KOLMAS NÄYTÖS.

(Sama huone kuin edellisissä näytöksissä).

ARMI (istuu pöydän ääressä, juoden kiireesti aamukahvia. Lopetettuaan, hän menee eteiseen oven luo katsomaan, mutta palaa heti takaisin). Ei vieläkään! Missä ihmeessä se "Uusi Aika" tänään viipyy? (Kävelee hermostuneesti edestakaisin huoneessa). Jos sittenkin olisi jotakin tielle tullut? (Pysähtyy.) Silloinhan minä olisin nolattu ja oikein surkealla tavalla. (Kävelee taas ja pysähtyy, kotvan kuluttua peräovelle kuuntelemaan). Nyt siellä joku juoksee portailla. Varmaan sanomalehtipoika. (Kuuntelee.) Hän! Hän! (Sanomalehti putoaa ra'osta eteisen lattialle). Siinä se on. Vihdoinkin! (Sieppaa lehden, juoksee takaisin huoneeseen ja aukaisee lehden vapisevin käsin). Oo! Tuossa! Jumalan kiitos! (Istuutuu leposohvalle ja silmäilee kiireesti, huudahtaen silloin tällöin, hypähtäen palkaltaan ja osoittaen kaikin tavoin iloisuutta). Ei ole hullumpaa! — Tietysti! — Mainiosti! — Erinomaisesti! Totta kai! — No. No! — Ihan paikalleen! — Suuremmoisesti! — Se nyt vielä puuttui! — "Ei kukaan ole ennen kuolemaansa onnellinen" — juuri niin, juuri niin. — (Vasemman puoliselle ovelle kolkutetaan). Sisään. Sisään.

EMMA (tulee). Kuulin, että jo kauan olette ollut ylhäällä, Neiti Kanerva.

ARMI. Niinkuin näette, rouva Nemlander, on huoneeni jo siivottu ja kahvinikin ehdin juuri juoda. Eipä muuten ole paljon nukutuksikaan tullut. Tuossa vain sohvalla olen loikonut koko yön.

EMMA. Voi voi! Arvaahan sen, neiti kulta, semmoisen odottamattoman tapauksen jälkeen.

ARMI. Niin, paljon olen miettinyt sitä asiaa. Ajatukset ovat pyörineet päässäni oikeana pyörremyrskynä.

EMMA. Kun en minä tullut teille eilen Valerianaakaan tarjonneeksi. Mutta ehkä minä nyt saan tuoda 30 tippaa? Se rauhoittaa niin sydäntä.

ARMI. Ei, kiitos, rouva Nemlander. En minä välitä. Kahvi tekee minuun saman virkistävän vaikutuksen.

EMMA. No, kuinka vain. Mutta te näytätte niin kalpealta ja väsyneeltä, neiti. — Onkos muuten jo lehdissä mitään mainittu tuosta tapauksesta?

ARMI. On. — tässä pitkät muistosanat vainajasta.

EMMA. Mitäs niissä sanotaan?

ARMI. Hyvää, paljon hyvää, pelkkää hyvää.

EMMA. Tietysti. Mitäs muuta voisikaan. Semmoinen herttainen mieshän hän oli.

ARMI. Ja etevä kirjailija.

EMMA. Niinkö siinä sanotaan?

ARMI. Niin… tietysti.

EMMA. Sen minä kyllä uskon. Vaikka en ole lukenutkaan hänen teoksiaan. Silmäni ovat viime aikoina yhä enemmän heikontuneet. En jaksa kaikkia lukea, neiti hyvä, enkä ostaa.

ARMI. Kukapa sitä jaksaisikaan nykyään kaikkea kirjallisuutta seurata.

EMMA. Niin, neiti, kun sitä ilmestyy niin äärettömän paljo ja niinkuin sanomalehdet arvostelevat, semmoista roskaa, semmoista roskaa! Minä en suinkaan puhu vainajasta, enkä herra Kalvasta, enkä teistä, neiti. Tehän myöskin olette kirjailijatar, minä tiedän sen.

ARMI. Läsnä olevat kuuluvat aina poikkeuksiin.

EMMA. Niin. — Matkustikos herra Kalpa sitte hakemaan ystävänsä ruumista?

ARMI. Tietysti. Häntä nyt odotankin tahi ainakin tietoja häneltä niin pian kuin suinkin. (Telefooni soi rouva Nemlanderin puolella).

EMMA. Anteeksi! Siellä kuului telefoni soivan. (Rientää vasemmalle).

ARMI. Jokohan olisi minulle? Mutta mistäpäin? (Kävelee odotellen edestakaisin).

EMMA (palaa) Neiti Kanervaa pyydetään telefoniin.

ARMI. Minua? (Aikoo juosta vasemmalle mutta pysähtyy.) Kysyittekö, rouva Nemlander, kuka se on?

EMMA. Se on mieshenkilö. Hän sanoi: Turpa, Turpa…

ARMI. Sanokaa sitte, etten ole kotona… etten ole tavattavissa, etten nyt voi tulla puhelimelle.

EMMA. No! Hyvä on. Minä sanon. (Menee jälleen vasemmalle).

ARMI (iloisesti lyöden kätensä yhteen). Turpainen! Sulhasmies! Jo näin varhain aamusella! Ei malta odottaa! Varmaan ei ole hänkään nukkunut koko yönä.

EMMA (palaa). Herra Turpa pyytää kuitenkin vielä kysyä, milloin hän saisi neitiä tavata, — tulla neidin luo?

ARMI. Milloin? En minä osaa sanoa. En minä tiedä.

EMMA. Niin no, mitäs minä sitte hänelle sanon?

ARMI. Sanokaa… sanokaa: päivemmällä… silloin kuin muutkin ihmiset käyvät toistensa luona.

EMMA. Mikä tunti se on? Eihän meillä täällä Helsingissä mitään visiittiaikaa ole.

ARMI. Onpas. Kyllä hän tietää, jos sanotte hänelle vain, että hän olisi niin hyvä ja tulisi tavalliseen visiittiaikaan.

EMMA. No, voinhan sen sanoa sitte. Neidilläpä on omat omituiset tapansa! Näkemiin nyt sitte, neiti Kanerva!

ARMI. Näkemiin, rouva Nemlander!

EMMA. Minun on vielä torillakin käytävä. (Menee vasemmalle).

ARMI. Tässä alkaa todella korvia vähän kuumottaa. (Taputtaa molemmin käsin korviaan). Mitenkähän tässä lopulta oikein selviydytään? (Yrittää ottaa sanomalehden). (Eteisen kello soi). Jokohan he ovat siinä? (Juoksee avaamaan ovea).

NOKKONEN (ilmestyy eteiseen hyvin hätääntyneenä). Hyvää huomenta, neiti Kanerva! Anteeksi, että teitä vaivaan näin kovin varhain! Saisinko minä teitä vähän puhutella?

ARMI. Tehkää niin! Käykää sisään!

NOKKONEN (heitettyään päällystakkinsa eteiseen). Pieni silmänräpäys vain!

ARMI (istuutuu). Istukaa, olkaa niin hyvä! Mistä on kysymys?

NOKKONEN (istuutuen myös). Olkaa niin hyvä ja selittäkää minulle se eilinen uutinen kirjailija Lehmuksen kuolemasta!

ARMI. Mitä tarkoitatte?

NOKKONEN. Nähkääs, kun Uutistoimisto tähän saakka ei ole saanut, huolimatta kyselyistään, mitään varmaa tietoa siitä, että kirjailija Lehmus olisi löydetty.

ARMI. Mutta levittihän lehtenne siitä eilen erikoissähkösanoman.

NOKKONEN. Se tapahtui juuri teidän tiedonantonne nojalla, neiti Kanerva.

ARMI. Sehän oli sitte kovin varomatonta teiltä levittää semmoinen kuolinuutinen tarkistamatta sitä.

NOKKONEN. Mutta, hyvä neiti, sitähän juuri kävin tarkistamassa teidän luonanne.

ARMI. Mutta, hyvä herra, minähän en ole mikään uutistoimisto.

NOKKONEN. Sehän olisi kamalata, jos tässä todellakin olisi tapahtunut erehdys.

ARMI. Päinvastoinhan se erehdys olisi kovin ilahduttava.

NOKKONEN. Ehkä teille, vaan ei minulle, ei lehdellemme. Sehän olisi kauhea skandaali.

ARMI. Eivätkös muut lehdet sitte tiedä siitä tapahtumasta mitään.

NOKKONEN. Siinähän se on, että ne ivallisesti kertovat meidän vain levittäneen tuon erikoissähkösanoman Adrianopolin kaatumisesta ja kirjailija Lehmuksen kuolemasta.

ARMI. Ovatko molemmat tiedot sitte väärät?

NOKKONEN. Ainakin on jo edellinen peruutettu.

ARMI. Toivokaamme sitte hartaasti, että jälkimäinenkin vielä peruutetaan.

NOKKONEN. Tämä häpeähän joutuu sitte kokonaan minun niskoilleni.

ARMI. Niin, ei suinkaan minun.

NOKKONEN. Mutta tehän olitte niin varma saamastanne tiedosta, neiti Kanerva. Mistä lähteestä se sitte oli kotoisin?

ARMI. Aivan yksityisestä, jota minulla ei ole oikeus enkä tahdo ilmaista. Sen luotettavaisuutta en voinut tarkistaa, mutta epäillä sitä en saattanut missään tapauksessa.

NOKKONEN. Näin ollen ei auta muu, kuin jäädä odottamaan lisätietoja.

ARMI. Niinkuin sanoin: odottakaamme parasta!

NOKKONEN. Ja lehtemme arvostelija kun jo ehti kirjoittaa muistosanatkin kirjailija Lehmuksesta!

ARMI. Siitä kiittäkää puolestani Herra Turpaista vilpittömästi! Niin kauniisti ei hän ole koskaan vielä kirjoittanut.

NOKKONEN. Olen varma, että hän suuttuu silmittömästi, jos kirjailija Lehmuksen kuolema osottautuu perättömäksi.

ARMI. Sen uskon minäkin. Kunpa hän ei vain tekisi itsemurhaa!

NOKKONEN. Sen tapaista on minulla itsellänikin edessäni.

ARMI. Älkää nyt toki, herra Nokkonen! Sehän olisi korvaamaton vahinko sanomalehdistöllemme.

NOKKONEN. Kyllä tämän jälkeen sanomalehtimiesurani on katkaistu, se on varma.

ARMI. Joutavia! Tuommoisia "ankkojahan" sanomalehdet laskevat lentoon melkein joka ikinen päivä. Kun ne ovat aikansa lentäneet, niin ne unhottuvat. Toivon, että niin käy tässäkin tapauksessa. Älkää sitä siis niin sydämelle ottako, herra Nokkonen!

NOKKONEN. Kiitän teitä myötätunnostanne, neiti Kanerva, mutta rauhaa minä en saa ennenkuin asia on selvä. (Nousee.) Pyydän vielä kerran anteeksi, että näin varhain tulin vaivaamaan.

ARMI. Ei mitään. Minä pyydän päinvastoin vieläkin, että jos jotakin saatte tästä asiasta kuulla, niin tuokaa tieto minulle heti. Olette tervetullut mihin aikaan päivästä tahansa.

NOKKONEN. Ja jos te, arvoisa neiti, saatte joitakin lisäuutisia, niin voisinko minä…? Vai kuinka olisi minun meneteltävä saadakseni heti ne tietooni?

ARMI. Voisittehan kyllä soittaa rouva Nemlanderin puhelimeen. Mutta näin arkaluontoisessa asiassa…

NOKKONEN. Tietysti, tietysti! Minä kyllä hyvin mielelläni käväisen täällä personallisesti milloin tahansa, kun niin suvaitsette.

ARMI. Tehkää niin hyvin!

NOKKONEN. Kiitoksia hyvin paljon! Näkemiin, neiti!

ARMI. Näkemiin, herra Nokkonen!

NOKKONEN (poistuu kiireesti).

ARMI. Poika parka! Minun on häntä ikäänkuin vähän sääli. Hän on kuitenkin tehnyt niin suuren palveluksen minulle, että minä kyllä mielelläni otan kaiken syyn niskoilleni, jahka aika tulee. (Ottaa jälleen sanomalehden, heittäytyy leposohvalle ja alkaa sitä lukea kovin hilpeällä mielellä. Kotvan kuluttua soi jälleen eteisen kello.) Siinä he ovat! Nyt se on varma. (Juoksee ovea avaamaan).

KALPA (tulee, matkalaukkua kantaen, eteiseen). Huomenta! Terveisiä Tuonelasta!

ARMI. No? Löytyikö kuollut?

KALPA (tulee palttoo päällä sisään). Tietysti! Elää ja voi hyvin.

ARMI. Minnekäs hänen jätitte?

KALPA. Tuolla istuu valtaoven edessä ajopelissä kuomin peitossa. Enhän minä uskaltanut, — te kun eilen niin ankarasti varoititte, — tuoda häntä tänne, ennenkuin olin käynyt katsomassa, saako hän tulla vai ei.

ARMI. Jos olisitte tulleet muutamia minuutteja aikaisemmin, niin olisitte törmänneet yhteen täällä Nokkosen kanssa.

KALPA. Täälläkö hän kävi? Näin hänen kadulla juoksevan kuin hullu.

ARMI. Tieto Eeron kuolemasta alkaa näyttäytyä perättömäksi. Mutta voitto on meidän. Tuossa on "Uusi Aika" ja risti Eeron muistosanojen yläpuolella.

KALPA. Siinähän saadaan sitte paikalla tuliaiset!

ARMI. Ja hyvät! Käykää hakemassa hänet pian tänne!

KALPA. En. Se on teidän tehtävä.

ARMI. Minun? Kuinka niin?

KALPA. Teidän, teidän. Se sopii teille paremmin. Menkää, menkää! Joutuun!

ARMI (ihmeissään). Minkäs yllätyksen te nyt olette minulle valmistaneet?

KALPA. Minkä kuollut valmistaa voi. Ei muuta. Joutuun nyt vain!

ARMI (heittää nopeasti jotakin päälleen). Ettehän te vain minulle konnankoukkuja laita? Varokaa silloin teitänne! (Rientää perälle).

KALPA (hänen jälkeensä). Tuokaa mies tänne nyt pian! (Ottaa, riisuttuaan päällysvaatteensa, sanomalehden, jota silmäilee, ja purskahtaa hillittyyn nauruun.) Niin sitä on kirjoitettava! — Sen minä ymmärrän! — Turpaisestahan on tullut Eeron paras ystävä.

ARMI (tulee juosten takaisin, molemmin käsin painaen suutaan naurua pidättääkseen).

EERO (seuraa hänen jälessään. Hän on puettu homsuiseksi vanhaksi tädiksi, jolla on vanhanaikuinen hattu päässä, kasvot harson peitossa ja puuhka kädessä). Saakeli vieköön tätä reisua!

ARMI (käsiään paukuttaen ja räjähtäen nauruun). Mainiosti! Erinomainen! Suurenmoinen!

KALPA. Olkaa toki hiljemmällä, kun on kuollut talossa!

ARMI (hoksaa yht'äkkiä, juoksee vasemmalle, katsoo sisälle ja panee sitte oven lukkoon). Ei ole hätää. Emäntä meni torille. Katsokaa, herra Kalpa, onko eteisen ovi oikein kiinni!

KALPA (tekee niin). Kiinni on.

EERO (Armille). Tämmöinen naamiaistäti minä nyt olen sinun armostasi.

ARMI. No, terve tuloa, rakas täti! Oikein minun täytyy suudella sinua. (Heittäytyy Eeron kaulaan ja suutelee häntä).

EERO. No, sainhan minä nyt ainakin palkinnon vaivoistani.

KALPA (syrjään). Mutta minä taisin jäädä ilman?

ARMI (Eerolle). Annas, kun minä ihaelen sinua oikein joka puolelta! (Pyörittelee Eeroa ja kiertää itse hänen ympärinsä).

EERO. Tämä taideteos on kuitenkin seppo Ilmarin ansiota.

ARMI. Niinkö? No, ihanhan minun pitäisi sitte teitäkin…

EERO. Suutele nyt kerta häntäkin!

KALPA. Niin, suudelkaa vain!

EERO. Pikimältään! Minä käännyn pois. (Kääntyy).

ARMI (suutelee Kalpaa). Noin! Te olette ansainnut tämän palkinnon, herra Kalpa.

EERO (kääntyy takaisin). Joko se on tehty?

KALPA. Sepä maistui! Kovin lyhyt vain.

ARMI. Mutta kuulkaa nyt, rakkaat lapset. Nyt alkaa vyyhden selvittäminen.

EERO. Sen saat sinä tehdä.

ARMI. Ja teenkin.

KALPA. Sillä me olemme tehtävämme tehneet. Näin vaivaloista matkaa ei tässä maailmassa tehdä.

ARMI. Saatan uskoa. Mistä tuon oivallisen puvun saitte?

KALPA. Jaa-a! Sanokaas muuta!

EERO. Kaikki on omaani, joka rimpsu. Seppo on ne minulle lahjoittanut.

KALPA. Ja minä ne ostin. Tuossa Tuonelan majatalossa oli viime kesänä asunut eräs vanha täti. Hän oli todellakin kuollut ja ylisille oli jäänyt tämä hänen juhlapukunsa. Sanoin tarvitsevani sen maatilalleni variksenpelättimeksi ja se myytiin minulle heti. Tänä aamuna pimeän ollessa, Eero, siihen puettuna, katosi ennen minua majatalosta ja suoritettuani laskun, seurasin minä häntä asemalle. Kukaan ei ole luullut muuta, kuin että minä matkustan vanhan fasterini seurassa. Ja näin saavuimme onnellisesti tänne, hänen komeutensa ja minä.

EERO. Hänen komeutensa olen minä.

ARMI. Minun täydellinen hyväksymiseni teille molemmille!

EERO. Joka merkitsee, että saan riisua yltäni tämän komeuden?

ARMI. Ei vielä, ei vielä. Ennenkuin poistun saadaksesi muuttaa pukua, on meidän luettava tämän päivän "Uusi Aika", se on omistettu sinulle, Eero. (Ottaa lehden).

KALPA. Ehdin jo vilaista siihen ja näin, että nimesi ja maineesi todellakin vihdoinkin ovat asetetut oikeaan arvoonsa.

EERO. Todellako? Sen en olisi uskonut tapahtuvan kuoltuanikaan.

ARMI. Mutta nyt saat sen vielä kuulla eläessäsikin omin korvin.

EERO. Lue se sitte, Armi! Seppo ja minä muodostamme taiteellisen ryhmän viereesi.

KALPA. Ja kuuntelemme mitä suurimmalla hartaudella.

ARMI (ottaa tuolin ja istuutuu keskelle lattiaa, Eeron ja Kalvan asettuessa kummallekin puolen häntä). Tässä on risti kuvasi yllä, Eero.

EERO. Minä huomaan sen. Tämä on ylen harvinainen tapaus.

KALPA. Totta tosiaan ei tapahtu monelle ihmiselle, että itse saa kuulla tässä maailmassa, mitä jälkimaailma hänestä arvelee.

ARMI. Vaiti nyt! Minä alan. (Lukee) "Surullinen velvollisuutemme".

KALPA. Kuuletko, Eero?

EERO (rykäisee). H-öm!

ARMI. "… surullinen velvollisuutemme on tänään piirtää risti sen nimen päälle, jonka tässä luemme".

KALPA. Nenäliinat esille!

ARMI. "Aivan odottamatta tulee meille tieto, että nerokas."

EERO. Älä hiidessä!

ARMI. Siinä sen kuulit!

KALPA. Alku on jo kovin lupaava.

ARMI. "… että nerokas kirjailijamme Eero Lehmus eilen on muuttanut manalan majoille".

KALPA. Kukas olisi uskonut!

ARMI. "Tämä kuolinsanoma on sitä valitettavampi, kun on syytä epäillä, että hän itse on päättänyt päivänsä".

KALPA. Eikös olekin mainio tyyli?!

ARMI. "… vieläpä elämänsä ja kirjailija-uransa parhaimmillaan, kukkeimmillaan ollessa".

KALPA. Kuinka liikuttavan kaunista!

EERO. En todellakaan olisi luullut Turpaista noin helläsydämiseksi.

ARMI "Vainaja oli syntynyt…"

EERO. Älä viitsi tuota lukea! Senhän tiedämme kyllä, milloin ja niissä.

KALPA. Ja sinun curriculum vltaesihän kyllä tunnemme. Ylioppilastutkintoa etemmäksihän et ole ehtinyt.

ARMI. Minä hyppään sitte niiden tietojen yli. Mutta tässä on joukossa hauskakin uutinen. Muudan sinun isoäitisi serkku kuuluu nuoruudessaan kirjoittaneen runoja ja hänestä otaksutaan runoilijalahjan sinuun periytyneen.

EERO. Kylläpäs Turpainen ottaa asian oikein perinpohjaisesti!

ARMI. Kun hyvä arvostelija ainakin!

KALPA. Joka saa maksun palstamitalta!

ARMI. Myöskin todistaa se arvostelijan suurta rakkautta vainajaa kohtaan, mikä ilmenee vielä seuraavasta. Kuulkaa! (Jatkaa lukemista). "Vainajan ensimäinen runokokoelma 'Hiirenkorvia', joka ilmestyi hänen tuskin vielä koulupenkiltä päästyään, osoittaa kyllä jossakin määrin kypsymättömyyttä, — eihän voikaan niin nuorelta runoilija-alulta täydellisyyttä odottaa. —"

KALPA. Eipä tietenkään!

ARMI. "… mutta sittenkin ilmenee siinä jo niin paljon todellista, omaperäistä runollisuutta, syvää, väärentämätöntä tunnetta ja niin ihmeteltävä muodon hallitsemiskyky…"

EERO. Ooo-ho?!

KALPA. Aivan toista, mitä hän tätä ennen on sinusta sanonut.

ARMI. "… että yksin tästä teoksesta päättäen saattoi Eero Lehmukselle ennustaa suurta tulevaisuutta".

KALPA. Mikä jo on toteutunut.

ARMI. "Esimerkkinä mainitsemme tuon viehättävän pikku runon 'Kissankellot', jonka sydämeen käyvät sanat suurimman säveltäjämme siivestäminä…"

EERO (rykäisee). H-öm!

KALPA. Oivallinen tyylikukkanen!

ARMI "… kaikuvat jokaisen kansalaisen huulilta".

EERO. Tuo lause kuulostaa niin ihmeen tutulta!

KALPA. Älähän toki! Minusta se kuulostaa niin tavattoman "omaperäiseltä", — tämä sana alleviivattuna.

ARMI. Kuulkaas nyt! (jatkaa). "Ei vähemmän onnistunut…"

KALPA. Onko se ruotsia?

ARMI. Siltä kuuluu.

EERO. Turpainenhan on käynyt Kuopion ruotsalaisen yhteiskoulun.

ARMI. "Ei vähemmin onnistunut ollut Eero Lehmuksen ensimäinen novellikokoelma 'Kuusen juurella'."

EERO. Jonka Turpainen itse aikoinaan pani pataluhaksi.

KALPA. Tempora mutantur eli suomeksi: niin ajat muuttuvat.

ARMI. "Mutta erittäin on muistettava hänen näytelmäesikoisensa 'Vipusen vatsassa', jossa tekijä astuu aivan uusia uria ja aukoo kauas-kantavia näköaloja vanhalle, ränstyneelle näytelmätaiteelle".

KALPA (Eerolle). Mitäs virkaveli siihen sanoo?

EERO. Sanon vain: sillä lailla!

ARMI. Turpaisparka siinä suorastaan kieltää vapahtajansa. Hän, joka tähän saakka on ollut tuon uuden suunnan verivihollinen!

EERO. Entä sitte? Uteliaisuuteni ei ole enää pysyä aisoissakaan.

ARMI (jatkaa). "Seurasi sitte erittäin sukkela ja henkevä huvinäytelmä 'Lorujen loppu', joka on käynyt jo klassilliseksi ja jäänyt pysyväiseksi Kansallisteatterimme ohjelmistoon…"

KALPA. Nyt maalataan jo kohta nimesi Aleksis Kiven ja Minna Canthin rinnalle Kansallisteatterin katsomon katonrajaan — näkymättömälle paikalle.

EERO (Armille). Annas tulla, annas tulla!

ARMI (jatkaa). "Mainitussa näytelmässä tekijä mitä purevimmalla tavalla, satiirin hienolla attikalaisella suolalla, ruoskii…"

KALPA. "Ruoskii — suolalla"! Jopas tuli pikkunen kömpelyys!

EERO. Kompastuuhan hevonenkin neljältä jalalta!

ARMI. "… ruoskii omituisia, mädänneitä kotoisia olojamme, antaen ansion mukaan, mutta silti kiitettävän ulkokohtaisesti, sekä oikealle että vasemmalle…"

EERO. Siitä tunnustuksesta kiitän sydämeni pohjasta.

KALPA. Nyt puhutaan romaaneistasi.

ARMI "Tämän lisäksi on vainaja kansalleen lahjoittanut."

KALPA "Se on totta. Tekijäpalkkiosi on suhteellisesti ollut kovin vähäinen."

ARMI "… kansalleen lahjoittanut koko joukon mieltäkiinnittäviä romaaneja…"

EERO. Ennen niitä sanottiin pitkäpiimäisiksi.

ARMI "… joiden aiheet ovat valitut mitä erilaisimmilta yhteiskunnan, sanottakoonpa suorastaan elämän aloilta, niin rikkaita ovat ne sekä sisällykseensä, että mielikuvituksen valtavuuteen nähden".

KALPA. Kuulittekos, hyvät ihmiset?!

EERO. Tuntuu kuin yht'äkkiä köyhästä suomalaisesta salokylän pojasta olisin muuttunut amerikkalaiseksi miljardööriksi.

ARMI. "Kaikkia suuren vainajan…"

EERO (rykäisee jälleen). H-öm!

KALPA (nopeasti). Kaupunginvaltuustolla tulee olemaan kova työ edessä löytääkseen sopivan paikan muistopatsaallesi, jota varten yli maan ulottuva kansalliskeräys viipymättä pannaan toimeen.

ARMI. Minä kiellän herra Kalvalta puheenvuoron. Te sitä väärinkäytätte.

KALPA. Minä olen vaiti. Olen puhunut.

ARMI. Minä jatkan. — "Kaikkia suuren vainajan teoksia on tässä mahdoton luetella, niin pitkä on niiden sarja: mainitsemme kuitenkin todellisina mestariluomina, 'standard works'."

EERO. Sitä vastasi ennen sana: "diletanttitekele".

KALPA. Juu!

ARMI. "… romaanit 'Kädestä kärsään' ja 'Suu säkkiä myöten' sekä viimeisen näytelmän 'Kuperkeikka', joka valitettavasti…"

EERO. Juuri arvostelijain armosta teki kuperkeikan.

ARMI. "… yleisön puolesta ei saanut osakseen sitä ymmärtymystä, jonka se olisi ansainnut…"

KALPA. Jesuiitta!

ARMI. "… mihin osaksi lienee ollut syynä myöskin se, vastoin tavallisuutta, puutteellinen esitys, jonka todistajina me, ikävä kyllä, Kansallisteatterissa saimme olla."

EERO. Voiko loistavammalla tavalla kumota kaikki, mitä ennen on sanonut?

ARMI. "Toivottavasti on jälkimaailma korjaava tämänkin vainajaa kohdanneen vääryyden".

KALPA. Siitä olen jo vakuutettu.

ARMI. "Eläessään harvoin oikein ymmärretään suuret nerot".

EERO. Joko taas?!

KALPA. Nyt se taitaa vähän liioitella.

ARMI. "Ei kukaan ole ennen kuolemaansa onnellinen. -ö -nen".

KALPA. Se on niin paljon kuin: Väinö Turpainen.

EERO. Tuo viimeinen lause ainakin sisälsi äärettömän totuuden.

ARMI. Mutta viimeisen edellisessä hän todellakin ampui hiukan yli maalin. Se tekee kiusallisen vaikutuksen.

KALPA. Se voi vaikuttaa, että yleisö alkaa epäillä koiruutta tämän takana.

ARMI. Sen johdosta olisin valmis antamaan Turpaiselle rukkaset.

EERO. Mitä sanoit?

ARMI. Eikös herra Kalpa ole sinulle puhunut, miten olen saanut Turpaisen kirjoittamaan sinusta nämä muistosanat?

EERO. Ei.

KALPA. Minä olen noissa asioissa kovin varovainen.

ARMI. Kun olit kuollut, kosi Turpainen minua silmänräpäyksessä ja minä lupauduin…

EERO. Myöskin silmänräpäyksessä?

ARMI. Kun asia ei sietänyt lykkäystä. Ehdolla, että hän asettaa nimesi ja maineesi oikeaan arvoonsa.

KALPA. Mikä on nyt tavallaan tehty.

EERO. Mutta kuitenkin niin, että hänen täytyy saada rukkaset.

ARMI. Siihenhän on kaksinkertainen syy. Kuolleista heräämisesi ensimäinen.

KALPA. Se kai hyvinkin pian jo tulee yleisön tietoon?

ARMI. Nokkonen onkin jo käynyt tänään täällä lehtensä uutista tarkistamassa. Oli kuin tulisilla kekäleillä, kun oli syytä epäillä, että oletkin vielä elävitten joukossa.

EERO. Sitte kai on Turpainenkin kohta täällä.

ARMI. On jo kerran soittanut ja pyytänyt päästä morsiamensa puheille. Hän tulee.

EERO. No, Armi, nyt en minä tahtoisi olla sinun housuissasi!

KALPA. Enkä minä!

ARMI. Olkaa huoleti, kyllä tästä selviydymme. Ensimäiseksi on kuitenkin rouva Nemlanderille selvitettävä, ettet olekaan kuollut.

EERO. Joudu, joudu sitte!

ARMI. Sen saat itse tehdä. Minä pyydän hänet tänne.

EERO. Hulluko sinä olet?! Hänhän säikähtyy niin, että kuolee minun sijassani.

KALPA. Sen minäkin uskosin.

ARMI. Kuule nyt, Eero! Sinähän et olekaan sinä, vaan oma fasterisi tahi musterisi niinkuin matkalla olit herra Kalvan.

EERO. Voi, sun ilvettäsi!

ARMI. Harso silmillesi vain! Rouva Nemlanderhan lisäksi on hiukan heikkosilmäinen. Hän kai on jo torilta palannut. (Avaa vasemmalle vievän oven.) Me tulemme heti. (Menee vasemmalle.)

EERO (valmistaikse). Tämmöistä ilveilyä minä en ole koskaan vielä nähnyt!

KALPA. Saatikka semmoista itse näytellyt!

EERO (istuutuu vakavasti). Olla noiden naisten kanssa tekemisissä!

KALPA. Jopa narrattavana! — Taitavat tulla. Istu paikoillasi nyt.

EERO. Istunhan minä.

KALPA. Ja koeta, osaatko vanhaa tätiä niin näytellä, että saat hyvän arvostelun huomisissa lehdissä!

ARMI (palaa, vetäen rouva Nemlanderia kädestä perässään). Tulkaa, tulkaa, rouva Nemlander! Herra Kalpa on jo palannut.

EMMA (tullen sisään). Hyvää huomenta, Herra Kalpa!

KALPA (tervehtien). Huomenta, rouva Nemlander! Ja terveisiä paljon!

ARMI. Ja tässä pyydän saada esittää herra Lehmuksen tädin, joka tuli herra Kalvan kanssa. (Esittää). Neiti Hyppönen — Rouva Nemlander.

EMMA ja EERO (kättelevät toisiaan, Eeron niiata hypähdellessä,)

EMMA. Terve tuloa, neiti… Mikä se oli?

EERO (muuttuneella äänellä). Hyppönen, Hyppönen.

EMMA. Neiti Hyppönen… Olkaa hyvät ja istukaa!

ARMI. Niin, tehkää hyvin ja istukaa, hyvät vieraat.

KAIKKI (istuutuvat).

EMMA. Te olette siis herra Lehmuksen täti, neiti Hyppönen?

EERO. Niin, rasteri eli täti isän puolelta.

EMMA. Niin läheinen sukulainen! Yhtäläisyyttä on paljon äänessä.

EERO. Ihanko totta?

EMMA. Näköni on hiukan heikko, mutta minusta tuntuu, kuin sukulaisuutta huomaisi ulkomuodossakin paljon.

EERO. Sehän on kovin hauska kuulla. Minä olen kuitenkin jo vanha.

KALPA. Sitä ei suinkaan voi sanoa. Eikö totta, rouva Nemlander?

EMMA. Ei, ei juuri.

ARMI. Kauneus on Neidillä säilynyt oikein hyvin.

EERO. Kuinka neiti nyt imartelee! Kiitoksia nyt joka tapauksessa komppelimangista! (Nousee ja niiaa).

KALPA. Ainakaan ei nyt voi huomata yhtään ainoata ryppyä.

EERO (korjaten harsoa silmiensä eteen). Onneksi niitä ei olekaan. Elämäni kun tähän asti on ollut niin surutonta.

EMMA. Mutta nyt sattui semmoinen surullinen tapaus hyvä neiti Hyppönen.

KALPA. Meillä on kuitenkin mukanamme hiukan rauhoittavia uutisia, rouva Nemlander.

EMMA. Mitä uutisia? Minkälaisia?

ARMI. Rouva Nemlander ei ole vielä kuullut, ettei tuo "Uuden Ajan" levittämä tieto olekaan aivan luotettava.

EMMA. Kuinka niin? En ole kuullut.

EERO. Siinä on varmaan tapahtunut joku ikävä erehdys, rouva Nemlander.

EMMA. Olisiko se mahdollista? Sehän olisi kovin suuri ilosanoma.

ARMI. Niinkö? Olisiko rouva Nemlander tyytyväinen, jos herra Lehmus palaisi vielä takaisin?

EMMA. Hyvin, hyvin tyytyväinen. Minä rakastin sitä poikaa niin paljon. Niin herttainen, hyväluontoinen, kunnon poika!

EERO. Sehän on minun kovin hauska kuulla, rouva Nemlander.

ARMI ja KALPA. Ja meidän myös, rouva Nemlander.

EMMA. Tosin hän oli hieman huolimaton raha-asioissaan, mutta sen minä kyllä annoin anteeksi.

EERO. Semmoisiahan ne kirjailijat taitavat vähän olla kaikki, eikö niin? (Kääntyen Kalvan ja Armin puoleen).

ARMI. Usein olojen pakosta.

KALPA. Minä luulisin, että se on panettelua.

EMMA. No, no, eivät ehkä kaikki. Sen minä myönnän. Herra Kalpa on koettanut tovereitaankin auttaa.

KALPA. Niin että rouva Nemlander ottaisi herra Lehmuksen luokseen jälleen, jos…?

EMMA. Tietysti, tietysti… avosylin. Vieläpä suutelisinkin häntä päälle päätteeksi.

EERO (nousten ylös ja paljastaen kasvonsa). Tehkää niin! Tässä hän on.

EMMA (kirkaisten). Taivas siunatkoon! Mitä ilvettä tämä on? Mitä tämä merkitsee?

ARMI. Suudelkaa nyt ensin niinkuin lupasitte!

EMMA. No, sen minä teen. (Halailee ja suutelee Eeroa). Terve tuloa takaisin!

KALPA. Tämä on se suuri sanomalehtiankka ja elävä esimerkki sielujen vaelluksesta.

EMMA. Kylläpä ne sanomalehdet todellakin jo osaavat liioitella ja panna omiaan!

EERO. Kärpäsestä tekivät härkäsen! Siitä, että tuuli vei minun hattuni järveen, olivat heti jo valmiit hautaamaan minut.

EMMA. Mutta minkäs tähden Eero sitte on tuollaisessa puvussa?

ARMI. Tämä kaikki on oikeastaan minun ansioni, rouva Nemlander. Mutta nyt on minulla niin monta rautaa vielä tulessa, että sen selittäminen teille on jätettävä toiseen kertaan. (Eteisen kello soi.) Kas niin! Siinä onkin varmaan jo vieras, jota odotan.

KALPA. Ehkä minä näin ollen saan tulla teidän puolellenne, rouva Nemlander, siksi aikaa kuin neiti Kanerva ottaa vastaan vieraansa?

EMMA. Tehkää niin hyvin!

ARMI. Herra Kalpa saakin sitte kertoa teille kaikki, mitä tietää tästä asiasta. Sehän ei ole enää mikään salaisuus.

KALPA. Hyvä on! Mennään, rouva Nemlander! (Menee vasemmalle).

EMMA. Mennään! Mutta eikös neiti Hyppönen tule myös?

ARMI. Ei. Neiti Hyppönen saa jäädä.

EMMA. Herra Jesta! Sehän onkin Eero. Olen tässä jo ihan sekaisin. (Menee myöskin vasemmalle. Uusi, voimakkaampi soitto eteisessä).

ARMI. Sillä on kiire. Mutta odottakoon!

EERO. Entäs minä? Minnekäs minut panet?

ARMI. En minä enää viitsisi sinua tätinä esittää.

EERO. Eikä ole aikaa mulla pukuakaan muuttaa.

ARMI. Mene tuonne vuoteellesi loikomaan! Minä vedän verhot eteen.

EERO. Se on ainoa keino. Näkemiin! (Tekee niin ja Armi vetää verhot eteen).

ARMI. Noin! Ole hiljaa kuin hiiri siellä nyt, vaikka kuulisit mitä tahansa! (Juoksee aukaisemaan eteisen ovea.) Anteeksi, rakas ystävä!

TURPAINEN (tulee eteiseen). Ellen olisi kuullut olevasi kotona, olisin jo mennyt pois. (Riisuu päällysvaatteensa).

ARMI. Minulla oli täällä niin kiire laittaa kaikki kuntoon. Sisään, pyydän!

TURPAINEN (joka on puettu pitkään mustaan takkiin, kukka napin lävessä, ja jolla on silkkihattu sekä hansikkaat kädessä, tulee sisään). No, hyvää huomenta!… (Kättelee Armia ja kurottaa samalla päätään kuin suudellakseen häntä).

ARMI (Kääntää päänsä syrjään). Sittemmin! Vähä myöhemmin!

TURPAINEN. Taaskin! Oletko tyytymätön?

ARMI. Päinvastoin. Erittäin tyytyväinen.

TURPAINEN. Miksikäs sitte? Ajattelin, — kun en tuonut kukkasia tänään?

ARMI. Ai, kiitos niistä! Ne eilisethän ovat vielä ihan tuoreina tuolla vesikannussa. — Istukaamme! (Istuutuu leposohvalle).

TURPAINEN (panee hattunsa pois ja istuu Armin viereen). En malttanut olla soittamatta sinulle. (Aikoo tarttua Armin käteen, mutta tämä vetää sen pois ja väistyy etemmäksi.) Miksikä olet noin omituinen, Armi kulta?

ARMI. Rouva Nemlander voi tulla. Ja kihlauksemmehan ei ole vielä julaistu. Niin, minä en mitenkään silloin voinut tulla puhelimelle.

TURPAINEN. Olisin niin mielelläni jo varemmin tullut luoksesi. Saadakseni sitte ajan kulumaan menin ensin parturille.

ARMI. Onkos mitään kuulumisia ulkoa? Herra Nokkonen kun on ollut niin hädissään tuon eilisen tapauksen johdosta.

TURPAINEN. En ole kuullut enkä tavannut ketään. Onko Nokkonen käynyt täällä?

ARMI On. Uutistoimisto kuuluu epäilevän, tokko "Uuden Ajan" levittämässä tiedossa ollenkaan on perää.

TURPAINEN (hypähtää istualtaan). Se ei ole mahdollista! Se ei ole mahdollista! (On kovin hämmästyneen ja nolon näköinen.) Ei, ei. Sinä lasket leikkiä, Armi. Eikö totta? Sinä vain turhaan pelottelet minua.

ARMI. En, en. Päinvastoin iloitahan meidän pitäisi siitä, jos meidän nerokas, suuri kirjailijamme, joksi häntä kirjoittamissasi muistosanoissa nimität, vielä olisi hengissä ja voisi lahjoittaa kansalleen monta mielenkiintoista teosta.

TURPAINEN (on pitkän aikaa kuin mykkä aivan). Totta puhuen, minä en tiedä, mitä sanoa. Sinä olet kovin myr… tuota, leikkisällä tuulella tänään, Armi. Sehän on mahdotonta. Nythän minä muistan: "Uuden Ajan" erikoissähkösanomahan perustui juuri sinun antamiisi tietoihin.

ARMI. Sehän se on huolestuttavaa, jos ne ovat näyttäytyneet perättömiksi.

TURPAINEN (aivan suunniltaan). Silloin… silloin… silloinhan on kaikki mennyttä, Armi?!

ARMI. Paitsi Eero Lehmuksen elämä ja kirjailijanimi, jotka ovat pelastetut.

TURPAINEN (hätääntyneenä). Minä, minä… Minun täytyy mennä. Minun täytyy käydä kuulustelemassa. (Ottaa hattunsa.) Minä tulen niin pian kuin suinkin takaisin. (Eteisen kello soi).

ARMI. Siinä on varmaan herra Nokkonen.

TURPAINEN. Häneltä kai saamme nyt kuulla asian oikean laidan.

ARMI. Niin, niin. Odottakaa! (Menee aukaisemaan eteisen oven). Niin onkin! Herra Nokkonen!

NOKKONEN (tulee palttoo päällä sisään). Hyvänen aika, hyvänen aika, neiti Kanerva! Herra Lehmus elää! Herra Lehmus on elossa!

ARMI. Jumalan kiitos!

TURPAINEN. Piru hänet periköön!

ARMI (Nokkoselle). Mistä te sen tiedätte?

TURPAINEN. Niin onko se nyt sitte varma? Senkin uutisten laittaja!

NOKKONEN. Ikävä kyllä se on varma. Henkilöt, jotka häntä tuntevat ja joihin voi luottaa, ovat nähneet hänet ilmielävänä vielä tänä aamuna Lohjalla, jossa hän kuuluu olleen, luultavasti, karhujaan paossa, koska oli valepukua käyttänyt.

TURPAINEN. Seitsemän kertaa sitte piru hänet periköön!

ARMI. Anteeksi, anteeksi, hyvät herrat, minun täytyy ehdottomasti ruveta puolustamaan herra Lehmusta.

NOKKONEN. Sallikaa minun, neiti Kanerva, ensin tehdä teille pieni kysymys.

ARMI. Tehkää hyvin!

NOKKONEN. Tehän ensin annoitte minulle tuon varman tiedon, että herra Lehmus oli löydetty.

ARMI. Kyllä. Sitä en kiellä. Siinä pysyn vieläkin.

NOKKONEN. Kuinka niin? Mitä se merkitsee?

TURPAINEN. Mitä? Mitä? Nyt en minä ymmärrä mitään. Olisiko sittenkin…?

ARMI. Ehkä minä nyt saan kutsua herra Kalvan todistajaksi tässä asiassa, herra Nokkonen? Hänhän oli läsnä täällä, kun eilen kävitte minua haastattelemassa. Hän on täällä rouva Nemlanderin puolella parastaikaa.

NOKKONEN. Olkaa niin hyvä! Pyytämällä pyydän!

TURPAINEN. Hauska tulee olemaan todellakin kuulla.

ARMI (menee ja aukaisee vasemmalle vievän oven). Herra Kalpa, olkaa hyvä ja tulkaa tänne!

KALPA (tulee ja kumartaa).

TURPAINEN ja NOKKONEN (vastaavat kumarrukseen).

ARMI. Herrathan tuntevat kaikki toisensa?

KALPA, TURPAINEN ja NOKKONEN. Kyllä, kyllä, kyllä.

ARMI. Pyydän saada kysyä teiltä, herra Kalpa: minähän vakuutin eilen herra Nokkoselle, että kirjailija Lehmus on löydetty.

KALPA. Aivan niin. Kieltääkös herra Nokkonen sen?

NOKKONEN. En suinkaan.

ARMI. Kuitenkin käsititte te, herra Kalpa, sekä teidän jälessänne herra Nokkonen sanani niin, kuin herra Lehmuksen ruumis olisi löydetty.

KALPA. Minä tunnustan väärinkäsitykseni.

NOKKONEN. Mutta te ette sitä väärinkäsitystä oikaissut, neiti Kanerva? Ettehän?

ARMI. En.

NOKKONEN. Ja miksi ette?

ARMI. En ehtinyt, teillä kun oli niin kauhea kiire saada kirjailija Lehmus hengiltä.

TURPAINEN. Mikä katala juoni!

NOKKONEN. Oikea skandaali!

ARMI. Jos teitä haluttaa, hyvät herrat, niin kernaasti saatte syyttää minua. Minä otan niin kovin mielelläni tuon väärinkäsityksen niskoilleni.

TURPAINEN. Mutta tämähän ei ole viaton väärinkäsitys enää, vaan tahallinen rikos.

ARMI. Kutsukaa sitä miksi tahansa! Te, herra Turpainen, yrititte hakea muka loukatun kunnianne takaisin siltä, jonka nimi ja maine teidän kynänne kautta oli tahrattu. Minun on kuitenkin onnistunut saada teidät asettamaan Eero Lehmuksen nimi ja maine oikeaan arvoonsa ja siitä palveluksesta teitä kiitän vilpittömästi.

KALPA. Siihen minä sydämestäni yhdyn.

NOKKONEN. Mikä katala juoni!

TURPAINEN. Oikea skandaali!

NOKKONEN. Ja tämäkö minun piti saada palkinnoksi siitä uutisesta, jonka tänään juuri Senatista sain ja jonka ai'oin teille kertoa?

TURPAINEN. Mikä se on? Mikä se on?

NOKKONEN. Että hallitus on päättänyt tehdä korkeimpaan paikkaan esityksen kolmentuhannen markan eläkkeen myöntämisestä kirjailija Lehmukselle.

ARMI ja KALPA. Aaa!

TURPAINEN. Se vielä puuttui!

EERO (joka on puoleksi riisuutunut naispuvustaan, vetää verhot auki, seisoen vuoteella, josta sitte hyppää maahan). Siitä uutisesta en malta olla tulematta itse teitä kiittämään, herra Nokkonen.

NOKKONEN ja TURPAINEN (peräytyvät hämmästyneinä toiselle puolen huoneita, tehden toisilleen vihaisia eleitä).

EERO (ojentaa kätensä Nokkoselle, joka ei tartu siihen, vaan kätkee molemmat kätensä selän taa). No, sallikaa teitä sitte kiittää, herra Turpainen, kauniista muistosanoistanne. (Ojentaa kätensä Turpalselle, joka myöskään ei tartu siihen, vaan kätkee kätensä selän taa.) Vai niin?! Minä tarjoan sovinnon kättä, mutta… taitaapa sittenkin vielä olla odotettavissa kunnianloukkausjuttu.

TURPAINEN (katkeran pilkallisesti). Sekin olisi jo teille, herraseni, nyt liian suuri kunnia. (Kääntyy poispäin).

KALPA (iloisesti nauraen). Victoria!

ARMI (joka sillä välin on noutanut vesikannusta Turpaisen hänelle antaman kukkaskimpun, ojentaa sen Eerolle). Päinvastoin, Eero, sovinnoksi on herra Turpainen tuonut nämä ihanat ruusut, jotka minä pyydän saada hänen puolestaan ojentaa sinulle onnitellakseni sinua tänä suurena ilon ja riemun päivänä. (Tekee samalla syvän, siron kumarruksen).

EERO (ottaa juhlallisesti kukat vastaan). Minä kiitän sydämestäni onnittelusta, mutta nämä ihanat ruusut pyydän saada kunnian palauttaa niiden jalomieliselle tuojalle. (Tekee samalla syvän, siron kumarruksen ja ojentaa kukat Turpaiselle).

TURPAINEN (sieppaa ne häneltä). Olisi todellakin vahinko jättää ne tänne. Sillä luuletteko te, että muut kuin itserakkaat kirjailijat uskovat todeksi sen, mitä noissa ennenaikaisissa muistosanoissa kirjoitin. (Pilkallisesti nauraen Armiin päin). Hah-hah hah-hah! Pelkkää ivaa se oli, ei muuta. — Kun sen nyt olen saanut sanotuksi, niin lähden. (Nokkoselle). Tulkaa!

NOKKONEN (nauraen). Se oli hyvin! Mennään. (Marssivat eteiseen).

ARMI (eteisen ovella Turpaisen jälkeen). Ja luuletteko te, että kukaan rehellinen ihminen enää uskoo tuommoista julkisen sanan palvelijaa kuin te olette. Menkää! (Osoittaa ulos. Naurua).

EERO. Ja te, herra Nokkonen, julaiskaa heti lisälehti siitä, että minä elän! (Uusi naurun rähäkkä).

TURPAINEN ja NOKKONEN (poistuvat eteisestä, paiskaten ulko-oven kiinni).

ARMI ja KALPA (iloiten Eeron ympärillä). Victoria! Victoria! Voitto on sittenkin meidän.

EERO. Voineekohan vain tuohon Nokkosen uutiseen nytkään luottaa?

KALPA. Odotas! Minä soitan Kirkollisasiaintoimituskuntaan ja kysyn. (Juoksee vasemmalle).

ARMI. Kyllä se on varminta.

EERO. Olisi se onnenpotkaus meille, jos se olisi totta.

ARMI. Ja kunnia Kaunokirjailijaliitolle, joka tuon esityksen teki.

EERO. Ja samalla meidän aatteittemme voitto viheliäisistä arvostelijoistamme. Jos vain lopulta Senatin esitys saa vahvistuksen "korkeimmassa paikassa", niinkuin sanotaan?

ARMI. Ethän sinä "Voima"-liitossa ole mukana ollut tahi muuten valtiollisesti ole epäluotettava?

EERO. En, tietääkseni, — ikävä kyllä.

KALPA (palaa). Totta on! Totta on! Ei ole epäilemistä enää.

EMMA (tulee hänen jälessään). Mikä ihmeen ilo täällä on? Herra Kalpa sanoi, että tulisin sisään.

ARMI. Niin, tulkaa ja iloitkaa kanssamme!

KALPA. Onnitelkaa neiti Hyppöstä! Hän saa valtion eläkkeen.

EERO. Niin, täti, kaksisataa viisikymmentä markkaa kuussa, Eikös se ole hyvä?

EMMA (halaillen Eeroa). Valtionko eläkkeen? Niinkö paljon?! No, toivotan onnea. Sydämestäni iloitsen.

ARMI. Hallitus näkyy välistä käsittävän asiat paremmin kuin jotkut muut.

KALPA. Kost' Jumala sitte sillekin ansion mukaan!

EERO (ottaen Armin kainaloonsa). Siellä yläilmoissa, nähkääs, aavistettiin, että meillä oli aikomus perustaa Tuusulan järven rannalle oma koti.

EMMA (taputellen Armia ja Eeroa). No, onnea, onnea! Ja pitkää ikää! Eero tulee varmaan elämään sadan vuoden vanhaksi, koska hänet näin jo elävänä tahdottiin haudata.

KALPA. Mutta, minnekäs minä raukka joudun? Ei rouva Nemlander taitaisi minusta huolia?

EMMA. Olkaa vaiti! Minä, vanna leski.

KALPA. Sitähän minäkin! Minä olen niin huono vuokranmaksaja, ettei minusta olisi teille kunnolliseksi vuokralaiseksikaan.

ARMI. Herra Kalpahan on maksanut vuokraa täällä Eeronkin puolesta.

EERO. Senpä tähden viemme sinut, seppo, sinne Tuusulaan ottopojaksemme.

ARMI. Ja kirjailemme siellä ahkerasti kaikki yhdessä.

(Esirippu).

Loppu.