä Vilpun kuoleman syystä. Nimismies oli niinikään käynyt tapulissa ja siellä, tutkiessansa asemaa, huomannut, mitä me emme olleet nähneet, nimittäin että ruumiskammarin oveen oli terävällä aseella piirretty risti. Tämän oli varmaankin Vilppu tehnyt, ennenkuin hän oven avasi. — Mitä varten? — Tietysti, jottei kammarissa makaava ruumis hänelle mitään voisi! Vilppu oli siis ollut aivan täydellä järjellä, mutta itse kauhistunut ai'ettansa — jos siinä mitään järkeä oli!

* * * * *

Oli pari vuotta yllä mainitun yön tapahtumista kulunut. Nämäpä tapahtumat olivat antaneet aihetta kielille! Mitään luonnollista syytä Saralan isännän kuolemaan ei enää ensinkään uskottu. Ei, viipurilainen oli ollut oikeassa: kuollut oli kostanut häpäisiälleen. Se oli miltei koko seurakuntani varma vakaumus. Sanottiin: »Eihän kukaan kuole pienestä haavasta, minkä peukaloonsa saa!» Kysyttiin: »Mihin oli vieras kadonnut, joka tuluksensa makuupaikalleen jätti? Ja tuo viiden ruplan raha sitten! Eihän sitäkään enää ollut olemassa, kun Männistön Sakari sitä taskustansa tavoitteli! — Mutta vieras ei ollutkaan oikea ihminen, ja seteli — niin, ken voi sanoa, mitä pirun ainetta se oli!»

Turhaan olin minä vedonnut lääkäriin, joka pari viikkoa Vilpun kuoleman jälestä oli käynyt molempia ruumiita tutkimassa ja jonka lausunto ilmaisi, että Riutan kankaalta löydetty oli kuollut viluun ja että Saralan isäntä oli kauhistuksesta heittänyt henkensä. »Sanokoon pastori mitä tahansa» — sanottiin; »kyllä ne aaveet eivät häväistystä kärsi! — Riutan kankaalta löydetty oli kentiesi viluun kuollut; mutta että hän vei muassaan Saralan Vilpun, siitä nyt ei mihinkään pääse!» — Tavallansa olivatkin he kyllä oikeassa!

Oli, kuten jo sanoin, kaksi vuotta Vilpun kuolemasta kulunut, kun eräänä päivänä kammariini astui tuntematon mies. Hän sulki oven huolellisesti takaansa ja pyysi minua kahden kesken puhutella asiasta, joka ei hänelle rauhaa antanut. Tämän esipuheen jälkeen puhui hän puhuttavansa, eikä minun ollut vaikea ymmärtää hänen omantuntonsa vaivojen syytä, kun hän ilmaisi itsensä mieheksi, joka suntion tuvassa oli Saralalle tuon viiden ruplan setelin tarjonnut, mikä likinnä oli saanut aikaan onnettoman tapuliinmenon. Mies ei sanonut ajatelleensa, mitä hän teki, kun rahan tarjosi; hän oli vaan tahtonut saattaa nuoren, uhkamielisen isännän häpeään. Mutta kun hän näki, että tämä todellakin meni tapuliin, ja sitten suntion puheesta rupesi aavistamaan, että uhkailialle oli pahoin käynyt, niin oli hän, eväslaukku kainalossaan, kenenkään näkemättä hiipinyt ulos tuvasta, hiljaisuudessa valjastanut hevosensa ja kiireesti jatkanut matkaansa. — Hän siis oli tuo »vainajan henki», joka makuupaikaltansa oli kadonnut, kun suntio häntä tapuliin vaati! Mies parka sanoi itsensä syypääksi Saralan kuolemaan ja katui ajattelemattomuuttaan niin katkerasti, etten tahtonut hänen mieltänsä kovilla sanoilla enemmän pahoittaa. Koetin päinvastoin häntä lohduttaa, mutta vaadin sen ohessa, että hän poikkeisi suntion luona ja siellä kertoisi kuka hän oli ja että hän oli salavihkaa tuvasta pakoon pötkinyt, kun häntä rupesi arveluttamaan Vilpun kohtalo. Vieras, joka oli toistakymmentä peninkulmaa kulkenut, asian alkaen tehdäksensä minulle tunnustuksensa, suostui vaatimukseeni.

Oli ilta, kun hän suntion tupaan astui. Suntio oli kotona ja tunsi ensi silmäilyllä miehen.

Kysymys, mihin »vainajani henki» oli kadonnut, oli siis vastauksensa saanut. Lassin Liisa, joka sattui tuvassa olemaan, kävi kättelemään vierasta ja tiesi sittemmin vakuuttaa, että »kadonnut mies oli oikea ihminen, lihaa ja luuta, niinkuin muutkin Jumalan luomat kappaleet.»

Mitä kaikkea vieras ja suntio, joka myös oli tunnonvaivoissa Vilpun kuoleman johdosta, keskustelivat, sitä en osaa sanoa; mutta siitä, mitä suntio sittemmin minulle tästä keskustelusta kertoi, luulen heidän tulleen siihen oikeaan päätökseen, ettei uhalla ole hyvä mihinkään toimeen ryhtyä, saatikka sitten kuolleitten rauhaa häiritsemään. Ihminen kauhistuu kuolemaa, ja tällainen kauhistus se oli ollut Vilpun onnettomuuden syynä. Suotta pelkäsi hän kuollutta, ei se mitään voinut; mutta mitä ei kuollut voinut, sen voi kauhistus, ja tämä valtasi Vilpun kun hän tunsi sormessansa kivun, jonka hän kaiketikin kuolleen aikaansaattamaksi luuli.

Sekä suntio että vieras olivat vakuutetut siitä, että kauhistus ja säikähdys oli Vilpun tuonelan tuville temmannut. Mutta luuletteko niiden, jotka jotakin ylönluonnollista tässä kuolemantapauksessa tahtoivat nähdä, tyytyneen tähän selitykseen? Ei ensinkään! Ei sittenkään, kun tuo kadonnut viiden ruplan setelikin jonkun ajan kuluttua löytyi Männistön Sakarin turkkien rikkinäisestä povitaskusta, turkkien nahkoja vällyiksi leikattaessa. Ja vielä nytkin, monen kymmenen vuoden vierittyä, tiedetään paikkakunnalla kertoa Riutan kankaalla kuolleesta, joka uhkaa ei kärsinyt.

Kaksi valaa.

Kuusi vuotta ennen kuin konsistorio määräsi minut armovuoden saarnaajaksi L——n seurakuntaan, oli siellä tapahtunut murha, joka kauhistutti koko pitäjästä. Surmansa saanut ei ollut mikään kuuluisan mainio, eipä edes pitäjään omia asukkaitakaan; olihan vaan ollut kulkukauppias, »reppuryssä» Andrej Tschaskin eli »Tasku-Antti», joksi häntä oli tavallisesti sanottu.

Tasku-Antti! Kyllä vieläkin muistan hänet. Kun olin lapsi, kävi hän minunkin vanhempaini luona. Hän ei ollut mikään mainio mies, jo sanoin sen, eipä minkään puolesta merkillinenkään; mutta hän oli sävyisä, ystävällinen ja aina iloinen. Kuinka ihastuin, kun näin hänen tulla könkyttävän! Hänen laukussansa, näet, oli makeisia, joita lapset haluavat: lakeria, rintasokuria ja renikoita. Mutta sanoivatpa aikaihmisetkin Tasku-Anttia tervetulleeksi, etenkin naiset; sillä Antin laukussa oli jos jonkinlaista pientä rihkamaa, jota naiset tarvitsevat; olipa siellä semmoistakin, mitä naiset eivät tarvitse, mutta mitä he kuitenkin suuresti rakastavat: kauniita korvarenkaita ja muita koristeita, silkkihuiveja, mustia ja kirjavia, niin, vieläpä samettiakin — puhumattakaan kukkonuppisista neuloista, sormuksista, renkaista ja »koorluista» eli helmistä. Antti sanoi aina, kun taloon tuli, ystävällisesti hyvää päivää, nauroi ja jutteli uutisia, avasi laukkunsa ja antoi talonväen maksutta ihaella sen monipuolista sisällystä. Eikä hän kaupoissaan mikään petturi ollut, jos vaan hänen tapojaan tunsi. Jokaisen tavaransa hinnan sanoi hän, vaikka ei kukaan sitä kysynyt, ja sitten lisäsi hän ikäänkuin itsekseen: »taasen häviän.»

Mutta tästä hänen määräämästänsä hinnasta voi ostaja kumminkin tinkiä pois puolet ja vielä enemmänkin — jos vaan oikein osasi tinkiä; ja sitäpä osasivat melkein kaikki. Vieläpä, jos muuten kauppa ei tahtonut luonnistua tahi jos Antti näki, ettei ostajalla ollut riittäviä rahoja, tiesi hän keinoja. Viimeksi mainitussa tapauksessa antoi hän tavaransa velaksi; edellä mainitussa tyytyi hän ostajan tarjoumukseen, jos vaan sai — harjakaisia! Ja harjakaisiksi sanottiin siihen aikaan, niinkuin vielä nytkin — viinaa. Sitä vaati Antti milloin korttelin, milloin puolen tuoppia — aina kaupan suuruuden mukaan. Antti parka oli hyvin perso viinalle. Mutta hän ei viinaa kumminkaan koskaan ostanut, siksi oli hän liian saita. Nuo harjakaiset ne riittivät; ja kotipolton aikana riitti viinaa; ei siitä silloin puutetta ollut.

Tällaatuinen mies oli Tasku-Antti. Olisi luullut hänen näin eläen tekevän huonoja asioita; mutta eipä niinkään. Humalassa ollessaan oli hän hyvin herttainen, nauroi ja itki vuorotellen. Mutta laukkuunsa hän ei semmoisissa tilaisuuksissa kajonnut, ja turhaan koetettiin häntä kaupantekoon silloin houkutella. Antti näkyi humalapäisenäkin tietävän, että kauppa-asioihin on vaan selvin päin ryhdyttävä.

No niin! Tasku-Antista pidettiin, ja laajalta Suomessamme hän oli tuttu, kunnes hän yhtäkkiä katosi. Mutta kun ei hänellä vartonaista kotoa ollut, ei tiennyt kukaan häntä kaivata. Vielä vähemmän osasi kukaan hänen kauheata kohtaloaan aavistaa, ennenkuin hänen ruumiinsa eräänä päivänä löydettiin Parmaalan talon kotiniityltä pienen risuläjän alta, pahanpäiväiseksi hakattuna. Kopsan muori oli sen sieltä tavannut, ollessansa karpaloita poimimassa. Siinä oli Antti maannut, toinen jalka näkyvissä, laukutta ja — mikä monen mielestä pahinta oli — rahatta; sillä vaikka Antti halvasta oli myynyt tavaroitaan, oli hän ollut rikas, se tiedettiin, ja se tuli ilmi käräjissä, missä murha-asiaa tutkittiin. Käräjissä vakuutti, näet, moni nähneensä Antin lompakossa sadan, viidenkymmenen ja kymmenen ruplan seteleitä kosolta. Selvää siis oli, että Antti parka oli joutunut rosvon tahi rosvojen käsiin ja että hänen oli täytynyt rakastettujen rahojensa tähden heittää henkensä.

Kaksissa käräjissä tutkittiin asiaa, mutta mitään varmaa ei selville saatu. Kopsan mökissä oli Antti viimeksi nähty. Siellä oli hän myynyt kaksi naskalia ja vähän harjaksia. Puolenpäivän aikana oli hän sieltä lähtenyt. Muuta eivät tietäneet Kopsan asukkaat kertoa, eikä Parmaalan Jaska, joka tuntia myöhemmin oli Kopsan ohitse heinäkuormaa kuljettanut, tiennyt mitään murhaa koskevata ilmaista. Sanottuna päivänä oli tosin Jaska tavallista myöhemmin tullut kotiin, mutta siihen oli ollut syynä se, että hänen heinäkuormansa oli kaatunut hänen kulkiessaan ryhmyistä kotiniittyä. Päivääkään, jolloin Antti oli Kopsan mökissä käynyt, ei saatu selville; se vaan tuli ilmi, että päivä oli ollut joulukuu; ensimmäisiä, sillä siihen aikaan oli lumikeli ollut alullaan. Tuomari oli tarkoin tiedustellut Jaskalta, mitä tämä sanotun päivän tapahtumista muisti. Jaska oli ollut kalpea ja oudon näköinen siinä oikeuden edessä seisoessaan; mutta hän oli vastannut suoraan ja mutkistelematta tuomarin kysymyksiin; eikä häntä voitu epäillä, sillä hän oli kunnon mieheksi tunnettu, ja sitä paitsi oli hän varakas, vieläpä rikaskin.

Onnettoman kulkukauppiaan ruumis haudattiin, ja hänen surkea loppunsa joutui aikojen kuluessa vähitellen unohduksiin. Neljän, viiden vuoden kuluttua ei hänestä puhuneet muut kuin silloin tällöin joku mummo, jonka äimä katkesi, tahi joku sulhanen, jonka nyt täytyi kaupungista hakea morsiuslahjat armaallensa. —

Samaan aikaan kuin Antti murhattiin, tahi vähän sitä ennen, oli seurakunnassa hyvin tunnettu — vaikka ei juuri hyväksi tunnettu — mies, Harholan Lassi nimeltään, äkki-arvaamatta lähtenyt Etelä-Suomeen työansiota etsimään. Marraskuun viimeisenä päivänä oli hän käynyt pappilassa papinkirjaa hakemassa. Ja sen oli hän saanut. Häntä ei tosin kaivattu, sillä hän oli tuollaisia tyhjäntoimittajia, jommoisia joka seurakunnassa on ja jotka eivät näytä olevan muuksi kuin haitaksi ja pahennukseksi. Lassista kyllä ei mitään rikoksellista tiedetty, mutta kumminkin lausuttiin käräjissä sanoja, jotka tahtoivat panna johonkin yhteyteen hänen äkkipikaisen katoomisensa ja Antin murhan, kunnes monien todistajien kautta tuli jotenkin selville, että Lassi oli lähtenyt ennen, kuin Antti murhattiin. Ja nuo todistukset vaikuttivat sen, ettei nimismies häntä ja hänen olopaikkaansa tiedustellut. Tästä huolimatta kuultiin, semminkin ensi aikoina, hyvin usein Lassin nimeä mainittavan, kun Antin murhasta puhuttiin. Aikojen kuluessa jäi hänkin unohduksiin, ja kun minä seurakuntaan tulin ja kuulin Antin murhasta juteltavan, ei Lassin nimeä enää mainittu.

Mutta sen sijaan mainittiin Parmaalan Jaskan nimeä sitä useammin. Muutosta, mikä hänessä oli tapahtunut, ei voitu ymmärtää. Jaska, Parmaalan nuori isäntä, oli ennen aina ollut iloinen ja ystävällinen. Sen lisäksi oli hän ollut sangen älykäs, ja kummana mainittiin, että hän tilasi itselleen ainoata, siihen aikaan ilmestyvää suomenkielistä sanomalehteä. Myöskin tiedettiin, että hän mielellään puheli yleisistä asioista ja että hän aina käytti oppiakseen tilaisuutta, jos missä semmoista ilmautui. Kaikki, jotka joutuivat hänen kanssaan tekemiseen, kiittivät häntä, joskin muutamat pudistivat päätään hänen »uusille tuumilleen.» Samana talvena, jona Antti murhattiin, oli hän ollut kihloihin menemäisillään, niin ainakin juteltiin; sillä pyhä-illoin oli hän hyvin usein siihen aikaan käynyt Toppolan lautamiehen luona, jonka ainoaan tyttäreen hänen sanottiin rakastuneen. Varmana asiana puhuttiin myös, että lautamies mielellään olisi antanut hänelle tyttärensä. Mutta juuri silloin tapahtui nuoressa isännässä tuo kummallinen muutos. Hän lakkasi käymässä Toppolassa; eikä hän missään muuallakaan enää käynyt. Pitäjään yhteiset asiat, jotka ennen olivat häntä huvittaneet, saivat nyt mennä menojaan. Hänen kukoistavat poskensa kalpenivat; hänen iloinen silmänsä kadotti loistonsa; hänen puheliaisuutensa oli vaitioloksi muuttunut ja hänen ystävällisyytensä jörömäiseksi. Hän ei enää kirjoista pitänyt, ja Suomen ainoa suomenkielinen sanomalehti oli kadottanut yhden harvoista tilaajistaan. Mutta sittenkin nähtiin, samoinkuin ennenkin, illoin myöhään, vieläpä öisinkin, tulta hänen kammaristaan, ja tapahtuipa väliin, että aamulla hänen vuoteensa oli koskematon. Kauan aikaa pelättiin hänen joutuvan mielenvikaan; mutta se pelko ei kumminkaan käynyt toteen, sillä Jaska hoiti kunnollisesti talouttaan ja taloaan.

Kun keväällä Antin ruumis löydettiin, oli Jaska käynyt sitä katsomassa. Hän, joka ei kuukausiin ollut kotoansa liikkunut, oli kauan aikaa seisonut vainajan runneltujen jäännösten vieressä ja valittavalla äänellä viimein puhjennut sanomaan: »näinkö sinun piti kuoleman, Antti parka!»

* * * * *

Kuten jo tämän muistelmani alussa sanoin, oli kuusi vuotta Antin murhasta kulunut, kun minä sain määräyksen armovuoden saarnaajana muuttaa L——n seurakuntaan.

Aika kaikki kuluttaa. Edellisten vuosien kauhistukset eivät enää kauhistuta, umpeen mennyttä haavaa ei enää särje, eilisen sateen on maa imenyt — kuka niitä muistaisi!

Niin, kukapa kuuden vuoden kuluttua enää Anttia muisti, hän kun vielä lisäksi oli ollut muukalainen, ilman tiettyjä omaisia. Ja hänen nimensäkin olisi varmaan jäänyt ainiaksi unohduksiin, ellei hänen murhansa olisi ollut niitä, jotka salaperäisyytensä tähden pitävät ihmisellistä uteliaisuutta valveilla.

Jo ensi pyhänä, kun palasin pappilaan kirkosta, jossa olin tulosaarnani pitänyt, veti Parmaalan Jaska, jota en silloin vielä tuntenut, huomiotani puoleensa. Hän oli noin kolmenkymmenen vanha, mutta viidenkymmenen vuotiselta hän näytti. Hän kulki vähän matkaa edelläni hitaisin askelin; oli kuin olisi hän syviä asioita miettinyt. Älköön kummeksiko kukaan, että minä, nuori kun olin, luulin hänen miettivän saarnaani. Ettei hän sitä miettinyt, sen tulin jälestäpäin tietämään.

Seuraavana pyhänä näin hänet uudelleen kirkossa. Hän istui ihan lukkarin penkin vieressä. Hän näytti yhtä alakuloiselta kuin viime pyhänäkin. Saarnatessani huomasin hänen pari kertaa luovan silmänsä minuun; muuten istui hän lattiaa tirkistellen. Kirkonmenon jälkeen pidettiin kokous; oli seurakunnan puolesta mies valittava jotakin selitystä antamaan, en muista enää, missä asiassa. Mutta lienee asia tärkeän laatuinen ollut, sillä sen muistan, että lukkari sanoi: »Jos olisi Parmaalan Jaska vielä sama kuin ennen, niin aprikoimatta hänestä miehemme saisimme.» — Jaska ei kokouksessa ollut, hän oli jo sitä ennen kirkosta lähtenyt.

Kului viikkoja. Joka pyhä näin Jaskan kirkossa, ja aina väliin kuulin hänen nimeänsä mainittavan; kuulin kerrottavan, mimmoinen hän ennen oli ollut ja mimmoiseksi hän oli muuttunut; näin, että hän ennen muuttumistaan oli seurakunnan yleistä kunnioitusta nauttinut, sillä muuten ei häntä olisi voinut kohdata tuo omituinen sääli, joka talonpojissa, sen mukaan kuin heitä olen tullut tuntemaan, on niin harvinainen. Mutta mikä vaivasi häntä? Joku ruumiillinen, sisällinen tauti, vaiko joku salainen murhe, joka hirvitti hänen omaatuntoaan? — Tästä puhelin kerran lukkarin kanssa, joka ennen Jaskan muuttumista oli ollut hänen paras ystävänsä: mutta lukkari vaan pudisti päätään ja vastasi: »Jumala tiennee!»

Ja Jumala sen kyllä tiesi.

Lieneekö Jaska huomannut, että minä yhä enemmän häntä silmällä pidin ja että tahdoin häntä lähestyä, sitä en tiedä. Mutta selvään näin, että hän vältti minua. Hän tuli kirkkoon, kun jo olin alttarilla, ja lähti kirkosta vähää ennen, kuin jumalanpalvelus loppui. Arkipäivinä ei hän talonsa tiluksia etemmäksi liikkunut. Jos häntä tahdoin puhutella, oli minun meneminen hänen luokseen.

Ja minä menin. Eräänä kauniina Toukokuun päivänä, kun sairaan luona käydessäni matkustin Parmaalan ohitse, pistäysin Jaskaa katsomaan.

Pirtissä hänet tapasin. Hän korjaili rikkunutta aatraa. Hän säpsähti, kun näki minun huoneesen astuvan. Mutta säpsäys ei ollut pelkoa, sen näin hänen silmäyksistään; ne osoittivat iloa. Ainakin oli minusta, kuin olisi ilon hohde valaissut hänen kasvojaan. Hän tuli kohteliaasti minua vastaan.

»Ohitse kulkiessani teki mieleni käydä teitä katsomassa», sanoin.

»Olette tervetullut, maisteri!» vastasi hän. »Olette säätyänne ensimmäinen, joka kuuteen vuoteen on luonani käynyt.»

Hän vei minut omaan kammariinsa, mutta läksi sieltä heti, jättäen minut yksin. Kammari oli pienenläntä, mutta siisti. Kirjahylly, jossa järjestetyissä riveissä oli kolme- tahi neljäkymmentä kirjaa — suuri kirjasto siihen aikaan — sanoi sanoja paremmin, että niiden omistaja ei ollut aivan tavallinen talonpoika.

Minä katselin kirjoja. Enimmät niistä olivat tomuisia; näki, ettei niihin oltu moniin aikoihin katsottu. Erillänsä muista kirjoista oli Wegeliuksen postilla, ja kun sen avasin, näin, että sitä oli uutterasti käytetty; erittäin oli yhtä kohtaa, jossa puhutaan valasta, ahkeraan luettu, sen osoittivat lehtien tahrautuneet kulmat.

Mutta missä viipyi isäntä? Aikaa kului, häntä ei kuulunut. Kauan odotettuani palasin pirttiin. Jaskaa ei siellä ollut. Emännöitsiä, Jaskan vanha täti, joka takan ääressä kahvia puuhasi, sanoi hänen menneen aitaa korjaamaan. Tuommoinen käytös oli minusta hyvin odottamatonta. Suurempaa kohteliaisuutta olisin Jaskan kaltaiselta mieheltä odottanut. — Olin nuori vielä, olin kärkäs närkästymään; en tullut ajatelleeksi, että Jaskan epäkohteliaisuuteen varmaankin oli jokin syy, joka perustui hänen luonteensa muutokseen.

Varmaankin näki vanha täti, että minä närkästyin; mutta arvasiko hän syyn närkästymiseeni, sitä en tiedä. Hän hommaili kahviansa ja luuli kaiketi, että minä pitkästyin sen valmistumista, sillä hän vakuutti, että vesi paikalla kiehuisi ja että kahvi tulisi oikein oivallista. Toppolan isäntä oli sitä itse puolentoista naulaa kaupungista tuonut siihen aikaan, jolloin vielä oli toivoa, että Parmaala saisi emännän.

Epäilemättä olisin kielevältä mummolta saanut kuulla paljon Jaskasta, jos olisin malttanut mieltäni; mutta, niinkuin sanoin, olin nuori ja pikaluontoinen. Närkästykseni vaikutuksesta vastasin sentähden: »tulin tänne isäntää puhuttelemaan; mutta koska aidanpano on niin kiireinen, ettei hän jouda kanssani seurustella, pyydän, että hänelle tervehdykseni sanotte.» Ja sen sanottuani lähdin.

Jaskan käytös minua kummastutti ja suututti, sitä en tahdo kieltää. Kotimatkallani ja vielä kauan sen jälkeen se minua ihmetytti. »Niin, semmoinen on hän nyt», sanoi lukkari, kun hänelle Jaskan kohteliaisuuden kerroin; »mutta hänen puolustuksekseen saanen sanoa, ettei hän voi seurustella kenenkään kanssa. Toinen mies oli hän ennen; hän silloin hakemalla haki seuraa, olletikin semmoista, jossa sai jotakin oppia. Nyt hän ei kulje missään muualla kuin kirkossa, eikä lue muita kirjoja kuin raamattua ja Wegeliuksen postillaa.»

»Vai niin», vastasin. Lukkarin selitys ei minua tyydyttänyt. Pidin Jaskaa itsepäisenä jörönä, enkä sen enempää hänestä huolinut. —

Kului joitakuita viikkoja. Kesätouko oli tehty.

Pappilan ryytimaahan kaivettiin kaivoa. Eräänä iltana seisoin siinä vieressä työtä katsellen, kun näin miehen kulkevan pihan poikki ja lähestyvän asuntoani.

»Luulenpa todella, että Parmaalan Jaska on liikkeellä», sanoi muuan kaivajista, joka juuri oli syvyydestä nostettu.

»Parmaalan Jaska! Varmaankaan hänellä ei ole minulle asiaa», ajattelin.

Mutta juuri minua Parmaalan Jaska haki. Astuessaan huoneeni etehiseen, seisahtui hän. Hän oli nähnyt minun.

Kauan hän siinä seisoi. Vihdoin lähestyi hän meitä. Hän oli kovin alakuloisen näköinen. Ja kun hän luoksemme ehti, katsoa tirkisteli hän kauan kaivoon, mitään sanomatta. Vihdoin loi hän silmänsä minuun ja sanoi hiljaisella äänellä: »Jos maisterilla olisi aikaa, soisin saavani puhua teidän kanssanne.»

Minä ajattelin itsekseni, että hänen olisi sopinut puhua kanssani kotonaan, kun siellä kävin; mutta nyykähytin kumminkin päätäni myönnytykseksi, ja me aloimme astua huoneeseeni päin.

»Jokohan Jaska tulee entiselleen?» miettivät kaivonkaivajat.

Ehdittyämme pienoiseen kammariini, kehoitin Jaskaa painamaan puuta ja lisäsin: »Varmaan on Parmaalalla hyvin tärkeätä puhuttavaa, koska ette malttanut silloin puhua mitään, kun luonanne olin!»

Hän ymmärsi sopimattoman ivani, ja syvään huoattuansa sanoi hän: »Syystä närkästyitte minuun, maisteri, kun luonani käydessänne teidät yksin jätin. Minä pyydän, antakaa epäkohteliaisuuteni anteeksi! Minulla olisi jo silloin ollut hyvin tärkeätä teille puhuttavaa, olisi ollut jo vuosikausia sitten, mutta minä en tiennyt, miten puhua. Te tulitte luokseni niin odottamatta. Minä iloitsin, mutta tahdoin asiaani ajatella, ja sentähden jätin teidät … saadakseni itsekseni vielä kerta tuota asiaani miettiä.»

Hän puhui hiljaisella, murheen sortamalla äänellä. Minä näin, että olin häntä väärin tuominnut: näin, että edessäni oli mies, jonka mieli oli särkynyt; ja minä häpesin käytöstäni ja tuittupäisyyttäni.

»Sitä minä en voinut aavistaa», vastasin. Sitten menin hänen luokseen ja sanoin niin ystävällisesti kuin minun oli mahdollista: »No, nyt on se asia selvillä; nyt olen valmis kuulemaan, mitä teillä on minulle sanottavaa.»

Levottomasti käänteli Jaska lakkiaan siinä ovensuussa tuolillaan istuessaan. Kauan tirkisteli hän lattiaa, ikäänkuin ajatellen, miten hän puhettansa alkaisi. Vihdoin kysyi hän hiljaa:

»Mihinkä sitoo vala ihmisen?»

»Totuuteen», vastasin, kummastellen kysymystä; »pyhänä pitämään sitä, mihin valalla olemme sitoutuneet.»

»Mutta jos ei sitä voi; jos totuudessa pysymällä rikomme toisen valan; jos vaitiolollamme rikomme valan, joka velvoittaa meitä puhumaan, mitä toinen vala velvoittaa meitä salaamaan…?» Ja hän loi silmänsä minuun, ikäänkuin olisi hän tahtonut sydämeeni katsoa.

»En ymmärrä teitä. Pysykäämme tosi-asioissa, sillä varmaankin perustuu kysymyksenne todellisiin tapahtumiin.»

Hikihelmiä nousi isännän otsaan. Sanomaton tuska näkyi vallanneen hänet. »En tiedä, en ymmärrä, voinko … saanko…» änkytti hän. Sitten vähän ajan kuluttua kysyi hän: »Velvoittaahan papillinen vala pappia pitämään salassa, mitä hänelle uskotaan?»

Tuon hän kyllä tiesi, mutta kaiketi tahtoi hän kuulla vastauksen minun suustani, rohkaistakseen mieltänsä.

»Velvoittaa», vastasin. »Sitähän varten pappi on pappi, että särjetty sydän voi hänelle huolensa, murheensa uskoa.»

Vielä jonkun aikaa istui Jaska siinä liikkumattomana. Viimein, ikäänkuin päästäkseen väkivoimalla vapaaksi sisällisestä taistelustaan, hypähti hän tuoliltaan, tuli minun luokseni ja sanoi kuiskaavalla äänellä: »Pelkään, että olen tehnyt väärän valan, että olen ajassa ja ijankaikkisuudessa tuomittu.»

Hänen ilmiantonsa oli minulle aivan odottamaton; en voinut sitä kuullessani olla kauhistumatta. Kaiketi näki hän sen, ja se lisäsi hänen tuskaansa. Hän, vahva, roteva mies, lankesi polvilleen, ja väännellen käsiänsä mumisi hän uudelleen nuo kauheat sanat: »ajassa ja ijankaikkisuudessa kadotettu!»

»Ei, isäntä!» huudahdin, sydämeni pohjasta liikutettuna. »Aika on parannuksen; sydämemme katumuksesta riippuu ijankaikkisuutemme; se riippuu siitä, kadummeko sydämestämme ja katsommeko nöyrinä syntisinä uskossa Häneen, joka meidän syntimme kantoi ja meidän rangaistuksemme kärsi. Aika on armon… Mutta en vieläkään teitä ymmärrä. Nouskaa, kertokaa, mikä teidät on tuskalliseen, runneltuun tilaanne saanut!» Minä autoin häntä nousemaan ja asetin hänet istumaan viereeni sohvalle.

Siinä peitti hän käsillään kasvonsa ja itki. Jää oli sulanut, jää, joka vuosikausia oli hänen sydäntänsä ympäröinyt; tuska oli sen viimeinkin murtanut, ja kyynelten virta ennusti kevään tuloa.

Hän itki kuin lapsi, itki kauan. Nämä kyyneleet, kuinka katkerasti olivatkaan ne hänen omaatuntoansa polttaneet, ennenkuin viimein avautui sulku, joka esti niitä vapaasti virtaamasta.

En ollut silloin mikään ihmistuntia, jos en nytkään voi kerskata enemmästä ihmistuntemisesta, kuin minkä aika ja ihmisten katseleminen ovat minua opettaneet. Mutta minä ymmärsin kuitenkin, ettei minun sopinut häntä häiritä. Annoin hänen olla kahdenkesken kuormineen, joka nyt oli — minä aavistin sen — putoamaisillaan hänen hartioiltansa. Minä istuin ääneti hänen vieressänsä ja odotin.

Vihdoin viimeinkin!

»Minä tunnen sen», nyyhki Jaska; »minun täytyy kaikki puhua, vaikka sieluni autuuden kadottaisin.» Ja hän puhui purkaen sydämensä salaisuuden.

Alussa oli minun vaikea häntä ymmärtää…

Samana päivänä, jona Tasku-Antti murhattiin, oli Jaska varhain aamulla lähtenyt etäisimmältä niityltään heiniä noutamaan. Ladolle ehdittyään oli hän laulellen heinäkuormaansa tehnyt. Ja kun häkki oli kovaan poljettu, oli hän maailman menoja mietiskellen lähtenyt kotimatkalle. Oli puolipäivän aika, kun hän Kopsan mökille saapui. Siellä oli hän käynyt juomassa ja siellä kuullut, että Tasku-Antti vähää ennen oli Parmaalaan päin lähtenyt. Tuota sen enempää ajattelematta oli hän jatkanut matkaansa. Hän oli jo heinäkuormansa päällä maaten lähestynyt kotiniittynsä viidakkoa, kun sieltä äkki-arvaamatta hätähuuto oli kuulunut. Hän oli pysähdyttänyt hevosensa, kuunnellut ja uudelleen kuullut hätähuudon. Hän oli silloin hypännyt kuormaltansa maahan ja rientänyt katsomaan huudon syytä. Pitkän matkaa juostuaan oli hän saapunut paikalle, mistä hätähuuto oli kuulunut. Siinä hän oli lumessa, joka yltäympäriinsä oli verestä punainen, nähnyt miehen makaavan, ja siinä vieressä kaksi rosvoa, jotka paraikaa suurta laukkua kantaen olivat valmiit lähtemään. Hän oli toisen näistä rosvoista tuntenut rippikoulukumppanikseen ja lapsuutensa toveriksi, Harholan Lassiksi, ja maassa makaavan oli hän tuntenut Tasku-Antiksi, kulkukauppiaaksi. Toista rosvoa hän ei ollut tuntenut. Hän oli hämmästyksestä jäänyt seisomaan ja kamalaa näkyä tirkistelemään, ja siinä oli hän kuullut tuon tuntemattoman miehen Lassille sanovan: »Käyhän vielä kerta ja työnnä varmuudeksi puukkosi reppuryssän sydämeen!» Sitten oli hän kuullut Lassin vastaavan: »Kyllä Antti ei enää kauppaa kulje: mutta saapa tuota katsoa, onko hänessä vielä miten paljon henkeä.» Lassi oli jättänyt laukun ja lähestynyt maassa makaavaa, »Kah, vielä hievahtelee.» oli hän Antin luo tultuaan lausunut; »mutta kylläpä siitä pääset!» Ja puukkoansa oli hän kohottanut, antaaksensa onnettomalle viimeisen iskun. Mutta silloin oli Jaska hyökännyt esiin ja huudahtanut: »Lassi, Jumalan nimessä, mitä aiot tehdä?» — Vieraan tulo oli ensinnä kauheasti hämmästyttänyt rosvoja, mutta sitten, kun he näkivät, että Jaska oli yksin, olivat he yht'aikaa törmänneet häntä vastaan. Parmaalan isäntä oli kyllä siihen aikaan ollut väkevä mies, mutta kahta raivoisaa rosvoa vastaan eivät hänen voimansa olleet riittäneet. Muutamassa silmänräpäyksessä oli hänkin maassa maannut, ja tuntematon oli jo kohottanut veristä puukkoansa hänen sydämensä varalle, kun Lassi häntä pidätti. »Maltas!» oli hän toverilleen sanonut. »Jaska on aina minua kohtaan ollut hyvä mies; en soisi hänen tänne jäävän.» — »Oletko riivattu, Lassi?» oli tuntematon huutanut. »Jos hänet hengissä päästämme, olemme suotta reppuryssän tappaneet; siirry tieltäni, mies!» Mutta sitä ei Lassi ollut tehnyt. Hän oli puolustanut Jaskaa ja vaatinut, ettei tälle mitään pahaa tehtäisi. Rosvojen kesken oli jo riita ollut syntymäisillään; ja se olisi epäilemättä loppunut siten, että Jaska ja Lassi olisivat yksissä neuvoin kääntyneet kolmatta vastaan. Mutta kaiketikin oli tuommoinen käänne arveluttanut Lassia. Hänen päähänsä oli pölähtänyt neuvo, johon tuntematon mies jonkun aikaa mietittyään suostui, vaikka vastahakoisesti, kun ei muu auttanut. »Jaska on sanassansa pysyvä mies», oli Lassi sanonut; »jos hän kautta Jumalan ja sielunsa ijankaikkisen autuuden vannoo, ettei hän puhu kenellekään, mitä hän tässä on nähnyt ja kuullut, niin voimme olla varmat, että hän sanansa pitää.»

»Ja minä», jatkoi Jaska hiljaisella äänellä kertomustaan, »minä makasin siinä maassa tietämättä, osaamatta muuta ajatella, kuin että viimeinen hetkeni oli tullut. Tuntematon rosvo istui minun rinnallani kahden reisin ja piti kiinni molemmista käsistäni. Henkeänsä koettaa ihminen viimeiseen saakka suojella, ja sentähden, kun Lassi minulta kysyi, suostuisinko valantekoon, tartuin minä hänen ehdotukseensa, niinkuin hukkuvainen oljenkorteen. Ei ollut minussa miestä asiaa siinä tarkemmin punnitsemaan. Minä vastasin suostuvani valalla vannomaan, etten puolella sanalla, en ainoalla viittauksellakaan ilmaisisi mitä tiesin ja olin nähnyt. Oli se valanteko siinä kummallinen! Yhä vielä makasin maassa. Lassi hellitti oikeaa kättäni, joka tuntemattoman miehen puserruksesta oli melkein hervoton, nosti sitä taivasta kohden ja saneli valan sanat minulle. Ja minä vannoin siinä lumessa maaten kautta Jumalan ja sieluni autuuden, etten kenellekään ilmaisisi, mitä Antin murhasta tiesin: minä vannoin, etten tämän hetken tapahtumista salaperäisimmälläkään viittauksella ilmaisisi kenellekään tietojani. Ja kun olin vannonut valani, hellitti Lassi vasemmankin käteni, huolimatta toverinsa äreydestä, ja sanoi: 'Teit hyvin, Jaska, että vannoit; muuten makaisit sinä niinkuin hän, tuolla' — ja hän viittasi Anttia. 'Nouse nyt ja muista, että sinun on minua kiittäminen siitä, että hengissä kotiisi palaat!' — Mitä sitten tapahtui, kuinka minä jälleen kuormani luo tulin, sitä en tiedä. Vasta tielle ehdittyäni ja nähtyäni, että heinähäkkini oli kaatunut, toinnuin minä tällaiseksi vaivaiseksi! Kuinka kauan olin murhaajien parissa ollut, en myöskään tiedä. Lienen siellä viipynyt enemmän aikaa kuin osaan ajatellakaan; sillä kun heinäkuormineni viimein ennätin kotiin, oli jo ilta.»

»Yöllä en saanut unta silmiini», jatkoi Jaska kertomustaan. »Valani sanat ja Lassin lause: muista, että sinun on minua kiittäminen siitä, että hengissä kotiin pääset, soivat korvissani. Aamulla jo ennen päivän valkenemista läksin katsomaan, eikö toki kaikki ollut unennäköä; niin kummalta, niin mahdottomalta tuntui minusta edellisen päivän tapahtumat. Aamupuoleen yötä oli lunta satanut. Kun tulin paikalle, missä kuormani oli kaatunut, näin siinä vielä vähän heiniä; mutta viidakko, missä kuolemaani niin likellä olin ollut, oli lumen peittämänä tasankona, niinkuin ainakin talvella koskematon pinta … oli jo täysi päivä, kun retkeltäni palasin, ja valonsäteenä ensi aivoihini ajatus, että ehkä kaikki sittenkin oli unennäköä, elikä olin pudonnut maahan heinäkuormani kaatuessa ja tyrmistynyt. Mutta juuri siinä aukkopaikalla, missä niittytie maantiehen yhtyy, tuli Lassi vastaani. 'Muista eilistä valaasi!' sanoi hän. 'Ja jos ken sinulta kysyy, mihin olen kadonnut, niin et sinä saa sitä tietää. Hain sinua kodistasi, sanoakseni, ettet kostotta valaasi riko. Hyvä, että sinut tapasin. Muista, että minä henkesi pelastin!'»

»Oi Lassi…» yritin puhumaan; mutta hän keskeytti puheeni. »Tiedän, mitä aiot sanoa», sanoi hän. »Se oli roskainen työ, minä sen myönnän; mutta se on tehty; Antti ei vapaaehtoisesti luopunut kukkarostaan.» — Mitä muuta hän siinä minulle puhui, sitä en enää muista, sen vaan muistan, että hän ennen eroamme lausui: »Anttia ei kaipaa kukaan. Jos sattumalta hänen ruumiinsa joskus löytyy, muista silloin valaasi! Minä luultavasti palaan tänne takaisin jonkun vuoden kuluttua.»

»Me erosimme, ja siitä hetkestä olen ollut toinen mies kuin ennen. Oli kuin olisi kallio sydämelleni vyörynyt. Jos minne käännyn, aina tunnen sen painon: en voi sen alta päästä. Alati soivat valani sanat korvissani, ja alati kehoittaa minua sisällinen ääni ilmaisemaan murhan. Kun keväällä Antin ruumis löydettiin, kun menin sitä katsomaan, saadakseni vakuutusta onnettomassa epävarmuudessani, kun käräjissä minua tutkittiin ja kun minun piti vannoa, että totuutta puhuisin … oi, ette ymmärrä, mikä tuli rinnassani riehui. Olin jo tuomarin edessä tunnustaa mitä tiesin; mutta silloin soi korvissani tavallista kovemmin Lassin huuto: 'vanno kautta Jumalan ja sielusi autuuden, ettet kenellekään ilmaise, mitä olet nähnyt ja kuullut; muista, että sinun on minua hengestäsi kiittäminen!' Enkä minä mitään ilmaissut. Olin oikeuden edessä tehnyt väärän valan, pitääkseni rikkomatta edellisen valani… Ja nyt tiedätte, maisteri, miten laitani on. Yöt päivät kalvaa minua tieto, että jos mitä ikään teen, en voi kadotusta välttää. Rukous … katumus … minun runneltu sieluni seisoo niiden ulkopuolella. Olen rukoillut, mutta rukoukseni ei ole voinut kohota armo-istuimen luo; olen katunut, etten antanut murhaajien mieluummin tappaa itseni, kuin heille vaitioloa vannoa; olen katunut, etten edellistä valaani rikkonut tuomarin edessä, etten ilmaissut murhaajia. Minusta on kuin olisin Antin murhaan osallinen, ellen hänen murhaajiaan ilmaise; mutta jos sen teen, olen sieluni autuudesta luopunut ja sen lisäksi osoittanut mustaa kiittämättömyyttä Lassia kohtaan, joka pelasti minun henkeni… Tuskani ovat väliin olleet niin suuret, että niistä päästäkseni olen ajatellut tappaa itseni.»

Hän vaikeni. Hän oli puhunut viimeiset sanansa tuskin kuultavalla äänellä. Ja nyt loi hän syvintä tuskaa kuvastavat silmänsä minuun, joka hämmästyksellä olin hänen sydämensä tunnustusta kuunnellut. Olin nuori, olin tottumaton likeltä katsomaan ihmissydänten haavoja, vielä tottumattomampi niitä parantamaan. Koetin muistutella, mitä siveyden opista olin lukenut velvollisuuksien ristiriitaisuudesta, mutta ei sopinut minusta mikään sen yleisistä ohjeista Jaskan kohtaloon. Jaska oli luvannut pitää salassa henkensä pelastajan rikoksen; jos hän sen lupauksensa rikkoisi, jos hän saattaisi tämän pelastajansa ikuiseen vankeuteen, Sipiriaan, olisi hän konna; niin sanoi yliopistosta peritty toveritunteeni. Mutta toiselta puolen: väärä vala oikeuden istuimen edessä! Mihin joutuisi valtio, mitä arvoa olisi oikeudella, jos jokainen yksityinen saisi oman mielensä ja omien oikkujensa mukaan punnita, mitä on lainvalvojan edessä tunnustettava mitä ei? —

Kuta enemmän tätä ajattelin, sitä selvemmäksi tuli minulle, että Jaska todella oli väärän valan tehnyt, kun hän oikeuden edessä salasi, mitä hän olisi ollut velvollinen tunnustamaan. Ja tämän vakuutukseni vaikutuksesta kysyin viimein, itse tarkoin tietämättäni, mitä kysymykselläni tarkoitin: »Jaska, kumpi on suurempi: Lassi, joka murhan teki, vaiko Jumala, jonka viidettä käskyä vastaan hän rikkoi? Kumpi sinun tekemistäsi valoista on todellisempi: sekö, jonka teit Lassille, jotta esivallan käsi ei häntä saavuttaisi, vaiko valeellinen vala, jonka teit Jumalan säätämän oikeuden edessä, jolla rikoit Kaikkivaltiaan toista ja seitsemättä käskyä vastaan ja jonka johdosta murhaaja vielä on vapaa ja nauttii verisen työnsä etuja?»

Jaska ei pitkään aikaan vastannut mitään. Mutta hänen silmäyksissänsä ei enää ollut tuota äskeistä kuumeenpolttoa; hänen kasvoistansa katosi katoomistaan nuo epäilyksen mustat juonteet, jotka vuosikausia olivat niitä synkistyttäneet. Viimein nousi hän, loi minuun kummallisen oudon silmäyksen ja sanoi, puristaen kättäni »Jo tiedän tehtäväni!» Ja sen sanottuaan riensi hän ulos.

Taaskin hämmästytti minua hänen käytöksensä. Mitä oli kysymykseni hänessä vaikuttanut?

Minä kiiruhdin ulos hänen jälkeensä ja näin, ettei hän kotiinsa palannut. Päinvastoin hän kääntyi vastaista suuntaa kulkemaan. Ja hän kulki kiireesti, kuten kulkee se, jolla on tärkeä toimi tehtävänä.

Minä seurasin häntä silmäyksilläni, niin kauan kuin hän oli näkyvissä. Viimein, kun hän näkyvistäni katosi, palasin kaivonkaivajien luo, käsittämättä, ymmärtämättä, mitä Jaskalla oli mielessä.

»Mitä oli Parmaalan isännällä asiana?» kysyi muudan kaivonkaivajista.

En ollut hänen kysymystään kuulevinani.

* * * * *

Jaskan kertomus ja omituinen kohtalo ei mennyt mielestäni. Koko päivän ajattelin sitä. Siinä ilmausi noita ristiriitaisuuksia, joissa ihminen on kahden vaiheella, mikä on oikeaa, mikä väärää. Kun likemmin mietin kysymyksessäni tarkoitettua neuvoa, oli se minusta ainoa oikea. Totuus on ja pysyy totuutena; ei sitä voi kumota mikään vala, olkoon se kuinka ankara tahansa. Jaskan olisi pitänyt oikeuden edessä tunnustaa, mitä hän tiesi; sitä ennen ei hän ollut velvollinen tätä tekemään, koska ei hänen vaitiolonsa saattanut ketään viatonta kärsimään — niin ajattelin. Epäilemättä olivat kysymykseni avanneet Jaskan silmät näkemään asiaa samalta kannalta kuin minä; epäilemättä oli hän minun tyköäni rientänyt asianomaisen luo tunnustuksensa tekemään, — mihinkään muuhun selitykseen ei hänen pikainen lähtönsä minun mielestäni aihetta antanut.

Ja arveluni oli oikea. Vähän aikaa puolipäivän jälkeen kuulin, että nimismies oli pappilan ohitse kulkenut; ja illalla, kun hän palasi, poikkesi hän minun luokseni, Toppolan lautamies seurassaan. Molemmat näkyivät olevan hyvin äreällä tuulella, ja hevonen oli vaahtoon ajettu.

»No, mikäs nyt on hätänä?» kysyin nimismieheltä, jota sanoin sedäksi, vaikka emme sukua olleet; hän oli näet vähintäin kolmekymmentä vuotta minua vanhempi. »Niin, kysy sitä!» vastasi hän kammariini astuttuansa. »Oletko kummempaa juttua koskaan kuullut? Vähää ennen puoltapäivää tulee luokseni Parmaalan Jaska hengästyneenä ja kertoo minulle miltei uskomattoman historian Tasku-Antin, reppuryssän, murhasta. Hän ilmoittaa, että jo kuusi vuotta takaperin seurakunnasta poistunut tyhjäntoimittaja, Harholan Lassiksi sanottu, ynnä muudan toinen, jota hän ei tunne, ovat Antin murhanneet. Sitten mainitsee hän, että Lassi on seurakuntaan palannut, eilen illalla käynyt hänen luonaan ja vaatinut asuaksensa torpanmaata Parmaalan tiluksilla. Sanoo käyneensä tänä aamuna sinun luonasi ja sinulta saaneensa neuvon viimeinkin ilmaista murhaajat, joiden verityön hän erään toisen, Lassille muka tehdyn valan takia on tähän asti salassa pitänyt. Toppolan lautamies sattuu olemaan luonani, ja hänen kuullen uudistaa Jaska syytöksensä Lassia vastaan, sekä sanoo Lassin olevan Parmaalassa… Olin tuhma, kun en paikalla Jaskaa seurannut. Jos sen olisin tehnyt, olisivat asiat nyt toisin kuin ovat. Mutta postimies odotti; ja minä tahdoin ensinnä pari virkakirjettä kirjoittaa. Annoin sen tähden Jaskan mennä, luvattuani jonkun tunnin kuluttua ilmautua Parmaalassa. Minä vanha hupakko! Pyy olisi nyt pivossa, ja ränstynyttä ruumistani olisin paljolta vaivannäöltä säästänyt!… Mutta asiaan! Puoli kahden aikaan lähdemme, minä ja Toppolan lautamies, vahvat käsiraudat kääseissämme — Lassin varalle, ymmärrät! Tulemme Parmaalaan kolmatta käydessä. Lassia, jota etsimme — luuletko, että hänet tapaamme? Vielä mitä! Mutta sen sijaan tapaamme isännän, Jaskan, vuoteen omana, suuri puukonhaava rinnassansa. Ja Jaska kertoo meille, että Lassi on karannut! Onko hän pahaa aavistanut? Eikö mitä! Mutta Jaska on hänelle ilmoittanut käyntinsä minun luonani, varoittanut ja kehoittanut häntä tuota pikaa korjaamaan luunsa, jos tahtoi päästä oikeuden kynsiin joutumasta. Ja tuota kaikkia ei Jaska häpeä suoraan vasten silmiäni kertoa!… Palkinnoksi huvittavasta uutisesta iskee Lassi puukkonsa Jaskan rintaan ja pötkii käpälämäkeen, jolla tiellä hän vieläkin on. Siinä tämän päivän tapaus; ja minä tahdon kysyä, oletko kummempaa kuullut? — Jaskan haava näkyy olevan vaarallista laatua; mutta vaikka luultavaa on, että hän menee samaa tietä kuin Tasku-Antti, panin minä kumminkin lukkaria noutamaan, ennenkuin lähdin Lassia takaa-ajamaan.»

Suurimmalla hämmästyksellä olin kuullut nimismiehen kertomuksen. Kysymykseni oli siis todellakin vaikuttanut sen, että Jaska suoraa päätä oli rientänyt toistamiseen kertomaan saman, mitä hän kuusi pitkää vuotta oli salannut! Mutta … miksi ei ollut Jaska ilmoittanut mitään Lassin palaamisesta … olisiko hän tuntonsa vaivoissa voinut sen unhottaa?

Vanhan nimismiehen tuumailuista ja aprikoimisista en enää puoltakaan malttanut kuulla. Jaskan kohtalo veti koko huomioni puoleensa. Ja nyt makasi hän pahasti haavoitettuna! Luulin käsittäväni syyn, joka oli saanut hänen ilmaisemaan Lassille, että hän oli nimismiehen luona käynyt, sekä vaaran, joka murhaajaa uhkasi. Kaiketi oli hän tahtonut siten palkita hyvän työn, minkä Lassi oli hänelle tehnyt… Kuta enemmän asiaa ajattelin, sitä palavammaksi yltyi minussa halu Jaskaa tavata. Tämän lausuin nimismiehelle, ja nyykähyttäen päätään vastasi hän: »Tee sinä vaan tehtäväsi meistä huolimatta! Hevonen on kaiketi kohta sen verran puhaltanut, että jaksaa meidät kotiini viedä. Sieltä lähden kohdakkoin uudelleen Lassia etsimään, … minä, vanha hupakko, kun en… No niin; arvaan, että mies on salotietä kiertänyt kirkonkylän ja tahtoo meitä narrinaan pitää. Mutta saathan nähdä, junkkari, ettet minua kahdesti samana päivänä petä.»

Oli jo iltaa joku määrä kulunut, kun saavuin Parmaalaan. Että jotakin outoa siellä oli tapahtunut, sen ilmaisi jo pihalla ja tuvassa oleva väkijoukko. Tapa on semmoinen Suomessamme. Jos jossakin on jokapäiväisyydestä poikkeavaa nähdä tai kuulla, sinne kokoonnutaan.

Jaskan kammarissa ei ollut muita kuin haavoitettu ja lukkari, joka istui edellisen vuoteen vieressä. Kun minä astuin sisään, kohotti Jaska kättänsä, ja hänen huulensa vetäysivät hienoon hymyyn. Hän oli kalpea kuin lumi, maatessaan siinä vuoteellansa. Tässä vuoteessa oli hän ruumiinsa terveyden aikana monen vuoden yöt kitunut omantuntonsa vaivoja; nyt, kun hänen ruumiinsa sairasti, oli hänen omatuntonsa terve. Rauhan leima kasvoillaan makasi hän siinä. Herra, joka oli kuorman hänen päällensä pannut, oli sen ottanut pois. Verenvuoto oli hänen voimansa vienyt, ja hän näkyi olevan kuolemastaan varma. Hyvin heikko ja matala oli hänen äänensä, kun hän puhui; eikä hän monta sanaa kerrallaan puhunut, sillä puhe näkyi saattavan hänelle ruumiillista tuskaa.

»Nyt se on tehty», olivat hänen ensimäiset sanansa minulle. »Nimismies tosin torui minua ja sanoi minun tehneen väärin, kun Lassille hänen tulonsa ilmoitin; mutta omatuntoni sanoo, että tein oikein… Olin sokea, olin omiin aprikoimisiini niin takertunut, etten ymmärtänyt tilaani enkä mikä oikeaa on. Teidän kysymyksenne oli valaiseva säde, joka näytti, mitä minun jo oikeuden edessä olisi pitänyt tehdä? Ja nyt on se tehty. Jumalan kiitos!… Lassin kanssa en olisi voinut elää, en nähdä häntä joka päivä… Se olisi ollut mahdotonta… Minä en syytä häntä, että hänen puukkonsa iskusta kuolen; minä olen sen iskun ansainnut.»

En ollut ensinkään siitä varma, oliko hän tehnyt oikein, kun hän Lassia varoitti; mutta en tahtonut epäilyilläni haavoitetun rauhaa häiritä. Ainakin oli jalo se perussyy, joka oli saanut hänen sitä tekemään: muuta en voi sanoa. Oli kuin olisi hän ymmärtänyt ajatuksiani, sillä hiljaisella, mutta sisällistä vakaumusta ilmaisevalla äänellä hän lisäsi: »Eikä Lassi voi syyttää minua petoksesta!»

Lukkari oli monta kertaa kieltänyt häntä puhumasta, muistuttaen, että verenvuoto pienimmästäkin liikutuksesta saattaisi jälleen alkaa. Jaska kyllä koetti hänen ohjeitaan seurata; mutta veripisarat, jotka siteen alta hiljaa vuotivat, sanoivat, ettei vuoto ollut lakannut. Ja luonnollinen seuraus siitä oli, että haavoitettu yhä heikkeni. —

Toista tuntia olin istunut hänen kammarissaan, kun minulle selvisi, ettei hänellä enää ollut monta tuntia elonaikaa jälellä. Pitkään aikaan ei ollut kukaan puhunut mitään. Lukkari oli vaan vähän väliä koettanut sidettä parantaa. Silloin, juuri kun kevätauringon viime hohde pistäysi kuolevan kammariin suloisella loisteellaan sitä valaisten, sanoi Jaska tuskin kuultavalla äänellä:

»Oi, jos uskaltaisin… Herran pyhää ehtoollista!» Kaikeksi onneksi olin kotoa lähtiessäni ottanut rippineuvot mukaani. Kun kuolemaisillaan oleva ne näki, kuvautui sanomaton ilo hänen kalpeissa kasvoissaan…

Niin tuli outoa kohtaloa kokenut mies vielä kerran täällä maan päällä osalliseksi Herran pyhästä ruumiista ja verestä…

Kun pyhä toimitus oli loppunut, olivat myös hänen voimansa loppuneet. Lukkari ei enää sanonut uskaltavansa haavan siteisiin koskea.

Mutta kuoleva puhui itselleen: »Tiedän, ettei Herra valaansa riko, vaikka minä olen sen rikkonut… Hänen laupeuteensa minä turvaan, hänen laupeuteensa yksin.»

Kohta sen jälkeen alkoivat kuolemantuskat. Verrattain vähän aikaa ne kestivät.

Ja tähän loppuu muistelmani kaksi valaa tehneestä…

* * * * *

Jos vielä joku tahtoo tietää, miten nimismies onnistui Lassin takaa-ajossa, niin saanen mainita, että »vanha hupakko» oli ihan oikeassa, kun hän vakuutti, ettei Lassi häntä samana päivänä kahdesti pettäisi. Jo samaan aikaan, jona Jaska kuoli, joutui kaksi murhaa tehnyt oikeuden käsiin, ja niinikään pari kuukautta sen jälkeen Tasku-Antin toinen murhaaja — sama, joka olisi Parmaalan isännänkin surmannut, jos ei Lassi olisi estänyt.

»Meidän pikku Jaakkomme.»

»Se on siis tosi, Jumalan kiitos; mutta varmaan, sanon minä, Tiina, — anna minulle anteeksi, — minä en saata sitä uskoa!»

»Niin, nuori herra, minäkin jo epäilin; minä en enää osannut toivoakaan hänen parantumistaan; minä olin jo valmis lähtemään pois tilaltamme. Mutta nyt, Jumalalle suuresti kiitos, minun ei tarvitse sitä tehdä. Sakari on kokonaan toinen mies nyt. Tulkaa pian meille, saatte itse nähdä!» —

Näin juttelin minä lukiosta kesäksi kotiin tultuani naapurin emännän kanssa. Me juttelimme hänen miehestään, joka nuoruudesta saakka oli ollut irstainen ihminen, juomari, valehtelia, konna ja rehellisten kammoksuma. Tiina oli mennyt hänelle vaimoksi vastoin vanhempainsa tahtoa. Me emme juuri voineet Tiinaa siitä syyttää, sillä Tiina oli köyhä piika, Sakari taasen aikaantuleva talonisäntä, ja sen lisäksi oli Sakari kaunis mies. Me tiesimme myös, että moni tyttö, paremmissakin varoissa kuin Tiina oli, olisi mielellään ottanut Sakarin; me tiesimme myös, että Tiina olisi saattanut saada huonommankin miehen, yhtä huonotapaisen, mutta vielä köyhemmän, — nimittäin jos paljaassa varallisuudessa on mitään onnea — sillä siihen aikaan oli harvassa miehiä, jotka eivät olisi olleet viinaan meneviä.

Tiina, kun otti Sakarin, ei kuvaillut itselleen hyviä päiviä; mutta oltuaan naimisissa kuukauden päivät, havaitsi hän, ettei kukaan voi kuvata, ei voi aavistaa, mitä irstaan juomarin vaimo saa kärsiä. Vaan Tiina tuon salasi kaikilta; hän kärsi semmoisena, joka tietää, että hän on onnettomuuteensa itse syypää, sillä — kuka käski hänen ottaa Sakarin? Minä olin yksi niitä, joka aavistin, ettei se kultaa ollut, joka Tiinan kodissa kiilsi, ettei elämä Selkämaalla ollut niin kaksista, kuin sen Tiinan puheesta olisi luullut. Minä sanoin aavistukseni suoraan hänelle enkä päästänyt häntä, ennenkuin hän minulle oli kaikki tunnustanut. Me olimme, näet, saman vuoden lapsia, Tiina ja minä; me olimme monesti onnellisimpina päivinä leikkineet yksissä, silloin kun Tiina vielä eli vanhempainsa torpassa eikä minua »keppi» pitänyt latinan kieliopin ääressä. Nämä lapsuuden ajat menivät ohitse. Tiinasta tuli emäntä, ja viiksi rupesi jo näkymään minun huulillani. —

Niin, Tiina tunnusti minulle kaikki; tunnusti että hänen päivänsä aamusta iltaan saakka oli surun, että hänen yönsä oli levoton, sillä öin päivin kuuli ja näki hän miehensä irstaisuutta: saipa usein tutakin sitä. — Mutta nyt, nytpä oli kaikki muuttunut. Sakari oli lakannut juomasta, hänestä oli tullut hyvä ja hellä puoliso. Hän, joka ei vuoden pitkään työasetta ollut pitänyt kädessään, oli nyt ensimäinen työssä aamuin, viimeinen illoin. Olipa se minusta varsin kummallista; — — mikä teki muutoksen? —

En siinä kauan miettinyt; seurasin Tiinaa. Tuskin muistin Sakaria ennen koskaan nähneeni selvänä; hyvää sanaa olin harvoin kuullut hänen sanovan.

»Mutta, Tiina, sano, mikä sai miehessäsi aikaan muutoksen?» — kysyin minä tiellä.

»Sitäpä en sano, saatte itse nähdä» — vastasi hän iloisesti.

Me tulimme Selkämaalle. Päivä oli puolessa, aurinko loisti kauniisti. Jo lähestyessämme taloa kuulimme iloisesti veisattavan virsikirjan suvivirttä: »Jo joutuu armas aika.» Tiina tätä kuullessaan seisahtui. — »Kuulkaa!» — sanoi hän. — »Ette tiedä, kuka veisaa!» — Ja iloisesti silmäsi Tiina minua. — »Enkö nyt ole onnellinen? Se on mieheni, joka veisaa.» —

Me tulimme pihalle. Tiina oli oikeassa. Hihasillaan istui Sakari ruohikossa ja vuoleskeli kirvesvartta. Meidät nähdessänsä hän hypähti ylös ja … tosiaan, — toinen oli se Sakari, jonka tässä näin, — toinen se, joka vuosi takaperin juopumuksesta sakotettiin.

Minä havaitsin, että Sakari, kun nousi ylös, silmäili viereensä ruoholle, jossa oli vähäinen vaatekääry. Minä näin että hän sitä silmäsi, kun olimme tervehtineet toinen toistamme.

»Mikä siinä on?» — kysyin lähestyen kääryä.

»Meidän pikku Jaakkomme», vastasi Sakari. »Minä toin hänen tänne ulos Jumalan kesäpäivää katsomaan, ja hän nukkui tähän.»

»Mitä, Tiina, onko sinulla lapsi?» — kysyin kummastellen. »Sitä et ole minulle sanonut.»

»En, kun ette kysynyt. Meidän pikku Jaakkomme on jo kolme kuukautta ollut maailmassa. Jos olisitte ollut silloin kotona, kun hän ristittiin, olisimme pyytäneet teidät kummiksi.» —

Tiina meni huoneesen panemaan kahvipannun tulelle. Minä jäin Sakarin ja »meidän pikku Jaakkomme» kanssa pihalle. Me juttelimme paljon, ja kuta enemmän juttelimme, sitä enemmän tuli minulle selväksi, että Sakarissa oli ihme tapahtunut. Me puhuimme entisistä ajoista. Sakari ei salannut mitään. Hän sanoi itse, ujosti katsellen alas: »Minä olin kadotuksen tiellä. Minä olisin pian pahalla elämälläni saanut itseni ja Tiinan maantielle. Uskokaa minua, herra, semmoista vaimoa kuin Tiina on, ei saa mies usein.» —

Minä iloitsin tätä kuullessani. Tunsinhan minä Tiinan. Hän oli hyvä ja hellä, ja minä ihastuin kuullessani, että Sakari oli tämän huomannut. — »Te olette onnelliset nyt, ja mikä parempi on, onnenne on todellinen, sillä te olette sen myöhään saavuttaneet. Pahat päivät tulevat usein vasta aikojen kuluttua. Teille tulivat ne kohta alusta; ja ken pahaa on koettanut ja siitä päässyt, ei sen alaiseksi enää rupea.» — Näin puhuin minä. Minä luulin tuntevani ihmisen luonteen, minäkin!

Sakari ei tähän vastannut mitään, mutta minä näin, että hän samaa ajatteli. Ääneti istuimme nyt vähän aikaa. Minä odotin, että Sakari juttelisi minulle, mikä väkevä voima se oli ollut, joka hänessä oli muutoksen vaikuttanut. Vihdoin, kun hän ei mitään sanonut, kysyin sitä häneltä.

»Ettekö jo huomaa», vastasi Tiina, joka nyt tuvan ovelta kutsui meitä kahville; »ettekö jo huomaa? Vähäksi sanon minä viisautenne, kun ette sitä jo näe. Muutosta Sakarissa ei tehnyt muu kuin meidän pikku Jaakkomme.»

Ja niin olikin. Siitä päivästä, jona pikku Jaakko ensikerran silmäsi isäänsä, oli isä muuttunut. Pienoinen kapalolapsi vaikutti muutoksen. Tätä lasta rakasti Sakari sanomattomasti. Sitä oli hän tähän saakka yöt päivät hoitanut. Se oli hänelle kaikki maailmassa.

»Jos noin vähäinen kappale voi saada aikaan näin suuria — mitä viisaimmat miehet saarnoilla, nuhteilla ja kirjoilla eivät saa — mitä sitten suuremmat?» ajattelin itsekseni. Minä en silloin tiennyt, että vähäisimmillä välikappaleilla suurimmat asiat matkaan saadaan.

Me menimme tupaan. Sakari kantoi pikku Jaakkoa, joka nyt heräsi ja hymyili isälleen. Tiinan keittämän kahvin me joimme. Minä olin sitten valmis lähtemään. Silloin otti Tiina miehensä sylistä pikku Jaakon ja laski hänet minun syliini. — »Jos kuolisimme lapsen nuorra ollessa ja te näkisitte hänen joutuvan huonolle tielle, kertokaa hänelle … hänen isästään ja äidistään.»

Lapsi hymyili minulle. Se oli ihana lapsi, tämä »meidän pikku Jaakkomme.» Jo aloin ymmärtää, miten hänen sinisistä silmistään saattoi tulvata säteitä, jotka olivat voimalliset muuttamaan juomarin; minä luulin ymmärtäväni, että viattomuus, vaikka se ei osaa neuvoa, on väkevä, voimakas.

»Minä lupaan sen», vastasin minä Tiinalle, jonka tarkoituksen ymmärsin. Minä lupasin sen, muistamatta, että itselleni alkoi elämän polku päivä päivältä käydä yhä vaarallisemmaksi ja liukkaammaksi.

* * * * *

Vuosia oli kulunut. Elämäni alusta oli aikojen tuuli kulettanut kauas ulos maailmaan. Ennenkuin läksin ja viimeiset jäähyväiset sanoin niille seuduille, joilla Tiina oli leikkikumppalini ollut, kävin Selkämaalla onnellisia katsomassa. »Meidän pikku Jaakkomme» oli kolmivuotinen. Hän käydä tallusteli isänsä ilona ympäri tuvassa. Tiinalla oli jo toinen lapsi, nuori tyttö, jonka kummina olin ollut. Kaipauksella sanoin Selkämaan onnellisille asukkaille jäähyväiset ja läksin.

Niin, aikoja oli siitä kulunut. Entinen kotoni oli muistossani kuin merimiehellä kaunis, viheriöitsevä saari, joka taivaan rannalta vähitellen katoaa. Minulla oli toiset ystävät, toiset ajatukset, toiset pyrinnöt. Mikä oli ollut, se oli ollut. Rakkaassa muistossa oli tosin minulle lapsuuteni päivät, lapsuuteni leikkikumppanit … oli, … kun niitä muistin; mutta ne lapsuuteni päivät, kun aika kului, katosivat aina taemmaksi ja taemmaksi. Onko siinä kummaa? Niin on maailman meno.

Silloin vei sattumus minun niille seuduille, joilla ennen muinen poikana olin iloisesti hyppinyt. Mieleni kävi viehkeäksi, kun näin punaisen kirkon seisovan vakaana mäenkukkulalla, kun näin sen ympärillä talot, jotka kaikki olivat minulle tutut. Alas rattailta hyppäsin. Tahdoin vielä kerta painaa jälkiäni siihen hietaiseen maantiehen, jota olin niin useasti ennen juossut. Kulkiessani sai joka askel uusia muistoja mieleeni. Siinä oli tien syrjässä pappilan torppa, missä olin ollut jokapäiväinen vieras; siellä seisoivat koivut ja kuuset, isompina tosin nyt, mutta samat kumminkin. Mutta siinä! Tuo torppa metsänrinteessä … sitä ei siinä ennen ollut. Minä seisahduin. — »Kuka tuossa torpassa asuu?» — kysyin kyytipojalta.

»Siinä! Siinä asuu äitini ja minä» — vastasi poika. »Ja kuka olet sinä, kuka äitisi?» — »Minun nimeni on Sakari ja äitini nimi on Tiina. Meillä oli talo ennen, mutta nyt asumme tuossa torpassa.»

»Tiina!… Mikä talo oli teillä ennen?»

»Selkämaa!» — vastasi poika.

»Mitä!» — huusin minä. »Sinä siis olet Selkämaan Sakarin poika?»

»Niin olen! Mistä herra isäni nimen tietää?» kysyi poika ja katsoi pitkään minua.

»Mitä!» — kerroin vieläkin — »Sinä Tiinan poika! Sinä meidän pikku Jaakkomme!»

»Ei, ei! Pikku Jaakko, josta äitini aina puhuu, on kuollut; minä olen hänen nuorempi veljensä.» —

Tiina ei enää asu Selkämaalla! Pikku Jaakko on kuollut … en kysynyt pojalta mitään enää. Tahdoin kuulla Tiinan omasta suusta kaikki. »Vie hevonen pappilaan ja sano nimeni» — minä mainitsin hänelle sen — »ja kun olet sen tehnyt, niin tule kotiasi, siellä tapaat — minun. Minä olin äitisi ystävä ennen.»

Poika seisoi liikkumatta ja silmäili minua kummastellen. — »Tekö se olette, herra, josta äitini aina puhuu?» — sanoi hän. Sitten hypähti hän rattaille ja ajoi pappilaan.

»Miksi ei Tiina enää asu Selkämaalla?» kysyin itsekseni lähestyessäni torppaa.

Matalasta ovesta astuin sisälle. Vähäisen akkunan vieressä, joka oli paikattu päreillä ja tuohella, istui vaimoihminen kehräten. Kun hän kuuli ovea avattavan, pysäytti hän kehruuvokkiaan ja kysyi: »Sakariko se on?»

»Ei, Tiina! Ettekö minua tunne?»

»Herra Jumala! Vieläkö kerran saan teitä tavata!» — huusi hän ja nousi kiireesti ylös.

»Vielä kerran!» — Minä tarjosin hänelle kättäni, vaan hän ei tarttunut siihen: hän haparoitsi ympäriinsä, kunnes sai käsivarteeni kiinni.

»Minä olen sokea», sanoi hän hiljaa.

»Sokea!» huusin minä. Sangen kipeästi pisti minuun lapsuuteni ystävän onnettomuus. Hänen pimeistä silmistänsä tippui alas kyyneleitä, katkeria kyyneleitä. Hänen kätensä vapisi kädessäni.

»Minä olen ollut sokea, umpi sokea kahdeksan vuotta. Oi herra! Te ennustitte minulle onnea, minä luotin itsekin onneeni. Mutta … onneni oli lyhyt, oli kavala.»

»Tiina, Tiina parka!» — oli ainoa, jota osasin sanoa.

»Pikku Jaakko on kuollut» — jatkoi hän suruisesti. — »Hän oli enkeli taivaasta. Neljä vuotta asui hän meidän tykönämme. Neljä vuotta kesti onnemme. Pian kuluivat ne vuodet. Pikku Jaakko kuoli, ja onnemme sammui hänen hautaansa.»

»Jo ymmärrän! Sakari muuttui jälleen entiselleen pikku Jaakon kuoltua.»

»Entiselleen! Ei, herra! Viikon suri hän, suri niin, että minä luulin hänen hulluksi tulevan. Kun se viikko oli kulunut, kun pikku Jaakko oli maan poveen laskettu … silloin alkoi Selkämaalla toinen elämä. Sakari, tuo hyvä, tuo lempeä Sakari, oli pikku Jaakon kanssa maailmasta kadonnut… Sakari joi, joi niin että kuoli. Viisi kuukautta joi hän, joi yöt päivät, ja kuudennen kuukauden alussa pidimme hänen hautajaisensa. Ainoan päivän oli hän selvänä näiden kuukausien kuluessa; päivän, jona nuorimman poikani sain. 'Se ei ole meidän pikku Jaakkomme; meidän pikku Jaakkomme on kuollut!' huusi hän nähdessään vastasyntyneen, ja karkasi ulos. Ruumiina tuotiin hän takaisin. Te ette ymmärrä, kuinka kova tämä aika oli minulle.»

Kyyneleet juoksivat Tiinan silmistä virtanaan, kun hän puhui. Itkien jatkoi hän: »Selkämaan talo, jota hoitamaan olin liian heikko, meni mitättömästä polkuhinnasta Sakarin velkoihin. Me olimme maantiellä. Kerjätä minun ei kumminkaan tarvinnut. Tosin olivat voimani huonot, ja kaksi pientä lasta oli minun elättäminen; mutta työlläni ansaitsin kumminkin elatuksemme. Näin kului vuosia. Silloin tulivat kovimmat kohdat eteen. Minut pantiin sairasvuoteelle, josta sokeana nousin. Sakari oli liian nuori työhön, ja tyttöni — kummityttärenne — oli lähtenyt kerjäämään. Mihin hän läksi, sitä en tiedä; hänestä en ole kuullut mitään siitä saakka. Se särkee sydäntäni. Kerjääminen olisi minunkin osalleni tullut, ellei pastori olisi antanut minulle tätä mökkiä, jossa hiljaisuudessa olen kehruulla ansainnut elatukseni.» —

Tällainen oli Tiinan kertomus. Tällaisia vaiheita oli hän käynyt. On tosiaan niissäkin ihmisen kärsiä! Mutta Tiina oli sydämmeltään sama kuin ennen, yhtä nöyrä ja tyytyväinen tilaansa nyt kuin ennen onnensa päivinä.

»Paljon olet sinä kärsinyt», sanoin minä hiljaa ja puristin hänen kättänsä.

»Paljon!» vastasi hän. »Jumala ohjatkoon kärsimykseni omaksi hyödykseni! Minä olen kumminkin kerran ollut onnellinen, ja sitä eivät saata kaikki ihmiset sanoa. Onnellinen olisin minä nytkin, sillä Sakari on hyvä poika: mutta katkera on mieleni, kun ajattelen tytärtäni… Missä, oi missä on hän!»

Sakari tuli samassa kotiin. Häntä katselin nyt tarkemmin. Sakari oli kaunis poika. Minä huomasin pian, kun äiti häntä hyväksi kiitti, että äidillä oli oikein. Tahdoin kumminkin koetella häntä. »Luovu äidistäsi ja seuraa minua!» lausuin hänelle. »Minä annan sinulle suuren palkan ja sen voit sinä lähettää äidillesi.» Sakari mietti vähän. — »Ei», — sanoi hän viimein. »Täällä me tulemme hyvästi aikaan. Ei, ei, äitiäni ei osaa kukkaan hoitaa niinkuin minä.»

»Kurjuudessasi olet sinä kumminkin onnellinen, Tiina; onnellisempi kuin moni, joka ylöllisyydessä ja rikkaudessa elää» — oli vastaukseni.

»Minä tiedän sen ja kiitän siitä Jumalaa. Tämä Sakari on 'minun pikku Jaakkoni.' Jos hänkin kuolisi niin…»

»Tyytyisit sinä sittenkin Jumalan tahtoon.» — sanoin minä vakavasti.

Tiina ei vastannut mitään. Hän huokasi syvään ja hänen ajatuksensa näkyivät kääntyvän toisaalle.

»Te matkustatte paljon», sanoi hän vihdoin. »Jos kulkiessanne sattuisitte kuulemaan mitään tytöstäni, armaasta, kadonneesta tyttärestäni, niin pankaa minulle sana! Jos Anna, tyttäreni, on oikealla tiellä, enpä enempää pyydä maailmassa. Onnellisena odotan vaan hetkeä, jona pääsen siihen taivaasen, missä meidän pikku Jaakkomme on.»

Minä lupasin täyttää hänen tahtonsa.

En osannut silloin aavistaa, että minun tulisi täyttää tämä lupaukseni jo seuraavana syksynä.

Jäähyväiset sanoin Tiinalle. Ne jäähyväiset olivat viimeiset. Sillä kun kirjeeni, jossa kerroin hänen tyttärestään, kummityttärestäni, perille tuli, oli Tiina jo muutamia päiviä maannut »meidän pikku Jaakkomme» vieressä kirkkomaassa.

Viina!

Minä tunsin hänen nuorena. Hän oli silloin kiltti, oi, niin kiltti poika, isänsä toivo, äitinsä lempi, naapuriensa ja tuttaviensa ilo. Hänen suuret, siniset silmänsä olivat kirkkaat kuin taivaan laki kesän pilvetönnä päivänä; hänen mielensä oli iloinen kuin kylämme keskeä lirisevän puron vesi; hänen luontonsa lempeä, mutta — tulinen. Pikku Aatto!…

On viisikolmatta vuotta kulunut siitä, kun hän oli pieni. Kai on nyt isän toivo käynyt toteen, äidin lempi kantanut hedelmiä, kai on nyt naapurien ilo kansan riemu? — kysynet.

Koskelan talossa näin hänen vuosi takaperin. Pikku Aatosta on tullut kookas, roteva mies. Kun hän minut tunsi, loi hän alas silmänsä; en ehtinyt nähdä olivatko ne säilyttäneet sinisen kirkkautensa; mutta kyyneleen huomasin, mikä valui alas hänen kalpeita poskiaan.

Miksi tämä kyynele?

Voinko sitä sanoin lausuakaan!… Hänen pukunsa jo näyttää sen.

Puku on … rautainen. Rautakahleissa istuu Aatto Koskelan vankivartian tuvassa ja odottaa, kunnes valjastetaan hevonen, jonka tulee viedä hänet toisen vanginvartian luo.

Oli kuin olisi miekan terä viiltänyt sydäntäni, kun hänet tuossa näin… En tiennyt mitä ajatella… Hän istui penkillä ääneti. Silmänsä tuijottivat lattiaa. Mitä ajatteli hän?

Hän liikahti nyt. Raudat kolisivat. Ne herättivät hänet todellisuuteen. Hänen ruumiinsa värisi. Hän loi nyt silmänsä minuun. Siniset, suuret ne olivat; mutta niiden kirkkaus … ikuiseen sumuun se oli sammunut.

»Aatto!» — huudahdin minä.

Hän käänsi pois kasvonsa, ja raudat kolisivat taasen.

»Aatto! Jumalan tähden … mitä olet tehnyt?… Mikä on sinun tuohon asemaan saattanut?»

»Viina!» vastasi ääni, niin synkeä, niin kolkko, kuin olisi se maan sisästä tullut. — Maan sisästä se kumminkaan ei tullut; se tuli runnellun, epäilykseen nääntyvän miehen sydämestä.

»Viina?» kerroin minä.

»Viina!» vastasi hän, kasvot yhä seinäänpäin käännettyinä.

»Hän murhasi viime viikolla humalapäissä vaimonsa», sanoi vanginvartia, joka oli hänet Koskelaan tuonut.

Aaton ruumis värisi taasen, värisi niin, että hän tuskin pysyi penkillään. Hän käänsi kalpeat kasvonsa vanginvartiaan, joka oli nuo hirmuiset sanat sanonut, loi häneen silmäyksen, jossa kuvastui ääretön tuska. —

Hän tiesi, mitä hän oli tehnyt; hän tunsi hirmuisen rikoksensa suuruuden; hän ymmärsi kadottaneensa kaikki — — kaikki, mikä elämän elämäksi tekee. Vielä muutamia päiviä takaperin oli hän ollut niin iloinen. Hänellä oli vaimo, joka rakasti häntä ja jota hän rakasti. Toivon kirkkaassa valossa kasvatti hän lapsiansa. Maallinen myötäkäyminen oli koonnut aarteitaan hänen kirstuunsa… Ja nyt … kuinka on kaikki muutamien päivien kuluessa muuttunut!

Aatto ei ollut varsinainen juomari. Mutta iloisien naapurien kanssa oli hän veljensäpojan häissä liiaksi pikaria kallistellut. Aaton luonto oli pikainen. Jostakin pienestä asiasta oli hän närkästynyt. Hän oli kiivastumistaan kiivastunut, ja humalapäisenä villin vimmassa, teostaan tietämätönnä, oli hän tarttunut vaimoonsa, kun tämä koki hänen vihaansa hillitä, väkevillä käsillänsä nostanut hänet ylös ja heittänyt pää edellä lattiaan. Siinä hänen työnsä. Silmänräpäyksen oli se. Kaksi vuorokautta eli vaimo kuoleman horroksesta selkiämättä, kuoli jäähyväissanaa sanomatta. —

»Pitkät vuodet saavat kärsiä, mitä hetki rikkoi» — laulaa runoilia. Näiden sanojen hirvittävää totuutta on Aatto jo tuntenut. Ainoa, pikainen, silmänräpäyksen työ on syössyt hänet äärettömään onnettomuuteen; onnettomuuteen, jossa ei valon pilkkua näy, jossa ei toivon kipinää löydy; synkkään, pimeään, mustaan yöhön — hänen väkevimmässä miehuudessaan, hänen ikänsä keskikesässä!

Minä koetin puhua hänelle lohdutuksen sanoja, puhua Vapahtajasta Jesuksesta. Hän ei vastannut mitään. Kun sitten vanginvartia ilmoitti, että hevonen oli valjaissa, nousi hän. Raudat kolisivat. Hän tuli minun luokseni, tarttui molempiin käsiini, puristi niitä kauvan ja voimallisesti; sitten loi hän minuun silmäyksen, jossa kadotetun helvetintuska, epäilys ja toivottomuus kuvastuivat.

Ainoan sanan oli hän sanonut, sanan: »Viina!» Mutta kuinka äärettömän paljon oli hän tällä yhdellä, tällä ainoalla sanalla sanonut! —

Jonkun ajan kuluttua sai hän tuomionsa. Sitten en ole hänestä mitään kuullut. —

Kauneutensa tähden.

Hän oli varakkaan talollisen tytär, tuo Suosalon Anna.

Onko kukaan kuullut puhuttavan hänestä? En tiedä; tuskinpa vaan! Joka hänen näki nuorena ollessaan, ei voi häntä unhottaa. Erinomaisen kaunis oli hän. Nämä silmät, joista taivaan sini hohti, tämä puhdas, valkea otsa; nämä viehättävät, kukoistavat posket… Suosalo on kolme virstaa kaupungista. Jo lassa ollessaan sai Anna kaupunkilaisilta lahjoja, sokerikaakkuja, rusinoita ja muita herkkuja kauneutensa tähden.

Kun hän isommaksi kasvoi, tiesi hän, että häntä ihailtiin. Hän rakastui omaan itseensä — kauneutensa tähden.

Kuudentoista vanhana oli hänellä kosioita kymmeniä, herroja ja talollisia; kaikki kosivat häntä hänen kauneutensa tähden.

Isä sanoi: »ole viisas, Anna! Ota rikkain!» Anna hymyili. »Tietty se!» — vastasi hän. Hänen sydämensä oli pilaantunut hänen kasvojensa kauneuden tähden.

Kahdeksantoista vanhana oli Anna morsian. Hääpäivänään loisti hän kuin aamunkoi. Se vertaus ei ole minun; sen lausui pappi juhlapuheessaan Annan hääpäivänä. Ylkämies oli pastorin oma poika. Tämä hymyili ilosta ja puristi hiljaa Annan kättä.

»Kahdenpuolinen ei ole näitten nuorten rakkaus», sanoi eräs vanha rouva. — »Eipä Anna näytä pitävän mitään sulhostaan.» —

Ja rouva oli ihan oikeassa. Annan sydän ei tietänyt rakkaudesta sen nimeä enempää. Hän oli tosin yhteen aikaan muita hellemmästi kohdellut naapurin Mattia, köyhän itsellisvaimon poikaa, jolla oli avoin, tunteellinen sydän; mutta kun herrat rupesivat Annaa imartelemaan, unhotti tyttö parka pian köyhän ja valitsi kosioistaan Esa K——n, pastorin pojan, joka 10 vuotta oli käynyt koulua, mutta sitten lopettanut mitättömän kurssinsa ja päättänyt ruveta maanviljeliäksi. Pastori oli hänelle ostanut Kärsävaaran rälssikartanon. Tämä kartano oli suuri ja komea; se pani Annan pään pyörälle, ja silloin, muuta miettimättä, otti hän Esan sulhokseen.

Minä olin heidän häissään. Satoja muita oli siellä, ja kaikki myönsivät, ettei ihanampaa morsianta voi nähdä missään. »Hän onkin herrastavalla kasvatettu», sanoi Suosalon ruotimuori, joka hääpäiviksi oli ajettu saunaan asumaan.

Naapurin Matti oli minua kyyditsemässä hää-iltana Suosalosta kaupunkiin. Hän oli kalman vaalea, tämä nuori poika.

»Poika, oletko kauniimpaa morsianta nähnyt?» — kysyin minä häneltä tiellä jotakin puhuakseni.

»Kuin Annako?» — kysyi hän hiljaa vapisevalla äänellä. — »Olen, herra! Minun morsiameni oli kauniimpi, — oli!»

Minä nauroin. »Kukin rokkaansa kiittää», sanoin; — »mutta kuka oli sinun morsiamesi?»

Tähän kysymykseen ei vastannut poika mitään. Hän löi hevosta ruoskalla, ja samassapa oltiinkin kaupungissa. Kuka Matin morsian oli ollut, en silloin saanut tietää.

* * * * *

Vuodet kuluivat. Kun ihanista naisista puhuttiin ja minä satuin muistamaan Suosalon Annaa, kiitin aina häntä kauniimmaksi naiseksi, minkä nähnyt olin. »Olisitte vaan nähneet hänet morsiamena!» oli tapani lopettaa.

»Olisit nähnyt hänet morsiamena, veli!» — sanoin toverilleni, kun viisitoista vuotta Annan naimisen perästä lähestyimme ——n kaupunkia.

»Suosalon Anna! Minä luulen, että joskus maailmassa olet tätä suon ja salon keijuista rakastanut» — nauroi ystäväni. — »Anna, Anna ja aina Anna, niinkuin ei muita kauniita maailmassa löytyisi!» —

Kyytimiehemme kääntyi nyt meihin.

»Tahdotteko nähdä Suosalon Annaa?» kysyi hän.

»Sinä tunnet hänen! Kärsävaaralle on penikulma; meillä ei nyt ole aikaa», vastasin minä. — »Mutta jos tiedät mitään hänestä, kerro! Onko Anna vielä vanhempana yhtä kaunis kuin oli nuorena?»

»Kauniimpi, kauniimpi!» … vastasi kyytimies. »Mutta hän ei nyt enää asu Kärsävaaralla.» Ja hän käänsi hevosen tielle, joka vei vähäiseen, mutta siistiin taloon.

»Mihin nyt?» — huusi ystäväni.

»Te tahdotte nähdä Suosalon Annaa. Hän asuu tässä talossa» — lausui kyytimiehemme.

»Mitä hullutusta tämä on!» — ärjäsi toverini.

»Mennään taloon!» lausuin minä. »Hupaista on nähdä, onko Annan kauneus säilynyt, niinkuin kyytimiehemme tässä vakuuttaa.»

Kyytimies ei vastannut mitään, vaan seisautti hevosen pihalle ja käski meidän astua sisälle hänen asuntoonsa. —

»Tämä ei ole tavallinen kyytimies», kuiskasi ystäväni, kun huoneesen astuimme.

Kangaspuissa istui noin kolmenneljättä vuotinen vaimo, penkillä hänen vieressään kolme poikaa katkismus kädessä. Järjestys ja rauha asui tässä perheessä, sen kohta huomasi, ja vaimoa katsellen näin minä Annan kauniimpana nyt kuin morsiamena, ehkä hänen nykyinen kauneutensa oli toisellainen kuin entisen Suosalon Annan.

»Anna, saamme vieraita!» sanoi kyytimiehemme. Minä silmäsin toveriani. Hän seisoi paikallaan kuin lumottu. Minä näin, että ensi silmäyksellä Anna oli voittanut hänen sydämensä.

»Tunnetko tätä herraa?» kysyi kyytimiehemme vaimolta. »Minä tunnen hänen.» —

Anna pudisti päätään.

»Minä olin 15 vuotta takaperin teidän häissänne: vaan missä on Esa K., teidän miehenne?» — kysyin minä.

Annan kasvoille lensi vaalea hohde. Hän ei vastannut mitään.

»Vaan te, herra! Tunnetteko te minua?» — kysyi nyt kyytimies. »Minä olen sama Matti poika, joka hääiltana Suosalosta kaupunkiin teitä kyyditsin. Nyt kysyn minä, oletteko ihanampaa olentoa nähnyt, kun minun Annani, minun vaimoni tässä? — Anna on näette nyt minun.» —

Tämä oli minulle varsin odottamatonta. Minä kyselin Matilta, minä kysyin Annalta heidän kohtaloaan. He silmäsivät toinen toistaan, ja vihdoin vastasi Anna:

»Te tunsitte minun nuorena. Minä olin tyhmä, hullu tyttö silloin; itseeni olin minä rakastunut. Vikojani minulle ei ilmaissut kukaan. Se oli maailman, ihmisten syy, sillä he eivät lakanneet minun kauneuttani kiittämästä. Minun sydämeni turmeltui. Minä menin Esalle vaimoksi hänen rikkautensa tähden; hän otti minun kauneuteni tähden, ja tämän kauneuteni tähden…

»Sait sinä kärsiä, mitä tuskin kukaan on kärsinyt» — jatkoi Matti — »Kärsit hengellisesti, kärsit ruumiillisesti, kunnes opit kärsimään. — Esa — —»

Annan silmiin nousivat kyyneleet. Matti havaitsi tämän. — »Ei tästä asiasta enää» — katkasi hän puheensa. — »Esa on kuollut, Anna on nyt minun. Siinä kaikki.» —

Kaksi tuntia me istuimme Lehdistössä, Matin ja Annan talossa. Lapsista, mitkä siivosti istuivat paikoillaan, oli vanhin Esan, toiset Matin.

Kun taasen tielle läksimme, kysyin minä Matilta, mitä tietää halusin.

»Minä en Annan kuullen sitä tahtonut puhua», sanoi hän. »Esalla oli jääkylmä, kiven kova sydän. Hän kyllästyi pian Annaan. Hän joi ja pelasi, kunnes oli menettänyt kaikki omat tavaransa, vieläpä appensakin, jonka hän oli viekkaudella saanut takaukseen. Vihdoin karkasi hän; mihin, sitäpä ei varmaan tiedetä. Kolme vuotta odotti häntä Anna, sitten astui hän emäntänä minun talooni. —»

Enempää emme saaneet Matilta kuulla. Mutta kaupungissa tiedettiin kertoa paljon Esan ja Annan avioliitosta. Palveluspiikaa pahemmasti oli Esa pitänyt Annaa, rääkännyt häntä kaikin tavoin, semminkin kun oli omaisuus loppunut ja köyhyys astunut rikkauden sijaan. Kun sitten Suosalo ja Kärsävaara myytiin ja Esa pian sen jälkeen karkasi, jäi Anna mierontielle. Lapsi sylissä huoneesta huoneesen kulki nyt Anna, haamuna entisestä Annasta, kerjäten, kunnes Matti, joka tämän aikaa oli palvellen kaukana kotitiloiltaan kokoillut vähän varoja, ikävöiden kotipitäjätään sinne palasi. Hän sai pian kuulla, miten oli Annalle käynyt. Annaa oli hän nuorena rakastanut; ei siis ihmettä, että hän tarjosi itsensä ja omaisuutensa nuoruutensa ystävälle. Anna otti nämä vastaan, ja Matti saattoi hänen tilaan, jota Anna ei ollut osannut aavistaakaan — onneen, rakkauteen ja rauhaan.

»Silloin oli Anna kärsinyt rangaistuksen kauneutensa tähden — ja onnellisempaa pariskuntaa, kuin Matti ja Anna ovat, ei nähdä missään», lopetti kertoja.

Tämä olen minä. — Tämä on Jumala.

Eräässä tärkeässä asiassa käydessäni pääkaupungissa näin minä majahuoneeni pöydällä, kun päivällisen aikana kotiin tulin, käyntikortin. Aatelismiestä, sillä semmoinen oli hän, joka oli käynyt minua hakemassa — tunsin aivan vähän. Hänellä oli maatila lähellä pääkaupunkia, ja minä ihmettelin suuresti hänen kohteliaisuuttaan, hän kun sinne pyysi minua tulemaan. Minä seurasin hänen kutsumustaan; astuin seuraavana päivänä pieneen höyryveneesen ja saavuin muutaman tunnin kuluttua perille. Rannalla oli minua vastassa palvelia. Hän saattoi minun tuon kohteliaan kutsujan asuntoon, jossa hän otti minun ystävällisesti vastaan.

Hän esitti minulle vaimonsa, joka näytti olevan iloinen ja täydellinen — maailman mielen kannalta katsoen. Hänen kasvonsa osottivat helleyttä, hänen käytöksensä oli viehättävä ja veti puoleensa huomiotani. Hän oli kaunis vanhus; hänen tuuheat, harmaat hiuksensa, mitkä olivat jotenkin valkoiset, muistuttivat minua eräästä ranskalaisesta kuningattaresta, jonka kuvan jossakin olin nähnyt.

Ruokapöydän ääressä puhuttiin kahta kieltä: mutta kun rouva yksinomaisesti puhui ranskaa, luulin minä hänen olevan ranskalaista sukuperää.

Puolisen jälkeen vetäysimme vierashuoneesen, missä tapasimme rouvan. Hän teki jotakin käsityötä, ja kun nyt hänen miehensä kutsuttiin ulos huoneesta, jäin minä kahden kesken rouvan kanssa.

Vähän aikaa olimme ääneti, kunnes rouva kysyi, olinko minä suomalainen. Minä vastasin, että olin syntynyt suomalaisessa pitäjäässä, ja hän kertoi nyt, että hänkin oli semmoisessa pitäjäässä syntynyt. Sitten ehdotteli hän että käyttäisimme puhekielenämme suomea, siksi kuin hänen miehensä palaisi. Hän lausui samassa, ettei hänen miehensä osannut suomea, että hän itse nuoruudessansa oli oppinut ranskaa, jota kieltä hänen miehensä perheessä tavallisesti puhuttiin.

Me puhuimme nyt suomenkielellä asioista, joista molemmat pidimme, ja minä huomasin nyt, että rouva oli aivan toisellainen kuin olin ajatellut — että hän oli syvästi tunteellinen.

Muutaman minuutin kuluttua tuli hauen miehensä takaisin ja nauroi, kun hän kuuli meidän puhuvan suomea; sanoi meidän jo varmaankin saaneemme kylliksemme sitä. —

Höyryveneen vihellys kutsui minut pois. Minä sanoin heille jäähyväiseni itsekseni ajatellen tokko koskaan enää saisin tavata tätä rouvaa, joka vielä niin selvästi puhui lapsuutensa kieltä; sillä hän seurusteli korkeissa perheissä, mitkä eivät olleet minun tuttaviani ja missä — sitä pelkäsin — Kristus ja Hänen evankeliuminsa ei ollut tunnettu.

Seuraavana kesänä näin minä hänen taasen, juuri kun hän eräästä hotellista astui vaunuihinsa. Hän oli kalliissa puvussa ja nojausi miehensä käsivartta vastaan. Epäilemättä olivat he matkalla johonkin huviin. He matkustivat paljon, ja kun minä sanomalehdestä näin niiden joukossa, jotka aikoivat lähteä ulkomaille, myöskin hänen nimensä, lakkasin minä ajattelemasta häntä, vaikka hän oli ainoa korkeasukuinen, jonka olin kuullut puhuvan kansan halveksittua kieltä.

Kesä kului; sydäntalvi oli tullut — kylmin, mitä moniin aikoihin oli ollut. Minä olin nyt virkaatekevänä pappina likellä pääkaupunkia.

Lyhyt talvipäivä oli loppumaisillaan, kun reki pysähtyi minun pihalleni. Kohta sen jälkeen astui aatelismies minun huoneeseni. Hän ei riisunut yltään vankkoja turkkejaan, joihin hän oli pukeutunut, tarttui vaan minun käsiini ja sanoi: »antakaa anteeksi, älkää kiellolla vastatko pyyntööni, ja minä olen teille aina kiitollinen! Vaimoni on kuolemaisillaan; hän tahtoo välttämättömästi nähdä teitä, en tiedä miksi; minä olen nyt tehnyt, mitä olen voinut, täyttääkseni hänen tahtonsa.»

Hänen ei tarvinnut kauan pyytää minua. Olisin mielelläni matkustanut montakin penikulmaa saadakseni tavata rouvaa. Minä pukeusin turkkiini ja istuin sitten aatelismiehen mukavaan rekeen.

Me ajoimme kiivaasti. Pian olimme Helsingissä, missä vielä huoneet ja kadut olivat valaistut. Aatelismies ei paljon puhunut, ja minä rukoilin hiljaisuudessa Herraa, että hän siunaisi sanat, mitkä sairaalle puhuisin.

Perheellä oli talo kaupungissa, ja pian olimme perillä. Kulimme komeita suuria huoneita. Suuret seinäpeilit ja kalliit akkunauutimet, pehmeät matot ja loistavat kynttiläkruunut olivat minusta siinä ruumiinarkun koristuksina; sillä kuolema majaili tässä talossa, verhoten kaikki siimeksellään ja katoovaisuudella.

Minut johdettiin suureen makuuhuoneesen, ja sairaanhoitaja lähti ulos minun sisäänastuessani.

Kuolemaisillaan oleva rouva ojensi minulle kätensä kun lähestyin hänen vuodettansa. Hän oli kaunis, niin kuin ainakin; hänen hivuksensa olivat vähän epäjärjestyksessä, hänen kasvonsa vaaleat, mutta hänen silmänsä olivat pimeässäkin huoneessa yhtä loistavat kuin hänen terveenä ollessaan.

Minä ilmaisin ikäväni nähdessäni hänen näin huonona, ja hän vastasi heti: »minä olen kuoleman oma; minulla ei ole monta päivää jälellä ja olen niin onneton!» — Minä sanoin usein muistaneeni häntä, kun tiesin hänen maailman pauhussa olevan ja elävän kaukana Herrasta.

»Oi, pastori, ette tiedä, miten on laitani», vastasi hän; »muuten ette säälisi minua. Minulla oli jumalaapelkäävä äiti ja minä istuin hänen vuoteensa vieressä, kun hän kuoli. Hän rukoili usein minun edestäni, ja hänen viimeiset sanansa olivat kehoitus minulle etsimään Herraa. Minä hoidin rakasta sisartani, joka eli ja kuoli enkelinä. Minä tiedän, että moni sydän on rukoillut minun puolestani. He valitsivat Kristuksen, minä valitsin maailman. Olen nauttinut sitä, sen iloa ja hekumaa. Äitini ja sisareni ovat Jumalan tykönä, — kaikki paitsi minä; minä olen syösty pois heidän paristansa. Älkää säälikö minua, minä en sitä ansaitse! Minä rakastin maailmaa, halveksin Kristusta ja hänen armolupauksiansa ja olen nyt kadotettu.»

Minä kuuntelin häntä, enkä tahtonut katkaista puhetta, joka tulvasi hänen lämpimästä, onnettomasta, raskautetusta sydämestään, ja tunsin että hän puhui totta. Nyt tiesin minä, mitä varten hän oli kutsunut minua. Hän oli hädässä, suuressa hädässä; ja minä — tunsin itseni voimattomaksi lausumaan hänelle lohdutuksen sanaa. Hän ei huolinut minun säälistäni, sillä hän tiesi itsensä tuomituksi; hän tuomitsi itsensä, ja minä olin vaiti. Hän oli asettaunut Jumalan tuomioistuimen eteen, oli todistanut syntinsä, oli tunnustanut Jumalan vanhurskaaksi, jos Hän hänen tuomitsisi. Minä seisoin katsojana, miten tämä loppuisi. Minun ja hänen toivonsa oli: löytyikö vielä laupeutta? Rupeisiko tuomari hänen Vapahtajaksensa?

Raamattu oli pöydällä. Minä otin sen käteeni. Kääntelin lehtiä siinä, sillä en tiennyt, mitä minun pitäisi lukeman. Vihdoin luin minä Luukkaan 15 luvun. Luin paimenesta, joka jätti yhdeksänkymmentä yhdeksän lammasta etsiäksensä sitä, joka kadonnut oli, kuinka hän nosti sen olallensa ja ilolla kantoi sen kotiin. Sitten luin minä kadonneesta penningistä, kuinka sitä etsittiin, kuinka kynttilä sytytettiin, kuinka huone lakaistiin, kuinka penninki löydettiin, ja ilosta, minkä löytäminen herätti. Siten luin minä tuhlaajapojasta, joka matkusti vieraasen maahan ja siellä näki hätää ja kurjuutta; »sillä minä kuolen nälkään.»

Minä loin silmäni rouvaan ja näin, että hän oli syvästi liikutettu. Suuret olivat kyyneleet, joita valui hänen silmistään; hän ei huolinut pyyhkiä pois niitä, vaan sanoi hiljaa:

Tämä olen minä.

Minä jatkoin lukemistani: kuinka tuhlaajapoika malttoi mieltänsä, kuinka hän palasi isän luo, luin isän rakkaudesta, syleilystä, suutelosta, uusista vaatteista, sormuksesta, ateriasta ja isän ilosta ja lopetin lukuni sanoen:

Tämä on Jumala.

Sitten laskeusin minä polvilleni ja tunnustin hänen kanssansa, että Jumalan vanhurskauden täytyy rangaista syntiä, että me olemme ansainneet ijankaikkisen pimeyden, ijankaikkisen kadotuksen; mutta minä kiitin Häntä hänen rakkaudestaan, jonka hän oli osottanut lähettämällä ainoan poikansa maailmaan pelastamaan kadotettuja ja saattamaan heitä uskon kautta Jumalan tykö.

Sitten tunsin itsessäni, että minun nyt piti lähteä; sillä paimen ja kadonnut lammas olivat tavanneet toisensa. Voisinhan sittemmin palata ja ottaa osaa heidän iloonsa. —

Vielä kerran — viimeisen — näin hänen tässä elämässä. Hän oli nyt kauniimpi kuin ennen, sillä taivaallinen rauha lepäsi hänen otsallaan ikäänkuin hohteena siitä rauhasta, joka vallitsi hänen sydämessään. Hänellä oli takanansa pahasti eletty elämä, edessänsä taivas. Hän oli hänen kanssansa, Hän, joka hänessä kaikki oli vaikuttanut, kaikki tehnyt ja kaikki anteeksi antanut.

Hänen rauhansa oli suuren, syvän virran kaltainen, joka hiljaa laskeutuu ijankaikkisuuteen, ja hän meni kotiinsa ilman pelkoa. Hän nojautui siihen rakkauteen, joka oli hänen syntinsä päällensä ottanut. Hän turvautui Häneen, joka oli kärsinyt hänen pilkkaansa ja vihaansa, mutta joka kumminkaan ei koskaan ollut lakannut rakastamasta häntä. Hänessä toteutuivat virren sanat:

Kun lammas eksyy laumasta Ja joutuu korpeen kauvas, Siit' ompi paimen murheissa, Hän nousee, ottaa sauvans, Käy hakemaan Pelastamaan, Sit' ettei pedot söisi; Ja olallaan Vie kotiaan, Iloiten, kun sen löysi.

Kauhea hetki.

Helmikuun 4:ttä päivää vastaan yöllä vuonna 18— kolkutettiin kovasti ovelleni. Oli kova pakkanen, Illalla olin sairaan tyköä väsyneenä ja vilustuneena palannut. Ensimmäinen ajatukseni, kun nyt kolkutuksesta heräsin, oli pelko, että minua taasen kylmään pakkaseen vaadittaisiin. Vastenmielisesti ja hitaasti nousin ja tunsin, että papillinen virkani nyt oli raskas, vaikka se velvoitti minua ilolla täyttämään kutsumustani.

Olin oikeassa; minua kutsuttiin sairaan luo. Vanha eukko, joka oli lähetetty minua noutamaan, astui kamariini.

»Kuka on sairas?» kysyin jotenkin äreällä äänellä, luomatta silmiäni eukkoon.

»Minun poikani, Ylistön Jaakko!» vastasi eukko suruisesti.

»Se juoppo!» huudahdin. En muistanut ensinkään, että huolellinen äiti oli puolentoista pitkää virstaa poikansa tähden pakkasessa kulkenut. Omat vaivani olivat vaan mielessäni.

»Niin, se onneton!» huokasi äiti, ja suuret, kirkkaat kyyneleet valuivat alas hänen kylmettyneille poskilleen. Sitten lisäsi hän sydäntä särkevällä äänellä: »Poikani tuli tänään iltahämärässä Takalan Matin tyköä, jonka seurassa hän koko päivän oli juonut. Kotimatkalla väsyi hän, nukkui tienviereen ja olisi varmaan siihen kuollut, ellei Sakari, mieheni, kun hän heiniä kelkalla kotiin toi, olisi hangesta häntä tavannut… Nyt makaa onneton lapseni hirmuisissa tuskissa vuoteellansa… Hänen kätensä, jalkansa ja kasvonsa ovat paleltuneet…»

»Hän on siis viinantaudissa», vastasin. »En minä mitään siihen voi! Huomenna, kun hän on selvinnyt, tahdon hänen luonansa käydä.»

Mutta äiti valitti: »Hän sanoo kuolevansa, hän on raivoissansa, paholaiset ympäröivät häntä. Hän huutaa teitä, pastori. Huomenna on hän kentiesi jo loppunut. Oi, Herran Jumalan tähden, Kristuksen tähden, joka ryöväriä hirsipuussa armahti, tulkaa nyt hänen tykönsä!»

Se oli äiti, joka rukoili. Hänen miehensä ja poikansa olivat juomareita, mutta kumminkin rakasti hän heitä. Minä en voinut kieltää, vaikka kyllä arvelin itsekseni, ettei käynnistäni sairaaan luona nyt mitään hyötyä olisi. Mieleeni olivat johtuneet apostolin sanat: »pitäkää päälle sopivalla ja sopimattomalla ajalla!»

Sillä aikaa, kun hevostani valjastettiin, istui äiti kamarin oven vieressä ja itki, kasvot käsiin kätkettyinä. —

Me tulimme Ylistön torppaan. Köyhyys irvi jokaisesta seinänraosta minua vastaan. Huoneen ainoasta rikkinäisestä akkunasta kävi kylmä viima. Takassa paloi vireä valkea. Ryysyisellä vuoteella makasi kolmenkolmatta vanha nuorukainen.

Äiti oli oikeassa: pojan jalat, kädet ja kasvot olivat paleltuneet. Lumivalkoiset ne olivat.

Kun huoneeseen astuimme, olivat pojan tuskat loppuneet, kauheat näöt kadonneet. Hän makasi liikkumattomana siinä, sanomaton sieluntuska loisti hänen silmistään. Siitä saakka, kun hän riehumasta lakkasi, ei ollut hän sanaakaan puhunut. Isä istui hänen vuoteensa vieressä ja — kummallista! — tämänkin kovasydämisen hylkymiehen sydämessä näkyi tunteita löytyvän — sen sanoivat kyyneleet, mitkä virtasivat hänen silmistään. Niin, onnettoman tuskat olivat loppuneet, mutta että hänen elämänsä loppu oli lähellä, sen sanoi minulle ensi silmäys. Minä lähestyin hänen vuodettansa. Hän loi silmänsä minuun; liikkua hän ei voinut. Hän koetti sanoa jotakin, mutta mitä hän sanoi, sitä oli minun mahdoton ymmärtää. Että hän oli täydessä tajussaan ja että viinan vaikutus oli hänestä poistunut, sen näin. Minä rupesin puhumaan hänelle syntisten ystävästä. Hänen silmänsä loistivat niin kummasti. Polvilleen vuoteen viereen olivat isä ja äiti laskeuneet. Ristissä käsin kuuntelivat he minun sanojani.

Vihdoin kysyin Jaakolta, tahtoiko hän Herran pyhästä Ehtoollisesta osalliseksi tulla? Hän antoi silmillänsä kysymykseeni myöntävän vastauksen — siksi ymmärsin minä sen; sillä niinkuin jo sanoin, hän ei voinut ainoatakaan jäsentään liikuttaa. Minä kiiruhdin toimitusta, sillä selvästi näin, että kuolema jo oli kätensä hänen sydämelleen laskenut. Siunatun leivän olin hänen suuhunsa pannut. Sitten kohotin hänen päätänsä, jotta hän myös Herran pyhästä verestä osalliseksi tulisi. Mutta silloin hypähti hän itse istumaan. »Ei, ei! Minä olen arvoton!» huusi hän ja loi silmäyksen isäänsä — silmäyksen niin kauhean, jotta se sai ruumiini vapisemaan, ja sanoen: »Isä, sinun pöydässäsi minä ensimäisen lasini join, sinä minulle ensimäisen pikarin kaasit», kaatui hän takaisin vuoteelleen, ja siinä makasi nyt — ruumis.

* * * * *

Siitä päivästä ei ole Ylistön Sakari viinaa maistanut. Kauheat tuskansa eivät anna hänelle missään lepoa. Poikansa sanat soivat yöt, päivät hänen korvissaan. Hänen sydämensä ei voi mitään lohdutusta ottaa vastaan. Herra on häntä hirmuisesti rangaissut.

Kuinka vähän ihminen kumminkin tietää!

Olin vasta muuttanut pieneen kappeliini. Olin omassa kodissani. Oma koti! Kuinka suloiselle se sana soi! Mutta vielä paljoa suloisempaa oli minusta nyt omassa kodissa asuminen, minä kun pitkiä aikoja apulaisena kulettuani paikasta paikkaan, »konsistorion kyytihevosena» muka, vihdoinkin olin katoksen alla huoneessa, mitä oikein omakseni voin kutsua. Pieni ja matala oli tämä koti, se on tosi; mutta enpä usko, että ruhtinas on suureen linnaansa niin ihastuneella, niin läpeensä tyytyväisellä mielellä astunut, kuin minä pieneen, matalaan kappalais-virkatalooni.

Pari päivää olin tässä omassa kodissani asunut. Oli ilta, kaunis Toukokuun ilta. Minä istuin armaan vaimoni kanssa pienessä kyökkikammarissa, josta näky järvellepäin oli erinomaisen kaunis. Me juttelimme siinä ryytimaan perustamisesta, oman kotimme kaunistamisesta oikeaksi paratiisiksi, jossa sitten eläisimme rakkaudessa ja rauhassa elämämme iltaan saakka. Minä rakastin seurakuntaani ja olin vakuutettu siitä, että jos ei seurakuntani minua nyt vielä rakastanut, se kumminkin tulisi minua rakastamaan, sillä olinhan minä luvannut Jumalan edessä, Hänen voimansa ja apunsa kautta paimentaa sanankuulioitani ijankaikkisen rauhan majoihin. Asuin tuttavien likisyydessä, joilla tiesin olevan samoja mielipiteitä hengellisissä ja maallisissa asioissa kuin minulla — mitä puuttui siis minun onnestani? Ei mitään! Olin onnellinen ja vaimoni onni — se loisti hänen silmistänsä.

Aurinko, Toukokuun kaunis, keväinen aurinko, oli mailleen menemäisillään. Se loisti niin lempeästi pieneen kammariimme, ikäänkuin olisi se meidän ylitsemme tahtonut vuodattaa taivaan siunausta. Vaimoni nojasi päätänsä minun rintaani vastaan ja sanoi hiljaisella äänellä: »kuinka voisimme oikein kiittää Jumalaa kaikesta hyvästä, minkä Hän meille on antanut?» — Minä muistan, että hänen kättänsä puristin, että hänen silmiinsä katsoin, että se lempi, mikä niistä minua vastaan säteili, täytti sydämeni tunteilla, joita en ikänä ollut tuntenut — tunteilla, jotka sanoivat minulle, kuinka arvoton olin kaikkeen siihen hyvään, mitä kaiken hyvän antaja oli minulle niin ylönpalttisen suuressa määrässä jakanut. Noitten tunteitteni voimasta panin käteni ristiin, ja harras huokaus nousi sydämestäni taivaallisen Isän luo.

Emme olleet siinä istuessamme huomanneet, että kääsit, vaahtoinen hevonen edessä, olivat pienelle pihallemme pysähtyneet ja että nuori poika kiireesti kääseista hyppäsi; emme nähneet kenenkään huoneesen tulevan, ennenkuin tullut seisoi meidän edessämme.

»Julius S.!» huudahdin minä ihmeissäni ja nousin nuorta poikaa tervehtimään. Silloin näin, että hänen silmänsä olivat kyyneleiset, ettei hän liikutuksesta tahtonut saada sanaa sanotuksi.

Hämmästyneihin sanoihin: »Julius, mikä sinun on? supistui tervehdykseni.

»Setä, tulkaa Jumalan tähden heti isäni luo, ennenkuin hän kuolee!» änkytti nuori poika.

»Isäsi! Onko hän sairas?» huusin pelästyneenä. —

Julius S——, tämän nuoren, tuskin viidentoista vuotisen pojan isä ja minä olimme muinen olleet koulutovereita ja hyviä ystäviä, kunnes hän äkkiä lopetti koulunkäyntinsä ja rupesi kirjuriksi. Nyt oli hän nimismies naapuriseurakunnassa. Pariinkymmeneen vuoteen en ollut häntä nähnyt, kun vaalisaarna-matkallani hänen luokseen poikkesin häntä tervehtimään. Tosin oli hän minua kahta vuotta vanhempi, mutta enpä olisi hänessä voinut vanhaa toveriani tuta, ellen olisi tiennyt, että hän edessäni seisoi; niin muuttunut oli hän. Hän näytti ainakin viidenkymmenen vanhalta, ja kumminkaan ei ollut hän vielä neljääkymmentä täyttänyt. Hän otti minua ystävällisesti vastaan, ja minä iloitsin suuresti tavatessani hänessä Jumalata pelkäävän miehen, jommoisia hänen virassansa niin harvoin tapaa.

Ihastuksella ajattelin tuossa, että hänen kanssansa tulisin hyvin viihtymään. En siinä kumminkaan voinut olla itseäni häpeemättä, sillä aina kuulin hänen ottavan puheeksi ainoata tarpeellista, alati muistettavaa sielun asiaa, kun minä taasen halusin tietoja kaikellaisia seurakunnasta, johon olin vaalissa. Hän oli leskimies. Kolme vuotta oli hän naimisissa ollut, kun kuolema hänen hellän puolisonsa tempasi. Se kuolemankohtaus oli ollut kova, se oli murtanut hänen. Kolme vuotta oli hän jo silloin nimismiehenä ollut. Vaimonsa kuolemaan saakka oli hän elänyt isosti, asunut komeasti, niinkuin tavallansa vielä nytkin. Mutta puolisonsa hautaan oli hänen ilonsa kadonnut, eikä maailman nautinto häntä enää viehättänyt. Hän näki, että maailmallisuus on mullan omaa, hän tunsi, että kuolevaisessa ihmisessä asuu kuolematon sielu ja hänen silmänsä aukenivat älyämään, että sielun kiduttaminen, että kuolemattoman hengen kuolettaminen matojen saaliin kostuttamiseksi on — suoraa hulluutta. Tähän saakka ei ollut hänen harrastuksensa tietänyt muusta kuin maallisesta tavarasta ja hekumallisista nautinnoista; nyt näki ja tunsi hän, että maallinen omaisuus jää, että se ilveilevän kiitoksen kokoojallensa sanoo, kun ruumis sametillakin verhotussa arkussaan mullaksi muuttumaan lasketaan. Ihmiset, jotka olivat häntä kironneet ja joitten suussa hänen ahneutensa oli ollut sananpartena — ihmiset alkoivat nyt häneen luottaa: häntä siunasi nyt köyhä, häntä kunnioitti rehellinen. Tämän kaiken kertoi hän minulle. »Ja minä olisin nyt onnellinen» — lopetti hän — »ellei vaan yksi tapaus minun elämässäni alati kohoisi minua vastaan.» Tämän sanoi hän hiljaisella äänellä ja ikäänkuin vaan sivumennen, jotten tullut sitä likemmin tarkkaamaan. Kun sitten lähdin, saatuani aivan vähän niitä tietoja, joita halusin, lausui hän toivovansa, että minä saisin viran, johon vaalissa olin, ja että usein yhtyisimme. —

Vaalipäivä tuli, ja minä sain kaikki äänet. Olimme muuttaneet pieneen pappilaan; olimme aikoneet, kun hiukan ehtisimme uudessa kodissamme perehtyä, käydä nimismiestä tervehtimässä, ja nyt — vaadittiin minua tulemaan hänen kuolinvuoteellensa! —

»Isäsi! Onko isäsi sairas?» olin minä huudahtanut. — Hellä vaimoni, joka minun kertomuksistani tunsi nimismiehen perheen, hypähti ylös. Hänen naisellinen aistinsa sanoi hänelle, ettei tässä ollut kysymys tavallisesta taudista. Hän tarttui nuorukaisen käteen ja lausui: »Sano, mitä on tapahtunut!»

Ja poika kertoi nyyhkien: »Pastori tietää, missä tuulimyllymme on. Isä meni sinne varhain aamulla. Myllyn vierestä tapasimme hänen ehtoopäivällä makaamasta. Myllyn siipi oli häneen tarttunut. Tuulen tietä oli hän kulkenut myllyn siipien mukana. Kun hänet löysimme, oli hän hengetön; mutta kun hänen sisään kannoimme, näimme, että hän vielä eli. Minä haudoin hänen päätänsä kylmällä vedellä, ja hän avasi viimein silmänsä, Hän koetti puhua, mutta kauan turhaan. Vihdoin sai hän teidän nimenne sanotuksi. Ja kun häneltä kysyin, lähtisinkö teitä noutamaan, niin kertoi hän kertomistaan teidän nimeänne ja tyyntyi vasta silloin, kun minä kiireesti lähtöä tein.»

Pienestä pappilastani oli suureen hoviin, missä nimismies asui, noin puolentoista penikulmaa. Matkalla sinne ajattelin itsekseni Jumalan kummallisia teitä: kuinka hän aivan usein kärsii syyllistä ja rankaisee viatonta. Minä muistelin aikaa, jona nyt kuolemaisillaan oleva oli nuori poika, aikaa, jona yhdessä koulua kävimme. Minä ajattelin hänen onnensa vaiheita; mitenkä hän köyhästä kodista oli kouluun tullut; mitenkä hänen oli täytynyt sieltä varattomuuden tähden erota; sitten muistelin, mitä olin kuullut hänestä puhuttavan: kuinka hän oli kruununvouti S——n luona saanut hyvän kirjurinpaikan: kuinka hän tämän voudin onnettoman kuoleman jälkeen oli hänen jälkeisensä toimesta aivan nuorena päässyt siihen virkaan, missä hän vieläkin oli; kuinka Jumala oli häntä maallisilla tavaroilla siunannut ja ennen kaikkia, kuinka Herra oli kovan koetuksen kautta saanut hänen hurskasten tielle. Sydämeni oli surullinen, mutta samalla iloitsin minä, sillä minä toivoin nyt saavani nähdä miehen, joka on valmis astumaan Herransa iloon. Sitten koetin minä lohduttaa nuorta Juliusta, jonka suru kävi minulle sääliksi. Koetin saada häntä toivomaan, ettei hänen isänsä vaara niin suuri olisi; että tämä isä, jos kuolisi, olisi onnellinen. En nyt enää muista, mitä kaikkia siinä puhuin, mutta eipä mene mielestäni, kuinka poika vihdoin tarttui minun käteeni, puristi sitä suonenvedontapaisesti ja hiljaa nyyhkien rukoili: »saakaa, oi saakaa hänet tunnustamaan!»

»Kuka, isäsikö?» kysyin kummastellen.

»Niin!» vastasi poika.

»Tunnustamaan, mitä? Mitä on hän tehnyt, jota hänen pitäisi tunnustaa?»

»En tiedä…» nyyhki poika, »en tiedä onko oikein, että teille tätä puhun, mutta en voi siitä puhumatta olla… En tiedä, mitä isä on tehnyt; mutta sen tiedän, että raskas kuorma painaa hänen omaatuntoaan. Usein nousee hän öisin ja alkaa kulkea edestakaisin kammarissansa. Usein olen kuullut hänen siellä yön hiljaisuudessa ääneensä itkevän ja rukoilevan, usein huutavan: 'minä onneton!' ja kamalasti kiristävän hampaitansa. Minä puhuin kerran hänelle tästä, mutta silloin loi hän minuun silmäyksen niin hirveän, että ytimiini saakka koski, ja kysyi, mitä olin kuullut hänen sanovan. Minä kerroin hänelle, mitä nyt teille olen kertonut. Hän katsoi kauan ja kysyi sitten: 'Oletko nyt kaikki, kaikki sanonut?' Ja kun minä sen vakuutin, tyyntyi hän ja kielsi minua kenellekään puhumasta tästä asiasta. 'Kentiesi saat vasta tietää, mikä isääsi vaivaa', sanoi hän; 'nyt en voi sitä kertoa. Jos isäsi rauha on sinulle kallis, niin älä enää koskaan tästä minua muistuta!' — En ole sen enempää häneltä hänen huolensa syytä kysynyt; mutta se on pelottanut minua — pelottanut yhä enemmän siitä päivästä, jona te meillä talvella kävitte; sillä siitä saakka on aina kynttilä palanut isäni kamarissa illasta aamuun, ja aamuin olen aivan hyvin osannut nähdä, että isäni oli yönsä valvonut. En tiedä» — lopetti poika nyyhkien — »mistä olen päähäni saanut, että isäni on tehnyt jotakin — pahaa.»

Tämä oli minusta aivan mahdotonta. Mutta vaikka siitä koetin poikaa vakuuttaa, täytyi minun tunnustaa itselleni, että hänen kertomuksensa oli minuun kummallisesti vaikuttanut. —

Aurinko oli jo laskenut, kun perille pääsimme. Vastaukseksi kysymykseemme, miten nimismiehen laita oli, saimme kuulla, että hän vielä eli, ettei tohtoria, jota isäntärenki kohta oli lähtenyt hakemaan, vielä ollut kuulunut. Me kiiruhdimme sairaan luo. Siinä makasi hän kalpeana; verilätäkkö lattialla hänen vuoteensa vieressä sanoi, että jokin kohta hänen rinnassansa oli vahingoittunut. Kun hän meidät näki, valaisi himmeä ilon hohde hänen kasvojansa. Me näimme että hän oli tajullansa. Hän viittasi kädellänsä meitä lähemmäksi; sitten sanoi hän hiljaisella äänellä: »Julius, mene vähäksi aikaa ulos, minä tahtoisin kahden kesken puhua pastorin kanssa.» Poika loi minuun tuskallisen silmäyksen, ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa: »enkö ollut oikeassa?»

Minä istuin sairaan vuoteen viereen. Hän tarttui käteeni ja puristi sitä; sitten katsahti hän minuun pelkäävästi, ja kylmä hikipisara nousi hänen otsallensa. Se puhui sisällisestä tuskasta.

»Ei, ei! Minä en saa sitä kauemmin salata», alkoi hän tuskin kuuluvalla äänellä; »olen sitä jo liiaksi kauan salannut… Minä olen syypää ihmisen kuolemaan; ensimäisen isäntäni, hyväntekiäni surma painaa minua.»

Hän peitti käsillään kasvonsa; koko hänen ruumiinsa vapisi. Minä — minä hämmästyksestä en voinut mitään sanoa.

Hän lisäsi: »Se oli hirveä hetki, kun minä kuulin, että vouti S—— oli surmannut itsensä, sillä minä hänen oikea surmaajansa olin… Minä asuin hänen luonansa; hän rakasti minua niinkuin isä lastaan… Eräänä iltana tuli hän kotiin veronkannosta, suuri rahasumma mukanansa. Minä näin rahat… Perkeleellinen ajatus heräsi minussa. 'Jos sinulla olisi tuo summa, olisit onnellinen', kuiskasi saatana minulle… Minä tuudittelin tuota ajatusta sydämessäni … ja … kun himo on siittänyt, synnyttää se synnin…»

»Onneton!» huudahdin minä ajattelematta, että kuolemaisillaan oleva makasi edessäni; »sinä varastit rahat?»

»Niin … minä varastin», jatkoi hän vitkallisesti. »Minä varastin ja kätkin rahat, ja vähän ennen kuin voudin piti lähteä vuotuiselle tilinteolleen … kaipasi hän niitä. Oi! Minä näen hänen kalpeat kasvonsa, kun hän minulle kertoi onnettomuutensa — minulle!… Ja minä! — Minä olin hirmuisesti hämmästyvinäni. Hän ei vahinkoaan kellekään muulle ilmaissut kuin … minulle; ei edes omalle vaimollensa… Hän ei osannut aavistaa, kuka varas oli, ei millä tavalla eikä milloin varkaus oli tapahtunut… Hän muuttui synkkämieliseksi — hän, jalo hyväntekiäni! Hän mietti … päänsä puhki, ketä hän varkaaksi syyttäisi… Hän suri puhtaan nimensä häpeätä, rangaistusta, joka häntä odotti… Ja minä olin ääneti, kunnes samana päivänä, jona hänen … viimeistään piti lähteä lääninkaupunkiin … pitäjäältä kotiin palattuani sain sanoman, että hän oli … hirttänyt itsensä! Silloin äänsi omatuntoni! — — — Hyväntekiäni perhe joutui maantielle… Minä koetin sitä auttaa niin paljon kuin taisin, näyttämättä että minulla suuria varoja oli. Tästä sain — kiitosta … kiitosta, joka poltti kuin tuli; tällä käytökselläni hyväntekiäni leskeä kohtaan voitin isällisen ystäväni jälkeisen suosion… Siten sain minä virkani, menin naimisiin ja rupesin vähitellen varojani käyttämään. Autin nyt runsaammilla varoilla onnetonta leskeä ja elätin häntä vihdoin kokonaan hänen kuolemaansa saakka. Omantuntoni soimauksia koetin saada vähenemään ahneudella ja kovuudella, mutta … kuolleen haamu ei antanut minulle rauhaa. Sitten kuoli vaimoni… Tämä tapaus masensi minun… Minä olin antaa ilmi pahantekoni, mutta ei ollut minulla uskallusta. Niin kätkin minä salaisuuteni syvälle sydämeeni ja koetin jumalisella elämällä tyydyttää sieluni huutavaa ääntä… Turhaan — turhaan! Hyväntekiäni haamu ei antanut minulle lepoa päivin, ei unta öin… Ja nyt pitää minun mennä häntä tapaamaan Jumalan edessä…!»

Hän väänteli itseänsä vuoteessansa kuin kuumille hiilille heitetty mato, ja minä istuin siinä kauhistuksesta mykkänä. Olen monen kuolinvuoteen vieressä istunut, mutta tuskinpa koskaan niin kauhistuneena kuin tässä.

Kauan istuin siinä ääneti: olisin kentiesi vielä kauemmin istunut, sillä minusta oli kuin olisi veri suonissani lakannut juoksemasta. Mutta äkkiarvaamatta ruiskahti onnettoman suusta kirkas, kuohuva verivirta. Minä hypähdin ylös ja muistin nyt vasta tehtäväni pappina ja ihmisenä.

Epäilemättä olin huudahtanut, kun näin sairaan verikohtauksen, sillä kamariin ryntäsi nyt Julius ja heittäysi kauhistuneena isänsä syliin. Ja isä syleili ainokaistansa. Sitten uupuivat hänen voimansa, hänen päänsä vaipui raskaasti päänalukselle. Hän viittasi kaappiansa ja kuiskasi: »kolmannen laatikon takakomerossa»; huudahti sitten ääneensä: »Jumala, ole minulle armollinen Jesuksen Kristuksen tähden…» Uusi verikohtaus esti hänen enempää puhumasta. Ja samassa näimme, että hänen silmänsä sammuivat kuolemaan.

En ota selittääkseni, mitä tunsin tuossa ystäväni ruumiin vieressä, enkä puhuakseni nuoren, äidittömän ja isättömän pojan surusta. — Aika on vyörynyt eteenpäin, vuosikymmeniä kulunut; mutta elävänä pysyy minussa yhä tämän kauhean hetken muisto.

Juliuksen pyynnöstä jäin seuraavan päivän iltaan hänen luokseen. Pojan kysymyksiin, mitä isä oli minulle uskonut, en voinut vastata muuta kuin että raskas salaisuus oli hänen sieluansa vaivannut. Ennen lähtöäni avasimme vainajan kaapin, saadaksemme selville, mitä hän »salakomero»-huudollansa oli tarkottanut. Saimme etsiä kauan, ennenkuin tämän salakomeron löysimme.

Siinä oli suuria paperikääryjä. Siinä oli kirjeitä, joita vainaja oli sulhasmiehenä saanut morsiameltaan. Siinä oli kuitteja ja muita tärkeitä asiakirjoja, ja sitten oli siinä viidellä sinetillä suljettu kääry, jonka takapuolelle oli kirjoitettu: »Minun viimeinen tahtoni on, että tämä kääry lasketaan avaamatta pääni alle siihen arkkuun, joka on tallentava ruumiilliset jäännökseni, Julius, armas poikani, se on isäsi — pyyntö.» Minä kun ääneen olin tämän kirjoituksen lukenut, loin silmän; Juliukseen.

Siinä seisoi nuori poika, toisessa kädessään kirjeet, mitkä hänen isänsä sulhasena oli morsiameltaan saanut ja mitkä epäilemättä puhuivat nuoren neidin hellistä lemmentunteista, toisessa kädessänsä taasen isänsä testamentti, joka varmaankin sisälsi ne julmat salaisuudet, jotka poika halusi tietää — testamentti, joka oli määrätty maatuvaksi tekiänsä kanssa. Siinä seisoi nuori poika kauan ja katseli, kyyneleet silmissä, vuorotellen kääryjä. Viimein lausui hän hiljaa: »Isä! sinun viimeinen tahtosi on tapahtuva.» —

»Kuinka vähän ihminen kumminkin tietää!» lausuin minä itsekseni, kun onnelliseen, pieneen kotiini palasin. »Niin, niin se on. Ihminen näkee vaan, mitä hänen silmäinsä edessä on, Jumala sydämet tutkii!» —

»Mimmoisesta sydämestä lähti nimismiehen tunnustus?» olen usein itseltäni kysynyt. »Heittäysikö hän vihdoin viimeinkin syntikuorminensa Auttajan jalkain juureen, vai pakoittiko häntä tunnustukseen ainoastaan tekonsa kauhistus, jota hän ei teeskennellyllä jumalisuudellaan ollut saanut mielestänsä?» — —

Eräänä päivänä, monta vuotta nimismiehen kuoleman jälkeen, sain kirjeen Juliukselta. Kirje ilahutti minua. Se puhui miehestä, joka hurskaitten teitä käy. Se puhui onnellisesta ihmisestä, jota Herra on siunannut. Minun mieleeni muistui, mitä Herra itse sanassansa sanoo: »Minä Herra sinun Jumalas olen kiivas Jumala, joka etsiskelen isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen, jotka minua vihaavat, ja teen laupeuden monelle tuhannelle, jotka minua rakastavat ja pitävät minun käskyni.» Ja kun tämän muistin, ajattelin itsekseni: »Varmaankin oli Juliuksen isän katumus ollut Herralle otollinen.»

Vastakohtaisia kyyneleitä.

Oli kaunis kesäinen ilta. Aurinko oli juuri laskemaisillaan. Punainen hohde taivaan rannalla osotti tietä, jota se kohta oli katoava. Yksinäisessä, yksinkertaisessa kammarissani istuin ja ajattelin iloisella, hartaalla mielellä patroona L——iä, jota aamulla olin käynyt ripittämässä ja joka kohta oli eroava tästä katoovaisuuden maailmasta ja muuttava siihen maahan, missä ei aurinko koskaan laske. Kun hänen vuoteensa vieressä istuin, ei voinut hän enää puhua; mutta hän ymmärsi minua; hän vastasi kättensä liikunnalla minun kysymyksiini, ja minä ymmärsin sekä siitä että siitä autuaallisesta valosta, joka loisti hänen silmistänsä, kun hän Jesuksen ruumiista ja verestä osalliseksi tuli, että hän oli syntinsä anteeksi saanut. Tuolilla hänen päänsä vieressä oli kauniisiin kansiin sidottu, sangen monesta kohden paikattu Uusi Testamentti. Ripityksen päätyttyä viittasi hän sitä. Minä ymmärsin, että hän tahtoi Herran testamenttia kuulla. Siitä pisti lehtien välistä näkyviin paperitilkku, ja juuri siltä kohdalta avasin minä kirjan. Edessäni oli tuhlaajapojan historia. Minä luin sen hänelle; hän kuunteli sitä kädet ristissä, ja kun tulin siihen paikkaan, missä poika sanoo isälleen: »Isä, minä olen syntiä tehnyt taivasta vastaan ja sinun edessäsi, enkä ole mahdollinen tästedes sinun pojaksesi kutsuttaa», liikkuivat sairaan huulet. Ja kun luin Isän sanat: »Tämä minun poikani oli kuollut ja virkosi jälleen; hän oli kadonnut ja on taas löytty», liikkuivat hänen huulensa uudelleen, ja sanomaton kirkkaus loisti hänen silmistänsä.

»Tämä luku on aina ollut isäni rakkahin», sanoi hiljaisella, nyyhkivällä äänellä sairaan kuusitoistavuotinen tytär, joka toimituksen ja lukemisen aikana oli isänsä vuoteen toisella puolella istunut.

Pannessani kiini kirjan, loin silmäni sattumalta paperiin, joka oli lehtien välissä ollut. Ensimmäiset sanat siinä herättivät minussa halun lukea kaikki, mitä siihen oli kirjoitettu. Sairas oli, kun luku oli loppunut, ummistanut silmänsä, — mutta avasi ne ja viittasi sormellansa myönnytyksen, kun tytär, joka oli arvannut uteliaisuuteni, tuli luokseni ja kuiskasi: »Se on isäni elämäkerta; saa sen lukea.» Ja minä luin sen. Se oli lyhyt, mutta kuinka äärettömän paljon sisälsikään sen joka ainoa rivi, joka ainoa lause!

* * * * *

»Oi kuinka lapsena olin paha!» — alkoi se. »Äitini itki usein minun pahuuttani. Ne kyyneleet, surunko ne olivat? Ei, ne eivät olleet surun, mutta huolen.

»Kasvoin, edistyin. En enää ollut paha; ainakaan eivät ihmiset sitä huomanneet. Mutta — äitini itki.

»Edistyin yhä; minusta tuli mies. Sain kiitosta ja mainetta. Mutta — kyynelissä silmin katsoi äitini minua.

»Usein on hellä äitini itkenyt. Surun kyyneleitä on hän itkenyt minun tähteni, sillä hän tiesi, mitä eivät muut huolineet kysyä; hän tiesi että poikansa vaelsi jumalattomien neuvoissa, seisoi syntisten tiellä ja istui kussa pilkkaajat istuivat.

»Äitini vanheni. Harmaan hapsen sai hän mustiin hivuksiinsa minun tähteni; sillä hän tiesi minun vääryyteni, jota hän ei ilmoittanut kenellekään muulle, kuin Jumalallensa. — —

»Kerta on äitini kumminkin itkenyt ilon kyyneleitä minun tähteni. Ne itki hän, kun minä itkin surun, kun minä tunnustin syntini. Silloin itki hän ilon kyyneleitä.

»Sitten itki hän taasen; mutta ne kyyneleet eivät enää olleet ilon. Minä — minä olin lakannut syntejäni itkemästä.

»Äitini kuoli. — —

»Nyt, kun minä tahtoisin itkeä, ovat silmäni kuivat — — —»

* * * * *

»Vuosia oli kulunut; minä olin vanhentunut niiden kuluessa. Minulla oli kaikkia, mitä maailma voi antaa: mutta kumminkin — olinko onnellinen? En. Rauhaa, todellista rauhaa ei rinnassani ollut.

»Eräänä päivänä tuli työhuoneeseni pikku tyttäreni, pieni revitty kirja kädessänsä.

»'Isä', sanoi hän, 'saanko minä tämän kirjan?'

»'Onhan sinulla kauniimpiakin kirjoja; mitä sinä, pikku Liisini, tuolla teet?' kysyin häneltä hymyillen. 'Näytähän kumminkin, minkä kirjan olet löytänyt!'

»Hän antoi minulle kirjan. Minä avasin sen revittyä kantta…