NÄYTELMÄN HENKILÖT: (continued 2)

TOLSTOI. Otollinen on hetki nyt, tsarevitsh. Sinulle tsaari armon tarjoo, vaikka sun liittolaistes murhan-aikeet ilmi ovatkin tulleet. Armon sittenkin hän tarjoo, vaikka lupauksillasi sä hänet petit sekä loukkasit paollas maasta pois. Ja jos nyt palaat, rankaisematta sinut jättää hän; jos et, niin ainiaaksi sinut kiroo ja kavaltajaks julistaa. Ja silloin sä tiedä, ett'ei käyttämättä jätä hän mitään keinoja sua vangitakseen. Niin, asevoimin sinut täältä noutaa. On sotajoukot sitä varten valmiit, Italiahan tsaari itse saapuu. Valitse siis, mi sulle suotuisampi!

AFROSINJA (Alekseille). Siis kaikk' on ilmi!

ALEKSEI. Afrosinjushkani! Sun neuvos?

AFROSINJA. Armon kerran jos suo tsaari, niin palaa, palatkaamme tietysti! Mut yhdessä, — ei muuten!

ALEKSEI. Kultaseni! Ei muuten! — — Hyvä. No. Me suostumme Mut niin, ett' yhdessä me saamme olla, ma, Afrosinjani ja lapsein, kaikki. Vain sillä ehdolla. Muut' emme pyydä, kuin että saamme kaikki yhdessä asua maalla jossakin ja että ei meitä eroiteta koskaan, koskaan.

TOLSTOI. Se seikka tsaarin ratkaistava on, ei mun. Ja käsky sitä paitsi mulla tsarevitshin vain kanss' on neuvotella tääll', — eikä muiden. (Afrosinjalle). Siksi aikaa siis sun, Afrosinja, pyydän poistumaan.

AFROSINJA (toivottomana Tolstoille). Eroittaa meitä tahdotteko? Oi! Sit' elkää tehkö, ette tehdä saa! (Alekseille.) Sa ethän salli sitä, armahani?! Oi, ethän, ethän?!!

ALEKSEI. Kultasein! En koskaan! (Toistoille huutaen). En koskaan! Kuuletko?! En koskaan, — koskaan! Me ennen kuolemme, kuin eroamme.

(Lapsen itkua oikealta.)

TOLSTOI. Lapsenne itkee, kuulkaa!

AFROSINJA. Lapsein! Niin. Ma tulen, nupukkani. — Hänkin huutaa, rukoilee, pyytää. — — Heti, heti, tulen! — Sun tänne tuon, niin kaikki rukoellaan, meit' ettei eroitettaisi.

(Rientää oikealle).

TOLSTOI. Tsarevitsh! Sua kreivin asuntohon pyydän nyt. On siellä jatkettava tehtävämme.

ALEKSEI. Te menkää! Jäljestä me tullaan kohta, minä ja perheeni, — kaikk' yhdessä.

(Aikoo mennä oikealle).

TOLSTOI (asettuen oven eteen). Sun edeltä on mentävä. Me muista pidämme huolen sitte.

(Lyö kämmeniinsä. Vasemmalta astuu sisään neljä sotamiestä, joista kaksi asettuu kummallekin puolen ovea.)

ALEKSEI (hämmästyen). Mitä tämä?! Siis kuitenkin?

TOLSTOI (osoittaen vasemmalle). Tsarevitsh, minä pyydän! On käsky minun täytettävä: teidän on erottava naisestanne heti!

ALEKSEI. Nyt täysi kärsimysteni on malja. Siis kuollakaan ei yhdess' ole suotu!

(Purskahtaa itkuun ja peittää kasvonsa käsiinsä.)

Jumala! Miksi minut ylönannoit?!

(Menee hoiperrellen vasemmalle. Kaksi sotamiestä seuraa. Kaksi jää edelleen oven viereen vartioimaan).

TOLSTOI. Mä kiitän, kreivi! Selviytyvän näin näkyvät hallitsijoittemme välit.

(Menee myös vasemmalle.)

DAUN (seuraa).

KIKIN (syöksyy kotvasen kuluttua terassin kautta sisään Rjumjantsovin ja kahden sotamiehen takaa ajamana). Tsarevitsh, paetkaa! Miss' on tsarevitsh?!

RJUMJANTSOV (sotamiehille). Vangitkaa hänet!

(Rjumjantsov ja sotamiehet käyvät Kikinin kimppuun, joka iskee Rjumjantsovia tikarilla).

KIKIN. Tuoss' on sulle, konna!

RJUMJANTSOV. Äh! — - — Käsivarteen onneks' osuit, roisto!

(Tikari putoaa Kikinin kädestä ja hän vangitaan.)

AFROSINJA (lapsi käsivarrellaan on syössyt sisään huoneeseen.) Rukoillaan kaikki yhdessä. — — — Oi! Taivas! Haa! Missä?! Missä on tsarevitsh, missä?!

KIKIN. Tää kavallust' on. Petetyt me oomme.

AFROSINJA (aikoo juosta vasemmalle.) Me tullaan, isä, tullaan yhdessä — —

(Sotamiehet estävät häntä).

RJUMJANTSOV. Nimessä tsaarin pidätän mä teidät. Tsarevitsh itse vangittu jo on.

AFROSINJA (kirkaisee ja vaipuu maahan oven suuhun).

Viides näytös.

X kuvaelma.

Suuri audienssisali Kremlin linnassa Moskovassa, Oikealla valtaistuin. Perällä kahden sotamiehen vartioima ovi. Vasemmalla sisäänkäytäväovi, jonka suussa seisoskelee hovipalvelijoita.

ENSIMÄINEN HOVIPALVELIJA. Tänään, näköjään, tsarevitsh tsaarin eteen tuodaan?

TOINEN. Sitävartenhan ne tänne kokoontuvat.

KOLMAS. Saas nähdä, joko tuomiokin lankeaa?

TOINEN. Eiköhän. Toissapäivänä hän myöhään illalla Moskovaan tuotiin. Eilen aamulla varhain kuuluu jo olleen salainen neuvottelu tsaarin luona ja heti senjälkeen annettiin käsky järjestää täksi päiväksi tämä suuri audienssisali.

ENSIMÄINEN. Varmaanpa se luostariin lähetettäväksi, tsarevitsh, tuomitaan, jonne jo ennen itsekin aikoi, vaikka ei silloin mennyt.

KOLMAS. Ell'ei armahdeta.

TOINEN. Jopa! Tuollahan tuo vielä, kaikkien nähtävänä, "Punaisella torilla" riippuu tsarevitshin ystävän Kikinin ruumis teilillä ja pää riu'un nenässä.

ENSIMÄINEN. Niin, niin. Voi kauhua! Oikein kamalalta tuntui siitä ohi kulkea.

KOLMAS. Eilen oli vielä ollut hengissä. Kovissa tuskissa oli kitunut.

TOINEN. Niin oli, kun tsaari siitä sivu ajoi. Armoa oli rukoillut. Silloin tsaari käski lyödä häneltä pään poikki ja nostaa seipään nenään.

KOLMAS. Monta kertaa, kuulen ma, oli häntä, ennenkuin teloitettiin, kidutuskammiossa kaakkiin vedetty ja piiskattu.

ENSIMÄINEN. Kun ei, raukka, ennen tunnustanut.

TOINEN. Vähäkös niitä on sillä lailla tutkittu, jopa pahemminkin. Gljebovia oli kidutettu kuumalla raudalla ja tulisilla hiilillä; kolme päivää riippui sidottuna terävillä nauloilla varustettuun lautaan; sitte seipääseen pistettiin eikä tunnustanut kuitenkaan. Ja siihen kuoli.

ENSIMÄINEN. Hyi! En minä kestäisi. Kuolisin paikalla.

TOINEN. Vaan kun ei anneta heti kuolla. Se on jo armoa, kun pää oitis poikki lyödään.

KOLMAS. Niin kai se on. Tsarevitshin kamaripalvelija Ivan kuuluu ensin mestatun ja sitte vasta oli pää pantu seipääseen ja ruumis teilille.

ENSIMÄINEN. Entäs ne muut liittolaiset? Kuinkas heidän on käynyt?

TOINEN. Yhdeksän kaikkiaan on heistä jo mestattu. Ruhtinas Stsherbati oli myöskin ensin tuomittu mestattavaksi, mutta sitte oli tullut käsky, että hän on piiskalla rangaistava; sitte reväistiin häneltä kieli suusta, sieraimet leikattiin pois ja vihdoin karkoitettiin hän Pustooseroon. Semeon Naryshkin lähetettiin kaukaisimmalle maatilalleen, josta ei saa koskaan minnekään matkustaa. Ruhtinas Vasili Dolgoruki taas on alennettu kenraaliluutnantista everstiksi ja ajettu Soli-Kamskajaan. Mikä sitte Siperiaan, mikä minnekin viety. Nikifor Vjasemski yksin vain sai rankaisematta lähteä Arkangelskiin.

ENSIMÄINEN. No, mutta entäs se tsarevitshin nainen, Afrosinja?

KOLMAS. Niin. Sitähän ei täällä lainkaan ole tutkittu.

TOINEN. Se onkin ainoa, jota tsaari kuuluu säälineen. Linnaan sanovat ulkomaalta suorastaan viedyn Pietariin.

ENSIMÄINEN. Vähiten lienee ollut syyllinen?

KOLMAS. Tai eniten ehkä tunnustanut?

TOINEN. Ehkäpä onkin. Toiset sitäpaitsi hokevat hänen raskaana olevan. Liekö sitte totta vai ei, — sitä en osaa sanoa. — Hss! Tuossapa jo alkavat tullakin.

(Saliin tulee ja asettuu ryhmiin hovikkoja, ministereitä, senaattoreita, hengellisiä ja muita ylhäisiä. Lopulta astuu sisään tsaari ja hänen vieressään Katarina. Jälessä seuraavat ruhtinas Menshikov, varakansleri paroni Shafirov, sotamarski Sheremetjev, salaneuvos Tolstoi ja eversti Rjumjantsov, jotka asettuvat valtaistuimen läheisyyteen, tsaarin istuuduttua siihen. Vasemmalle puolen valtaistuinta on Katarinalle varattu toinen istuin).

TSAARI. Tsarevitsh eteheni tuotakoon!

(Perällä oleva ovi avataan ja yleisön väliin muodostuneen kujan läpitse tulee Aleksei, ilman miekkaa. Alekseita, pitäen hänen miekkaansa kädessään, seuraa Bahmeotov.)

TSAARI. Miekkansa!

BAHMEOTOV (ojentaa, polvistuen, tsarevitshin miekan tsaarille, joka antaa sen Menshikoville).

TSAARI. Uskolliset alamaisein kaikk' kyllä hyvin tietävät, kuink' olen alati suurta huolta pitänyt vanhimman poikain kasvatuksesta jo nuoruudestaan aikaisimmast' asti. Mun hartahin on toiveheni ollut, hänestä että kerran oisi noussut minulle kelvollinen perillinen ja rakkaan maani valtaistuimelle sen arvoinen myös hallitsija. Kaikki mun uskolliset alamaiseni jo senkin tietävät, kuink' ollut turhaa on, valitettavasti, tämä huoli hänestä, kuinka isänsä hän vaivat on palkinnut ja minkä häpeän hän tuottanut on itsellensä, mulle ja koko valtakunnalleni silmäin edessä kaiken maailman. Kun ensin pilannut oli elämänsä aivan parissa tyhmäin, kunnottomain, raakain hän ihmisten, niin tahtoani vastaan nous' sitten röyhkeästi taisteluun ja vainoani, muka, välttääksensä pakeni maasta Rooman keisarin, lankonsa luokse, etsein hältä turvaa itselleen sekä aatalleen, jonk' otti jo puolisonsa eläessä. Kauan, häväisten minua ja tahraten mun nimeäni, piiloitellen siellä hän oleskeli, kunnes vihdoin pitkäin hän niskoittelemisten jälkeen nyt on kiinni saatu, jälleen kotiin tuotu. Ja vihdoinkin hän tässä silmieni edessä seisoo nyt. — Mä kysyn sulta: sanoa voitko mitään puolustaakses? mill' a'ot puhdistaida?

ALEKSEI. Isä — tsaari! Ma olen syyllinen sun edessäsi; sen tunnustan. Mut anteeks' antaa oothan jo luvannut.

(Lankeaa polvilleen.)

TSAARI. Siis mitä pyydät multa?

ALEKSEI. Elämää, armoa, mun isäin, tsaari!

TSAARI. Nous' ylös! Armon sinulle mä suon, jos, mitään salaamatta, ilmaiset minulle kaikki ja jos oikeudestas perintöön luovut.

ALEKSEI (nousten ylös.) Suostun siihen kyllä.

TSAARI. Lupaus valallinen annettava sun on. Se täss' on valmis. Varakansler' Shafirov, lue se!

PARONI SHAFIROV (astuu esille ja lukee). "Minä allamainittu lupaan pyhän Evankeliumin edessä, että koska minulta, rikokseni tähden isäni ja tsaarin, hänen majesteettinsa, edessä, on riistetty perintöoikeuteni Venäjän valtaistuimeen, niin minä sen tähden, syyllisyyteni ja arvottomuuteni vuoksi, sen oikeaksi tunnustan, ja lupaan ja vannon Kaikkivaltiaan, Pyhässä kolminaisuudessa ylistetyn Jumalan ja hänen tuomionsa kautta, että tätä isäni tahtoa kaikessa tottelen ja etten sitä perintöoikeutta koskaan minäkään aikana tavoittele ja pyydä enkä sitä milläkään tekosyyllä vastaan ota. Ja oikeaksi perilliseksi tunnustan minä veljeni tsarevitsh Pietari Petrovitshin. Vakuudeksi suutelen minä pyhää ristiä ja allekirjoitan nimeni omakätisesti."

TSAARI (Alekseille). Ja kirkossa nyt juhlallisest' on sun luovuttava oikeudestasi valtaistuimeen ja valallinen tämä lupaus allekirjoitettava. (Menshikoville.) Sen jälkeen ruhtinas, on manifesti julaistava, ett' toinen poikani, jok' aviosta rakkaan Katarinan kanss' syntynyt on, — Pietari Petrovitsh — on valtakunnan perillinen nyt. Menkäämme siis!

ALEKSEI. Viel' yksi pyyntöni sa isä-tsaari, kuule!

TSAARI. Mikä on se?

ALEKSEI. Rukoilen, tsaari, sinua ja sua myös, tsaaritar: mun suokaa Afrosinja aviovaimokseni ottaa. Yhden hän lapseni on äiti jo ja toista viel' alla sydämensä kantaa. Isä! Vapauta vankeudesta hänet nyt ja syyttömästä häpeästään myöskin, mun sallimalla hänet naida. Se mun ainoa on, hartain pyyntöni.

TSAARI. Sa mahdotonta pyydät. Linnassa on hänen vielä istuttava, kunnes voi hänen kanssaan alkaa tutkinto osallisuudestansa rikokseesi.

ALEKSEI. Hän syytön aivan on, — mua usko, isä! — joll'et vain sitä rikoksena pidä, hän että mua rakastaa, kuin minä myös häntä. Se on syynsä.

TSAARI. Rikokseen on häpeällisehen rakkautenne tuo teidät vienyt. Häpeällinen sekin on rikos siis.

ALEKSEI. Ei pahempi sinunkaan tekoasi, isä, kun mun äitin' hylkäsit ja Katarina Skavronskajan teit lemmitykses' ensin ja sitte puolisokses' otit.

TSAARI (kalveten). Mitä?! Vait, kunnoton! Kuink' uskallatkaan sinä?! Sa unhotat, ett' itsevaltiaan edessä tsaarin tässä seisot nyt!

ALEKSEI (yhä innostuen). Viimeisen kerran ehkä. Siksi tahdon sinulle kaikki lausua. Sä syytät minua, isä-tsaari, siitä, että näin olen huono, rikoksellinen, sinua vastaan että noussut olen ja hyvät aikees häväissyt. Niin olkoon! Vaan en näin huonoks' ole syntynyt, — semmoiseks' olen minä kasvatettu. Väkisin tahdottu on toisellainen minusta tehdä, kuin miks' olin luotu. Ei rakkaudella koskaan kohdeltu minua ole. Aina kiellettynä vähinkin oma tahto mult' on ollut. Ja oman äidin hellyytt' ollen vailla, kokea emintimän lemmettyyttä oon kylliks' saanut. Kelvottomiin käsiin ma kasvatettavaksi annettiin ja — kelvottomaks' kasvatettavaksi. Se oli tarkoituskin. Semmoiseksi ma olin saatavakin. Toisten tiellä ma olin, siksi sitä tietä minut tahdottiin tieltä pois. Sun aikees', isä, on ehkä hyvät olleet, mutta toiset on olleet tsaarittaren halut, toiveet ja suosikkisi Menshikovin pyyteet. He sua aina yllyttäneet ovat minua vastaan.

KATARINA. Raukka enää tiedä ei mitä haastaakaan!

ALEKSEI. Ja minkätähden?! Vain vallanhimostaan. Sun sijallesi halunnut aina ruhtinas on päästä. Vaan toivonsa se tyhjiin silloin raukes, kun sulle pojan antoi tsaaritar. Ja hänen (luo katseen Katarinaan) kunniansa himo tänään nyt tyytyväisnä riemujuhlaa viettää.

MENSHIKOV. Hillitse, suuri tsaari, raivoansa!

TSAARI. Ma oonko kaikki kuullut jo vai vielä sinulla jotakin on lisättävää?

ALEKSEI. Minua syytät, tsaari, siitä, että sinua vastaan noussut olen sekä kapinaan muita yllyttänyt myöskin. Vaan valtaahan en himonnut ma koskaan, en koskaan valtaan pyrkinyt. Päinvastoin sit' olen aina kammoksunut, sillä mit' olen valtaa omin silmin nähnyt, se aina vain on väkivaltaa ollut. Siks' olen sitä hylkinyt ja lemmen paennut leppoisien siipein turviin. Niin, toisen valta avionikin minulle valmisti. Siin' onneton ma olin. Silloin löysin yhden, — yhden jota ma rakastan ja joka mua myös rakastaa. Sen yhden luona vain ma elämäni onnen löysin. Mutta nyt senkin onnen tahdot multa riistää. Sen yhden kanssa elää tahdoin vain, vain elää, mutta senkin rukouksein, sen ainoani, isä-tsaari, hylkäät.

(Polvistuu, heltyen kyyneleihin.)

KATARINA (liikutettuna). Rukoilen hänen puolestansa, tsaari, suo hänen Afrosinja naida! Eihän nyt enää siihen estettä voi olla.

MENSHIKOV. On, suuri tsaari, este vieläkin. Se pyyntönsä on mahdotonta täyttää. Eversti Bahmeotov Susdalista käsiinsä juuri on tsarevitshin salaisen kirjeenvaihdon saanut. Siitä käy selvin sanoin ilmi, että tahtoi tsarevitsh kotiin palata ja omiin käsiinsä, liittolaistens' avulla, tääll' ottaa vallan. Siis päinvastoin aivan, kuin mitä itsestänsä taannoin tässä vakuutti sinun edessäsi, tsaari. Hänelle jalomielisesti armon soit, suuri tsaari, vaan nyt tämän tähden uus tutkinto on hänen kanssaan tarpeen. Kas, tässä todistus! (Antaa tsaarille paperin.) Myös mua syytti hän äsken, että sinun sijallesi ma, suuri tsaari, muka pyrin päästä — jost' ei oo hällä yhtään todistetta — vaan tässä näet omin silmin, että se toivo — kiitos taivaan, turha vain! — ol' hänen omansa, ei minun lain.

TSAARI. Petosta vielä siis ja kavaluutta! — Uus tutkinto on toimeenpantava ja oitis! Kaikki, kaikki selville on saatava! Ei jälkeäkään enää oo tuosta joukkiosta jätettävä! Sen sopukat on etsittävät vielä, esille kaikki kaivettavat tyystin ja joka kynsi pinnalta on maan pois pyyhittävä iäksi! Ja sinä, katala Judas, sinut lähetän ma linnaan Pietar'-Paavalin nyt täältä. Siell' Afrosinjasi jo istuu. Siellä, sisällä samain seinäin, sinäkin saat tekojasi mietiskellä, kunnes sun tuomiosi lankee.

ALEKSEI. Omat tekos minussa itse, suuri tsaari, nyt sä tuomitsit.

TSAARI. Pois silmistäni, pois!

ALEKSEI (viedään pois).

BAHMEOTOV (seuraa).

TSAARI. Huomenna itse Pietariin jo muutan. Ylioikeuston siellä asetan. Se tätä asiata tutkikoon! Se langettakoon poikan' tuomion!

(Tarjoo kätensä Katarinalle ja poistuu muiden seuraamana.)

XI kuvaelma.

Tsarevitshin vankila Pietari-Paavalin linnassa. Vasemmalla kidutuskammio. Perällä sisäänkäytävä. Oikealla vuode.

ALEKSEI (makaa vuoteessa. Kuuluu avainten kalinata ovea avattaessa. Hän kohottaa yht'äkkiä päätänsä ja kuroitakse kuuntelemaan, pidellen suonenvedontapaisesti kiinni vuoteen laidasta. Kauhun ilme kuvastaa hänen kalpeista, kuihtuneista kasvoistansa).

BAHMEOTOV (tulee).

ALEKSEI (hypähtää istualleen vuoteessaan). Kiduttamaanko tulet mua jälleen? Sekö on käsky taaskin?

BAHMEOTOV. Kohta saat sen kuulla.

ALEKSEI. Johan olen sanonut ma kaikki, mitä tiedän, tunnustanut jo kaikki olen, kaikkiin kysymyksiin jo vastannut. En enää muista mitään, vaikk' yksinäni pääni halki täällä oon miettinyt.

BAHMEOTOV (osoittaen kidutuskammioon päin). Vaan tuolla kuitenkin jotakin aina lisää johtuu mieleen.

ALEKSEI. Jumala! Vieläkö siis sittenkin?

SHAFIROV, TOLSTOI, RJUMJANTSOV ja LÄÄKÄRI (tulevat).

ALEKSEI (nousten vuoteeltaan). Rukoilen teitä, — kuulkaa! Älkää enää minua kiduttamaan käskekö! En jaksa minä enää. Säälikää! Mä pyydän: säälikää jo!

SHAFIROV. Rauhoitu! Ei kiduteta sua enää.

ALEKSEI. Onko siis tsaari tulla luvannut? Hän täyttää siis pyyntöni, ett' tänne saapuu vielä?

SHAFIROV. Armossaan on hän luvannut sen täyttää.

TOLSTOI. Vaan meillä toimena on sitä paitsi sun tietohosi saattaa tuomio, min langettanut tsaarin asettama on ylioikeusto.

ALEKSEI. Taivaan kiitos! Vihdoinkin loppuu kärsimykseni.

TOLSTOI. On ilmi tullut tutkinnossa, että hallitsijaasi — tsaaria — sa vastaan yritetyllä salaliitolla oot valtaistuintansa tavoitellut, hänelle kuolemata toivonut ja uskottomain alamaisten ynnä alhaisen rahvaan suosiohon olet vedonnut sekä vieraan valtakunnan hallitsijan ja sotajoukkojen apuhun turvannut. Sen takia ja koska hankkeesi ja liittolaises salannut olet viimeisehen asti, — sittenkin vaikka juhlallisest' olit luvannut kaikki oitis ilmiantaa, — näin voidaksesi ajan sopivan ja tilaisuuden tullen toteuttaa tuon inhan aikees tsaariasi vastaan, niin ylioikeusto nyt on sinut tuominnut rikoksistas — kuolemaan.

ALEKSEI (tarttuu molemmin käsin päähänsä, horjahtaa ja on kaatua).

SHAFIROV ja LÄÄKÄRI (tukevat häntä ja auttavat häntä vuoteeseen).

ALEKSEI. Siis kuolla — — kuolla! — — Niin! Niin, tule, kuolo! Sua kauan, kauan olen kaivannut. Vie tuskat! — Rauha suo! — Se iäks tuo!

SHAFIROV. Mitenkä tuomio on täytettävä, on tsaarin ratkaistavaks jätetty. Hänestä vielä kaikki riippuu.

LÄÄKÄRI (joka sillä välin on tarkastanut Aleksein tilaa, Tolstoille). Oitis tsaarille vietävä on sana, että tsarevitsh jo on kovin heikko.

TOLSTOI. Hyvä! Mä lähden!

(Menee.)

LÄÄKÄRI (Alekseille). Niin, tsarevitsh, levätkää! On rauha täydellinen teille juuri nyt tarpeen. (Muille puoliääneen.) Valmistamaan lääkettä mä lähden. Siksi aikaa pyydän teitä ma sairaan luokse jäämään.

(Menee.)

ALEKSEI (ikäänkuin houraillen). Lääkettä?! Miks lääkettä nyt enää? Rauha mulle — se totta on — ja rauha ikuinen on tarpeen. Kuollahan mun täytyy? Niinhän? Siis antakaa mun kuollakin! Vai ei? Mun vielä elää täytyy? Tiedän, tiedän. Tää ilonäytelmä ei ole aivan lopussa vielä. Katso: uhriteuras ei ole kuollut vielä! Kas, se elää! Sen tautta mestattavaks vietävä se on. Kas, tuossa pää jo lyödään poikki! Se tsaarin käsky on! Se tsaarin käsky! — Nyt verisenä tuossa vierähti se jalkojenne juureen! Nyt sen ruumis viimeisen kerran nytkähti! — Hss! Kuulkaa! — Ettekö kuule? Tuolla kolkutetaan! Niin, siellä rakennetaan lavaa — siellä nyt rakennetaan lavaa… mulle, mulle…

(Hyrskähtää itkuun.)

SHAFIROV. Tsarevitsh, rauhoitu! Sa hourailet! Käsissä tsaarin elämäs' on vielä. Rukoile armahdusta häneltä! Hän kohta luokses' saapuu.

ALEKSEI (hetkisen kuluttua tyynemmin). Jumalan käsissä elämäni nyt on. Sieluin Hänelle kohta heitän. Armoa rukoilen Hältä yksin. — Käskekää mun luokseni nyt rippi-isä Jakov!

SHAFIROV. Hän ammoin on jo pyytänyt sinulle pitkää ikää toivottamaan.

ALEKSEI (tehden ristinmerkin). Hänelle taivaan rauha! Kuollut siis jo ennen minua? Siis mestattu?! — — (Vilkkaammin) Ja Afrosinja? Entäs hän? Hän myös jo, vai…?

SHAFIROV. On tsaari armahtanut hänet! Ei syytä häntä vastaan tavattu. Päinvastoin kehoittanut sua oli Italiasta kotiin palaamaan.

ALEKSEI (hellästi). Niin, Afrosinjushkani! Syytön on hän. Sanoinhan sen. Ei pahaa kellekään vähintäkään hän koskaan ole suonut, ei koskaan tehnyt. Hänen hyvyydestään ja rakkaudestaan näin onkin taivas nyt häntä palkinnut. Ja palkitkoon viel' edespäinkin, sillä paljon, paljon minua, kurjaa, on hän rakastanut.

Tsaari, Menshikov, Tolstoi ja lääkäri (tulevat. Viimeksimainitulla on hopeainen kansiniekka lasi kädessä).

TSAARI. Sa olet heikko, sairas? Minut luokses viel' olet pyytänyt?

ALEKSEI. Niin, isä-tsaari, ja kiitos, että tulit.

(Nousee ylös vuoteestaan.)

TSAARI. Makaa! Makaa!

ALEKSEI. Ei, anna, anna… (Vaipuu maahan ja syleilee tsaarin jalkoja.) Sua kiittää tahdoin ma kaikesta, mit' olet mulle tehnyt, ja sulta pyytää anteeks kaikesta, mit' olen minä sulle tehnyt. — Niin, ma olen sairas, kovin heikko. Kohta jo kuolen. Minun täytyy kuolla. Kuolla ma tahdonkin. Ma olen syyllinen edessä Jumalan ja sinun eessäs. Sen tunnustan, ja tiedän, että Hän, Isäni taivaassa, kyll' anteeks' antaa ja armahtaa, vaikk'en sit' ansaitsekaan. Mut sinä, isä, annatko myös sinä minulle rikokseni kaikki anteeks? Voin sitte kuolla rauhassa… jos annat? Annathan, isä? Sano!

TSAARI (pyyhkien kyyneleitään). Nouse! Nouse!

ALEKSEI. Ja vielä sua, isä, kiittää tahdoin, ett' Afrosinjan olet armahtanut. Mä hänt' en enää nähdä saa. Suo viedä hänelle viime tervehdykseni, jäähyväiseni viimeinen ja kiitos sydämein hellin. Hän, mun elämäni jolean juoksun säde suloisin, eläköön onnellisna aina, aina!

TSAARI (Rjumjantsoville). On Afrosinja tänne laskettava.

RJUMJANTSOV (menee).

TSAARI (Alekseille). Suon sulle armon hänet vielä nähdä.

ALEKSEI (suudellen isänsä kättä). Oi, isä, isä!

(Hän vaipuu maahan ja nostetaan uudelleen vuoteeseensa.)

LÄÄKÄRI. Itse suvaitsette nyt, Teidän Majesteettinnekin, nähdä, kuink' on hän heikko. Mielenliikutus sai hänet tainnoksiin jo. (Puoliääneen.) Tarpeeton jo lienee hälle tämä lääkekin?

TSAARI. Niin, jättäkäämme hänet rauhaan! — Hän ennemmin luonnollisen kuolon kuolkoon!

(Menee.)

TOLSTOI seuraa.

MENSHIKOV (ottaa lääkäriltä lasin ja antaa sen Bahmeotoville). Sa huomaa tarkkaan tsaarin käsky: hän ennemmin luonnollisen kuolon kuolkoon!

BAHMEOTOV. Käsitän, ruhtinas!

MENSHIKOV ja LÄÄKÄRI (menevät).

BAHMEOTOV. Ei kovin paljon kuluva ole siihen aikaa.

ALEKSEI (tointuu). Kiitos! Nyt olen tyytyväinen. Nyt oon valmis. Saan hänet nähdä… vielä nähdä ja —

BAHMEOTOV. Tsarevitsh, toivuit jo? Kas tässä juoma sinulle virkistävä. Lääkäri sen käski sulle, herättyäs, antaa.

ALEKSEI (kohottaen päätään). Kaikk' ovat poissa jo?

BAHMEOTOV. Niin. Ota, — juo!

ALEKSEI (ottaa lasin käsiinsä ja aikoo juoda, vaan katseltuaan Bahmeotovin silmiin, antaa hänelle sen takaisin). En tahdo, en. On kuihtunut jo kuiviin eloni neste. Sit' ei mikään lääke virittää voi.

BAHMEOTOV. Sun täytyy. Se on käsky.

AFROSINJA (ilmestyy ovelle ja jää jännityksellä kuuntelemaan).

BAHMEOTOV (kuiskaten). Sun täytyy, sillä minun käsissäni sa olet nyt. Ja minun käsistäni sun täytyy tämä juoma ottaa. Sinä minulta riistit elämäni kerran, sinulta vien nyt minä saman verran, juo!

ALEKSEI (kauhistuen). Auttakaa!

BAHMEOTOV (pannen lasin pöydälle). Haa! Huudat, kurja?! Kuole nyt sitte noin!

(Ottaa Aleksein päänalasen, jolla tukehuttaa hänet kuoliaaksi).

AFROSINJA (syöksähtää sisälle). Voi, taivas! Jumala! Apuhun, apuun!

BAHMEOTOV (avosylin häntä vastaan). Afrosinja! — Vapaa! Nyt olet vapaa!

AFROSINJA (sysäten hänet luotaan ja juosten vuoteen luo). Kuollut! — — Kuollut! — — Haa! Mit' olet tehnyt?! Sinä, konna, sinä siis tapoit hänet!

BAHMEOTOV. Käskyn täytin minä. Sun tähtes tein sen, Afrosinja.

AFROSINJA (sieppaa pöydältä lasin ja juo).

BAHMEOTOV. Taivas! Sä mitä teet? — Nyt myrkkyä sä joit.

AFROSINJA. Oh turhat ilkitekos, turhat vaivas. Omakses ota minut nyt, jos voit! — Jo tulen, jo, tsarevitsh! Elämässä ain' olit mun, — sua jätä kuoloss' en.

(Heittäytyy Aleksein ruumiin poikki.)

BAHMEOTOV. Nyt tekemist' ei mitään mulla tässä. On tieto vietävä vain tsaarillen.

Loppu.

Punkaharjulla, kesällä v. 1901.