F. E. SILLANPÄÄN ELÄMÄ JA AURINKO (1916)

»Elämän sulot ovat kaikkien runojen ikuinen ja saavuttamaton päämäärä.»

Tällä kertaa aion rikkoa arvostelijavelvollisuuksiani vastaan. Arvostelijana olisi velvollisuuteni kertoa, mitä kirjassa tapahtuu, sanoa, onko se hauska vai ikävä, onko se jännittävä vaiko pitkäveteinen, onko se »lupaava esikoinen» vaiko jo »enemmän kuin lupaus».

Kaikesta tästä en sano mitään. Kirjasta voi sanoa niin paljon mieltäkiinnittävämpääkin.

Luulen, että useammallekin Sillanpään esikoisen lukijalle on käynyt samoin kuin minulle: harvoin on tuntenut suurempaa tarvetta selvittää itselleen vaikutelmaa, jonka on saanut. Tämä kirja on todistuskappale lahjakkaasta, moninaisia ajatelleesta ja kaikesta päättäen sangen voimakkaasti omaa elämäänsä viettävästä ihmisestä. Meillä on kaikki syy koettaa ymmärtää tätä ihmistä, hänen ajatusmaailmaansa ja hänen tarkoitusperiään, sillä jos hän vaan saa elää, on paljon mahdollista, että hän tulee askarruttamaan ajatustamme ja mielikuvitustamme monina tulevina vuosina.

Minkälaisista henkisistä piirteistä todistaa tämä kirja, sen tyyli, sen rakenne, sen sisältö? Voimme tällaista erittelyä yrittäessämme käyttää eräänlaista kokeellista menettelytapaa. Voimme, hajoitettuamme tämän ilmiön sielullisiin alkutekijöihinsä, uudelleen mielessämme panna kokoon nämä tekijät, ja jos nyt tämä analyysi ja tämä synteesi ovat oikeat, täytyy tuloksen vastata sitä vaikutelmaa, jonka saamme, jos uudelleen avaamme kirjan mielivaltaisesta paikasta ja alamme lukea. Ei tosin silloinkaan ole varma, että erittelytuloksellamme on paljoakaan ulkokohtaista pätevyyttä, ja sentähden käyköön kaikki mitä seuraavassa sanotaan, pelkästään olettamuksesta.

Käykäämme ulkoa sisäänpäin, kuoresta kohti ydintä.

Kuvauksen ulkonainen sommittelu on jonkunverran huomiotaherättävä. Kirja on romaani, ja kuitenkin on siinä nimilehden jälkeisellä sivulla, kuten näytelmissä tavallisesti, henkilöluettelo. Kuvaus jakaantuu pro- ja epilogiin, alku-, keski- ja loppuosaan.

»Tästä lähtee kertomus liikkeelle», huomauttaa tekijä, kun saamme juonesta kiini. »Kuinka nyt käy kertomuksen», hän kysyy, kun tulemme uuteen vaiheeseen. Ja ikäänkuin lukijan puolesta hän itse tekee itselleen kysymyksiä henkilöistään ja heidän tilastaan.

Kun esim. Selma Lagerlöf menettelee hiukan samalla tavalla, kun hän kesken kuvaustaan tuo esiin oman tarinoivan minänsä, palvelee tämä keino aivan toisia tarkoituksia. Hän tahtoo sillä päästä tuttavalliseen suhteeseen lukijansa kanssa, hän tahtoo jutella tälle, niin kuin jutellaan talvi-iltana lieden ääressä. »Näin satu alkaa». »Satu ei kerro sitä».

Jos ymmärrän oikein, ilmaisee sensijaan Sillanpää tässä läpikotaisin »reflekteerattua» mieltänsä. Ei hän minkään itsensä unohtavan naivin tarinoimisinnon vallassa vuodata mielikuvain tulvaansa johonkin perinnäiseen romaanikaavaan. Hän on varsin tietoinen siitä, mitä hän tekee, ja hän antaa mielellään lukijan havaita, että hän tätä on. Hän näyttää mielivaltaansa kirjoittamalla kertomuksen alkuun henkilöluettelon niinkuin näytelmiin. Hän on sillä lailla naivi.

Mutta tässä menettelyssään on hän muutakin kuin »reflekteerattu». Kun hän sanoo, että nyt kertomus alkaa, tekee hän sen näin:

»Tulevien tapausten näyttämö on jo hahmoutunut. Lehtevät rannat, harjut ja vetten pinnat ja niiden vaiheilla ihmisvaiston muovailemat ihmiskodot. Ja niissä ja niiden kesken jälleen ihmisvaistoa kuvastellen, alati jatkuvaiset ihmisliikunnot, olot ja aivoitukset. Alati jatkuvaiset taivaan alla—niinkuin päivästä alati tulee ehtoo ja talvesta suvi. Nyt on taas muuan suvi ja suviehtoo.»

Näin sanoo se, joka on »filosofi». Jonka silmissä ilmiöiden mielenkiintoisuus kohoo tavattomasti niinpian kuin hän käsittää ne edustaviksi, kuuluviksi laajempiin kokonaisuuksiin, yhdeksi pisteeksi silmänkantamattomissa perspektiiveissä. »Nyt kertomus alkaa»—nyt saatte kuulla, minkälainen on yksi sykähdys elämän alati toistuvassa suonenlyönnissä, sykähdys, joka on samanlainen kuin kaikki muutkin ja kuitenkin toinen!

Muita piirteitä tästä »filosofisesta» mielensävystä!

Ajattelijamme on monisti, hänellä on voimakas tunne kaiken olevaisen yhteenkuuluvaisuudesta ja sisäisestä sukulaisuudesta. »Siinä kedolla hän on, kauniskasvoinen ihmis-tyttö, ja hänen näkyväinen olemuksensa sisältää samoja aineita, joita on kaikkialla hänen ympärillään, mutta hänessä tapahtuu tuommoisia näkymättömiä liikkeitä. On herkkä keskikesän ilta. Mutta kuka tietää, mitä näkymätöntä tapahtuu niissä samoissa aineissa kaikkialla hänen ympärillään…» Tämä tyttö ja metsä hänen ympärillään ovat vain »kaksi erilaistunutta luonnonkohtaa»: »ikuinen, ajaton metsä, jonka äärettömissä solumäärissä virtaili näkymättömänä kevään paisuttama alkuelämä, ja ihmislapsi, jonka veri niinikään sykähdellen tiedottomasti toisti tuhansien sukupolvien takaisia sykähtelyjä. Ihmisen noin seisahtaessa metsä ja ihminen katsoivat toistaan silmäterään, taitse kaikkien kuluneitten aikakausien, joina ovat kauvas, kauvas toisistaan ja alkuperäisestä yhteydestään edenneet.»

Kirjailijamme on myös luonnontutkija. Hän puhuu luonnosta niinkuin se, joka tuntee sen ajatuksellaan eikä vain silmillään ja sydämellään. Hänen syventymisensä jonkun Veronican siniseen pienoismaailmaan on runsaan yksityiskohtaista. Mitenkä kaikkialla on olevaista, tulvivassa rikkaudessaan, paaliamme äärettömän suuri, allamme äärettömän pieni, sen vaikutelman hän kokee herättää esim. hetkiseksi asettumalla nuppineulanpään kokoisen pikkuhyönteisen kannalla, joka päivänkakkaran kehästä putoaa sinikellon kupuun, ja tämän sinisen avaruuden reunalta katselee ulos suureen maailmaan, missä monen perhossiiven lyöntien pituudelta siintävät huimaavat korsimetsät.

Mutta mitään ulkokohtaista maailmankuvaa ei filosofimme ja luonnontutkijamme ole tahtonut tällä kertaa lähinnä antaa. Vaan hän on tahtonut välittää sieluumme vaikutelman niistä »elämän suloista», jotka hänen nuori verensä on näissä loppumattomissa »elämän aarnioissa» tavannut. Keväällä herännyt elämä, luonnon ja ihmisten elämä, lähtee korkean auringon alla kulkemaan kohti »kesän ulappaa», ohi kevään viimeisten runollisten saarten; se heilimöi ja sykähtelee helteisten poutapäivien aavalla merellä, josta ei rantaa näy, ja kulkee, kohtalonsa koettuaan, niinkuin aina ennenkin, rajuilmain kautta syksyyn. Kolmea matkamiestä tämän ulapan yli lähinnä saatetaan: Eliasta, Lyyliä ja Olgaa, mutta heidän oikeat nimensä kuuluisivat: »nuori mies», »nuori nainen», »kypsä nainen». (Sivumennen sanoen muistuttaa tämä kolmikko Henrikiä, vienoa Annaa ja upeata Judithia Gottfried Kellerin pääteoksessa). Heistä emme saa tietää paljonkaan enemmän kuin mitä nämä laatusanat ilmaisevat.

Yrittäessään siirtää sieluumme tämän joskus huumaavan voimakkaasti kokemansa vaikutelman »elämän suloista», on tekijällä oma menettelytapansa. Hän kirjoittaa juuri niin kuin hän itse tahtoo eikä niinkuin kynä häntä veisi. Jos yrittäisi karakterisoida tätä tyyliä jollain kirjallisella iskusanalla, olisi sitä kai nimitettävä impressionistiseksi. Se on jotakin varsin modernia eikä tietenkään vailla esikuvia.

Niillä alituisesti vaihtuvilla näyillä ja mielialoilla, jotka tämän kirjan muodostavat, on muutamia silmäänpistäviä omituisuuksia. Tässä kirjassa on kuvattu kesäistä luontoamme ja sen herättämiä tunnelmia yksityiskohtaisemmin kuin kenties koskaan ennen. Mutta miten tämä kuvaus tavattomasti eroaakaan esim. vastaavasta Kiven ja Ahon kuvauksesta! Kivellehän elämä luonnon helmassa merkitsee etupäässä hyvin voimakkaita, yksinkertaisia, tarttuvia mielihyvän tai murheen tunteita. Luonnonilmiöt herättävät riemua, heleätä kuin »onnenlapsen aatos», tai murhetta, »riuduttavaa ikävää». Myös Aholle luonto etupäässä on selvästi tuntuvan mielihyvän lähde, vaikkakin hänen mielialansa ovat käyneet paljon monisävyisemmiksi. Mutta katsokoonpa huvitettu lukija, miten monta kertaa me Sillanpään kirjassa, jossa kuitenkin koko ajan liikutaan keskellä kesäistä luontoa ja sen herättämiä vaikutelmia, olemme tekemisissä selväpiirteisen joko ilon tai surun kanssa! Sillanpää on aivan liian paljon sen hurman lumoissa, jota pelkkä olemassaolo hänessä herättää, jotta hän erikoisemmin huomaisi, tuntuuko tämä olemassaolo iloiselta vai surulliselta. »Tragiikka on aina hienointa nautittavaa», sanoo hänen sankarinsa, kun luulee tuottaneensa onnettomuuden torpantytölle.

Sentähden kirjan mielialojen tyyppi on tämä: »Eliaksen mieleen asettui ihmeellisen yksinkertainen ja täyteläinen tunnelma, jonka lähinnä saattaisi tulkita sanoilla: »minä elän maailmassa».»

Tämän tyylin toinen omituisuus on seuraava.

Kun ne »elämän sulot», joita tahdotaan kuvata, lähinnä ovat vain eräänlaista lumoutumista pelkkään olemassaoloon, tulee luonnollisesti »elämän suloksi» jokseenkin kaikki, mikä menee läpi kuvattavien sielujen. Jos avaa kirjan mielivaltaisesta kohdasta, pistää heti silmään se tavaton joukko mielen »ailahduksia» ja »etomisia», joka sen täyttää. On ikäänkuin olisi jonkunmoinen ristiriita sen selväpiirteisen maailmankuvan, joka on teoksen pohjana, ja sen sanomattoman kirjavan ja tuhatäänisen elämysparven välillä, joka tämän pohjakuvion täyttää. Luettuaan kirjan loppuun huomaa melkein hämmästyksellä, että tämä elämysten tuisku onkin muodostunut luonnollisiksi ihmiskohtaloitten katkelmiksi, jotka ovat niinkuin monet muutkin.

Kolmas omituisuus:

Ainoastaan muutamilla suhteellisesti yksinkertaisilla mielialoilla on omat nimityksensä. Mutta taitava kirjailija ei edes näitäkään yritä siirtää lukijaan pelkästään niiden nimityksiä käyttämällä, vaan kuvaamalla niiden aiheuttajat ja niiden ilmaisut. Sillanpäätä estää tässä jossakin määrin hänen impressionistinen ohjelmansa. Hänen maailmankuvastaan päättäen, joka kantaa merkkiä voimakkaista älyllisistä harrastuksista, luulisi hänen tahtovan olla »realisti» kaunokirjallisessa kuvauksessaan, mutta sitäpä hän ei tahdokaan. Hän ikäänkuin ei tahdo astua kuvaamiensa sielujen taikapiirin ulkopuolelle, ja katsella heitä ulkokohtaisesti, erittelevästi, vaan leijuu ja liitelee kaiken aikaa näissä sisäisissä maailmoissa. Luulen, että se ainakin osaksi on tämä seikka, joka tekee, että useat kirjan mielialamaalaukset ovat niin vähän suggeroivia. Verrattakoon häntä esim. Juhani Ahoon! Sillanpään kirjan pääosa käsittelee Ahon mieliaihetta: helteisen, poutaisen kesän tuttuja tunnelmia. Kuinka osaakaan Aho, aivan muutamilla sivuilla (ajateltakoon esim. hänen viimeistä lastukokoelmaansa) tehdä nämä mielialat niin pakoittavan päälletunkeviksi. Mutta hänpä myös etsii ja etsii, kunnes hän löytää näiden mielialojen ominaisimmat aiheuttajat, vertauskuvat ja ilmaisut. Siten hän tarvitsee vain muutaman sivun siihen, mihin Sillanpää käyttää kymmenen—sittenkään onnistumatta.

Tietenkään tämä ei merkitse, ettei Sillanpään kirjassa olisi paljon onnistuneitakin mieliala-maalauksia. Hänen ikäänkuin aineeton, subjektiivisesti liihoitteleva tyylinsä saattaa erinomaisen luontevasti tulkita esim. kesäyön kuulakkaa epätodellista ilmavuutta. Tällaisilta sivuilta henkii joskus korkea runollisuus.

On tuskin olemassa toista romaania, jossa olisi niin vähän vuoropuheluja kuin tässä kirjassa. Ne eivät yhteensä täytä enemmän kuin pari sivua. Sittenkin niistä kannattaa erikseen puhua. Esimerkiksi:

Ollaan keskellä »ensimäisen kesäyön» hämyistä salaperäisyyttä, »vaaleakatseinen yö» valvoo, rastaan laulu tulvii. Silloin kuuluu eräältä seinustalta:

—Ek-sinä tiedä, että sin'et isottele pikkupojille silloin kun on isoja miehiä.

Toinen ähki selkä seinää vasten sanomatta sanaa. Isku läjähti. Sähisevää sanattomuutta.

—No!

Pihamaalta rupesi kuulumaan joukkopuhelua…

* * * * *

Kuinka mainion sattuvaa, mutta kuinka se putoaa pois kirjan tyylistä, minun mielestäni—parempaan tyyliin. Ja tällä tavoin jokainen vuoropuhelun pala. Jostain syystä kirjailija silloin, kun hän suorastaan esittää henkilöittensä puhelua, katsoo velvollisuudekseen olla realisti sanan ankarimmassa merkityksessä. Silloin hän hetkiseksi repäisee halki sen päilyilevän usvaisen ajattomuuden verhon, joka peittää hänen kuvaamaansa maailmaa, ja paljastaa naulanpäähän sattuvassa väläyksessä sen, mitä se oikeastaan on: omaa meikäläistä talonpoikaismaatamme. Ja sama kirjailija puhuu, mitenkä »pahaenteinen onni vilahti juuri siitä ohi ja katsahti kavalasti tyttöön» tai kuinka »tie eteni hänen hehkuvan katseensa alaisena niinkuin jokin matala ja mielistelevä olento»!

Pyydän anteeksi, mutta en usko, että kirjailija, jolla on niin »reflekteerattu» mieli ja joka osaa nähdä maailman hiuskarvalleen niinkuin se on itse teossa koskaan tajuaa tai näkee jotain tällaista. Luulen toisin sanoen, että Sillanpään nykyisessä tyylissä on aika annos sellaista, mikä hänen omalta kannaltaan on sovinnaisuutta, jotain turhanpäiten konstikasta, jotain »litteratuuria». Hänen vähän keikaileva »impressionisminsa» on ristiriidassa hänen väkevästi eletyn, selkeän ja komean maailmankuvansa kanssa. Hänen filosofiansa ja kertomatapansa riitelevät keskenään: edellinen pyrkii yleispätevään, tyypilliseen, jälkimäinen äärimäiseen oikulliseen yksilöistymiseen.

Kun hänen elämänhurmansa kirkastuu ja syvenee, on vaahdon alta varmaan tuleva jalo viini näkyviin.

J.K.

Esitelty kirjailija on tämän lehden lukijoille ennestään tuttu. Hän julkaisi U.S:ssa toissa keväänä muutamia kuvauksia, käyttäen salanimeä E. Syväri. Yksi näistä, »Aikamme uros», vaikutti allekirjoittaneeseen melkein yhtä voimakkaasti kuin selostettu paksu nidos.

(Uusi Suometar 5.11.1916)

* * * * *

ERNEST RENAN (1917)

Ernest Renan—ajattelija, kirjailija, uskonnonhistorioitsija; »Ranskan hienoin henki» 19. vuosisadalla—on seuraavien sivujen esineenä. On ainoastaan yksi tapa esittää tätä elämää: mitkään poikkileikkaukset eivät anna sen runsauden tulla oikeuksiinsa; se täytyy kuvata pitkittäisleikkauksessa, täytyy seurata sen heräämistä, sen kehkeämistä, sen kukkimista.

Se oli rikas ja kaunis elämä.

Se oli rikas elämä: »gallialainen» ja spiritualistinen Ranska, joiden väliseksi vuorosanojen vaihdoksi suuri osa ranskalaista kirjallisuudenhistoriaa voidaan käsittää, ovat hänessä ikäänkuin yhtyneet. Hänen äänellään on toisinaan jonkun Pascal'in syväsointuinen vakavuus, toisinaan taas karehtii siinä voltairelainen ivahymy, mutta näiden äärimäisyyksien välillä on hänen oma laaja-alainen asteikkonsa, hänen oma omituinen äänenpainonsa, jota ei ole kellään toisella ollut—se mielensävy, jota hänen mukaansa nimitetään »renanismiksi». Tämä mielensävy on ainesosiltaan ja edellytyksiltään monimutkaisimpia mitä on ollut; sen voi oppia oikein ymmärtämään ainoastaan ymmärtämällä, miten se on syntynyt. Sitä voi tuskin sanoa miksikään »maailmankatsomukseksi» saksalaiseen tyyliin, sillä sen olemuksena on juuri välttää lopullisia »kannanottoja»: se on saanut osakseen paljon moitetta ja ylenkatsetta, sitä on nimitetty yksinkertaisesti skeptillisyydeksi ja dilettantismiksi, mutta me tulemme näkemään, ettei se ansaitse näitä halventavia nimityksiä.

Tämä mielensävy on joka tapauksessa omituisimpia sielunilmiöitä, mitä 19. vuosisata on tuottanut. Se on yksi ranskalaisen »esprit'n» viimeisistä ihastuttavista puhkeennoista. Kentiespä myöhäisempi aika vielä on huomaava, että siihen sisältyi jotakin 19. vuosisadalle yhtä tyypillistä kuin voltairelaisuus oli ominainen 18. vuosisadalle.

Ja Renanin elämä oli kaunis elämä.

Hänen luonteensa pohjalla oli kestävää ainesta, joka teki hänen elämästään yhtenäisen ja johdonmukaisen. Me tapaamme siitä joukon 19. vuosisadan sivistyneelle ihmiselle tyypillisiä elämyksiä, mutta ikäänkuin esikuvallisessa muodossaan elettyinä. Hänen ajattelunsa erikoinen kontemplatiivinen luonne esti hänen omia mielihalujaan ja pelkojaan vaikuttamasta hänen ajatuksensa kulkuun ja tulokseen. Hän, joka kuitenkin rakasti niin syvästi, osasi, kun se oli tarpeen, antautua syitten ja vastasyitten vietäväksi ja mennä minne ajatus ja kokemus hänet johti, eikä minne omat taipumukset viittasivat.

Hän oli niitä ylevämielisiä ihmisiä, jotka tuntevat itsensä solidaarisiksi koko tällä kiertotähdellä kamppailevan elämän kanssa. Mikä on oleva tämän taistelun tulos? Tuleeko ihanne, »hengen valtakunta», koskaan toteutetuksi? Kuinka käyneekin, joka tapauksessa tunsi hän elävästi olevansa mukana tätä vuosituhansien rakennusta pystyttämässä, ja se tietoisuus yksin pystyi hänelle tuottamaan tyydytystä.