ILOINEN POIKA. (continued 2)

Hame tarttui kiinni pensaaseen, hän kääntyi sitä irroittamaan, ja sellaisena Öyvind hänet ensinnä näki. Hänen päänsä oli paljaana, hiukset kiinnitetyt ylös, kuten tytöillä tavallisesti arkioloissa; hänen yllään oli karkea, ruudullinen liivihame ilman hihoja, kaulassa ei ollut muuta kuin paidan alaskääntyvä kaulus; hän oli salaa lähtenyt niityltä eikä uskaltanut millään lailla koristaa itseään. Hän nosti katseensa, pää kallellaan ja hymyili; valkeat hampaat loistivat ja silmät välkähtivät puoleksi ummistettujen luomien alta; vähän aikaa hän siinä arasteli, mutta sitten hän läksi tulemaan ja punastui punastumistaan joka askeleelta, Öyvind astui häntä vastaan ja otti hänen kätensä molempien käsiensä väliin. Tyttö painoi päänsä syvälle alas. Sillä lailla seisoivat he kauan.

— Kiitos kaikista kirjeistäsi, sanoi ensinnä Öyvind, ja kun tyttö silloin hiukkasen nosti katsettaan ja hymyili, tunsi poika, että hän on veitikkamaisin noita, minkä metsässä ikinä saattaa tavata; mutta hän oli kun olikin kiikissä ja tyttö samaten.

— Kuinka sinä olet tullut suureksi! sanoi tyttö ja tarkoitti ihan toista kuin sanoi.

Hän rupesi katselemaan häntä enemmän ja enemmän ja hymyili hymyilemistään ja poika hymyili hänkin; mutta he eivät sanoneet mitään. Koira oli istuutunut vuorensyrjälle ja katseli taloa. Thore huomasi koiranpään alhaalla vedessä eikä kuolemakseen saattanut käsittää, mikä sieltä vuorelta näkyi.

Vihdoin nuoret sitten päästivät toistensa kädet ja rupesivat vähitellen puhumaan. Ja kun Öyvind ensin oli päässyt alkuun, kävi hän niin puheliaaksi, että tytön täytyi ruveta nauramaan häntä.

— Niin, näetkös sinä, se on sellaista, kun minä olen iloinen, oikein iloinen, näetkös! ja silloin kun meidän välimme selveni, oli kuin minussa olisi auennut lukko, auennut, näetkös.

Tyttö nauroi ja sanoi:

— Minä osaan melkein ulkoa kaikki ne kirjeet, jotka sinä olet lähettänyt.

— Entä minä sitten! Mutta sinä kirjoitit aina niin lyhyesti.

— Kun sinä aina tahdoit niin pitkiä.

— Ja kun minä tahdoin, että olisi kirjoitettu pitemmältä jostakin asiasta, luikersit sinä aina tiehesi.

— Minä näytän koreimmalta, kun ei minusta näy kuin pyrstö! sanoi sinipiika.

— Mutta tottakin! sinä et koskaan ole kertonut minulle kuinka sinä pääsit eroon Jon Hatlenista.

— Minä nauroin.

— Kuinka?

— Nauroin; etkö sinä tiedä mitä nauraminen on?

— Kyllä; osaanhan minä nauraa!

— Saadaan nähdä!

— Kaikkia tässä kuulee! Täytyyhän minulla olla jotakin nauramisen syytä.

— Minä en tarvitse syytä, kun olen iloinen.

— Oletko nyt iloinen, Marit?

— Nauranko minä sitten nyt?

— Naurat! ja poika otti hänen molemmat kätensä, ja läiskäytti niitä yhteen, häneen katsellen.

Kamalla rupesi koira murisemaan, selkäkarvat nousivat pystyyn ja se alkoi haukkua alas, yhä kiukkuisemmin ja kiukkuisemmin, vihdoin ihan vimmoissaan. Marit läksi peloissaan pakoon, mutta Öyvind meni vuorensyrjälle ja katsahti alas. Koira haukkui hänen isäänsä, joka seisoi ihan vuoren alla kädet housuntaskuissa ja katseli koiraa.

— Oletko sinäkin siellä? Mitä hullua koiraa sinä siellä haukutat?

— Se on Hejdegårdenen koira, vastasi Öyvind hiukan hämillään.

— Mitä hittoa se sinne on tullut?

Mutta äiti oli kurkistanut ulos kyökistä, sillä hän oli kuullut melun, ja hän ymmärsi kaikki tyyni nauroi ja vastasi:

— Se koira juoksentelee täällä joka päivä ei se min ihmeellistä ole.

— Onpa se äreä koira.

— Se lauhtuu, kun sitä taputtaa, arveli Öyvind ja taputti sitä.

Koira lakkasi haukkumasta, mutta murisi. Isä läksi tyyntyneenä sisään ja nuoret pelastuivat.

— Menihän se tällä kertaa, sanoi Marit, kun he taas tapasivat toisensa.

— Arveletko, että vasta käy pahemmin?

— Minä tiedän yhden, joka pitää meitä silmällä

— Vaarisiko?

— Niin juuri.

— Ei hän meille mitään tee.

— Ei sillä tavalla.

— Ja sen sinä lupaat?

— Sen minä lupaan, Öyvind.

— Kuinka sinä olet kaunis, Marit!

— Sanoi kettu korpille ja sai juuston.

— Tietysti minäkin tahdon juuston.

— Mutta sinä et saa sitä.

— Mutta minä otan sen.

Tyttö käänsi päätään, poika ei ottanut.

— Kuulepa, Öyvind, mitä minä sanon! ja tyttö katsahti häneen syrjästä.

— No?

— Kuinka sinä olet tullut häijyksi!

— Annat sinä minulle sentään juuston.

— Ei, minä en tahdo! ja tyttö kääntyi taasen poispäin… — Nyt minun täytyy lähteä, Öyvind.

— Minä saatan sinua.

— Mutta ei metsää kauemmaksi; sillä vaari voisi sinut nähdä.

— En metsää kauemmaksi. Tyttö kulta, oikeinko sinä juokset?

— Emmehän me voi kulkea rinnan täällä.

— Mutta emmehän me sitten yhdessä kuljekaan.

— Ota minut sitten!

Tyttö juoksi, poika perässä, ja pian tarttui tyttö kiinni pensaisiin niin että poika sai hänet kiinni.

— Olenko minä nyt saanut kiinni sinut ikipäiviksi, Marit?

Poika piteli käsiään hänen ympärillään.

— Etköhän, vastasi tyttö hiljaa ja hymyili, mutta puna oli poskilla ja hän oli samalla vakava.

Ei, nyt sen pitää tapahtua! ajatteli poika ja aikoi suudella häntä; mutta tyttö taivutti päänsä hänen käsivartensa alle, nauroi ja läksi juoksemaan. Viimeisten puiden luona hän pysähtyi.

— Koska me taas tapaamme? kuiskasi hän.

— Huomenna, huomenna! kuiskasi Öyvind takaisin.

— Huomenna!… Hyvästi! Tyttö taas juoksemaan.

— Marit! Hän pysähtyi.

— Se oli mukavaa, että me ensinnä tapasimme täällä vuorella.

— Niin oli! ja tyttö juoksi taas.

Öyvind katseli kauan hänen jälkeensä; koira hyppäsi haukkuen edellä, tyttö perässä, koettaen sitä rauhoittaa. Öyvind kääntyi, otti lakkinsa, viskasi sen korkealle ilmaan, otti vastaan ja viskasi taas menemään.

— Nyt minusta taitaa tulla iloinen poika! virkkoi hän ja läksi laulellen kotiin.

Kymmenes luku.

Eräänä iltapäivänä myöhemmin kesällä, kun äiti ja palvelustyttö olivat haravoimassa ja isä ja Öyvind kantoivat heiniä latoon, tuli pieni lakiton ja paljasjalka poika juosten alas mäkiä ja suinpäin vainion poikki Öyvindin luo, ja antoi hänelle lipun.

— Sinäpä vasta juosta osaat! sanoi Öyvind.

— Minä saan siitä maksun, vastasi poika.

Kun kysyttiin, tuleeko siihen vastausta, sanoi hän ei, ja läksi menemään pois takaisin vuoren poikki; sillä joku oli tulossa tietä myöten hänen perässään, kertoi hän. Öyvindin oli vaikea avata lippua, sillä ensin se oli pantu paperiliuskaan ja sitten köytetty kiinni ja vihdoin sinetöity lakalla. Lippuun oli kirjoitettu:

"Nyt hän on tulossa; mutta se käy hitaasti. Juokse metsään piiloon.

"Se, jonka sinä kyllä tiedät."

Totta totisesti en tiedäkään, ajatteli Öyvind ja loi uhkamielisen katseen ylöspäin. Ei kestänytkään kauan ennenkuin ylimmälle mäelle ilmestyi vanha mies; hän lepäsi hiukan, käveli taas ja lepäsi taas; sekä Thore että vaimo pysähtyivät katsomaan. Mutta Thore nauroi pian, kun sensijaan vaimon muoto muuttui.

— Tunnetko sinä hänet?

— Eipä siinä juuri voi erehtyä.

Isä ja poika ryhtyivät taas kantamaan heiniä, mutta poika sovitti työnsä niin, että he aina olivat yhdessä. Vanhus likeni hitaasti kuin äreä länsituuli. Hän oli hyvin pitkä ja lihavahko; jalat olivat huonot ja hän kulki askel askeleelta, raskaasti nojaten sauvaansa. Pian hän pääsi niin likelle, että he saattoivat nähdä hänet tarkkaan; hän pysähtyi, otti lakin päästään ja pyyhki hikeä liinaan. Hänen päänsä oli kalju, syvälle niskaan asti; kasvot olivat pyöreät ja kokoonpainuneet, pienet silmät vilkkuivat kipinöiden, kulmakarvat olivat tuuheat ja suussa kaikki hampaat. Hän puhui terävin, määkivin äänin, joka ikäänkuin hyppi kivien ja kantojen poikki; mutta r-äänteessä se silloin tällöin viipyi suurella mielihyvällä, läksi sitten livertämään kyynärän mittoja ja äänen nuotti teki samalla valtavan hyppäyksen. Nuorempana oli hänet tunnettu iloisena, äkkipikaisena miehenä; vanhana oli kaikkinainen vastoinkäyminen tehnyt hänet äreäksi ja epäluuloiseksi.

Thore ja hänen poikansa tekivät monta retkeä edestakaisin ennenkuin Ole pääsi perille; he ymmärsivät molemmat, ettei hän kulje hyvillä asioilla ja sentähden tuntui kahta lystikkäämmältä, että sitä tuloa niin kesti. Molemmat liikkuivat he hyvin vakavina ja puhelivat hiljaa keskenään, mutta kun ei matkasta näyttänyt loppua tulevankaan, rupesi se tuntumaan hullunkuriselta. Ainoa sattuva sana saattaa tällaisissa sytyttää naurun soimaan, varsinkin kun naurun vaara on tarjolla. Kun hän vihdoin oli vain muutaman sylen päässä, eikä koskaan näyttänyt aikovan päästä niiden päähän, sanoi Öyvind hiljaa ja kuivasti:

— Tuolla miehellä mahtaa olla raskas kuorma. Eikä enempää tarvittu.

— Oletko hullu! kuiskasi isä, vaikka itsekin nauroi.

— Uhhuh! puhki Ole mäessä.

— Hän panee kurkkuansa kuntoon, kuiskasi Thore. Öyvind laskeutui polvilleen heinäruon eteen, kätki pään heiniin ja purskahti nauramaan.

Isä kumartui hänkin.

— Mennään latoon, kuiskasi hän, otti sylin täyteen heiniä ja läksi menemään.

Öyvind kiskasi käsiinsä pienen tukon, juoksi perässä, vääränä naurusta ja pääsi ensinnä latoon. Isä oli vakava mies, mutta kun hän joutui naurupäälle, nauraa tyrski hän ensin pienissä otteissa, sitten ne pitenivät pitenemistään, ja väliin tuli liverryksiä, kunnes kaikki suli ainoaksi pitkäksi ulinaksi, jonka jälkeen aalto seurasi aaltoa, päät yhä pitempinä hyrskyinä. Nyt hän oli päässyt alkuun, poika oli pitkänään permannolla, isä seisoi kumarassa hänen vieressään ja molemmat nauroivat niin että jyrisi. Silloin tällöin heille tuli tällaisia naurunpuuskia, mutta tämä tuli sopimattomaan aikaan, vakuutti isä. Vihdoin eivät he käsittäneet mihin joutuisivat, sillä varmaan vanhus jo oli tullut taloon.

— Minä en lähde ulos, sanoi isä, — ei minulla ole mitään tekemistä hänen kanssaan.

— En minäkään mene, vastasi Öyvind.

— Uhhuh, kuului ihan ladon seinustalta. Isä uhkasi poikaa:

— Etkö lähde siitä!

— Menkää te ensin!

— Ei, lähde sinä nyt vaan!

— Kun te ensin menette! ja he varistelivat heiniä toistensa vaatteista ja astuivat hyvin vakavina ulos.

Kun he tulivat portaitten alle, näkivät he Olen seisovan kääntyneenä kyökinoveen päin, ikäänkuin hän siinä olisi punninnut asioita; hän piti lakkia samassa kädessä, jossa keppi oli, ja pyyhki liinalla hikeä kaljulta otsaltaan, mutta pöyhi samalla hiussuortuviaan niskassa ja korvan takana, niin että ne jäivät törröttämään, Öyvind pysytteli isän takana; isän täytyi sentähden olla hiljaa, ja tehdäkseen lopun tuskallisesta äänettömyydestä, lausui hän tavattoman vakavasti:

— Vai olette te lähtenyt kävelemään.

Ole kääntyi, loi häneen terävän katseen ja pani lakin paikoilleen ennenkuin vastasi.

— Pitää välistä lähteä.

— Olette ehkä väsyksissä, ettäkö käy sisään?

— Kyllä minä tässä seisoallani lepään; minulla ei ole pitkältä asiaa.

Samassa raoitettiin kyökinovea; emännän ja Thoren välillä seisoi vanha Ole, lakinlippi silmillä; sillä lakki oli käynyt liian suureksi, kun hiukset olivat lähteneet. Nähdäkseen nojasi hän päätään aika lailla taaksepäin, keppi oli oikeassa kädessä ja vasenta piti hän puuskassa, paitsi silloin kun liikutteli sitä; eikä hän koskaan liikutellut sitä sen enempää kuin että vei sen puolitiehen ulomma itseään ja piti sitä siinä arvossa vartijana.

— Onko tuo tuolla takanasi poikasi? alkoi hän kiivaasti.

— Niinhän ne sanovat.

— Öyvindhän hänen nimensä on?

— Öyvindiksihän ne häntä sanovat.

— Hän on käynyt sellaisessa peltoviljelyskoulussa siellä etelän puolella?

— Sellaisessahan hän on ollut.

— Kas, tyttäreni, taikka tyttärentyttäreni, se Marit, on tullut hulluksi viime aikoina.

— Sehän on ikävää se.

— Hän ei tahdo mennä naimisiin.

— Tosiaanko?

— Hän ei huoli ketään niistä talonpojista, jotka käyvät pyytämässä.

— Vai niin!

— Ja se kuuluu olevan tuon syy tuolla.

— Vai niin?

— Hän kuuluu panneen hänen päänsä pyörälle; juuri tuo tuolla, poikasi Öyvind.

— Helkkarissa!

— Kas, minä en kärsi, että joku tulee ottamaan hevosiani, kun minä vien ne tunturille, enkä kärsi, että joku tulee ottamaan tyttäriäni, kun minä päästän ne tanssiin, en kärsi sitä ensinkään.

— Tietysti ette.

— Minä en voi juosta perässä; minä olen vanha, en voi vartioida.

— Ette — ette!

— Ja katso, minä tahdon pitää järjestystä talossani; tuossa on tukin paikka ja tuossa kirveen, ja tuossa veitsen; ja tuosta on laastava ja tuonne ovat rikat heitettävät, ei oven eteen, vaan tuonne nurkkaan, juuri sinne eikä minnekään muualle. Ja kun minä sanon tytölle: ei tuota, vaan tuo! niin hänen pitää ottaa hänet — eikä toista!

— Tietysti.

— Mutta hän ei tottele; kolme vuotta hän nyt on pannut vastaan ja kolme vuotta on meidän välimme ollut huono. Se on paha se; ja tuo tuolla on syypää, ja nyt minä sanon hänelle niin, että sinäkin sen kuulet, joka olet hänen isänsä, ettei se kannata; hänen on lopetettava.

— Vai niin, vai niin.

Hetkisen katseli Ole Thoreen, sitten hän sanoi:

— Sinä vastaat niin lyhyesti.

— Makkara ei ole sen pitempi.

Öyvindin täytyi naurahtaa, vaikkei hän ollut ensinkään naurutuulella. Mutta rehellisten ihmisten mielessä ei pelosta koskaan ole pitkä matka nauruun ja nyt hän rupesi kallistumaan naurun puolelle.

— Mitä sinä naurat? kysyi Ole lyhyeen ja terävästi.

— Minäkö?

— Minuako sinä naurat?

— Herra varjelkoon! mutta hänen oma vastauksensa herätti hänessä naurunhalua.

Tämän huomasi Ole ja raivostui. Sekä Thore että Öyvind koettivat sovittaa syytään vakavin kasvoin ja pyytämällä vierasta sisään; mutta kolmen vuoden vihat purkautuivat nyt ilmoille ja niitä oli mahdoton pysäyttää.

— Älä sinä rupeakaan tekemään minusta pilkkaa, alkoi hän. — Minä täytän velvollisuuteni, kun parhaimman ymmärrykseni mukaan valvon lapsenlapseni onnea, enkä välitä mokomien penikkojen naurusta ensinkään. Ei kukaan kasvata tyttöjä viskatakseen niitä ensimmäiseen torppaan, joka avaa ovensa, eikä kukaan hoida taloaan neljääkymmentä vuotta antaakseen kaikki tyynni sille, joka vaan ensinnä panee tytön pään pyörälle. Tyttäreni kulki siinä ja läntysteli, kunnes sai mennä naimisiin roiston kanssa ja hän joi heidät molemmat kumoon ja minä sain ottaa lapsen ja maksaa lystit; mutta tyttärentyttäreni ei tule käymään samalla tavalla, auta armias, ei tulekaan! nyt sinä tiedät sen! — Ja minä sanon sen sinulle, että niin totta kuin minä olen Ole Nordistuen Heijdegårdenesta, niin pappi ennemmin panee kuulutukseen Nordalin metsän tontut, kuin hän pudottaa saarnatuolista sellaisia nimiä kuin Maritin ja sinun, senkin joulupukki! Vai aiot sinä peloitella talosta kunnialliset sulhaset? Koeta sinä vain tulla, niin sinä saatkin sellaisen kyydin alas mäkiä, että kengät sauhuna tupruavat perässäsi. Senkin viekas kettu! Etkö sinä luule minun tietävän, mitä sinä ajattelet, sekä sinä että tyttö? Te ajattelette, että vanha Ole Nordistuen kuolla kupsahtaa ja sitten te sipsuttelette alttarin eteen. Ei, minä olen nyt elänyt kuusikymmentä kuusi vuotta — ja minä näytän sen, sinulle, poika, että minä vielä elän niin että te molemmat saatte siitä kalvetustaudin! Ja sen minä vielä näytän sinulle, että vaikka sinä lumena makailisit talon nurkissa, niin et näe edes hänen kengänpohjiaankaan, sillä minä lähetän hänet pois paikkakunnalta, minä lähetän hänet sellaiseen paikkaan, jossa hän on turvassa, niin sinä saat lentää räpyttää täällä kuin harakka ja kosia tuulta ja tuiskua. Enempää en sano sinulle; mutta nyt sinäkin, joka olet hänen isänsä, tiedät minun mieleni ja jos sinä tahdot poikasi parasta, joka tässä on kysymyksessä, niin toimitakin, että hän kääntää virran juoksun sinne, minne sen on lupa kulkea; minun maitteni läpi on kielletty.

Hän kääntyi pienin, nopein askelin lähtemään, nosti oikeaa jalkaa vähän korkeammalle kuin vasempaa ja toruskeli itsekseen.

Täydellinen vakavuus oli langennut jälelle jääneiden mieliin, paha enne oli sekaantunut heidän nauruunsa ja leikkiinsä ja hetkisen oli talo autiona kuin pelästyksen perästä. Äiti, joka kyökinovelle oli kuullut kaikki tyynni, katseli huolestuneena, miltei kyynelissä, Öyvindiin, eikä puhumalla tahtonut tehdä hänen kuormaansa raskaammaksi. Kun he kaikki ääneti olivat menneet sisään, istuutui isä ikkunaan ja katseli Olen jälkeen, kasvot hyvin totisina, Öyvindin silmät seurasivat pienimpiäkin liikkeitä hänen kasvoissaan, sillä hänen ensimmäisestä sanastaanhan hänen ja hänen lemmittynsä kohtalo miltei kokonaan riippui. Jos Thore nyt liitti kieltonsa Olen kieltoon, niin niiden kieltojen ohi oli miltei mahdoton päästä. Ajatus karkasi pelästyksissään esteeltä esteelle; hetkisen näki silmä vain köyhyyttä, pahansuopuutta, väärinymmärrystä ja loukattua kunniantuntoa, ja jokainen tuki, johon hän aikoi tarttua, luisui ajatuksen tieltä. Hänen levottomuuttaan enensi se, että äiti seisoi käsi kyökinoven kää'ässä, tietämättä uskaltaisiko olla sisässä odottamassa ratkaisua ja että äiti ehkä lopulta menettäisi rohkeutensa ja hiipisi ulos. Öyvind katseli vilkkumatta isään, joka ei ikinä näyttänyt aikovankaan kääntää katsettaan huoneeseen; poika ei hänkään uskaltanut puhua, sillä täytyihän isän rauhassa saada ajatella asiaa. Mutta juuri samassa hetkessä oli mieli juossut loppuun levottomuutensa radan ja suori taas selkäänsä; "ei kukaan muu kuin Jumala sittenkään lopulta voi meitä erottaa", ajatteli hän itsekseen ja katseli isänsä rypistyneitä kulmakarvoja. Jo näytti jotakin olevan tulossa. Thore veti syvältä henkeään, nousi, kääntyi huoneeseen päin ja kohtasi poikansa katseen. Hän pysähtyi ja jäi pitkäksi aikaa katsomaan häneen.

— Kyllähän minun tahtoni olisi, että sinä heittäisit hänet mielestäsi; sillä ei ihmisen pidä tunkeutua toisten tielle. Mutta jollet sinä häntä tahdo heittää, niin voit tilaisuuden sattuessa ilmoittaa minulle, niin ehkä minä voin auttaa sinua.

Hän läksi työhönsä ja poika seurasi häntä.

Mutta illalla oli Öyvindillä suunnitelma valmiina; hän päätti koettaa päästä läänin agronoomiksi ja pyytää johtajan ja koulumestarin apua. "Jos tyttö vain jaksaa odottaa, niin minä Jumalan avulla työlläni voitan hänet."

Sinä iltana hän turhaan odotti Maritia, mutta lauleli siellä astellessaan lempilauluaan:

Pystyyn, pystyyn nuori pää! Joskin moni toive jää, uus taas silmäsi sineen syttyvi unelmineen!

Pystyyn pääsi, sa kuulethan äänen jossakin kutsuvan, äänen mi luottavaksi neuvoo ja rohkeaksi!

Pystyyn pää, sillä rinnassas kaartuvi kaunis taivahas, sielläkin sinipielet soi kuni harpun kielet!

Pystyyn pääsi ja raikuvaan laula: kenpä mun lannistaa, vihervä virpeni uhkee vuodesta vuotehen puhkee!

Pystyyn pääsi, sun uudesti elämän voima se synnytti, voima mi aina on läsnä suuressa, pienimmässä.

Yhdestoista luku.

Oltiin päivällislevolla; isojen Hejdegårdenen talojen väet olivat makuulla, heinät hajallaan tantereella ja haravat pistettyinä maahan. Heinähäkit olivat ladon portaitten alla, valjaat viskattuina viereen ja hevoset söivät lieassa vähän matkan päässä. Paitsi hevosia ja muutamia kanoja, jotka olivat tulleet pellolle, ei koko tasangolla näkynyt ainoatakaan elävää olentoa.

Tunturissa, talojen yläpuolella, oli revelmä ja siitä nousi tie Hejdegårdenen talojen karjakartanoille, niiden suurille, ruohoisille tunturitasangoille. Ylhäällä revelmässä seisoi tänään mies ja katseli alas tasangolle, ikäänkuin olisi odottanut jotakin. Hänen takanaan oli pieni tunturijärvi, siitä juoksi puro, joka uursi revelmiä tunturiin; molemmin puolin tätä järveä kulki karjanpolkuja karjakartanoille, jotka kaukaa näkyivät. Haukunta ja huhuilu likeni likenemistään, kellot kalkattivat harjanteiden välillä; sillä karja kiili ja etsi vettä, koirat ja paimenet koettivat koota sitä, mutta turhaan. Lehmät tulla lopsottivat tehden kummallisia hyppyjä ja tuskastuneita liikkeitä ja karkasivat oudosti mölähdellen ja häntä sojossa suoraa päätä veteen, minne jäivät seisomaan; niiden kellot kilahtelivat veden poikki joka kerta kun ne liikuttivat päätään. Koirat joivat hiukan, mutta jäivät maalle, paimenet tulivat perässä ja istuutuivat lämpöiselle, sileälle kalliolle, ottivat esiin eväänsä, vaihtoivat ruokiaan, kehuivat toistensa koiria, sonneja ja isäntäväkeä, riisuutuivat sitten ja hyppäsivät veteen lehmien joukkoon. Koirat eivät tahtoneet veteen, vaan luikkivat pitkin paikkoja unisina, pää riipuksissa, silmät kuumina ja kieli toisella puolen kitaa. Nurmikko jyrkänteillä ei näkynyt ainoaakaan lintua eikä kuulunut ääntä, paitsi lasten joikerrusta ja kellojen kilinää; kanerva oli kuin kulossa poltettu, aurinko paahtoi vuorien rinteihin niin että kaikki läähätti kuin läkähtymäisillään.

Öyvind siellä sydänpäivän paahteessa odotti. Hän istui paitahihasillaan ihan puron varrella, joka virtasi järvestä. Hejdegårdenen tasangolla ei vielä näkynyt ketään ja hän rupesi jo hiukan pelkäämään, kun suuri koira äkkiä läksi lönköttämään Nordistuenin ovesta ja perässä tyttö paitahihasillaan; hän juoksi nurmikenttien poikki vuorta kohti, Öyvindin teki kovasti mieli huhuta häntä vastaan, mutta hän ei uskaltanut. Hän katseli tarkkaavaisena taloa, tulisiko joku sattumalta ja näkisi tytön, mutta hän oli turvassa ja Öyvind nousi monta kertaa malttamattomana.

Vihdoin viimein tyttö tuli, astellen puron vartta, koira vähän edellä, nuuskiskellen ilmaa. Tyttö tarttui tuontuostakin pensaisiin, käynti väsyi väsymistään. Öyvind lähti juoksemaan alas, koira murisi ja sai siitä toria, mutta niin pian kuin Marit näki Öyvindin tulevan, istuutui hän suurelle kivelle, kasvot kuin tulessa, hengästyneenä ja kuumuuteen menehtymäisillään. Öyvind hypähti viereiselle kivelle.

— Kiitos, että tulit!

— Voi sitä tietä ja kuumuutta! Oletko odottanut kauan?

— En. Koska he vartioivat meitä illalla, täytyy meidän käyttää hyväksemme päivää. Mutta minä olen ruvennut ajattelemaan, ettemme enää tästä puoleen ole niin salaperäisiä ja varovaisia, siitä minä juuri tänään aioin puhua kanssasi.

— Salaperäisiä?

— Minä kyllä tiedän, että sinä pidät salaperäisyydestä, mutta sinä pidät myöskin rohkeudesta. Tänään minä puhun sinulle pitkältä ja nyt sinun pitää kuunnella.

— Onko se totta, että sinä aiot pyrkiä amtin agronoomiksi?

— On, ja kyllä minä siksi pääsen. Minulla on kaksikin tarkoitusta: ensiksi tahdon saada toimen ja toiseksi — ja se on päätarkoitukseni — tahdon saada aikaan jotakin sellaista, että vaarisi sen näkee ja huomaa. Onneksi ovat Hejdegårdenen talojen väet enimmäkseen nuoria ihmisiä, jotka toivovat parannuksia ja tarvitsevat neuvojaa. Rahaa heillä myöskin on. Sieltä minä alan; ja minäkös korjaan kaikkea, alkaen heidän navetoistaan vesijohtoihin asti, minäpäs pidän esitelmiä ja teen työtä, minäpäs, niinsanoakseni, panen vanhuksen hyvien töiden saarrokseen..

— Sinä puhut kuin mies; eteenpäin Öyvind!

— Niin, muu koskeekin meitä kahta. Sinä et saa lähteä pois.

— Mutta entä kun hän käskee?

— Etkä pitää meidän välejämme salassa.

— Mutta entä kun hän kiusaa minua?

— Mutta me saavutamme enemmän ja suojelemme itseämme paremmin, kun päästämme kaikki julkisuuteen. Meidän pitää alituiseen olla ihmisten silmissä niin että heidän aina täytyy puhua siitä, kuinka paljon pidämme toisistamme; sitten hekin oikein toivovat meille menestystä. Sinä et saa lähteä pois. Niillä, jotka eroavat, on aina vaara tarjolla ja heidän välilleen voi tulla kulkupuheita. Ensimmäisenä vuonna me tosin emme usko niitä, mutta seuraavana me hiukan voimme ruveta uskomaan. Kerran viikossa meidän pitää tavata toisemme, ja silloin me nauramme kaikkea sitä pahaa, mitä ihmiset yrittävät ahtaa välillemme. Kun me joudumme samoihin tansseihin, pitää meidän osata polkea tahtia niin että vinkuu ja soi, kaikkien panettelijoidemme istuessa katselemassa. Kun me tapaamme kirkolla, tervehdimme toisiamme kaikkien niiden nähden, jotka toivoisivat meitä satojen penikulmien päähän toisistamme. Jos joku sepittää meistä laulun, koetamme yhdessä sepittää toisen vastaan; kyllä se menee, kun me yhdessä yritämme. Ei kukaan pääse meidän kimppuumme, kun me vedämme yhtä köyttä ja näytämme ihmisille, että kuulumme yhteen. Onnetonta rakkautta tuntevat vain pelkurit tai heikot tai sairaat ihmiset, tai laskevat ihmiset, jotka odottavat jotakin määrättyä asianhaaraa, tai viekkaat ihmiset, jotka vihdoin saavat kärsiä oman viekkautensa takia, tai järki-ihmiset, jotka eivät senvertaa pidä toisistaan, että voisivat unohtaa säädyt ja muut eroavaisuudet — he toimivat salaa, lähettelevät kirjeitä, vapisevat joka sanaa ja tuota pelkoa ja alituista levottomuutta ja veren tykintää pitävät he lopulta rakkautena, ovat onnettomia ja sulavat kuin sokeri. Kaikkia kanssa! Jos he oikein pitäisivät toisistaan, niin he eivät pelkäisi, vaan nauraisivat ja astuisivat joka hymyssään ja joka sanassaan vaikkapa suoraan kirkonporttia kohti. Minä olen lukenut siitä kirjoista ja minä olen sen itsekin nähnyt, että se on kehnoa rakkautta, joka kulkee takateitä. Rakkaus alkaa salaisuudessa, sillä se alkaa kainoudessa; mutta sen täytyy elää julkisuudessa; siksi että se elää ilossa. Kun lehdet puhkeavat, niin ei niiden kasvamista voi salata ja sinä huomaat, että kaikki mitä puussa on kuivaa, putoaa pois samassa hetkessä, jolloin puhkeaminen alkaa. Se, joka saa rakkauden, pääsee irti kaikesta vanhasta, kuolleesta kuonasta, mahlat vuotavat ja pursuvat, ja kuinka ei sitä huomattaisi? Hoi tyttö, kaikkien pitää tulla iloisiksi, kun näkevät meidät iloisina; kaksi kihlattua, jotka uskollisesti pitävät kiinni toisistaan, tekevät ihmisille hyvän työn, sillä he antavat heille runon, jonka heidän lapsensa oppivat ulkoa ja laulavat luulevien vanhempien häpeäksi. Minä olen lukenut niin monta sellaista runoa, tälläkin paikkakunnalla elää joitakin sellaisia runoja kansan suussa, ja juuri niiden lapset, jotka kerran saivat pahan aikaan, niitä nyt liikutetuin mielin kertoilevat. Ja nyt Marit, ojennamme me toisillemme kätemme — kas noin! ja sitte me lupaamme toisillemme, että uskollisesti pidämme kiinni toisistamme — kas noin! ja kaikki käy hyvin, eläköön!

Öyvind yritti tarttua kiinni hänen päähänsä, mutta hän käänsi sen pois ja luisui alas kiveltä.

Öyvind jäi istumaan, Marit palasi ja seisoi, kädet pojan polvella, ja puhui, katsellen hänen kasvoihinsa:

— Kuule nyt, Öyvind, kun hän rupeaa tahtomaan minua lähtemään, niin mitä minä teen?

— Sanot suoraan: ei!

— Mutta käykö se päinsä?

— Eihän hän voi kantaa sinua rattaille!

— Jollei juuri sitä, niin hän monella muulla tavalla voi pakottaa minua.

— Sitä minä en usko; onhan kuuliaisuus velvollisuus, niinkauan kuin se ei ole synti; mutta sinä olet myöskin velvollinen antamaan hänen suoraan tietää, kuinka raskasta sinun tällä kertaa on olla kuuliainen. Minä arvelen, että hän peräytyy, kun näkee sen; nyt hän tietysti luulee, kuten muutkin, että se on paljasta lasten leikkiä. Näytä hänelle, että se on enemmän.

— Hänen kanssaan ei ole helppo tulla toimeen, usko pois. Hän vartioi minua kuin vuohta lieassa.

— Mutta sinä riuhdot irti nuoran monta kertaa päivässä.

— Se ei ole totta.

— Kyllä. Joka kerta kun sinä salaa ajattelet minua, riuhtaiset sinä sen irti.

— Niin, sillä tavalla. Mutta tiedätkö sinä niin varmaan, että minä niin usein ajattelen sinua?

— Ethän sinä muuten istuisi tässä.

— Lähetithän sinä sanan, että minä tulisin.

— Mutta sinä läksit siksi, että ajatukset vaativat lähtemään.

— Pikemmin siksi, että oli niin kaunis ilma.

— Sanoit juuri äsken, että oli liian kuuma.

— Niin, ylös mäkiä, mutta alas!

— Miksi sinä sitten läksit tulemaan ylös?

— Voidakseni juosta alas.

— Mikset sitten ole juossut?

— Täytyihän minun levätä.

— Ja puhua minun kanssani rakkaudesta.

— Saatoinhan minä sinun iloksesi kuunnella.

— Kunko linnut laulelevat? — ja kun kukko makaa, — — ja kun kellot kalisevat — — tuolta vuoren takaa.

Samassa näkivät he Maritin vaarin tulla kammertavan pihamaalle ja menevän kellonnuoralle, soittamaan väkeä hereille. Ihmiset luhjustelivat esiin ladoista ja vajoista ja huoneista, menivät unisina hevosten ja haravoiden luo, hajaantuivat vainioille ja hetkisen perästä olivat kaikki taasen työssä ja touhussa. Mutta isoisä kulki rakennuksesta toiseen, vihdoin hän nousi aitan ylimmälle portaalle katsomaan. Pieni poika hyppäsi hänen luokseen, nähtävästi hän oli huutanut häntä. Poika läksi aivan oikein juoksemaan sinne päin missä Pladsen oli, ja vaari kierteli kiertelemistään pihamaata, alituiseen katsellen vuorelle päin, mutta varmaan aavistamatta, että se musta mikä näkyi Isollakivellä, oli Marit ja Öyvind. Mutta toisen kerran oli Maritin suuri koira vastuksena. Se näki vieraan hevosen ajavan Hejdegårdeneen, ja nähtävästi se luuli olevansa huoneenhallitushommissaan, koska se rupesi haukkumaan voimiensa takaa. He toruivat koiraa, mutta se oli suuttunut eikä ottanut lakatakseen. Isoisä seisoi alhaalla ja tuijotti suoraan ilmaan. Mutta pula yltyi yltymistään, sillä paimenten koirat kuulivat kummakseen vieraan äänen, ja läksivät tulemaan. Kun ne huomasivat, että se oli suuri, sudennäköinen hirviö, kävivät takkuiset lappalaiskoirat yksissä voimin sen kimppuun. Marit pelästyi niin, otti hän hyvästiä sanomatta läksi karkuun, Öyvind törmäsi suoraan tappelevien keskelle, potki ja löi, mutta koirat vain siirtyivät toiseen paikkaan ja hyökkäsivät taas hirveästi rähisten ja ulisten toistensa kimppuun, Öyvind taas perässä, ja niin sitä mentiin, kunnes päästiin puron jyrkänteelle; siinä hän karkasi joukkoon, ja seuraukseksi tuli, että kaikki koirat syöksyivät veteen ja sattuivat joutumaan oikein syvälle paikalle. Silloin ne häpeillen erosivat toisistaan, ja niin loppui tämä metsämeteli. Öyvind läksi metsän poikki kylätielle, mutta isoisä tuli portilla Maritia vastaan; se oli koiran ansiota..— Mistä sinä tulet?

— Metsästä.

— Mitä sinä siellä teit?

— Olin marjassa.

— Se ei ole totta.

— Ei, ei olekaan.

— Mitä sinä sitten teit?

— Puhuin erään tuttavan kanssa.

— Oliko se se torpanpoika?

— Oli.

— Kuule nyt, Marit, huomenna sinä saat lähteä.

— En minä lähde.

— Kuule nyt, Marit, minä sanon sinulle vain sen yhden ainoan asian, että sinun pitää lähteä.

— Ette te voi nostaa minua rattaille.

— Enkö? Enkö minä voi?

— Ette, sillä te ette tahdo.

— Enkö minä tahdo? Kuule nyt, Marit, minä sanon sinulle vain huvin vuoksi, katsos, vain huvin vuoksi, että minä lyön selän poikki siltä sinun poikaretkultasi.

— Sitä te ette uskalla tehdä!

— Enkö minä uskalla? Sanotko sinä, etten minä uskalla? Kuka minulle mitään tekisi, kuka?

— Koulumestari.

— Kou-kou-koulumestari? Luuletko sinä minun välittävän hänestä?

— Luulen, koulumestari on pitänyt häntä maanviljelysopistossa.

— Koulumestariko?

— Koulumestari!

— Kuule, Marit, minä en viitsi nähdä tuota hyppäämistä. Sinun pitää lähteä pois paikkakunnalta. Sinä tuotat minulle paljasta surua ja murhetta ja niin teki äitisikin — paljasta surua ja murhetta. Minä olen vanha mies, minä tahtoisin nähdä elämäsi turvattuna, minä en tahdo olla ihmisten hampaissa sellaisen asian takia; minä tahdon vain sinun omaa parastasi; huomaa se, Marit. Pian minä menen menojani, siihen sinä jäät; miten sinun äitisi olisi käynyt, jollei minua olisi ollut? Kuule nyt, Marit, ole nyt ymmärtäväinen ja kuuntele mitä minä sanon; minä tahdon vain sinun parastasi.

— Ei, sitä te ette tahdo.

— Mitä? Mitä minä sitten tahdon?

— Saada tahtonne tapahtumaan, sitä te tahdotte, mutta minun tahtoani te ette kysy.

— Pitäisikö sinullakin olla tahto, sinä, senkin lokinpoika? Pitäisikö sinun ymmärtää, mikä sinulle on parasta, senkin hupakko? Minäpä annan sinulle pienen selkäsaunan, vaikka oletkin noin pitkä tyttö. Kuule Marit, puhutaan nyt kauniisti. Et sinä alkuasi ole niinkään tyhmä, mutta ovat panneet pääsi pyörälle. Kuule nyt minua, minä olen vanha, viisas mies. Puhutaan nyt järkevästi. Eivät minun asiani ole niinkään hyvin kuin ihmiset luulevat: vaivainen vieras lintu voi lentää tänne ja pian viedä mennessään ne vähät, mitä minulla on. Isäsi kävi niihin kovin kourin. Meidän täytyy pitää huolta itsestämme tässä maailmassa. Ei se muuten kannata. Mikä koulumestarin on puhuessa, sillä hänellä on itsellään rahoja; niin on papillakin ja mikä heidän on saarnatessaan. Toista on meidän, joiden täytyy raataa elääksemme. Minä olen vanha, minä tiedän paljon ja minä olen nähnyt paljon; voihan siitä rakkaudesta puhua, mutta ei siitä mihinkään ole; pappilaiset ja muut heikäläiset voivat pitää sitä jonakin, mutta toista on talonpojan. Ensin ruokaa, katsos, sitten jumalansanaa ja vähän kirjoitustaitoa ja laskutaitoa ja rakkauttakin, jos asiat soveltuvat sillä tavalla mutta ei sitä jumal-avitakaan, kelpaa alkaa rakkaudesta ja lopettaa ruokaan. Mitä sinä nyt sanot, Marit?

— En minä tiedä.

— Etkö tiedä mitä sanot?

— Kyllä minä sen tiedän.

— No?

— Sanonko minä sen?

— Totta kai sinä sen sanot!

— Minä pidän sitä rakkautta hyvin tärkeänä. Vanhus seisoi hetkisen hämmästyksissään, hänen mieleensä johtui sadat samanlaiset keskustelut, jotka olivat päättyneet samanlaisiin tuloksiin, hän ravisti päätään, käänsi tytölle selkänsä ja läksi.

Hän kammersi torpparien kimppuun, torui pakoja, löi suurta koiraa ja oli pelästyttämäisillään kuoliaaksi pienen kanan, joka oli joutunut pellolle; mutta Maritille ei hän sanonut mitään.

Sinä iltana oli Marit niin iloissaan, kun läksi yläkertaan nukkumaan, että avasi ikkunan, lepuutti käsivarsiaan kehystä vastaan, katseli ulos ja lauloi. Hän oli saanut käsiinsä herttaisen pienen rakkauslaulun, jota lauloi:

Jos sa lemmit mua, niin ma lemmin sua elonpäivieni päähän; kuluu kesäkuu, ruoho lakastuu, suvi sydämihin jäähän!

Muistan sanan sen viimevuotisen tuon sen lintusena jälleen sulle, istun ikkunaas, laulan taas ja taas: kevät, kevät eikö kohta tulle!

Tuli tuli tei! Tätä kuullut ei poika tuonne koivuhakaan. Mitä lauloin mä, — on jo hämärä, — eikä kuulu saattajakaan!

Enhän liene vaan sulta suudelmaan — ei, se mahdotonta oisi! Jos jo kuulit sa, pian unhoita — peruuttaa sen vielä voisi!

Hyväst', hyväst' jää, yö jo yllättää; unessa ma nään sun siellä, kuulen sanat ne, jotka minulle — oi, ne huumaa päätä vielä!

Nyt ma lopetan, suljen akkunan, kohta on jo öinen rauha. Kohta viimeisen tuopi sävelen, ilta on niin lämmin, lauha.

Kahdestoista luku.

Muutamia vuosia on kulunut tästä kohtauksesta.

On syksy, koulumestari astelee Nordistuenille, avaa ulko-oven, ei tapaa ketään kotona, avaa toisen oven eikä vieläkään tapaa ketään ja jatkaa yhä kulkuaan pitkän rakennuksen viimeiseen huoneeseen; siellä istuu Ole Nordistuen yksinään vuoteensa ääressä ja katselee käsiään.

Koulumestari tervehtii ja Ole vastaa. Koulumestari ottaa jakkaran ja asettuu Olen eteen.

— Olet lähettänyt minua hakemaan.

— Niin olen.

Koulumestari muuttaa jalan toisen päälle, katselee ympärilleen, ottaa kirjan penkiltä ja alkaa sitä selailla.

— Mitä asiaa sinulla olisi ollut?

— Sitä minä tässä juuri ajattelen.

Koulumestari ei pidä kiirettä, hän ottaa esiin silmälasinsa voidakseen lukea kirjan nimen, kuivaa silmälasinsa ja panee ne nenälleen.

— Sinä käyt kohta vanhaksi, Ole.

— Niin, siitähän minun juuri piti puhua. Elämä menee taaksepäin; minä kaadun tästä kohta.

— Katso vain, että vedät makeita unia, Ole. Koulumestari panee kirjan kiinni ja istuutuu katsomaan ikkunaan.

— Se on hyvä kirja, tuo, joka tuossa on käsissäsi.

— Ei ole hullumpi. Oletko useinkin päässyt kantta kauemmaksi, Ole?

— Olenhan minä näinä viime aikoina… Koulumestari laskee kirjan kädestään ja panee pois silmälasit.

— Ei minulla tällä kertaa ole oikein mieleistä oloa, Ole.

— Eihän sitä ole ollut minun muistinaikanani.

— Sellaistahan se minullakin oli kauan aikaa. Olimme riidoissa hyvän ystävän kanssa ja minä odotin, että hän tulisi luokseni ja koko sen ajan olin onneton, mutta sitten minä keksin sen keinon, että lähden hänen luokseen ja siitä asti minulla on ollut hyvä olo.

Ole nostaa katseensa ja vaikenee.

— Kuinka tämä talonpito mielestäsi menestyy?

— Taaksepäin menee niinkuin minä itsekin.

— Kuka taloa pitää, kun sinä siitä kaadut?

— Sitäpä minä juuri en tiedä ja sehän se minua painaa.

— Naapurisi edistyvät tätä nykyä, Ole.

— Niin, kun niillä on se agronoomi apunaan. Koulumestari kääntyy välinpitämättömästi ikkunaan päin.

— Apuahan sinäkin tarvitsisit, Ole. Et pääse paljon käymäänkään etkä paljon tiedä näistä uusista viljelyskeinoista.

— Kuka minua rupeaisi auttamaan.

— Oletko sitten pyytänyt apua? Ole vaikenee.

— Minä olin kauan samanlaisissa väleissä Jumalan kanssa, sanoo koulumestari. — Et kohtele minua hyvin, sanoin Hänelle. — Oletko sinä sitten pyytänyt minulta hyvää kohtelua? kysyi Hän. Enhän minä ollut pyytänyt. Sitten minä pyysin ja senjälkeen on kaikki käynyt hyvin.

Ole on ääneti, mutta koulumestarikin on ääneti ja vihdoin virkkaa Ole:

— Onhan minulla lapsenlapsi ja hän kyllä tietää mikä minulle tuottaisi iloa, mutta hän ei tee sitä.

Koulumestari hymähtää.

— Ehkei se tuottaisi iloa hänelle. Ole vaikenee. Koulumestari lausuu:

— Sinua painavat monetkin asiat, mutta minun ymmärtääkseni talo sentään on suurin huoli.

Ole virkkaa hiljaa:

— Se on jo niin monet polvet ollut tässä suvussa ja se on niin hyvää maata. Siinähän se on kaikki mitä isä toisensa perästä on saanut kokoon; mutta nykyään ei se kasva. Enkä minä tiedä, kuka ajaa taloon, kun minut viedään talosta. Sukua hän vaan ei ole.

— Jatkaahan sinun tyttäresi tytär sukua.

— Mutta kuinka hänen miehensä pitää taloa? Se minun pitäisi tietää ennenkuin pääni kaatuu. Se on sellaista, Baard, että sekä minulle että talolle tulee kiire.

Molemmat vaikenevat; vihdoin virkkaa koulumestari:

— Eikö mentäisi vähän katsomaan maita, kun on näin kaunis ilma?

— Mennään vain. Minulla on väkeä tuolla mäessä, lehdessä ovat, mutta eiväthän ne mitään tee, paitsi silloin kun minun silmäni näkee!… ja hän hoippuroi hakemaan suurta lakkiaan ja keppiään ja puhelee siinä kulkiessaan: — ne eivät viihdy täällä meillä työssä; minä en ymmärrä mikä siinä on… Heidän päästyään ulos ja kierrettyään rakennuksen kulman, hän seisahtui: — katso nyt tätä: kun ei ole järjestystä missään! puita ovat viskelleet huiskin haiskin, kirvestä eivät ole lyöneet kiinni pölkkyyn… ja hän kumartui vaivalloisesti sitä ottamaan ja löi sen pölkkyyn. — Tämä nahkanen tässä on pudonnut, mutta onko joku viitsinyt nostaa sitä ylös? ja hän nosti sen itse paikoilleen. — Tässä on sitten aitta, mutta luulen vain, että joku on kantanut pois portaita! — hän nosti ne itse syrjään. Sitten hän seisahtui, jäi katsomaan koulumestariin ja sanoi: — ja tällaista se on joka päivä!

Heidän astuessaan ylös rinnettä, kuului nurmikkojyrkänteiltä reipasta laulua.

— Laulavatpa ne työtä tehdessään, sanoi koulumestari.

— Se on Östistuenin pieni Knud, joka siellä laulaa. Hän tekee lehtiä isällensä. Tuolla ovat minun väkeni; he eivät laula.

— Tuo ei ole tämän paikkakunnan lauluja.

— Ei näy olevan..

— Öyvind Pladsen on paljon ollut siellä Östistuenissa; taitaa olla niitä lauluja, jotka hän on tuonut paikkakunnalle; lauluja tulee aina aika liuta hänen mukanaan.

Siihen ei tullut mitään vastausta. Se maa, jota he paraikaa kulkivat, oli aivan hoidon puutteessa, ja kun koulumestari huomautti siitä, seisahtui Ole.

— Minä en jaksa enempää, sanoi hän miltei heltyen. Vieras työväki käy liian kalliiksi, kun ei isännän silmä ole mukana. Raskasta vaan on kulkea tällaisen maan poikki.

He joutuivat puhumaan pinta-alan suuruudesta ja mitkä paikat eniten kaipasivat hoitoa, ja lopuksi he päättivät nousta nurmikkojyrkänteelle katsomaan koko alaa. Kun he vihdoin viimein olivat päässeet korkealle paikalle ja sieltä katselivat ympärilleen, heltyi vanhus vahaksi.

— Enhän minä tahtonut jättää tätä näin rempalleen. Tuolla me olemme ahertaneet, sekä minä että vanhemmat, vaikkei sitä näy.

Samassa kajahti heidän päittensä päältä laulu; siinä oli se omituinen kirpeys, joka pojanäänessä aina on, kun se oikein innoissaan vetelee. He sattuivat olemaan jokseenkin likellä sitä puuta, jonka latvassa pieni Knud Östistuen taitteli lehviä isänsä karjalle ja heidän täytyi jäädä kuuntelemaan hänen lauluaan.

Vuoripolku noustavaks kun on jyrkkä eessä, älä liian raskahaks kantamusta tee sä! Sulje huolet laaksojen vihannasta haasta, heitä alas laulellen mik' on alamaasta!

Tervehtii sua linnunsuu, vaikee kylänjuorut, ilma yhä puhdistuu, noustessasi nuorrut, syvyydestä sydämen laulat lauleloisen, herää muistot mennehen ajan aurinkoisen.

Seisot hetken hartahan, kuulet silloin soivan hiljaisuuden korkean, korvaan huminoivan. Solisee vain puronen, kivi vierii santaan, maailmalta tuulonen kaiun sulle kantaa.

Nöyrtyen sa astu näin muistojesi tarhaan, nouse yhä ylöspäin huipulta sa parhaan löydät: Mooses vaeltaa siellä Herran kanssa; autuas ken nähdä saa heidän kasvojansa!

Ole oli istuutunut ja painanut pään käsiinsä. — Nyt minä puhun teille, sanoi koulumestari ja istuutui hänen viereensä.

* * * * *

Pladsenin torpassa oli Öyvind vasta palannut pitemmältä matkalta. Kyyti oli vielä oven edessä, koska hevosen piti levätä.

Vaikka Öyvindillä nyt oli hyvät tulot amtin agronoomina, asui hän vielä pienessä kamarissaan kotitorpassa ja autteli joutoaikoinaan töissä. Torppa oli viljelty päästä päähän, mutta se oli niin pieni, että Öyvindin oli tapana sanoa sitä äidin leikkikaluksi; sillä äiti maanviljelystä pääasiallisesti hoiti.

Öyvind oli juuri ehtinyt muuttaa vaatteet, isä oli tullut myllyltä, ihan jauhoisena, ja niinikään muuttanut. He puhelivat paraikaa siitä, että pitäisipä lähteä vähän kävelemään ennen illallista, kun äiti ihan kalpeana tuli huoneeseen.

— Tuolla näkyy tulevan harvinaisia vieraita; katsokaa nyt ulos!

Molemmat miehet menivät ikkunaan ja Öyvind puhkesi ensinnä puhumaan:

— Se on koulumestari ja — niin, luulenpa melkein:… hän se on!

— Vanha Ole Nordistuen se on, sanoi nyt Thorekin ja vetäytyi pois ikkunasta, jotteivät vieraat häntä näkisi, sillä he olivat jo ihan talon edessä.

Öyvind ehti kohdata koulumestarin katseen samassa hetkessä, jolloin hän läksi ikkunasta; Baardi hymyili ja kääntyi takaisin vanhan Olen puoleen, joka ahersi eteenpäin pienin, lyhyin askelin, aina nostaen toista jalkaa korkeammalle kuin toista. Ulkopuolella kuului koulumestarin ääni lausuvan: "kyllä kai hän juuri on palannut kotiin", ja vanha Ole kaksi kertaa toistavan: "vai niin, vai niin".

He seisoivat kauan aikaa ääneti eteisessä. Äiti oli paennut siihen nurkkaan, missä maitohylly oli, Öyvind oli asettunut lempipaikalleen, selkä suurta pöytää vastaan ja kasvot oveen päin, isä istui hänen rinnallaan. Vihdoin koputettiin oveen ja koulumestari astui huoneeseen ja otti lakin päästään, rinnallaan Ole, joka niinikään otti lakin päästään; sen tehtyään hän kääntyi oveen päin sulkemaan sitä; hän oli niin hidas liikkeissään, nähtävästi häntä hävetti. Thore nousi ja pyysi heitä sisään. He asettuivat rinnatusten penkille ikkunan alle; Thore istuutui taasen.

Kosiminen tapahtui seuraavalla tavalla. Koulumestari: — Taitaa sittenkin tulla kaunis syksy.

Thore: — Onhan se viime aikoina ruvennut näyttämään paremmalta.

— Kyllä siitä nyt tulee seisovat ilmat, kun tuuli kerran on kääntynyt tuolle kulmalle.

— Onko teillä jo syysviljat korjuussa?

— Ei vielä; tämä Ole Nordistuen, jonka sinä kai tunnet, tahtoisi pyytää sinua, Öyvind, auttamaan, jos muuten sopii.

Öyvind: — Kun pyydetään, niin teenhän minä ’mitä voin.

— Ei hän tarkoita näitä likeisimpiä töitä, mutta talo ei hänestä tunnu menevän eteenpäin ja siltä kai puuttuu oikea hoito ja johto.

Öyvind: — Minä olen niin harvoin kotona…

Koulumestari katsahtaa Oleen. Ole tuntee, että nyt on lähdettävä lieskaan, rykäisee pari kertaa ja alkaa lyhyeen ja nopeasti:

— Se oli sillä tavalla, taikka on sillä tavalla — että, minä tarkoitan, että sinä niinkuin asettuisit olemaan meillä… että sinä niinkuin olisit meillä asumassa… silloin kun et ole matkoilla.

— Kiitoksia vain tarjouksesta, mutta minä asun mielelläni siellä missä asun.

Ole katsahtaa koulumestariin, joka sanoo:

— Olelta menee tänään vähän niinkuin nurin. Se on sellaista, että hän on käynyt täällä kerran aikaisemmin ja se muisto panee sanat ristiin hänen suussaan.

Ole puuttuu kiireesti puhumaan:

— Sellaista se on. Minä kävin hullun asioilla, tappelin niin kauan tytön kanssa, että puu mureni. Mutta ei muisteta niitä; ei sadepuro irroita isoja kiviä; ei toukokuun lumi kauan pysy; ei ukkosen jyrinä ihmistä tapa.

Kaikki neljä purskahtivat nauruun; koulumestari sanoo:

— Ole tarkoittaa, ettei niitä enää pidä muistaa, ei sinun, Öyvind, eikä Thorenkaan.

Ole katsahtaa heihin eikä tiedä uskaltaako jatkaa, Silloin sanoo Thore:

— Orjantappura käy kiinni kynsin ja hampain, mutta ei tee haavaa. Ei minussa vain enää ole piikkejä.

Ole: — Minä en siihen aikaan tuntenut poikaa. Nyt minä näen, että hänen kylvönsä itää; syksy vastaa kevättä; sen pojan sormenpäissä on rahaa, ja minä tahtoisin hänet mielelläni käsiini.

Öyvind katsoo isään, isä äitiin, äiti koulumestariin ja vihdoin he kaikki katsovat Öyvindiin.

— Ole tarkoittaa, että hänellä on suuri talo. Ole keskeyttää:

— Suuri talo, mutta huonossa viljelyksessä; minä en enää jaksa, olen vanha, eivätkä jalat tottele pään käskyjä. Mutta kyllä siellä kannattaisi ruveta tekemään työtä.

— Suurin talo tässä pitäjässä ja monessakin, keskeyttää koulumestari.

— Suurin talo pitäjässä; se se juuri on onnettomuus; liian suuri kenkä putoaa jalasta; onhan se mukavaa, että pyssy on hyvä, mutta se täytyy jaksaa nostaa. (Tässä hän äkkiä kääntyy Öyvindin puoleen.) Mitä jos sinä kävisit sen kimppuun?

— Tarkoitatteko että minä rupeaisin isännöitsijäksi?

— Isännäksi; sinä saisit talon.

— Saisinko minä talon?

— Saisit, niin hoitaisit sen.

— Mutta…

— Etkö huoli siitä?

— Tietysti.

— No niin, no niin; päätetty asia, sanoi kana, kun lensi veteen.

— Mutta… Ole katsahtaa kummissaan koulumestariin. — Öyvind taitaa aikoa kysyä saako hän Maritin kanssa?

— Maritin kaupanpäälliseksi, Maritin kaupanpäälliseksi! vastaa Ole kiireesti.

Silloin hyrskähti Öyvind nauramaan ja hypähti korkealle ilmaan. Kaikki muut rupesivat nauramaan hänen perässään. Hän hykerteli käsiään, karkasi toisesta päästä huonetta toiseen ja toisteli alituisesti:

— Maritin kaupanpäälliseksi, Maritin kaupanpäälliseksi!

Thore nauraa kukutteli, äiti katseli nurkastaan vilkkumatta poikaansa, kunnes silmät tulivat täyteen kyyneliä.

— Mitä sinä ajattelet talosta? kysyi Ole jännittyneenä.

— Mainiota maata!

— Mainiota maata, eikö totta!

— Mainio laidun!

— Mainio laidun! Luuletko, että saadaan kalua?

— Siitä tulee paras talo koko amtissa!

— Paras talo koko amtissa! — Ihanko totta? Niinkö luulet?

— Niin totta kuin minä tässä seison!

— Niin, enkö minä aina ole sanonutkin!… Molemmat puhuivat yhtä nopeasti ja sopivat yhteen kuin kaksi pyörää. — Mutta rahaa, kuulepas, rahaa! Minulla ei ole rahaa!

— Talo edistyy hitaasti ilman rahaa, mutta se edistyy!

— Se edistyy! Niin, edistyyhän se! Mutta se edistyisi nopeammin, jos meillä olisi rahoja, eikö niin?

— Monta kertaa nopeammin.

— Monta kertaa? Olisipa meillä vain ollut rahaa! Niin, niin; mutta pureskeleehan sekin, jolla ei ole hampaita ja pääseehän sekin perille, joka ajaa härällä.

Äiti iski yhtä mittaa silmää Thorelle, joka hänkin silloin tällöin syrjästä vilkaisi äitiin ja kiikutteli yläruumistaan ja sitaisi käsillään polviaan; koulumestari vilkutteli hänkin silmää hänelle. Thore aukaisi jo suunsa, rykäisi vähän ja yritti puhua, mutta Ole ja Öyvind olivat lakkaamatta äänessä, nauroivat ja pitivät sellaista elämää, ettei siinä saanut suunvuoroa.

— Olkaa nyt vähän aikaa hiljaa; Thorella on jotakin sanomista, keskeyttää koulumestari, ja miehet vaikenevat ja jäävät katsomaan Thoreen.

— Se on tässä paikassa ollut sellaista, alkaa Thore vihdoin hiljaa, — että meillä on ollut mylly; viime aikoina on ollut sellaista, että niitä on ollut kaksi. Nämä myllyt ovat aina joka vuosi antaneet pikkuisen penniä; mutta emme ole, isäni enemmän kuin minäkään, käyttäneet näitä rahoja, paitsi kun Öyvind oli poissa. Koulumestari on hoitanut niitä ja hän sanoo, että ne ovat kasvaneet siellä pankissa; mutta nyt on parasta, että Öyvind saa ne Nordistueniin.

Äiti tekeytyi nurkassaan pienen pieneksi ja katseli säihkyvän iloisena Thorea, joka istui hyvin vakavana ja miltei tyhmän näköisenä. Ole Nordistuen katseli häntä suu ammollaan, Öyvind tointui ensinnä hämmästyksestään ja puhkesi puhumaan:

— Eikö minua nyt seuraa onni? Hän astui permannon poikki isän luo ja laski kätensä hänen olkapäälleen, niin että läjähti. — Kas vain sinua, isä! sanoi hän, hykerteli käsiään ja jatkoi kulkuaan.

— Paljonko niitä rahoja saattaa olla? kysyi Ole vihdoin koulumestarilta, mutta hiljaa.

— Ei niitä niinkään vähän ole.

— Muutamia satoja?

— Vähän enemmän.

— Vähän enemmän? Öyvind, vähän enemmän! Herra varjele, mikä talo siitä tulee!

Hän nousi ja purskahti ääneen nauramaan.

— Minä lähden nyt teidän kanssanne Maritin luo, sanoo Öyvind. — Otamme hevosen, joka on tuossa ulkona, niin pääsemme pian.

— Niin, pian, pian! Tahdotko sinäkin aina kaikki pian?

— Tahdon, pian ja nurin!

I — Pian ja nurin! Ihan niinkuin minä nuorena, ihan! — Tässä on lakki ja keppi; nyt minä ajan pois teidät!

— Sinä ajat pois minut, hahhah! mutta tulethan itse mukaan, tulethan? Tulkaa te muutkin; istumme tänä iltana yhdessä niin kauan kuin hiilissä on tulta; tulkaa mukaan!

He lupasivat, Öyvind auttoi ukon rattaille ja he läksivät ajamaan Nordistuenille. Siellä hämmästyivät muutkin yhtä paljon kuin suuri koira, kun Ole Nordistuen ajoi pihamaalle Öyvind Pladsenin kanssa. Öyvindin auttaessa vanhusta rattailta ja palvelijoiden ja päiväläisten heitä töllistellessä, tuli Marit eteiseen katsomaan, mitä koira niin itsepintaisesti haukkui; hän jäi kuin naulittuna heihin katsomaan, lensi polttavan punaiseksi ja karkasi sisään. Päästessään huoneeseen, rupesi vanha Ole kuitenkin huutamaan häntä niin, että hänen täytyi tulla näkyviin.

— Mene panemaan parasta päällesi; tämä poika saa talon!

— Onko se totta? sanoo tyttö miltei tietämättään, ja niin ääneen että helisee.

— On se totta! vastaa Öyvind ja leipoo käsiään yhteen.

Tyttö kiepahtaa ympäri, viskaa, mitä käsissä sattuu olemaan, menemään ja karkaa ulos. Mutta Öyvind perässä.

Pian tulivat koulumestari, Thore ja vaimo. Vanhus oli hommannut kynttilöitä pöydälle, joka oli katettu valkoisella liinalla; tarjottiin viiniä ja olutta ja kaiken aikaa kierteli ukko huonetta, nostaen jalkojansa tavallista korkeammalle, mutta oikeaa aina korkeammalle kuin vasenta.

* * * * *

Ennenkuin tämä pieni kertomus päättyy, mainittakoon, että viisi viikkoa myöhemmin Öyvind ja Marit vihittiin pitäjän kirkossa. Koulumestari johti itse sinä päivänä laulua, koska hänen apulaislukkarinsa oli kipeänä. Hänen äänensä särisi nyt vanhana; mutta Öyvind kuunteli häntä mielellään. Ja kun hän oli antanut Maritille kätensä ja taluttanut hänet alttarille, nyökytti koulumestari kuorista hänelle päätään, aivan kuten Öyvind oli nähnyt hänen tekevän silloin, kun hän niin surullisena katseli Maritin tanssia; hän nyökytti päätään takaisin ja kyyneleet yrittivät nousta silmiin.

Tanssiaisillan kyyneleet olivat näiden kyynelten johdantona. Välillä oli koko hänen uskollisuutensa ja työnsä.

Ja tähän päättyy tarina iloisesta pojasta.