VÄINÄMÖISET.[12]

VÄINÄMÖISET.[12]

"Väinämöiset — mikäs se on?" Se on tähti taivoisessa, Seulaisten pieni sikeri, Virsu vanhan Väinämöisen, Jok'on ilmassa, iässä, Otavasta oikeesehen, Rajalla Linnun-ratojen. Siinä kiiltääpi kitisee Sätehellä seihtemällä, Tuhannella tuikkarella Viskoitteloo valkiansa Tännek tuonnek taivoisehen.

Ukko vanha Väinämöinen Heittiin pitkin pientarellen, Maito-heinillen makoomaan. Vuohen-kukat vuoteheksi, Lehmän-kielet liepeheksi, Apilat peän-alaksi. Leivoiset ne lentelivät, Virsiänsä viruttivat Ukon korvissa koreesti. Käki kukkui kuulusasti, Onnen-kukko kuusikosta Luki satoja sanoja.

Väinämöinen, vanha-miesi Vetjusteliin väsyksissään Päivän-paisteessa parraassa, Kuumahassa kuun-valossa. Etelätär, neito nuori, Laskiin päivän-laskennolta, Lännestä tähän lähättiin, Hänen suutaan suikutteli, Hänen leukojaan likisti. Kukat hiljan kuiskuttivat, Heinät hiljan heiluttivat, Hyssytti häntä hyvästi.

Ukko vanha Väinämöinen Nukahtipa nurmen peällä, Uupui suloiseen unehen. Näki unta viisi vuotta, Seihtemettä sitä selitti. Unessaan Ukko käveli Taivaan pilviin piirtä myöten, Witojen tähtiin tietä myöten Kulki pitkin kuun kujasta, Kantavansa kanteleensa Tuonnek Otavan ovillen, Pohjos-tähen porstuvillen, Sauvan Aaroisen salihin.[13]

Tullessaan tuonnek tuloovat Ruomin muinoisat Runojat, Troijan soan-toimittajat, Uhoimmat soiton-urohot Tunkeksivat tämän ympäir. "Laula veikkonen vähäisen Teijän moasta maistiksemme, Koitteheksi teijän kielen! Laula, laula Väinämöinen, Hyräile hyvä Isäntä Niitä soittoja somia, Joita lauletaan Lapissa, Soitettaneen Suomenmoassa!"

Ukko vanha Väinämöinen Kauan ensin kainusteliin,[14] Ujosti näitä Uroja; Siitten otti kanteleensa, Vasemmalla käsi-varalla Peästi vyönsä vyötäisiltään, Peästi helmat helppoisilleen, Tuuleen hameensa hajotti. Siitten hieroi kämmeniään, Kämmeniään, kymmeniään: "Soitammahan sortaammatak, Laulammahan lakkaammatak, Iloksi näiten Isänniin Näiten miesten mieleheksi!"

Siitten rupeisi Runoillen, Laulujansa lasketteli — Lauloi päivät peättämätäk, Lauloi yötä yöttymätäk, Kolmet päivee perättäin Soitti soittoja soreita.

Väinämöisen soiteltua Tàhet tansi taiwahalla, Kuu se kuuntel' pilven peästä, Nauroi taivahan navalla. Kuin hään lauloi lauat heilui, Taivaan-parret parkaisivat, Vinkuivat tuulen-vihinät. Kuin hään soitti sormillansa, Peukaloillansa peuhaisi, Itki ite Ilmarinen, Vuolankoinen Vuoren-ukko Vetiin vatsan-veänöksissään, Ähmäröiset ähkäilivät, Voiperoiset voihkailivat Tästä soitosta somasta, Näistä lauluin-laitoksista.

Jo päiväntenä kolmantena Rupeis Ukko Väinämöinen Vasta parraaita panemaan, Silloin laulujaan lateli, Kajahutti kanteletta, Jotta kielet kiljaisivat, Eänet kaikki ärjäisivät, Parkuisivat joka paikka. Päiväntenä kolmantena Ennen Kukon kuulumatak, Päivän nuoren nousematak, Rupeematak oamu-ruskon, Lasketteli laulujansa, Kaikkiin sakeemmat sanansa, Jotta Hiijet himmenivät, Taivaan vallat vapisivat, — Lumohutti ite Luojan.[15] — —

Silloin soitti soitumellaan, Kantelellaan kaikutteli, Jotta rauat raukenivat, Vasket vaipui kanteleesta. Lauloi kaikki kanteleensa Paljaaksi tähti-säteeksi, Lauloi kielet kanteleessa Paljaaksi päivän-paisteeksi, Lauloi naulat kanteleessa Paljaaksi kuun-kuumeeksi. Soitti kynnet kynsistänsä, Soitti suonet sormistansa, Käsistänsä liha-keäpet — — — — — — —

Siinä muinot, muhkiammat, Virren-sepät viisahammat Seisoivatten säikähtyneet Tämän yhen ympärillä. Kaikki ihmitti isosti, Mainittivat tätä miestä Heijän parvesta parraaksi, Sukaksi heijän suvusta. Kukin kahto kummahaksi Tätä Suomen soittamusta, Käyttämistä meijän kielen.

Eipä tainut Orpheus-kaan, Eikä Ossian osanut Parempia pannaksensa, Rueta hänen rinnallen Kieliin peälle kilvoitella, Virren-töillen työskentellä. Runottaret, Laulattanet,[16] Pindin piijat Soitottaret, Eivät hyökään vielä nähneet Eikä taivaassa tavaneet Kauniimpia kanteleita, Koreempia soiton-koneita.

Ite Homerus ihastui, Ihastui ja ihmetteli Tätä Poikoo Pohjolasta, Tätä parta-suu uroa; Anto kättä, anto suuta. Sylissään häntä sylitti. Kahtoi vielä kanteleesen, Hänen koppahan koputti, Sanoi: "saatatkos salata; — — — Sinä riähkä, riemullaisi Sinä lempo, leuvoillaisi Pi'ät sellaista iloa Josta Hiijet himmenöövät, Taivaan vallat vapisoovat Hervehtiipi joka henki." Vastais kielet kanteleessa, Soiton-koneilla sopotti: "Ei meit' laula kaikki lapset, Soittanek sormi jokaisen. Tämäpä Ukon tekemä, Väinämöisen vestelemä, Teki kopan koivun luusta, Taitto tammesta jalakset, Jota koversi kovalla Väinämöinen veihtellänsä, Suomen i'äksi iloksi, Lappalaisten laulannoksi."

Ukko vanha Väinämöinen Nukahti vasta nukuksiin. Vielä makais vuotta viisi, Vuotta viisi, vuotta kuusi, Nukuksissa hyvän unen. (Uni pettipä Ukonkin, Vietteli makiaan makuun.) Havaihtessaan hään havaihti Kaikki tyhjäksi uneksi; Heinät oli helvistynneet, Ruohot kaikki jo ruostunneet, Linnut lähteneet levollen.

Kuin hään kahtoi taivoisehen, Siirsi sinnek silmiänsä, (Voi, ihmettä! — mitä näki) Näki sielä virsuansa, Taivaan räystäällä, renallaan. Yks' oil löttöinen jalassa. Toinen tallus taivahassa; Siinä paulat paisteloovat, Tuohet tulta tuiskuavat, Vilahtaa virsun vitakset.

* * *

Kosk' oil nousuneet Otavat, Tähet vanhat valaistunneet, Kirkaistunneet kirjoissamme, Sillon näimme myö tämänkin, Virsun vanhan Väinämöisen lässäpäin ilmaantuvan, Väilyvän muihen välissä

Kuta lauletaan enemmin, Somehimmin soitettaneen, Sitä paremmin paistaavat Nämät seulaisten sätehet. Valkiansa varjeloovat Suomen muinoisat Runojat, Jotka autuast' asuuvat Taivaan aukeella aholla, Vanhanmiehen vainiolla.

Soita, soita Suomalainen Kaunihisti kanteleellais, Visusti virren-teollais, Näillen vanhoillen uroillen, Miehen kunkin kunniaksi Suomalaisesta suvusta, Joita taivaassa tavataan.

Kosk' ei peästä moata myöten, Eikä merellä mänemään Tuonek taivaiseen talohon Sinne ikuisaan Ilolaan, Niin on mieli miehillemme Luotu Luojalta hyvältä, Astuamaan aatoksissaan Meren yheksän ylitten, Taivaan puolen kymmenettä, Aina asti aurinkohon, Päivän peälle peäsemähän.

Meitä juohutus jokainen Näissä meijän Runoissamme Nosteloo moan noroista. Kantaa taivaan koarehellen. Ruvetkee siit' runoillenne Suomen poikoiset poloiset, Tehkee virret viisahammat Jotta saisitten sanoa: "Myö on käyty kerran tuolla Kaikkivallan kartanossa Juuri Jumaloin tykönä, Maistamassa makkeitansa, Naukeitansa nautimassa, Jot' ei maistak moan elävät, Eikä nauti luonnon nauta."

G—nd

Rusi Ryynäinen

Moaninkalta.

Rusi (t. Ambrósius) Ryynäinen oli syntynyt nuon 1760:en vuuen tienoilla Halolan kylässä Moaninkan kappelissa Kuopion pitäjässä. Hään oli nuoruutessaan käynyt Pohjanmoalla, jossa hään oppi puu-sepäksi, jolla työllä hään elätti henkensäk saakka kuolemansa asti.

Se tapahtui hänellen, niin kuin muillen älyillen (snillen) joihen täytyy moallisessa ihmis-joukossa suljeta taivaallisia aljeita (anlag) että hyö keäntyyvät surun-lapsiksi. Niinpä se kävi myös Ryynäisen kanssa. Ainoasti silloin, kuin viina oli poisjuohuttanut hänen muistonsa moallisista murheista, niin hään taisi heittee mielensä näillen henkellisillen huvituksillen, kuhun ei muut kehujat yltynyt. Eli hänen täytyi unouttaa olennonsa moalla, tullaksensa osalliseksi siitä isommasta henkellisestä ilosta, joka Runomuksessa on Runojoillen luotu. Mutta "vilja voittaa viisahankin, tauti tappaa taitavankin;" hään joutui viimeiseksi Runojasta juomariksi, ja keänty verkaisillaan yhestä henkellisestä ja taivaallisesta nautimisesta siihen roakaan moalliseen nautimukseen, joka teki häntä luontokappaleeksi jälleen. Sillä jos Runojat jollon-kullon voiteloo kielensä viinan-mehulla, joka virvoittaa heijän mieli-juohutusta, niin se ei ouk siksi viina joka teki heitä Runojoiksi; — se myrkyttää heitä, niin kuin muitakin Jumalan lapsia, ja soattaa heitä heikkouteen ja huonouteen. Sanotaan: "viina villin tekööpi, olut tuopi toisen mielen", ja niinpä se toi Ryynäisellenkin. Hään oli paha-kurinen ja pikainen päissä ollessaan, ja taisi silloin olla kelvotoin ja levee-suinen. Hään eli köyhyytessä yhellä torpalla Kermetlahen kylässä (sillä hänen tavarat ei ollut tästä moailmasta) mutta mielensä puolesta hään oli rikas perätin, ja runsaasti lahjoitettu runollisilla mielen-juohutuksilla. Pioissa ja juominkissa hään oli aina soapuvilla. Kuin ei kuhtuneet häntä muut, niin hään tuli omalla käskyllä, aatellen: "koirat kuhtuin tuloovat, hyvät vieraat kuhtumatak." Harvoin häntä kaivattiin; mutta kuin ei heitä mielittänyt ykskään lauluillansa ja Runoillansa — silloin oli Ryynänen poikessa.

Ryynäinen kuoli v. 1822, ja kannettiin Moaninkan kirkollen, kussa häntä hauattiin kuin yhtä Koiroo, koska tämä nykyisin virattomaksi heitetty Kappalainen, nimeltä Björklund, ei lukena hautoa hänen ylitten — siitä syystä, että hään näinnä viimeisinnä vuosiuna oli ollut viinaan mänevä(?!)

Tässä loppui hänen moallinen elämä, kussa hänellä ei ollut paljon iloa viljelläkseen; mutta henkellisessä tarkoituksessa on hään ikuistanut nimensä polvinpäiviksi meijän kirjoissamme. Seneistä, jos ei Pappi tahtona lukea hänellen ne viimeiset sanat, niin ei se kielläk meitä puhumasta hänen runollisesta jaloutestaan ja ansiostaan. Myö luemme sitävastoin kunniaksemme, että olemme ensimäiset, jotka moamiehillemme toimitamme muiston tästä miehestämme; ja sillä ikuistamme hänen nimensä meijän Suomalaiseen Tarinamukseemme.

Kosk' emme ole käynyt hänen syntymäpaikoillansa, niin emme myös ouk soaneet tilaisuutta kuulustella ja ylös-kirjutella muita hänen virren-tekoja, joita sanotaan paljon vielä löytyvän Moaninkassa. Nämät kahet Runot, jotka tässä seuraa, ovat ne ainuat, jotka olemme hänestä käsittäneet, ja jotka saimme jo Upsalassa v. 1824 Herra Oppivalta Greg. Aminofilta Venäänsoaresta, samasta pitämästä. Meijän on siitten täytynyt kirjoin kautta hankkia parempia tiiustuksia sekä näistä Karhulan peijaisista, joista Runossa lauletaan, että niistä yksinäisistä nimistä, joista siinä monessa kohin puhutaan: joihen selityksestä meijän tuloo kiitoksella mainita Koulunkäyttäjätä (Rektorn) Herra Oppiata A. Wenellia Kuopiossa.

Mitä vielä tulisi tästä Ryynäisestä sanottavaksi, niin myö ilman epäillemätäk asetamme häntä ensimmäiseksi[17] tässä meijän kootuksessamme Suomalaisista Peä-Runojoista, ja annamme hänellen toveriksi Konsan Heikin[18] Pohjanmoalla, josta vastapäin puhutaan. Ryynäisen runo-taito (skaldeförmåga) ilmoittaiksen erinomattain kielen ja mielen sukkeluutessa. Myö taijamme sanoa hänestä, että se oli varsin yksi pilkka-suu (Satirikus) ja irvi-hammas (Gyckelmakare) joka kielellisyyellänsä (Munwighet) ja puheen-suloisuuellansa nauratti ei ainoasti ne jäykkiämmät miehet, mutta joka puheliaisuuellansa (Wältalighet) käytti ne murheellisemmatkin aineet iloksi. Näissä kokeissa osoittaiksen hänessä yksi iso peän-äly ja tarkka muisti, koska hään ilman että niin sanalla ylistää ihtesäk (nopeemmin hään alentaiksen) käytti yhen asian i'äksi kunniaksensa, joka oli aivottu hänellen häpiäksi, ja teki tätä heillen, jotka oli sitä aikoineet, i'äksi häpiäksi. Että hään mielessään viritti, ja taijolla sovitti näin pitkän runon, ilman kirjaan panematak, toistaa hänellä myös olleen ankaran muiston. Myö taitaisimme ehkä moittia häntä niistä Ruohtalaisista sanoista, jotka hään on pistänyt virteensä, mutta meijän tuloo muistamaan, että moni piti tätä ikään kuin yheksi kunniaksi, ruumentoo näitä vieraita sanoja, ja että se on aina ollut yksi tapa talonpojissa, nouattoo herroin syljyksiä. Että hään jollon kullon rypeilöö suutansa ruokottomilla sanoilla, muistuttaa meitä, että hään oli Talonpoika; ja ettemme näistä virheistä närkästy, eikä heitä heitä pois sanoinsa suhteen, toistaa että olemme kyllä valaistuneita ymmärtämään, ja suuttumattomatak käsittämään, sen täyellisen luonnon hänen Runomuksessaan, ilman sanan karsimatak.

KARHULAN PEIJAISET.

Että paremmin ymmärtää näitä asioita, joista Runossa puhutaan, tahomme eiltäpäin selittää heitä, sitä myöten kuin puheet heistä vielä kuuluuvat Moaninkalla. Sanotaan että tämä Ryynäinen oisi ollut vähä viinoissaan Talonpojan Risto Karhuisen hautaisissa, joita juotiin Karhulan talossa Halotan kylässä Moaninkan Kappelissa s. 3 p. Toukok. v. 1791, ja koska se silloinkin aina oli juonikas, eikä osanut suutansa hallita, niin oli joutunut toisten kanssa riitaan, ja tullut salvatuksi sika-pahnaan (eli vanhaan heinä-korsuun). Kuinka kauan hään siinä lie ollut ei nimitetäk; tiietään ainoasti että hään, peästyänsä sieltä, teki pitkän Runon, kussa hään laulaa näistä Karhulan Peijaisista, ja niistä villa-lakkiloista, jotka siinä häntä vihaisivat. Koska Lukkari Jaakko Kyösti Hoffrén oli tässä Runossa tullut nauretuksi, niin hään, Lautamiehen Poavo Eskelisen kautta, paituutti Ryynäisen (vielä samana syksynä) käräjään, ja laitto sinnek veljensä, Lautamiehen Aaron Hoffrénin asiatansa ajamaan — koskei hään viihtinyt ite tulla. Kuin ei tämä hänen puolus-mies ollut hyvä näyttämään toteen kanteitansa, niin Laintutkia (Häradshöfdingen) Herra Lainjulistaja (Lagman) Fabritius pyysi Ryynäistä ite laulamaan virttänsä. Oateltuaan vähän asiatansa rupeisi hään lauluillen, ja laulo monta tuntia (?) perättäin, mutta heitti aina pois ne pahimmat paikat, ja mätti uutta siaan. Kihlakunnan-Oikeus ei tainut ottoo kirjaansa kaikkia hänen laulujansa, mutta kuunteli heitä pystyllä korvalla, ja koska hään oli lakkanut laulamasta, mieleksi ja nauroksi kaiken läsnä-olevaisten, niin sanotaan koko riijan siihen loppuneen.

RUNO.

"Ei sanat sanoihin puutuk, Virret veisaten vähänek", Sanan-laskussa sanoovat Suomen syvät Suomalaiset; Voan mun puuttuupi puheeni, Laulu-virtteini lakkaapi, Sill' on mulla mustat päivät, Varsin vaikia elämä. Sill' on kipu kintahissa, Suoni sormia vetääpi,[19] Pakottaapi peukalota. Peä on kieleni kipiä, Kuiva kurjan kulkku-torvi: Eipä raiku raskas rinta, Eikä kurjan kulkku-torvi, Vaikka ainoiset asiat Vielä varsin voatisivat.

Tok on vielä toimivampi, Että soan sanan sanoa, Puolen kymmentä puhua, Kuink' on miehet Moaninkalla, Iisalmen ison rajalla — Mont' on miestä Moaninkalla, Mutta Moaninkan kylissä, Ei ouk monta mielellistä Eikä vakaista varsin.

Uskon ensin Eskelistä,[20] Pienen Poavalin parasna, Lautamiehen mielellisnä; Tok on Torsti toimivampi, Sata-vaimoinen sanoa.

Luulin Lukkarin hyväksi. Kellon-soittajan somaksi, Vaikka suuren vaivan kanssa, Kivun kiussain keralla Pyrki meillen meäkimään. Kummat juonet Kustavillen, Joakopilla joaritokset.

Nyt minä puhun Pukista, Aiottelen Oaronista, (Vaikk' on vaterkin kohta, Eli kuulus' Kummin-poika) Kuin on suuresta suvusta. Asennosta ankarasta. Äväriäs oli Äijä kyllä, Rikas riistaasta perätin — Kunniasta kuuluisampi. Eskel-voari Äijän poika. Sotaherrana somainen, Upserikin uskollinen.

Is' oil kyllä ihmiseksi.[21] Isä ihmisten tapainen; Rakas varsin rannihinsa, Kuin on ollut kummihinna; Voan on Oaron ankarampi, Viekas, vihasen-lainen. Kyll' on kiltti kirkko-tiellä, Kesti-paikoissa parempi, Okkela on oluen luonna, Viekas viinan-tienuilla. Ei se seästä särpämiä, Sian-kinttuja kitise. Jos oisi Orihin potka. Eli Tamman taka-roaja, Eli sorkka sota-hevoisen. Syöpi voita vuohen verran Palon viiliä vitoopi; Viel' on julma juustollenkin Maito-ruuan maistelia.

Nyt minun täytyy sanoa Karhuisten kavalat neuot, Kaupiaisten kauhiammat: Ylpee on perätin Pekka, Kotonansa suuri koira, Joka pulskasti puhuupi: "Soapi Karhuinen kasakan, Tänä keitona kesänä. Kapan annan Kaukoisellen, Senkin otrina ojenan, Kannan kaksi vanteheilla Kuuen päivän kostennosta." Ei Rusi rupia tuohon, Ryhy Ryynäisen penikka. Kapan tahtoopi tasaisen, Puolentoista pulskiasti, Ylisummahan yheksän Viikon-peähän peästyänsä.

Tois't on juonet Toavitilla Toiset Toavitin asiat. (Rouvarill' on rohkiammat) Vettä viinahan panoopi, Korvon korttelin osaksi, Kaksi kannun kohennoksi. Viel' on pieninen pikari, Jok' on laitettu lasista; Se esinä markan makso Kohta kolmehen ylensi. — Tuota ouvot osteloopi.

Jos kukainen kummiksiipi, Kenkin keskensä sanoopi: "Kyll' on kallis kauppa-viina, Suuros-pulloll' suuri hinta." Toavit toisia puhuupi: "Kylläs annat kymmenänkin, Kaksitoista kaikitekkin Ennenkuin elo tuloopi Tänä syyssä syötäväksi." Hyvä vielä Hyökärinä, Kaunis Ruunun-kaupiana! Ensin ostaapi eloa, Rukihia roinistaapi, Jotka leiviksi levittää; Ostaa siitten otriakin, Jotka soutelee sotahan, Kuletteloo Kuopiohon.

Minun täytyypi sanoa, Murehella muistutella Kuin on ukko uupununna, Vanha voari vaipununna, Koatununna Karhulasta: Nyt loppu Lohilta pelko, Surma suuri-purstoisilta; Soap nyt Siijat siivon olla, Lahnat loavullans elee. Jopa Muori murnistaiksen, Vanha akka varustaiksen, Leski leikkitäk puhuupi Poijallensa, porstuassa, Kahen kammarin välissä: "Otapa avahin aitan, Puoin pukkari sivala![22] Otas otria vähänen, Kapan kaksi, vantehiseen; Joista juoma laitetahan, Olut pannahan paraiten Vanhan Voarin peijahiksi, Iki-muistoksi Isäisi!" Marketallen mainihtoopi, Pekan-vaimollen varottaa: "Osootkos oluen panna, Tehä viinan viisahasti?" Markettakin mainihtoopi: "Viel' on leivät leipomatak, Kakkarat kaputtamatak."

Sanoo Pekka pensiästi: "Itekma olen isäntä, Veärän-nenän vertahinen! Minä laitan Lankolaiset, Sisareinkin sieltä nouan, Joka kyrsät kypsyttääpi, Paksut leivät paisteloopi." Jurahtaapi Jussillenkin, Veljellensä vertahasti: "Sivallappas siivon sihti, Hovista käri hopia, Kaputainin kakka-seula! Minä peijahiin Papillen Samulillen sanelen Tulla kestihin keralla. Saisin sillen siivon-leivät, Kymmen-kapan kyrsäisiä. (Jospa jäisi Jaakollenkin, Elikkä Eskelisellen, — Siitten antaisin Oarollen). Muita ruokisin muruilla, Tähtehillä täyttäisihin."

Tahto tietä Toavettikin Kuita muita kutsutahan Tähän kestihin keralla. Sanoo Pekka pensiästi: "Minä laitan Lautamiehet, Kutsun kunnia-sukuiset; En tottele Tolpparista, Loisimiehistä mitähän. (Ruokkia Rusia piteä. Vaikk' on toisen tolparinna). Vielä kutsun kuuluisammat, Herratkin Hevoisten kanssa Taviniemeltä talutan, Sihtierin sivalan tuolta. Tapan valloillen Vasikan, Hiehon hieno-seärisillen," (Vaan ei anna akka myöten, Mutta puhuupi pulskasti): "Anna vanhenna Vasikan, Parata patukka-hännän! Tuosta toista toivotahan Moallen maijohon-antaja."

Siitten Pekka pelmastaapi, Pistää puikkohin punaisen, Aika varsan valjahiisen; Ennättääpi Eskeliseen — Tuossa Poavollen puhuupi, Lautamiehellen latelee: "Nyt on Ukko uupununna, Vanha Voari vaipununna, Niin tule sinäkin tuone! — Tuo pikari tullessaisi, Suurus-pullo suurellainen Vati vaskinen kuleta, Tina-kannu kanssa vielä! Ei taija talossa meijän Olla kunnon astioita, Joilla juoma kannetahan, Olut tuuvahan tupahan, Pöyvän peällen pulskiasti. Katahis' on meillä kannut, Tuopit tuohi-vantehiset". Lautamies lupaisi tulla Taitavalla Tammallansa, Joll' on kaunihit kaviot. Silmät kyllä varsin siistit. Korvat korttelin-pituiset, Syltty-keinot kelvolliset

Niin siitten tuloopi tuolta Luoksen Lukkarin omansa. Kellonsoittajan somaisen. Kuhtuu tuolta kuusi miestä Kahen konkarin keralla;[23] Muorillensa muistuttaapi. (Se oli siitten seitsemäänsi — Kaheksaas oli vanha Kaisa, Aivan Lukkarin Anoppi).

Niin siitten tuloopi tuolta, Tavisalmehen samottain. Heitti Hestansa pihallen,[24] Tasa-turvan tantarellen. Kulkoo kohta kuistin luokse, Pontiuksen porstuahan; Tuosta lemmaisten tupahan, Aijaisten ala katoksen. Turistaiksen tultuahan, Peristäiksen peästyähän, Puheleepi pulskiasti: "Sais tästä savikko-pelto, Tämän turvan tuomisia, Tämän kärsän käyttähiä, Tämän aivun antemia." Puheleepi pulskiasti, Hattu käissä hartahasti, Kolmikanta kainalossa: "Oli meilläkin meteli Ennen nuorra oltahissa, Naisten palto noapurikset Oomma soanehet osammo, Kumpaisetkin kumppalimmo. — Niin tule sinäkin tuonek, Paakin Mari matkajaisin;[25] Pane akka ahkiohon, Istutek ite sylihin! Anna konkarin kokea, Töpö-hännän tölkyteliä!" —

Sieltä veistihin Väisälään, Kohten Kopoisen kotia, Karva-kulman kartanohon; Kuhtui tuolta kuulon miehen, Ison-kirkon kirkko-veärti. Pekka Poavollen puhuupi, Lateloopi Laukollensa: Marketalle mainihtoopi, Sisarellensä sivuise: "Niin tule sinäkin tuonek Isäisi itkemääni, Kuinsa viijähään viluhun, Laitetahan paikkaisehen!"

* * *

Kuin oli ukko uuvutettu, Vanha Voari vaiputettu, Multa peällehen muokattu, Kohta joutuvat kovullen,[26] Kaunihisti Karhulahan; Tuossa ruuallen rupeisiit, Pöyvän arihan akahtiit. — Jopa nurkasta nurahti, Sano katko karsinasta, Rusi runttihin seassa: "Isot istuvat rahilla, Pöyhkiämmät pöyvän-peässä, Taitavaisimmat takana, Lavihtalla Lautamiehet. Minä katko karsinassa, Sirkka-louhossa sihisin, Vaikka suuren vaivan kanssa Vestin kirstun kirvehellä, Höylän kanssa kaunistelin Karhuisellen kammariksi. Muill' on tässä mustat pöksyt, Sinertävät silkki-viivat; Mull' on nuttu nukka-vieru,[27] Takki tappuran-sekainen. Muill' on tässä mustat turkit, Turkin puuhat puuhkiammat, Jotk' on lankoista lavottu, Punaisista, pulskalaiset, Siniset sivullen pannut; Mull' on karvatoin kasukka, Kurehihin kuivattunna Kupehilta kummaltahan. Muill' on tässä mustat kenkät, Sekä soappahat somaiset, Jos on alla anturatkin, Korskat varsin konstilliset, Kolmen tuuman korkeuiset. Minä runhustan rajoilla,[28] Kuin on katkon kalla-luista — Ruunan-päillä runtustelen. Muill' on pitkät piipun-varret Kopat varsin konstilliset, Koko kopran täyvelliset; Minä tynkällä typitän, Täpyttelen tähtehillen."

Tuosta suuttu suuret voarit, Villa-lakkiset vihastui. Alettiinpa arveltohon, Minnäk pannahan pahoa, Ruttoa kuletetaan? Pukki tiesi pulskan neuon, Oaron siitten ankaramman: "Täss' on pahnoa pahanen, Kuisti on kujan perällä — Kannetahan katrakkahan!" Olli oikehen puhuupi, Husson-poika pulskiasti: "Ei sinnek Sikahin luokse, Karva-kärsäisin käsiin Vielä runtetak Rusia! Hyvä on Nikkari nimeltä, Puuni-seppä, sen mokoma; Oikeen ovet tekööpi, Akkunat asetteloopi. Teki kahet kankas-tuolit, Kahet kaunihit peräti, Vasta sai ne valmihiksi Eilen ennen ehtoisia. Korskat korvihin rakensi. Kaunisteli kakko-puikot. Onhan tässä olki-huone, Lato laitettu jalosti; Pankaat pakanat sen tuone Taitavasti — jos tahotten!"

Rusi tuonek runtettihin, Kannettihin katrakkahan. Ambrósius ajatteloopi Tuolla yksin ollessansa: "Olin minäkin ennen miessä, Mies-lukua tehtähissä; Nyt minä poloinen poika Savohon sanaksi jouvun, Kylän-juoksukski kykenen." Isot istuivat tuvissa, Pöyhkiämmät pöyvän-peässä, Oven-suussa suuret muorit, Karsinassa kalsihimmat. Nuoret piikoiset pihalla, Poika-miehet porstuassa, Tuolla suutahan sukivat Muna-voilla vehnäisillen, Leivillen rukihisillen. Minä Rusi raukka-poika, Heinä-korsussa kohisin.

Olipa auki akkunata, Pikkuruisen piirullansa, Tuosta pistäksen pihallen; Siitten tunkeksen tupahan. Olisin olutta juonut, Voan ei Oaron antanunna. Eskelinen ennättääpi Puhumahan pulskiasti: "Ei tämä olut olisi, Juoma, markkaa maksavainen, Voan on pullo pulskallainen, Kuin on kullattu sisältä."

Istuin keskellen isoja, Lauman lain-lukiaitten, Syystä kylläkin kyselin: "Ounko minä millonkahan Tehnyt työtä törkyllistä — — Miksi minua sinne Kannettihin katrakkahan?"

Sanoo Lukkari lujasti: "Keltä on sinulla käsky, Kusta oppisi otettu, Soatu sanat mokomat, Joit' ei muista mun sukuini, Eikä tiiä Eskelinen?"

Sitten Oaron ankarasti Otti piiskan, pitkä-siiman, Apiltansa aika ruoskan, Joll' oil Juhtat neuvonunna, Orihit opettanunna, Tamman-pojat taitavaksi. Alkoi runnella Rusia, Pientä miestä pikkuruista. Mustavirran viisas Husso[29] Autto ankara peräti, Astupa avuksi kohta, Ajo poikkeen Pontiuksen Pilatuksen pieksämästä. — Se on miestä Moaninkalla, Kirkkokunnan kuuluisainen, Jot' ei viina viivyttele, Jouvuttele suuret juomat. Joll' on akka aivan pieni, Vaimo voaksahan pituinen. Jok' on suuresta suvusta, Asennosta ankarasta.

Vanha Antti ajatteloo[30] Kuin kahtoo katoksen alta, Kuistin kusisen sisältä: "Jospa joutuneen minäkin Selkäsaunahan samahan! Voan en minä mielelläni Rupia Rusin tavalla. Riksin otan riinistäini, Taskusta tasa-parisen, Kura-suusta kukkarosta, Jonka annan Oaronillen, Tuolla seästän selkä-luini, Vanhat hartiain vapahtan Alta ruoskan ankaramman." Karhuisellen kanteloopi: "On nyt ilkiät Isänät, Kuin ne kuhtu vierahiksi Tuohisepän Tuppuraisen, Rautiain rakin-näköinen. Joll' on silmät siivottomat, Kasvot vielä karstasimmat Kuin on kasvot suuren Karhun. Peällä vanha verka-västi, Aijas-karvainen kasukka, Jot' on paljon paikattunna, Röky-lailla röhnästetty; Roasut roiskaiset jalassa, Lian kanssa liitettynnä, Paskan kanssa paatettunna. Viel' on soappahat somaiset, Niin kuin kuivat koskus-torvet." Kohta korvallen tapaisi, Kumautti kulmallehen Anttia äkkiä varsin. Sai nyt Antti aika paukun. Kumauksen kulmallensa.

Ei Savosta sanat puutu, Kuopiosta kummat juonet, Jos puhuisin puolen vuotta, Eli kuuta viisi, kuusi.

Petettiinpä Pekka vielä,[31] Musta-soaren sartti-poika. Hyttylän hyvät emännät, Akat vanhat viettelykset, Surulliset suuret muorit, Saivat saunahan saloa Pekan olla yksinänsä Jossa Moaria makaisi, Pieni tyttö pitkällänsä. Moaria makia… Tuolla miehen mielitteli, Husson pojan hullutteli. Oamulla äkin varahin, Kohta päivän koittahissa, Voati kohta Vainikaista Puhumahan puolestansa. Anto kihlat aika-lailla Kautta vanhan Vainikkaisen. Siitten Kaisa karmistaiksen, Kaisa kolkosti puhuupi: "Ei sinua Noijat noijek, Hulluttele Hussolassa! Kuinma annan kulkuhuisi Lemmon-paskoa palaisen Pirun-kusta pikkuruisen."

Virsi on tehty syytä myöten, Asioita arveltunna: Tät' on virttä viikon tehty, Koko kolmet vuorokautta — Vast' on soatu valmihiksi. Mutt' tuosta murehteleevät, Toruvatkin toisen kerran. Oaron keänsi kulmahansa, Kahteloopi karsahasti, Eipä huoli Eskelinen Virrestä vihanen olla, Laulusta lakihin männä. —

Enkä voi minä enemmin, Jaksa Pukista puhua! Nyt minä murehtin muuta, Valittelen vaivojani Kulettaissa Kuopiossa, Kärähissä käyttähissä; Siell' ei viina viskoo peätä, Olut ohtoa kivistä. Kyllä ois olutta ollut, Karsta-vettä Kuopiossa, Voan ol' kuiva kukkarossa (Matti taskussa makaisi).[32] Riimut rieskana mänivät, Ketjut kesku-ruokaisina; Ei niistä ehoni elätty, Eikä kystä kyllin syötty. Jo olisin kurja kuollut, Koatununna kaupunkihin, Mutt' oil Kermo kelpo poika, Peräniemeltä peräisin, Joka autto atrialla, Muisti murkinan-palalla. Anto vielä viina-ryypyn, Olut-tuopin oivallisen.

Ryynäinen.

RIEMU-LAULU JUUBEL-JUHLASTA v. 1817.

Tämä Ryynäisen Runo, jonka minä myös olen käsittänyt Herra Oppivalta Gr. Aminofilta, ja jossa Runoja koetteloo että kunnialla ylistää sitä juhlallista käyttämistä, jolla Kuopiossa rajuutettiin tätä meijän viimeistä Juubel-juhloo (eli Juhlin-juhloo, niin kuin myö tätä kuhuttaisimme) osottaa kyllä, että se on valinut yhen aineen, joka oli kokonaan ulkopuolella hänen mieli-luontoansa. Se ei tässä viritä virttensä viinan-tiloilla, eikä tuttavien parvessa, kussa se aina Runoillansa oli "Kukko linnassa." Tässä tavataan ainoasti yhtä yksinkertaista yritystä (sic!) että kehua näillä vierailla nimillä, joihen sovittamista meijän kieleemme aina on vaikia, ja teköo meijän Runojamme yheksi kuivaksi Tarinamukseksi; vielä siittennik, kuin heihin tunketaan näitä pitkiä vuosi-lukuja, jotka ovat luettavia, voan ei laulettavia. Tätä vikoo tavataan ussein nykyisämmissä Runoissa, joka on syntynyt siitä, että ne ovat ikään kuin yht-aikoo aivotut sekä Runomukseksi, että Tarinamuksen varaksi; mutta — "ei sovik kahta Kuninkasta yhteen linnaan." Muutoin niin kieli on tässäkin selvä ja sointuva, ja kussa ei puhutak Lutheruksesta, Wittenbergistä, Melanchthonista, Tetzelistä, Samosatenista ja Upsalasta, eli Rohvessoriloista ja Tohtoriloista (yksi merkellinen sanan-pepu talonpojan suussa) niin siinä aina äimistyy oatoksia aika Runojan.

Tuli toas kynälle kyyti, Vuoro vuollulle sulalle. Halaistulle höyhenille! Pännä pistetty läkissä Muisto-merkkiä tekeepi Kansan kasvavan etehen. Tulevaisten tunnustella Juhlan julkisen pitosta, Johon Keisari kehoitti, Suuri voipa voimallinen, Valtias Venäjän-moalla.

Kuin oli kulunut kaikki Loka-kuu lopulle käynyt, Vuonna kuin on kirjotettu Ja tuli tuhannen peälle Kului kaheksan sataa Sen peälle seitsementoista: Silloin siunattu Solenni,[33] Juubel-juhla julkisesti Vietettihin vielä kerran.

Esivalta ensin, kaikki Herrat oikenen omaiset Sitä suurella ilolla Kuuluttivat, kunnialla. Sitä Piispatkin pitivät, Rohvessorit ja Rovastit, Kaikki myöskin Kappalaiset, Kaikki kappelin papitkin, Apulaiset aivan kaikki Henkellisellä halulla Kutsuvat kokohon ensin Seurakunnat selkiästi, Aivan oamusta varahin. Kaunistivat kirkot vielä Varsin kynttälin valolla. Itse peällensä pukivat Juhla-voatteensa valitut; Siitten astuivat sisällen Heti Herran huonehensa, Voimalla varustetulla Seurakunnillen selitit, Ilmoittivat ihmisillen Opin oikian menoista, Jonka Tohtori totuinen, Julkinen Jumalan pappi, Lutherus lujaksi laitti[34] Kaupunkissa kaukaisessa, Wittenbergissä perusti.

Paljon siitäkin puhuivat, Kuinka kunnian Jumala Hänen voimalla varusti, Lahjoitti lavian tievon Henkellisissä hänellen; Pani paljon uskallusta, Rohkeutta runsahasti Yli Poavin ylpeyven. Apulaisen annoi vielä Melanchthonin mainittavan.[35] Nämät tohti toimellansa Vastoin Poavia puhua, Sekä Tetzelin tekoja, Niin myös Samosateninkin, Jotka oli Poavi pannut Synnin kaupalle sysänyt; Raha rikosten etestä Piti Poavillen tuleman, Kirja siitten synnin peälle Piti Tetzelin tekemän, Että vielä eteskinpäin Soapi synnissä eleä. Monta muuta kauhistusta, Taikaisiakin tapoja, Muita Munkkien menoja,[36] Jot' ei kykene kynällä Panemaan paperin peälle, Oppimatoin ollenkaan, Kosk' ei Oppinut osaja[37] Poavin juonia jutella. Katoi kirjat kaupunkeista, Katoi kaikista kylistä, Ei soatu sitä lukea. Vähä kuulla kirkoissakin, Eikä yhellä ajalla Soanut soarnata kukana Siinä selvässä valossa, Kuin sen Jesus jätti meillen.

Voan koska herahti Herra Tämän sankarin sytämmen, Josta silloin soarnattihin; Tämä soatti soarnoillansa, Kaunihilla kirjoillansa Ristikunnat rikkahaiksi. Annoi Roamatut avata, Laitti lapsille osansa. Kirjat kaunihit kätehen, Joihin kuitenkin käsittit Kaikki kalliimmat asiat.

Koska nyt kolmet sataa Aastaikoja alusta On jo kuitenkin kulunut, Koska yhteinen kokous Sattunut on Upsalassa,[38] Kussa nyt itse Kuninkas, Seävyt kaikki suosiolla, Isät suurella ilolla Otit vastahan vapaasti Tämän opin onnellisen. Tämän toivotun totuuen.

Niistä syistä on näkynyt Kuninkaitten kuuluisillen Ruotsin vallassa vapaassa Panna pyhäksi iloksi Ristittyillen riemu-päivä, Jonka Jumala sovitti, Että meille, kuin elämme Sa'an yheksän ajalla — Saimme jo kahesti kuulla[39] Juubel-juhlan vietetyksi.

Ei tämä elävä kansa, Tuskin myös tuleva kansa, Soane kuulla kutsuttavan Juubel-juhlalle kokohon, Solennille soitettavan. Asiat on aivan suuret, Josta puhumaan pitäisi; Voan on puhe puuttuvainen, Yksinkertainen yritys.

Yrjö Hirvoinen

Ristiinasta.

Talvella vuonna 1823 kulki Juvalla yksi miero-ukko, joka Hevoisineen kävi kylästä kylään kiertämässä, eli kerjäilemässä niin kuin meillä sanotaan. Hänellä ei ollut muuta reissä kuin yksi säkki, joka oli hänen ainua aittansa, ja kussa hään säilytti niitä ruokapalaisia, jotka annettiin hänelle ja hänen Runo-ruunallensa (Pegás). Minä näin häntä Joulu-pyhinnä Vintturin luonna Männymäellä, kussa hään yhellä jalallansa lauleli olven eäressä, ja lauluillansa kootti sinne koko kylänkunnat kuuntelemaan. Hänen nimensä oli Yrjö Hirvoinen, ja sanoi olevasek Ristiinasta kotoisin, ehkei hänellä ollut kotia niin taivaallista. Ite hään oli varsin onnellinen mielestään, ja lauluissaan niin mielullinen, että se heihin unohutti kaikkia muuta. Nähessäin häntä, juohtui minun mieleen Diogenes tynnörinensä, ja oattelin: jos onnellisuus ainoastaan seisoo siinä että olla ilman huoletak, niin ei löyvyk näitä miehiä onnellisempia! Hänen isänsä, samalla nimellä (Yrjö Hirvoinen) oli ollut sotamiessä, ja asunna Ristiinan kirkolla; hänen äitinsä nimi oli Anna Skottman. Ite hään oli jo nuoruutessaan tullut vaivaiseksi oikeesta jalastaan, ettei hään kyenyt käyvä, jostapa Hevoinen oli hänelle tarpeellinen. Hään oli ollut aikanansa tolppari; mutta ne moalliset menot eivät ouk tahtoneet häneltä kävestyä. Hänen vaimonsa Anna Valkoinen — sekin oli ollut roaja-rikko, sillä se oli tullut sokeeksi. Niin että se kyllä näytti meistä ouollen, mistä se lie soanut näitä ilon-aineitansa. Tästäpä nähään että ihmisissä löytyy toinenkin mieli, ei ainoasti se luonnollinen tahi moallinen; ja että tämä toinen mieli ussein näyttäiksen meillen luonottomaksi, koska sillä ei ouk tämä moallinen luonto. Niinpä Ukko Hirvoinen ei pannut suutansa suruillen näistä ruumiillisista murheistansa, mutta hukutti heitä näihin henkellisiin huvituksiin, ja oli lauluissansa varsin onnellinen. Hään piti joulua Juvalla kauvemmin kuin ykskään muu. Ja kuin toisten ilot oli aikoa loppunut, niin silloin Yrjö vielä veisaisi laulujansa kylän raitteilla, ja hujautti heitä kujan-suussa.[40] Minä kuulin että hänellä oli monia äkkinäisiä Runoja, joita en ole ennen kuulut; ja kuin kyselin näitä, niin hään sanoi heijän olevan omatekemiään. Minä otin häntä kanssaini Pappilaan, kussa minä viinalla laulatin kaikkia hänen laulujansa, joista minä tässä toimitan kolmet, jotka ovat minusta niitä paraaimmia. Heissä ei löyvyk mitä myö varsin Runomukseksi kuhumme, kuitenkin heitä luetaan ajan-ratoksi, muihen puutteessa. Runollisessa ansiossa hään ei ouk Ryynäisen kanssa verrattavana — ei ies että olla hänen jälkiimmäinen. Kuitenkin olemme asettaneet häntä tähän, ei hänen Runomuksensa suhteen, mutta näihen runoaineensa suhteen; koska se on tässä ottanut yhtä tarintavaista ainetta (ett historiskt ämne) laulataksensa.

JYRÄNKÖ.[41]

Jos tämä Runo on itestään kehno ja runotoin (opoetisk) niin syy taitaa olla aineessa enemmin kuin laulajassa. Se joka tahtoo vähästä kehua, tahi paisuu tyhjästä, hänestä nauretaan, niin myös hänen puheestaan. Minä en tunnek lukenoonko Heinolaiset tämän Hirvoisen Runon kunniaksensa vai pilkaksensa; mutta kyllä ukko, joka ei lie muita kaupunkia nähnyt, on koittanut, että parraan ymmärryksensä myöten ylistää kaikkia, yksinkin portit ja korstenit. Luulisi tämän hyväksikin kaupunkiksi, josta näin jalosti lauletaan:

Ajattelen ankarasti Miten virsi veisatahan, Sana-laskut lauletahan Suloisesta Suomen-moasta, Kylän-peästä kuuluisasta, Herttaisesta Heinolasta, Jyränköstä jylkisestä. Siinäpä on kaunis kaupunk' Suloissesa Suomen-moassa, Jos on punaiset pytinkit, Kaikk' on kaksin-kertaisia; Jotk' on sisältä siniset, Kullan karrella kuvatut,[42] Jos on korjat korstenitkin Katon piällä kaunihisti; Kuin on muurit mörjättynnä, Kaklunkit on kaikki tyyni Mualinkilla mualattunna. Onpa ovet oivalliset, Peili-lauvat laitettunna, Ruusun-kanssa ruusattunna; Onpa lukotkin lujimmat, Avaimmet on ankarammat; Onpa puhtaat porstuatkin. Kuin on raput rakettunna, Värin kanssa värjättynnä, Katoksill' on kaunistettu; Kartanot on kauniit kaikki Jylkisessä Jyränkössä, Kylänpiässä kuuluisassa, Suloisessa Suomenmuassa.

Onpa selvät sisus-kalut, Pöyät, kuapit kaunihimmat, Tuolit, sohvat, aivan sorjat. Sänkyt, hyllyt, aivan hyvät, Onpa ikkunat ihanat, Kuin on lasit laitettunna, Kartenit on kahen puolen.[43]

Voi sinä jyIkinen Jyränkö! Kuimma tiijän ajan-tievot, Tunnen tuossa tunnin miärät, Kuin on uurit oivalliset Kammarissa kaikissakin Nauloillansa näkymässä; Kuin on selvät seinä-kellot, Jotk on suatu saliloillen, Jotka soivatte somasti Tuossa korviin kuuvellessa, Kaksin, kolmin kaikkumassa.

Voi sinä jylkinen Jyränkö! Tämä kylä kuuluisampi Suloisessa Suomenmuassa. Asukkaat on ankarammat: Suomenmuani Muaniherra Suomen muata suojeloopi, Halusesti hallisoopi, Oikeuvet oivaltaapi; Onpa kanssa Kammareerit Jylkisessä Jyränkössä, Kanselia kassomassa, Jos on Ruunun rotokollat, Kaikki tyyni Suomen-kartat; (Pankottain on paperia) Jos on siitten joka sielu Suloisesta Suomenmaasta Ylöspantu pännän kanssa, Tähän Liäniin laitettunna, Ise kukin kirkko-kunta — Papit Herran palveliat Seurakunnat selvittännä, Kirkonkirjat kirjuttanna, Puhunut Puukhollarillen,[44] Herroillen Herskriivarillen, Henken-panossa on pantu — Kaikk' on tiällä Kanselissa Jylkisessä Jyränkössä, Löyvetään löysriivälitkin, Kaikki tyyni karkulaiset. Siitten suuri Suomenkanssa Kanselissa kassotahan: Kuinka huonot huojetaani, Kutka henkelt' heitetääni, Kutka pannaan piä-rahoillen, Asessuorit asettaavat, Luvun-teossa luvetaan (Voatiipikin Esivalta Ruunu-rahan rakennusta. Valtakunnan vahvistusta.) Suloisesta Suomen-muasta Kaikk' oo tiällä Kanselissa Jylkisessä Jyränkössä.

Tiällä tilat tiiätääni — Ruotiloista, Numeroista,[45] Kylän-päitä kysytääni — Jossa suuri Suomenkanssa Joka päivä jutteloopi, Käräjätä kävelööpi. Silloin suuret Suomenherrat Atestista aatteloovat Kuink' on laitettu muan-laissa, Kuinka virkkoi vierasmiehet, Kuinka tunnolla totisti, Kuinka valalla vahvisti. Konttuorista kohottaavat Raja-kartat kasseloovat, Piiri-kirjat perustaavat, Mitankin nimet nimittäävät, Jonk' on tehneet Terehtyörit.[46] Koska piätös piätetähän, Suomenmuani Muaherra Silloin kiäntääpi kätensä, Pännän kanssa piättelööpi. Tähän lak' on laitettunna, Kaikki tyyni Kanseliihin Jylkisehen Jyränköhön. Näinpä virret veisatahan Jylkisestä Jyränköstä, Hallitukset huastetahan Että tuhmat tuntisivat, Ymmärs' yksinkertaisetkin Suloisessa Suomenmuassa, Oikeuven olennoista; Kuin on kaikki Kanselissa Jylkisessä Jyränkössä.

Voi sinä Jylkinen Jyränkö! Tämä kylä kuuluisampi Suloisessa Suomenmuassa, Tallella Ruuniin tavarat, Raketinkin Ränteri'it,[47] Makasiinit Suomenmuassa. Onpa vahvat Välskäritkin Jylkisessä Jyränkössä, Tohtoritkin toimelliset. Asetetut Apoteekit, Laitettunna Lasareetit, Jos on siukkoja sisässä, Sairaita suatetahan Suloisesta Suomenmaasta. Tässä köyhät korjatahan, Ruaja-rikot ravitahan, Vaivaisetkin vuatitahan, Ruunun ruuall' ruokitahan; Vielä rohot ruuan kanssa Tohtorit ne toimittaavat. Joka päivä jouvuttaapi Liäkitykset lähättääpi, Pitaliset puhistaapi, Näitä tekis tervehiksi.

Voi sinä jylkinen Jyränkö! Kuin on vahvat Hantverkerit,[48] Suutaria, Reätäliä, Kaupunniss' on Karvalitkin Jylkisessä Jyränkössä. Onpa vahvat Varvalitkin, Väkevät on Värjälitkin, Mestarit on melkiämmät. Onpa sielä selvät Sepät, Kisellit on kerkiämmät, Opinpojat oivalliset, Palveliatkin on parraat Kaikissakin kartanoissa. Seurakunta kokonainen Kylänpiässä kuulusassa Jylkisessä Jyränkössä.

Voi sinä jylkinen Jyränkö! Kuin on tehty Temppelitkin, Kirkko keskellen kylee. Papp' on Herran palvelia, Jok' on selvä sielun-paimen. Onpa luja Lukkarikin Veisomaani vänkiästi, Herran-iänen hellästi. Sunnuntaina suuri ilo Jylkisessä Jyränkössä; Kuuluu kuparit kotiini, Kirkon-soitto soria kyllä Kaikkuu kaikkiin kartanoihin; Vielä ilo ihanampi, Kirkko-veisu vänkiämpi. — Kuin on portit pyvättynnä Jylkisessä Jyränkössä, Rauta-linkut liitettynnä, Pihti-pielet perustettu — Ne on auki avattunna. Ise kukin kotonansa Korvillaase kuunteloopi Usko-virttä veisatessa Kuinka kuutaan hurskahasti, Kuinka palvellaan parahin, Jumalata julkisesti Pyhä-päivee pyhitessä.

Voi sinä, jylkinen Jyränkö! Tämä kylä kuuluisampi Suloisessa Suomenmuassa. Kuin on vahvast varustettu. Vahvat vanki-kartanotkin, Vannoitetut vanki-nihit, Jossa vankit valiltahan. Pahateot paimetahan; Ettei kansass' ois kamina, Seurakunnassa sevutos; Varkaat kaikki vuaralliset, Murhamiehet, muutkin synnit, Esivalta varoittaapi. Ruunun raitat rakettunna, Vanki-talot varustettu Suloisehen Suomenmuahan. Kyyin kanssa kulettaapi Jylkisehen Jyränköhön Suahaanpa sakon-alaiset, Viijään vesi-leiväläiset — Nämät vankit vallollahan.

Voi sinä jylkinen Jyränkö! Tämä kylä kuulusampi Suloisessa Suomenmuassa. Tästä harmaat huasteloovat[49] Kuin on ennen ennustettu, Riitinkilla riitattunna, Kaupunniksi kassottuna Tämä paika parahaksi Suloisessa Suomenmuassa.

Voi sinä jylkinen Jyränkö! Kavun-suussa sula salmi Kymin-koski kuuluisampi[50] Jok' ei jeähän jeävykkähän, Suloo syvän-talvellakin. Parahalla pakkaisella Tässä vesi viereksiipi, Lainehtii kuin meren lahti. Ompa silta siihen suotu, Käsi-puut on kahen-puolen, Maantiekin on mainittava Jylkisehen Jyränköhön, Jossa Herrat Hevoisillaan Vaunuillansa vaeltaavat. Siitä suuri Suomenkansa Matkojase matkustaapi, Asioita ajelloopi.

Nyt on virsi veisattunna, Seremóni selitetty Jylkisestä Jyränköstä. Kielelläin oun kirjuttanna, Mielelläin oun muistuttanna, Älyllä ajattelunna; Nytpä nimensä nimittää, Julkisesti julistaapi Seurakunnan kuuluisasta Ristiinahan pitäjästä Jöran Hirvoinen.[51]

Hirvoinen.

HEINOLAN MARKKINAT.

Kuin Runoja oli lauluissansa ensin ihmitellyt tätä Jyränkön kaupunkia, niin hään vielä erittäin runoilleepi heijän markkinoista, niin että se kyllä näyttää, kuin oisi tämä kaupunki paljon pyörytellyt hänen mieltänsä. Hään laulaa:

Mieli-juotella julistan Kuinon syksyllä, suvella, Keväellä kerkkiällä; Silloin suuri Suomenkansa Kovahasti kokountuupi Jylkisehen Jyränköhön. Kuin on latsit laitettunna, Miärä-päivät piätettynnä; Markkinat on mainittavat. Jossa samuu Savolaiset, Pohjolaiset polisoovat, Hämäläiset helisöövät. Tuli tänne Turun Liäni, Helsinkistä suuret Herrat, Kaupunkista Kauppa-miehet Kyyin kanssa kulettaapi, Tavaroita tanhuillen. Kuinon puo'it pyvättynnä, Lauvoista on laitettunna. Silloin suuri Suomenkansa Kaupuniss' on kahen-puolen, Onpa toisia torilla; Piikkinäitä pihti-pieliss', Kahvi-pannuja kavulla Rahtyörit on rakettanna —[52] (Paloviina parempana).

* * *

Hämäläiset helisöövät Sillan-suussa, sunti-paikka Jossa parret parisoovat. Väki valta vaeltaapi, Tahtoi kuatua kaupunti; Ajoivat Muaherran muahan,[53] Piältä kassoi Kammareerit. Oli vahvat vahti-miehet — Otti kiini kiiruhusti, Voati vanki-kartanoihin. Miehet tuotiin tokki-huusiin. Koska päivä piätettihin, Aamu toinen alottihin, Tuli Tuomar' tutkimaani Kuinka eilen elettäni. Silloin vankit vastaellivat: "Hyvät Herrat helpoittaaka! Eilen tässä elettäni, Rahallamme ravittini, Toverit on toisin-käsin. — Viina tämän villin suatto!" Tuomarit ne tutkistivat Juoma-sakot juttelivat. — Laskit vankit vallollehen

Hirvoinen.

KURVILAN EMÄNTÄ.

Kurvilan kylässä Ristiinan pitäjässä asui kaks veljestä Maunus ja Niiles Torniainen. Maunuksen akka, nimellä Anna Himainen, joka oli Emäntänä talossa, oli suuri tuhlatar (slöserska) ja hukutti talon tavaroita ylenpalttisella elämisellänsä, josta häntä viimen eroitettiin talosta pois. Hään läksi silloin tyttäresek luokse, nimeltä Vappo, jota hään oli toista kymmentä vuotta siitten poisnainut Maunus Tiusaisellen; ja kussa se viimeisellä joutui varsin köyhäksi. Tässä lauletaan ensin niitä aikoja, kuin näit tyttären läksiäisiä piettiin, ja siitten niitäkin, jollon se joutui pois talostaan.

Kurvilass' oil korja vaimo, Akka aivan ankarainen, Kovin kuuluisa Emäntä, Sepä käyvä käpsyttääpi Kirkko-tietä kiekkarasti; Sielä panoo pajakkata[54] Kansan kanssa käyvessänsä, Oman talonsa tapoja. Yksin tyttö urhollinen, Piene-läntä piika-lapsi Kerhekästi kätettäni, Kiekkarasti kihlattiini, Sepä naitiin nuapurihin, Temmattihin Tiusaisehen, Kopattiin koti-kylähän.

Käytiin sielä kaltaisissa, Vietiin viinat viemisiksi, Lihat, leivät, lättiäiset, Piti piot Piiallensa, Lävähytti läksiäiset Kotonasek korkiasti, Kuuluisassa Kurvilassa, Lattiassa laveassa, Pöyän piässä pökiässä. Kussui vieraita kotiisek Pöyän piähän pökiästi, Yökaueksi ylpiästi.

Iltaisella istuttiini Rekeheni riemuisesti, Ahvakkaasti ajettihin. Oli kuasot kannoilahan Puhemiehet puolellahan. Ruuna eissä roilottaapi Yli pellon ylpiästi, Rokan iäreen röyhkiästi, Pöyvän piähän pökiästi. (Kohta koto muistettava Kuuluisassa Kurvilassa, Jossa huomena hölisi, Hiäväkiä helisi). Ilon kanssa erettiini — Sukulaiset suuta anto,[55] Kättä kaikki kämmen-päihen. Täss' on suvut, sulhaisetkin, Pökiämmät poika-miehet Miniätä mielivätten, Rikkahaita riitelöövät Kaunihita kasseloovat. Täss' on lapset laitettavat Kuin on tyrsät tyttäretkin; Ouvot ovat orpanoina,[56] Karva-piänä kartanoilla.

Tulipa kesä kerkiästi, Tuli lehti lempiästi, Ruoho puhkeis röyhkiästi. Laskit Lampaat laitumellen. Karjat kaikki kartanoillen. Tulipa ruuasta rojua, Tuli viljasta vihelys, Tuli sota syömisestä, Tuli rahasta räminä, Tuli pannuista parina, Tuli karjasta kamina, Tuli nuja nuotastakin Tuli riita riistastakin. Aitat lyötän aukioksi. Ei ou elo ennellään. — Jopa ero ilmistyypi! Nikolausipä nimeltä Ilmaisekse Isännäksi, Akka aivan ankarainen Ennustaiksen Emännäksi.

Pilkall' syötiin suola-heinät Pimiässä pirtihissä Sakeassa savuhussa Petkelellä pieksettihin. Lapset laulaavat kotona:[57] "Makea on maito kulta Kaunihista koalin kanssa; Meill' on leikki leivästäkkin, Parittain on pannujamme, Kaksittain on kattiloita, Lehmiä on leviästi, Lompakoita laviasti; Koska uutinen ulettuu Elon-ajat ennättääpi, Huasioita havakasti, Kahiloita kukkuloinsa — Näkyy näitä nuapurihin."

Hirvoinen.

Lassi Lappalainen

Juvalta.

Juvan pitäjä, Savossa, tuloo mainittavaksi niistä moneista Runojoista, jotka se on jo kasvattanut, ja joita se ehkä vielä kasvattaa. Koska se on ikeän kuin minun syntymäpitäjä, kussa minä olen ensin ruvenut harjoittamaan ja oppinut ymmärtämään tätä Suomen puhetta, ja kussa minä olen ensin koetellut että kansan mielestä ulos-miettiä heijän runomuksiansa — niin se on minun velvollisuus, ettei unouttaa näitä omiamme puhuissain muista virren-tekiöistä. Juvan pitäjän tunnen minä tässä tarkoituksessa, paremmin kuin yks-kään muu; ja taijan sanoa, että siinä löytyy harva kylä, kussa ei tavatak Runoja ja Runo-niekkoja. Niin se on ollut vielä näinä aikoina, soannethan vastapäin kuulla, jos tämä kaunis tapa harjoitetaan hänessä vielä vastakin, eli jos se keäntyy (niin kuin moni muu pitäjä) tyhjäksi ja kolkoksi laulun-aineista.

To'istukseksi minun puheini, tahon minä julistella muutamia näistä hänen täänaikuisia Runon-tekiöitä, joista tämä Lassi Lappalainen oli Sotamies, ja asui Tuhkalan kylässä, Remojärven pohjalla. Koska minä kotona ollessain en ymmärtännyt ottoo tarkempoa tietoa näistä miehistä, niin minä en nytkään tunnek hänestä muuta, kuin että hään v. 1807 sepitti seuravaisen Runon, jonka Lassi Oinoinen Lehkolasta lauloi minullen s. 13 p. Lokak. v. 1815.

HEVO-VIRSI.

Pekka Moarainen Pylkkelänniemeltä lainais kerran Hevoistansa, palkan eistä, Mikko Kovaisellen Tuhkalassa. Joka kynti sillä kunnekka se uupui. Silloin otti hään ja serkkunsa keralla (nimeltä Jussi Kovainen) tappo Tamman, josta asiasta Lappalainen teki virrensä.

Lappalainen luatu-poika[58] Alko kylpyä kysäillä; Tulipa tuolla puheeksi Koska Kokinkin pakinaksi. Siinä samassa sanoopi: "Mieleni minun tekööpi Rueta Runon-tekooni, Hevo-virttä laulamaani."

Kokkipa kotona sanoo:[59] Joka-aamu aatteloo: "Mistä Hevoinen suotaneen?" Kokki käsineet käteesek! Alko tietä telkentellä Pitkin Piiparin ahoa.[60] Kohten Kovaisen torppaan, Sen saman setäsen mökkiin. Ei siitten Simoiseen käynyt, Eikä pistän't Piispahassa; Niinpä mäni Nilkkilään, Ei siinä sisässä käynyt; Yli kynnyksen kysyypi, Lapsillenpa lausutteloo: "Missä tejän miehet ovat, Elikkä emä entuansa?"

Vielä mieli Mikko männä Aina auman sivuihten Leveelle Lehmä-lahelle, Ynnä Ylöisen sivuihten, Pitkin tietä Tihmaksellen. Järitteli Jääkeriini. Pekkapa se perehen-miesi Mieli vieraalta kysyä: "Tuoltakos tulet Tuhkalasta, Matkustat majansialtais?" "Tuoltapa tulen Tuhkalasta, Matkustan majasialtain! Jos nyt joutaisi Hevoinen!" Akkapa hyvä auttamaan. — Pekka puhui puolestansa: "Autan kyllä ankarasti!" (Pekka pelloilen samoopi; Mikko tuasta tuloopi) "Ruoka tämän rumentanna, Huonot heinät huonontanna." Mikko mieliksi sanoopi: "Ruuan annan runsahamman, Palkan paremman perästä!"

Mikko rehvastiin rekeen, Liittihinpä liisteheillen, Alkopa ajoa kovemmin Niinpä tuota niityn-tietä Pitkin tietä Tihmaksellen, Ynnä Yloisen sivuihten, Vieläpä Viikinkin sivuihten;[61] Niinpä mäni Nilkilähän, Alko pistellä Piispahan, Väinistellä Viänäisellen; Mikkopa sivullen sipuupi, Aina kökötti kotiisak.

Koska kuuli Kovaisen-poika Mitä Mikko tuolta toi, Alko aatella kotona — Ensin emänsä tahotak Ilman isän tietämätäk Tekipä jouon joutahamman, Kokotti Kokin mökkiin, Tuota tuolta tietämääni Mitä Mikko tuolta toi. Tupahansa tultuansa, Pirttihinsä piästyänsä: "Mitäs Mikko siihen virkat, Jos Tamma tasan pantaisiin, Jaettais' jalo elävä?" Mikko lystist luan anto. Jussi pellollen perätin Ulos uksesta ojensi, Tallusteli Tamman luokse, Luokse luontokappaletta. Alko Tammoonsa taluttoo Pitkin Piiparin ahoa, Suatto saunaasek kupeellen, Peri-ikkunan perään. Siinä samassa sanoopi: "Kussa se Jussin kurikka?" Ellipä tuo iänen kuuli; Elli kujasta kurikan[62] Juoksutti Jussin käteen. Jussipa se oli julma miesi Siinä samassa sivalsi, Siihen silmihin väliin, Kohten korvihin väliin, Kulma-luuhun kulahutti, Kiero-luuhun kilahutti. Siitäpä Hepo hervahti, Kyntyisilleen kyhnähti. Kokkipa häntä kohotti. "Jussipa se oli Julma miesi" (Hevo … vihelsi) "Revon-reittä suahakseen."

Vanha Kovainen kokotti: "Anna olla ajon-kulmaan, Piästä päivä illoilleen! Sanan lasket Savonmoahan Lasket larmin kylällen." Mitäs miehet tuosta huoli, Miehet ketti kerkiästi, Nyrkillänsä nytystvetten. Ellipä sitä ensin kysyi: "Jokos varsa valaistunna, Hepo herttainen ketetty?" Ellipä sitä ensin neuo: "Tehkee jako jalohompi, Elkee riiellä risalla,[63] Tapella Tamman-palliolla!" Ellipä tuohon ensin joutui; Maksat maljaiseen mulisti, Keuhot kopsaasek kohisti. Kokki osall' olallansa Alko astua kotiinsak. Anto osan akallensa, Lapa-luuta lapsillensa, Ise söi paremman palan. Turpa tuhmallen Sepällen, Huulet huonollen Sepällen,[64] Suu-posket Suutarillen, Koko ruato Kovaisellen, … Virren täkiällen.

Lappalainen.

Joakko Keäriäinen

Juvalta.

Talonpoika Joakko Keäriäinen Remojärvältä Juvan pitäjästä, on yksi niistä kunniallisimmista ja rehellisimmistä miehistä Juvalla, joka on sanottu hänellen isommaksi kunniaksi, kuin mikään muu. Hään on myös kuuluisa niistä töistään, joita hään moa-viljelemisellänsä, kosken-perkauksellansa ja kivi-rovioittamisellansa oli aikoin soanut, ja kussa hään hukutti omaisuutensa yhtäiseksi hyväksi.[65] Mutta myö heitämme tässä kaikkia näitä puheenaineita; ja hoastamme ainoastaan hänen Runon-taijosta, josta se on myöskin mainittava, ikään kuin laulamisestaan[66] ja kirjaan-harjoituksistaan.[67]

Niistä moneista vieraista että omista Runoista, joita hään lauloi mullen Juan pappilassa, keväillä v. 1816, s. 14 p. Tammik. tahomme tässä luettoo kaksi näytteeksi hänen runomisestaan.

HEVOIS-RUNO.

Matti Kokkoinen Alamaan kylästä, Mikkelin pitäjästä rupeisi v. 1785 tappamaan Hevoistansa. Hään nakkais häntä jo peähän, josta se hervahti voan ei kuollut. Silloin rupeis Mattia peloittamaan, että pitivät pois pyyhkimän häntä Puumalan komppaniasta Savon jälka-väin Rykmentistä, kussa hään oli Sotamiessä, nimellä Örn. Hään laitto seneistä sanan Joakko Keäriäisellen, Vehmaissa (noapurissa) tulla sinne lopettamaan tappuuta, koska hään oli jo eiltä-käsin ostanut toisen puolen nahasta. Joakko Keäriäinen Seppolasta teki Runon.

Kokkoinen koria miesi, Matti Örni ylpiämpi, Koppais kurikan kujasta, Koukin kassoi kartanosta, Jolla Hevoista heläytti, Kohten korviin väliä. Tamma kohta tanhuallen Siäriänsä suoroomaani. Tämäpä tunkiin tupa'an: "Oisin Tamman tappanunna Pannut henketen Hevoisen; Vaan ei jaksa jäseneini,[68] Eikä voimani yletä!" Laitto sanaa lapsellansa, Herttaisella Heikillänsä.

Matti läksi matkustamaan Kohten Kokkoisen kotia, Alla-päin paholla mielin. Tapais Tamman tanhualta, Vielä henkissä Hevoisen. Veti tuiman tupehesta, Puukon reisi-puoleltansa, Työnsi rintaan terästä. Siitä veri vieremääni, Käsihillen Kiäriäisen. Tekisin tuosta jakoa, Kuinka osahan tulisi. Tuosta persettä Pekalle, Perno Pekan emännälle, Jalan Juakko Hämäläiselle, Toisen Tahvo Pulkisellen, Ala-sikko Annikallen, Munaiset muullen pereellen; Puolen siitten sivalsi Pulli pisti povellensa. Maksat vienmä Matiskalaan,[69] Itrat kannanma Iloiseen, Palliotpa Puajalahan, Hoikat suolet Kunnelille, Korvat Kokkoisen akalle. Vieläpä veisin männessäini Osuutta Ollikkalahan, Taka-jalat Tammastaini. En isekkään ilman jäisi! Vieläpä keuhot keittäisin, Selkä-luut suolaan panisin; Joita paistiksi tekisin, Imeksisin iltikseini, Joulun pitkinnä pyhinnä. Häntä seppä Hennisellen — Vappu Tarkiain tapaisi Hännän Hennisen säkistä. Laiko-suolet Luatikaisell', Pohjukka-suoli Suutarille, Muut räpälät Riätälille. Ei tätä paisteta Papille, Eikä tuua Tuomarille, Eikä lahjakskaan lakihin. Viimeiset virren-tekiälle, Sille jalolle Juakopille.

Keäriäinen.

KOIRAN-RUNO.

Yksi tyttö nimeltä Poasoinen, Häppälän kylästä Mikkelin pitäjästä, tapais kerran kirkko-tiellä yhen juoksu-Koiran, jonka hänen isänsä Poavo Poasoinen oatteli piteäksensä; mutta Mustipa tappoi kaks Lammasta Yrjö Hokkaiselta, joka löi häntä henkettömäksi. Kuin Keäriäinen läksi näihen kyläläisten keralla kyntämään Haisoan syvämmoahan, sai hään tiellä kuullaksensa tämän asian, ja teki siihen-liittoon Runon.

Aika ois ruveta Runoiksi, Lähteä tästä laulamaani Mitä nyt kuuluupi kylässä: Hätä nähhään Häppälässä Koiran kurjan kuolennosta. Puasoinen pikiä miesi, — Tytär se oil ylpiämpi, Kohtais Koiran kirkko-tieltä, Toipa tuon kohta kotiisek. Koiroo ois koria nähä; Vuon teki vaivaiset vahinkot. Tappo kaksi Karitsata —[70] Yrjö suuttua sorahti. Kasso kepin kankiamman, Koivusta kovoa puuta, Jolla Koiroa kolautti, Jolla raukkoa ramautti. Koira kohta kuoliaksi. Puasoinen pikiä miesi, Tämä kohta torumaan. Hokkainen kohta häväisi: "Vieläkös viskoot vihojais?" (Silloin seivästä sivalsi). Puasoinen pani pakohon, Akka piipatti perästä. Tuosta pistäiksen Piikkillen,[71] Pani palliot patahan. Tekisin tuosta jakoa, Vuan ei annak aika myöten; Lassi Matiskain Lautamies Tarkoin kaikillen tasoopi.

Keäriäinen.

Oatto Tuovinen

Juvalta.

Oatto Tuovinen oli kotoisin Pylkkälänniemeltä, Juvalta. Hänestäkään minä en tunnek muuta, kuin että hään mahto aikanansa olla aika Runoja, jota hänen Runot kyllä toistaa. Se näyttäiksen kuin hään oisi erinomattain ollut Kissoillen rakas, koska se niin mielellään runoilli heistä. Tässä on näitä hänen Kissan virsiä kolmetkin, jotka Keäriäinen lauloi mullen.

VARSAN-RUNO.

Nuon 40 vuotta siitten, niin juoksi tämän Tuovisen varsa Kaipialan Rysthollin hevoisiin, jotka oli laskettu mehtään; ja seuraisi heijän parvessa Remojärveläisten ruoka-mailien, kussa se tuli vikuutetuksi jalastaan. Tuovinen peätti että Kaipiaiset olivat viskanet sitä kivellä. Josta se rupeis runoillemaan.

Kaipiaiset karnuttaavat, Kylän turmiot tuloovat, Lika-silmät liirettelöö Ruistahansa ruopimasta[72] Kaurojansa karhisemasta: "Oletkos Suen sukua, Vaiko koiran-kuontolaisten, Kuin söit siären sälöltäin, Varsastain vasemman jalan?" Vielä Tuovinen toruupi, Valittaapi varsastansa!

Tuovinen.

KISSAN-RUNO.

Kornetti Brusin Maivalasta osti nuon 40 vuotta siitten yhen Kissan Talonmieheltä Poavo Hyytiäiseltä Tuhkalasta, jonka hään oli soanut lahjaksi toiselta. Siitäpä jo Tuovinen teki Runonsa.

Hyökisell' oil hyvä lykky, Saipa Kissan Kilpolasta, Rahatakkin, tenkatakkin. Brusinipä runsas miesi Tarjois kahta Taaleria. Hyökipä kohta hyrskähti,[73] Narskahtipa nauramaani. Akkapa oil ahnas rahaan: "Tarpeen on raha talossa, Tuota piestään pehuistakin, Otetaanpa olista jauhot." Vetipä lempo Vesterisen — Siäret säkkikin sovitti, Sitopa suuta seisallaan, Heitti hännälle sioo. Juakko kahto karsiasti[74] Tuolta torppaasek tuasta Kissan kurjan kulkemista. Kilkit ne on kiitettävät, Lauleloovat lapsillensa. Tuomas tutkiipi visusti Sitä, saunan salvoksilta Virren värsyä vetääpi. Akat autto akkunasta. Siitä huutoo hujahutti Järven rannalla rajautti Pitkä ukko piertehessä. Suappa tieteä suaren-röhkö Hyökin hyvästä lykystä. Musta Kissa kaupattiin, Harjakkaiset haukattiin, Kuka tästä ilman jääpi? Asilainen akkoineen,[75] Pennoinen perehineen

Tuovinen.

KASSIN-RUNO.

Niilo Myyryläinen Tuhkalasta lainais kerran Kissansa vävyllensä, tälleh samallen Poavo Hyytiäisellen, mutta akatpa unoittivat sitä saunaan, kussa se tukehtui, ja kuoli savusta. Josta Tuovinen toas teki virren.

Hyöki tuiskulla tuloopi, Pakkaisella paukuttaapi: "Anna Anni Kissiäisi, Hyvä Niilo Niisiäisi, Hiiret syövät hinkaloini, Rotat kantaapi rukiini!"

Niinpä kuoli Niilon kissa, Annin ainua eläin, Hyökin saunaan savuiseen. Simo-poika sipsattaapi,[76] Raso-poika rauskuttaapi, Niilo-poika niin sanoopi: "Ei räkkee kylet kylään! Puavolla on kaita kasvo;[77] Paavo paistin tarvissoopi." Hyökin Matti mainihtoopi: "Käyväänpä nahan-jakoon!" Simo suuttua suhahti: "Nahkoin en annak ensinkään, Kukkarot' en kellenkään."

Tuovinen.

KISSAN-VIRSI.

Tämä kolmaas Kissan-Runo on tehty samasta miehestä, ja otettu siitä, että Pirilänniemen Kissa läksi kerran mänemään Hyytiälään, jossa Hyöki häntä tappo. Keäriäinen ei muistant tästä virrestä muuta, kuin alku-sanat, jotka oli näin:

Läksipä Kissa kulkemaan, Hiiren-surma hiihtämääni Periltä Perilänniemen. Tämäpä tuli Tuhkalaan, Tunkiinpa Hyökin tupahan. — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — —

Näistä kolmesta Kissan-Runoista niin Hyytiäinen paituutti Tuovista lakiin, joka tapahtui jo Laintutkian Maténin aikana. Tuovinen, jota pelloitti Lakihin männä, pyysi toista sovinnollen, ja lupaisi hänellen i'äkspäiviks yhen 2:hen rein-alaisen niityn. Mutta kuin Hyytiäinen mäni sinne heiniä tekemään, niin tuloo Tuovisen akka, ja ajo pois hänet. Siihenpä se asia siitten loppui. Mutta kyläläiset, kuin saivat asian kuullaksensa, niin panivat nimeksi tällen niityllen Kissan-niity, ja niin sitä kuhutaan vielä tänä päivänäkin, muistiksi että se oli tarjottu sovinnokseksi näistä kolmesta Kissan-Runoista.

Heikki Huuhtinen

Juvalta.

Tolpparin-poika Heikki Huuhtinen Pitkälahen kylästä Juvalla, on yksi hilpiä ja iloisa nuorukainen, joka on vielä toisen palveluksessa. Hään oli yksi niistä nuorista miehistä, jotka v. 1824 pyrki peästäksensä Norin ja Ruotin Suomalaisiin, opettelemaan heitä Savolaisten tavalla palon-kyntämistä.[78] Ehkei hään ouk vasta kuin nuon 19 tahi 20 vuotta vanha, niin hänessä jo ilmoittaiksen isoja aljeita (anlag) Runomukseen, niin kuin näyttäiksen näistä hänen kokeistaan: niin että toivotaan hänen aikoa myöten tulevan yheks kuulaisaksi Runo-sepäksi Savossa.