← Table of contents
Unelmien maa

I. (continued 2)

Eino Voionmaa translation

— — ette tiedä taiteesta mitään.

— Kuule, Sofia, minne jäivätkään muuraimet? Minä en luule, että me haluamme paistia enään.

Tohtori kysyi myöskin muuraimia, ja asianajajan yritykset ryhtyä väittelyyn hukkuivat vilkkaaseen keskusteluun muuraimista tänä ja viime vuonna, rouva Kjaerin tavasta valmistaa muurainhilloa ja siitä miten mamseli Gundestad sitä valmisti.

Mutta tuoman kaatoi kaikessa hiljaisuudessa jäännöksen viinikarahvin sisällöstä lasiinsa ja kuiskasi:

— Minun täytyy kai varata itselleni tämä pisara. Tehän olette tyhjentänyt koko karahvin.

— No, siitä minä viis.

— Mutta vaiti!

Jan Högh istui, hieroi pullonkorkkia sormiensa välissä ja joi paljon sherryä muuraimien paineeksi.

Särö yläpään hyvässä tuulessa silisi pian, ja kun pappi vihdoin osoitti aterian päättyneeksi ja tuolit kolisivat ja kiiteltiin ruoasta tukevilla kädenpuristuksilla, siirtyi seura jälleen saliin, meluavana ja hilpeänä ja niin mainion mielialan vallassa, että voutikin katsoi korttien saattavan hiukan odottaa. Nimismies hirnaisi — tällä keltaa kuitenkin hieman hillitysti.

Taas tuotiin höyryävää lämmintä totivettä, naiset ja herrat seurustelivat sekaisin, olivatpa jo herrat Nordgaard ja Svendsenkin mukana, keskellä asiantuntevaa keskustelua voudin ja tuomarin kanssa tämänvuotisten, tavattoman monien kouluselkkausten syistä — — —

Jan Högh meni verannalle ja sieltä edelleen puutarhaan. Ilma oli vilvas ja viileä ja aurinko punoitti tuntureilla toisella puolen, sattumalta saapui myöskin neiti Petra puutarhaan ja he jäivät kaksin kävelemään sen hiekoitettuja käytäviä, aina huvimajaan saakka.

— Niin, nähkää Petra-neiti, minä kadun kovasti — oli niin järjetöntä, etten minä hillinnyt itseäni mutta se pöhkö — — —!

— Älkää ajatelko sitä, herra Högh, minä vakuutan teille, se teki niin hyvää, että hän kerrankin sai osansa, tuo itserakas Antoni, hän on suorastaan inhoittava ja niin ollakseen — — —

— Niin sellainen, senkin — napalappalainen! On Petra-neiti, annattehan sen minulle anteeksi?

Hän tarttui neitiä käsivarresta ja katsoi häntä pyytävästi silmiin — jotka neito loi alas, — ja hitaasti veti hän tytön luokseen, lähemmäksi, lähemmäksi — — — kostea suudelma kuumalle poskelle!

— Herra Högh! Herra Högh! huudettiin äkkiä verannalta.

— No peijakas — jaaha! Täällä ollaan!

Se oli pappi, joka pyysi häntä laulamaan hiukan!

— Minä — en todellakaan osaa mitään!

— Suostukaa, kuiskasi Petra hänen takanaan

— Nojaa — koetetaan!

Salissa tehtiin hänelle, tilaa ja ryhmityttiin pianon ympärille. Hän näppäili hetkisen soittimia ja alkoi vihdoin lämpimällä äänellä:

Kuin outoa unta, niin kummissas sinä tyttöni katsot ja arkeillas, mitä lemmen on valtakunta!

Vähän mistähän ennen sä tiesit kai, kuin vuolahin tulva sun vastahas sai tuon sokkoverhosi mennen.

Yks hurmio hemmen, yks suukkonen: ja päivähän aukee, kuin kukkanen, ikiauvo ja onni lemmen.

Pois arvelun häivät, ne turhat on! Luo huoleti silmäs vain aurinkohon, kun kevään vielä on päivät!

Näät, aika se entää, ja mahlaton sun eessäsi kohta syys kalsea on: pois silloin lempi jo lentää!

Hän antoi sormien liukua näppäimillä, tunsi itsensä niin tempautuneeksi, niin läikkyvän täydeksi lämmintä kaipuuta, ja niin siirtyi hän raskaaseen, pulskeaan säveleeseen:

Viinisi mehvintä mettä täynnä kulhoni tuo! Onnesi vihkivettä kuin ois viinisi vuo!

Päilyyn kuohuvan kulhon kaikki toivosi luot, juoda kun untesi sulhon elämännestettä tuot!

Hehkua pilvien ruskon tästä ma juoda saan! Maassa unteni uskon toistekin kohdataan!

Hän nousi äkkiä, ja suosionosoitukset kajahtivat joka taholta. Pappi oli vähällä syleillä häntä:

— Teillähän on mainio ääni! No, laittakaa nyt itsellenne hyvä, lämmin lasi, sen olette tosiaan kunnialla ansainnut!

— Maljanne, herra Högh! Maljanne, maljanne!

Tohtorikin kohotti lasinsa häntä kohti ja hymyili:

— Maljanne, nuori ystäväni! Katsokaa nyt vain, että ette tärvele ääntänne ulkoilmaisilla aatteillanne!

Jan Högh kysyi jokseenkin terävästi, mitä hän tarkoitti. Ja pilan ja naurun kaikuessa kuvaili tohtori seuralle Jan Höghin ulkoilmamaalausta, — kuinka nykyajan maalarit uhmasivat säitä ja tuulia ja maalasivat taulujansa vaikka kuinka epämukavissa oloissa, valmistua piti niiden juuri ulkona, ja sen maalaaminen kotona, mitä ulkona oli tutkittu, niinkuin vanhaan, hyvään aikaan tehtiin — sehän oli rikos taiteen majesteettia vastaan!

Jan Högh seisoi pianon ääressä ja kuuli tohtorin sanat ja toisten naurun kuin vain puolittaisen tajunnan verhon läpi; hän ei huomannut hyvänsuopaa leikillisyyttä, piti vain sanoja pilkkana ja naurua ärsytyksenä — ja hänessä kuohahti viha, kauan kytenyt raivo rauhallista, omahyväistä tohtoria vastaan — — — asianajaja Antoni mylvi hohottamalla — — — hän hörppäisi kuumaa totia ja katsoi ympärilleen: siinä istuivat kaikki nuo tuhmat ihmiset, kiemurrellen typerästä naurustaan — ja tohtori jatkoi:

— Se kyllä täytyy sanoa, että se on uljasta! Hehän saattavat tosiaan sanoa uhraavansa henkensä ja terveytensä taiteelle. Varsinkin talvisaikaan!

Yhtäkkiä seisoi Jan Högh pöydän ääressä, posket punaisina, silmät säkenöiden ja toinen käsi kouristaen tuolinselkämystää:

— Minusta on halpamaista herra tohtori, puhua tuolla tavoin!

Ja hehkuvalla innostuksella selitti hän nuorta taidetta se tuli kuin ryöppy, yhä kiivaampana ja kuohuisampana, pärskyen suuttumusta, kun hän kättänsä ojentaen ja ääntänsä korottaen lopetti:

— Mutta senvuoksi että me emme maalaa teidän vanhojen, käpristyneiden ja homehtuneiden keittokirjainne mukaan, senvuoksi että me elämme ja menemme eteenpäin ja näytämme teille, että me voimme suoriutua ilman teidän ummehtuneita ohjeitanne, — senvuoksi että me olemme nuoria, niin, juuri siinä se on. Senvuoksi että me olemme nuoria, sentähden asetutte te meitä vastaan, — ja käytätte vielä voimattomuuden halpamaisimpia aseita, ivaatte ja pilkkaatte meitä siellä, missä me emme voi itseämme puolustaa, — tuhmuuden ja tietämättömyyden edessä. Mutta minä nousen teitä vastaan, minä pakotan teidät polvillenne nuoren, uljaan taiteemme eteen, odottakaa vain — — —

Salissa oli haudanhiljaista, ja äkkiä välähti hänen mieleensä, että hän tässä seisoi itseänsä saastuttamassa — — — hän kuuli omat sanansa kuin kaukaa muualta, — pani käden kasvoilleen ja mietti hetkisen. Sitten kääntyi hän ripeästi papin puoleen:

— Hyvästi, herra pastori, kiitoksia minun puolestani! — Minun täytyy lähteä nyt; aurinko paistaa enkä saa antaa kalliin ajan mennä käsistäni. Hyvästi, rouva! Hyvät naiset ja herrat!

Hän ei ollut vielä huumauksestaan tointunut ennenkuin hän jo oli puutarhassa, korvissaan puolinainen muisto muutamista papin lausumista herttaisista sanoista — ja tuomarin viimeisestä sanasta »mutta vaiti!» Hän kulki edestakaisin, oli erehtynyt tiestä ja pysähtyi vihdoin suljetun verannan-oven eteen.

Sisältä kuului myrskyisää naurua.

Jospa hän ryntäisi joukkoon, — löisi akkunan rikki nyrkillänsä, huutaisi heille uudelleen, huutaisi, että hän oli taiteilija, korkealla, huikean paljoa korkeammalla kuin he kaikki yhteensä — haa! Tulkoot vain vastaan, uskaltakoot sanoa yhtäkään sanaa!

Hän seisoi siinä ja katsoi hurjana ikkunaan. Silloin tunsi hän hiljaista, syvää lämpöä itsessään:

— Taiteilija!

Ja hän tunsi onneksi, voimaksi, jota hän koskaan ennen ei ollut kokenut, seistä taiteilijain joukossa koko matalamielistä maailmaa vastassa — hän ei ollut tänä iltana taittanut peistä vain itsensä puolesta, vaan taiteen ja tovereiden. Siinä oli viehättävää, uutta yhteystunnetta, — toverit, joista hän niin vähän oli välittänyt, olivat nyt äkkiä hänen sydäntänsä niin likellä — — — ja hän oli julistanut heidän asiaansa — — —

Tyynin, varmoin askelin lähti hän puutarhan porttia kohti eikä huomannut olevansa väärällä suunnalla, ennenkuin joutuessaan huvimajan eteen.

Sieltä kuului kummallista ääntä — — — kuin hillittyä naurua — — —?

— Ah, mitä minä siitä lihavasta papintyttärestä. »Suru mulla on suuremmanki — — —»

Vaan eihän se ollut naurua — — — hän meni likemmäksi aukkoa — sehän oli — — —

— Sunniva!

— Ei mutta rakas lapsi, täälläkö sinä istut? Mikä sinun on, Sunniva, itketkö sinä?

Hän polvistui penkin eteen, jolla tyttö istui, ja koetti saada itkun kanssa kamppailevan käsiä pois kasvoilta.

— Kulti, sano, mikä sinun on! Ehkäpä minä voin auttaa sinua! Enhän ole nähnyt sinua koko päivänä, sinä suloinen pikku ystävätär, jota ilman minä en tule toimeen! Tiedätkö, sinuahan tulin tänne hakemaan, kun en voinutkaan maalata ilman sinua. Ei, ei, mutta mitäs nyt tämä on? Onko pikku Sunnivan laita tosiaan ihan hullusti?

Itku sai ylivallan ja Jan Högh tarttui häntä varovasti harteisiin, painoi päätä poveaan vasten ja antoi hänen itkeä hiljoilleen silitellen hänen hiuksiansa.

— Olemmehan me kaksi niin hyviä ystäviä, Sunniva, eikä kukaan saa tehdä sinulle mitään pahaa.

Hän istui hiljaa ja katsoi ilta-aurinkoon; Sunnivan pää povellaan, se oli jotakin niin rauhaisan lievittävää äskeisen mielenkiihkon jälkeen; hän tunsi neidon väräjäviä liikkeitä käsivarttansa vasten, itkun vähitellen vaimentuessa, — ja verkalleen silitti hän kullankeltaista tukkaa. Tietämättään tuuditti hän häntä, hiljaa ikäänkuin kaukaisen soinnun mukaan — — —

— Minä tahtoisin niin mielelläni auttaa sinua, Sunniva, kantaa sinut käsilläni kauas pois kaikista niistä, jotka ovat sinulle pahoja. Ja sinä minun oma pieni valokeijuni, joka autat minua ja hymyilet minulle. Sentähden täytyi minun lähteä sinua noutamaan. Mutta sitten — sitten tuli niin paljon hämmentävää väliin, näes — — —

Hän kohotti ripeällä liikkeellä päätänsä ja katsoi häntä suoraan tuikkivilla, kyynelkimalteisilla silmillään, — niissä oli loimuavaa hehkua, jota hän ennen ei ollut nähnyt —:

— Onko se totta? Tulit noutamaan minua!

Jan Högh kertoi miten hän eilen illalla oli seissyt Naissaarella ja ikävöinyt häntä; paksu, vaalea suortuva oli valahtanut tytön otsalle ja varjosi hehkuvia silmiä. Hänen päänsä kumartui, hänen vielä puhuessaan, tyttöä kohti ja hän suuteli häntä otsalle.

Sunniva irtausi hänen käsivarreltaan ja oikaisihe istumaan pystyyn hänen rinnalleen.

— Ei, maalarimestari, sitä älä tee.

— Miksikä ei, Sunniva?

Hän loi katseensa alas ja sanoi vakavasti:

— Silloin tulee minun sinua niin oudon pelko. Aivan kuin sitä lappalaisvaimoa silloin.

Samalla siirtyi hän lähemmäksi jälleen ja jatkoi innokkaasti:

— Ja tiedätkö, minä kuulin papin kertovan aamulla isälle, että se lappalaisvaimo oli ollut hänen luonaan eilen, — ja ajattele, se on luultavasti minun äitini sisar, raukka, hän on vaeltanut minua etsimässä niin kauan eikä hän taida olla ihan viisas, arveli pappi!

Jan Högh nousi:

— Tule, Sunniva, niin jutellaan matkalla! Mene sisään ja ota hattu päähäsi, niin mennään kankaan yli ja sitten soudetaan ulos maalaamaan!

— Niin — mutta — — —

— Oo, sinä voit sanoa jollekin talonväestä, että sinä menet kotiin vain täksi yötä ja että palaat tänne takaisin huomenaamulla aikaisin.

— Niin — mutta — — —

— Mitä sitten?

Hän oli saanut nenäliinansa esiin ja kuivasi kyyneleitään.

— Tulitko sinä todellakin tänne vain minua noutamaan?

— Tulin, yksinomaan sentähden, Sunniva. Tule, riennä nyt sisään, niin minä odotan sinua niin kauan tiellä.

— No, — sanoi hän viivytellen, — mutta sitten pitää sinun luvata minulle yksi asia, maalarimestari!

— Kyllä, sata, jos tahdot!

— Sinun pitää pyytää isältä anteeksi niitä ilkeyksiä, jotka hänelle sanoit!

— Oo, Sunniva, sinä et ymmärrä — — —

— Päinvastoin, minä ymmärrän kyllä, ja kun sinä puhut maalauksista ja taiteesta, niin tuntuu minusta, että sinä olet niin oikeassa, usein paljoa oikeammassa kuin isä. Mutta sinun tulee tietää, että sinä et huomannut, että isä vain laski leikkiä, — sinä olit niin hirveä, niin kamalan — — —

— Mitä minä olin?

— Niin kiivas, että! Ja sitten sanoit niin paljon ilkeätä isälle.

— Niin, sanoi hän miettiväisenä, — niinhän tosiaan tein. Mutta kun minä huomenna pyydän isältäsi anteeksi — — —

— Niin mieltyy hän sinuun vielä enemmän kuin ennen!

— Joo, Sunniva, sen minä lupaan. Tule nyt!

Hän lähti, taloon päin, mutta kääntyi takaisin hänen puoleensa ja sanoi:

— Sinä olet herttainen maalarimestari, sinä!

Sitten juoksi hän varovasti talon nurkan ympäri ja eteiseen. Juuri kun hän oli saanut päällysvaipan ylleen, tuli Petra.

— Mutta kultaseni, minne sinä menet?

— Hiljaa! älä nosta siitä melua! Minä menen vain kotiin herra Höghin kanssa ja tulen takaisin huomenaamulla aikaiseen. Sano se isälle, että hän tietää, missä olen.

— Kotiinko? Herra Höghin — — —? Mutta kultaseni, miltä sinä luulet sen näyttävän? Sehän ei sovi — — —

— Eikö? sanoi Sunniva, pannen kiinni päällysnuttunsa viimeistä nappia, aivan ylimielisesti. — Ei, sinulle se kyllä ei sopisi; mutta hän tarvitsee minua välttämättömästi, näes. Näkemiin, niin kauaksi!

Rinne oli varjossa, ja Jan Högh ja Sunniva kulkivat ripeästi ylös. Sunniva jutteli vilkkaasti ja kertoi lappalaisnaisesta, joka oli ollut papin luona, ja itsestään, — kuinka hän oli ollut suruissaan koko päivän, sillä häntä pahoitti, ettei Jan Högh ollenkaan puhunut hänelle, eipä edes katsahtanut häneen!

— Ja ajat tele, kuinka tuhma olen! Minä kun luulin, että sinä et välittänyt minua enään tunteakaan!

Jan Högh kulki ja hymyili puoliksi hajamielisenä vastaamatta muuta kuin silloin tällöin tarttumalla hänen käteensä ja kulkemalla niin käsikkäin hetken aikaa.

He olivat viimeisellä mäentörmällä ja laskeutuivat reippain askelin lahtea kohti, joka kaukana alhaalla kimmelsi koivupuiden välissä.

— Sinä olet niin vakava, maalarimestari.

— Niin, näetkö, Sunniva, minun silmäni ovat auenneet niin monessa suhteessa tänä iltana. Minä sanon sinulle, että oli kyllä sopimatonta sanoa isällesi kaikkia noita epäkohteliaita sanoja, ja siitä minä pyydän häneltä anteeksi. Mutta toiselta puolen sain kuitenkin sanotuksi niin paljon, joka oli totta ja hyvää!

— Oo, luuletko sinä, että siitä kannattaa puhua nimismiehelle ja niille!

— En, mutta itselleni!

— Sitä en ymmärrä.

— Et arvatenkaan! Mutta se on niin, näes, että minä pohjaltani, jos oikein totta puhun, en itse ole täysin tiennyt, mikä suuri ja ihana asia on olla taiteilija, ennenkuin nyt, kun minä sain sen sanotuksi — — —

— Mutta ethän sinä voinut sitä sanoa ilman että sen ennalta tiesit!

— Minun laitani on niin; minä en usein ollenkaan ajattele, ennenkuin vasta puhuessani. Silloin se tulee kuin itsestään — se iskee kuin salama minun pääni läpi, usein nopeammin kuin kerkiän saada sanotuksi.

— Mutta etkö sinä ole ennen ajatellut kaikkea sitä ihanuutta, mistä tänä iltana puhuit?

— Olen —tietenkin, kyllä. Mutta sillä tavoin en ole koskaan ennen sitä tuntenut! Tuntenut, että voin antaa henkeni taiteeni puolesta, henkeni ja vereni, niinkuin täytyykin, jos on mieli, että siitä jotakin tulee.

— Oo, Sunniva, riennetään! Minua vetää Naissaareen, vetää halu päästä työhön käsiksi taas ja saada ihana tauluni valmiiksi! Minä voisin avata kuumimman valtimoni ja kastaa siveltimen! lämpöiseen, suolaiseen vereen, — niin että näkisin sen kuvassa, näkisin siinä itseni, sen mitä tunnen ja ajattelen ja tarkoitan — oo! niin että veri tykkisi kaikissa väreissä ja joka piirrossa — — —

— Tule, juostaan!

Ja hurjassa juoksussa kiitivät he mäkeä alas, käsi kädessä, — he nauroivat ja juoksivat eivätkä malttaneet pysähtyä ennenkuin aivan näännyksissä henkeenkäyvästä naurelusta ja juoksusta heittäytyivät kumpikin penkilleen tohtorintalon verannalla.

He jäivät istumaan ja läähättämään saamatta sanaa suustaan, kun ovi aukeni raolleen ja mamseli Gundestadin kauhistunut ääni kuului:

— Jeesus Kristus, mikä nyt on?

— Iltaa, mamseli Gundestad, täällä me ollaan! Jan Högh avasi oven selälleen — ja siellä seisoi mamseli Gundestad keveimmässä yöasussaan, yönuttu yllä ja valkoinen myssy päässä, loukattua kainoutta sähisten! Ovi paukahti jälleen kiinni.

— Rakas, kulta mamseli Gundestad, minä en katso teihin päinkään! Mutta kuulkaa, ettekö voisi ahtaa meille pikkuriikkistä hiventä jotakin syötävää! Me olemme juosseet itsemme melkein piloille ja pitää vielä lähteä ulos töihin!

— Kyllä, mutta odottakaa sen verran, että saan ylleni edes vähän säädyllisyyttä — kuului mamseli Gundestadin ääni hiukan leppyneempänä — älkääkä pelästyttäkö ihmisiä pyörryksiin semmoisella menolla keskellä yötä!…

Hetken kuluttua tuli hän ulos aamunutussa ja muutoinkin kaikin puolin täydessä säädyllisyydessä ja tiedusteli ja kyseli ja sai vastauksia, asettaessaan liinaa verannanpöydälle.

— Vesi kiehuu tuossa tuokiossa, minä tuon heti kahvin tänne.

— Kahvia! Ei, te olette maailman suloisin mamseli Gundestad! huusi Jan Högh ja kiersi innostuneena käsivartensa vanhan naisen uumenen ympäri.

— Ah! Kahvia, kahvia! — Hän maiskutti kieltään ja tunsi himoitsevansa juuri väkevää, mustaa kahvia.

— Semmoisessa seurassa tarjotaan niin paljon imelää ja makeata!

Kahvi tuli höyryävän kuumana — ah! ja tuoksu! ja mamseli Gundestadin herkullisinten voileipäin kanssa. He söivät molemmat niin, että mamseli Gundestad lausui, että voisi luulla, että he eivät ole maistaneet ruokaa moneen päivään.

Vihdoin olivat he valmiit ja Jan Högh asettui yksi tohtorin sikareja suussa mukavasti nojatuoliin.

— Joo, on sentään ihanaa taas olla kotona! Sunniva nousi seisaalleen:

— On, mutta eikö jo lähdetä?

— Odota vähän, Sunniva, levähdetään ensin hiukan.

He istuivat hetkisen jutellen mamseli Gundestadin kanssa; Jan Högh vaipui ajatuksiinsa, mutta kavahti äkkiä pystyyn ja heitti sikarin kiivaasti menemään:

— Tule, Sunniva, lähdetään matkaan!

Jan Högh kävi noutamassa työkalunsa ja pian istuivat he veneessä.

— Kuinka ihanaa, kuule, että viimeinkin taas päästään sinne!

— Niin, vastasi Jan Högh, — kun nyt vain tätä ilmaa kestäisi!

— Kuinka minä olen tästä iloinnut! Minä aloin jo melkein luulla, ettemme enään koskaan pääse yhdessä ulos! Ja ajattele, nyt se on kuitenkin todellisesti totta! Etkö sinä ole kauhean iloinen, maalarimestari?

— Olen, Sunniva.

Hän istui ja katseli vakavana eteenpäin. He olivat tulleet lahdesta vuonoon.

— Oletko milloinkaan uinut täällä kesällä? kysyi hän äkkiä — täällä meressä, tarkoitan.

— En, isä sanoo, että minä en siedä sitä rintani vuoksi. Mutta kuinka se nyt juuri johtuu mieleesi?

— Joo — lausui hän hitaasti — minä muistan kun olin pieni ja olin isäni kanssa menossa uimahuoneelle; se oli pitkä, pitkä tie silloin, ja kun sitten kaukaa näkyi vesi, johon meidän oli mentävä, tunsin omituista ahdistusta, epämääräistä tuskaa tässä rinnan alla. Minä en laisinkaan pelännyt vettä, päinvastoin, mutta se oli kuitenkin omituinen tunne — vain sen veden näkeminen — — —

— Ei, maalarimestari, sinä olet sitten ihmeellisin, mitä minä olen tavannut! Mistä ihmeestä johdut sinä ajattelemaan semmoista nyt?

— Minusta on kuin tuntisin samanlaista taas juuri nyt.

Sunniva nauroi ääneen.

— Et suinkaan aio tässä ruveta uimaan!

— Uimaanko —! Ei ole sanottu!

— Silloin minä ainakin katoan veneen kanssa.

— Ei, ole rauhassa, keskeytti hän ja nauroi. Hän hyppäsi kokkaan ja otti vastaan töytäyksen rantaan saapuessa; pian olivat telineet pystyssä ja kaikki kunnossa.

Hän puri hammasta ja tahtoi olla ajattelematta, — vain jatkaa maalaamista.

Samalla kun hän katsoi tauluansa, huomasi hän että eiliset ajatukset pakkasivat päälle; mutta hän maalasi vain ja nauroi ja kertoi Sunnivalle, kuinka typerä hän oli ollut eilen.

Vajaan tunnin kuluttua pani hän siveltimen pois.

— Ei, kuule, soudetaan pois kotia takaisin. Minä huomaan olevani liian väsynyt!

— Nytkö jo?

— Niin, enkä minä ole oikein otteissanikaan.

— Otteissasi? nytkö, juuri kun sinä olit niin — — —

— Joo, mutta minä olen todellakin väsynyt.

He soutivat kotia jokseenkin vaiteliaina, kiinnittivät veneen rantaan ja palasivat taloon melkein hiipimällä. Äkkiä kääntyi Jan Högh Sunnivan puoleen lämpimässä puuskassa, jo toivotettuaan hyvää yötä:

— Ja kiitos, kiitos tästä illasta, pikku Sunniva!

— Hyvää yötä!

* * * * *

Yö kulia edelleen äänettöminä tunteina, välkkyi ja kimalteli vuonolla molempain tervanruskeiden kalastajaveneiden ympärillä Miessaaren ja Mustankarin luona; väreili ja välkkyili tuhansin vivahtein hylätyn Naissaaren luona, missä suljettu maalausarkku kiviä kannellaan värjötti yksinään kalliolla.

Heitä oli vain kaksi nyt; Peder Martin oli Kirkevaagenissa vaimonsa ruumista saattamassa. Huomenna toimittaisi pappi. Kjaer kristillisen hautauksen.

Hans Joelsen istui juuri miettimässä eikö pian olisi se aika, jolloin matkailijalaiva oli odotettavissa — Vetäisikö hän siiman sisään, vai odottaisiko vielä hiukan?

Jaha, Esaias Ismael näkyi jo vetävän, ja niin kai sitten hänenkin oli vedettävä; he jakoivat tulot nyt näinä päivinä, kun Peder Martin oli esteellinen vaimonsa vuoksi.

Mutta samassa Hans Joelsen kummastui suuresti ja seisautti kesken siimanvedon: tohtorinvenehän tuli takaisin vieras yksin soutamassa! Esaias Ismaelinkin veneessä seisautettiin.

Tohtorin vene laski Naissaareen, ja vieras käyttäytyi kovin kummallisesti, se kun istui arkun päälle ja istui siinä kämmenet kasvoilla oikein pitkän aikaa. Nousi sitten ylös ja pystytti ne telineensä — — — ei oikein sitä oli kumma katsella! Seisoihan mies ja huhtoi ja huitoi käsiään ilmassa, niinkuin olisi ollut ankarassa tappelussa jonkun kanssa!

Hans Joelsen laski airot veteen ja huopaili hiljoilleen Naissaarta kohti. Kun hän tuli lähettyville, oli mies taas hiljaa ja katseli taulua edessään. Ja sitten se iski äkkiä leveällä puukollaan, joka hänellä oli kädessä, sitä taulua ja vetäisi sen keskeltä halki, ja sitten ristiin ja rastiin, että riekaleet lenteli. Nakkasi sitten koko roskan mereen, kokosi telineensä ja kantoi arkun veneeseen ja souti kotia niin että kokka kohisi!

— Onko mokomaa nähty!

Esaias Ismaelkin oli saapunut Naissaaren luo.

— Meikeinhän sitä olisi luullut mielipuoleksi!

Alhaalla salissa kulki Sunniva seuraavana aamuna hyräillen laulunpätkiä avatessaan ikkunoita lämpimälle päivälle. Mamseli Gundestad kattoi ruokasalissa aamiaispöytää.

— Sinä tulet liian myöhään pappilaan — puheli hän sieltä — ne aterioivat siellä aikaiseen.

— Niin, mutta minä jäisin mieluummin kotia, pappilassa on tällä kertaa niin inhoittavaa!

— Herra varjelkoon, lapsi, mitä sinä puhutkaan! Kiitä sinä onnea, että sinulla on lupa ja tilaisuus päästä sinne!

Mamseli Gundestad tuli ovelle ja varoitteli häntä sormellaan.

— Huihai! Täällä on paljoa herttaisempaa sinun luonasi, Gunde-tätikulta!

Hän kiersi käsivartensa mamseli Gundestadin kaulaan ja syleili häntä.

— So, so, lapsikulta! Sinä olet niin kiivas! Mamseli Gundestad suori rypistyneitä pitsejään, kun Sunniva tanssi jo lattialla.

Jan Högh tuli sisään.

— Hyvää huomenta, maalarimestari! Tiedätkö, että kello käy yhtätoista?

Jan Högh näytti väsyneeltä ja synkältä.

— Ja sinä olet viivyttänyt minua niin että myöhästyn pappilasta.

— Minä tulen saattamaan sinua sinne.

— Tuletko tosiaan? Sinä olet sitten vähän kiltti maalarimestari!

— Tulen, minun täytyy mennä tapaamaan isääsi.

— Oo, sillä ei ole niin kiirettä. Luuletko sinä, että isä välittää semmoisesta!

— En, mutta minun täytyy sanoa hänelle hyvästi. Minä lähden tänä iltana.

— Läh-det? Minne?

— Kotiin.

Sunniva katsoi häntä kummastuneena:

— Mutta — tauluhan ei ole vielä valmis! Ei, sinä vain pidät minua pilanasi!

— Ei, oikein totta, Sunniva. Minä lähden tänä iltana. Se taulu, se on ykskaikki.

Hän alkoi kulkea edestakaisin lattialla ja puheli:

— Se on töherrystä koko juttu. Minä en saata vain käsittää, että olen touhunnut täällä niin kauan!

— Mutta — eilen illallahan — — —

— Niin kyllä! Eilen illalla, eilen illalla! Siinähän se juuri tuhmuus on. Täällä minä olen Herra siunatkoon kulkenut ja kehrännyt niin kauan, kunnes olen ruvennut itsekin kuvittelemaan, että se on täyttä totta, kaikki tämä juttu ja juhlallisuus. Asia on yksinkertaisesti se, että sitä maisemaa ei voi maalata. Se ei ainakaan vastaa sitä vaivaa, minkä se minulle on tuottanut. Se ei ole edes mielenkiintoinen! Liian yksinkertaiset värit, liian — liian tyhjä se on, nolo ja muodoton, — minä annan sille piupau!

— Mutta sinä, joka sanoit — — —

— Sanoin, niin! Minun täytyy nyt nauraa ääneen, kun ajattelen, mitä kaikkea minä täällä olen sanonut! Roskaa se on kaikki tyynni. Minä en ymmärrä, mikä hiivatin juhlavuuspainajainen minua on ahdistanut. Mutta se johtuu siitä, että te käsittelette täällä kaikkea, naurettavimpiakin pikkuseikkoja, juhlallisesti, — ikäänkuin olisi kysymyksessä ihmisen henki ja hänen — hänen sisin omatuntonsa. Se saattaa sapettaa minua että tulen ihan viheliäiseksi — — —

— Tehkää hyvin. Kahvi on valmista, ilmoitti mamseli Gundestad ruokasalin ovelta.

Jan Högh meni sisään. Mutta Sunnivan ei tehnyt mieli ruokaa.

Hän meni ulos verannalle. Siitä hitaasti portaita alas, puutarhan poikki, mäkirinteen koivujen alle, hitaasti, hitaasti — — —

Joku tuli rinnettä alas —

— Isä! huudahti hän, riensi häntä vastaan ja heittäytyi hänen povelleen niin että tohtorin täytyi pysähtyä, ja ennenkuin sanaakaan oli lausuttu, purskahti hän hurjaan itkuun puristautuen isäänsä yhä kiinteämmin.

— Ei, mutta mitä tämä on, lapsi, oletko sinä sairas! Mikä sinun on?

Hän hillitsi suurella ponnistuksella itkunsa, kuivasi kyyneleitään ja änkytti:

— Ei se mitään ole, isä, — se — se on vain Jan Högh, joka — — —

Tohtori tarttui häntä lujasti käsivarteen ja kysyi väräjävällä äänellä:

— Jan Högh? Mitä hän on tehnyt? Mitä sinä hänestä, — vastaa heti, lapsi!

Hän katsahti kummastellen isäänsä, mutta loi sitten silmänsä heti taas alas ja kuiskasi onnettomana:

— Hän aikoo matkustaa.

Tohtori päästi hänen käsivartensa:

— Eikö muuta! ja vähän jälkeen lisäsi hän: — No, oli siinäkin uikuttamista!

He kulkivat edelleen ja hetken miettiväisen vaitiolon jälkeen jatkoi tohtori:

— Sinun pitää hillitä liikaa intomieltäsi, lapseni. Kuinka usein tulee minun se sinulle sanoa? Miltä sinä luulet sen näyttävän sinun ikäisessäsi tytössä! Niinkuin nyt sekin, että eilen illalla läksit pappilasta sanomatta minulle tai kenellekään, se on sitä samaa intomieltä. Minä sanon sinulle, Sunnivani, sinä olet nyt jo liian suuri käyttäytymään sillä tavoin; ja minutkin saatat siten noloon asemaan! Mitä tiedän sanoa noille vieraille ihmisille sinun puolustukseksesi? Täytyyhän sinun tietää, että se näyttää omituiselta — — —

Sunniva kulki nolona vieressä ja katsoi häneen suu puoliksi avoinna ja silmät suurina, kysyvinä.

— No jaa, ymmärräthän sen — minä kyllä tunnen sinut, mutta kaikki ne vieraat, — ja sitäpaitsi eihän ole säädyllistäkään noin vain kadota!

Sunniva jäi puutarhaan, kun tohtori meni sisään.

Jan Högh istui vielä pöydässä, kun tohtori äkkiä seisoi hänen edessään ja lausui melkein huomaamattoman ivallisella hymyllä:

— Tekö matkustatte jo pois meiltä, herra Högh?

— Niin — tuota — täytyyhän joutua kotiinkin, — sitäpaitsi niin, minulla ei oikeastaan ole täällä mitään tekemistä?

— Eikö?

— Ei, — Jan Högh sai tavoitetuksi tyynimmän ja varmimman äänensävynsä:

— Se maisema ulkona ei sovellu maalattavaksi.

— Vai niin! Ei, ei, sitähän saatoin aavistaakin, — että se ei sovellu juuri teidän laatuunne.

— No, sitä en juuri tiedä, — mutta se ei ylimalkaan sovellu.

— Hm!

Päivä kului jokseenkin painostavana. Ylhäällä vierashuoneessa pakkasi Jan Högh kokoon tavaroitaan. Hän koetti laulaa, viheltää, piristää mieltänsä; mutta se ei ottanut onnistuakseen; häntä rasitti tympäisevä paino, että hänen pitäisi mennä alas esittämään tohtorille anteeksipyyntönsä eilisen johdosta.

Eipä silti — siitä hän oli selvillä; että mitä hän oli sanonut — paitsi nimenomaan epäkohteliaat lauseet tohtorista mieskohtaisesti — se oli hitto soikoon tepsinyt! Hän muistikin selvästi, että hän oli tehnyt erinomaisen vaikutuksen puhettaan pitäessä ja että hänen sanansa olivat olleet loistavia.

Mitä hän oikeastaan sananmukaisesti oli sanonut — niin no, sitä ei ollut niin helppo muistaa — mutta hän näki edessään kaikki ne hölmistyneet naamat — — —! Ja sitten, että oli saanut sanotuksi tohtorille päin silmiä, — ettei häntä niinkään vain nujerreta! Ja saattoipa niille muillekin olla terveellistä saada tietää, ettei heidän jumaloimansa tohtori sentään ollut niinkään erehtymätön suuruus — — —!

— No niin, koko anteeksipyynnön saattaa suorittaa verrattain, jokseenkin muodollisesti! Ja se, että hän heti sen päälle nyt lähti! Se jäi siten viimeiseksi vaikutelmaksi, pysyväiseksi — — —

Hän oli joutunut seisomaan avoimen ikkunan ääreen ja katsoi ulos.

Kaukana rannalla loisti Sunnivan vaalea sertinkipuku. Päivä oli tyyni ja kuuma, ja Sunniva kulki hitaasti eteenpäin, kunnes katosi lehvikön taa. Jan Högh katsoi sinne, missä hän juuri tykkänään katosi — niinkuin valo, joka sammui.

— Sunniva, niin! — Omituista! Mitä hän nyt tuolla ulkona maleksii — — —!

— No, täytyy laittaa itsensä valmiiksi!

Hän sulloi päällysvaatteensa hihnakierteeseen ja kiristi vöitä — kas niin! Kaikki oli valmista. Nyt oli vain tilattava Hans Joelsen kyytimään lähimpään höyrylaivalaituriin. Siitä tuli pitkä venematka — vähintäänkin pari penikulmaa! Mutta sopihan odottaa iltaan, niin on viileämpikin.

Hän astui portaita alas. Talossa oli hiljaista, vain keittiöstä kuului hiukan liikettä.

Hm — parempi hypätä kerrassaan kuin ryömiä — ja mitäs kamalaa se oli.

Hän koputti reippaasti konttorinovelle ja astui sisään.

Tohtori istui työpöytänsä ääressä.

— Anteeksi, jos häiritsen, herra tohtori — ei kiitos, minä olen aivan lyhyt — minä tahdoin vain pyytää anteeksi teiltä ajattelemattomia ja kiihkeitä sanojani eilen illalla — — —

— Mitä sitten? Eilen illallako?

— Niin, tohtori kyllä muistanee, että minä hiukan — hiukan lämpenin ja lausuin sanoja, joilla en ensinkään tahtonut — — —

— Oo, te tarkoitatte äkillistä esitelmäänne nuoresta taiteesta! — Rakas ystävä, mitä te minusta ajattelettekaan! Olemmehan kaikki kerran olleet nuoria — ja että viini ja lämmin veri joskus nousee päähän, ei herra Högh, paremmin luulin teidän minua tuntevan! Ettäkö minä kantaisin närkkää teille siitä pikkujutusta!

— Minun sanani olivat kyllä kokolailla liian räikeitä — — —

— Teidän sanoissanne ei ollut, mikäli minä muistan, kerrassaan mitään hampaankoloon panemista, rakas nuori ystäväni, minä en ole niitä edes ajatellut.

— Kiitoksia, — mutta läsnäolleiden vieraiden vuoksi —

— Noo, te voitte kyllä kestää sen hairahduksen, että jaarittelitte jotakin taiteesta ja senlaatuisista asioista sille seuralle, ja minä en levittele juoruja — — —

Jan Högh tunsi kuin jotakin kangistavaa tunnetta: Mitä tuo tohtori luuli! Mitä — mitä — — —! Hän oikaisi ryhtinsä, seisoi pystynä ja sanoi säkenöivin silmin:

— Toivon, että ette käsitä minua väärin! Katson velvollisuudekseni pyytää teiltä anteeksi epäkohteliaita sanoja teidän suhteenne mieskohtaisesti. Mutta mitä minä eilen illalla sanoin taiteestani, ei ollut jaarittelua, vaan vakavinta puhettani, jonka joka hetki elämässäni olen valmis toistamaan. Milloin ja missä tahansa!

Hän kumarsi ja läksi.

Raivosta kuohuksissa riensi hän rantaan, tapasi Hans Joelsenin ja tilasi kyydin hetipaikalla! Vähät välitti hän Hans Joelsenin huomautuksista, että höyrylaiva tuskin saapui ulkopoukamaan ennenkuin huomenna aamupäivällä. Vain pois paikalla!

Sitten lähti hän taloon takaisin, pani molemmat palvelijattaret toimeen ja sai tavaransa sillalle ja seisoi hetken kuluttua taas konttorissa hämmästyneen tohtorin edessä.

— Hyvästi, herra tohtori! Minä saan lausua teille parhaat kiitokseni suurenmoisesta vierasvaraisuudestanne. Minä — minä en koskaan ole unohtava näitä päiviä — — —

Tohtori oli noussut:

— Odottakaa toki iltaan! Höyrylaiva — — —

— Kiitoksia vain, kyllä minä lähden heti. Jääkää hyvästi, herra tohtori!

Hän ojensi kätensä, mutta tohtori ei siihen tarttunut; hän seisoi suorana ja vakavana ja katsoi nuorta maalaria ilme tutkivana ja ikäänkuin hiukan paheksuvana. Vihdoin sanoi hän:

— Tekisi mieleni sanoa teille jotakin, ellette minulle pahastu!

Hän laskin kätensä Jan Höghin olalle ja jatkoi:

— On vanha latinalainen sananparsi: »svaviter in modo, fortiter in re». Ja se merkitsee, että valtaisinkin ja vaatimattomin vakava työ on enemmän arvoinen, kuin kaikki innokkaat sanat ja kuuma hehku. Jääkää hyvästi, nuori ystäväni! Te olette aina tervetullut tohtorintaloon!

Nyt se oli tohtori, joka ojensi kättä, ja Jan Högh, joka jäi siihen tarttumatta.

— Hyvästi, kumarsi hän lyhyesti ja lähti.

Sitten tuli mamseli Gundestadin vuoro! Tämä seisoi kyökissä hakkaamassa pihvilihaa hihat ylöskäärittyinä ja joutui aivan ymmälle.

— Niin, eihän sitä sopinut odottaakaan, että te voisitte viihtyä täällä, missä on niin hiljaista ja yksinäistä!

— Päinvastoin, rakas, herttainen mamseli Gundestad, minä olen viihtynyt mainiosti. Mutta minun täytyy lähteä, nähkääs, ei auta mikään. Ja kiitoksia vain kaikesta hyvyydestänne minua kohtaan.

— Oo, mitä vielä, meidän kiittäminen on! Pahinta se on pikku Sunnivalle, jolla on ollut oikein iloa tästä ajasta.

— Sunniva! Niin missä hän on?

— Jestas, hän on varmaankin mennyt Serine Krokenin luo asialle. Mutta hän tulee kotiin päivällisiksi — ettehän te sentään mene sanomatta lapselle hyvästiä!

Jan Högh mietti hetken. Mutta tohtori — — —

— Ei, hyvästi, mamseli Gundestad! Ja sanokaa Sunnivalle tuhansia terveisiä minulta, minä en voi odottaa.

— Jestas sentään, sen lapsen takia!

Jan Högh riensi ulos, otti hattunsa ja meni rantaan. Sillalla seisoi tohtori; Hans Joelsen oli valmis. Tohtori oli niinkuin ei mitään olisi tapahtunut ja hyvästeli ystävällisesti, ja ylhäällä portailla seisoi, mamseli Gundestad hihat ylöskäärittyinä — — —

Jan Högh heilutti hattuaan ja liukui hiljoilleen näkyvistä rannan koivumetsän taa.

Hän istui perätuhdolle ja kuuli puoliksi tajuttomana Hans Joelsenin huomautuksia ilmasta — ja näki ihmisten, puutarhan ja talon häipyvän ja vihdoin vihreäpaaluisen sillankin. He olivat tulleet ulos lahdelmasta ja soutivat pitkin rantaa kokka vuononsuuta kohti; hänen silmänsä seurasivat rantaa ja harmaanruskeita rinteitä, vielä näkyi talonkatto ja molemmat pihlajat.

Silloin vilahti äkkiä vaalea serttinkihame muutamien suurten, harmaiden kivien lomassa.

— Sunniva!

— Souda rantaan, Hans Joelsen, minä puhun vielä Sunnivan kanssa.

Hän oli hyvän matkaa rannasta, mutta hänen oli kuitenkin täytynyt tuntea hänet ja ymmärtää, että hän matkusti. Jan Högh heilutti hänelle hattuaan veneen lähestyessä.

Ja näki hänen nousevan.

— Sunniva! huusi hän.

Hän ei vastannut, seisoi kuin patsas ja katseli venettä, joka nyt oli aivan lähellä.

— Sunniva! Tule rantaan!

Samalla kun vene kolahti rantakiville ja Jan Högh nousi hypätäkseen maihin, kääntyi hän äkkiä ympäri ja juoksi kuin ammuttu ja säikähtynyt hurjaa vauhtia kankaalle päin.

— Sunniva, minä matkustan!

Kun Jan Högh saapui niiden suurten kivien luo, missä Sunniva oli istunut, nousi niistä yhden takaa ihminen — ihan hänen eteensä, niin että hän säikähtäen pysähtyi.

Se oli musta lappalaisnainen Vaagevandetista.

Se seisoi käsi povella ja sähisi hänelle vastaan:

— Vieras saatana!

Äkillinen kammo jähmetytti häntä tuijottaessaan naisen kiiluviin silmiin. — Kaukana ylhäällä näki hän samalla Sunnivan vaalean hameen katoavan viidakkoon.

Niin kääntyi hän jälleen ja palasi verkalleen veneeseen.

— Souda pois, Hans Joelsen!

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings