TOINEN NÄYTÖS.

NÄYTTÄMÖ: Myllärinasunto Korpijoen rantatöyräällä. Suurehko kamari. Peräovi on auki, tämän takana eteinen, jonka kaksiosainen ovi on myöskin auki. Ja kun eteisoven yläpuolella on lisäksi laajahko ikkuna, jonka kehys ja ruutujenpuitteet ovat kaarevia, vanhanaikaista tekoa, niin näkyy takana leviävä virtainen maisema niittyrantoineen ja louhikkokumpuineen aika laajalti ja selvänä. Aivan lähistöllä, mutta näkymättömissä oikealla on mylly Korpijoen putouksen alla. Kamarissa on oikealla taka-alanurkassa rapattu, valkeaksi sivuttu muuri mustine, uuninpelteineen. Matala ikkuna somine verhoineen on oikealla ja sen alla seinäpenkki sekä pöytä puhtaine liinoineen ja kukkineen. Pöydän pääpuolessa on korituoli, jonka selustalle on heitetty ohut, heleänkirjava liina. Vasemmalla, aivan etualalla, on ovi keittiön puolelle. Ja samalla seinällä irtonainen lyhyehkö penkki. Vasemmalla taka-alalta nousevat kierteiset ullakkoportaat. Seinät ovat leveistä, ajan ruskettamista hirsistä. Lattialla on vaaleita kesämattoja. Ollaan elokuun alkupuolella. On kirkas keskipäivä, mutta taivaalle nousevat vähitellen ukkospilvet, jotka varjostavat myöhemmin huoneen melkein hämäräksi.

1. KOHTAUS: Abr. Svart istuu vasemmalla seinäpenkillä polttaen sikaria ja paikaten kalahaavia. Lohionki on perällä ovipielessä. Hänen pukunsa, on samanmallinen kuin edellisessäkin näytöksessä, mutta vaaleata kangasta. Hyräilee haavia korjatessaan juomalaulunsa säveltä. Rauha vasemmalta, kädessä postia.

RAUHA ojentaa kirjeen isälleen: Posti tuli juuri. Kirje näkyy olevan Kaarinilta.

ABR. SVART avaa ja lukee kirjettä seuraavan keskustelun aikana.

RAUHA nousee ullakkoportaita pari askelmaa, kääntyy Svartin puoleen: Isä eikö sittenkään ole mitään keinoa, että saisimme tämän Myllylän pitää.

ABR. SVART tyynesti: Ei ole, eikä ole tarpeen. Kunta on Leiklahdesta kaupat tehnyt. — Olen asunut tässä vanhan tuttavuuden nojalla ja armosta. Nyt on tämä kunnan tulevan vaivaistalon mökki, ja odotan vain ilmoitusta, koska on lähdettävä. Eikä minua sureta se lähtö.

RAUHA: Minua surettaa. Lapsuusmailta on vaikea erota. Kuule, jos pyytäisit — —

ABR. SVART kärkevästi: Kunnan vaivaistalosta itselleni yksityisasuntoa ja kesähuvilaa. Vai mitä?

RAUHA hetken epäröityään; nopeasti: Pyytäisit sittenkin Asserilta apua — — hän ostaisi tämän kunnalta eri palstaksi, summahan ei olisi suuri, ja kunnan miehet suostuisivat mielelläänkin, tämä kun on niin syrjässä pääkartanosta.

ABR. SVART synkästi: Vaikene siitä. Kuulithan sanani, etten tässä elämässä pyydä siltä mieheltä ropoakaan. (Ilostuen.) Eikä ole tarpeen. Minä menen alaspäin, mutta Eelis poika (osoittaen kädellään ylös) — — hän pysäyttää vaikka nuo longat taivaalla tuolla. Hän on kohta kuuluisa mies, hänellä on syksystä opettajapaikka, ja kirjan se lyö kuin leikillä kokoon. Hänen mukanansa lähden ja hyvällä päällä.

RAUHA: Hän ei voi kestää kauan tuota luonnotonta työmäärä.

ABR. SVART rehevästä: Kestää. Se juupeli voi vaikka ruoskia ruumistaan kolme kertaa päivässä ja sittenkin valvoa aamuun asti. — Vie pojalle uutiset vaan. — (Kirjeestä seuraten.) Ja — — nääpäs sitä tyttären pakanaa! Se on muuttanut taloa — — toiseen, suurempaan ravintolaan — — Pohatat käyvät ja shampanja virtaa — —

RAUHA: Mihin hän on muuttanut?

ABR. SVART: Ei sano nimeä — — ensiluokan laitos ja helppo homma. Sillä tavalla.

RAUHA nousee huoahtaen rappusia.

2. KOHTAUS: Jalmiina tulee näkyviin oven takaa pihalta, kurkoittaa ovelta ja huomaa Svartin.

JALMIINA: Häh, Vartin herra — — missäs se on Rauha neiti?

ABR. SVART: Korjaa luusi sieltä.

JALMIINA astuu sisään: Eipähän korjata. Pyykkäriksi tultiin! Vartin herran kampsut reilaan, että pääsee pitäjästä pakoon. Häh, miltäs tuntuu? Pitäis sen lyömän sekä hartioihin että kupeisiin — — viimeinkin — jumalatonta ihmistä. (Menee ikkunan luo ja ryhtyy ottamaan alas akkunaverhoja.)

ABR. SVART räjähtää nauramaan: Hä — hä — hä — — sinä ilkeys luontokappaleiden seassa! Olet oikeata maata.

JALMIINA yhä akkunan luona: Häh, ilkeettääkös, että palkan sait? Kyllä olet synnissä pelannut ja puijannut, neitseet ja raiskat ruoskalla hoputtanut synnin saunaan. Ja mihinkäs tulit? Nyt se viimeinen tuomio torvella soitetaan.

ABR. SVART hyvällä tuulella: Kuinkas vanha se Jalmiina taas onkaan.

JALMIINA on saanut akkunaverhot kainaloonsa, pysähtyy ällistyneenä: Häh, mitäs se siitä. — Neljänkymmentähän minä — — —

ABR. SVART: Niin nuori vielä!

JALMIINA hörähtäen hyvillään: Nuorenakos sitä — — sellaisen laiskan miesjuntin kanssa — — ottikos sen häreämmän kun oli langennut ihminen — —

ABR. SVART puoliksi itsekseen: Parikymmentä vuotta sitten nuori ja pehmeä. Ja nyt kuin satavuotias, latuskainen sammakko — —

JALMIINA: Häh!?

ABR. SVART: Elämä parka — —

JALMIINA: Parka ja sammakko! (Hysteerisen itkevästi.) Eipäs ole häpyä — — Huoran huutoon kehtas saattaa — — ja vaivan puuskaa on elämä ollut kaksikymmentä vuotta — — itkulla olen uittanut vuoteeni minäkin. Eipäs ole ihmisellä häpyä — —

ABR. SVART ottaa haavin, melkein kauhuissaan: So — so — soo — — älä uikuta. (Ulko-ovea kohti mennessään, mumisten.) Sinä ikuinen perikuva. — —

3. KOHTAUS: Pitkä-Marja tulee vasemmalta tuokkonen kädessä.

PITKÄ-MARJA äänekkäästi: Päivää!

ABR. SVART kääntyy ympäri, ottaessaan onkivavan: Äsh — — (Poistuu peräovesta.)

PITKÄ-MARJA: Häijyläistäkö se Jalmiina nuuskuttaa?

JALMIINA selviytyen entiselleen: Pyykkiämässähän minä — — vattujakos se Marja?

PITKÄ-MARJA: Laivaan tyrkytin — — mutta pojanväkärät siinä tuokkosineen vähtäsivät, jotta — — varpit kun hellättiin, niin minulla vielä tämä tuohinen kourassa. Ja hohu kun kävi siitä kummasta tulijasta siellä — —

JALMIINA: Tulikos outoja, vai — —?

4. KOHTAUS: Rauha tulee ullakkorappusia alas kädessä kirja.

JALMIINA huomaa hänet; niiaten: Siellähän se neiti. Olisi vähän vattuja Rauha neidille.

RAUHA: Kiitos, laskekaapa siihen penkille. (Menee ikkunapöydän luo, jonne laskee kirjan.)

PITKÄ-MARJA: Nih, siellä se nähtiin taas mikä on synnin palkka. Kyllä oli sallimus Rauha neidin yllä, että pelastui jo nuorena senkin heittiön kelkkaan joutumasta.

RAUHA oudoksuen: Mitä te puhutte?

PITKÄ-MARJA: No, kun se vallesmannin poika, se Eerikki-herra, josta insinyöriä kouluutettiin — —

RAUHA keskeyttää vaivautuneena: Niin, käykääpä sinne keittiön puolelle — —

PITKÄ-MARJA: Se kun tulla tupsahti laivasta äsken.

RAUHA jälleen tyyntyen, hymyillen: Hermalan herra on kuollut. (Viitaten keittiön oveen.) Oitis tulen sinne — —

JALMIINA: No, rantaanhan minä — — (Poistuu peräovesta.)

PITKÄ-MARJA: No, jopa nyt jotain! Ja sieltä se kumminkin tuli, vähäläntä laukku kourassa ja kuluneet vaatteet päällä. Ihan ne viipotti kintuissa väljät lahkeet — — ja kasvoilla kuoleman kelmä kuin tuhlaajapojalla.

RAUHA kuin nähden kauhistavan näyn: Poistukaa — — sinne!

PITKÄ-MARJA hätääntyen: Enhän minä, hyvä neiti, mutta kun sanoi nimensä — ja tunsihan sen muutenkin, kun on lapsesta nähnyt — ja kysyi Vartin väkiä, minulta ihan kyseli ja minä viisasin tänne — —

RAUHA tolkuttomana: Tänne? — — Sinne — —

PITKÄ-MARJA poistuu keittiön ovesta.

RAUHA lyyhistyy oikealle seinäpenkille, vaitiolon jälkeen, katkonaisesti: Eikö minua jo vapahtanut Jumalan merkki ja ihme? — Mistä syntyy tuska taas? Ei — — vain autuaan vainajan voi näyssä nähdä. — — Ja kuitenkin: täällä on entinen vaiva. (Kuin itseään hämmästyen.) Mutta — — sinä kipeä sydän — — oletko turhasta toivosta riemuissasi? (Nousten.) Ei, se ei ole totta! (Pysähtyy, sydämen pohjalla riemu.) Ja kuitenkin uskon siihen. — — (Kulkee levottomana, kuin odottaisi jonkun tulevaksi, ulko-ovelle ja katsoo maisemaa; nojaten ovipieleen, kuin unessa.) Virta ja rantojen nurmet — — siellä hän suuteli minua ensi kerran ja uuvuttava korkeuden silmä — — katsoi alas meihin. — (Kuin heräten, vavahtaen.) Kerjurinko repaleet? (Tinkimättömästi.) Kiertolaisenko sielu? (Siirtyy levottomana ikkunaa kohti; jää tuijottamaan akkunasta ulos.) Yhä kertyvät ukkosen pilvet. (Loitoten akkunasta.) Ja ilmassa tuskaisa hiki! (Yhä tuskaisemmin,) Tämä on houretta kaikki! (Rientää ullakkoportaille, astuu pari askelmaa.) Eelis, Eelis! (Kääntyy takaisin, nojaten kaiteeseen.) Kuitenkin: sinä suloinen painajaisuni, käy kaikilta piiloon.

5. KOHTAUS: Eelis tulee mietteissään portaita alas, selän taakse viedyissä käsissä kirja.

EELIS yhä sisäisesti poissa-olevana: Kutsuit minua.

RAUHA: Voiko ymmärtää väärin Jumalan ylhäisen merkin ja ihmeen?

EELIS kuin purkaen juuri haudottua ajatusta; katkerasti: Itse me ymmärrämme itsemme väärin. (Astuu kiivaasti etunäyttämöä.) Lyö luotasi ruoskalla uskoton nainen ja huuda: puhtauden tähden! ei se auta. Sydän lyö ja veri kiertää, nukut tai valvot — se elättää muiston syöpää yhtä hyvin kuin ruumisparkaa. (Iskien rystyillä kirjan kanteen.) Kierkegaard sanoo väärin. Epätoivo on muka Jumalan onni? Se on hämärä manala, jossa toisten synnit jäytää ytimeen ja omat — naurattavat. — Rauha, olet ihmeellinen. Sinä olet voittanut menneisyyden murheen.

RAUHA kuin heräten, ajatuksia haparoiden: Olenko voittanut? Niin — — voitinhan ja ympärilleni syntyi ilmava henki kuin elokuun ilta. (Kuin itsekseen kamppaillen.) Mutta — — nyt en löydä sitä enää. Minä rakastan ja pelkään — —

EELIS: Rakastaa ja peljätä — — kuin alkuaikojen hurskaat — sehän olisi autuasta. Minä rakastin ja nyt minun täytyy vihata! — (Lähestyen Rauhaa.) Kuule, se nainen — (vaivalla saaden sanotuksi nimen) Agnes hän kulki taas joen takaa, Tuomelan tietä — —

RAUHA: Kummallista —

EELIS: Se oli kauhistavaa: hän nousee joka päivä mäkeä ylös ja katoo sen taakse Saarekkeen suota kohti. En kestä sitä!

RAUHA: Eelis, nyt olemme vaikeimman edessä — — Tämä on ehtoollismalja! Rukoile, ettemme tuomiota joisi.

EELIS epätoivoisen katkerasti: Rukoilenko Jumalalta valhetta maailmaan lisää? Se olkoon pahan hengen virka, ei minun.

RAUHA: Hän on katumuksen tekijä.

EELIS: Minä tiedän sen. Suon partaalla siellä hän istuu varmaan tunnit pitkät, sillä myöhään hän palaa. Kuin eksynyt lammas aitoviertä pitkin hän kulkee epäröiden joka askeltansa. — Hän luulee, etten näe häntä. Ja kuitenkin: vain hänen paluutansa varron akkunasta tuolla. — Ja epätoivoani harakat räkättävät myötä.

RAUHA äkkiä, kuin löytäen hädässä avun: Muistatkos — —?

EELIS tullen vielä lähemmäksi; nopeasti: Tiedätkös, eilen hän pysähtyi — — aidan luona, siihen, mistä polku lähtee tänne. Miten palaa tänään? Pysähtyykö hän taas? (Käännähtäen keskinäyttämölle.) En kestä tätä!

RAUHA: Muistatkos, kun ennen muinoin luimme yhdessä Kierkegaardia? Hän sanoi myöskin, että parantua epätoivosta, se on kristityn autuus. Siitä täytyy parantua.

EELIS: Millä? Nielemälläkö joesta rutaa?

RAUHA: Älä riitele sydäntäsi vastaan. Kuuntele sitä kuin Jumalaa.

EELIS: Ei riidellä tarvis, ei kuunnella tarvis, se on tallattu maahan. Ja nyt, nyt lyön sen hullujen koppiin! (Viittaa ullakkokamariin päin.) Tuonne! (Nousee rappusia, mutisten.) Enkä sitä irti päästä — — (Katoo ullakkokamariin.)

6. KOHTAUS: Eerik Hermala näkyy ulko-ovesta. Hän on vaaleaverinen mies, mutta kasvot ovat paahtuneet ja riutuneet. Hänen tumma pukunsa on vanha ja kulunut mutta kuitenkin siisti. Hän seisoo hetken epäröivänä taustalla. Tekee vihdoin liikkeen astuakseen sisään.

RAUHA on nojannut hetken porraskaiteeseen ja astuu nyt huoahtaen akkunapöytää kohti.

EERIK nähdessään Rauhan vavahtaa kuin perääntyäkseen, mutta astuu sitten hitaasti sisään.

RAUHA aikoessaan juuri avata pöydälle jättämänsä kirjan havaitsee Eerikin seisovan ovensuussa.

EERIK yhä ovensuussa: Minä olen Eerik — —

RAUHA seisoo paikallaan liikahtamatta, katsomatta nyt tulijaan; vaitiolon jälkeen: Eerik Hermala — — tulit myöhään.

EERIK astuen pari askelta ja tarttuen korituolin selkänojaan: En kysynyt aikaa, minun täytyi tulla.

RAUHA surullisen epäilevänä: Miksi täytyi?

EERIK: Rauha, olen kahlannut loputonta virtaa ja iskenyt joka askelella jalkani verille. Kuljin myötä tai vastaan, en päässyt suvantoon, en löytänyt latvoilta lähdettä mitään. Viimein ymmärsin: sinulla yksin on ihana aamu ja rukoileva ilta. Muistin, että sinä olit jokaisena aamuna kuin syntymisen raikas ihme — — ja illalla taas: kuin tuhanneksi vuodeksi pelastava uni. Tätä pelastusta tulin sinulta anomaan.

RAUHA: Sinun piti pelastaa minut kurjuudesta ja häpeästä!

EERIK: Minä unohdin sinut. Ja keräsin sielulleni kurjuutta niin paljon, että tuliaislahjaa ei minulla muuta kuin katumus. (Lähestyen pöytää ja Rauhan vetäytyessä poispäin; hädässä.) Katumuksen sakramentin tulin sinulta juomaan! (Nöyränä.) Sinä määräät, juonko itselleni tuomion vai armon.

RAUHA kuin tapaillen hämärää ajatusta: Armon — — (Syttyy tuskaisaan vihaan.) Sinä ryöstit minulta Jumalankin armon! Näyssä näin sinut. Ja sinun kasvoillasi oli Kristuksen kauneus. Se oli minulle armo, sillä luulin sinun kuolleen puhtaana miehenä meidän puolestamme. Ja nyt. Senkin armeliaan valheen sinä riistit. — Sinun kasvosi? Niillä on synnin harmaata tuhkaa. — Missä ovat valkeat hiuksesi? Ne ovat muuttuneet rikoksista ruosteenkarvaisiksi!

EERIK tukahtuneesti: Siksi kävi vuosi vuodelta vaikeammaksi paluu. Mutta kerran, kun kymmenes vuosi tuli lopulleen, ja oli tulossa taas tuo häpeän ja tuskan vuosipäivä, silloin — voi jospa uskoisit minua! — silloin lankesin maahan ja tahdoin reväistä rintani katumuksesta auki — —

RAUHA: Silloin! Juuri silloin?

EERIK: En voinut kuolla, sillä katumus tuntee vain elämän — — (Jää tuijottamaan murtuneena eteensä.)

RAUHA oman ajatusjuoksunsa vallassa: Miten sokea — — (Rientää riemukkaana yli näyttämön.) Minä sokea ja hullu! (Ojentaa molemmat kätensä Eerikiä kohti.) Siksi näin sinun kasvosi autuudessa ja valossa. Olit kääntynyt hurjilta teiltä. Jumala sen minulle näytti. (Lähestyen pari askelta.) Eerik, uskon sinua.

EERIK riemun ja tuskan vallassa: Rauha, mitä teen minä? Olen kuin liinoihin kääritty sairas. En uskalla koskea sinuun.

RAUHA vetäen puoleensa Eerikin pään ja suudellen hänen hiuksiansa: Minun on suotava armon merkki.

EERIK riemastuneena, painaen Rauhan syliinsä: Miksi viivyinkin, minä hullu ja parka — —

RAUHA: Eerik, kutsunko Eeliksen tänne? (Rientää ullakkoportaiden luo.) Hän on iloitseva meidän kanssamme.

EERIK: Ei, ei. En tahdo sinun häpeävän minun tähteni.

RAUHA kirkkaasti ja uljaasti: Katumus ja armo eivät ole häpeää.

EERIK: Tahdon näyttää sinulle jotain. Lähden työhön, ansaitsemaan, Ja tulen takaisin voittaneena. Mutta nyt ei saa minua kukaan nähdä.

RAUHA: Olet ehkä oikeassa, en tahdo kenenkään sinua katsovan pahoin silmin. (Menee ulko-ovelle.) Isä tulee rannasta päin.

EERIK: Menen täältä. (Siirtyy vasemmalle.)

RAUHA rientäen Eerikin syliin; hellästi: Sinä kaunis tuhlaajapoika, en päästä sinua enää — —

EERIK suudellen: Jäähän — — suudelma sulle — — ja toinen mulle. (Poistuu vasemmalle.)

RAUHA kääntyen ullakkoportaille: Eelikselle kerron — — (Pysähtyy.) Ei — — se tie on yksin löydettävä. (Astuu portailta alas.)

7. KOHTAUS: Abr. Svart tulee eteiseen, panee onkivavan sinne nojalleen ja heittää haavin kolahtaen seinäviereen.

ABR. SVART astuen sisään ja käyden korituolia kohti: Kävikö täällä ketään?

RAUHA mennen ikkunapöydän luo: Näitkö jonkun?

ABR. SVART istuutuen korituoliin; ärtyneenä: Taisi olla haamu sekin. Nythän on maailma haamuja ja akkoja täynnä, ja pohjassa lohi. Eikä pinnalla hyttysen hiventä. Ne pelkäävät kaikki, sekä saaliit että saalistajat — — tuota Jehovan ukkosenlonkaa. (Painostava vaitiolo.) Tiedätkö, että se letukka on täällä? Tuolla Tuomelan mäellä näin kyyhöttelemässä.

RAUHA: Niin, Eelis kertoi juuri — —

ABR. SVART: Mitä? Onko hän nähnyt? Mitä hän sanoi? — — Te salaatte minulta jotain!

EELIS ullakolta: Agnes! — — Agnes!

ABR. SVART kavahtaa seisaalleen; Rauhalle: Aikooko hän — —?

8. KOHTAUS: Eelis kiirehtii portaita alas.

EELIS: Agnes! Minä noudan hänet — —

ABR. SVART asettuen ulko-ovelle: Jätä se tekemättä, poika!

EELIS: Hän pysähtyi, hän odottaa — —.

RAUHA: Isä, päästä, hän yksin tietää, mikä tässä on oikea teko.

ABR. SVART osoittaen keittiön ovea: Mene tuonne! Nyt puhuvat miehet.

RAUHA: Eelis, kuuntele sydämesi ääntä.

ABR. SVART: Mene! — — Mitä tietää nainen meidän sydämestä.

RAUHA poistuu vasemmalle.

ABR. SVART: Minä tiedän, poika. Usko minua, älä mene.

EELIS: Tahdon, unohtaa sen rumaa teon.

ABR. SVART ottaen Eelisiä hartioista ja vieden pöydän luo, heltyen: Poikani; sitä et voi. Kaikkeen muuhun kykenet, sitä et voi. Siinä murtuu pala palalta, työsi sortuu maahan, myrkytyt ydintä myöten tai hukutat inhoasi hurjuuteen, ja sitäkin turhaan. (Murtuvana.) Älä jätä minua, poika —

EELIS: En ymmärrä sinua — — minulla on kiire — —

ABR. SVART: Naisia on maailma täynnä, uskollisia ja kauniita myös — —

EELIS: Älä jatka sitä puhetta.

ABR. SVART: Kuuntele veresi kohinaa, siellä on julmia synkeitä voimia paljon — — jokainen sen pisara on petojen ja sankareitten maailma. Siellä ei anneta naiselle anteeksi uskottomuutta. Usko minua. — Sen veren käskystä löit sitä naista!

EELIS: Tottakin — — olin kuin peto. Mutta — — sen pedon minä tuhoan nyt.

ABR. SVART kiihkeän vakuuttavasti: Sitä et voi riiteleväksi kotielukaksi lannistaa — — se on mahdotonta. Minä tiedän sen.

EELIS: Mistä tiedät sen?

ABR. SVART tuskaisan epäröinnin jälkeen: Saat senkin kuulla, että ymmärtäisit. Ylpeys ja häpeä on salvannut kieleni kolmekymmentä vuotta. Nyt sen kuulet — —

EELIS on viimeisten sanojen aikana kiirehtinyt eteisen ovelle.

ABR. SVART: Älä lähde!

EELIS eteisen ovelta: Agnes! — — Odota! (Palaa takaisin.) Sano, mitä aioit.

ABR. SVART hetken vaitiolon jälkeen: Sinun äitisi oli minulle uskoton samalla tavalla.

EELIS: Valhe!

ABR. SVART: Tällaista ei valehdella, tiedät sen.

EELIS kuin tajutonna: Äitini — —?

ABR. SVART: Minäkin kokemattomana luulin, että voisin unohtaa. Mutta en kyennyt siihen. Eikä siihen kykene poikanikaan. Älä tee itsemurhaa, niinkuin minä olen tehnyt kolmekymmentä vuotta.

EELIS puoliksi itsekseen: Äitini — — ei, en kykene syyttämään. Näen hänet puhtaana yhä.

ABR. SVART katkeralla ivalla: Valhekuvakin voi syöpyä lähtemättömiin.

EELIS puoliksi itsekseen; tapaillen ajatuksia: Mutta — — jos en voi äitiäni syyttää, miksi tuomitsisin Agnesta enemmän? Niin! Hänen nöyrä elämänsä lievitti kuolemansynnin. Etkä kyennyt unohtamaan? — Olit itse sielulta mitätön. Et tehnyt oikeutta katumuksen tekijälle, et ollut jalo. Himojesi orja olit, niiden tähden et kyennyt anteeksi antamaan.

ABR. SVART: Sanoja, sanoja — — Ne mykistyvät inhoon ja riitaan.

EELIS: Minä kykenen suurempaan kuin sinä. Ylellisyydessä tahtosi heikoksi makasit. Minä olen sen köyhyydellä karaissut. Olet kiusaaja jalolla tiellä. En kuuntele sinua. (Aikoo lähteä.)

ABR. SVART: Lähetä sana hänelle, että tulet tuonnempana — — nyt älä mene.

EELIS: Koetatko kieroudella peittää vääryyttäsi? Minä lähden.

ABR. SVART: Jos lähdet, et tapaa minua elävänä enää!

EELIS pysähtyen ovella: Miksi uhkailet hulluuksilla?

ABR. SVART painuu korituoliin istumaan, väsyvällä äänellä: Olet minulle ainoa turva ja toivo. Tiedän sinun sortuvan nyt. Sitä en tahdo olla näkemässä. Se ei ole minulle uutta. Kymmenen vuotta olen sitä tahtonut. — — Inhon kaipaama käsivarsi ei ole kestänyt koskaan. Nyt ei tarvita uskallusta.

EELIS: Lepää siinä, rauhoitu siinä. Tulen takaisin pian.

ABR. SVART sammuvin äänin: Kuule vielä: lupaa ettet kenellekään puhu — — äidistäsi mitään — —

EELIS: Kyllä, kyllä — — pian olen jälleen täällä. (Kiirehtii ulos, ovella.) Agnes! Agnes!

9. KOHTAUS: Rauha tulee vasemmalta. Kiirehtii peräovelle, katsoo vasemmalle.

RAUHA: Agnes tulee tänne päin ja Eelis juoksee vastaan kuin pieni poika. (Palaa takaisin, isälleen.) Isä, siirrytään pois. He tulevat tänne.

ABR. SVART: Niin — — mene sinne, lähden kyllä.

RAUHA poistuu vasemmalle.

ABR. SVART nousee hitaasti: Tyhjää — — pyörikööt tyhjää iankaikkisesti. (Poistuu laahaavin askelin ulko-ovesta. Näyttämö on hetken tyhjä. Huone hämärtyy. Salama välähtää jossain, ja hyvin kaukaa kuuluu vaimea ukkosen jylinä.)

10. KOHTAUS: Eelis ja Agnes tulevat ulko-ovesta toisiaan kädestä pitäen.

EELIS vetäen Agneksen luokseen: Voisin murtaa salamalta kärjen, kun sinä olet minulla.

AGNES painuen Eeliksen lähelle; tuskasta vavahdellen: Niin yksin olin, rutarannalla olin, sumua, surua siellä oli kaikki.

EELIS suudellen: Nyt itku huulilta kauas — — sumu silmistä pois —

AGNES: Häpesin päivää ja pimeässä istuin — — olin rumempi suota ja rämettä.

EELIS vetäen mukaansa uskollaan ja riemullaan: Se oli hulluuden häpeä, se oli epätoivon rumuus — — ne sammakot rämpikööt suossa ja mudassa. Sinä tulit kuin lintu yrttitarhasta kaukaa — — (Suudellen kaulaa ja olkaa.) Vain siivet ovat pitkästä lennosta väsyneet.

AGNES: Sinä ihmeen poika! En uskaltanut toivoa siitä synnistä sovitusta. Ja kuitenkin: tätä ihmettä odotin.

EELIS: Syntisten ja viheliäisten juhla! Se on sittenkin taivaista parhain. Pyhimmät vainajat ovat syntiä tehneet ja sen nöyryyden ihmeellä tuhonneet.

AGNES asettuen Eeliksen eteen; vakuuttavasti: Katso, minulla on nöyryys — — joka päivä sen silmistäni näet.

EELIS painaen Agneksen rintaansa vasten: Tunne, miten sydämeni palaa. Siellä on unohtamisen voima — — (Havahtuvat kuuntelemaan; siellä kuuluu selvästi käymään pannun myllyn hyrinä ja tärinä.)

AGNES kuiskaavasti, iloisesti: Menipäs kauaksi pakoon se jyrinä.

EELIS aavistaen pahaa: Ei, ukkosta tämä ei ole. — Missä on isä? (Menee pari askelmaa ullakkoportaita.) Isä, isä! (Kiirehtii alas ja avaa keittiönoven.) Rauha, niissä on isä?

11. KOHTAUS: Rauha tulee vasemmalta.

RAUHA: En tiedä — — (Agnekselle, rientäen syleilemään, sydämellisesti.) Agnes, tervetuloa.

EELIS kuunnellen, äkkiä: Mylly käy!

RAUHA: Isähän usein hulluttelee panemalla sen tyhjänä käyntiin.

EELIS mennen akkunaa kohti: Katson kuitenkin — —

JALMIINA ulkoa: Herra Jumala! — Nyt se sytytti myllyn! (Ulko-ovelta, juosten sisään.) Apuun, hyvät ihmiset!

EELIS kiirehtii ulos.

RAUHA rientää ikkunaan.

JALMIINA: Savu sieltä pöllähti oven kamanasta — — ja minä kun karmasin hynttyineni — —

RAUHA ikkunassa: Eelis juoksee. — Oven sai auki. —

JALMIINA: Olikos se, herja juovuksissa taas?

RAUHA: Jumalan kiitos — — tulee Eeliksen kanssa. (Hätääntyen.) Hervahti nurmikolle! (Kiirehtiessään ulko-ovesta; Jalmiinalle.) Joutuin sankoja sinne.

JALMIINA lähtiessään, voivotellen: Keskellä Jumalan ilmaa — — savun ja suitsun se höperö tekee — — (Poistuu ulko-ovesta.)

AGNES rientää ulko-ovelle ja auttaa Rauhan kanssa Svartia sisään.

12. KOHTAUS: Abr. Svart autetaan korituoliin.

RAUHA: Haen vettä täältä. (Poistuu keittiöön.)

ABR. SVART katsoen vaivoin ympärilleen; näkee Agneksen, väsyneesti, mutta inhoavasti: Niin, sinä olet täällä.

AGNES neuvottomana: Eelis — —

ABR. SVART: Kuulitko, kuinka myllynkivet pyörivät tyhjää? Ne räiskivät ja rätisivät, kun Vartin herra teki ainoan sankaritekonsa ja senkin naurettavasti. — Tiedätkös — — tästä alkaen ne jauhavat sieluja ja luita.

RAUHA kiirehtien vasemmalta: Juo hieman vettä — —

ABR. SVART työntäen lasin pois: Ei ole tarpeen.

RAUHA: Kovin tuhmasti teit.

ABR. SVART: Niin viisaasti en enää koskaan kykene yrittämäänkään.

13. KOHTAUS: Eelis tulee ulko-ovesta.

EELIS jo tullessaan: Sammui toki helposti. Vain lastukko lattialla oli tulessa. — Ja isä voi hyvin! Nyt on hyvin kaikki. (Lähestyen Agnesta.) Isä, Agnes on nyt minun, ikuisesti minun.

RAUHA itsekseen: Nyt minä sen ilmoitan. — (Muille.) Kuule, Eelis — — isä ja Agnes, kuulkaa. — Eerik on palannut kotiin — — hän kävi täällä.

EELIS: Ja sinä — —?

RAUHA: Luulen — — kaikki tulee hyväksi nyt — —

EELIS: Ja me lähdemme täältä niin pian kuin suinkin. Koulunihan on lähellä Helsinkiä, ja sinä, Rauha — ja Eerik ja Kaarin — te tulette joka sunnuntai meitä katsomaan. — Isä muuttaa tietenkin nyt meidän luoksemme?

ABR. SVART: Raahatkaa minne haluatte tämä ruoriton runko.

EELIS: Siellä saat olla maalla ja vapaasti, kuin Leiklahden herrana ikään.

ABR. SVART kaksimielisesti naurahtaen: Minulla täisikin olla turha kiire sinne alimmaiseen helvettiin.

Väliverho.