XXIII.

"Sateen jälkeen se aurinkokin paistaa."

Enpä minä silloin, kun kesäkuun viimeisen päivän varhaisena aamuna pesemättömin silmin ja syömättömin vatsoin kiiruhdin kivääri olalla toisten jälkeen Nautaniemelle päin, enpä minä silloin puoliunissani vielä ollen ollut aavistanutkaan että olin iltapäivällä takaisin palaava urhona ja sankarityön tekijänä. En, sillä mitenpä minä sellaista olin saattanut uneksiakkaan, kun kultainen rauha vallitsi koko Euroopassa eikä edes Kiinan ja Japaanin sodastakaan silloin vielä ollut tietoa. En ollut voinut käsittää että ampumalla rikki kymmenittäin paperille maalattuja vihollisten kuvia myöskin voidaan olla voittajia ja sankarityön tekijöitä! Ja vielä vähemmin olin minä aavistanut että tuo Nautaniemen nuutunut, yksitotinen nurmikko sellaiseksi voittotantereeksi oli tuleva. Mutta en minä sitä olisi uskonutkaan, enkä vieläkään uskoisi, ellei eräs kaikkien sotamiesten suuresti pitämä korkea-arvoinen päällikkö, joka oli pääkaupungista saapunut, — ellei juuri hän sitä itse olisi vakuuttanut.

— Te ———:n pataljoonan miehet, te Pohjolan miehet — siihen tapaan puhui hän näet onnellisesti päättyneen ampumatarkastuksen jälkeen, — te olette tänään tehneet urotyön, niin kerrassaan sankariteon, jonka vertaista… te olette nimittäin tänään ampuneet x prosenttia… — en muista enää montako. — Se on verratonta, se on loistavaa! Pelotta voin minä nyt laskea teidät meidän korkean Suurruhtinaamme ja itsevaltiaan Keisarimme silmien eteen… ja minä olen varma siitä että sielläkin kaukana olette kunnostavat itsenne yhtä mainiosti, yhtä loistavasti kuin tänään minun silmäini edessä… Minä lausun vieläkin kiitoksia teille kaikille: ylemmille ja alemmille, kaikille yhteensä ja kullekkin erikseen… Teille, herra eversti, ett'ette ole vähentäneet sitä kunniaa, joka teillä tämän mainehikkaan joukon päällikkönä on… teille, herrat kapteenit, joiden väsymätön into rasittavassa toimessa tänään niin selvästi on osottautunut… teille, herrat upseerit kaikki… teille vääpelit, joiden hartioille raskaat velvollisuudet ovat pannut, — kiitoksia vääpelit!…

— Ahker… on ilom… herr… par…! kuului yhteiskaiku neljästä eri suusta ja neljän, kunniaa tekevän käden alta.

— Ja etenkin teille vanhemmat ja nuoremmat aliupseerit, plutoonanpäälliköt, osastonpäälliköt, jotka saatte kantaa työn raskaimman taakan… ja kaikille sotamiehille on minun iloinen velvollisuuteni tänään lausua mielihyväni että te olette semmoisia urhoja…

— Paljo, kiitoksia pojat!

Se oli jyrisevä vastaus, kun koko pataljoona yhteen ääneen karjasi:

— Ahkeruus on ilomme, herra parooni! — —

Sankarityön siis kuulumme tehneen, mietin siinä itsekseni ja minunkin synkkä sydämmeni yritti voiton innosta pamppailemaan. Voiton —? Niin, kaiketi olimme jotain voittaneet, kaiketi oli ollut hirveä taistelu?… Minä silmäsin ympärilleni nähdäkseni, oliko paljonkin haavoittuneita tai kuolleita siinä kentällä makaamassa, mutta enhän minä mitään nähnyt… Olisivatko jo pois korjanneet? — näin kuuman aikana… Annas katson, onko paljonkin verilätäköitä tanterella! — Ei niitäkään näkynyt… sepä nyt kumma… mielikuvitustako tämä nyt olikin!… Mutta sanoihan hän!…

— Ja että nyt muukin maailma — jatkoi puhuja, ja hänen sieraimensa yhä laajenivat innostuksesta — tietäisi että te tänään olette koko Suomen sotaväen kunniaa kartuttaneet, niin antakaa laulujen kaikua ja torvien soida, kun nyt kaupungin läpi palaatte kasarmiinne! Saakoon kaupunki laulun ja soiton sävelistä tietää, mitä tänään meidän kaikkien sydämmillämme liikkuu… Vieläkin kiitoksia pojat!

— Ahkeruus on ilomme, herra parooni! rääkäsimme taas kiitoksista ja saamastamme kaljasta milt'ei puolipäihtyneinä.

Puhuja astui nyt seuralaisineen kahden hevosen vetämiin vaunuihin ja eteni tuulena kentältä. Mutta heti hänen jälkeensä kiiruhti marssimaan onnellinen pataljoona. Liput liehuivat, kiväärien pistimet välkähtelivät aurinkopaisteessa. Pöly kohosi pilvenä ilmaan, torvet räikyivät kunniamarssia, ja avatuista ikkunoistaan ihmettelevien kaupunkilaisten kuullen lauloimme sydämmemme hartaudella:

Astele poika nyt iloisesti, Ja huolesi kauvas jätä, Kun kiväärit välkkyy ja torvetkin soi, Onpa iloista elämätä! — — — — — — — Kun kiväärit välkkyy ja torvetkin soi, Onpa iloista elämätä!…

Se oli noita tavallisia lauluja pataljoonassa, joita oli laulettu aina kun kesäiltoina palattiin Nautaniemeltä. Mutta ei koskaan ennen sitä niin oltu innokkaasti laulettu kuin nyt. Eikä sen sisältö koskaan ennen ollut niin tunkenut sydämmeen kuin nyt tunki, — ei varmaankaan!

Minäkin olin melkein huumauksissani tästä verrattomasta tapahtumasta. Mieleeni muistuivat ehdottomasti roomalaisten muinaiset triumfit ja Napoleonin kuuluisat voittoretket.

Minä olisin tahtonut: syleillä pölyistä maata, koko maailmaa — tai viskata lakkini — vieläpä silmälasinikin korkealle ilmaan ja huutaa "eläköön isänmaa!" "eläköön Nautaniemi!"… Minä olisin tahtonut juosta, — juosta hirmuista kyytiä jonnekkin ja huutaa "minäkin olen sankari, minäkin olen urhoollinen sotamies! Sillä minä olen tänään ampunut… prosenttia…"

Mutta en tohtinut; hillitsin itseäni täydellisesti ja tyydyin muiden mukana yhtymään seuraavaan riemulauluun:

Sitten kun mennään Rasnoiselon rantaan, Niin keisari se ensimmäisen tervehdyksen antaa, Sumffati rati rallaa, sumffati rati rallaa, Sumffati rati riti rati rallalla leei :,: — — — Ja sitten kun tullaan keisarin pihaan, Niin siellä saadaan syödä vaikka piirakaista, lihaa, Sumffati rati rallaa, sumffati rati rallaa, Sumffati rati riti rati rallalla leei :,:

Ja yksin kapteeni Gräsbergkin kiroillessaan että hänen miehensä eivät astuneet yhtä jalkaa, hyrähteli kumminkin sekaan että

"sumffati rati rallaa — leei!" — —

Sinne "Rasnoi Selon rantaanhan" se nyt tulikin kuumeentapainen kiire, sinne "piirakoiden ja lihojen" luvattuun maahan. Tämä kaikki oli jo esimakua siitä.

XXIV.

Halki Suomenniemen oli ajaa hyristetty yötä ja päivää ylimääräisellä sotilasjunalla ja saavuttu Pietariin kolmantena päivänä. Valtakunnan komean pääkaupungin läpi oli sitten hiostuttavassa auringonhelteessä marssittu yhtämittaa 7-8 virstaa ja tultu Baltinskojen suurelle asemalle. Ja nyt sitä lähestyttiin "Rasnoi-Selon rantaa" sitä myöten kuin Pietarin kullalta hohtavat kirkontornit jäivät taaksepäin ja sen lukemattomista tehtaista tupruava sauhu vähitellen näytti sulavan yhteen kelmenneen taivaanrannan kanssa.

Meidät oli sullottu ahtaisiin, synkännäköisiin härkävaunuihin ja niiden luukuista koetimme kurkistella ulos, meille vieraaseen maailmaan. Koko matkan kestäessä oman maan halki oli iloista puhetta pidetty, oli hurraata huudettu ja lakkeja huiskutettu jokaiselle naiselle, joka rautatien vierustalla vain oli nähty; pysäkkipaikoissa oli pistetty tanssiksi seudun neitojen kanssa ja yleensä esiinnytty reippaina pohjolaisina, — mutta nyt, kun juna vihellellen syöksi Venäjän lakeita aroja, nyt katosi tykkänään rattoisa mieliala, unehtuivat kaikki hauskat jutut ja äänettöminä istuttiin ja odotettiin. Kellään ei ollut toiselle sanottavaa, kellään ei toveriltaan kysyttävää. Joku harva vain uskalsi tupakan pistää ja pyysi vieruskumppaliltaan tulitikkuja, mutta hiljaisella äänellä.

— Voi äiti, sun poikaasi! huokasi viimein ääneensä eräs rekryyti, kun taajoja telttarivejä jo alkoi edestäpäin häämöittää. Hän oli lausunut sen puoleksi pilalla, mutta kumminkin tulkitsi se lyhyesti ne tunteet, mitkä niin oudosti kiehtovat sydänalaa aina, kun tutuista oloista tullaan uppo-outoihin.

Tämmöistäkö tämä nyt on! Mielikuvitus oli sen toisellaiseksi kuvaillut, — iloisemman ja hauskemman näköiseksi…

Mutta kentiesi se sitä onkin… Nyt vain muuten niin surkealta ja painostavalta tuntuu… kun on kaikki niin uutta ympärillä… vieras kansa, vieras kieli…

Jos tietäisivät nyt siellä kotipuolessa, missä poijat reissailevat, mitä ne näkevät ja mitä ne ajattelevat, — vaan eiväthän ne suinkaan tiedä, eivät osaa sitä näin ajatella…

Taas oli tultu asemalle ja taas sitä lähdettiin marssimaan… kunhan ei vaan ikuteilleen, — päässeekö tuota palaamaankaan enää syntymämailleen!… kukapa sen tietää… jos sattuisi jotain!… kuolisi koleraan tai muuten murtuisi… nuo ne nyt on niitä telttoja.

… Hyvä hytönen sentään! Kuinka on paljon… kaikissako noissa nyt ihmisiä asuu!… elikkä ei ihmisiä, vaan sotamiehiä… silmänkantamaan asti!…

— Bataljo—o—o—n — — — stoi! kuului everstin kimeä komento.

Nyt sitä siis oli viimeinkin perille tultu. Tämä se siis nyt oli se Krasnoje Seloon leiri…

Siinä syntyi vähän hälinää ja liikettä, kun pataljoona hajausi komppaniioihinsa, komppaniiat plutooniinsa, plutoonat osastoihinsa. Upseerit poistuivat heti teltoilta, — niillä kuului olevan erityiset puurakennuksensa tuolla ylempänä.

— Po palatkam, shaakom marssh!

Ne olivat vääpelit, jotka taas ensi kertaa pitkästä ajasta saivat osoittaa kielitaitoansa.

Minusta olisi tuntunut paljon somemmalta komentaa näin:

— Hei pojat teltteihin, niinkuin silakat tynnyriin, ja pitäkää hyvänänne nämät erinomaiset mukavuudet!

— Täällähän se on meidän vapaehtoisten teltta! huusi Jussi Kellolainen tavallista matalammalla, aralla äänellä minulle, joka jo epätoivoissani olin katsellut että mihinkä tässä minä joudun.

— Vai tässä se nyt on, sanoin minä hyvilläni että minäkin sain turvapaikan. — Mutta tyhjähän tämä on!

— Tyhjä, toisti toverini, nähtävästi vähän pettyneenä luuloissaan; hän oli aina minulle kehunut teltta-elämää leirillä.

Alkoi jo olla auringon laskun aika, kun leirille oli saavuttu. Kaikki olivat pitkästä matkasta uupuneet.

— Missäs täällä nyt maataan ja miten?

— Haetaan olkia, jos saadaan.

Siihen tulevat jo toisetkin vapaehtoiset, ennen mainittu Oskari Hongén ja eräs neljäs, joka oli matkan varrelta liittynyt pataljoonaan. Hän oli 6:nnesta pataljoonasta ja oli tullut leiripalvelustaan suorittamaan tullakseen ylennetyksi vänrikiksi.

Me kytkemme kiväärimme jo melkein pimeän teltan nurkkaan, yksi käypi muonavajojen puolelta olkikupoa tiedustamaan; se saadaankin ja olkia levitetään teltan laattialle.

Me aukaisemme sinellirullamme, joiden toisessa päässä ovat kupariset leirikattilamme, pujotamme kantohihnoistaan täysinäiset kapinelaukkumme, pienet vesileilimme, ja vyöt innoitettuamme heittäydymme neljän vieretysten kosteain olkipehkujen päälle. Päänaluksena on muutamalla laukkunsa, muutamalla vormunsa, peitteenä on meillä jokaisella kääreiltään otetut sinellit. Me vaihdamme tuskin sanaakaan enää keskenämme, — kentiesipä se huomenna katoaa tuo outo mieliala, huomenna, kun virkistynein voimin herätään! Nyt nukutaan pois kaikki sielun ja ruumiin uupumus…

Mutta aamulla heräämme me vilun väreisiin, yöllä on romautellut vettä aikalailla ja laattiankin yli on sitä juossut virtanaan. Teltassa on kovin kosteaa ja hämärää, ja vaatekatto päällämme yhä rapisee niin ikävästi jatkuvan vesisateen alla:

"Voi, äiti, sun poikaasi!"

Me kömmimme kumminkin ylös, ravistelemme kylmän ja uneliaisuuden oireet päältämme ja sinellit hartioilla työnnymme ulos ja astelemme liejuista tietä pataljoonan ruokapaikalle. Parvi pitkäpiikkisiä, kähärä-tukkaisia kasakoita nelistää sivulla päin ohitsemme.

Ne ovat yltä yleensä ravassa ja harmajassa savessa, miehet ja hevoset, ja likaa ja lokaa yhä pärskyy niiden ympärillä… Miksikään se nyt kaikki tämä niin tuntuu kurjalta ja surkealta! Taivaskin niin likaisen kirjavana muurottaa…

Mutta tämähän onkin alku. Ja alkuhan se on aina hankala… Työhön ja toimeen vaan.

Sadekkin jo herkeää, ja taivas vähitellen menee sekeeseen, kirkkaana valaisee lämmin pouta valkeita telttojamme ja kuivaa nopeasti kastuneet vaatekatot ja seinät. Iloisena leviää ympärillämme Inkerinmaan kesäinen luonto.

Virkistyneempinä alamme telttaa kuntoon laittaa, meille luovutetaan lisäksi toinenkin samallainen. Me rakennamme niihin rimoista sängyn tapaiset, saamme varushuoneelta patjat ja täytämme ne itse oljilla, sitten kiinnitämme telttojemme katonrajaan kaikellaisia nauloja ja kuivausnuoria… Laatikkokaupustelijalta ostamme saijukannun, laseja, lusikoita, teetä, sokuria ja vehnäisleipää. Ennen pitkää olemme jo tottuneet uuteen oloomme, kotiinnumme päivä päivältä ja miellymme tähän kasarmijärjestystä hiukan vapaampaan elämään.

Meidän asemamme käy vähitellen miltei kadehdittavaksi. Meidän teltoissamme kilisevät jo lasit, ja paukahtelevat koreain votka- ja piivaputelien korkit, ja raikuu iloinen vapaehtoisten nimikko-laulu: Vänner jag eger, det kan jag bedyra j.n.e.

… Ja siellä ulkopuolella telttojamme helähtelevät kenraalien kannukset, raikuvat balalaikan sävelet, soivat sotahuilut ja kajahtelevat aron-poikien syvä-ääniset laulut. Ja milloin etäältä, milloin ihan läheltä kuuluu rumpujen pärinä ja räminä, ja toisinaan pauhaa ankara leikkisota ihan telttojemme välissä, ja räiskää yhtämittainen kiväärituli. Ja silloin tällöin jymähtää maa, ja lasit ja putelit pöydällä tärähtävät, — ne laukovat siellä tykkejä jossain…

Usein katselemme valtavalla hämmästyksellä yhdeksi sotajoukoksi koottujen rykmenttien marssia ohitsemme. Niitä näyttää olevan loppumaton jono, silmänkantamaan saakka — niinkuin metsänpuita sydänmailla…

Emme me siellä Pohjolassa ole tottuneet moisen kirjavan sotilasloiston näkyyn, ja sentähden se meitä uutuudeltaan viehättää ja tenhoo. Ylpeät me olemmekin että tiedämme edessämme näkevämme milloin keisarillisia husaareja tulipunaisine vormuineen, sinisine ihomyötäisine nousuineen ja lumivalkoisine ratsuilleen, milloin kaartin rakuunoita, Donin ja Uraalin kasakoita, krenatöörejä, tsherkessisotilaita, ulaaneja ja mitä kaikkia ne lienevät olleetkin — kaikkine eri pukuineen, aseineen, sotamerkkeineen…

Ja kun sitten saamme nähdä itse itsevaltiaan Suuriruhtinaamme, H. M. Keisarin Aleksanterin korkea-arvoisine perheineen, loistavine hoviseurueineen, ruhtinaallisine joukkoineen…, niin vähälläpä emme tahdo uskoa silmiämme, — luulemme näkevämme unta.

Me tomun lapset, me alhaisarvoiset, me saamme katsella kaikkea tätä mahtia omilla, typerillä silmillämme! —