XIV.

Loppuolostani seminaarin kolmannella luokalla ei ole paljon muuta sanottavaa kuin että hyvä myötäonni seurasi minua koko sen vuoden ajan. Syyslukukauden olin siellä yksinäni, puolisoni ollessa kotiseudullaan. Sen lukukauden ajalla sain avio-elämäni hedelmänä esikoisen, sievän ja terveen pojan, jonka ristiäisissä sain laitoksen johtajan luvalla käydä, vaan en sen enempää häntä nähnyt ennenkuin joululuvalle mentyäni.

Kun semmoinen erillään asuminen tuntui ikävälle ja häiritsi mielen levollisuutta, päätin tuoda kevätlukukaudeksi Jyväskylään perheenikin. Kevätlukukausi kului sitten yhdessä asuen hupaisesti ahkeran työni ohessa. Keväällä tutkintojen jälestä julistettiin minut muiden muassa opettajakokelaaksi. Kestetyt vaivat ja vastukset olivat silloin unohtuneet, ja ilo sekä ihmettely täytti sydämeni. Sillä hetkellä kaikuivat mielessäni ne sanat, jotka noin kuusi vuotta takaperin olivat minua rohkaisseet, kun ensi kerran kouluun lähtöäni tuumailin ja aikeeni toteutuminen näytti miltei mahdottomalle: "Jumalalle ei ole yhtään asiata mahdotonta." Mistä olivat oikeastaan varat tulleet, joilla kävin kolme vuotta noin tuhannen markan kulutuksella koulua seminaarissa? Velaksiko? Ei suinkaan, sillä velkaa ei ollut karttunut muuta kuin joku sata markkaa, huomioon ottaen ne raha-annot, mitkä kotiani lähetin väliaikaisena opettajana ollessani, ja että kustansin veljeni kansakoulussa. Katsoen siihen tavattomaan köyhyyteen, jonka vallitessa koulunkäyntini alotin, siihen asemaan, jossa olin opettajakokelaaksi päästyäni, täytyy minun, huolimatta kaikista luonnollisista keinoista, joista olen kertonut, kuitenkin lapsellisella yksinkertaisuudella vastata: Varat ovat tulleet ylhäältä taivaalliselta Isältä.

Kokelasvuosi oli vielä oltava seminaarissa. Varoja ei ollut sen vuoden ajaksi enää yhtään säästössä. Se vähän huolestutti, vaan ei kumminkaan saattanut epäilystä aikaan. Olin vaan varma siitä, että jokin taas neuvoksi tulee. Niin kävikin. Lankomieheni sattui syksypuoleen myymään talonsa, josta sai rahoja, ja lainasi minulle sen, minkä tarvitsin.

Syyslukukauden alussa menin taas vaimoni ja pikku poikani kanssa Jyväskylään alkamaan opettajakokelaana oloani. Ensimäinen lukukausi oli erittäin hupainen; vaihteleva työ ja jotensakin runsas vapaus tekivät tykkänään uuden kaltaiseksi seminaarissa olon. Joululuvan ajalla oli opettajan paikka haettavana T:lla. Sinne panin hakemukseni, ja haku-ajan loputtua sain kutsumuksen tulla tulevana syksynä virkaan. Siihen asti oli väli-aikainen opettaja hoitava sitä. Suuri oli yhteinen iloni vaimoni kanssa, kun toimeentulomme oli jo täydellisesti ta'attu. Olimmekin yhdessä paljon kärsineet, ei siis kumma, jos nyt yhdessä iloitsimme hankkeittemme onnistumisesta, vaikka vielä kevätlukukausi seminaarissa pidätti meitä uudesta asemastamme. Vaan vieläkin piti yksi merkillinen ja samalla hyvin surullinen seikka tapahtua, ennenkuin kansakoulun opettajaksi pääsin.

Kului muutamia viikkoja, jolla ajalla vaimoni oli tavallista ilomielisempi, ja raskaana kun oli, joutui hänen aikansa käydä lapsivuoteelle. Ensimältä näytti kaikki käyvän jotenkin hyvin, vaan sitten noin kahden vuorokauden perästä sai hän jälkitaudin, jolle ei kätilö eikä lääkäri voineet mitään. Taudin lopetti ainoasti kuolema kuuden vuorokauden perästä. Äsken maailmaan tullut pienokainen jäi äidittä, jäi vaimoaan katkerasti surevan isänsä haltuun. Se oli ankara isku minulle. Silloin lukuisain sydämet heltyivät kanssani, saatuansa tietää kovan kohtaloni. Niinpä seminaarin johtajakin, vaikka muutoin tyly mies, säälivästä rakkaudesta toimitti opettajakunnan keskuudessa hyväkseni rahankeruun, joka tuotti 112 markan suuruisen summan. Hyvälle tuntui minusta semmoinen osanotto suruni katkerimmillaan ollessa. Samalla antoi johtaja minulle luvan olla kaksi viikkoa vapaana oppilaitoksen toimista. Luoja näki hyväksi korjata myös pienen orpolapseni luoksensa 9 vuorokauden vanhana. Vanhin lapseni, joka oli l-1/2 vuoden vanha, jäi ainoaksi ilokseni. Lapsellisessa viattomassa ilossaan häiriytymättä katseli hän, kun äitinsä ja pikkuveikkonsa arkut nostettiin ruumisvaunuihin ja vietiin ikuiseen kätköönsä. Minun tilani ei ollut samanlainen. Kova suru mursi mieleni siihen määrään, että tuntui juuri kuin olisin ollut tuonelan porstuassa.

Hautaamisen jälkeen kului joitakuita päiviä, jolla ajalla selvittelin kaupungin moniin kassoihin vainaajain kuolinmaksut. Suruni alkoi lieventyä, vaan sen perästä tunsin taas olevani paljoa lähempänä Jumalaa kuin ennen. Häneen luottaen ryhdyin taas koulutoimiini ja kaikkein kummastukseksi onnistuinkin niissä niin, että keväällä tutkinnoissa sain jotenkin hyvän päästötodistuksen. Siten oli siis oppiaikani päättynyt ja uusi, täyden miehuuden aika oli elämässäni alkava.

XV.

Kesän ajalla virkistin itseäni matkustelemisella, kunnes Elokuun lopulla saavuin opettajapaikkaani T:lle, johon kutsumisestani edellä mainitsin.

Kuusi vuotta takaperin olin käynyt T:llä ja olin ollut viikkokauden kirjoja sitomassa samalla kansakoululla, johon nyt saavuin opettajaksi. Tuntemattoman "sällin" hoidosta ei pidetty lukua, vaan sain maata kyökissä höyläpenkillä, laukku pääni alla ja palttoo peitteenä. Vieläpä sain opettajan vaimolta monia toriakin siitä, kun kyökkiin tuli työtä tehdessäni roskaa. Saavuttuani kuuden vuoden perästä opettajana samaan paikkaan, tuntui hyvin omituiselta. Useasti kävin siellä ollessani kyökissä istumassa, ajatellen elämän muuttuvaisuutta.

Kaksi vuotta olin T:llä opettajana. Elämän taistelua ei tosin sielläkään puuttunut, vaan työni kumminkin tuntui rakkaalta ja viihdyinkin oppilaitteni joukossa juuri kuin erityisessä pikkumaailmassa; unhotin heidän kanssaan työskennellessä kaikki entisetkin kärsimykset, joiden muisto vielä olisi voinut tuottaa katkeruutta.

Oltuani puolitoista vuotta leskenä, löysin uuden elämän kumppalin L:n meijerikoululta. Hänen kanssaan avioelämää viettäessäni saan tasan jakaa tulevat elämäni kohtalot. Nyt olen toisessa paikassa työskentelemässä noin 60 oppilaan kanssa. Vointini on nykyään kiitettävän hyvä. Opetustoimeni on menestynyt hyvin. Paikkakuntalaisten suosio ja rakkaus on kiintynyt puoleeni. Opettajavirkani ohessa olen saanut useita muita tuottavia toimia. Kaksi tervettä, sievää lasta leikkii iloisen kissan kanssa ympärilläni joutohetkinäni ja kolmas lapsi hymyilee kehdossa.

Vanhempani elävät vielä ja ovat usein viettäneet tyytyväisiä hetkiä luonani. On siis kaikinpuolinen myötä-onni viime aikoina elämääni seurannut. Sitä olen tarvinnutkin kärsimysten sortaman elämäni virvoitukseksi. Nyt on minulla syytä Saarijärven Paavon tavalla lausua vaimoni kanssa hartaasti:

"Vaikka kokee, eipä hylkää Herra."