Front matter (continued 3)

Minnekähän ne menivät?

Tuonne merelle ne vissiin lensivät, tuonne asti, jossa näkyy saaria ja vielä etemmäksi, aivan Atlantille asti varmaankin… Jos isä vielä eläisi ja nuo höyhenet lentäisivät siihen laivaan. Jos hän ja äiti olisivat hyvin, hyvin pieniä ja istuisivat suurelle höyhenelle ja sillä lentäisivät isän luo laivaan ja isä tulisi myös höyhenelle ja he lentäisivät hyvin kauniiseen saareen Atlantin meren keskellä. Siellä ei olisi muita ketään ja siellä olisi niin hauskaa… Siellä heillä olisi oma talo ja lehmä, ja siinä talossa olisi hyvin sievä puutarha. Kävisivät hakemassa sitten sinne Mikon ja Nikkilän emännän ja Nikkilän ja Ojanniemen Marin ja äidin, ja rovasti tulisi joskus käymään, höyhenen päällä sekin lentäisi, ja Montinin rouva ja Jori…

Tuuli oli syöntynyt. Huhahteli kovasti nurkissa ja tempoi kadulta hiekkaa, ja kuletti pyrynä pitkin katua. Lukottomia ovia tempoi auki ja taas kiinni paiskasi, että alituinen pauke kävi. Lasten riemuhuudot kovenivat, kun he ihastuksissaan ääntelivät, pojat heittäessään lakkejaan ilmaan ja tytöt päästellessään paperikiekkoja pyörimään.

Elsalta olivat höyhenet lopussa ja hän katseli merelle, kun siellä kaukana kuohui meri valkoisena ja tuolta Hietasaaren niemen takaa alkoi näkyä laivan purjeet.

»Nyt Toivo lähtee!» huusi poika Pietilän katolta. Pian kiipesi sinne muitakin lapsia ja Pietilän emäntäkin.

»Nyt Toivo menee», sanoi emäntä ja lapset jäljessä. »Hyvästi, hyvästi!!»

Tytöt huiskuttivat huivejaan ja pojat lakkejaan.

»Toivo menee», sanoi Elsakin Nikkilän emännälle, joka juuri tuli ulos, ja äidilleenkin, joka ensin koputti ikkunaan käskien Elsaa alas laskeutumaan ja sitten tuli sitä varten ulos rappusille.

»Siellä se Pietilän timperikin taas menee», sanoi Nikkilän emäntä. »Tuolla näkyykin vaimonsa lapsineen olevan katolla. Monet kerrat se on saanut tuonne katolle kavuta ja aina se yhä sinne kiipeää», nauroi hän ja hihitti.

»Kyllä tekee mieli kavuta ja katsoa niin kauan kuin näkee valkoisen pilkunkaan», sanoi Viion leski.

»Toivo menee, Toivo menee», kuului kaikkialla, ja poikia ja tyttöjä kapusi katolle.

»Siellä menee Pietilä ja Lassila ja Viljakainen», luettiin tuttavia, ja lakkeja ja huiveja huiskui.

»Siellä se ehkä meidänkin Janne seilaisi», sanoi Nikkilän emäntä itsekseen, mutta kuitenkin kovalla äänellä.

»Hurraa!» huudettiin katoilla ja huiskutettiin lakkeja ja huiveja, ja maassa olijatkin nostivat kättään ja hurrasivat.

»Hurraa!» huusi Nikkilän emäntäkin, täydessä toimessa, aivan kuin Jannekin olisi siellä ollut menossa, vaan nauroi sitten Viion leskelle, että minäkin tässä muka, vaikka ei ole meiltä menevää.

Vaan niin siinä Viion leskikin seisoi kuin menevää saattaen. Mieleen oli palannut ne ajat, jolloin Viio lähti. Noinhan se oli kuin nytkin, aivan tuommoista. Hän meni kamariinsa ja ratkesi itkemään. Ja kun Elsa tuli sisään, otti hän hänet syliinsä ja suuteli tulisesti.

Elsakin kääri kätensä äidin kaulaan ja puristi lujasti. Isästä vain puheltiin koko se päivä ja hauska oli kummallakin, oli kuin juhla. Niin tuntui Elsastakin, vaikka ei ollut riisiryynipuuroa, eikä hän sitä nyt kaivannutkaan.

9

Nyt se on kesä mennyt, sanoivat ihmiset ja olivat alakuloisia. Kaipauksella ja ylistyksellä puhelivat he kesästä, nimitellen sitä kauniiksi, herttaiseksi, kesäkullaksi ja muilla lempinimityksillä. Vaan syksystä sanottiin: ruma, kolkko, synkkä.

Ja syksy syöntyi vain. Se laski harmaat pilvensä yhä alemmaksi, liehtoi tuulta ja sen mukana syyti vuoroin vettä, vuoroin lunta. Puut pieksi lehdettömiksi, likaiseksi velloi maan, kaikkialla kylvi synkkyyttä ja kolkkoutta. Talven haltia, kuuraparta pakkanen istui Pohjolan kodan perässä mielihyvissään, kun syksy hänelle alaa valmisti.

Ihmiset häntä odottivat päästäkseen synkästä syksystä, ja johon olikin aika hänen vallalle päästä. Varhain oli kevät, kesäkullan poika, hänet karkoittanut ja kesä niin ylpeä ollut, ettei Jaakon päivillekään häntä kutsunut makustelemaan maamiehen viljaa. Pimentolan pirtissä oli yhtämittaa olla saanut pääsemättä käymään edes hetteillä ja soilla. Ja niin kauan oli sitten vielä kesä viipynyt, ruvennut toistamiseen kukittamaan mansikoita ja pihlajia. Mutta nytpä oli sen valta loppunut, kun syksy syöntyi. Ja nyt oli syksykin hänen mielestään tarpeekseen mellastanut, ja hänen vuoronsa tullut. Hän lähetti pohjatuulen maita kylmäämään.

Eikä se tarvinnutkaan pohjatuuli, hyydelmöinen, kuin yhden yön seudun, kun maa jo kovana kappasi ja lätäköt kaikki riittaan pani.

»Talvi tulee», sanottiin, ja siihen vastattiin:

»Jo tuon on aika tullakin.»

Kylmi yön, kylmi toisenkin. Mutta kun sitten aamulla ihmiset ylös nousivat ja ikkunasta katsoivat, sanoivat:

»Ka talvi!»

Ja äänessä, millä se sanottiin, oli kuin: terve tuloa!

»Ka talvi!» lausui Vimparikin tallista ulos pistäytyessään, ja hänenkin äänessään oli samaa suosiollista sointua kuin muittenkin, vaan suu ei mennyt hymyyn eikä silmät kirkastuneet niinkuin muilla.

Se oli sunnuntai.

Ja kaunis päivä tuli silloin. Aurinko kohosi heleänsiniselle taivaalle ja kirkasti heleäksi ja kimaltelevaksi valkoisen lumivaipan maassa ja rakennusten katoilla ja puitten oksilla leyhkeät lumilevät, joita ne olivat koonneet alastomuutensa peitteeksi.

Lauhkeuttakin päivyt kulta levitti ilmaan, ja missä se tuulen hengen käyttämättömälle paikalle paistoi, tuntui siinä leppoisa lämmin.

Talliin, jossa Vimparit asuivat, koottiin lämpimiksi päiväkullan paistetta, mikä remolleen avatusta ovesta mahtui. Ja perhe vietti siellä ensimmäistä talvista sunnuntaipäivää.

Muutamassa pilttuussa, jonne aurinko sopi parhaiten paistamaan, istuivat lapset ryysyihin käärittyinä yhdessä joukossa, pää päässä kiinni, ja katselivat jo moneen kertaan katseltua Luonnon kirjaa. Ja vuorotellen lukivat siitä lukua taitavat, hiljaa supattaen, sillä heitä oli sunnuntaina opetettu olemaan siivolla. Iloisen näköisiä olivat, ja kesäisen auringon ruskeaksi paahtamat posket ja kädet paistoivat punaisina ja puhtaina, sillä isä oli pienempiä itse lumella pessyt ja isommilla itsellään pesettänyt puhtaiksi kasvot ja kädet pyhäpäivän kunniaksi.

Äiti oli pitkällään sängyssä huojutellen vivun nenässä riippuvassa vasussa suurta ryysymyttyä, jossa oli pieni pikkuruinen pojan tuiretuinen.

Vimpari istui arkun kannella lynkäpäisillään piipunnysä suussa ja tuijotti mietteissään lattiaan.

Puuvajassa hirnui ja telmi Kurolan nuori ori, aivan kuin olisi Vimparille melunnut, että pois tallista.

Niin se tuntui Vimparista, sillä vaikka Kurola oli hyväluontoinen mies, sanonut jo syksyllä, kun hevosen osti, että eihän ihmisiä voi ajaa paljaan taivaan alle, ja olisi ottanut heidät kylmäin tultua tupaansa, jos suinkin sinne olisi sopinut, ja ruvennut puuhaamaan heille asuntoa talveksi, niin tuntui Vimparista ilkeältä, niinkuin aina oli tuntunut, olla toisten ihmisten vastuksena.

Mitä tehdä, minne mennä? Niin he olivat jo kuin uppoamassa lumihankeen.

Hän oli käynyt hakemassa asuntoa joka kaupungin kulmalta, vaan turhaan. Asuntoja oli ja helppojakin kaikille muille, vaan kalliita semmoisille kuin he olivat, joilla ei ollut maksaa vähääkään.

Mistä voi lehmättömille. Mistä heillekään 3 tai 5 markkaa rahaa kuukaudessa hyyryyn ja puihin lisäksi, kun ei ollut ansiota senkään vertaa, että leipää ja suolaa olisi puoleksi tarvetta saanut. Huonekumppaniksi ei heitä kukaan tahtonut ottaa, kun oli heitä niin suuri perhe.

Hän oli käynyt muutaman piirimiehen luona pyytämässä, että köyhäinhoidosta annettaisiin apua jonkunkaan verran, hyyryrahat tai puut, tai antaisivat asunnon heille köyhäinkasarmilta. Ja kun se ei tiennyt luvata, meni hän itse johtokunnan kokoukseen.

»Terve, riski mies, tehkää työtä», siellä sanottiin.

Tosihan se oli, että hän oli terve ja väkevä, ajatteli hän nytkin. Terve kuin pukki. Ja voimaa hänellä oli. Hän olisi voinut, niinkuin siellä johtokunnassa halutti, kantaa ne herrat parittain, toisen toisessa kädessä, rintapielestä kartanolle, niin ettei niillä varpaatkaan olisi maata hiponeet. Harva mies oli hänen pituisensa ja niin väkevä. Sepä se häntä niin hävetti ja sydämelle kävi, kun hän ei silti kyennyt perhettään tuon paremmin elättämään.

Kyennyt! Kyennyt olisi, jos olisi työtä riittävästi ollut ja siitä annettu palkka…

Ja hän muisteli mitä sanoi siellä johtokunnassa.

»Kunnian herrat, antakaa työtä. Kyllä minulle kelpaa. Minä rupeaisin vaikka teille, Tikleenin komesrootti, hevoseksi: vetäisin tavaranne laivarannasta kauppaanne. Ja lyödä saisi, jos laiskaksi näkyisin. En minä työtä säikähdä. Toimittakaa vain vaikka alustan luontia, sitä minä olen tehnyt ja vesi on suussa herahdellut sitä tehdessäni, kun olen ajatellut, että tämänkin työn palkkana on leipäpala suuhun lapsilleni. Olipa työ nenälle tai hartioille käypää, kyllä minä teen ja iloisella mielellä, kun vaimoni ja lapsiraukkani ruokaa saavat, ettei tarvitse niiden nälkään kuolla.»

»Vaan ymmärtäähän Vimpari, että jos täällä ruvettaisiin apua antamaan, elättämään terveitä, työhön kykeneviä miehiä, niin saisivat kykenemättömät nälkään kuolla. Meillä on valta auttaa ainoastaan kykenemättömiä», selitti joku.

»Niin kuuluu ja niin on. Ja Jumala paratkoon, minä olen terve ja riski. Vaan työhön kykenemätön minäkin olen, kun ei ole työtä. Ja minulla on suuri lapsilauma.»

»Mitä laittelee viattomia kärsimään, kun niitä ei kykene elättämään, se on synti», sanoi komesrooti Tiklen mahtavasti, ja toiset lausuivat siihen hyväksymisensä ja jotka eivät lausuneet, olivat sen näköisiä, että komesrooti oli viisaasti sanonut.

Silloinpa teki Vimparilla mieli liikutella noita herroja. Kiehui ja kuohui sydämessä. Sanojaan hän ei voinut pidättää, vaikka hyvin tyynellä ja ivallisella äänellä puhuikin.

»Eipä komesrootikaan elätä sitä Ojanniemen Sannan tytärtä, joka on teidän lapsenne. Köyhä ja kivulias äiti sen elatuksesta saa huolen pitää. Ja köyhäinhoitolahan sen maksaa siitä teidän kuuromykkä-poikanne hoidosta, jonka Sederholmin neitsyt…»

Silloin Vimpari toimitettiin ulos.

Nyt hän tuota muistellessaan katui. Mitä hänen tarvitsi mennä muistuttamaan ketään. Eihän se hänen tilaansa auttanut, pahensi vain. Ja hänen syynsähän se todellakin oli, että noita viattomia oli tullut maailmaan kärsimään. Vaan sitä tulee sanotuksi vihassa ja kyllästyksissään, niinkuin hän oli vaimoaankin syyttänyt tuosta samasta, mistä johtokunnan herrat häntä. Kaikkein vähin syytä vaimossa oli. Eikä hän sitä koskaan toden teolla ollut tarkoittanut, vaikka sillä äänellä tuli sanoneeksi.

Katumamielellä hän oli kovalla, että oli niin vaimoaan kohdellut, ja ajatteli, miltä siitä oli mahtanut tuntua, kun se häneenkin niin pistäen ja vihloen pani. Ja tuosta hän tuli ajatelleeksi taas koko entistä elämää. Minkä vuoksi oli torattu ja riidelty. Mitä hyötyä siitä oli ollut. Kun elettiin, niin miksi ei eletty sovussa ja rakkaudessa, ja jos oli pakko kuolla niin kuoltiin.

Hän katseli syrjäsilmällä vaimoaan, joka raukka tuolla laihana ja kuihtuneena, vaan tyytyväisenä makasi ja hellin silmin katseli vähäväliä vasuun.

Vaimo raukkani!

Ja tuonne hän sitten silmäsi pilttuuseen, jossa lapsilaumansa eleli hupiaan pitäen. Ville, kyssäselkä, kuiskaten alkoi juuri lukea muille:

»Arabiassa muinoisin Mies, vanha Amru, eli; Hän oli köyhä, kuitenkin Luojaansa turvaeli. Hätänsä, huolens ainian Hän heitti haltuun Jumalan.

Joelle kerran tultuaan Hän huomas kiven täällä, Mi kiilteli kuin loistossaan Ves'helmi kukan päällä. Hän korjas kiven lystikseen, Vei kummaksi sen lapsilleen.

Leluna lasten oltuaan Se nurkkaan viskattihin, Vaan pantiin lakeen riippumaan, Kun loistons keksittihin. Ei Amrull' ollut kynttilää, Siis lyhtynä sai olla tää.

Illalla tuli kauppamies Ja kiven kirkkaan keksi: 'Tuo kivi myyppäs, tai kenties Sen annat ilmaiseksi.' 'No,' vastas Amru, 'ota vaan, Jos nauhan rinkeliä saan'.

Mies kiven otti kaunoisen, Pääkaupunkihin läksi. Sen kauppas kultasepillen Taas muille myötäväksi. Niin rikast' vaan ei kohdannut, Jok' ois sen ostaa mahtanut.

Näet, kun oikein saatihin Kirkkaaksi kulmiltansa, Se timantiksi nähtihin, Isoimmaks lajiansa; Kuningas kruunuuns osti sen, Siit' tuhansia maksaen.

Hän pidot piti köyhillen Nyt kruunun kunniaksi, Myös Amrun lapset kerjäten Tulivat vierahiksi. 'Lyhtymme', huusit, 'katsoppas, Pitävi päässään kuningas'.

Kuningas tämän kuultuaan Luo viittas kauppiasta, ja päätti kohta, tultuaan Selville asiasta: 'Sä rahat anna Amrullen, Saat rinkelisi jällehen.'»

Muuan tytöistä alkoi sitten selittää, että kun he kasvavat suuremmiksi ja pääsevät kauas kulkemaan, niin menevät joen rannalle ja sieltä löytävät kiven ja se kivi on timantti.

»Mutta me emme annakaan sitä kauppamiehelle, vaan viemme kuninkaalle itselleen», keskeytti Ville.

Ja toiset myönsivät ja joku taas jatkoi:

»Niin kuningas antaa meille hyvin makeaa leipää ja voita niin paljon kuin jaksamme syödä»—»ja hernevelliäkin»—»ja siirappivoileipää»—»ja nisuleipääkin».

Niin luettelivat herkkujaan lapset vuorostaan kukin ja viimeksi sanoi pieni Laurikin paraan luulonsa mukaan: »ja kukon munia ja muun linnun maitoa».

Toiset rupesivat nauraa kihattamaan ja sanoivat, ettei niitä ole kukon munia ja linnun maitoa. Lauri intti ja rupesi viimein itkua tekemään, jolloin toisten täytyi myöntää ja rupesivat itsekin luettelemaan kaikenlaista.

Mutta Vimpari istui syvissä ajatuksissa taas. Hänkin ajatteli timantin löytöä. Ei niin, että hän tuommoisen kiven löytäisi, vaan että hänkin hädässään aina luottaen Herraan saisi avun. Jumalalla oli monta keinoa, monenlaisia timantteja. Ehkä juuri Aapon kautta osuu heille apu. Olihan tuo jo hänen mielestään kummallinen sattumus, että Aappo pääsi ottopojaksi noin aivan aavistamatta. Ja kun se rouva oli luvannut Aapon kouluttaa. Tokohan Aappo sitten varakkaana virkamiehenä muistaisi köyhiä sukulaisiaan.

Kunhan sitä sinne asti jaksaisi. Siihen usein kurki kuolee kuin suo sulaa.

Hevonen hirnui liiterissä kimakasti.

Niin, mistä saadaan nyt asunto? Mikä hilja hitainkin eteen tulee?

Ja niin taas äkkiä nykyiset tarpeet puhalsivat huolen huurut takaisin pimittämään mieltä, josta toivo, vaikkakin kaukainen, oli jo synkkyyttä haihduttanut.

»Luepas Ville vielä siitä Amrusta.»

»Arabiassa muinoisin Mies, vanha Amru, eli, Hän oli köyhä, kuitenkin Luojaansa turvaeli. Hätänsä, huolens ainian Hän heitti haltuun Jumalan.»

Ja Ville jatkoi toimessaan lukemistaan, lausueli oikein suun täydeltä. Lapset kuuntelivat henkeään vetämättä ja äitikin seurasi lukua hymyhuulin. Kallella päin katseli Vimpari lukijaa, niinkuin harras sanankuulija hyväsanaista pappia. Tuo ensimmäinen värssy kuitenkin valtasi hänen ajatuksensa kokonaan. Ja yhä vain jotakin semmoista liikkui hänen mielessään, että timanttia hän ei voi löytää, vaan voi saada avun ahtauteensa jonkun muun arvaamattoman sattuman kautta, jos teki ja eli niin kuin Amru. Mutta mitään muuta hän ei osannut kuitenkaan ajatella kuin Aappoa, että sieltäpäin se oli tuleva onnen aika.

Kirkkoon alkoi soida. Vimpari otti virsikirjan ja selailtuaan sitä hetkisen rupesi lukemaan ääneen. Joka sunnuntai hän luki niinkuin nytkin päivän evankeliumin ja epistolan ja niihin kuuluvat rukoukset. Mitään hänen kohdalleen niissä ei nyt tuntunut olevan, jotakin semmoista, jota hän ei ymmärtänyt eikä ottanut edes tarkemmin sitä ajatellakseen. Vaan hän kävi talon puolelta lainaamassa raamatun katsellakseen sanaa vähän laajemmalta. Ja itsekseen hän sitä luki ja kotvasen ajan sen ääressä istui. Iloisella mielellä hän oli lopettaessaan lukunsa. Siellä oli ollutkin niin paljon lohdutusta.

Piiskuinen alkoi vasussa kiristä. Vimpari meni sitä katselemaan ja alkoi sille luritella:

»Ohhoh, sitä miehen rutkaletta. Se on pian yhtä suuri kuin isäkin. Aika jätkä sinusta tulee.»

Toiset lapset tulivat loukostaan vasun ääreen katselemaan veikkoaan, jonka enkeli oli taivaasta tuonut. Ja kaikki olivat naurusuin.

»On meillä pulskia miehen alkuja», sanoi isä lapsijoukkoon katsellen.

Ville, joka kiitoksen parhaiten ymmärsi, seisoi terhakkana, aivan sen näköisenä, että hän se parasta on joukossa, hänethän oli luvattu kohta päästää kaupungillekin.

»Ville raukan on tauti syönyt, vaan onhan tässä näitä pulskeita poikia puoli tusinaa. Tusinastahan se kruunu palkinnon antaa. On vähän liian korkea määrä kruunulla. Jo se saisi näistä antaa.»

»Sinä latelet», nauroi vaimo. »Hevosen varsoista maksetaan palkinnoita, vaan ei ihmisten lapsista.»

»Maksaa se kruunu palkinnoita kahdestatoista pojasta, kun ovat terveitä. Ja mikä kumma se olisi. Tarvitaanhan niitä hyviä työmiehiä niinkuin hyviä työhevosiakin.»

»Eipähän tarvita sinuakaan. Työtönnä saat olla ikäsi aikasi.»

»Niin no, jos ei työmiehiksi, niin sotaväkeen», selitti Vimpari ja alkoi epäillä itsekin koko juttua. Mielihyvä, joka oli syntynyt katsellessaan reipasta lapsijoukkoaan, hälventyi. Mitä siitä oli hyvää, että olivat suuria ja terveitä. Nälkäähän ne häätyvät kuolemaan. Mitä hänkään voimillaan teki? Eipä enempää kuin muuan rikas mies kultasäkillään autiossa saaressa.

Hän istui taas arkun kannelle.

Siellä Amerikassa kuului voima kelpaavan. Länkinenkin kuuluu olevan rikas mies, maatilan haltija. Aivan kuin herra olikin se puettuna täällä käydessään. Paljas jätkä oli täällä. Ja halonhakkuuta se kuului siellä tehneenkin ensiksi ja sitten olleen muissa urakkatöissä. Muutamassa vuodessa oli rikastunut. Jos hänkin pääsisi Amerikkaan, pääsisi oikein raatamaan…

»Mikähän se siinä oli seikkana, että siellä työtä saa ja työllä rikastuu, ja täällä pitää nälkään kuolla. Tottapa siellä on vähemmän tekijöitä. Täällä noita lienee liiaksi, ja onkin. Kruunun pitäisi maksaa kyytirahoja köyhille työmiehille, että pääsisivät Amerikkaan liiat pois täältä. Ja onhan sillä kruunulla laivoja, ne joutaisivat kuljettamaan yli Atlantin Amerikan rantaa. Toimittaisi kruunu sinne kaiken alhaisen kansan, niin jäisi vain rikkaat jäljelle. Saisivat sitten koettaa paraansa mukaan toimeen tulla, kyllä me siellä Amerikassa elettäisiin. Siellä on lääniä kuulemma ja voima ja kunto miehen mittana. Minäkin kun siellä rystäisin ensin halonhakkuussa ja kaivoksissa, jotta ansaitsisin vähän, millä maatilkun lunastaisin ja sitten se pantaisiin kasvamaan, niin että rytinä kuuluisi. Tuommoinen poikalauma kun työhön tarttuisi, niin jälkeä siinä pitäisi tulla. Ei monta vuotta menisi ennen kuin nuo kykenisivät toimeen, se tuo jätkän lapsi niin pian voimistuu, herrasväen lapset pysyvät honteloina elämän ikänsä.»

»Mitäs se isä siinä tuumailee?» kysyi vaimo.

»Tuumailenpahan vain, että kun mekin tästä Amerikkaan olisi päästy, niin ei sitä näin tallin nurkassa nyhjötettäisi, vaan talo olisi asuttavana.»

»Mistäpä ne meille sieltä talot?»

»Meillekö? Mistäkö? Sieltä meille kuin muillekin. Onpahan Länkinenkin saanut, vaikka oli tyhjä mies, kun meni. Suuri talo kuuluu olevankin. Ja kun täällä kesällä kävi niin oli kuin paras herra. Ja herroja siellä kuuluu olevan kaikki, ne paraita, jotka paraiten työhön pystyvät. Mutta vähät minä siitä herruudesta. Sitä kuvailen vain, että kun olisi oma talo, siinä kirjat ja karjat. Minä isäntänä raataisin tuon pulskan poikajoukkoni kanssa, ja sinä emäntänä hyörisit. Siellä korvessa elettäisiin kuin paratiisissa.»

Vaimo nauroi.

»Ettäkö ei?»

»Joo, joo!»

»No mitä naurat sitten?»

»Sitä lystiä», sanoi vaimo, vaikka nauroikin miehensä mahdottomia kuvailuja. Vaan hän ei siitä huomauttanut miestään, sillä siinähän se raukka kuvaillessaan hetkeksi unohti kovan kohtalonsa, jota se näin kotosalla ollessaan kovin murehti ja muuten, jos voi, koetti viinaan unohuttaa, vaikka eihän tuo nykyään kyllä ryypiskellyt hänen viimeisillä ollessaan ja lapsen saatuaan!

Mutta Vimpari huomasi itse, heräsi kuin makeasta unesta kamalaan todellisuuteen, aivan samoin kuin useastikin uneksiessaan seisovansa jossakin konttorissa ja saavansa hopeoita kourallisen ja siihen heräsi, ettei ole hänellä työtäkään eikä leipää hituakaan perheelle.

Pää painui taas alemmaksi, jäykkä, eloton katse silmissä tuijotti hän kuollutta sittipörröä, joka selällään keuvotti lattialla kynnyksen alla.

»Eihän sitä tiedä, mitä neuvoja Jumala meidän hyväksemme pitää. On kai hänellä meidänkin varalle hyvyyttä», sanoi vaimo nähdessään miehensä vaipuvan synkkänä mietteisiinsä. »Eipä tiedä, jos kohtaisi joku onni meitä, niinkuin Amruakin.»

»Eipä kyllä tiedä», sanoi Vimpari kohoten suoraan istualleen ja kartanolle katseltuaan jonkun aikaa sanoi: »Eipä ole se Aappo käynyt meitä katsomassa.»

»Ei ole käynyt. Somaa on kun se ei ole kertaakaan sen jälkeen käynyt kuin silloin uusissa vaatteissaan. Luulisipa sen käyvän nyt, kun tietäisi että on uusi veikko hänellä, tulisi sitä katsomaan. Aappohan aina oli mielissään, kun sai veikon tai sisaren. Mutta se ei tiedä.»

»Mistäpä se sen tietää. Mutta mikä se lienee ollut siinä, kun se piika silpasi avaimen kyökin oven suulta juuri kun minä sinne yritin. Portilla tulin ja näin nurkan takaa käden, joka avainta tavoitteli ja sen pois riuhtaisi.»

»Olisiko pelännyt sinua joksikin juopoksi?»

»Rouva katsoa muristeli ikkunasta varjostimen takaa, kun minä siinä kartanolla töllistelin.»

»Se ei ole sinua tuntenut, vaan luullut joksikin rötkäleeksi, ne ovat niin pelkureita herrasväki.»

Niin siinä tuumittiin, vaan lapsijoukossa oli alkanut levoton liike heti kun kuulivat Aaposta mainittavan. Sen olivat vanhemmat jo monta kertaa kokeneet, ettei Aaposta siedä heidän kuullen puhua, sillä silloin alkaa itku ja mangunta. Vaan eivät aina muistaneet varoa. Ja nytkin pidätti suurempaa ääntä puhkeamasta lasten tottumus sunnuntaipäivän hiljaisuutteen. Muuan pienempiä vetäytyi kuitenkin äidin luo ja käärien kätensä äidin kaulaan ja tukkien päätään äidin pään alle rupesi nyyhkimään koettaen raukka pidättää itkuaan. Toisilla leuka värisi ja silmät kosteina katselivat vuoroin isää, vuoroin äitiä pyytävin katsein.

Isä ymmärsi yhtä hyvin kuin äitikin lasten mielen ja katsoi kysyvästi vaimoansa silmiin.

»Anna, isä raukoille.»

Vimpari avasi arkun, josta otti puolipaksun leivän puolikkaan. Eilen oli Ojanniemen Sanna tuonut leivän ja vähän keittoa sairaalle. Keiton oli äiti syönyt antaen kuitenkin kullekin lusikallisen maistiksi, leivästä oli puoli jaettu lapsille. Vimpari ei ollut itse jumalanjyvää suuhunsa pannut eilispäivänä.

»Taita itsellesi nyt siitä ja jaa loput lapsille.»

Vimpari taittoi palan ja sanoi:

»Tämä säästetään äidille ja lapset saavat tämän. Säästetäänkö tämä äidille?»

»Säästetään», kuiskasivat lapset, jotka olivat kerääntyneet isän eteen ja kirkkain silmin ja hymyssä suin katselivat niska kenossa isäänsä silmiin.

Äiti väitti, ettei hän tarvitse, ja kehotti miestään ottamaan palan itselleen.

»Sinä raukka et ole moneen päivään saanut muuta kuin tyhjää piippuasi imeä.»

Vimpari jakoi lapsille leivän puolikkaasta ja äidille aiotusta palasta nipisti itselleen pariksi suupalaksi ja lopun pani arkkuun takaisin.

Lapset menivät taas pilttuuseen auringon paistamalle paikalle ja siinä mittailivat leipäpalojaan ja katselivat ja pyörittelivät niitä käsissään, ennen kuin haukkasivat aluksikaan. Hitaasti sitten söivät, aivan kuin säästäen, ja tyytyväisinä kuiskivat keskenään.

Vimpari istui arkun kannella, ja katsellessaan lastensa toimia kostutti heidän tyytyväisyytensä hänen silmänsä. Hän kääntyi äkkiä katsomaan ulos kartanolle, aivan kuin ei olisi kestänyt enempää katsella lapsijoukkoaan. Mielensä olikin liikutuksissaan, että väkinäisesti kykeni pidättämään itkun ja naurun sekaista hykähdystä, mikä pyrki ylös pulpahtamaan.

Lapsiparvi köyhän särvin, tuli hänen mieleensä.

Kartanon yli tuli Ojanniemen Sanna. Hänellä oli se hyvä sanoma, että Nikkilät ovat luvanneet saunansa Vimparin asunnoksi eivätkä tahdo hyyryä.

»Saankos maksaa, jos joskus jaksan?» kysyi Vimpari iloisena.

»No se on tietty», vastasi vieras.

»Tuhansia kiitoksia toimistasi, hyvä Sanna. Jumala sinulle palkitkoon ja Nikkilän emännälle ja isännälle», lausui Vimparin vaimo ja heltyi itkemään.

»No nytkö sinä itkemään rupeat, kun suoja saatiin ja kuoleman kynsistä pakenemaan päästiin», sanoi Vimpari, vaikka itsekin pyyhkäisi takin hihaan silmiään.

»Latun emäntä oli minulle tiukkana, kun en ole hänelle tullut sanomaan, että sinä olet lapsen saanut», kääntyi vieras Vimparin vaimolle puhelemaan. »Kuoleehan se onneton», sanoi emäntä ja kiireimmän kautta toimitti pataa tulelle. »En minä joutanut katsomaan, mitä se keittelemään rupesi, sillä kun kyselin, että mistä saisi asuntoa teille, niin mietti ja mietti hetkisen ja sanoi, että Nikkilässä on sauna, ja toimitti että juoksun vilkkaan menisin sieltä kysymään.—Etteköön ala heti hommata muuttoa, sillä kyllä sinne saa jo muuttaa. Viion Elsa toimitti puita sinne ja rupesi lämmittämään ja Mari jäi hänelle kumppaniksi. Hyvin toimessa olivat tytöt», selitti Sanna.

Vimparin vaimo itki. »Jumala heitä siunatkoon hyviä ihmisiä. Jumala Siunatkoon …», lausui hän vähä väliä. »Jumala on antanut minulle enemmän kuin olisi uskaltanut pyytääkään. Kiitetty ole hyvä Jumala!» ja hän tyrskyi itkien.

»No … voi … elä nyt …», tyynnytteli miehensä.

Lapset kerääntyivät äidin sängyn ääreen ja suurin silmin katselivat vuoroin kutakin, niin vierasta kuin vanhempiaan. Mitään hätää kun eivät huomanneet, pysyivät he itkutta.

»Kiittäkää Jumalaa, lapseni. Hän on meille hyvyyttänsä osoittanut taaskin. Hyvät ihmiset ovat meille antaneet asunnon, me pääsemme uuteen asuntoon», selitti hän lapsilleen. »Kiittäkää Sannallekin.»

Lapsissa tuli iloista liikettä, vaan he pidättivät riemunsa osoitukset muistaen sunnuntaipäivän hiljaisuutta. Toisiaan katselivat kysyväisesti, kun eivät tienneet, miten sitä Jumalaa piti kiittää, ja se jäi tekemättä. Kristiina arveli vähän aikaa, meni sitten Ojanniemen Sannan luo ja niiasi, aivan kuin herrasväellekin, kun ne käydessään jotakin antoivat. Sitten meni Ville ja muut pienemmät pojat pakkautuivat hänen jäljestään ja niiasivat. Sanna syleili pienempiä hellästi.

Ori hirnaisi liiterissä.

»Joo, joo», sanoi Vimpari. »Kyllä kuullaan. Vaan odotahan, että kirkon aika ohi menee.»

Kun vieras oli mennyt, rauhoituttiin taas tallissa. Lapset olivat uteliaita kyselemään, asettuivat kuitenkin mitään kysymättä joukossa istumaan ja keskenään puhelivat uudesta asunnosta.

Vaimokin oli tyyntynyt ja iloisena huojutteli vasua. Vimpari istui arkun kannella ja katsoi ulos.

Taivaalla kuljeksi valkoisia pilven hattaroita, hiljalleen vetäytyivät idän taivaalle, palailivat kylvöretkiltään. Kadulta kuului kulkusten helinä ja ilmassa tuon tuostakin parvessa lenteleväin lintujen siipien suhina ja sirityksiä. Päivä paistoi lämpöisesti, sen paisteessa loisti kirkkaana maa ja taivas.

Nyt tuntui Vimparistakin talvi mieluiselle. Tuntui puhtaalle ja raikkaalle ja niinkuin jotakin uutta olisi tulossa. Oli kuin uusi elämä olisi alkanut.

Vaimo viittasi häntä luokseen ja kuiskasi:

»Minun onneni olisi ylenmääräinen, jos saisin nähdä Aapon.»

»Aappoa minunkin mieleni kaihoo.»

»Vaan kiitetään Jumalaa siitä, mitä on saatu, paljon hän on jo meille antanut.»

Vimpari istahti tavalliselle paikalleen ja alkoi hiljalleen veisailla karkealla äänellä:

Hyvä Jumala! Jolt' kaikki hyvyys tulee—

10

Pakkasta ja pyryä oli tullut vuorotellen koko alkutalven. Yhtämittaa oli nyt taas pyryttänyt viikkokauden ja yhä sitä jatkui.

Sakeasti syyti lunta, jota pakkasvihuri kuljetti pyörteissään ylös ja alas kiertäen ja kiidättäen, syösten sitten kartanoille jonkun seinän suojamaan, johon kasvatti kinoksen, ja alas kaduille, jossa se juoksutti sitä paikasta toiseen, kasaten sinne tänne pieniksi mykkylöiksi, joista taas, kun aika antoi, kiskoi irti ja kuljetti muualle mieluisempiin paikkoihin, joihin se rakenteli korkeat vallit, paikoin niin korkeat kuin matalimmat talot täällä Vaaralla.

»Siellä on semmoinen ilma, ettei sinne panisi koiraansakaan», sanoivat ihmiset katsellessaan ulos, ja jotka olivat ulkona käyneet, vakuuttivat:

»Se on niin vihainen tuo tuulikin, että on ihan purra pistää, sitä vailla ettei silmiä silpase.»

Vihaiselta se näytti näin katsellakin. Piipuista ulos pyrkivän savun tempasi sitätehden kuin sitä tuli ja ryöpsäytti alas puolelle ja toiselle aivan kuin olisi tahtonut sillä maata pieksää. Piipuissa humisi, liekit uunissa imi välistä ihan perälle ja toisinaan taas tuupsautti ne uunin suupieliä nuoleksimaan, jolloin savua pullahti huoneeseen. Ja kun sillä ei mitään häveriä saanut, niin vihoissaan syyti lunta vasten ikkunoita ja seinän varaukset kaikki täyteen sulloi. Kinosten harjanteilla pelmuutti lunta aivan kuin olisi aikonut siitä alkaa sisälle syytää.

Lapset kotona istuivat ikkunain ääressä katselemassa, ei ollut heillä halua ulos, vaikka muuten aina mielellään teuhasivat kinoksissa. Uhkarohkeimmatkaan eivät olleet tämän sään aikana kuin kerran, korkeintaan kahdesti yrittäneet kahlaamaan jonkun kinoksen harjanteelle, vaan puolivälistä jo palanneet, kun tuuli viuhtoi joka puolelta ja pieksi lumella ja oli siihen paikalle kylmettää. Kasvot sinisinä ja hampaat lotisten kiiruhtivat he takaisin eivätkä joutaneet porstuassa kopistelemaan lumia saappaistaan, vaan syöksyivät niineen sisään ja tempasivat sukkelaan oven jälkeensä kiinni aivan kuin peläten, että vihainen pyry perässä tulee. Töissä häärivät vanhemmat koettivat, mikäli mahdollista, karttaa ulkotoimiaan ja sisään tullessaan käsiään hieroen ja ruumistaan puistatellen sanoivat:

»Kiittää kun saa olla sisällä lämpimässä», ja lisäsivät puita uuniin tai jouduttautuivat peltejä kiinni saamaan.

Nikkilä istui, vanhat turkkirehjut yllään ja suuret huopasaappaat jaloissa, kadunpuoleisen ikkunan ääressä ja katseli ulos.

Paljoa ei näkynyt maailmaa, suuri kinos ikkunan edessä ja sen harjan yli harmaja taivas. Vaan niinkään paljoa hän ei ollut moneen herran vuoteen nähnyt, kun ei ollut sänkyään etemmäksi liikkumaan päässyt.

Vimparin vaimo oli häntä hieronut, joka päivä nyhjystellyt siitä saakka, kun olivat Nikkilän saunaan muuttaneet.

»Ei teistä aivan tervettä saa», oli vaimo sanonut, »vaan siksi teistä mies tulee, ettei tarvitse teidän tuossa sängyssä kyhjöttää ikänne aikanne, kun minä teitä hieroa kyhnystelen».

»Ei tule tuohesta takkia», oli Nikkilä vastustellut. »On koeteltu jos jotakin, jokaisen eukon reseptin mukaan se tuo äiti alussa minua hoiteli, syötti paholaisen pahimmat ja karhun sapet ja mene tiedä mitä kaikkea, voitelutti yhdeksänmiehenvoimalla, sääsken ihralla, kuppautti ja toppautti. Eipä ole auttanut.»

»Ei ne auta ihmisten keinot», sanoi Nikkilän emäntä tuomiten syntiseksi nuo entiset keinot ja ilmoittaen, ettei hän luota Vimparinkaan vaimon keinoon. »Terveys on Jumalan lahja, hän sen voi ottaa ja antaa.»

»Niinpä niin, vaan tuleehan sitä ihmisen itsensäkin koettaa», arveli vaimo. »Eikähän tuo ota, jos ei annakaan, jos koettaa hieroa. Kun minä siitä uskon apua olevan ja niin mielelläni tahtoisin puolestani jotenkin palkita hyvyyttänne, niin antakaa minun ne tehdä.»

Sen enempää kyselemättä meni hän Nikkilän luo ja alkoi toimensa tuumien:

»Näin vain nyhjyttelen, ja jos siitä apua alkaa utautua, niin joka päivä sitä teen hyvästä sydämestäni ja jos niin tahdotte niin saunan hyyryksi.»

Ja näinä päivinä oli Nikkilä päässyt huoneeseen vähin liikkumaan ja istuinpaikkaansa muuttelemaan.

Olihan tuo elämälle kepeämpi, vaan ei mielen iloksi. Sillä mitä siitä oli hyötyä. Hän ei pystynyt työhön kuitenkaan. Söi vain ja kulutti, kulutti enemmän nyt kuin sairaampana, jolloin ei haluttanut niin ruokaa kuin nyt. Hän oli ulompana nyt kuolemasta, jonka hän oli sängyssä maatessaan toivonut viimeinkin nitistävän hänet, odottanut sitä joka päivä.

Somaa sekin oli, kun se usein terveitä, vankkoja ihmisiä rutasee hengiltä yhdellä kouran puristuksella, istualleen, seisaalleen, syödessä, juodessa tai muussa toimessa, kun eivät odota, eivät mitään aavistakaan ja pinnistäisivät kynsin hampain, jos voisivat, antaisivatpa tavaransakin saadakseen elää. Niinkuin Bomin komesrootikin lupasi juuri kuolinhetkellään monta tuhatta markkaa tohtorille, jos tämä voisi pelastaa hänet, ja Jumalalle lupasi, että hän jakaa tavaransa köyhille ja kirkolle. Ei auttanut, kuolema tuli ja nipisti miehen. Mutta eipäs tule toisille, jotka odottavat sitä kuin pelastustaan. Seisoksii vuoteen ääressä, vaan ei ota. Näyttää leikkivän kuin kissa hiirellä: tapan … en tapa … tapan … en vainkaan tapa … tapan vainkin … no en sentään … mene, saat mennä … eläpä menekään. Sitä ilvettä oli pitänyt hänenkin kansaan, siitä saakka kuin hän sieltä laivatelineiltä putosi. Kiristi ensin hengen rajoille, vaan hellitti sitten ja on kiristellyt, kiristellyt ja antanut löysiä ja taas tiukentanut. Nyt se oli taas päästänyt hänet sängystä tähän tuolille…

Sekin oli kun ei pitänyt pudotessa sattua kiveen, vaan kiven viereen…

Työnnälti mieleen vaimon sanat, joka viime aikoina oli myötään puhunut Jumalan varjeluksesta ja auttavaisuudesta, että Jumalan varjeleva käsi oli siinäkin väliin tullut. Niin niin, vaan Nikkilästä tuntui, että se paraiten olisi niin ollut, jos hän olisi päässyt joko ihka terveenä siitä tai kerrassaan kuollut. Jos olisi kuollut, niin ei olisi tarvinnut näin kitua ja kiduttaa toista. Vaimonsa kyllä olisi hyvin toimeen tullut, kun ei olisi tarvinnut elättää kuin itsensä. Työllään alussa elellyt ja loppuikänsä tällä talon hinnalla. Nyt on ollut toisen terveys hoidettavana henki elätettävänä ihan turhanpäiten. Hän on saanut riehkasta ja kiusata itseään. Hänen voimansa alkavatkin sammua: ei kuule tarkasti, näkö, joka alkuaankin on ollut heikko, näkyy huonontuvan huononemistaan, ja tuntuu että hän välisti puhelee hyvin lapsellisesti…

Siinä tuli juuri Nikkilän emäntä kadunpuoleisen ikkunan ohitse. Lumessa yltäpäältä, etupuolelta varsinkin. Kahlata taaposti syvässä lumessa ja vetää kinnasi jäljessään kelkkaa, jossa oli heinätukko sidottu keulalle, halkoja kantamus keskellä ja kimppu reikäleipiä heinäin suojassa.

Nikkilän suu vetäytyi omituiseen hymyyn ja pulpahti hykähdys, jota seurasi hetken perästä syvä huokaus ja silmiin norahti vedet.

Emäntä etunojassa puski edelleen askel askeleelta, jotka olivat lyhyviä. Tuuli pieksi huivin lievettä niskassa ja kiersi hameet tiukalle säärien ympäri. Niihin hän väliin sotkeutui ja väliin horjahti tasapainosta pehmeän pohjan pettäessä, niin että kädet piti varalla pitää, ettei suistuisi suulleen hankeen ja tuon tuosta hän kinokseen kämmertyikin kyynärvarsia myöten. Niin taivalta tehden kulki hän ohi ikkunan ja kelkka jäljessä aika ajoin nytkähteli eteenpäin, vuoroin enemmän vuoroin vähemmän, kyntäen hankeen syvät jälet, siitä näytti niin vastahakoiselta kulku.

»Noin se on Kaisa raukka pitkät ajat saanut vetää retuuttaa minua hylkyä kelkankarilasta jäljessään umpitietä pitkin matkaa», lausui Nikkilä katsellessaan kelkkaa, joka nytkähteli vähitellen näkyvistä, ja jäi mietteissään tuijottamaan kelkan kynnöksiä ja vetäjän polkemia jälkiä, joissa tuuli lunta pyöritteli ja umpeen niitä ajoi, aivan kuin vihoissaan hangen pahnaamisesta.

Mutta emäntä oli kelkkoineen toimessa.

»Näin me tässä mennään, ihan kuin ei mitään», supatti hän.

Vaan väsytti taas niin, että piti vielä siinä portille pääsemässä levähtää.

»Hun, huh. No eihän tässä ole kuin tämä nikara. Kylläpä siinä olikin kinosta. Tuota toista puolta olisi päässyt paremmin. No päästyhän on tästäkin, eikä tässä ole kuin tämä nikara.»

Ja niin alkoi hän taas taapostaa, hiljalleen hinausi portille, jossa ei enää kinosta ollut niin vaivaksi asti.

»Odota vähän, Heluna», jupisi hän, kun kuuli lehmänsä ammuvan. »Täältä saat vähän aluksi, ja heti sinua tullaan noutamaan», sanoi hän aivan kun hyvitellen.

Portaitten päähän kelkan saatuaan otti hän heinätukon kainaloonsa ja juoksunkynttä meni navettaan.

»Heluna kultani, oma ämmäsi», puheli hän jo navetan ovia avatessaan.

Lehmä vastaukseksi rönkäsi pitkän äänen, nälkänsä pituisen, joka ei suinkaan ollutkaan lyhyt. Eilen puolenpäivän aikaan olivat heinät loppuneet ja iltaseksi oli saanut muutaman oljenkorren.

»Tässä on ämmälleni, omalle kullalleni», hyvitteli emäntä antaessaan heiniä ja kaulasta pidellen puhutteli vielä omaa kultaansa, joka halukkaasti purra rauskutteli heiniä.

»Kohta ämmä pääsee paremmille ruuille», lohdutteli hän lopuksi sitä.

Navetasta palatessaan taas juosta hyntyytti, sieppasi leipäkimpun kelkasta mukaansa ja tuvan oven auki saatuaan kysyi jo ennen kuin itse sisään pääsi:

»Mitenkäs täällä isä jaksaa?» Ja suu oli hymyssä ja silmät räpättivät.

»Mikäs se on valmiilla jaksaissa», vastasi Nikkilä, ja emäntä nauraa hihitti.

»Valmiilla hihi hii», pani hän vielä, mennessään puita hakemaan sisään.

Iloisena ja tyytyväisenä hän toimi ja hääräsi.

»Panemme ensin, isä, uunin lämmetä ja sitten me syömme, isä.»

Syödessä eivät paljon puhelleet, sillä emäntä leukaansa liikutellessaan ei kuullut mitään. Vaan iloisella mielellä emäntä oli ja sanomattoman tyytyväisen näköinen. Nikkilää oikein vaivasi, kun ei saanut jo tietää, mikä hyvä onni äitiä oli nyt kohdannut.

Emäntä syötyään pani kätensä ristiin ja jotakin supatti. Se oli vanha tapansa, tuohon supatukseen asti, vaan tämä oli myöhempi lisäys.

»Kiitoksia, isä, ruuan edestä», sanoi hän miehelleen niiaten samalla.

Se oli myös vanha tapa. Monta kertaa Nikkilä oli hymähtänyt tuolle, vaan ei se koskaan ollut niin kummalliselta tuntunut kuin nyt, melkein kuin ivalta. Hänestä tuntui se niin pahalle, ettei ilennyt puhua siitä mitään, vaikka ensin aikoi.

»No mitenkäs kauppa kävi?» kysyi hän vain.

»Joo hyvin. Kuulehan, kun minä ensin menin … menin, no mikä se nyt onkaan se teurastaja?»

»Et sitä muista?»

»No juurihan minä sen muistin, ihan äsken, vaan mikä lie temmannut muististani nyt sen.»

»Voi äiti raiska!»

»Mitä?»

»Rahikainen.»

»Niin, Rahikainen … eikö se nyt ole hullua, etten minä sitä muistanut, niin tuttu mies?»

»Sitähän minäkin tässä ihmettelen.»

»Mitä?»

»Niin että mitäs sitte?»

»Niin. Niin se tuumaa, että ei sovi hänen ostaa, kun se on poikiva lehmä, niin ei siitä ole teuraseläimeksi, ja navetalle hänen ei kannata ottaa, kun hänellä on tarpeeksi lypsylehmiä ja paraita laatuaan, ettei niistä raahi menettää, vaikka joku niissä onkin, joka on myöhäinen. Mutta siellä oli lihan ostossa Pirilän Fiina, joka on Montinilla piikana, ja se sanoi, että heidän herrasväki ostaisi poikivan lehmän. No minä sinne heti ja siellähän syntyi kaupat.»

»Valmiit kaupat?»

»Niin.»

»No miten ne sian säkissä ostivat?»

»Mitä?»

»Että miten ne näkemättä ostivat?»

»Niin, no eihän siinä muuta ollut, kuin että rouva kyseli, onko se hyvä lehmä, niin minä selitin miten vanha se on, mitä lypsää ja sanoin että Pirilän Fiina myös tietää, tuntee lehmän yhtä tarkkaan kuin minä. Ja Fiina vakuutti, että se on semmoinen kuin minä olen sanonut.»

»No, ja niin hinnastakin sovittiin?»

»Niin, kysyi hintaa, niin minä sanoin, että en minä häntä osaa sanoa oikein, että otettaisiin paljonkin jos saataisiin, eikä sitä millään hinnalla myötäisi vielä, vaan on pakosta, kun on köyhyys, ettei ole heiniä ostaa ja lehmä ei anna mitään, että rouvahan itse tietää mitä kannattaa maksaa. Niin rouva sanoi, ettei nyt kannata paljon maksaa lehmästä, kun on huono heinävuosi?»

»Huono heinävuosi, niinkö se rouva sanoi?»

»Niin sanoi.»

»Yhy. No mitä sinä siihen?»

»En minä mitään, ajattelin vain, että paremminhan ne herrasväki tietää.»

»Joo, nehän tietää. No paljonko se lupasi?»

»Kuusikymmentä viisi markkaa.»

»Kokonaan!»

»Niin, jos lehmä on niin hyvä kuin minä sanoin, vaan pitää maksaa kymmenen markkaa takaisin, jos ei ole niin hyvä. Niin minä sanoin, että saa rouva sen takaisin ja enemmänkin, jos liiaksi olen kehu…»

»Voi äiti rukka sinun kauppojasi!»

»Mitä?»

»Niin, että olisihan siitä Helunasta saanut kahdeksan kymmentä markkaa puhtaasti maksaa…»

»Joo, sitä minäkin vähän ajattelin», myönsi emäntä. »Vaan taas toisekseen ajattelin, että kun se on niin hyväsydäminen ja köyhille aulis se Montinin rouva, niin se maksaa runsaasti sen, minkä suinkin kannattaa.»

»Et ole äiti ollut kaupoissa herrasväen kanssa, sen kuulee.»

»No mitenkäs sitte.»

»Ne ilkiävät ottaa niin helpolla kuin vain saavat. Minä olen nähnyt sinun ostavan luutia tinkimättä, vaan olen nähnyt rouvain tinkivän.»

»Kuka sitä nyt luudankaupassa tinkisi.»

»No minä olen sen omin silmin nähnyt ja omin korvini kuullut ja monta kertaa. Vaan sen muistan kuin eilisen tapauksen, se painui niin mieleeni, kun kauppias Turbinin rouva osteli luutia rukoilevalta pojan ressulta, niin tinki ja tinki eikä ottanut ennen kuin sai käsiluutaparin neljällä pennillä—ei viittä raahtinut maksaa, ison äveriään rouva. Viisi paria osti ja säästi siinäkin viisi penniä. Työmiehen palkoissa ja kaikissahan ne tinkivät.»

»Enpä minä uskoisi.»

»Et ole ollut tekemisissä, niin et tiedä etkä voi uskoa. En minä välitä, että kaikki ovat semmoisia, että juuri tinkisivät ihan, vaan kun ajattelee niitten rikkauksia ja miten sitten köyhempiään kohtelevat, niin tuskinpa kelpo kalua löytyisi tuhannesta, vaan monta sadasta oikein nylkijää.»

Ja Nikkilä alkoi kiivastua. Vaan hän salpasi sanatulvansa. Kääntyi ulos katselemaan ja silmät liekehti… Millä ne olisivat rikkaat rikastuneet, jos ei köyhän hiellä ja väellä. Tuhansia markkoja ne keräävät itselleen köyhän raukan käsillä, vaan köyhä orja pysyy köyhänä ja usea menettää terveytensäkin, mutta rikas ei silloin enää märkää sormeaankaan ojenna…

»Niin kyllähän minä sitä vähän ajattelin, että kahdeksankymmentä markkaa Helunasta sietäisi saada», sanoi emäntä jonkun hetken perästä ja lisäsi heti: »Vaan eikö se ollut ihmeellistä, että piti sattua sen Montinin piian sinne teurastajalle?»

»Mikä ihme se sitten oli?»

Emäntä ei sitä sen enempää ruvennut selittämään, kun tiesi, ettei Nikkilä välitä semmoisesta, vaan meni Viion lesken puheille, hänelle iloansa ilmoittamaan.

»No minä sain lehmäni myydyksi», sanoi hän ensimmäisiksi sanoikseen.

»Vai nii. No kenelle?»

»Arvatkaapas?»

»En osaa.»

»Ettekö osaa?» kysyi emäntä ja hymyili ja katseli sillä muodolla, että saisipa nähdä osaako arvata.

»En, en minä arvaa.»

»No, Montinin rouvalle», sanoi emäntä molempia käsiään huiskauttaen aivan kuin että: oletteko kummempaa kuullut!

»Vai Montinin rouvalle.»

»Joo, siellähän minä sain myydyksi», kertoi emäntä niin tyytyväisenä ja iloisena, kuin olisi lehmän saanut eikä menettänyt.

»Miten te sinne arvasitte mennä kaupalle?»

Se oli kysytty niinkuin haluttu.

»Enhän minä olisi arvannut mitenkään, vaan se kävi niin somasti. Ajatelkaapas eikö se ollut somaa, kun minä menin sinne teurastajalle… joka ennen on meiltä pari kertaa lehmän ostanut … tuon tuon … mikä sen nimi nyt taas onkaan … katsoppas kun en nyt muista taas… Ettekö te muista sitä teurastajaa?»

»Lampela.»

»Eei.»

»Puupponen.»

»Ei Puupponenkaan.»

»En minä sitten tiedä.»

»Sepä nyt somaa, kun en muista … minäpä pistäyn isältä kysymässä.»

»Samahan se nyt on, kuka se on», yritti Viion leski sanoa, vaan emäntä jo kerkesi mennä.

Hyvänen aika, ajatteli Viion leski, mitenkähän ne nyt tulevat toimeen, kun on pitänyt lehmänsä menettää, josta heillä oli paraiten tuloja: särvintä itselleen ja liian maidon saivat rahaksi, jolla leipää ja muuta taas saivat. Kyllähän se emäntä raiska koettaa sillä lakinteolla ansaita, vaan eihän niillä tunnu voittoja saavan, kun on paljon tekijöitä, nuorempia, jotka ovat vikkelöitä ja koneilla ompelevat, niin kannattaa heidän helpolla myydä. Yökaudet istuu usein raukka työnsä ääressä, ihan on ihme miten hän jaksaakin, ettei uuvukkaan…

»Rahikainen», viskasi Nikkilän emäntä teurastajan nimen jo ovenraosta ja itse sisään päästyään jatkoi:

»Eikö se nyt ole hullua etten minä muista sitä, niin tuttu mies, joka on.»

»Vai Rahikainen, en minä tunne.»

»Joo se on hyvin tuttu meille. Niin kuulkaapas, kun minä menen sille kauppaamaan lehmää—tiesin minä, ettei se teuraseläimeksi ota poikivaa lehmää, vaan että navetalle jos ottaisi, ja kun on muille osannut mennä tarjottelemaan—niin sanoo … se … se teurastaja … olipa sen nimi mikä tahansa … sanoo, että hänen nyt ei sovi ostaa. Mitä nyt? kerkesin minä ajatella ja hyvin jo tuntui mahdottomalta kaikki. Niin on siinä Pirilän Fiina, Montinin piika, ja se sanoi heti, että heidän herrasväki ostaisi poikivan lehmän.»

Hymyssä suin ja kallella päin jäi emäntä katselemaan Viion leskeä, että mitäs se sanoo. Vaan kun Viion leski ei puhunut mitään, sanoi hän itse:

»Jumala asetti sen niin, että Fiinan piti sattua juuri siihen ilmoittamaan, että Montinit tarvitsevat lehmän. Enhän minä muuten olisi tiennyt.»

»Eipä suinkaan», myönsi Viion leski jotain sanoakseen.

Mutta sekin kuului Nikkilän emännästä samaan asiaan ja olikin pääihme, että juuri Montinin rouva, tuo Viion lesken kehuttu ja Viion lesken auttaja, tuli hänenkin auttajakseen, lehmänsä ostajaksi. Ja sitä hän tarkoitti sanoessaan:

»Joo, ja Montinin rouvahan sen sitten osti.»

»Paljonkos saitte Helunasta?»

»Kuusikymmentä viisi markkaa. Isä sanoi, että olisi siitä sietänyt saada enemmän, kahdeksankymmentä markkaa, ja sitä minäkin aioin teurastajalta pyytää ja vähän itsekseni tuumailin Montinin rouvankin luona, vaan kun rouva ei enempää tarjonnut ja sanoi ettei enempää kannata antaa kuin sen kuusikymmentä viisi, niin minä ajattelin, että tottapa ei sitten. Se on Montinin rouva niitä ihmisiä … ja kun sitte asiat oli näin ohjautuneet…»

»Hyvästikö rouva jaksoi?»

»Hyvästi se näytti jaksavan, niin pulska ja komea ihminen. Ja niin puhelias se oli ja aivan kuin vertainen. Minä sanoin, että siellähän se meillä Viioska asuu, niin se että, vai siellä se asuu. Ja yhtä ja toista siinä puheltiin ja lopuksi käski piian kahvit antaa minulle.»

»Niinhän se on.»

»Ja niin se on. Kyllä se on … minä kun mainitsin vain, että jos sopisi nyt antaa rahaa minulle, että saisin samalla matkalla ostaa puita ja leipiä, niin heti kernaasti siihen suostui ja antoi.—Ja kun minä sanoin, että ei ole meillä heiniä ollenkaan enää ja että jos ei näin pahalla säällä tahdota tulla lehmää hakemaan, niin minä vaikka vien samalla heiniä, jos niin rouva tahtoo. Vaan rouva sanoi, että pannaan hakemaan sitä heti, kääritään peitteillä lehmä, niin kyllä se tarkenee. Pääsee lehmä heti kotiinsa, toisten pariin, sanoi rouva. Niin siitä minä kuulin heti, että se on eläimellekin hellä.»

»No toittehan te heiniä?»

»Toin minä vähän, ostin omilla rahoillani raukalle pureksia odottaessaan.»

»Eikös se pian poikisi Heluna?» kysyi Viion leski, kun jonkun aikaa olivat olleet ääneti.

»No jouluksi.»

»Eipäs kauan olisi enää.»

»Eihän sitä olisi. Sentähden sitä sääli oli menettää vaan kun ei mitenkään sovi pitää. Velalla on pitänyt jo heiniä ostaa, ja tuli tässä nyt tarpeet niin tiukat», selitti emäntä. »Mutta sillä rahalla, minkä nyt saimme, elämme kotvan ja tottapahan Jumala sitten taas neuvot pitää, hänellä on monta neuvoa», sanoi emäntä lopuksi hyvin tyytyväisenä ja katseli Viioskaa sitten kallella päin ja vakavana aivan kuin että: eikö niin?

Viion leski ei vastannut mitään.

Pitkä äänettömyys syntyi. Nikkilän emännälläkään ei ollut enää mitään erityistä sanottavaa ja hän palautui uudelleen muistelemaan, miten lehmän kauppa kävi.

Viion leski oli keskeyttänyt työnsä ja kääntyi katselemaan ulos, tuttua tuulenviiriä, joka kovassa tuulessakin pysyi samassa suunnassa ja viittasi yhä sinnepäin, jonne uskollisesti oli viitannut ties kuinka monta vuotta—ehkä siitä saakka, kun Nikkilä oli työhön kykenemättömäksi tullut. Viirin varsi huojui, notkui ja väliin kumartui syvään, vaan viiri tiukasti vastusti tuulta. Viion lesken ajatukset kävivät samaan suuntaan kuin ennenkin Nikkiläisten kohtaloa ajatellessaan.

Köyhäin huutokaupassa hän näki heidät aina lopuksi, vaikka ei tahtonut sitä uskoa. Ehkäpä Jumala neuvoa pitää ja pelastaa nuo vanhat raukat siitä kurjuudesta, oli hän ajatellut. Vaan mitään neuvoa siihen suuntaan ei ollut näkynyt. Puute oli käynyt vain tuntuvammaksi ja nythän olivat oikein pitkällä harppauksella hypähtäneet lähemmäksi sitä kuilua, jota kohti monet vuodet olivat varmasti kulkeneet, vaikka hitaasti, ja jostapäin pois pyrkivät peläten sitä kuin kauhua. Hän ei voinut nyt muuta kuin varmana pitää, että ennen pitkää joutuu Nikkilän emäntä miehineen huutolaisiksi. Ja tuntui niin somalta emännän puhe ja usko. Hän eli varmassa toivossa, luottaen Jumalan apuun. Leski ymmärsi, että hän sen luottamuksen oli emännässä herättänyt, ja sitä se kävi hänen luonaan aina vahvistamassa. Tuntui niinkuin hän olisi valhetellut emännälle. Sillä mitä emäntä sanoo, kun joutuu lopulta köyhäinhoitoon? Hän ei ota ymmärtääkseen kuitenkaan silloin, vaikka kuinka selittäisi, että Jumala on sen hyväksi nähnyt. Ja tuntui hänestä pahalta, ajatellessaan ruveta nyt sitä selittämään. Eihän sitä voisi sanoa miksikään hyväksi työksi Jumalan puolelta, ainoastaan rangaistukseksi. Sillä mitä se muuta olisi, kuin nuo raukat, jotka uskollisesti ovat jakaneet elämän ilonsa ja surunsa rakastaen toisiaan ja ainoa ilonsa on yhdessäolonsa, joutuisivat elävinä erilleen vieraitten ihmisten kylmään, koleaan huomaan, jos ei, niinkuin useimmat, suurimpaan kurjuuteen. Jompaankumpaan, niin olisivat he kuin elävältä haudatut. Sen tietää emäntä itsekin ja sen vuoksi hän pelkää ja kammoo tuota kohtaloa. Johan hän itki katkerasti kerran, kun miehensä tiukemmasti käski häntä menemään köyhäinhoitoon häntä ilmoittamaan. Pahalta tuntui toivoa toiselle ihmiselle kuolematakin, vaan muuta ei leski voinut. Ehkäpä elämän ja kuoleman Herra heidät kutsuukin luokseen sitä ennen. Häneenhän kuitenkin oli kaikissa tapauksissa paras turvata, häneen yksin.

»Jumalaltahan se on apu odotettavissa», sanoi Viion leski ruveten kutomaan viuhasti.

»Mitä?» tuli emäntä oikein läheltä kysymään ja katsoi tarkasti silmiin.

Viion leski hämmästyi, ei saanut äskeisiä sanoja muistoonsa, koetti niitä tapailla ja kun ei tavannut, niin sanoi jotakin sinnepäin sanoakseen kuin äskenkin:

»Niin että … kyllä Jumala avun lähettää, kun häneen luottaa.»

»Niin, niin, jopa niin, aivan. Minä luotan ja huolta hän on pitänytkin: Nikkilä on parantunut ja lehmä saatiin noin hyvästi myödyksi. Ja kyllä hänellä on vastakin neuvoja meidän varalle. Minä luotan, ja Nikkilä paranee ihan terveeksi…»

Viion leski alkoi kutoa kiivaasti ja paukutti lujasti. Ja Nikkilän emäntä hymysuin lähti omalle puolelleen, hokien Viion lesken sanoja.

»Kyllä Jumala avun lähettää, kun häneen luottaa.»

Porstuassa sattui joku häntä vastaan, ilmestyi äkkiä kuin loihdittu. Pieni olento valkoisessa puvussa, kasvot kuin kirkastetut. Nikkilän emäntä oikein tyrmistyi. Sitä olisikin luullut enkeliksi yht'äkkiä sekin, joka oli hylännyt uskonsa enkeleistä, vaikka se ei ollutkaan kuin Viion Elsa. Yltäpäältä lumettuneena ihan kuin olisi ollut puettu heleänvalkoisiin, jota vasten punaisten poskien hehku ja mustien silmien välke täydensi sitä puhdasta kirkkautta, joka lasten kasvoilla niin usein heloittaa vanhempien ihmeeksi.

»Ettehän ole vain emäntä Helunaa myönyt!»

»Ihmislapsi, kun olet kaunis», sanoi Nikkilän emäntä oikein toinnuttuaan ja meni lähempää Elsaa katsomaan, vakuuttuakseen, että olihan se ainakin Elsa eikä mikään ylhäältä lähettiläs, jonka tarkoituksia hän oli kerennyt jo ajatella moneksikin: paremman maallisen elämän ennustajaksi, koko elämän ajalle avun tuojaksi, Nikkilän terveeksi tekijäksi, samanlaisen lupauksen tuojaksi kuin Saara sai, Nikkilän kutsujaksi rauhan majoille…

»Sanokaa, oletteko myönyt?»

»Olen, lapseni, olen, kaunis kultaseni», vastasi emäntä ja vieläkin puoleksi epäillen riensi hän tupaan katsomaan, että onko Nikkilä vielä elossa.

»Minä kun luulin Elsaa tuossa porstuassa yht'äkkiä vastatusten sattuessamme ihan ihko enkeliksi», selitti emäntä miehelleen.

»Sinä kun niitä ihmeitäsi ajattelet myötään, niin…»

»Mitä?»

»Ja kun silmäsikin alkavat pettää.»

»Mikä muu paikka minussa sitten on pettänyt?»

Nikkilä hymähti, kääntyi poispäin vaimostaan ikäänkuin ikkunasta ulos katsomaan ja nauroi ensin ja sitten pyyhkäisi silmästä pyrkivän kyyneleen lausuen itsekseen:

»Äiti raukka.»

Elsa pyrähti siinä samassa tupaan. Hän koulusta tultuaan aina opetti kahta Vimparin lasta lukemaan tunnin tai pari täällä tuvasssa, kun saunassa oli ahdas ja kun Nikkiläkin oli tahtonut, että lapset tuvassa pitäisivät koulunsa, hänelle kun siitä oli hupia. Vaan nyt tuli Elsa senkin tähden, että kuulisi oikein siitä Helunasta.

Nikkilä katsoi Elsaa tarkemmalla silmällä kuin ennen, vaimonsa kun oli tuommoisia kertonut. Ja kaunis todellakin oli Elsa. Hän oli ihaillut Elsaa, hänen tapojansa varsinkin, vaan näköänsäkin. Mutta noin kauniiksi hän ei ollut tosiaan häntä huomannut. Silmiään muualle väistämättä katsoi hän. Kaunis oli Viion leski ollut, vaan kauniimpi oli Elsa. Hänessä oli lisäksi isänsä kaunista muotoa. Kookas vartalo ja solakka. Pystö kuin ruhtinatar, kasvot kauniit, kauniit kuin enkelin kuvissa, ja katse lämmin. Liikkeet notkeat ja kävely kepeää. Puku sievä ja sopiva. Nikkilä katsoi ja katsoi. Se oli tuo poskien hehkuva puna, joka antoi terän silmien välkkeelle ja levitti suloa kaikkialle, leningin kaulustasta kengän rihmoihin saakka. Nikkilä oli romaaneista lukenut kuvauksia kauniista naisista, vaan nyt hänkin näki omilla silmillään kauniin lapsen, näki puhtauden ja kauneuden yhdessä.

Elsa kääntyi häneen päin, ja hän näki suun liikkuvan ja lapsellisen lempeän katseen.

»Oletteko taas yrmynä, Nikkilä, vai ettekö kuule?»

»Mitä, lapseni?»

»Että eiköstään Helunaa ole myyty?»

»On, on, on se myyty. Minä en huomannutkaan sinun kysyvän», selitti Nikkilä kuin anteeksi pyytäen.

Elsa sanoi aina Nikkilän olevan yrmynä, kun hän oli vakavana eikä tahtonut mitään puhella. Ja sillä sai hän aina hänet hyvälle tuulelle. Vaan eipä hän ollut yrmynä ollutkaan nyt terveemmäksi tultuaan, ja nyt tänään hän olikin virkeämpi ollut kuin koskaan eikä yrmynä ollenkaan, ei haluakaan. Senpä tähden taisi hän nyt huomata Elsankin niin kokonaan, niinkuin oli huomannut paljon muutakin, jota ei ennen tai josta oli ollut välinpitämätön.

Vimpari kantoi kaksi ryysymyttyä sisään ja selvitteli niistä tuvan lattialle kaksi pojan mollia, jotka jäivät melkein paitasillaan seisomaan lattialle, toisella joku röijyntapainen paidan päällä, toisella vähän housuja, joita kannatteli sarkanauha toisen olan yli. Kasvot ja kädet olivat lapsilla puhtaat ja tukat kammatut ja silmät suurena, oudoksuen kun katselivat alussa kuin varsa, joka ahtaasta, pimeästä tallista tuodaan avaralle kartanolle kirkkaaseen päivän valoon.

»Prastui, kappusivai», sanoi Vimpari lapsista päästyään ja pisti kättä Nikkilälle, vaan emännälle hän nyyhkäytti päätään sanoen sävyisästi hyvän päivän.

»Johan sinä olet karannut laivastasi, jossa niin monta vuotta olet uskollisesti purjehtinut?» puhui hän Nikkilälle. »Meidän äiti kertoi, että sinä olet pystyssä, niin oikein uskoakseni lähdin katsomaan.»

»Johan se meidän isä on isosti parantunut ja paranee se vielä ihan terveeksi mieheksi», arveli emäntä, joka oikein tarkalla korvalla oli kuunnellut Vimparin puhetta.

»Emäntä uskoo, että Nikkilä vielä laivoja veistää, ennen kuin kuolee?» arveli Vimpari ja katsoi syrjäsilmällä Nikkilää.

»Melkein se semmoisia höpisee meidän äiti», arveli Nikkilä.

Emäntä aikoi sanoa: ei se ole mahdoton asia ja Kaikkivaltiaan voimalle se on vähäinen, vaan asetti kuitenkin sanansa sananlaskun muotoon:

»Toivotaan vetten takaa, ei toivota Tuonelasta.»

»Niinpä niin», myönsi Vimparikin vakavana. Ja hetken mietittyään lisäsi: »Mikäs se olisi mahdoton asia parata sinun niin paljon, että tässä kotosalla kykenisit kapertelemaan töiksesi.»

Nikkilä ei puhunut mitään, kääntyi ulos katsomaan. Ja Vimpari jonkun hetken perästä hyvästeli ja lähti.

Elsa oli laittanut koulunsa käymään. Uunin eteen asetetuilla tuoleilla, loimoavan tulen ääressä istuivat lapset ja vuoroon lukivat, kun ei ollut kuin yksi kirja.

Nuorempi oli jo suorittanut tehtävänsä ja sillä aikaa kun vanhempi luki, katseli hän räiskivää ja paukkuvaa tulta uunissa sekä sitä kyllikseen katsottuaan silmäili ympäri huonetta, kunnes keksi kartanoikkunan alla olevalla kaapin päällä korkean leipäpinkan, johon kiintyi halukas katseensa.

»Yksi, kaksi, kolme, seitsemän, viisi», luki poika leipiä ja viittaili niitä ja supatti ja pikimältään silmäsi aina Nikkilää tai emäntää.

»An-na meil-le tä-nä päi-vä-nä mei-dän jo-ka-päi-väi-nen lei-päm-me», luki toinen innolla ja toimessa.

Nuorempi pillahti itkuun aivan kuin olisi tulinen poukka lentänyt paljaille säärille kärventämään ihan sietämättömästi.

»Mikä sinulla?» joutui emäntäkin siihen. »Polttiko poukka?»

Poika itki täyttä kurkkua, kasvot toisen käden peitossa ja toisella viittaili kartanonpuoleiseen ikkunaan.

»Mikä siellä?» kyseli Nikkilän emäntä ja jo uskoi että poika näkee. »Mörkö vai enkelikö?—Jeesus siunaa!» Ja emäntä silmäsi Nikkilää, että eihän sitä ole vain tultu noutamaan.

»Anna sille leipää, sitä se itkee», sanoi Nikkilä, joka oli seurannut pojan liikkeitä ja hommista nähnyt hänen ajatuksiaan.

Emäntä joudutti pojalle palan käteen ja poika heti tyyntyi. Mutta vanhempi katseli saanutta, leuka alkoi täristä, suupielet mutruilla ja viimein pyrki esiin ääni, joka pidätettynä turskahteli nenän kautta ja kuulosti niin omituiselta, että Nikkilää nauratti. Mutta emäntä kerkesi toimittaa leipäpalan toisellekin, ennen kuin itku ehti valloilleen. Molemmat lapset pyyhkivät kyyneleensä ja silmät paloivat kirkkaina ja kasvoilla tyytyväisyyden loisto, kun katselivat saaliitaan ja pitelivät kämmenellään hellävaroen kuin jotakin särkyvää.

Nikkilä hymyillen katseli lapsia ja emäntä pahoitteli, kun ei ennen huomannut antaa, vaikka olihan se jo ollut hänellä mielessä.

Vanhempi poika taas alkoi jatkaa lukuaan, yhtä tolkummassa ja kovalla äänellä, melkein huutaen luki hän:

»Ja anna meille meidän syntimme anteeksi…»

»Kun himoitsette toisen tavaraa, muuta ei teillä vielä mahda ollakaan», ajatteli Nikkilä hymähdellen. Vaan emäntä istui vakavana käsi poskella ja kuunteli hartaasti aivan kuin olisi luettu jotakin, jota ei ollut ilmoeläissään kuullut.

»Ja elä johdata meitä kiusaukseen…»

Nikkilä muisti mihin kiusaukseen he äsken olivat joutuneet nuo runoilijat… Kunhan jokapäiväisen leivän puutteessa raukat eivät joutuisi vielä…

»Armahda raukkoja!» tuli Nikkilän mieleen itsestään niinkuin harras totinen rukous tulee.

Luvussa tuli sitten joku erehdys, jota Elsa korjasi ja lausui:

»Mutta päästä meitä pahasta.»

Nikkilä kuunteli ja katsoi Elsaa, kun hän lausui. Hän lausui painokkaasti ja puhtaasti, ääni oli kaunis ja kasvoilla lapsellinen, syvä vakavuus. Ei se kuulostanut luvulta, ei se ollut rukoilemistakaan, vaan oli kuin kaunis, sydämellinen, nöyrä pyyntö, jota ei voisi kuulematta olla. Hän oli aina säälien ajatellut Elsaa. Kuta enemmän hän tutustui häneen, sitä enemmän hän mielistyi, mutta sitä suuremmaksi kasvoi säälikin, joka surun voimalla häntä painoi ja sai hänet usein Elsan läsnäollessakin yrmyksi, vaan aina Elsan mentyä. Mutta nyt tuntui kuin olisi Elsa varmassa turvassa ja tuntui kuin olisi hänestä turvaa muillekin.

»Sillä sinun on valta ja voima ja kunnia. Amen», luki poika.

»Sillä sinun on valta ja voima ja kunnia. Amen», kertasi emäntä hymysuin ja nousi toimiinsa.

»Lueppas sinä, Elsa, kokonaan Isämeitä», pyysi Nikkilä.

»Minkä tähden?» kysyi Elsa ja katseli kummastellen Nikkilää.

Nikkilä ujosteli tuota katsetta, hän luuli, että se voi nähdä hänen mustaan mieleensä. Aivan hän odotti, että Elsa nytkin pudistaa hänelle sormea niinkuin usein hänen yrmynä ollessaan ja sanoo:

»Voi voi Nikkilä, kun teillä on musta sydän.»

Elsan katse pysyi yhä kiinnitettynä häneen ja se tuntui aina vain tuomitsevammalta.

Hän alkoi vihdoin pyyntöä uudistamatta lukea. Ja nyt Nikkilä katsoi häntä silmiin luottamuksella ja uteliaisuudella aivan kuin likinäköinen katselee vain tähystelijän silmiin, juuri kuin niistä näkisi tuon, mitä tuolla kaukaisessa, hänelle näkymättömässä etäisyydessä on nähtävänä.

Lapset kun olivat menneet, jäi Nikkilä mietteisiinsä, vaan ei niin yrmynä. Aina Elsan ollessa oli kuin jotakin lämpöistä olisi kääriytynyt hänen kylmän mielensä ympäri, vaan Elsan mentyä se aina vähitellen oli jäähtynyt. Mutta nyt oli kuin olisi tuohon kylmään kuoreen sulanut reikä, niinkuin keväällä jäähän auringon paistaessa, ja siitä lämmintä alle kuoren pyrki.

Helunaa tultiin hakemaan. Emäntä lähti leipäpala kourassa navettaa.

»Oma kultani, oma ämmäni», puheli hän, kun sidottiin peitettä Helunan selkään. Se oli villainen peite, oikein korea, niin korea, että Nikkilän emäntää nauratti ja tuntui sydänalassa hyvälle.

Kartanolla yritti lehmä teuhaamaan, niinkuin aina kun pitemmän ajan päästä lehmä irti lasketaan. Se on ilontunne, joka teuhauttaa.

Vaan paksussa kinoksessa ja kovassa tuulessa jäätyi varmaan koko hyvämieli, sillä lehmä asettui vakaiseksi ja ammoa rönkäsi vain ja katsoi emäntää ikäänkuin että mitä varten minua tähän tuotiin. Emäntä antoi leipäpalan suuhun.

»Mene nyt, Heluna kultani, oma ämmäni», toimitti hän ja saattoi portin suulle asti.

Tupaan mentyään Nikkilän kanssa ikkunasta katseli, kun lehmää ohi kuljetettiin.

Haluttomasti Heluna kulki, pysähteli vastakynttä pitämään, että talutusköysi pingollaan tärisi. Ajaja kun piiskalla hotasi, syöksähti se vähän eteenpäin päätään puistaen, vaan pysähtyi taas, rönkäsi kovasti ja asettui vastakynteen.

»Tuo minua … tuo korea peite», nauraen Nikkilän emäntä. »Kyllä Helunalle tulee kultainen olo. No somaahan oli, kun pitikin saada se myödyksi juuri Montinille.»

»Sinne se nyt meni», sanoi emäntä ja laskeutui työhönsä. Tuntui oudolle ja vähän pahalle, aivan kuin olisi toivonut toisin olevan kuin oli. Mutta kun asia oli niin somasti ohjautunut…

Nikkilä katsoi kadulle. Tuuli lunta pelmuutteli ja ajoi umpeen pahnautuneet kohdat, ja pian oli hangen kamara taas silja niinkuin ei olisi ketään kulkenutkaan.

Nikkilä siirtyi uunin eteen istumaan. Puut olivat jo palaneet hiillokselle, jonka harjalla kauniit sinertävät liekit leikkivät, leikkivät—pian sammuakseen. Ikävä nähdä!

Oli niin hiljaista tuvassa, että kuului aivan selvään kun hiilet poksahtelivat. Tuntui kuin olisi aina silloin kuullut kuolon kamppausta taistelevan viimeinen huokaus. Hiki nousi Nikkilän kasvoille. Hän siirtyi ulommaksi uunista.

Hiillos kuorettui harmaalle karrelle, joka tummeni tummenemistaan, ja hiilet siellä täällä mustuivat. Muutamin paikoin oli vielä aukko, josta hiilien hehku punotti, vaan niihinkin kutoi jo harmajaa karsikuorta.

»Mikä se olikaan sen teurastajan nimi?» kysyi emäntä yht'äkkiä.

»No Rahikainen», vastasi Nikkilä yrmynä.

»Kyllä se oli somaa, että piti sen Pirilän Fiinan sattua siihen», puhui emäntä itsekseen ja hymyssä suu ja silmät räpättivät.

Mustana oli hiillos uunin ammottavassa kidassa, ja Nikkilä nousi ja heittäytyi vuoteelleen, katseessa kylmä välinpitämättömyys, kylmempi kuin ennen. Auenneeseen reikään teki riittaa.

11

Vaaralta oli vaellettu keskikaupungille, jossa oli liikettä. Rikkaat ja rikkaitten piiatkin ajelivat hevosilla, köyhät taas jalkaisin kulkivat, ja kiire näytti kaikilla olevan. Oli joulukiire, sillä nyt oli joulun aatto ja aaton aamunahan sitä on hommaa: rikkailla vielä hirveän paljon hankittavaa, köyhillä kaikkensa.

Suurissa laumoissa kulkivat köyhät katuja, millä vasu, millä kannu, pussi tai muu riepu kädessä, muutamilla kaikki nämä varustukset. Touhussa kulkivat paikasta toiseen, talosta taloon, kadulta toiselle, niinkuin lintulaumat syksyllä lentelevät puusta puuhun, puistosta toiseen etsien marjaisinta puuta.

Ne olivat entuudestaan tietyt talot, joista jaettiin. Vaan ei vuosi muutoksitta mene, niinpä aina toiseksi jouluksi on joku vanhoista lähteistä kerrassaan kuivunut ja joku uusi suoni puhjennut vuotamaan: jonkun rikkaan makasiinit sulkeutuneet, toisen avautuneet. Ja sentähden nytkin oli avut etsimisessä ja tuli turhanpäiten näyttäydytyksi toisissa paikoin, joista kiireellä piti takaisin palata ja rientää toiseen tunnettuun taloon, josta ei kuitenkaan ollut taattua saalis, olihan vain hyvän toivon takana ja mennessä piti siis pistäytyä yhden ja toisen pohatan kartanolla katsomassa, olisiko siellä armeliaisuus ja hyvä tahto näkymässä.

Näin kulki joukko hajallaan, kunnes löytyi hyvä talo, johon sitten keräytyi kokoon kuin lintuparvi urpipuuhun. Tai jos tuli joku vastaan, joka jo tarpeekseen oli saanut ja kertoi jollekin saalispaikkansa, ja jos se oli uusi ja uhkuva lähde, niin lähti neuvottu kiireellä sinne, ja hänen mukaansa lyöttäytyi koko lauma. Toisinaan taas yht'äkkiä erosi tästä suuresta parvesta pienempi osa omaksi seurueekseen ja lähti eri teille omilla toiveillaan, tai yhtyi tuohon toiseen, tuolla etempänä kulkevaan.

Toisissa taloissa jaettiin lihaa, toisissa leipiä, muutamissa puuroa tai hernekeittoa. Ja saaliinhaluinen joukko tunkeili jakopaikan edustalla rähisten ja riidellen.

Käsiä oli kymmenittäin ojennettuna ylös ja pyytäviä, rukoilevia sanoja lausuttiin seisoessa kylki kyljessä kiinni makasiinin edessä, jonka yliseltä hyvyyttä jakavan talon renki pudotteli lihapaloja tai leipiä. Ja aina kun pala putosi, syöksyi joukko sitä tapailemaan, survien ja tyrkäten toisiaan, sadatellen ja haukkuen sitten sitä, joka pudotetun palan onnistui saamaan! Hän muka ei ollut tositarpeessa niinkuin muut, oli koko kesän ollut tienistissä, sai köyhäinhoidolta apua tai jotakin muuta syytä oli. Ja syytä oli joukolla vuorostaan itsekutakin kohtaan, niin että jos joukon mielen mukaan olisi jaellut, niin ei olisi tarvinnut kenellekään antaa.

Kovempi tungos oli huoneen edustalla, josta jaettiin keittoa. Jokainen koetti etukynteen pyrkiä ja astiansa ojentaa täytettäväksi. Panettelua oli kaikkia kohtaan, väittelyä ja riitaa.

Vaan asuinrakennuksen kamarin ikkunassa istui tavallisesti rouva katselemassa, ja jos ei millään muotoa joutanut koko aikaa istumaan, niin ainakin kävi toimituksen alussa ja sitten tuon tuostakin silmäilemässä ja kuvaili mielessään niitä ilontunteita, joita noissa tuolla ulkona mahtoi syntyä ja olla, ja niitä Jumalan siunauksia, joita he varmaan toivottivat antajalle. Sattui aina näkymään joku tuommoinen, joka toista tyrkkäsi syrjään ja itse annin anasti. Silloin syntyi katsojassa viha, joka pani ajattelemaan, että tuo on peto, jolle ei tarvitsisi antaa ollenkaan, ei kenenkään, koska se semmoinen on, että toisilta vei. Ja kun semmoinen saaliinsa kanssa kulki pois kartanolta, niin puhkesi tuota katsellessa rouvalta karkea kurkkuääni, joka oli manaava:

Uuhh!

Ja jokaista menevää ja saanutta arvosteli silmä, olisiko tuon tarvinnut saada.

Oli muutamia miehiäkin. Miesten ei olisi tarvinnut saada … ja kun kehtaavatkin tulla apua hakemaan, muutamat oikein suuria ja vankkoja miehiä…

Näin Karénin rouvakin juuri ajtteli, kun kartanolle tuli oikein suuri mies, Vimpari, ja astui kartanon alakyökin luo, jossa joukolle jaettiin hernekeittoa. Tyhjä pussi oli hänellä lutistuksissaan kainalossa. Rouva vetäytyi pois ikkunasta ja katseli etempää, kun Vimpari hetken katseltuaan kääntyi takaisin ja meni pois töllistellen kartanon yli kulkiessaan ikkunoihin.

Näytti oikein iljettävältä mieheltä tuo Vimpari, aivan kuin mikähän rötkäle. Leveä oli otsa ja poskipäät pongottivat korkealla, kasvot olivat harmajat ja karkea parran sänki leukapielessä ja huulessa. Silmät olivat pienet, katse hidas, vaan etsivä. Tuntui rouvasta kuin olisi Vimpari katsellut, mitä ikkunasta hän yöllä parhaiten pääsisi. Huonossa puvussa hän oli, joka lisäsi kaameutta hänen muodolleen. Nuttu oli aivan kuin paikoista tehty, tummansinisistä, mustista ja harmaista, ja muutamat paikanliepeet irti lepattivat. Housut olivat ehyet, vaan näytti hyvin pahalta, kun lahkeet olivat vedetyt kureelle sukanvarsien alle, jotta kintut näyttivät hyvin ohuilta, kun vielä jaloissa oli suuret töppöset. Päässä oli liasta kiiltävä kesälakki, jonka alta riippui pitkä tukka niskaan ja poskille korvat peittäen. Hartiat olivat kumarat ja käynti notkahtelevaa.

Rouvasta tuntui oikein hyvältä, kun Vimpari meni.

Hyi, kun muutamat ihmiset ovat pahan näköisiä. Pelottaa kaukaa nähdessäänkin niin, että vapisuttaa. Jos tuommoinen tulisi huoneeseen … tai yöllä murtautuisi sisään. Aivanhan kuolisi kauhusta. Miksi häntä pelottikin, että Vimpari joskus tulee. Hyi, oikein värisytti. Minkähän tähden piti olla tuommoisia ihmisiä. Poliisien pitäisi hyvin tarkasti vartioida tuommoisia, sillä ne milloin tahansa voivat ahdistaa rauhallisia ihmisiä.

Soma se oli, että Abe oli tuollaisen miehen lapsi, ei olisi uskonut … niin siivo ja kiltti, niin erittäin siivo.

Rouva istuessaan taas ikkunaan huusi Abea luokseen.

Abe oli niin sievä. Pienet hänenkin silmänsä olivat, vaan niin sävyisät. Kasvoissa oli jotakin karkeata vielä, aivan kuin ei olisi ahva vielä lähtenyt, vaan niska oli valkoinen kuin lumi ja kaunis, niin kaunis niska, että rouva ei malttanut olla suutelematta sitä. Käsissä oli muutamia syyliä, vaan hipiä oli hieno ja valkoinen. Ja vaikka näkyi Abessa vielä yhtä ja toista merkkiä entisyydestä, oli hänessä kuitenkin niin paljon jo sievistynyttä näössä ja käytöksessä, että saattoi olla varsin tyytyväinen ja varsin hyvillään.

»Mitä, täti?» kysyi hän uudelleen ja heittäytyi tätiä vasten nojaamaan laskien toisen käden kaulaan ja toisella nyplien tädin röijynnappia.

»Minä vain kutsuin sinua katsomaan, kun jaetaan apua köyhille», sanoi täti hymyillen, käärien kätensä Aben vartalon ympäri ja vetäen häntä yhä lähemmäksi itseään. Ja he molemmat katselivat sinne ulos.

Siellä oli muutamia poikia, jotka olivat entisiä tuttuja Aapolle, kannut kädessä seisoivat odotellen ja vähän väliä pyrkien tunkeutumaan jostakin raosta joukon keskelle.

Viime jouluna oli hänkin avuilla. Vaikea oli pienten poikain saada, tiesi hän. Muutamat eivät saaneet mitään, kun eivät päässeet lähelle. Vaan hän sai. Hän muisteli saaliitaan. Kahdestikin kävi hän Pahlmanilta herneitä ja monen tytön astialla nouti hän Ursinilta puuroa. Akat aina häntä pukkivat ja töykkivät ja miehet noituivat ja sanoivat, että tuo poika on jo saanut monesti, mitä sitä muille jää, kun yksille annetaan. Hän vain otti…

Hän hymyili itsekseen, kun muisti miten hän tunkeutui. Ja oli melkein kuin hän nyt olisi tunkeillut tuolla noille pojille hakemassa. Kyyryssä, aivan kyyryssä pujottausi hiljalleen toisten jalkain juuritse ja sitten vasta, kun etunenään pääsi, nousi pystöön ja ojensi astiansa… Leipiä kun jaettiin ja lihoja, niin silloin meni hän seinän vierelle seisomaan väkijoukkoon päin, ja sitten kun pudotettiin, niin ei tarvinnut kuin kyykistyä ja ottaa, sillä aikaa kun lähellä olevat siinä tyrkkivät ja töykkivät toisiaan ja sotkeutuivat toisiinsa.

Ja missä jaettiin alalattialta kädestä käteen ojentamalla, niin ojensi rengille kätensä ja sanoi: vassakuu, johon lisäsi vähän rumaa, että renkiä nauratti, niin se tuippasi heti ja sanoi: tuossa on, kun olet niin viisas.

Teki mieli mennä noille pojille nyt hankkimaan hernettä heidän kannuihinsa. Vaan kun täti oli kieltänyt häntä olemasta vähääkään kerjäläispoikain ja muitten katupoikain kanssa, niin ei edes koettanutkaan pyytää lupaa.

Kartanolle tuli muutamia tyttöjä, heilläkin kannut kädessä. Aappo tunsi tytöt heti ja oli sanoa ja sanoikin jo että; ka … vaan täti kysyi:

»Kenen tyttöjä nuo ovat?»

»Viion Elsa ja Ojanniemen Mari, Lämsän Liina ja Kerin Fiina», vastasi Aappo aivan kuin jatkaen äsken keskeytettyä huudahdustaan ja hyvillään että sai nyt jatkaa.

Täti ei aluksi ajatellut tyttöjen nimiä, sillä hän katseli kahta niistä, jotka olivat sievän näköisiä. Toinen, suurempi, oli hyvin puettu, pienempi huonossa puvussa, saaliin käärittynä, vaan se oli sievempi kuin tuo toinen, se oli kaunis. Suuret siniset silmät, pyöreät, säännölliset kasvot, kehittymättömät vielä, vaan lapselle erittäin kauniit. Ja nuo silmät jo yksin.

»Kenen sinä sanoitkaan?»

»Viion Elsa, Ojanniemen Mari, Lämsän Liina ja Kerin Fiina.»

»Niin, vaan nuo kaksi: tuo jolla on sievä puku, ja tuo kaunis?»

»Viion Elsa», vastasi Abe heti sitä yhtä, vaan sitä kaunista hän tapaili, ne kun hänen nähtensä olivat yhtä kauniita kaikki, kun olivat yhtä tuttuja, ja vasta muitten tädin merkkien mukaan sai hän erotetuksi Ojanniemen Marin joukosta.

Tytöt kulkivat lähelle joukkoa ja jäivät siinä seisomaan, Elsa ja Mari kynkitysten, ja katselivat toimettomina ympärilleen.

Rouvan mielessä oli heti tytöt nähtyään, nuo molemmat sievät, tullut ajatus, että niille raukoille pitäisi antaa. Hän ajatteli panna Aben sanomaan jakajalle, että noille tytöille ensin antaa, ja vaikka Aben itsensä käskeä viedä tytöt lähelle ja omasta kädestään antaa heille hernevellillä täytetyt kannut. Hän oli kerennyt jo ajatella, että se olisi niin kaunista ja hänen hauska nähdä täältä ja Abesta itsestään hauskaa. Ja sitä ajatusta hän kypsytteli yhä mielessään katsellessaan noita sieviä tyttöjä. Vaan häntä alkoi vähän epäilyttää tuo tyttö, joka oli sievästi puettu, että eihän se ollut vain jonkun varakkaamman, kun se oli niin sievästi puettu. Lähettiväthän ne varakkaatkin lapsiaan avuille.

Ne olivat semmoisia alhaisessa kansassa…

»Viion Elsa», muisteli hän ääneen.

»Niin», vastasi Abe, luullen että täti häneltä kysyi.

»Täti, saanko minä mennä noille tytöille noutamaan hernettä?» kysyi hän innoissaan ja oli jo ajatellut miten hän tunkeutuisi väkijoukon jaloissa ja toisi vuoroon kullekin tytölle ja miten tytöt hyvillään nauraisivat hänelle, kun hän toisi, ja miten nuo muut ihmiset haukkuisivat ja töykkisivät häntä.

Vaan täti muisteli Viion Elsaa ja saikin mieleensä jotakin, josta ei kuitenkaan sen selvempää saanut kuin pimeässä käteen saadusta oudosta esineestä, jota tunnustelee ja tunnustelee.

»Onko sillä isää?»

»Ei, sen isä on Leverissä kuollut.»

»Leverissä?»

»Niin.»

»Liverbuul se on, rakas Abe.—Se on siis merimiehen lesken tytär?»

»Niin, Viion lesken.»

»Ai Viion, nythän minä muistan, joka kutoo kangasta?»

»Niin, Elsan äiti se kutoo.»

»Joo, joo», jo nyt rouva muisti. »Joo, joo», vakuutti hän vielä. Ja nyt hän muisti Elsan, joka oli käynyt nauhaa kaupalla, että saisi riisiryynipuuroa keittää. Hän muisti nyt sen tapauksen tarkkaan, sillä siitä oli ollut puhetta rouvasväen seurassa. Tämä tapaushan hyvin kuvasi, miten useat ovat ylellisyyteen taipuvaisia, vaikka ei ole varojakaan, ja miten sillä tavalla opettavat lapsiaankin… Ylellinen se näytti Viion leski olevankin, kun noin puki tyttöään. Ja sitten vielä panee hänet jouluavuille.

Rouvaa harmitti melkein ja harmittikin kun sai muistiinsa, että Viion leskeä joku oli maininnut hyväksi, jumaliseksi ihmiseksi. Kaikkea! Teeskentelijä varmaan oli koko ihminen…

Mitä lienevät nuo muutkin lapset…?

»Onko sillä isää tuolla—mikä se olikaan tuo kaunis tyttö?»

»Ojanniemen Mari.»

»Niin, onko sillä isää?»

»Ei.»

»Kuollutko se on?»

»Ei sillä ole ollutkaan, se on jalkalapsi, kauppias Tiklenin jalka…»

»Tsyy…»

Abe meni noloksi, sillä häntä aina hävetti, kun oli sanonut jotakin semmoista, jota ei saanut sanoa, ja odotti tavallisuuden mukaan tädin sanovan, että mikä siinä oli rumaa. Vaan täti ei puhunut mitään, oli vain vihaisen näköinen.

Rouvaa harmitti kovasti. Semmoinen kuin Viion leski panee lapsensa jouluavuille kootakseen arkipäivän ruokaa runsaasti ja sitten herkutellakseen oikein rahoillaan. Ja tuo toinen … huono ihminen … semmoisille ei tarvitsisi kenenkään antaa.

»Täti, saanko mennä noutamaan tytöille hernettä?»

»Ei—Abe ei mene. Ne eivät tarvitse, se on synti semmoisille antaa. Ne ovat …» ja rouva selitti Abelle ylellisistä, huonoista ihmisistä.

Alakyökin ovi suljettiin, hernekeitto oli loppunut ja väkijoukko hajautui. Ilman jääneet riensivät kiireesti pois, juoksunkynttä, mutta jotka olivat saaneet, astelivat tyytyväisinä ja huomattuaan rouvan ikkunassa kiittelivät hänelle.

Lyhyt talvinen päivä loppui, kun juuri parahiksi oli alkanut, niin että se kuin kesken aikojaan olisi loppunut. Ja sen mukana loppui kiire keskikaupungillakin, ainakin kaduilla. Kulkusten helinä, jota ilma oli täynnä ollut aivan kuin kilpaa soittaissa, oli laimennut, niin että yksityistä ääntä saattoi nyt seurata päästä päähän: siitä saakka kun se vähän kuulua alkoi ja koveni kovenemistaan, kunnes taas heikkeni, himmeni ja kuoli.

Vaan tiukkaa ääntä ne pitivät, jotka olivat ääntä pitämässä. Ne oli vain yhdet, joilla oli vielä kai hirveän paljon hommaa, vaan niillä mahtoi ollakin kauhean paljon.

Väkijoukot olivat kadonneet kokonaan päivän sammuessa, sillä makasiinien ja keittiöitten ovet olivat siihen sulkeutuneet: keskikaupunkilaisten lähimmäisenrakkaus oli tyydytetty ja aika oli pian alkaa osoittaa rakkautta omaisilleen ja ystävilleen sekä omalle itselleen.

Kotona oltiin siis Vaaralla joka talossa, jos ei sieltä tai täältä ollut vielä joku pienillä ostoksilla. Ja joulu tuli tänne niinkuin muuallekin, aaton ilta astui sisään.

Lasten oli lysti, köyhimpienkin, sillä aina joku murunen jouluiloa pirahti pieneenkin majaan. Paljonkos sitä köyhän lapsi tarvitsi riemukseenkin asti. Jos ei muuta ollut, niin olihan odottaa aikaa, jolloin joulu sytytettiin keskikaupungilla ja jota lähteä katsomaan. Vaan monessa talossa toki Vaarallakin oli tulella joulupuuro, oikein riisiryynipuuro. Ja missä sitä sen kertansa vuodessa keitettiin, tuntui olevan oikea joulu. Vaikka ei se silti lasten mielestä ollut niin oikea, ettei keskikaupungilla olisi oikeampi ollut, sillä sen he myönsivät käydessään toistensa luona puhelemassa joulusta.

Latun Liisan mieli väittämään, että heillä on oikea joulu, aivan oikea, ettei missään oikeampi. Siihen toiset panivat jyrkästi vastaan:

»Ohoh!»

Keskikaupungilla, jossa oli joulukuusetkin!

»Onpa meilläkin», selitti Liisa.

»Tyhjä kuusi.»

»Eipään. siinä on kynttilä ja kaksi piparkakkua.»

»Niin, vaan keskikaupungilla on kuusissa omenia joka oksassa ja paljon nisua ja kynttilöitä ja koreita papereita.»

»Eläs kelposia kuin papereita, niitä saa apteekin tunkiolta jos kuinka paljon», väitti Liisa, ja tuntui kuin hän olisi voitolla.

»Vaan eipä teillä käy joulupukki.»

»Käypipään, on jo käynyt.»

Puolen päivän aikana oli Liisa nakannut itselleen syksyllä tehdyt ruojukset, jotka jo olivat paikoissa, äidille sakset, jotka olivat olleet viikkokauden kateissa ja etsitty mahdottomat paikat ja ihmetelty, että minne piti niitten kadota, sekä isälle kintaat, jotka niinikään olivat kadonneet eineen aikana. Vaan Liisa ei selittänyt toisille lapsille niin juurtajaksain, katseli vain toisia, että mitäs nyt sanotte. Toisilla ei ollutkaan juuri muuta sanottavaa, kuin että nakataan joululahjoja heilläkin, vaan ei kuitenkaan missään ole niin oikea joulu kuin keskikaupungilla, siellä kulki oikea joulupukki. Millainen se oikea joulupukki oli, ei voitu selittää, vaan se oli vain semmoinen, jota ei kukaan tiennyt, mistä se tuli ja missä se oli, mutta ei juolahtanut mieleen, miksi se ei täällä Vaaralla käynyt katselemassa, vaan ainoastaan herrastaloissa. Ja jos kerrottiin sen käyneen jossakin heikäläisessä talossa, niin ei kukaan ottanut hetkeksikään uskoakseen, että se oli oikea.

Toistensa kanssa tekivät lapset liittoja, kutka ja kutka yhdessä lähtevät keskikaupungille katsomaan illalla sitten kun joulu sytytetään.

Joulu syttyi luonnossa. Taivas tähdittyi ja tähdittyi yhä tiheämmästi ja sitten nousi kuu, kohosi juhlallisesti taivaan ranteelta, suurena ja punertavana. Vaan kohotessaan korkeammalle puristautui se pienemmäksi, ikään kuin soveltuakseen paremmin noitten pienten ystävien seuraan, etteivät ne niin pienuuttaan hämmästyisi. Ja tähdet tuikkivat ja vilkkuivat innokkaasti, palavan innokkaasti tervehdykseksi. Ja maa hymyili ja ihmisten lapset iloitsivat, köyhäin lapset täällä Vaaralla. Sillä nyt oli aika lähteä katsomaan keskikaupungille oikeaa joulua.

Parvissa kulkivat pienet retkeilijät Vaaralta keskikaupungille ihmettelemään ja ihailemaan. Täällä oli niin sanomattoman paljon katselemista, niin kaunista kuin olivat kuulleet saduissa kerrottavan kristallilinnoista. Ensimmältä eivät useatkaan nuoremmista saaneet erityiseen huomioon mitään, kirkas kokonaisuus häikäisi huomiokyvyn, senkin mitä heillä oli. Eivät he nähneet kuusia, ei kynttilöitä, ei omenia, ei koreita papereita, silmä ahmusi kaikki yhdellä kertaa. Vasta kun olivat kuleksineet ja katselleet enemmän aikaa ja useampaan kertaan yhdet paikat, alkoivat he nähdä missä kauneinta oli ja mitä siinä oli kaunista.

Latun Liisakin myönsi itsekseen, että täällä keskikaupungilla oli oikea joulu, kaikkein oikein. Olihan hän nähnyt ennenkin täällä joulun, vaan se oli unehtunut muistista ja jos ei juuri unehtunut, niin ei se niin kirkkaana kuitenkaan paistanut mielessä, että se olisi voinut himmentää hänen jouluaan, johon mielikuvitus edeltäpäin valoi loistoa. Mutta miten mitättömältä tuntui nyt yksi ainoa kynttilä hänen joulukuusessaan, kun täällä oli satoja, niin ainakin näytti. Ja mitä merkitsi hänen kaksi piparkakkuaan. Eikä nuo paperit, joita täällä oli kuusissa, olleetkaan samanlaisia kuin oli apteekin tunkiolla, josta hän pimeän hämärässä oli intoksen jälkeen käynyt kopeloimassa. Ja häntä melkein hävetti, kun oli inttänytkään muille, että heillä oli yhtä oikea joulu kuin missä tahansa keskikaupungilla. Oli toki hyvä, ettei hän ollut nyt niitten kanssa, joille oli väittänyt. Jos sattui niitä vastaan tulemaan, niin karttoi hän kohakkaa sattumasta, etteivät pilkkaisi.

Liisa oli Viion Elsan ja Ojanniemen Marin kanssa. Heillä oli ollut jo aikoja puhe, että menevät yhdessä ja vievät Vimparin lapsetkin joulua katsomaan. Elsan taluttamana kulki Ville ja Kristiina, Mari talutti Teutoria ja loppuja veti Liisa kelkassa.

»Eiköstään voi missään muualla olla oikeaa joulua kuin täällä?» sanoi Liisa tovereilleen, aivan kuin joku muu joskus olisi hänelle väittänyt toisin.

Elsa ja Mari vakuuttivat, että ei voi olla. Ja kaikki kolme aina ihmettelivät tultuaan talon kohdalle, jossa verhottomista ikkunoista näkyi kuusi monine pienine ja monivärisine kynttilöineen, hedelmineen, kuivine, kauniine nauhoineen, kimallellen kullalle ja hopealle, ja kuusen läheisyydessä liikkuvaksi ihmeen sieviin pukuihin puetuita lapsia, jotka kuusesta ottivat hedelmiä tai muuta.

Tytöt viittasivat holhokeilleen.

»Katsokaa, lapset, kuinka kaunista!»

Lapset kelkassa samoin kuin talutettavatkin katselivat viitattuun suuntaan, vaan eivät puhuneet mitään ja hetken katseltuaan vilkuilivat muualle. Heistä oli kaikki niin kummaa, että joulukuusi ei ollut kummempi kuin kuutamossa kimalteleva vesitorvi jossakin rakennuksen nurkassa tai joku ohijuokseva koira. Mutta kun kulki ohi joku tähtipoikaseurue, niin silloin ojentuivat koko lapsijoukon kädet sinnepäin ja Villestä alkain nuorimpaan asti sanoivat he:

»Aappo tuolla!»

Ja syntyi heissä levottomuus, joka oli purkautua nurinaksi ja itkuksi ja jonka tyynnyttämiseksi oli täysi työ tytöillä vakuutellessaan kaikki kolme, oikein houkuttelemalla, ettei siinä ollut Aappoa. Mutta heidän selityksensä, että Aappo ei tänä jouluna ole enää tähtipoikana, vaan kylässä ottopoikana, ei lapsissa tuntunut, sillä he tähystelivät kaikkialle nähdäkseen tähtipoikia ja niissä Aapon.

He tulivat Montinin luo ja siellä oli kaunis joulukuusi, tyttöjen mielestä kauniimpi kuin missään muualla. Ja niin kirkasta oli siellä sisällä, että Ojanniemen Mari sanoi:

»Voi, voi!»

Tytöt katselivat joka taholta. Salin seiniä näkyi, ne olivat kuin ruskeaa samettia kultaneuloksilla. Ja mahdottoman suuria tauluja oli seinillä. Katossa riippui lasikruunu, jonka särmäiset lasit kimaltelivat kauniisti. Ihmisiä liikkui edestakaisin ja olivat iloisen näköisiä. Ne keräytyivät saliin ja sitten tuli sinne lapsia, tyttöjä ja poikia.

Tytöt kadulla nousivat kinoksen harjalle paremmin nähdäkseen ja siitäpä näkikin hyvästi.

Salin ovi, joka oli vastaisella seinällä, aukesi ja sisään astui—niin, mikä lie ollutkaan. Se kumarsi ja tytöt salissa tervehtivät vastaan niiaten. Se oli varmaan joulupukki, päättivät tytöt kinoksella. Karvainen se olikin kuin pukki, vaan pystö kuin mies. Hyvin kummallinen se vain oli. Se seisoi vähän aikaa yhdessä kohti, ettei kuin vähän pää liikkui ja käänteli molemmille puolin. Sitten alkoivat tytöt salissa räpyttää käsiään ja vanhemmat ihmiset nauroivat.

Tytöt kinoksella myös nauroivat ja puristivat toisiaan, mutta kurkottivat taas kaulaansa, kun se pukki alkoi liikkua.

Suuren kontin selästään pyöräytti pukki lattialla eteensä, siitä otti jonkun mytyn ja ojensi. Montinin rouva meni ottamaan sen ja niiasi. Pukki ojensi taas uuden ja sen meni Montinin herra ottamaan ja kumarsi. Sitten ojenteli pukki aina uutta ja milloin joku vanhempi ihminen, milloin joku lapsi kävi tarjotun hakemassa.

Tytöt kinoksella kaula pitkällä katselivat silmiään räpäyttämättä ja henkeään pidättäen.

»Vimparin Aappo!»

Aivan kuin yhdestä suusta huudahtivat sen tytöt, ja lapset kelkassa samoin kuin Ville, Kristiina ja Teutori, jotka seisoivat kelkan vieressä, alkoivat silmäillä ympärilleen ja kun eivät mitään Aapon näköistä nähneet, niin suu auki töllistelivät tyttöjä. Hetken perästä muuan joukosta kirahti ja kohta koko kelkkakunta oli äänessä, johon yhtyi pian Teutori ja sitten Kristiina ja lopuksi Villekin. Mitkään puheet eivät nyt auttaneet, lapset eivät ottaneet kuuleviin korviinsakaan ja tuskinpa lienevät kuulleet omaa ääntäänkään, yhteisääni oli niin vahva.

Liisan täytyi ottaa kelkan jutkosta ja lähteä vetää kituuttamaan, juosten aluksi lasten tyynnyttämiseksi, Mari ja Elsa talutettaviensa kanssa reppasivat jäljessä. Sillä tavoin hynttyytettyään jonkun matkaa tyyntyivätkin lapset, ettei kuin silloin tällöin kuului joku nikonsekainen nyyhkytys jostakin ryysyläjästä.

Tytöt saivat nyt aikaa puhella keskenään. Aaposta oli puhe.

Miten hän oli kaunis niin sievässä puvussa… Mahtoi hänellä olla hauska …

Ja saunassa kertoivat tytöt vanhemmille että he olivat nähneet Aapon Montinilla. Lapset joille oli toimitettu leipäpala käteen, eivät olleet tietävinäänkään enää, vaan vanhemmat naurusuin ja uteliaina kuuntelivat.

»Ja Aappo kumarsi niin sievästi», selitti Liisa, ja Ojanniemen Mari sanoi:

»Voi, voi».

»Aapolla oli musta takki.»

»Hyvin, hyvin sievä.»

»Voi, voi, ja oikein kaulus kaulassa, voi, voi.»

»Niin, niinkuin herraspojilla.»

»Niin, voi, voi.»

Ja selittivät he kaikki mitä olivat kerenneet Aaposta huomata ja minkälaista oli siellä, jossa Aappo oli. Kaikki olivat niin iloissaan, vanhemmat tietysti enin, kun ei vain Vimpari kaikkein enin.

Hän ainakin hymyili koko voimallaan tyttöjen kertoessa ja katsoi aina vähän päästä vaimoaan sillä katseella, että: kuule äiti, kuuletko äiti!

Vimpari oli niin hyvillään ettei saanut senkään vertaa sanaa suustaan. Hän oli aivan kykenemätön ilmaisemaan sanoilla ajatuksiaan, mutta silmät loistivat ja niissä päilyi vedet. Salaa pyyhkäisi hän muutaman kerran poskille norahtaneet kyyneleet, mutta niitä pyrki tulemaan toisia ja hänellä oli muutenkin niin vaikea olo, että hän pistäytyi ulos tynnyttelemään.

Vimpari ei ollut saanut mitään avuilla käydessään, ei kerrassaan mitään. Taloihin sisälle ei ilennyt mennä, eikä olisi päässytkään, sillä joka talossa oli keittiön oven suulta avain poissa. Taas jakopaikoissa ei hän ilennyt ryöstää eikä toraan ruveta, muuten ei saanut. Neuvotonna oli hän kotia tullut, mieli musta kuin sysi ja raskas lyijy. Jumalan jyvää ei ollut ja pitkät Jumalan juhlapäivät edessä. Lapset itkivät nälkäänsä, sen paremminkin olisi kestänyt, vaan heidän pyytävät katseensa, niitä ei voinut karttaa ja ne ovat voimakkaammat kuin kovin huuti. Ja vaimo raukka, joka oli odottanut ja toivonut…

Herra Jumala … Auta, hyvä Jumala… Sinähän annat rikkaillekin, muista köyhää kurjaa…

Mutta siitäkään ei ollut toivoa, vaan näitä lauseita kertasi hän seisoessaan portailla nojaten Nikkilän tuvan seinään, uskaltamatta lähteä sisälle saunaan.

… auta … auta … auta.

Hänen katseensa kulki tarkasti kuun valossa kimaltelevalla hangella aivan kuin etsien kiiltävää hopearahaa.

… tai lähetä tappava tauti.

Mutta kuitenkin pelkäsi hän, jos siellä saunassa on joku kuollut.

»Jopa isäkin tulee», lausui vaimo iloisena, josta Vimpari oli aivan raivostua. Karkea kiroussana oli pudota hänen huuliltaan ja toinen oli valmiina sen takana. Lapsillekin ajatteli hän karjaista, että olkaa hiljaa, minä taon sen pään seinään, joka ensiksi ääntää. Mutta jokainen lapsi äänsi iloisella, niin soinnukkaalla ylimmän tyytyväisyyden äänellä: isä! Ja käsiä ojennettiin:

»Isä, katsokaa.»

Heillä oli jokaisella korppu kädessä.

Vaimonsa näytteli, mitä oli tuotu: leipiä, herneitä, lihaluita, piimää ja jauhoja Kurolasta ja Latulta ja Viion leski lapsille korpun kullekin.

»Jumala siunatkoon niitä hyviä ihmisiä», lausui vaimo. Istuttuaan hetkisen vasta selveni Vimparille todellisuus ja sittenkin pysyi hän kauan tyynenä.

»Minä en saanut mitään», sanoi hän jurosti.

»Onpa meillä taas tarpeemme. Jumalalle kiitos avustaan.»

»Vai Kurolalta ja Latulta tuotiin, ja Viion leski?»

»Niin, en olisi osannut odottaakaan.»

»En minäkään», ajatteli Vimpari, vaikka ei ääneen ajatustaan saanut. »En osannut ajatella mistään. On se Jumala hyvä.»

Sydämensä alkoi lämmetä, mieleen pulputa iloa, joka täytti sen hiljalleen reunojaan myöten. Ja nyt se nousi yli partaitten.

Hän pelkäsi, ettei hän voi pidättää tulvivaa mieltään.

Pihalla, yksinäisyydessä, kehtasi hän antaa kyynelien juosta. Ja siitä tasaantui mieli.

Miten kirkkaalta näytti nyt maa ja taivas ja kaikkialla akkunoista pilkoittavat tulet ystävällisiltä! Oli niin hiljaista.

Hän loi kuin salaa silmäyksen ylös taivaalle, pikimmältään katsahtaen aivan kuin ujostellen. Ei hän pannut käsiään ristiin, ei sanonut sanaakaan, ei edes selvää ehyttä ajatusta kokoillut kiittäessään Jumalaa. Hän oli kiittämättömän näköinen kuin ujosteleva lapsi, vaan hän tunsi kiitollisuutta.

Saunasta alkoi kuulua hiljainen, hempeä-ääninen veisuu, ja aivan kuin olisi pelännyt hiljastuvansa riensi hän kiireesti sisään yhtyen virteen ennenkuin pääsi saunaan sisäänkään.

Vanhempien veisatessa vakavina istuivat lapset yhdessä koossa ja kuiskivat:

»Nytpä on joulu.»

»Ja lysti.»

Intettiin sitten kenellä heistä hauskin on. Muuan pienemmistä, joka oli antanut puolen korppuaan säästöön huomiseksi, sanoi hänellä olevan niin lystin, ettei Jeesuksellakaan ole niin lysti. Toiset kuitenkin tuntuivat pitävän sitä mahdottomana.

12

Puuhaa oli Elsallakin ollut joulua varten ja hän odotti oikein hauskaa joulua. Mitään erityistä hän ei kuvitellut, vaan odotti vain ylimalkaan jotakin erikoisempaa, jotakin vain, joka varmaan oli tulossa. Kaikkihan joulusta puhuivat kuin erinomaisemmasta ainakin ja kaikilla oli joitakin aikeita tahi toimia jouluksi, muutamilla jo monta viikkoa ennen. Hekinhän äidin kanssa olivat jo kesällä päättäneet keittää ensi jouluna riisiryynipuuroa ja sitä varten jo silloin äiti pani viisikolmattapennisen säästöön paperikääryssä piirongin pieneen laatikkoon isä vainajan kirjelippaaseen. Kuta lähemmäksi joulu joutui, sitä useammin mieleen muistui riisiryynipuuro ja sen suuremmaksi joulun juhlallisuus kasvoi kuin myös kiihkeämmäksi sen odotus.

Ja pariapa viikkoa ennen alkoivat Elsan omatkin hommat. Hän kutoi Nikkilän emännälle sukkarihmat. Ne olivat parissa päivässä valmiit, vaan sitten vielä Nikkilälle kalvosimet. Nekin joutuivat hyvissä ajoin. Sitä hauskempihan oli ajatella joulun tuloa, kun oli valmista. Eikä aika valmistuksiin nähden tuntunut pitkältä, kun oli niin paljon vielä hankittavaa: Vimparin kaikille lapsille, itsekullekin heistä jotakin, ja Vimparin vaimolle ja Vimparille. Äidille myös. Hän mietti myös Ojanniemen Marille ja Marin äidille jotakin lahjaa ja Tolo Mikolle. Halu hänellä oli antaa joku lahja rovastille, kummilleen (jota ei ollut nähnyt kuin kirkossa), ja Montinin rouvalle. Se jäi paljaaksi haluksi, sillä hän ei osannut edes kuvitella, mitä näille arvokkaille henkilöille antaisi, ja paljaaksi toivomukseksi muut paitsi lahjat Vimparin perheelle, sillä muille ei hän kyennyt saamaan. Vimparin Teutorille oli hänellä joululahjaksi vanha aapisensa ja muille lapsille joku esine leikkikaluvarastostaan, josta suurin osa menikin lahjoihin. Vimparin vaimolle sai hän äidiltä vanhan hameen, jonka äiti antoi Elsalle ehdolla hänen edeltäpäin kysyä Vimparin vaimolta, etteihän tämä vain pahastu. Vimpari oli ilman jäädä. Äidillä oli isossa arkussa miehenpuolen takki, vaan sitä ei äiti suostunut antamaan ja sanoi, että se on pienikin Vimparille. Vasta viime päivinä sai Elsa tietoon lahjan hänelle: Nikkilältä puolipitoisen lammasnahkalakin. Siitä oli sitten pään vaivaa, mitä hän muille antaisi, ja puuhaahan se oli sekin.

Aaton aattona oli siivoustyötä, kamarin lattian kuurausta ja mattojen puistamista. Ja saman päivän illalla he Ojanniemen Marin kanssa valmistelivat avuille lähtöä aattoaamuna, josta jo kauan ennen oli ollut puhetta heillä. Elsa lähti vain kumppaniksi Marille ja heillä oli puhe, että jos paljon saavat, niin antavat kaikille. Paljon he toivoivat saavansakin, niinkuin se tyttö, josta Mari oli tiennyt kertoa. Se tyttö oli rukoillut aatonaattoiltana Jumalaa ja aaton aamulla herätessään, ja kun lähti avuille, niin oli ensimmäisestä talosta heti saanut niin paljon, että ei ollut jaksanut kantaa, vaan oli pitänyt kelkalla hakea. Sillä tytöllä oli riittänyt antaa sitten kaikille köyhille. Ei ollut loppunut, vaikka kuin paljon olisi jakanut leipiä ja lihaa ja herneitä ja kaloja ja kaikkea mitä se oli saanut, ja kaikkea se olikin saanut. Lihapalanenkaan ei ollut pienentynyt, vaikka kuin paljon olisi leikannut, ja kun limpun oli se tyttö antanut jollekin, niin oli sijaan heti ilmestynyt toinen. Herneitä kun oli vasusta mitallisen ottanut, niin oli vasu jäänyt sittenkin kukkuralle, niinkuin oli ollutkin. Maitoa kun kannusta kaasi, niin oli kannu heti parrastasalla, kun pystöön nousi. Tyttö oli vain aina siunannut, kun oli antanut. Heilläkin oli kelkka kysyttynä valmiiksi. Mutta kukaan ei tiennyt tästä heidän hommastaan, jolla he aikoivat ilahduttaa kaikki. Mari se varsinaisesti tätä puuhasi ja oli enempi siihen kiintynyt kuin Elsa, joka kyllä oli asiasta huvitettu ja sen tähden hyvinkin toimessa, vaan piti aivan kuin eri asiana joulun mukana tulevan ilon ja hauskuuden, tuon erinomaisen, jota hän odotti, sillä se oli kotoista, hänelle ja äidille vain, ja se oli kuin tuon riisiryynipuuron mukana.

Aattoaamulla kun hän heräsi, tavallista varemmin, tuntui kuin tuo, mitä hän oli odottanut, olisi nyt hyvin lähellä, aivan kuin tuolla ulkona, tuolla kadulla, josta kuului kulkusten helinää, jotka helisivät erilailla kuin ennen ja tuntui aivan kuin joulu olisi ollut laskeutumassa kartanolle valkenevan päivän kanssa.

Elsa oli rukoillut aamulla herätessään hartaasti ja toivolla—avuilla käynnin vuoksi. Tämäkin asia innostutti nyt häntä enemmän kuin ennen. Tuntui äärettömän hauskalta jakaa kaikille. Tolpan muori, joka kesällä oli häkillä vahtina, Priita Kaisa, joka raukka on niin vaivainen, sokea Olli, Kero Tapani ja kaikki köyhät tulevat pyytämään ja he antavat oikein paljon heille kaikille ja ne kummastelevat, kun ei lopu mikään, vaikka kuinka paljon antaisi.

Tästä he keskustelivat toimessa Marin kanssa, kun varhain vielä hämärtäissä lähtivät avuille. Näin varhain lähtivät he sen vuoksi, että ei tarvitsisi muitten sitten mennäkään keskikaupungille, eikähän kukaan sitten heiltä huolisikaan, kun olisivat jo muualta jo saaneet. Niin, eikä tiennyt jos joillakuilla muilla tytöillä oli sama aie kuin heillä, jos joku muukin tiesi tuosta Marin kertomasta tytöstä.

Muut olivat jo ehtineet palata jouluavuilta, kun Elsa ja Mari astelivat Vaaralle päin. He itkivät molemmat, varsinkin Elsa. Yhteiseen päätökseen olivat he siitä tulleet, että ovat jotakin syntiä tehneet, kun Jumala ei antanutkaan mitään. Vaan Mari intti, ettei hän ole tehnyt mitään, hän oli aivan varma siitä, jonka tähden Elsa uskoi, että syy oli hänen, ja sitä hän itki.

Mitähän syntiä hän oli tehnyt?

»Et ole uskonut rukoillessasi?»

»Uskoin minä.»

»Olet ollut tottelematon äidillesi?»

»En ole nyt ollut, joskus ennen olen ollut, vaan aina olen rukoillut sen anteeksi.»

Ei Marikaan voinut saada selville, mitä syntiä Elsa oli tehnyt, vaan jotakin hän oli tehnyt, se vain varma oli, ja sen uskoi Elsakin.

Marista erottuaan asteli hän hiljalleen kotia päin ja mietti, mieli katkerana. Selvää ei hän voinut synnistään saada. Mutta jos äiti tiesi, kun hän sille kertoo. Varmaan äiti tietääkin.

Se ajatus huojensi vähän mieltä, vaikka vielä pelottikin, että jos on tehnyt kukaties suuren synnin. Ja rauhattomana kiirein askelin lähti hän kotia.

»Missä sinä lapsi kulta olet koko päivän ollut? Et ole syönyt einettä et puolista. Riisiryynitkin ovat vielä noutamatta ja puuro pitäisi olla kohta tulella.»

Olikohan riisiryynipuuro syntiä?… Se on syntiä… Ne pakanarouvathan kesällä sanoivat…

»Äiti, eikö riisiryynipuuro ole syntiä?»

Elsa teki sen kysymyksen melkein itkuäänellä ja hätäilevästi.

Äiti naurahti, katsoi pitkästään Elsaa ja muuttui vähitellen vakavan näköiseksi.

Elsa tuli vakuutetuksi, että syntiä se on, vaan äiti ei ole sitä huomannut. Hän selitti, että he Marin kanssa, vaikka olivat rukoilleet Jumalaa, eivät olleet saaneet ollenkaan jouluapua. He olivat jotakin syntistä ajatelleet tahi tehneet.

Äiti kuunteli miettiväisenä.

»Ei keitetä, äiti», kielsi Elsa varoittelevasti ja päättävästi. »Annetaan raha Marin äidille.»

Viion leskestä tuntui tyttären puhe kummalliselta. Ei vanha ja vakava ihminen olisi noin ymmärtänyt puhua ja ajatella. Tuo oli varoitusääni häneltä, joka näkee kaikkein aivoitukset.

Viion leski huomasi syntisyytensä. Hän oli ajattelemattomasti ja kevytmielisesti tehnyt: joulujuhlasta olisi tehnyt miesvainajansa muistojuhlan. Sitä vartenhan hän oli puuhannut puuroa ja niinkuin nyt huomasi: kaikki. Se joulu, jolloin miesvainajansa oli kotona, oli ollut hänen ajatuksissaan tätä joulua vastaan ottaissa. Miten vain voi, oli hän koettanut asettaa huoneessa kaikki niinkuin ne olivat silloin. Tällä tavoin hän joulun olisi viettänyt, jota tulee viettää muistoksi vain siitä suuresta ilosta, joka tänä joulupäivänä on valmistettu kaikelle kansalle. Hän olisi viettänyt sitä turhuudessa ja ylellisyydessä— ylellisyydessä, sillä ilman juhlaruokaa tuli toimeen, kun oli paljon ihmisiä, joilla tuskin oli kunnolla leipäpalaa suuhunsa.

»Ostetaan leipää sillä rahalla Marin äidille, hänellä lienee tarve, kun ette saaneet mitään», sanoi äiti hyväillen Elsaa hellästi ja aivan kuin anteeksi pyytäen jotakin.

Elsa oli asialle heti valmis, sillä se muutenkin olisi mieluinen asia ollut, vaan vielä enemmän sen tähden, että hän sai näin jotenkaan korvatuksi sitä vahinkoa, jonka hän mielestään oli saanut aikaan Marille. Tämän asian toimitettuaan jakoi hän muutkin lahjansa. Se oli hauska toimi, niin hauskaa mennä hiljaa oven taakse, yhtäkkiä raottaa ovea ja viskata lahja sisään ja sitten juosta joutuin pois. Mutta kun kaikki oli lopussa, niin tuntui kuin olisi joulukin jo loppunut ja aivan noin yhtäkkiä. Vielä tosin oli odottaa aikaa, milloin keskikaupungilla joulu sytytetään, ja se hiukan mieltä kiinnitti, vaan siinäkään ei ollut enää sitä viehätystä kuin muutamia päiviä sitten, kun Marin kanssa liitot tekivät yhdessä lähteäkseen katsomaan, ja varsinkin eilettäin, jolloin Latun Liisa yhtyi joukkoon ja päätettiin ottaa Vimparin lapset mukaan.

Äiti oli jo aikoja sitten herennyt kutomasta. Valkoinen vaate oli levitetty kankaan yli, niinkuin aina sunnuntaiksi, mutta muuten oli niin paljon erilailla kuin tavallisina pyhinä. Äidin tohvelitkin olivat kokonaan piilossa samoin kuin muutkin työvaatteet. Rukki oli viety vinnille ja kaikki työaseet pois näkyvistä korjattu. Kaikkia esineitä oli siirretty ja asetettu järjestykseen. Ikkunoissa oli puhtaat kartiinit, piirongin päällä valkoinen liina ja sängyn päällä äsken pesty ja silitetty peitevaate. Ja kun oli siivottu perinpohjin, oli ilma kevyt ja raitis. Minkä Elsasta tuntui tavallista erilaisemmalta nyt, sen ikävämpi ja oudompi oli. Oli aivan kuin jotakin olisi ollut poissa ja joka ei enää tullut, vaan jota tuntui olevan kaikkialla muualla.

Oli niin hiljaistakin nyt ulkona ja täällä sisällä. Äiti puuhaili pientä, mitä vielä oli, ja pimeän tultua istui kartanon ikkunan ääreen katsellen ulos kirkastuvaan kuutamoon. Elsa meni vierelle seisomaan nojaten äitiin ja käsi äidin kaulalla. Heillä ei ollut mitään puhelemista.

Saunan pienestä ikkunasta näkyi savustuneen lasin läpi himmeä valo. Elsasta tuntui kuin olisi Vimparilla siellä saunassa ollut erinomaisempaa, hyvin hauskaa. Mutta Lampisella tuolla oli kirkasta ja siellä häärättiin toimessa, näki varjoista.

Olikohan siellä riisiryynipuuroa?… Oli kait, kun siellä syötiin muulloinkin sitä…

Sinne jäi Elsan silmät ja ajatuksensa alkoivat hakea aivan omin valtoinsa. Tietämättään hän ääneen lausui vihdoin:

»Kun isä eläisi vielä!»

»Hän elää, kultani, Jumalan luona taivaassa. Ja sinne pääsemme mekin, kun elämme rakastaen Jeesusta, jonka syntymäjuhlaa me nyt vietämme», vastasi äiti värähtelevällä äänellä ja nousi istumasta toimittaen lamppuun tulen ruvetakseen lukemaan. Hän luki ääneen Testamentista Jeesuksen syntymisestä.

Siinä oli kaunista Elsan mielestä. Hän oli lukenut siitä koulussa ja opettaja selittänyt, niin että hän muisti osan luvusta ulkoa, vaan ei se ollut koskaan painunut huomioon niin kuin nyt. Hänen ajatuksensa tarttui muutamaan kohtaan, siihen kun enkeli puhutteli paimenia. Ja sitä hän jäi kuvailemaan. Oli viheriä lakeus, niinkuin sileää ketoa, jonka toisessa laidassa oli korkea metsäkunnas. Siellä istuivat paimenet, karja lepäili kedolla, hyvin paljon lampaita niinkuin muutamassa kuvassa oli nähnyt. Paimenet olivat nuoria, kauniita poikia, kapeat kasvot ja suora nenä. Heillä oli käyräpäiset kepit kädessä. Metsästä tuli enkeli, jolla oli lumivalkoiset kimaltelevat siivet ja sininen silkkipuku, pitkä keltainen kiharatukka, otsa valkoinen. Hän tuli paimenten keskelle. Koko taivas punotti kauniin värisenä, kuin välistä kesäiltoina taivaan ranta, ja metsässä punotti puitten välitse. Enkeli puheli paimenille ja sitten ilmestyi pieniä enkeleitä punaisissa puvuissa puitten latvain korkeudelle ja lauloivat kauniisti, että oli kuin urkujen soittoa kirkossa. Vähitellen kohosivat ne, suuri enkeli heidän keskellään, ylös pilviin, josta vielä laulu kuului hiljaa.

Elsa halusi lukea tämän luvun Nikkilällekin, joka nykyään usein oli luettanut hänellä Testamenttia.

»Nyt minä Nikkilä luen teille kaunista.»

»No lueppas», sanoi Nikkilä hyvillään, ja emäntä varsinkin oli hyvillään toimittautuen ihan Elsan viereen istumaan ja alkoi nyökytellä ruumistaan, ennen kuin Elsa ehti lukemistaan alkaa.

Elsa alkoi lukea innolla, vaan luku heti tuntui vastenmieliseltä. Alku oli pitkältä ikävää, ja hän kiirehti lukemista aivan kuin juosten olisi pyrkinyt tuolle kauniille paikalle. Mutta kertomuksen kohta oli tästä lyhyt, eikä sillä tavoin kuin Elsa olisi sen halunnut. Ja sitten heti tuli muuta, sotajoukoista (hän oli nähnyt vain kasakoita ja pelkäsi niitä) ja sitten semmoista, jota hän ei ymmärtänyt. Lopetettuaan lukemisensa oli hän nolo aivan kuin olisi häntä moitittu.

»Kiitos, kiitos, minun hyvä enkelini», sanoi isäntä, ja emäntä taputteli Elsaa poskelle ja hyväili enemmän kuin koskaan ennen.

Se kuitenkaan ei mieltä nostanut entiselleen, niin että Elsa lähti heti kuin kyllästyksissään pois. Tyytymätönnä istahti hän pöydän päähän, jonka ääressä äiti ääneti luki postillaa. Hän rupesi muistelemaan tuota entistä kuvaa, vaan ei saanutkaan enää sitä mieleensä. Painoi silmänsäkin umpeen, vaan ei hän sittenkään päässyt Bethlehemiin. Kasakkajoukko ajoi esiin laulaen ja yksi nauraa virnistellen löi rumpua. Kun hän suuttuneena karkotti kasakat, niin tulivat tähtipojat kummallisissa puvuissaan, viikset noella tehty ja posket maalattu tulipunaisiksi, murjaanien kuningas oli noettu aivan mustaksi. Ne lauloivat laulunsa toivottaen rauhallista ja iloista joulujuhlaa, kertoivat kertomuksensa, tekivät temppunsa, pyysivät rahaa tai tähteen kynttilää, lauloivat kiitoksensa ja toivottivat rauhallista hyvää yötä, niin että kaikki kävi järjestään alusta loppuun. Sitten lähtivät kolisten, nauraa kikattaen tahi toisiaan vihaisesti survien ja muutamat kiroillenkin. Tuo vallaton kuva pyrki uudelleen mieleen. Elsa koetti silmiään umpeen puristaen vain ajatella Bethlehemiä, vaan tähtipojista tuli mieleen kuningas Herodes, joka surmautti kaikki kahdenvuotiset poikalapset ja jolle knihti toi verisen sydämen miekkansa käressä.

Elsa hylkäsi koko Bethlehemin kuvittelun yrityksen, kun siitä ei kuitenkaan tullut mitään. Mutta ei ollut sitten mitään jota olisi ruvennut miettimään ja ajattelemaan.

Oli niin ikävä, eikä koskaan ollut näin tyhjältä tuntunut.

Minkähänlaista oli keskikaupungilla? Viime jouluna hän oli ollut kipeä, niin ettei hän silloin ollut katsomassa, eikä hän sitä edellisistä muistanut muuta kuin paljon kynttilöitä ja kimaltelevan kuusen. Uteliaisuus kiihdytti, vaan aikaa odottaa tuntui sitä ikävämmältä. Ei tiennyt miten sen kulumaan saisi. Oli miettinyt mennä uudelleen Nikkilän puolelle, vaan sekin tuntui niin vastenmieliseltä. Eihän sielläkään ollut ollut mitään. Jos kiusasi Nikkilää jotakin kertomaan. Siihen oli Nikkilä tullut haluttomaksi, ja kun Elsa oli tiedustellut syytä, niin oli sanonut:

»Tosi on rumaa ja kaunis valetta.»

Suurella kärttämisellä sai hänet kertomaan, kun kiusasi pitkän aikaa. Sentähden kertominen oli melkein jäänyt kerrassaan, ja kauan siitä olikin, kun Nikkilä viimeksi kertoi.

Siitä kertomuksesta ei Elsa ollut pitänyt, sillä siinä oli kaunis kuninkaan poika ilkeä ja ruma hyvä, olisi pitänyt olla kaunis ja hyvä ja ruma paha. Sentähden ei Elsa ollut senjälkeen kertaakaan pyytänyt Nikkilää kertomaan.

Jos nyt pyytäisi ja hän rupeaisi, niin kertoisi taas sellaista ikävää, niinkuin viime kerrallakin, jolloin itketti kauan aikaa, kun se kaunis kuninkaanpoika oli niin ilkeä ja rumaa oli sääli. Ei, ei hän tahtonut kuulla semmoista, vaan hän kuitenkin päätti lähteä käymään Nikkilän puolella, muuten vain.

Uuni oli lämpiämässä. Se valaisi vastaisen seinän, vaan perimmällä sivuseinän puolella oli pimeän hämy, kun lamppu oli sammutettu tarpeetta palamasta, Nikkilä istui tuolilla tulen äärellä mietteissään ja emäntä peräseinällä sohvalla nyökkästen ja käsi poskella. Ei kuulunut muuta ääntä kuin palavien puitten räiske. Entisestä eroavaa ei huomannut muuta, kuin että lakkipölkky oli loukkoon joutanut ja kaikki nahkapalaset, joita muulloin oli ympäriinsä joka paikassa, olivat nyt aivan näkymättömiin menneet!

Täällä Elsasta tuntui joululta vielä vähemmän kuin heidän kamarissaan. Niin että teki mieli ovelta palata takaisin, kun tuntui että kotona kuitenkin oli hauskempi. Sitä paitsi aina kun hän muulloinkin tuli käymään Nikkilän puolelle, oli hänellä heti jotakin sanomista, vaan nyt oli hän kuin outo, joka ujostelee ja vierastaa.

»Noo Elsa», lausui Nikkilä tarkoittamatta mitään, hyväilyn vuoksi vain.

Elsa siirtyi Nikkilän luo ja jäi häneen nojaten katselemaan uunissa leikkiviä liekkejä ja poukkia, jotka väliin singahtivat kauas keskilattialle ja siinä sammuivat mustaksi hituseksi. Mutta pian tarttui katse halkojen välissä hehkuvaan hiillokseen, siirtyen vain silloin tällöin johonkin pihisemään puhanneeseen tulenkielekkeeseen tahi pikimmältään saattoi jotakin suurempaa poukkaa. Korvia hyväili palavien puitten pauke ja räiske ja lieskan humina. Niin että ajatusten oli helppo liikkua ja keikkua vapaina ja irrallaan kaikista ohjaksista. Molemmat tuijottivat uuniin, Nikkilä ja Elsa, ajellen ajatuksillaan.

Nikkilä ajatteli menneitä jouluja, varsinkin merkillisimpiä. Semmoinen oli ensimmäinen joulu naineena miehenä. Hän oli nuori työmies, terve ja iloinen. Vaimonsa oli semmoinen tytön tyllerö, hymyhuuli ja naurusuu, sievä tihrusilmä… Se oli iloinen joulu, juhla jos juhla. Lipeäkalat ja riisiryynipuurot. Niitä herkkuja oli joka joulu, kun hän oli vielä työmies. Sitten taas ensimmäinen joulu, kun oli jo poika perheen jatkona ja ilon teränä. Janne sommitteli silloin ensimmäisiä sanoja: isä, äiti. Sitten ensimmäinen joulu tässä talossa, omassa talossa. Elämä sievää kuin silkkilanka. Oli se aikaa! Uutterasti ja lujasti piti työtä tehdä, vaan mikäs oli tehdessä, kun oli voimia ja kykyä. Siltipä tuntuikin sitten levähdys leudolta kuin siimekseen päästessä kesän paahteella. Joulu oli joulu. Ja nyt näin!

»Nyt on joulu», sanoi Nikkilä Elsalle puheisiin päästäkseen ja siten irralleen siitä, mihin ajatukset taas pyrkivät.

»Niin.—Kuulkaa, Nikkilä, onko riisiryynipuuro syntiä?»

Nikkilä purskahti nauramaan ja Elsa joutui hämilleen. Hän oli muistellut sitä joulua, kun isä oli kotona, jolloin keitettiin riisiryynipuuroa heilläkin. Jos se oli syntiä ja isä hukkui sen tähden. Mutta miksi ei myös äiti kuollut ja hän, jos se syntiä oli?

»Mitä sinä naurat?» tuli emäntä kysymään, kun Nikkilä nauroi kykenemättä hillitsemään itseään. »Kysyppäs meidän äidiltäkin», kehotti Nikkilä Elsaa.

»Niin, että onko riisiryynipuuro syntiä?» huusi Elsa emännälle vielä hämillään vähän.

Emäntä töllisteli pitkään ja tyhmän näköisenä, katsoi vuoroon Elsaa ja vuoroon Nikkilää ja viimein kysyi:

»Mitä se oli, minä en oikein kuullut?»

Nikkilä kertasi kysymyksen semmoisenaan.

»Elkää te minua vanhaa narratko», sanoi emäntä leikillisen näköisenä. »Riisiryynipuuro syntiä, vähät kai se Elsa semmoisia kyselee, hihi hihi, te joukkoa olette.»

Nikkilä alkoi Elsalta kysellä, mistä hän sellaisia mietteitä on saanut, ja Elsa selitti takitilaan. Nikkilä vuorostaan kertoi vaimolleen Montinin rouvan Elsalle selittäneen ylellisyydeksi riisiryynipuuron ja synniksi tuominneen.

»Vai niin, vai niin», arveli emäntä vakavaksi muuttuen. »Tottapa se sitten on, kyllä Montinin rouva tietää, hän on jumalinen ihminen.»

Sitä yhä supattaen istui emäntä sohvalle ja alkoi miettiä asiaa. Siinäpä oli taas muuan synti, jota hekin olivat harjoittaneet. Ylellisyys on suuri synti, ylensyöminen ja ylenjuominen. Niin on ihminen sokea. Hänkin oli tuuminut laittaa taksikin jouluksi riisiryynipuuroa, vaan jäi kun ei saanut maitoa tarpeeksi. Ja tähän asti ei ollut mennyt yhtään joulua, ettei ollut puuroa. Emäntä huokasi kallella päin sen vuoksi, kun ennen oli ollut, mutta ei nyt ollut, lausui hän iloisena:

»Olipa toki hyvä. Se oli niin viisaasti ohjattu, ettei saanut maitoa.»

Nikkilä katsoi vaimoaan pitkään, päästi syvän huokauksen, niin että lyyhistyi kokoon aivan kuin kutistuakseen kerrassaan.

Äiti raukka, äiti raukka… Hyvä Jumala, ota minultakin järkeni, jos tarpeelliseksi katsot säilyttää minussa hengen kipinää… Armahda sillä minua laupeutesi tähden, joskin vanhurskauttasi tahdot minussa osoittaa muille pahoille pelotukseksi…

»Rukoiletteko te, Nikkilä?»

Nikkilä hymyili samalla tavalla kuin Elsa oli hänen nähnyt usein ennenkin hymyilevän ja joka oli hänestä niin pahan näköistä, että hänen mielestään olisi pitänyt Nikkilän noin panna, kun koski kipeää. Ja sen vuoksi Elsa aina äkkiä kääntyi muualle katsomaan.

»En minä osaa rukoilla», sanoi Nikkilä.

»Ohhoh! Ja noin vanha mies.»

»Niin, vanhathan ne eivät osaakaan rukoilla, lapset vain.»

»Osaapahan äitini.»

Nikkilä ei virkkanut mitään ja vajosi mietteisiinsä. Vähän väliin hän hymyili omituista hymyään, joka vaivasi Elsaa, niin että hän yritti lähteä pois, vaan Nikkilä kysyi:

»No, Elsa, sanoiko äitisi, että riisiryynipuuro teille on syntiä?»

»Ei sanonut mitään, vaan kun pyysin, niin lupasi rahan Ojanniemen Marin äidille, käski ostaa sillä leipiä, jotka minä sitten vein.»

»No mitäs teillä on iltaseksi?»

»Leipää ja silakkaa ja on kai sitä maitoakin.»

»Meilläpä ei ole maitoa.»

»Äitipä aikoi tuoda teille.»

»Yhy. Vaan maitokinhan on syntiä?»

»Maito? Jo nyt horisette, Nikkilä kulta. Ei maito ole syntiä. Te ette tiedäkään, mikä syntiä on.»

»Tiedätkö sinä?»

»Tiedän. Syntiä on … synti on … mikä on synti?… Kaikki kuin sotii Jumalan tahtoa vastaan,»

»Kyllä minäkin olisin sen tiennyt, vaan tiedätkö sinä aina, mikä on Jumalan tahtoa vastaan?»

»Tiedän.»

»Kaikki mikä ei ole hyvää ja oikeaa, eikö niin? Mutta…»

»Mitä mutta?»

»Ei mitään, lapsikulta, minä tässä yritin horisemaan omiani, tekemään syntiä.»

»Mutta syntihän sekin on, kun ette ole opetellut rukoilemaan.»

»On. Suuri synti onkin, kauhea synti.»

Elsaa rupesi pelottamaan, niin että hän siirtyi ulommaksi.

»Rukoiletko sinä ahkerasti?»

»Rukoilen joka ilta ja aamu. Olen rukoillut teidänkin puolesta joka ilta, ja kun olette kipeämpi, niin aamullakin.»

»Mitä sinä olet rukoillut minulle?»

»Terveyttä, vaan nyt rukoilen anteeksi syntiänne, kun ette osaa rukoilla… Voi, voi, ettekö te koskaan ole rukoillut? Ettekö pienenäkään?»

»Olen pienenä, silloin osasin. Nyt minä rukoilen vain sinun puolestasi.»

»Mitä te rukoilette minulle?»

»Kaikkea hyvää.»

»Miten?»

»Minä rukoilen: Elä johdata häntä kiusaukseen.»

»… mutta päästä hänet pahasta. Sillä Sinun on valta, voima ja kunnia. Amen»,—jatkoi Elsa siirtyessään taas nojaamaan Nikkilää vasten ja sanoi: »Ettekö te sitäkään asti osaa loppuun? Minä rupean opettamaan teitä…»

»Vai sanoi Montinin rouva, että riisiryynipuuro on syntiä», tuli emäntäkin puhelemaan. »En minä olisi tiennyt sitä.—Ei se rouva mitään Helunasta puhunut?» kysyi emäntä uteliaana, suu naurussa ja silmät räpättivät.

»Eihän se Elsa nyt ole rouvaa tavannut, kesällä milloin lie ollut», selitti Nikkilä.

»Vai niin, minä luulin tavanneen nyt, avuilla kun kävivät. Kyllä kai Heluna on jo poikinut, vai mitä luulet isä?»

»Vähättelen.»

»Mitä?»

»Olkoon kun on tai ei, sama minulle on.»

»Vaan eipäs ole rouva käynyt kymmentä markkaa hakemassa», hyvitteli emäntä ja katseli Nikkilää ja Elsaa vuoroon hyväntuulisena. Kun kumpikaan ei puhunut mitään, sanoi hän: »Eikös me, isä ruveta jo syömään?» ja lähti puuhaamaan illallista supisten, että se oli viisaasti ohjattu, ettei saanut maitoa.

Nikkilä taas hymyili kauan aikaa, ja Elsa kääntyen pois toivotti hyvää yötä luvaten huomenna tulevansa opettamaan Nikkilää rukoilemaan.

»Rukoiletko sinä tänä iltanakin minun puolestani?»

»Rukoilen.»

»Minä rukoilen sinun puolestasi…»

Sääli Elsan oli Nikkilää ja pelkokin, kun hän kotona ajatteli, ettei Nikkilä osaa rukoilla, ei Isämeitää. Hän selitti äidillekin asian aivan kuin sen vuoksi, että äidiltä olisi pikaisempi apu saatavissa. Mutta äiti selitti, että Nikkilä osaa rukoukset, vaan on muuta tarkoittanut.

Itsekseen jäi leski miettimään Nikkilän kohtaa. Hän on raukka saanut paljon kärsiä. Jumala vitsoo häntä, vaan hän ei ymmärrä, napisee vastaan ja on jäykkä, kauhean jäykkä ja paatunut. Ilkkui vain aivan kuin olisi tahtonut nauraa Jumalalle vasten silmiä, kun Hän vitsoi häntä. Mutta kyllä taipuu vielä, Jumala näkyy valinneen hänet itselleen… Valaise, Jumala, hänen mielensä pian ymmärtämään Sinun hyvyyttäsi, valaise meidän kaikkein…

Kuu paistoi kamarin ikkunasta sisään, köyhäin joululamppu, se valaisi pienen kamarin, niin että erotti joka esineen, jotta saattoi toimia mitä toimittavaa oli. Ja kun ei ollut toimia tai ei luettu, niin oli hauska katsella ulos, kirkkautta siellä.

Kuu tuolla ylhäällä oli niin vakavan näköinen, vaan tähdet välähtelivät kauniina, tuikkivat ja vilkkuivat alinomaa. Revontulet aaltoilivat kiivaasti, ja väliin pisti pitkä säie keskitaivaalle saakka. Elsasta tuntui kuin olisi tuolla ylhäällä liikkunut hyviä henkiä, niinkuin enkelit olisivat lennelleet tähtien luona leyhytellen revontulia siivillään ja niinkuin ne olisivat laskeutuneet maahan. Kirkasta ja puhdastahan olikin enkelien kulkea ja niin hiljaista. Täällä ei enkeleitä näkynyt, vaan varmaankin lentelivät ne keskikaupungilla… Miksikähän eivät täällä?… Jos lentäisi tuohon kadulle joku, tai tuonne katolle… Miksikähän ei tullut?… Kyllä niitä oli siellä keskikaupungilla… Minkähänlaista siellä oli?

Sitäpä hän sitten koko illan muisteli palattuaan keskikaupungilta, ajatteli ja uudelleen ja uudelleen muisteli ja kuvaili kuin kaunista unta.

Missään ei ollut niin hauskaa kuin keskikaupungilla, eikä sielläkään muualla kuin Montinilla. Oli kuin kaikki, mitä hän joululta oli odottanut, olisi kokoontunut Montinille. Siellä kaikki olivat niin iloisia ja niin kauniita. Hän kadehti niitä tyttöjä, jotka siellä olivat.

Kun hänkin olisi päässyt ottotytöksi sinne keskikaupungille. Joku joka on kaikkein rikkain, ottaisi hänet… Jos hän menisi Bergbomin herran luo ja pyytäisi, että se ottaisi hänet ottotytökseen… Kyllä se ottaisikin, se oli niin hyvä, ettei kukaan. Se kerran nosti hänet ylös, kun hän lankesi, ja taputteli poskelle. Sen jälkeen hän aina niiasi sille ja se nyökytti päätään ja nauroi ystävällisesti. Hän olisi oikein hyvä ja hänellä olisi hauskaa. Jouluna olisivat Montinilla vieraina. Hän olisi hyvin sievässä puvussa, niin sievässä ettei yksikään muu tyttö: hänellä olisi tummanpunainen leninki, hyvin lyhyt, samanväriset sukat, tukka palmikoimatta, koottu vain nauhalla, noin yli päälaen… Aappo tykkäisi enin hänestä ja kaikki muutkin.

Miten hänkin voisi olla niin hyvä kuin Aappo, että pääsisi ottotytöksi… Mutta Aappo tuntui niin hyvältä, ettei hän voi olla niin… Hänen äitinsä oli aina kertonut niin hyvää Aaposta ja itkenyt muistellessaan. Aappo oli ollut siivo ja tottelevainen, ja raukka oli niin paljon saanut kärsiä kotona, kun piti olla maailmalla ihmisten ylenkatseen, haukkumisien ja kovien sanojen alaisena kulkiessaan kerjäilemässä siskoilleen ruokaa. Valmis oli hän kuitenkin lähtemään matkoilleen aina, satoi tai paistoi, oli pyry tai pakkanen. Ei ollut mitään mielitekoa, jota hän ei olisi jättänyt, kun oli ruokaa siskoille saatava. Hän oli niin helläsydäminen. Miten iloinen hän oli tultuaan jakaessaan osia. Elsankin äiti oli kiitellyt Aappoa, sanonut, että hänestä tulee vanhain päiväin turva vanhemmilleen, ja että Jumala on niin tahtonut palkita Aapon, kun hän on ollut hyvä lapsi… Ja nyt, kun Elsa oli hänet nähnyt, niin ei hänen mielestään ollut ketään sellaista kuin Aappo.