JOKIMATKA

I

Päivänkoitto.

Leveänä ja raskaana liukuu laakeapohjainen ja katettu lotja Noakin arkki virtaa ylöspäin, pienen nokisen, lyhyeen ja raskaasti hengittävän höyrypurren hinaamana. Kello on puoli viisi aamulla. Öiset usvat leijailevat vedenpinnalla kevyenä savuna, silloin tällöin tuulenhenkäys ne repii siekaleiksi, mutta ne ehentyvät kohta seuraavassa silmänräpäyksessä; mutta vuorten huippujen ympärillä ne riippuvat kuin valkoset villatukot. Molemmin puolin rannat hitaasti vierivät ohi, korkeina ja tummina, milloin sumuun peittyneinä, ikäänkuin rivi väijyksissä olevia jättiläisiä, milloin värjyen varhaisen sarastuksen arassa ja kalpeassa valossa.

Ilma on raakaa ja kylmää. Heikko myötätuuli puhaltaa, liian heikko saadakseen väylän karehtimaan; mutta lotjakipparin piipusta savu hitaasti leijailee kokkaan päin ja kutoutuu sumuun.

Seison torkkuen kajuutan ovessa ja kuuntelen, kuinka uittotukit törmäilevät lotjan kokkaa vastaan. Tukinuitto on parhaillaan käynnissä, yksitellen mahtavat honganrungot soluvat katkeamattomassa jonossa, törmäävät lotjaa vasten ja työntyvät syrjään tai painuvat jytisten lotjankölin alle ja katoavat. Törmäysten välillä lepää laakso hiljaisena kuin kirkko ja sumu vaippaa liikkumattomana kuusien latvat.

Maisemalla on vielä silmät unessa ja yömyssy päässä.

II

Mietiskelyä.

Minua paleltaa. Käyn kajuuttaani ja tartun matkaluettavaani, mutta se ei kauan huvita minua. Se on nimittäin joku Bourget’in viimeisistä teoksista, eikä Bourget enää oikeastaan tuota mitään huvia, nyt kun hän on saanut vakavan elämänkatsomuksen.

Kirja putoo kädestäni, ja ajatukseni taivaltavat omia teitään.

Matkustaminenhan on suurenmoista ja opettavaista huvia, sen tietää jokainen ja siitä olemme kaikki kerran kirjoittaneet aineen koulussa, mutta ajanpitkään se käy hiukan väsyttäväksi; ja minä olen nyt ollut matkalla lähemmäs neljä päivää. Se on alituista kievarin ohi kulkemista. Olemassaolo muuttuu hiukan potpourrin kaltaiseksi: on tuskin ehtinyt kiintyä johonkin säveleeseen ja mieltyä siihen — pehmeään adagioon, selkeään ja tyyneen andanteen — kun jo joutuu keskelle galoppia tai rämisevää polkamasurkaa. Saa nähdä ja kuulla jos jotakin; mutta saavutetut kokemukset ovat hyvin pintapuolisia, eikä missään ole aikaa syventyä. Onhan olemassa paljon ihmisiä, joiden mielestä elämä on suuri panoptikoni, täynnä nähtävyyksiä, ja joilla on huono omatunto, jos heiltä, kun he kerran ovat suorittaneet sisäänpääsy-maksunsa, jäisi sattumalta näkemättä ainoakaan laitoksen schene Rariteten'eistä; sellaiset ihmiset ovat synnynnäisiä turisteja, enkä minä puhu heidän puolestaan.

Maisema, missä en ole mitään elänyt, on minusta pelkkä kulissi, kaunis katsella, mutta sisällyksetön.

Istuin joku päivä sitten eräässä kanavalaivassa. Olimme juuri sivuuttaneet Bergin sulut. Oli kirkassäinen iltapäivä, sininen Roxen päilyi jalkaimme juuressa, suurena ja valoisana ja häikäisevän sinisenä; vilja lainehti keltaisena, ja etäällä kimalteli valkea kirkko auringonvalossa. Ajattelin, kun hitaasti liu'uimme erään valkoisen talon ohi, jota jalavat ja kastanjat varjostivat: täällä mahtaisi olla hyvä elää. Täällä voisi antaa kesän kaikkien päivien Viena, yksitellen, niinkuin valkoiset purjeet soluvat yli vetten… Mutta laiva kulki edelleen, ja valkoisen talon vieressä näin minä tuomien ja kirsikkapuiden muodostaman lehtimajan. Oksien välistä häämöitti kahden nuoren ihmisen ääriviivat, ja mehiläisten surinaan sekaantui ääneen lukevan ihmisen ääni…

Huomasin, että maisema oli heidän eikä minun. Sininen järvi ja keltainen vilja, kaikkityyni oli heidän. Ja hitaasti ja kuitenkin liian nopeasti liu'uin edelleen ohi…

Ihmisen täytyy rajoittautua. Jos mieli elää onnellisena ja elää levossa, niin on sanottava: minun seutuni on mailman kaunein, minun aikani on ensimäinen varsinaisesti viisas aika, mitä on ollut, minun rotuni on korkeimmalla kehityskannalla ja minun yhteiskuntaluokkani on enin kunnioitusta ansaitseva. Tulin ajatelleeksi näitä seikkoja nähdessäni pienen pyöreävatsaisen ja punakan hammaslääkärin, joka istui minua vastapäätä peräkannella juoden kahvia chartreusen kera. Olimme juuri käyneet katsomassa tuota välttämätöntä Vretan luostaria. Hammaslääkäri oli mukana; hän oli juonut samppanjaa päivällisillä ja hän huvitti seuruetta laskettelemalla monta hyvää sukkeluutta, ja muutaman vähemmän hyvän myöskin, vanhan luostarikirkon lapsellisista kristus-kuvista ja pyhimysmaalauksista. Naurettiin sydämen pohjasta, ja minä nauroin muiden mukana, sillä en kernaasti halunnut olla niin tahditon, että olisin pysynyt totisena seurassa, missä kaikki muut nauroivat. Vähitellen lähenimme ulko-ovea. Askeltemme ääni häipyi harmaisiin holveihin, jotka olivat suoneet suojaa ja varjoa niin monille sukupolville hartauteen vajonneita naisia ja miehiä. Nauru ja puheenporina vaikenivat hetkeksi, ja kylmä tuulahdus tuntui kirkossa. En tiedä miten se tapahtui, mutta minussa heräsi äkisti vastustamaton tunne siitä, että manalle menneet sukupolvet kylmästi ja voitollisesti hymyilivät sille sukukunnalle, joka nyt leikkii auringonpaisteessa.

Sellaisia ivanhymyjä on, jos suinkin mahdollista, varottava huomaamasta. Kaikki aikakaudet, kaikki rodut ja yhteiskuntaluokat ovat pitäneet toisiaan naurettavina ja huonoina — se on tunnettu asia — mutta itsesäilytysvaisto käskee meitä takertumaan nykyisyyteen ja satunnaiseen, panemaan painoa omilla huulillamme leikkivälle ivanhymylle ja olemaan näkemättä vastapuolueen; me muutoin helposti menetämme sen haaveen olemassaolomme tärkeydestä, mikä on välttämätön selkärankamme vahvana pysymiselle. On liityttävä johonkin puolueeseen. Muutoin voi helposti katsella itsensä sairaaksi tarkastelemalla universaalista ivanhymyä; on kuin olisi ihminen silloin saanut silmäänsä sirun Andersenin taikapeilistä.

Hammaslääkärin nauru oli siis tervettä ja viisasta.

Tervettä ja viisasta.

III

Välikohtaus.

Ajatusteni juoksu keskeytyi, kun yhtäkkiä kuulin lotjakipparin juoksentelevan kajuutankatolla Ja kiroilevan; hän kiroili todellakin jumalattomalla tavalla. Otin Bourget’in joka oli pudonnut lattialle, Ja nousin kannelle. Sumu oli hälvennyt, Ja aurinko loisti korkealla kuusenlatvojen yläpuolella; mutta hiekkasärkällä keskellä virtaa seisoi hinaaja-aluksen kapteeni kiroillen Ja vannoen — korkeamman virka-arvonsa mukaisesti — uskonnolliselta kannalta vielä hyljättävämmän kaavan mukaan kuin lotjamies. Virran vasemmalla rannalla seisoi kolme talonpoikaa naureskellen.

Olimme tietysti tarttuneet juuri sille hiekkasärkälle, jolla kapteeni seisoi kiroillen.

Asia ei oikeastaan hämmästyttänyt minua. Olin kuullut tällä kulkureitillä toisinaan niin tapahtuvan, ja ymmärsin heti, että nuo molemmat miehet oikeastaan vain kiroilivat luulotellakseen minulle ja molemmille matkatovereilleni, että jotain tavatonta oli tekeillä. Olihan asianlaita sitä paitsi hyvin luonnollinen. Pitkällisen poudan jälkeen oli virrassa hyvin vähän vettä, ja joenpohja, jonka muodostaa pehmeä, hieno hiekka, muuttaa sen lisäksi alinomaan muotoaan: ei tiedetä missä hietasärkkä milloinkin on, ennenkuin ollaan sillä.

Astuimme jotakuinkin levollisina maihin hiekkasärkälle, kiroilimme hiukan osoittaaksemme myötätuntoamme kapteenia kohtaan ja jätimme asianomaisten huoleksi irroittaa alus karilta.

Katselen maisemaa ympärilläni ja tunnen hyvin paikat. Olen kerran lapsena leikkinyt suven tämän saman virran rannalla, tämän virran, joka vierii kirkkaana ja sinisenä vihreitten vuorien välillä, ja rakastan tämän maiseman hiljaista yksitoikkoisuutta. Sillä minä nautin enin luonnon suuresta yhdenlaisuudesta; se tuottaa minulle suurimman levon. Rannikkomaisemasta ilman saaristoa, meri taustana; lakeudesta laveine näköaloineen ja varjoineen vainioilla, kun aurinko alkaa mennä mailleen; metsästä, jonka vehreys on tumma ja rauha syvä.

Ja täällä luonto on yksitoikkoista, yksinkertaisin, selvin piirtein. Kapeaan laaksoon virran rantamilla ovat ihmiset ahtautuneet, rakentaneet talojaan ja kyntäneet sarkojaan. Idässä ja lännessä kohoavat kukkulat jyrkin pengermin; niiden takana leviävät salot, rämeet, autiot lakeudet. Pohjoisessa tapailevat sumunsiniset tunturit taivasta. Ja etelässä… Etelässä on maisemassa suuri aukko, mistä osoitetaan auerta ja sanotaan: tuolla on mailma!

IV

Ukonilma.

Tunti on seurannut toistaan. Iltapäivä on käsissä, ja me olemme päässeet monta penikulmaa kauemmaksi pohjoiseen.

Noakin arkissa on kauhean kuuma. Ilma värisee helteessä; terva kansilautojen lomissa sulaa ja tarttuu jalkoihin; auringonsäteet pistävät valkeana hohtavasta raudasta tehtyjen tikarien tavoin.

Ilmassa on ukkosta.

Mahtavan Femtå-vuoren kiireellä, joka kohottaa linnamaiset, melkein rakennustaiteellisen säännölliset ääriviivansa puolisen peninkulmaa koilliseen, lepäilee raskaita orvokinsinisiä pilviröykkiöitä, tiukkaanahdettuja, taajoja, jykeviä laattoja, kerros toisensa päällä. Törmäpääskyset, jotka rakentavat pesänsä hiekkatörmiin rantamilla — läven toisensa viereen pitkiin riveihin — päästävät lyhyitä, pelokkaita piipahduksia ja lentävät niin alhaalla, että pyrstösulat kerta toisensa perästä liipasevat vedenpintaa.

Ja hiekkasärkällä vasemmanpuoleisella rannalla istuu yksinäinen varis rääkkyen rumasti.

Lehmänkellojen ääni tunkeutuu lotjan luo kaukaa ylhäältä, ja etäällä jyrisee jo ukkonen.

Pieni musta koira juoksentelee yksin ja rauhattomana rantaviertä nuuskien kaikille tahoille, häntä luimussa; toisinaan se pysähtyy ja katselee hädissään ympärilleen pelokkaissa mustissa silmissään outo kiilto; vihdoin se nostaa päänsä korkeutta kohden, kurottaa kaulaansa Ja ulvoo, ulvoo…

Mutta ukkospilven luomavarjo lähenee yhä laaksoa, ja vuoren juurella virta vierii tummana kuin muste.

Olemme päässeet siihen Femtå-vuoren juurella olevaan lauttauspaikkaan, missä hinaaja-aluksella on tapana laskea maihin uudistaakseen puuvarastoaan. Pieni laiha ruskea hevonen, joka vetää keltaisia kiesejä, ajaa juuri lautalle; sillä on pelästyneet silmät ja levottomat korvat Ja se säpsähtää jokaista kolinaa. Valkoinen salama leimahtaa, jyrähdyksen seuraamana… Samassa höyrypursi viheltää, pitkään, venyttäen, kimakasti… Hevonen hätkähtää, ajaja riuhtoo, huutaa, kiroilee…

Vihurinpuuska.

Ladonovi ylhäällä mäellä lämähtää kiinni, ja pari lehmää tulee juoksujalkaa kolisevin kelloin… Niiden kintereillä tulee pelästynyt lammaslauma, kulkusissa heleämpi ääni…

Myrskynpuuska on saavuttanut meidät. Sade vihmoo vedenpintaa, ja virralla kiitää joukko pieniä, jyrkkäharjaisia, mustanharmaita aaltoja. Salama seuraa salamaa, jyrähdys jyrähdystä ja sade kohisee koskena. Maisema on vajonnut tummanharmaaseen hämärään.

Hevonen alhaalla lautalla nousee takajaloilleen pystyyn ja hirnahtelee ja päristeleikse.

Mutta suurella kivellä vanhan kuusen naavaisten ja riipalla olevien oksien alla seisoo harmaa pukki katsellen tätä kaikkea kasvoilla kaikkein kivettynein ivallinen ilmeensä, ilmaisten mielipiteensä hevosen käytöksestä kerta toisensa perästä päästämällä tuon äänen, joka vanhan legendan mukaan on tulkittava näin; kas per-ha-na-a!

V

Kuolema.

Ilta on viileä ja kirkas.

Tuli loimuava auringonlasku, vuoristoseutujen räikeän värikarkelon hurja temmellys: verestynyttä punaista, joka värikylläisin juovin kutoutui oranssikelta-pohjalla olevaan kulta-ompelukseen, sillävälin kuin verkko ohuita kalpeansinisiä rihmoja ilmoja piirrellen asettui itäiselle taivaanrannalle, joka vaipui yhä syvemmälle tummenevaan sineen ja hämärään punasinervään.

Muutaman sekunnin kuluttua on kaikki lopussa. Voimainponnistusta seuraa väsymys. Voimakas punainen alkaa raueta, oranssivivahdusten syvävärinen mehu ehtyy ja kalpenee sairaaloiseksi ja vilpoisaksi viheriäksi. Käärmemäisesti kiemurrellen laskeutuvat usvahattarat laakson yli. Usvaa nousee ja alenee, mutta se valloittaa alati yhä uusia seutuja vuorenrintamilta. Jonkun harvan kerran repii heikko iltatuuli usvaan aukon: sen läpi paistaa läntinen taivas vielä viimeisen kerran, kalpeana ja viheriäisenä kuin pesty ruumis.

Tunnit vierivät.

Tihenevässä pimeydessä käy kulku virtaa ylöspäin, kuljetaan poukamasta poukamaan ja kaikki poukamat ovat toistensa näköisiä. Minusta tuntuu siltä, kuin olisi tämä jokimatka kestänyt ijankaikkisuuksia ja kuin pitäisi sen kestää yhtä monta ijankaikkisuutta vielä. En näe tällä tumman veden loppumattomalla maantiellä olevan mitään päätä.

Tahtomattani tulen ajatelleeksi muuatta tapahtumaa viime päiviltä. Olin ikävässä Hallsbergissä. Seisoin vaunun akkunassa katsellen vilinää asemalla. Katseeni pysähtyivät keski-ikäiseen mieheen, jolla oli tuollaiset sielukkaat ja elämän vaihtelevain kokemusten melkein tuskaisen tarkasti veistämät kasvot, jotka voivat vieraassa synnyttää äkkiä heränneen ja jälleen äkkiä unohtuvan halun päästä lähelle häntä, viekoitella häneltä hänen kokemuksiaan, tulla hänen ystäväkseen. Mutta hän nousi toiseen vaunuun ja minä unohdin hänet.

Laxå'ssa luullakseni hän jälleen palasi mieleeni. Siellä hän kannettiin vaunusta kuolleena, asetettiin sohvalle asemasillalla, ja hänen päänsä peitettiin harmaalla sadetakilla.

Väkeä kokoontui hänen ympärilleen. Sanomalehtienmyyjät pysähtyivät keskellä läksyänsä: Nisse, Kasper, Figaro…

Muuan lihava herra, jolla oli vahatut viikset, kulki ohi; hän oli juuri ottamaisillaan konjakkipullon ulster-päällystakkinsa povitaskusta. Hän jäi seisomaan… ja konjakkipullo kurotti kaulaansa taskusta…

Myöhään illalla pääsin Filipstadiin. Muuan terävänenäinen puolivillainen vanha herrasmies huusi korvaani, juuri kun ajoimme asemalaiturin viereen: meillä on tänään ruumis mukanamme junassa. Minä hätkähdin, vastenmielisesti yllätettynä; sillä puolittain itsetajuttomasti kuvittelin, että kuollut yhä vielä oli Laxån asemasillalla, harmaa sadetakki päänsä peitteenä.

Hänet oli siis siirretty tavaravaunuun ja tuotu määräpaikkaansa.

No, ihminen elää aikansa ja kuolee viimein; eihän se ole mitään varsinaisesti uutta. Seistään vihellellen Hallsbergin lippuluukulla, kun lunastetaan matkalippua; illalla tullaan perille Filipstadiin rahtitavarana. Sellaisen varalle tulee jokaisen olla valmistautunut; mutta on sopimatonta puhua siitä henkilölle, joka on tervehtymysmatkalla.

Ja jonka on ypöyksin vietettävä yö suuressa, autiossa hotellihuoneessa vieraassa kaupungissa.

— — Pimeys käy yhä syvemmäksi ja sumu taajenee. Menen kajuuttaan ja heittäydyn sohvalle. Pöydällä palaa unelias kynttilä. Makaan kauan valveilla ja mietiskelen kysymystä, voidaanko rautatiehallitusta lain mukaan pitää velvollisena maksamaan kuolleen perillisille matkustajamaksun ja rahtimaksun eroitusta Laxån ja Filipstadin välillä; löysin monta syytä myötä ja vastaan; viimein nukahdin sielussa tuskainen tunne siitä, että joku arvoitus oli jäänyt ratkaisematta. Kun heräsin, niin lotjamies seisoi vieressäni rytyyttäen minua käsivarresta.

— Olemme Likenäsin kestikievarin kohdalla. Emme sumun vuoksi pääse edemmäksi tänä yönä.

Kello on neljännestä vaille kaksitoista. Oli vielä kuljettava puolisen peninkulmaa. Jätin matkatavarani laivaan, nousin maihin ja kuljin lopun tietä pimeässä ja sumussa — tietä, jota olin kulkenut joskus aikoja sitten, lapsena.