Front matter

Kirj.

Eino Leino

1911.

[Orja-romaanien järjestys: Työn orja, Rahan orja, Naisen orja, Onnen orja.]

1.

—Kah! Sinähän se olet?

—Päivää, päivää. Mitä sinä teet täällä Berlinissä?

Tohtori Johannes Tamminen ja sähköteknikko Topi Huotari puristivat sydämellisesti kädestä toisiaan.

He olivat vanhoja tuttavia. Edellinen oli asunut koko talven Berlinissä, jälkimmäinen kertoi palailevansa viimeksi Sveitsistä, jossa hän oli ollut tutkimassa jotakin alaansa kuuluvaa uutta keksintöä.

—Valtion matkarahalla? kysyi Tamminen.

—Eikö hiidessä! Oman yhtiön kustannuksella.

—Se on totta. Sinähän olet toimitusjohtaja.

—Epäilemättä. Mutta minä aion pian vaihtaa asemaa.

—Saat paremman paikan?

—Paremman palkan luonnollisesti. Ja sinä?

—Jatkan tiedettäni. Kaikessa hiljaisuudessa.

He eivät olleet toisiaan vuosikausiin tavanneet. Topi Huotari ehdotteli, että he menisivät jonnekin juomaan lasin viiniä. Tamminen katsoi miettivästi kelloaan.

—Minun pitäisi oikeastaan jo aikoja sitten istua työpöytäni ääressä, sanoi hän. Mutta olkoon menneeksi! Tämän harvinaisen tapauksen kunniaksi.

—Sinä olet aina yhtä ahkera?

—Ei auta muu, jos aion kesään mennessä saada valmiiksi jotakin. No niin, minä tulen mukaan, mutta vain muutamaksi minuutiksi.

—Peijakas, sinähän sähkön ja höyryn aikakauteen kuulut, nauroi Topi. Tunnen itseni tuiki vanhan-aikuiseksi sinun rinnallasi.

—Sähköä se on henkinenkin sähkö.

He seisoivat Brandenburgin portin luona, jonne Johannes tavallisesti ulotti yksinäiset kävelymatkansa tuolta Potsdamin puolelta, missä hänen asuntonsa oli. Topi taas oli aikonut Tiergarteniin.

Johannes tiesi lähellä hyvän viinipaikan.

Pian istuivat he myymälän takaosassa, hiljaisessa, puolihämärässä huoneessa, joka oli miehenkorkuisilla aituuksilla jaettu mukaviin pilttuisiin.

Seinällä komeili suuri, erinomainen kuva Strindbergistä. Topi kääntyi sitä tutkimaan.

—Tämä on Strindbergin vanha viinipaikka, selitti Johannes.

—Tosiaankin!

Paikka sai Topille miltei pyhyyden leiman.

Niin käytännöllisellä alalla kuin hän olikin, hän harrasteli nimittäin suuresti kirjallisuutta. Strindbergiä hän taas suorastaan jumaloitsi, vaikkakaan hän ei voinut ymmärtää tämän naisvihaa.

—Taikka ei oikeastaan aivan sama, lisäsi Johannes välinpitämättömästi. Isäntä on vain sama. Mutta hän on muuttanut sen jälkeen.

—Niinkö? virkahti Topi hajamielisesti.

Hän oli jo keksinyt seinältä erään toisen taulun, merimaiseman Strindbergiltä, jonka tämä joskus lienee ravintolan isännälle lahjoittanut.

Tavallinen kuolevainen ei siinä nähnyt paljon muuta kuin mustaa. Mutta Topin haltioituneessa mielessä se kasvoi yhdeksi aikamme etevimmistä taideteoksista.

—Se on sentään poika, se Strindberg! vahvisti hän vielä kerran ajatuksensa. On se poika.

—Maljasi. Sinä olet sama entusiasti kuin ennenkin.

—Mutta myös sama materialisti. Taikka oikeastaan, paljon pahempi vielä. Kehityn kumpaankin ulottuvaisuuteeni.

—Hyvään ja pahaan?

—Henkiseen ja aineelliseen, nauroi Topi.

—Minä puolestani etsin edelleenkin keskipistettäni.

Johannes sanoi sen enemmän leikillä kuin todella, sillä olihan hänellä, ja juuri hänellä, henkinen keskipisteensä.

Siitä ei Topikaan tiennyt mitään. Se oli hänen unelmiensa määrä ja työnsä tarkoitusperä.

Kukaan ei tiennyt siitä. Eikä hänellä myöskään ollut mitään halua ruveta sitä ennen aikojaan maailmalle ilmoittelemaan.

Seurasi hetken hiljaisuus.

Johannes kysyi, milloin Topi oli tullut Berliniin.

—Tänä aamuna. Suoraan Münchenistä.

Hän oli sinne huvin vuoksi pistäytynyt. Hänellä oli myöskin matkaseuraa.

—Keitä?

—Tietysti suomalaisia. Niitähän kohtaa nykyään kaikkialla. Hauskaa väkeä muuten.

Topi luetteli eräiden suomalaisten liikemiesten nimiä, joukossa joku taiteilijakin. Huvimatkailijoita ne olivat, Italiasta palailevia, jotka hän oli äkki-arvaamatta Münchenissä yhdyttänyt.

—Olin juuri menossa Raatihuoneen kellariin, kertoi Topi, tiedäthän, tuohon maanalaiseen viiniravintolaan, niin tulevat ovella vastaan minua…

Mitäs muuta, tulijat olivat kääntyneet takaisin. He olivat istuneet koko päivän yksissä ja päättäneet, koska he kaikki olivat kotimatkalla, palata samassa matkueessa Berlinin ja Köpenhaminan kautta Helsinkiin.

—Ja missä he tällä hetkellä ovat?

—Museoissa. Taidetta tutkimassa.

Topi ei ollut viitsinyt seurata heitä sinne. Niin hän oli jäänyt yksin ja tavannut Johanneksen. Mutta hän oli luvannut syödä päivällistä heidän kanssaan Kempinskissä.

—Luonnollisesti! hymyili Johannes. Kenties veli tulee mukaan?

—En, Herran nimessä!

Johannes Tammisella oli vilpitön kauhu kaikkia maamiehiä kohtaan. Varsinkin vihasi hän kaikkia tilapäisiä, ulkomailla tapahtuvia tuttavuuksia, jotka solmittiin pelkän yhteisen isänmaan ja kotipaikkatunteen hyllyvällä perustalla.

Äsken hän oli tehnyt silmänräpäyksellisen poikkeuksen tavoistaan, suostuessaan tulemaan Topin kanssa hetkeksi tähän viinitupaan. Mutta he kaksi olivat vanhoja tuttavia.

Kuitenkin hän jo nyt katui satunnaista heikkouttaan.

Olisi parempi, ajatteli hän, jos istuisin tälläkin hetkellä oman työpöytäni ääressä.

Olihan se sittenkin hänen ainoa ilonsa. Ja ylimalkaan hänen mielestään ainoa ihmisen arvoinen ilo maailmassa.

Tuttavuudet! Mitä ne olivat?

Kosteikkoja erämaassako? Eivät, vaan erämaita sille, jolla oli omassa työssään kukkivat keitaansa ja kosteikkonsa.

Topi ei voinut arvata, miten epäystävällisesti toinen hänestä ja ylimalkaan muusta maailmasta tällä hetkellä ajatteli. Mutta hän katsoi Johannekseen kummastuneena.

—Kuinka niin? kysyi hän. Työ estää?

—Etupäässä työ. Mutta muutenkaan en missään tapauksessa suostuisi tuohon seuraan tulemaan.

—Miksi et? Seura kuin seura.

—Suoraan sanoen: suomalaiset ovat viime vuosina ruvenneet todellakin sietämättömässä määrässä matkustelemaan.

—Se voi olla totta, nauroi Topi. Sinä et rakasta kansalaisiasi?

—Kyllä, kaukaa, hymyili Johannes.

—Mutta läheltä?

—En tiedä mitään inhoittavampia olentoja.

He kilistivät.

—Kiitos kohteliaisuudesta.

—Läsnäolijoita luonnollisesti lukuun ottamatta.

—Tuolla rajoituksella voin minäkin jossakin määrin yhtyä edellisen. puhujan mielipiteeseen.

He nauroivat ja kilistivät lasejaan.

Johannes kehitteli edelleen kantaansa. Olihan tietysti hyvä, että hänen armaat maamiehensä matkustivat. Olihan se merkki maan nousevasta varallisuudesta, kasvavasta sivistyskaipuusta, europalaistumisesta, kansainvälistymisestä. Mutta se olisi ollut vielä ilahduttavampi merkki siitä kaikesta, jos he eivät aina ja jokapaikassa olisi vain toistensa seuraa etsineet.

Miksi he eivät voineet olla yksin tai ulkomaalaisten kanssa? Sehän olisi kenties ollut kehittävää. Mutta nyt he nuuskivat toisiaan jokaisesta Europan nurkasta ja sulkivat siten itseltään nekin pienet kehittymismahdollisuudet, joita uusien vaikutusten vastaanotto muuten ehkä olisi taannut heille.

—Saa siitä yksinäisyydestäkin kyllänsä, väitti Topi. Varsinkin näin perheellinen mies…

—Se on totta. Veli on naimisissa? muisti Johannes.

—Ollut jo kaksi vuotta. Perheen isä, puheli Topi tyytyväisenä.

—Isä?

Se teki aina Johannekseen valtaavan vaikutuksen.

—Poika on, ja toinen tulee juhannukseksi, jos jumala suo.

—Maljasi! Minun ei tarvitse kysyä, oletko onnellinen.

Topi raappi päälakeaan.

—Kyllähän se siltä kohdalta. Mutta milloinkas se on ihminen lopulta onnellinen!

—Mitä puuttuu?

—Tilaa.

—Liikkumisvapautta?

—Työn tilaa, toiminnan tilaa. Tilaa toteuttaa suunnitelmiaan.

—Sinulla on suuret tuumat?

—Ja pienet mahdollisuudet. Mutta jumalan kiitos, toivon niidenkin lähimmässä tulevaisuudessa suurenevan, lisäsi hän sitten hiukan salaperäisesti.

Johannes katsoi kulmiensa alta Topiin.

Jo toisen kerran viittaili tuo mies johonkin. Äsken hän oli maininnut jotakin pian tapahtuvasta paikanmuutoksestaan.

Muuttakoon vain! Käyköön vain hyvin hänelle! ajatteli Johannes.

Topi oli aina ollut hänen mielestään yksi niitä harvoja todella kunnon miehiä, joita hän oli elämänsä varrella tavannut ja jotka siksi myös ehdottomasti ansaitsivat menestystä ja kauan elää maailmassa.

Hyvä mies, mutta rajoitettu, arvioi Johannes itsekseen. Ja varmaankin verraton perheen isä!

Mitä suuria suunnitelmia hänellä voi olla? Tietysti sähköteknillisiä. Ammattimies kiireestä kantapäähän! Mutta juuri sellaisethan ne maan päällä menestyvätkin.

Hän itse sitävastoin?

Jumala ties, milloin hän olisi edes niin pitkällä. Mutta hänen kunnianhimonsa tähtäsikin niin paljon korkeammalle. Huimaavan korkealle kerrassaan.

Täytyi tehdä työtä, aina enemmän työtä. Mutta sitä säteilevämpi olikin oleva kerran myös hänen voittonsa ja palkintonsa.

Entä ellei hän onnistuisikaan?

Palkitsihan työ itsensä, olihan se jo sellaisenaan ilo ihmiselle. Ja olihan se sitä suurempi ilo, mitä laajemmat aatteelliset näköalat ja korkeammat ihanteelliset tarkoitusperät sen takaa tekijälle kangastuivat.

Työ aateloi ihmisen. Ja ihanne aateloi työn, arkipäiväisimmänkin. Se oli Johannes Tammisen usko, syvä ja järkkymätön.

Hän katsoi äkisti kelloaan.

—Nyt minun täytyy lähteä, sanoi hän ja nousi päättävästi. Näkemiin, ja kiitos tästä hetkestä!

—Kiitos itsellesi, virkahti Topi hiukan tyytymättömänä. Mutta me tapaamme kaiketi vielä?

—Toivottavasti. Jäätkö vielä kauaksi aikaa Berliniin?

—Vain pariksi päiväksi. Tottahan sinä syöt jossakin?

Topin mielestä he olisivat huomisen varalta voineet sopia esim. yhteisestä aamiaisesta.

—Jolle sinä et tulisi kuitenkaan, nauroi Johannes, joka ei ollut ollenkaan huvitettu tästä ehdotuksesta.

—Kuinka niin?

—Tietysti sinun matkaseurasi tahtoo myös syödä jossakin. Ei, paras, että pistät pienen kirjelipun, jos tahdot tavata minua.

—Saatko sitä sitten?

—Olen aina kotona. Hyvästi, ja tervehdi tuttaviani!

—Kaukaa?

—Taikka läheltä. Kunhan minun vaan ei tarvitse tavata heitä.

He erosivat viinipuodin ovella kättä lyöden ja peittäen kumpikin jotenkin pingoitetulla naurunremakalla pientä sisällistä hermostumistaan.

Johannekselle oli pääasia päästä niin pian kuin mahdollista yksinäisyyteen ja rakkaan työpöytänsä ääreen. Topi taas oli jonkun verran loukkautunut siitä, että hänen vanha tuttavansa osoitti niin vähän mielenkiintoa häneen, vaikka olikin vuosia vierähtänyt heidän viimeisestä tapaamisestaan.

Kääntyivät vielä kerran ja nyykäyttivät päätä toisilleen.

Ja kulkivat kumpikin omalle taholleen, vaikka olisivat voineet varsin hyvin kappaleen matkaa yhdessäkin kulkea.

2.

Johannes ei ollut aikansa niukkuutta teeskennellyt.

Hän teki todellakin työtä aamusta iltaan, oli aina tehnyt, vaikka hän vaikeina hetkinään, joita hänellä tuon tuostakin oli, syyttikin itseään ankarasti veltosta nuoruudestaan.

Hän oli erään tehtaan isännöitsijän poika Länsi-Suomesta.

Hänen lapsuutensa oli ollut sangen surullinen. Hänen äitinsä oli kuollut jo hänen kapaloissa ollessaan ja hänen isänsä joutunut riitaan esimiehensä, tehtaan omistajan kanssa, pyytänyt ja saanut eronsa, perustanut kilpailevan liikkeen, mutta tehnyt tarpeellisen pääoman puutteessa vararikon. Johannes oli ollut silloin koulun yläluokilla, josta saakka hän oli saanut itse elättää itseään.

Hänen isänsä oli koettanut vielä kamppailla vuoden kaksi murtuneella terveydellään, mutta epäonnistunut ja kaatunut hautaan samana keväänä, jolloin hän itse oli saanut ylioppilaslakin.

Siitä saakka oli Johannes seisonut ypö-yksin maailmassa.

Veljiä hänellä ei ollut, sisar oli, vanhempi sisar, hourujen hoitolassa. Joitakin etäisiä sukulaisia hänellä lienee elänyt vielä isän syntymäpitäjässä, kaukana Pohjanmaalla, jossa hän ei ollut käynyt milloinkaan. Yksinkertaista väkeä, talonpoikaisia ukkoja ja akkoja ynnä heidän lapsiaan, jotka merkitsivät Johannekselle yhtä vähän kuin hän heille arvattavasti.

Hän oli yksin. Hän tunsi sen syvästi ja oli aina oivaltanut, että hänen oli vain omiin voimiinsa luotettava elämän taistelussa.

Tähän asti se oli käynyt, jumalan kiitos.

Vaikeata se oli ollut. Monesti oli tie noussut pystynä eteen. Oli ollut tarmo taittua ja selkäranka siihen sitkahtaa. Kuitenkin se oli käynyt jotenkuten.

Mutta tästä eteenpäin? Nyt hän oli pannut kaikki yhdelle kortille. Jos se petti, petti samalla myös koko hänen pohjansa ja perustansa.

Täytyi ponnistaa. Ei saanut antaa yhdenkään hetken mennä hukkaan, yhdenkään päivän jälkeä jättämättä.

Jos hänen otteensa heltisi, jos hänen jalkansa livetti, ei mikään eikä kukaan pitänyt pystyssä häntä.

Muilla saattoi olla varaa veltostellakin, ei hänellä.

Työkyky oli hänen ainoa pääomansa. Sitä oli hänen hoidettava ja kartutettava.

Ja vankalla aikomuksella käyttää hyvin ainakin tämän iltapäivän pisti Johannes avaimen tuttuun lukonreikään ja astui huoneesensa, joka aina otti hänet vastaan yhtä siistinä, turvallisena ja ystävällisenä.

Hetken perästä tuli sisälle hänen saksalainen emäntänsä. Herttainen, vähävarainen leskirouva, joka salaperäisen näköisenä ilmoitti, että tohtoria oli ollut hakemassa joku nainen hänen ulkona ollessaan.

—Nainen?

Johannes kohotti katseensa kummastuneena työpöydästään.

—Suloinen suomalainen nainen, joka kertoi tuntevansa tohtorin ja tuovansa terveisiä kotimaasta.

Emäntä näytti aina salaperäisemmältä sitä sanoessaan.

Johannes mietti. Kuka se voi olla? Hänellä ei tietääkseen ollut ketään suomalaista naistuttavaa Berlinissä.

Mutta olihan nainen sanonut tuovansa terveisiä kotimaasta. Hän oli siis ehkä juuri saapunut tänne.

Siinä tapauksessa oli Johanneksen mahdoton arvata.

Mutta kenellä suomalaisella naisella saattoi olla niin paljon mielenkiintoa häneen, että tuli jalansyten häntä katsomaan? Tuomaan terveisiä? Keneltä?

Johannes ilahtui. Ehkä se on Aura? ajatteli hän.

Aura oli hänen entinen sosialistinen työkumppaninsa ja puoluetoverinsa. Niin mahdottomalta kuin hänestä tuntuikin, että Aura olisi tällä hetkellä Berlinissä, tuotti tuo ajatus kuitenkin suurta iloa hänelle.

—Hän ei jättänyt käyntikorttiaan?

—Ei.

—Eikä sanonut nimeään?

—Luulen, että hän sanoi sen. Mutta minä olen sen valitettavasti unohtanut.

—Ei vahinkoa, virkahti Johannes välinpitämättömästi.

Ei se ollut Aura. Aura olisi kyllä jättänyt jonkun merkin itsestään. Eikähän se voinut Aura ollakaan, sillä olihan Aura valtiopäivillä ja istuihan Eduskunta juuri koolla Helsingissä.

—Ei suurta vahinkoa ainakaan, hymyili emäntä. Sillä hän lupasi tulla takaisin.

—Niinkö?

—Hän näytti yleensä kovin kiihkeästi tahtovan tavata tohtoria.

Johannes loi jälleen nopean silmäyksen emäntäänsä.

Nähtävästi teki tämä pientä pilaa hänestä. Nainen? Tapaamassa nuorta tohtoria? Saksalaisen porvariskäsityksen mukaan oli seikka jo sellaisenaan mieltäkiinnittävä.

Nyt kuului selvästi pientä kirkasta naurunkikatusta avoimen oven takaa.

—Trudchen! oli emäntä toruvinaan. Oletko hiljaa!

—Hän tulee, hän tulee, hän tulee! huusi nuorekas nais-ääni sieltä, purskahtaen sitten täyttä kurkkua nauramaan.

Emännän 17-vuotias tytär se oli, Trudchen nimeltään, jonka tämä olisi mielellään tahtonut saada naimisiin.

Johannes oli alussa ollut hiukan kohtelias tytölle, tarjonnut pari teatterilippua ja pyytänyt hänet äitineen jonkun kerran ulos ravintolaan. Mutta hän oli heti huomannut tulevansa väärin käsitetyksi.

Äiti oli ruvennut kutsumaan häntä omalle puolelleen ja tyttö heittämään häneen pitkiä, kaihomielisiä silmäyksiä. Hän oli senvuoksi lakannut kaikesta turhasta huomaavaisuudesta ja vetäytynyt kylmän, virallisen tiedemiehen kuoreen, jolla oli kovin kiire ja joka ei missään suhteessa tahtonut häiriytyä.

—Hän tulee? Mistä Trudchen on sen niin varmaan tietävinään? kysyi hän sentähden kuivimmalla, asiallisimmalla äänenpainollaan.

Tyttö pisti terhakan päänsä sisälle ovesta.

—Minä tiedän! minä tiedän! Tohtorilla on morsian! Tohtorilla on morsian kotimaassaan!

Johannes rypisti kulmakarvojaan.

—Hullutuksia, sanoi hän äkeästi. Minulla ei ole mitään morsianta enkä tule sellaista myöskään pitkään aikaan hankkimaan.

Tyttö nauroi kahta helakammin.

—Tohtori on pettänyt, tohtori on jättänyt morsiamensa! Ja nyt on morsian matkustanut tohtoria noutamaan!

Hän löi oven kiinni ja juoksi tiehensä ilakoiden. Vielä toisesta huoneesta kuului hänen raikas, vallaton naurantansa.

Myöskin emäntää pyrki naurattamaan. Kuitenkin hän, huomattuaan, että tohtori ei ollut leikkituulella, koetti tekeytyä hyvin totiseksi.

—Tohtorin täytyy antaa anteeksi, sanoi hän. Trudchen on vielä niin kovin lapsellinen.

Johannes vastasi yksikantaan:

—Niin. Hän on lapsellinen.

Emäntä seisoi vielä hetkisen ja odotti, että tohtori sanoisi jotakin. Sitten hän käännähti ympäri lausuen hiukan haikeasti:

—Ei, täytyy tästä mennä askareilleen, etten häiritsisi tohtoria.

Johannes ei väittänyt vastaan. Ja emäntä sulki oven jälkeensä paljon vakavampana kuin hän oli avannut sen.

Heti hänen mentyään nousi Johannes kävelemään.

Olihan tapaus itsessään varsin vähäpätöinen. Kuitenkin se oli häntä tuntuvasti ärsyttänyt. Ja hän ärtyi vielä enemmän huomatessaan, että tarvittiin niin vähän häntä hermostuttamaan.

Luonnollisesti se oli tämän kirotun yksinäisyyden vika, joka kuitenkin oli niin tuiki välttämätön hänen työlleen ja henkiselle keskittymiskyvylleen.

Johannes oli todellakin sangen paljon yksin. Saattoi joskus kulua kokonaisia päiviä, ilman että hän tapasi ketään tai kuuli omaa ääntään muualla kuin tehdessään yksitoikkoisia tilauksiaan ruokapaikoissa tai tavanmukaisia ostoksiaan sikarimyymälässä.

Mutta se juuri oli suloista hänestä. Juuri silloin saattoi hän ajatella ja työskennellä voimakkaimmin. Ja juuri sitävarten olivat tällaiset suurkaupungit ihanat olemassa: niissä voi elää omaa elämäänsä ja olla yksin paremmin kuin synkimmässä Lapin korvessa.

Ainakin tunsi ihminen itsensä niissä yksinäisemmäksi.

Mutta mitä kauemmin yhteen toviin hän oli tuollaisena suurkaupungin erakkona elänyt, sitä vaikeampi hänen oli tulla tekemisiin ihmisten kanssa. Sitä kipeämmin koski hänen herkistyneihin hermoihinsa jokainen, vähäisinkin vaikutus ulkomaailmasta.

Se saattoi joskus käydä suorastaan kiusalliseksi.

Mieluimmin hän olisi tahtonut äärimmäisyyteen saakka pingoittaa tätä sisällistä yksinäisyys-iloaan. Olla kuulematta ja näkemättä ketään. Hautautua täydellisesti maailmalta. Mutta eihän se käynyt päinsä. Täytyihän hänen aina joku sana sanoa, joku kirje kirjoittaa.

Ne voivat silloin muodostua suoranaisiksi merkkipylväiksi hänen elämässään.

Tuttavan kohtaaminen, kuten tänään tuo hetken yhdessä-olo Topi Huotarin kanssa, oli tavallisissa oloissa hänelle jo jättiläistapaus. Hän voi miettiä pari päivää sitä, käännellä ja väännellä jokaista sanottua sanaa mielessään, muistella toisen kasvon-ilmeitä ja kuunnella aina uudestaan ja uudestaan omia äskeisiä äänenpainojaan.

Se oli yksinäisyyden helvetti, jolla hän sai maksaa sen taivaan ihanuudet. Ja sen kärsimykset saattoivat käydä sitä kipeämmiksi, mitä kiihkeämmin ja häikäilemättömämmin hän oli nauttinut yksinolostaan.

Voi sattua, että hän kiersi monta kadunkulmaa, ennen kuin hän sai hermonsa edes senverran ulkomaailmaa vastaan terästetyiksi, että uskalsi astua sisälle tavalliseen ruokapaikkaansa. Ja voi tapahtua myöskin, että hän käveli kymmenen minuuttia kirjakaupan edustalla ja meni sittenkin kotiinsa ilman tarvitsemaansa teosta, vain senvuoksi, ettei hän saanut mieltään noita muutamia sanoja varten kyllin yleispätevään tasapainoon viritetyksi.

Hän vakuutti silloin aina itselleen, ettei hän sitä sentään vielä tänään niin tärkeästi tarvinnutkaan. Saattoihan hän huomennakin tuon ostoksensa suorittaa.

Mutta jälkeenpäin hän oli moisesta aina kovin vihainen itselleen. Hän huomasi olleensa liian paljon yksin ja haki hakemalla ihmisiä. Saattoihan ihminen vähemmästäkin hulluksi tulla! Ja eiköö ollutkin väärin näin järjettömästi hermojaan jännittää, kun hän itse tiesi kuitenkin, ettei hänellä siinä suhteessa ollut liikoja kerskumista?

Nyt hänellä oli ollut jälleen tuollainen pitkä yksinäisyyden aikakausi.

Mutta hän tunsi sen pian lähenevän loppuaan. Hän kävi taas liian herkäksi. Vaikutukset ulkomaailmasta kasvoivat liian valtaviksi. Kärsimys voitti nautinnon, yksinäisyyden liekit kohosivat liian korkealle.

Niitä vastaan ei ollut muuta lieventävää lääkettä kuin: seura. Ja häntä kadutti jo, että hän oli niin töykeästi työntänyt luotaan Topi Huotarinkin.

Olisi hän hyvin voinut syödä päivällistä niiden kanssa. Eikä se olisi paljon hänen työ-aikaansa tärvellyt, jos hän olisi sopinut tämän kanssa yhteisestä aamiaisesta.

Myöskin kadutti häntä hiukan äskeinen töykeä käytöstapansa ystävällistä emäntäväkeään kohtaan. Mikä mörkö hän oli, joka ei sietänyt edes tuon vertaa hilpeätä, viatonta leikinlaskua?

Olihan Trudchen soma tyttö. Miksi hän ei ollut suostunut hetkeksi hänen kanssaan naljailemaan?

Hän päätti heti korjata erehdyksensä. Ja pyytää hänet äitineen vielä tänä iltana ravintolaan.

Mutta hän ehtisi tuon asian kyllä hiukan myöhemminkin suorittaa. Nyt hän tahtoi ennen kaikkea tehdä työtä.

Ja hän istui päättävästi kirjoituspöytänsä ääreen, jolla lepäsi hänen suurteoksensa alkuluonnos: »Suomi tulevaisuuden valtiona.»

Johannes oli kansallistalouden tohtori ja tiukka sosialisti mielipiteiltään.

Ne olivat sortovuosina saattaneet hänet myös kiihkeään valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen toimintaan, jonka hedelmänä hänelle oli suurlakon jälkeen kuin itsestään pudonnut sosialistisen kansan-edustajan paikka valtiopäivillä sekä yleensä merkitsevä asema puolueen johdossa ja sen pää-äänenkannattajassa.

Nyt hän oli kuitenkin asunut koko vuoden ulkomailla tieteellisiä ansioitaan lisäten, yhteiskunnallista kirjallisuutta suomentaen, mutta pääasiallisesti valmistellen suurta kansantajuista teostaan, jonka selässä hän aikoi jälleen maansa julkiseen elämään purjehtia.

Politiikka oli ruvennut häntä ikävystyttämään. Hän ei ollut, puoluetoveriensa innokkaista kehoituksista huolimatta, suostunut rupeamaan enää kansan-edustajaksi eikä antanut valita itseään edes puoluehallintoon. Samalla oli hänen välinsä särkynyt koko sosialistisen puolueen kanssa ja hän oli ollut pakotettu siitä muodollisesti eroamaan.

Mutta ainoastaan muodollisesti. Sillä mielipiteiltään hän katsoi yhä edelleenkin olevansa kansainvälisen sosialismin kannalla, vaikka hän ei ollut tyytyväinen tapaan, jolla sen asiaa Suomessa ajettiin.

Politiikkaan sellaisenaan hän ei ollut väsynyt, vaan omaan puoluejohtoonsa, jossa hänellä tosin oli ääni, mutta ei ratkaisevaa sanaa. Ja juuri sen hän tahtoi tällä teoksellaan hankkia itselleen.

Hän tahtoi tulla suomalaisen sosialismin auktoriteetiksi.

Se oli hänen suuri, huikaiseva päämääränsä, jonka hän oli itselleen asettanut ja jonka takaa toiset vielä huikaisevammat hänelle kangastelivat. Nyt olivat tosin kaikki tiet tukossa häneltä. Mutta hän tahtoi aukaista ne jälleen ja palata takaisin, ei voitettuna, vaan voittajana ja päätään pitempänä entistään.

Monet hänen entisistä puoluetovereistaan pitivät häntä luopiona. He saisivat nähdä vielä, ketä he olivat pistäneet! Johannes tahtoi tulla takaisin ankarana ja vanhurskaana tuomarina.

Porvarilliset puolueet taas olivat sulkeneet häneltä ovensa, samalla kuin hän oli astunut taistelevan sosialismin riveihin, eikä hän ainakaan vielä tuntenut pienintäkään halua käydä niille koputtamaan.

Joihinkin vapaamielisiin porvarillisiin sanomalehtiin hän tosin olisi voinut periaatteittensa puolesta kirjoittaa. Mutta hän ei ollut tahtonut vielä polttaa kaikkia laivoja takanaan myöskään nykyiseen sosialistiseen puoluejohtoon nähden, ennen kuin hänen suuri teoksensa olisi valmis ja ennen kuin hän tuntisi istuvansa kyllin varmasti yleisen mielipiteen satulassa.

Kaikki riippui tästä teoksesta, myöskin hänen aineellinen asemansa.

Hän oli laiminlyönyt senvuoksi niin paljon muita töitään ja ottanut kustantajalta jo niin paljon etukäteen, että hänen täytyi saada se valmiiksi ennen kesää, maksoi mitä maksoi. Sitä vaati myös hänen oma sisällinen rauhansa ja kunnianhimonsa. Sillä hän ei suinkaan ollut ajanut ainoastaan poliittisia pyyteitä tätä kirjaa suunnitellessaan.

Myöskin hänen yksityisen, sisäisen olentonsa syvin ilmaisu se oli. Toistaiseksi hän piti sitä elämänsä päätyönä. Sen valmistuminen häämöitti hänelle hänen ajattelemisensa ja ihanteellisen innostuksensa korkeimpana, sinertävänä kukkulana.

Siinä hän tahtoi sanoa sanansa kerta kaikkiaan.

Siitä piti tulla suomalaisen sosialismin raamattu ja sen hän tahtoi myöskin muiden kansojen hyödyksi ja opetukseksi käännättää. Hän oli ollut niin varovainen, että hän oli jo ennen lähtöään ulkomaille hankkinut sille varman kustantajankin.

Asia oli selvä sitä myöten.

Nyt täytyi ponnistaa päälle vaan, että kirja kesään mennessä valmistuisi. Silloin se voisi syksyksi ilmestyä ja hän palata takaisin kotimaahansa, ei suomalaisen sosialismin rintama-upseerina enää, vaan sen esikuntapäällikkönä ja henkisenä johtajana.

3.

Kauan ei Johannes ollut istunut työpöytänsä ääressä, kun hänen ovelleen jälleen koputettiin. Hän päätti olla tällä kertaa hermostumatta.

—Sisään, lausui hän sentähden tyynimmällä, lempeimmällä äänenpainollaan.

Hänen emäntänsä se oli, joku kirje kädessään.

Tämä aikoi poistua heti asiansa toimitettuaan, mutta Johannes pyysi hänet kohteliaasti istumaan.

—Ajattelin, että menisimme jonnekin tänä iltana, hän sanoi, jos nimittäin teillä ja tyttärellänne ei ole muutakaan ohjelmaa. Mitä sanoisitte esim. Apollo-teatterista?

Emäntä näytti iloisesti hämmästyneeltä.

Apollo-teatteri oli kevyt-ohjelmistoinen näyttämö, joka esitti pieniä, helppotajuisia näytelmiä ja laulunumeroja. Johannes tiesi, että se oli hänen emäntänsä, kuten yleensä alemman berliniläisen porvariston, suosituimpia käymäpaikkoja.

—Me olimme kyllä aikoneet iso-äidin luokse tänä iltana, virkahti emäntä hyvillä mielin, mutta ehdimmehän me sinne joskus toistekin. Pyydän siis vain kiittää herra tohtoria.

—Ei kiittämistä. Illat käyvät niin pitkiksi joskus eikä aina tahdo työkään sujua.

—Tohtori onkin niin ahkera.

—Täytyyhän sitä olla, jos mieli mennä eteenpäin maailmassa.

Johannes koetti puhua tahallaan niin, että hänen emäntänsä voisi ottaa osaa keskusteluun. Ahkeruus oli nykyaikaisen berliniläisen päähyveitä. Kun siitä langasta veti, rakentui heti keskinäinen ymmärrys hänen ja heidän välille.

Niinpä nytkin. Emäntä puhkesi puhumaan.

—Ahkera oli minunkin mieheni, kertoi hän. Työ ja koti, oli minun mieheni tapa sanoa, ne ovat kuitenkin ihmisen suurin ilo maailmassa.

—Eipä sitä muutakaan iloa, myönsi Johannes.

—Tohtorin pitäisi myös mennä naimisiin.

Emäntä näytti sen sanovan aivan vilpittömästi. Mutta Johannes epäili tuon takana piilevän jälleen jonkun kätketyn naittamistarkoituksen.

—Niinkö? virkahti hän vain sentähden varovasti. Luuleeko rouva, että se sopisi minulle?

—Mikä sitten?

—Avioliitto.

Emäntä katsoi häneen kummastuneena.

Nähtävästi hän ei ollenkaan ymmärtänyt Johanneksen ajatusjuoksua, yhtä vähän kuin ylimalkaan ihmisiä, jotka eivät olisi luotuja kristillistä avioliittoa varten.

—Koti sopii jokaiselle, hän sanoi hetken vaitiolon jälkeen yksinkertaisesti. Tohtori tekee työtä, mutta tohtorilta puuttuu koti. Ja siksi on tohtori niin usein synkkä ja alakuloinen.

Tuokin on huomannut sen, ajatteli Johannes.

Eikä hän jälleen voinut olla mielessään harmittelematta berliniläisen porvariston ystävällistä tungettevaisuutta.

Synkkä? Alakuloinen? Mitä se muihin kuului!

Mutta ääneen hän sanoi:

—Täytyy miettiä asiaa. Me tapaamme siis illalla. Tulen kello puoli 8:n tienoilla teitä noutamaan.

—Niin. Näkemiin saakka, herra tohtori.

Emäntä meni tyytyväisenä.

Sillä se asia oli korjattu, ajatteli Johannes.

Olenko minä nyt iloisempi? Onko minun nyt parempi olla? Tuskin! Mutta täytyyhän sitä myös jotakin tehdä sympaattisen ja ystävällisen ilmakehän hankkimiseksi.

Vasta sitten hän aukaisi kirjeen, jonka hän oli saanut. Sen sisällys oli omiaan tuottamaan hänelle mielenliikutuksen.

Siinä seisoi nopeilla, epäsäännöllisillä kirjaimilla piirrettynä:

»Isäni pyytää teitä sydämellisesti tervehtiä. Ellei teillä ole mitään sitä vastaan, syömme tänään yhteisen päivällisen. Odotamme teitä k:lo 5 i.p. Hotel Kronprinz.»

Sen alla päivämäärä ja lähettäjän nimi: Signe Carp, vapaaherrallisella kruunulla varustettuna.

Signe Carp! Mikä muistojen sarja tulvikaan häntä vastaan noista muutamista kirjaimista!

Hänen täytyi panna kirje taskuunsa ja kävellä monta kertaa huoneensa lattian yli, ennen kuin hänen ollenkaan onnistui ajatuksiaan edes itselleen selvittää.

Signe Carp!

Se merkitsi kokonaista aikakautta hänen elämässään. »Isäni pyytää teitä tervehtiä.» Ne sanat eivät vieläkään olleet hänelle kaikkea alkuperäistä merkitystään kadottaneet.

Signe Carp oli ollut hänen ensimmäinen suuri rakkautensa, hänen ainoa suuri rakkautensa, olisi hän ollut taipuvainen sanomaan.

Siitä oli monta vuotta kulunut. Aika oli haavat arpeuttanut, mutta vieläkin sävähti joku salainen sähkövirta hänen sisällään, kun hän ajatteli, että hän pian seisoisi silmä vasten silmää hänen edessään. Sillä tämä oli päivälliskutsu, josta ei voinut kieltäytyä.

Vapaaherra Carp oli maansa mahtimiehiä. Hän oli alkuaan ollut korkea virkamies, ottanut eronsa jo ensimmäisten valtiollisten pilvien kohotessa 1890-luvun alulla, siirtynyt senjälkeen yksityistä asianajoliikettä harjoittamaan, tullut karkoitetuksi maanpakoon Bobrikovin diktatuurin aikoina ja liittynyt suurlakon jälkeen lainopillisena neuvonantajana erääsen vuorineuvos Rabbingin omistamista osakeyhtiöistä.

Jyrkän, perustuslaillisen katsantokantansa vuoksi hän nautti kaikkien puoluetoveriensa jakamatonta kunnioitusta, joka välittyi myöskin vastustajiin, sitäkin enemmän, kun hän aina julkisuudessa esiintyi humaanisena, sivistyneenä ja sovinnollisena, joskin järkähtämättömänä ja suoraselkäisenä laillisuuden esitaistelijana.

Oikea-uskoisissa perustuslaillisissa piireissä ympäröi melkein tarumainen sädekehä hänen nimeään.

Tiedettiin hänen tehneen maalleen suuria palveluksia. Mainittiin mielihyvällä hänen ylhäisistä suhteistaan ja korkeista ulkomaisista tuttavuuksistaan, joita hänellä sanottiin olevan myös hallitsevien hovien läheisyydessä. Kuiskittiin legendana, miten itse Venäjän virkavalta oli saattanut hänen tietoonsa karkoituskäskyn erinäisiä kohteliaisuusmuotoja noudattaen, ja kerrottiin vahingonilolla, kuinka kotitarkastusta toimeenpaneva suomalainen lääninsihteeri oli seisonut vaivaisena syntisenä hänen edessään.

Hän oli suurmies. Hän oli isänmaallinen sankari ja tukipylväs.

Johannes Tamminen oli vain isännöitsijän poika ja sosialistinen kansan-edustaja. Kuitenkin yhdistivät häntä monet sitkeät, hiuksenhienot säikeet tuohon ylimystöperheesen.

Kun hänen isänsä oli tehnyt vararikon ja hän katsoi olevansa pakotettu itse pitämään huolta toimeentulostaan, mutta ei silti tahtonut koulunkäyntiään katkaista, hän oli hakenut ja saanut kotiopettajan paikan vapaaherra Carpin perheessä, ensin saman-ikäisensä pojan, sitten kolmen tätä nuoremman tyttären suomenkielen opintojen ohjaajana.

Vanhimpaan heistä, Signeen, hän oli vielä ylioppilaanakin ollut korviaan myöten rakastunut.

Kömpelö, tuskin sanoiksi puhjennut kosinta, epämääräinen, ilakoiva vastaus, jonka Johannes oli pistäväksi pilkaksi käsittänyt, sisällinen loukkautuminen ja sitä seurannut päistikkainen Amerikanmatka olivat Johanneksen puolelta tuon haaveellisen suhteen lopettaneet.

Senjälkeen hän ei ollut tavannut Signeä. Hän oli välttänyt suorastaan tavata tätä, vaikka Signen isä, vapaaherra, oli hänelle ystävällinen, kuten ennenkin, ja vaikka he puolestaan usein Eduskunnassa ja muualla tapasivat toisiaan.

Ja nyt oli Signe täällä Berlinissä! Ja nyt oli hänen tuokion kuluttua syötävä päivällistä hänen ja hänen isänsä kanssa!

Johannes katsoi kelloaan.

Sehän näyttikin jo puoli 5:ttä. Hänen oli kiirehdittävä, jos hänen mieli ehtiä määrähetkellä Hotel Kronprinziin.

Työ sai nyt jäädä tälle päivälle. Huomenna koettaisi hän olla kahta ahkerampi.

Hänen mielensä oli enemmän kuohuksissa kuin hän tahtoi itselleen tunnustaa kadulle astuessaan ja vielä raitiotie-vaunussa istuessaan.

Mitä olisi vapaaherralla, mitä olisi Signellä hänelle sanomista?

Oliko se ollut vain päähänpisto noilta molemmilta? Vai piilikö tämän päivälliskutsun alla jotakin tärkeämpää? Ja kumman päähän oli pälkähtänyt, että hän, Johannes Tamminen, yleensä oli Berlinissä? Signenkö? Hänen isänsäkö? Tietysti hänen isänsä!

Kysymys oli ehkä jostakin suurpoliittisesta toimenpiteestä.

Niin, luonnollisesti sen täytyi olla. Olivathan he molemmat tavallaan puoluejohtajia. Ja vetiväthän kaikki valtiolliset puolueet ainakin tuossa pääkysymyksessä, taistelussa Venäjän virkavaltaa vastaan, yhtä köyttä.

Tuo ajatuskyky tyynnytti jo Johannesta jonkun verran.

Mutta sitten hän tunsi veren jälleen poskilleen sävähtävän: Kenen luokse hän oli menossa oikein? Eikö vihollisleiriin? Eikö perustuslaillisten pääpukarin, eikö vuorineuvos Rabbingin lainopillisen neuvonantajan, hän, Johannes Tamminen, Tuomas Tammisen poika, hylätty kosija ja tulinen sosialisti?

Mitä hulluja! Miksi hän ei kääntynyt takaisin? Oliko hänkin vielä ennakkoluulojen orja? Miksi merkitsi hänelle tuo päivälliskutsu enemmän kuin hänen vanhan tuttavansa Topi Huotarin, jonka hän oli niin kylmästi luotaan torjunut?

Siksikö, että tämän alla oli vapaaherrallinen kruunu ollut?

Johannes hymähti omalle ajatukselleen.

Ei, ei se senvuoksi ollut. Hän meni vain yksinkertaisesti senvuoksi, että hän tahtoi mennä. Hän tahtoi katsoa petoa silmiin. Hän ei tahtonut esiintyä pelkurina siinä, missä hän tunsi suurimman vastavoimansa olevan.

Ei se ollut Signe, ei se ollut tämän isä, vapaaherrakaan. Mutta näiden takaa nousi synkkänä vuorena kolmas vielä suurempi voima, se, joka oli syössyt turmioon hänen isänsä ja jonka voittamiselle, murtamiselle, maan tasalle musertamiselle Johannes jo varhaisimmasta nuoruudestaan oli elämänsä pyhittänyt: vuorineuvos Rabbing.

Hänen isänsä Tuomas Tamminen oli aikoinaan ollut saman monimiljonäärin palveluksessa. Ja miljooniensa painolla oli raharuhtinas hänen isänsä kilpailevan liikkeen musertanut.

Kilpailu oli ollutkin kovin epätasainen: toisella puolen vain työ, äly, tarmo ja ahkeruus, toisella puolen pääoma ja yhteiskunnallinen arvo-asema.

Ja nyt oli vapaaherra Carp saman veren-imijän palveluksessa!

Ihmeelliset olivat kohtalon langat. Mitä olisi hänen isänsä, ankara, järkähtämätön Tuomas Tamminen sanonut, jos hän olisi nähnyt poikansa näillä poluilla taivaltavan?

Noissa ajatuksissa saapui Johannes hotellin ovelle.

Lähetti sisälle nimikorttinsa ja istahti esikäytävään odottamaan.

4.

Siinä istuessaan muisti Johannes, että häntähän oli käynyt kysymässä nainen hänen poissaollessaan.

Se ei voinut olla kukaan muu kuin Signe.

Ensin käy hän toisen kotona, sitten kirjoittaa hän kirjeen! Signelle mahtoi siis jostakin syystä olla hyvin tärkeää tavata häntä.

—Päivää, päivää! Kiitos, että tulitte. Te olitte todellakin kovin ystävällinen.

Signe se oli, joka sieltä iloisesti riensi alas portaita häntä tervehtimään.

Johannes nousi nopeasti.

—Ja te vielä ystävällisempi, kun muistitte minua. Tervetulemaan Berliniin!

He puristivat toistensa käsiä, Signe lämpimästi ja sydämellisesti, Johannes kohteliaasti ja kunnioittavasti.

Häntä ilahdutti oma tyyneytensä. Hyvä, että hän kerrankin näin itsensä herrana ja näin puolueettomalla alueella tuli tekemisiin tuon naisen kanssa.

—Te kaiketi hämmästyitte suuresti saadessanne minun kirjeeni? Eikö totta? Teillä ei ollut mitään aavistusta, että olisin Berlinissä?

—Olisin ehkä hämmästynyt vielä enemmän, ellei…

—Ellei mitä?

—Ellei emäntäni juuri olisi ehtinyt ilmoittaa teidän käyneen minua katsomassa, sanoi Johannes.

—Minun?

Signe katsoi suurin silmin häneen.

Teeskentelee, ajatteli Johannes.

Mutta ääneen hän sanoi:

—Niin, tietysti, aamupäivällä, hiukan ennen kotiintuloani. Nuori, suloinen, suomalainen nainen, joka oli kertonut tuntevansa minut ja tuovansa terveisiä kotimaasta.

—Minä? Minä olisin käynyt teitä hakemassa?

Signe nauroi, niin että hänen pienet, valkeat hampaansa kimaltelivat.

Johannes huomasi sanoneensa tyhmyyden. Hän virkahti sentähden aivan kuivakiskoisesti:

—Se on ollut siis joku muu.

—Kyllä se on ollut joku muu, nauroi Signe.

Joku toinen tohtorin naistuttavuuksista. Hyvä, ettei tuo tuuma toki minun päähäni pälkähtänyt.

—Anteeksi, että voin sellaista epäilläkin. Mutta muuten se olisi ollut sangen teidän tapaistanne.

—Kuinka niin?

Signe katsoi häneen ällistyneenä. Johanneksen äänessä oli jotakin, joka oli omiaan hänen naurunsa tyrehdyttämään.

Johannes katsoi kiinteästi silmiin häntä ja lausui harvakseen, paino jokaisella sanalla:

—Koska teidän päähänne voi pälkähtää kirjoittaa minulle, tosin vähäpätöisen asian johdosta, mutta kuitenkin minulle, joka en ole nähnyt teitä kymmeneen vuoteen ja johon nähden te tuskin voitte asettaa edes hauskan päivällisseuran vaatimuksia.

—No, mutta herra tohtori!

Signe löi kätensä yhteen sulasta hämmästyksestä.

—Niin. Olen ainoastaan tahtonut huomauttaa teille, että teidän hurmaava naurunne ei tässä tapauksessa kenties ollut aivan paikallaan.

Johannes sanoi sen melkein karkeasti, mutta hän ei voinut pidättää itseään, sillä hän oli tuntenut ensi hetkestä tuon vanhan loukkautumisensa jälleen heräävän sydämessään.

Hän tahtoi heti antaa tuon koreasiipisen päiväperhosen tietää, ettei hän ollut enää mikään lapsi, ei mikään kömpelö kotiopettaja, jonka kanssa sopi naljailla kuinka hyvänsä. Vakava, kypsynyt mies hän oli, jonka paremmin sopi käyttää tuota toista leikkikalunaan, jos hän tahtoi käyttää.

Suhde oli vaihtunut, vuodet olivat tehneet tehtävänsä. Vain tältä uudelta pohjalta oli seurustelu mahdollinen heidän välillään, ei muulta.

Sitä tahtoi Johannes hänelle töykeillä sanoillaan huomauttaa.

Signe oli arastunut ja käynyt hyvin totiseksi. Hän käänsi päänsä syrjään ja katsoi alas. Seurasi hetken vaitiolo, jonka aikana Johanneksen katse ei väistynyt hänen kasvoiltaan.

Tuo nainen oli siis ollut hänen nuoruutensa armastettu! Sievä hän oli vieläkin Johanneksen mielestä, kovin sievä, pienine, herkkine kasvoineen, pitkine silmäripsineen ja hiukan hekumallisine, lapsellisesti kaartuvine nautiskelijahuulineen.

Korukalu hän oli, luotu käsillä kannettavaksi.

Ei sopinut ottaa kovilla kourilla kiinni hänestä. Täytyi suojata ja turvata häntä päinvastoin kaikilta ikäviltä vaikutuksilta.

Nyt seisoi hän siinä niin nurpolla nokin kuin lapsi, joka on ollut vallaton ja saanut varoituksen. Nyt hän oli kiltti kyllä, mutta samalla oli myös kaikki iloisuus tipotiessään.

Täytyi jälleen laittaa hyvälle tuulelle hänet.

Johanneksen mieliala muuttui silmänräpäyksessä. Signen koko olento vetosi tällä hetkellä hänen ritarillisiin, suojeleviin vaistoihinsa.

—Anteeksi, hän sanoi toisella, hiukan vavahtavalla äänellä. Tarkoitukseni ei ollut loukata teitä.

Signe kääntyi ja loi pitkän, kostean silmäyksen häneen.

—Kiitos, hän sanoi hiljaa kätensä ojentaen. Te olette niin hyvä. Minun on teiltä anteeksi pyydettävä.

Heti seuraavassa hetkessä hän oli jälleen iloinen kuin leivonen. Hän avasi nopeasti huoneensa oven, ja huusi:

—Irene, Irene! Tohtori Tamminen on täällä. Meillä on kavaljeeri! Meidän ei tarvitse istua ja syödä päivällistä kahden kesken.

Hän johdatti Johanneksen riemusaatossa sisälle.

Johannes odotti tapaavansa siellä vapaaherran ja koetti säilyttää ryhtinsä mahdollisimman kankeana ja juhlallisena. Mutta hän ei nähnytkään huoneessa muita kuin Irenen, Signen serkun, pitkäkasvoisen, parissakymmenissä olevan kaunottaren, joka ujostuneena nousi häntä tervehtimään.

Kun Johannes viimeksi oli nähnyt hänet, hän oli käynyt vielä lyhyissä hameissa. Nyt hän oli täysi daami, mutta vielä ikäänkuin pisara luomisen aamukastetta kulmillaan.

—Tekö tarvitsette kavaljeeria? kysyi Johannes leikillisesti, hänelle kätensä ojentaen.

—Me molemmat! Me molemmat! huusi Signe vallattomasti. Te ette voi arvata, herra tohtori, miten surullinen orpojen, yksinäisten naisten asema on ulkomailla.

Kaikkialla katsottiin heihin muka ja millä silmäyksillä! Kaikkialla ajateltiin heistä, jumala ties mitä! Miehet olivat Signen mielestä sentään kovin hävyttömiä.

—Onko se myös teidän yksityinen mielipiteenne, neiti Irene? kysyi Johannes.

Irene ei vastannut mitään, vaan hymyili ainoastaan tyynesti ja epämääräisesti.

Signe vastasi hänen puolestaan.

—Hänellä ei voi olla eikä saa olla heistä vielä mitään mielipidettä, sanoi hän. Mitä te ajattelettekaan, herra tohtori? Onhan hän vielä lapsi, vasta kaksikymmentä kolme vuotta!

—Ja sitä te sanotte lapseksi, te! sanoi Johannes, siirtämättä silmiään tummasta, hymyilevästä tyttösestä. Mitäs neiti Irene itse siitä arvelee?

—Minä en arvele mitään, lausui Irene. Signe on niin vallaton. Eikö herra tohtori suvaitse käydä istumaan?

Signe nauroi.

—Kuulkaas vaan, hän sanoi, matkien Irenen levollista, herttaisen arvokasta äänenpainoa. Mikä emäntä! Mikä maailmannainen! Eikö hän ole suloinen, herra tohtori?

Signe puolestaan sanoi olevansa häneen aivan hassastunut!

Ja hän syöksyi Irenen luo, tarttui häntä käsistä kiinni, veti hänet sohvaan vierelleen, syleili ja suuteli häntä.

Irene irtautui hänestä pehmeällä, torjuvalla ja samalla hyväilevällä kädenliikkeellä.

—Sinä olet hullu, hän sanoi, aivan hullu. Mitä tohtori meistä ajatteleekaan?

—Hän ei ihmettele sitä ollenkaan, sanoi Johannes. Ei teidät nähdessään.

Hän kumarsi Irenelle.

Signe uhkasi häntä etusormellaan.

—Ei mitään kohteliaisuuksia, pyydän, sanoi hän. Tahdotteko tehdä hänet vielä itserakkaaksi? Niinkuin ei hänellä jo ilmankin olisi aivan liian suuret ajatukset itsestään!

—Se ei ole totta, sanoi Irene. Eihän minulla ole mitään ajatuksia.

—Eikö? kysyi Johannes huvitettuna. Ei pieniä eikä suuria?

—Ei muista eikä itsestäni.

Irene lausui sen niin rakastettavalla, vilpittömällä avomielisyydellä, että Signen ja Johanneksen täytyi väkisinkin jälleen nauruun purskahtaa.

—Hyi, miksi te nauratte! sanoi Irene hyväntahtoisesti. Sellaista se on aina ja on ollut aina, herra tohtori. Jos minä en sano mitään, minulle nauretaan. Jos minä sanon jotakin, minulle nauretaan vielä enemmän.

Herttainen lapsi, ajatteli Johannes.

Kerrankin oikea luonnonlapsi, kaikesta perinnäisestä sivistyksestään ja yhteiskunnallisesta hyvinvoinnistaan huolimatta.

Tietysti oli tuossa kaikessa jonkun verran naisellista keimailua. Mutta kuinka naivia, kuinka viehättävää keimailua!

Hän oli harvinaisuus. Hän oli ilmiönä paljon mieltäkiinnittävämpi kuin hänen serkkunsa.

Mutta ääneen sanoi Johannes:

—Ja mitä te silloin teette, neiti Irene, kun me muut, tavalliset kuolevaiset, ajattelemme?

Irene katsoi häneen lepäävällä, hyväilevällä silmäparillaan.

—En tiedä, sanoi hän. Minä olen vain. Minä en ajattele mitään. Minä en ole tuntenut koskaan mitään tarvetta ajatella.

—Mutta jos te tuntisitte? Jos teille tulisi tarve?

—No niin, silloin kaiketi minäkin koettaisin ajatella.

Signe nauroi jälleen, taputti kädellä häntä ja katsoi Johannekseen ikäänkuin vaatien hyväksyvää vahvistusta omalle, serkulliselle ihailulleen.

Johannes nyykäytti hänelle päätään miettiväisenä. Hän ajoi takaa erästä vertauskohtaa aivoissaan. Nyt hän tapasi sen.

Tuo tyttö on oikeassa, tuumi hän itsekseen. Hän ei ajattele, siksi että hänen ei ole koskaan ollut pakko ajatella. Vasta ulkonainen tarve, vasta päälletunkevat elämänkysymykset ja olosuhteet pakottavat yleensä ihmisen ajattelemaan.

Ihminen on laiska luonnostaan. Tuo tyttö ei ajattele, siksi ettei elämän kova todellisuus vielä milloinkaan ole häntä koskettanut.

Hänen on ollut aina hyvä olla.

Hänellä on ollut aina koti, vanhemmat, rakastavat sukulaiset ja ystävälliset kasvot ympärillään. Hänen pöytänsä on aina ollut katettu, hänen vuoteensa lämmin ja untuvainen. Hän on kulkenut elämänsä kukkasilla. Kuinka Herran nimessä hän olisi oppinut ajattelemaan?

Ja Johannes muisti erään lukemansa jutun eskimosta, joka oli ollut jonkun pohjoisnapa-retkeilijän mukana ja jolta kysyttiin:

»Mitä te ajattelitte, kun etäännyitte niin kauas kodistanne ja näitte vain autioita jääkenttiä ympärillänne?»

»Meillä oli evästä tarpeeksi. Ei eskimo mitään ajatellut.»

»Entä kun tulitte niin lähelle pohjoisnapaa? Entä kun aina vain mentiin ja mentiin eteenpäin?»

»Meiltä ei puuttunut mitään.»

»Mutta kun käännyitte takaisin? Kun tiesitte jälleen ihmisten ilmoille pääsevänne?»

»Sanoinhan jo, että meillä oli evästä riittävästi. Valkoinen jumala piti huolen kaikesta. Ei eskimon tarvinnut mitään ajatella.»

Johanneksen huulet kiertyivät kummalliseen hymyyn.

Eskimo ajattelee vain silloin, kun eskimolla on nälkä tai jano tai muuten paha olla. Tuolla tytöllä on aina ollut hyvä. Valkoinen jumala on pitänyt huolen kaikesta. Hänen ei ole koskaan ollut tarvis ajatella.

Hänenkö yksin ei?

Eikö yleensä ollut sama koko yläluokan ja kaikkien yhteiskunnan päivänrinteellä kasvaneiden laita?

Ihmis-ajatus nousi vain ihmiskärsimyksestä. Ja eivätkö kaikki ihmiset olleet pohjaltaan siinä suhteessa eskimoita?

Ihmiskunnan suuret ajattelijat olivat ihmiskunnan suuria kärsijöitä.

Kaikki ajattelijat eivät tosin olleet kärsineet nälkää ja janoa, se oli totta. Mutta jokapäiväisen leivän käsite laajeni, herkistyi ja moninaistui, sikäli kuin ihmiset itse laajenivat, herkistyivät ja moninaistuivat.

Ruumiin tarpeiden tyydyttäminen ei riittänyt enää heille. He kärsivät, ellei heidän henkensä saanut kohota aina korkeammalle vapauteen, valoon ja aurinkoon.

Ja kuitenkin olivat niin monet ihmiset vielä vailla ensimmäisiä, alkuperäisiä elin-ehtojaan.

Näin kauas oli Johanneksen ajatus ehtinyt lennähtää, kun hän kuuli Irenen lausuvan serkulleen:

—Signe! Etkö näe, että tohtori hymyilee ivallisesti? Nyt minä olen mahtanut sanoa varmaan jotakin oikein typerää.

—Päinvastoin, lausui Johannes, heräten ajatuksistaan. Teidän sanoissanne piili syvä totuus.

—Mutta te hymyilitte? väitti Irene.

—En ivallisesti, vaan ymmärtävästi. Sillä minun tehtäväni oli etsiä se ilmi niistä, lausui Johannes isällisesti.

—Ja te löysitte sen?

—Luulen löytäneeni. Ja toivon, että sen vielä joskus sopivassa tilaisuudessa voin tarjota teille.

Signe nousi puolipiloillaan, puolivakavasti tyytymättömänä.

—Jos te nyt tässä vielä rupeatte uusia totuuksia etsimään, sanoi hän, me emme ikinä saa mitään päivällistä. Herra tohtori: onko teillä jotakin ehdotusta?

—Ehdotusta?

—Kahdelle yksinäiselle naiselle sopivaa, siistiä ehdotusta, tarkoitan minä luonnollisesti.

Ehdotusta päivällispaikasta, tarkoitti hän! Sillä eiväthän he voineet ravita itseään pelkällä henkevällä keskustelulla.

—Arvattavasti emme, vaikka sekin on jo omiaan suuresti…

—Teitä kyllästyttämään? nauroi Signe.

—Minun sisällistä nälkääni tyydyttämään, korjasi Johannes. Minä olen niin paljon yksin. Mutta juuri siksi minä osaan tällaisia seurustelutilaisuuksia myös oikein arvostaa.

Tuo tunnustus pääsi Johannekselta kuin vahingossa.

Heti kun hän oli sanonut sen, hän katui sitä. Irene katsoi häneen pitkällä, hempeällä silmäyksellä, Signe kuin varkain ja ohimennen.

Mikä piru saattoikin nuo sanat huulilleni? ajatteli Johannes. Olihan aivan kuin hän olisi vedonnut toisten hyväntekeväisyyteen.

Mutta tosi oli, että hän viihtyi hetki hetkeltä aina paremmin tässä seurassa.

Nyt johtui kuitenkin äkkiä hänen mieleensä jotakin.

—Teidän isänne on kaupungilla? kysyi hän Signeltä.

—Eipä suinkaan, vastasi tämä ilkamoiden. Hän ei ole Berlinissä ollenkaan.

—Ei Berlinissä? Mutta…?

—Mutta hän lähettää teille kaikissa tapauksissa sydämellisimmät terveisensä, nauroi Signe.

Oliko se niin ikuinen ihme? Sanat kulkivat kautta ilman, terveiset läpi sydämien. Pääasia oli, että hänen isänsä oli elossa ja olisi varmaan ollut hyvin iloinen nähdessään heidät näin varman ja vakavan ritarin katsannon alla.

Johannes kumarsi.

—Hänen hyvä ajatuksensa minusta on korkein iloni ja kunniani, sanoi hän. Mutta missä hän on siis? Helsingissä? Kuussa?

—Norjassa, vain parin viikon matkalla, virkistäytymässä. Valtiollisten huolten lomassa, te ymmärrätte…

—Sen ymmärrän. Mutta…

—Mutta te ette ymmärrä, kuinka me olemme täällä?

He kaksi taas olivat matkalla Wiesbadeniin, Irenen äidin luo, joka siellä oli koko talven asunut.

Hänellä oli sydänvika.

—Niinkö? Ja te olette nyt päättänyt pysähtyä joksikin ajaksi Berliniin?

—Vain muutamiksi päiviksi. Meillä on siis kiire, jos meidän mieli käyttää aikaamme!

Signen mielestä Johanneksella oli nyt kaikki tarpeelliset tiedot heistä.

Kyllä, Johanneksenkin mielestä.

—Te näette, että me emme ole mitään maankiertäjiä? Te huomaatte, että me emme vaella millään harhapoluilla?

—Valitettavasti ette, hymyili Johannes. Olisin suonut ehkä mieluummin, että olisitte olleet maankiertäjiä.

—Sitä en epäile, virkahti Signe nokkelasti. Teillä olisi ollut sitä suuremmat mahdollisuudet osoittaa ritarillista uljuuttanne.

—Maantie-ritarillista, johon olen tottunut ja joka parhaiten sopii minulle.

Heidän näin naljaillessa laittautuivat serkukset valmiiksi ulos lähtemään.

Ja Johanneksen auttaessa päällysvaatteita heidän ylleen kertoi Signe samalla heidän pienen sotaviekkautensa, taikka oikeastaan hänen, sillä hän se oli keksinyt pistää kirjeesen nuo taikasanat: »Isäni pyytää teitä sydämellisesti tervehtiä.»

—Meille oli nimittäin aivan välttämätöntä tavata teitä, nauroi Signe.

Tämä tepsii! oli hän sanonut. Ja Irene…

—En minä mitään sanonut, hymyili Irene. Mennään nyt sitten!

He astuivat iloisesti ja äänekkäästi pajattaen alas portaita, serkukset käsikynkässä, Johannes keppi käsivarrella hiukan heitä jälempänä. Eikä hän voinut olla pienellä syrjäsilmäyksellä ihailematta noiden kahden nuortean varren rytmillistä taipumista eikä noiden kahden hienohipiäisen poskipään siroa pyöreyttä, suurten, muodinmukaisten hattujen alla.

Elegantimmassa naisseurassa ei Johannes vielä ikinä ollut ulkomailla esiintynyt. Ja hän tunsi vilpitöntä tyytyväisyyttä siitä, että hänen kevätpalttoonsa oli uusi ja hänen kenkänsä moitteettomasti kiillotetut.

Ikävä, ettei hänellä ollut silinteriä, vaan ainoastaan musta, pehmeä huopahattu.

Johannes päätti ensi tilassa hankkia itselleen silinterin. Eihän sitä tiennyt, mihin seuraan sitä sattui näin ulkomailla joutumaan, ja vaikka olikin sosialisti, tai oikeammin, koska juuri oli sosialisti, täytyi toki siististi pukeutua.

Mutta hansikkaat hänellä oli. Ja niitä alkoi hän hitaasti sormiinsa pujotella, tuntien selittämätöntä elämän-ilon ja suorastaan ruumiillista hyvinvoinnin tunnetta, joka sai hänen jalkansa tavallista nopsemmin nousemaan ja hänen kielensä harvinaisella kerkeydellä kääntymään.

5.

—Mutta minne me menemme? kysyi Signe hotellin ovella.

Johannes ehdotteli eri paikkoja, suomalaisten tavallisia, keskikaupungilla.

Mikään ei kelvannut niistä. Signe julisti ne kaikki armotta liian tutuiksi ja arkipäiväisiksi.

—Niihinhän me olisimme voineet kaksinkin mennä, hän sanoi.

Ei, he tahtoivat jotakin uutta! Toisin sanoen, hän tahtoi, sillä Irene oli aivan ensikertalainen näissä asioissa.

—Todella? kysyi Johannes, kääntyen suojelevasti nuoremman serkun puoleen. Te olette ensi kertaa ulkomailla?

—Olen minä ollut Tukholmassa, virkahti Irene vaatimattomasti.

—Niin, pikkutyttönä, papan ja mamman kanssa, keskeytti Signe. Mutta oikein ulkomailla, suuressa maailmassa, on hän nyt vasta. Ja häntä haluttaa niin hirveästi…

—Teitä haluttaa, oikaisi Johannes. No niin, mitä te haluatte siis niin hirveästi?

—Seikkailla luonnollisesti, nauroi Signe, kiertäen keimaillen siroa vartaloaan.

Mitä varten he muuten olisivat ulkomailla? Ja mitä varten he muuten olisivat jääneet Berliniin?

—Ja mitä varten te muuten olisitte kirjoittaneet minulle! nauroi Johannes vastaan. Mutta emmehän me voi seikkailla päivällistä syödessämme.

—Päivällinen on sivuseikka, lausui Signe päättävästi.

Hänen mielestään he voisivat senkin syödä kuitenkin hiukan salaperäisemmin. Peitetymmin, tarkoitti hän, intiimimmin, jossakin, missä oli lehtimajoja, ja etäistä musiikkia, ja puolihämärää…

—Hyvä on, sanoi Johannes. Minä johdan.

Hän johti erääsen maanalaiseen paikkaan heidät, jossa oli kaikkea, mitä Signe halusi.

Ravintolassa oli vähän väkeä. Sen oikea vierasaika alkoi vasta illemmalla.

—Tämä on hyvä! huudahti Signe käsiään taputtaen. Ja nyt päivällistä! Ja nyt viiniä! Ja nyt egyptiläisiä sigarretteja!

Johannes tarkasteli päivällisten aikana heitä molempia.

Kuinka yhdennäköisiä ja kuitenkin kuinka erilaisia! Kumpikin he olivat tummat, kummallakin heistä oli suuret, ruskeat silmät, pitkät silmäripset ja huulet hiukan hekumallisesti, hyvänpäivän-lapsellisesti kaareutuvat.

Signe oli vain vähän lyhyempi, hänen kasvonsa olivat jonkun verran pyöreämmät ja hänen nenänsä epäsäännöllisempi. Mutta muuten he olivat kuin kaksi marjaa, saman varren kantamaa.

Heidän kasvojensa ilme erotti heidät sensijaan täydellisesti toisistaan. Signen oli vilkas, nopeaeleinen, älyllinen, hänen silmänsä räiskähtelivät kuin revontulet ja hänen suupielensä olivat alituisessa väreilyssä. Samalla oli hänen kasvoillaan jotakin ohennettua, jotakin hermostunutta, jotakin sisällisesti pingoitettua ja levotonta.

Tulleeko se ijän mukana? ajatteli Johannes. Tunteneeko hän jo elämän liukuvan käsistään? Eihän hän vielä ole täyttänyt kolmeakymmentä. Mutta hänessä on jo jotakin juuretonta, irrallista ja hätiköivää. Pelkääkö hän joutuvansa vanhaksipiiaksi? Taikka ehkä hän on syntynyt sellaiseksi.

Kaikissa tapauksissa hänen olisi paras mennä pian naimisiin, päätti Johannes. Ja se voisi olla paras myöskin tuolle toiselle hienohelmalle.

Irenen kasvoilla oli kaikki rauhallista, pehmeää ja uneksivaa.

Kuinka kaunis nainen on levossaan, ajatteli Johannes.

Kuinka hän on arvokas, kuinka hän on itsetiedottomasti hallitseva ja sopusointuinen! Kuinka plastillinen jokainen hänen kädenliikkeensä, kuinka tyyni hänen hymynsä, kuinka tuoreesti pulpahtava jokainen hänen äänenpainonsa!

Hän ei puhu paljoa, eikä häntä kuitenkaan voi jättää huomioon ottamatta. Hänen sanoissaan ei ole mitään erinomaista, saati nerokasta, eikä häntä kuitenkaan voi pitää typeränä.

Kuuntelisin paljon mieluummin häntä kuin tuota toista, ajatteli Johannes. Mutta minä pelkään, että hän itse on luotu vähemmän puhumaan kuin kuuntelemaan.

Ei, Irene ei ollut mikään päivänkukka, joksi Johannes ensin oli häntä kuvitellut. Olisi ollut synti sanoa, että hänellä oli aamukastetta kulmillaan. Kuun kukka hän oli. Kuuttaren hopeakairan olisi pitänyt välkkyä noiden sysimustien suortuvien lomasta.

Hän ei ole vielä herännyt ollenkaan, ajatteli Johannes.

Mikään myrsky ei ole vielä tuota sydäntä myllertänyt. Ei edes lemmen ensimmäinen auringonsäde ole vielä noita henkisiä silmäluomia raottanut.

Hän ei ajattele mitään. Hän ei tunne mitään. Hän tuoksuu vain kuin kukka kauneuttaan.

Ainoat, mitkä kulkevat hänen aivoissaan, ovat mielikuvat. Kulkevat kuin keveät, kesä-öiset pilvet aallottoman lammenpinnan yli.

Nukkuva kuninkaantytär, ajatteli Johannes.

Romantinen kaunotar, puutarha-orvokki! Miks'ei, kun hän nyt kerran on sellainen. Onko se vika, että hän vaikuttaa liian romantiselta ja ylimalkaiselta?

Oliko yksilöllinen kauneus siis ainoaa kaunista? Ja mikä oli itse asiassa yksilöllistä? Vainko pahkapuu metsässä? Vainko syylä nenän syrjässä? Miksi ei myöskin suoraan kasvanut koivu ja moitteeton nenänvarsi?

Mikä oli todenteolla luonteettomampaa kuin luonto itse? Mikä ylimalkaisempaa kuin tuollainen tyyni kesä-yö tai kreikkalainen kuvapatsas?

Eivätkö ne olleet kauniita? Eikö se karakteristinen kauneus, josta niin monet nykyaikaiset taiteilijat puhuivat, ollutkin vain elämän epätäydellisyyttä? Mutta jos elämän kerran onnistui luoda jotakin, mikä kuolevaisen silmään kangasti täydelliseltä, eikö se ollut yhtä ihailtavaa kuin epätäydellinenkin? Totta jumaliste!

Ja jos jumala itse kerran ryhtyi taiteilijaksi ja loi ihmisen oman ihannekuvansa mukaan, oliko hän silti vähemmän taiteilija kuin tuollainen nykyaikainen maalari, kirjailija tai kuvanveistäjä? Tuollainen, joka pelkästä banalisuuden pelosta tahtoi kädestä pitäen yleisölleen ilmoittaa, etteivät hänen kuvaamansa henkilöt suinkaan olleet klassillisesti kauniita, sanan tavallisessa, arkipäiväistyneessä merkityksessä, vaan eräällä toisella, yksilöllisemmällä, luonteenomaisemmalla tavalla kauniita ja sentähden muka enemmän ihailtavia?

Johannes puolestaan tunsi tällä hetkellä ja tässä tilaisuudessa olevansa taipuvainen antamaan kaiken kunnian jumalalle.

Nyt näki hän jotakin täydellisen kaunista edessään. Ei ollut tuon tytön piirteissä, ilmeissä eikä koko olennossa mitään, jota hän olisi toivonut toisenlaiseksi.

Silti hänen ei suinkaan tehnyt mielensä omata häntä.

Tähtiä ei poimita, ei sidota säkkiin kuutamoa, ajatteli Johannes.

Ne putoovat, mihin ne tahtovat. Se paistaa, mihin sitä haluttaa, metsiin, meriin tai sykkiviin ihmissydämiin, ollenkaan välittämättä, onko niitä olemassa vai ei.

Eikö ollut samoin ijäisen kauneuden laita? Joskus olivat kansat ja taiteilijat sen käsittäneet. Mutta nykyaikaisilla kansoilla oli liian kiire välittääkseen enää mistään iankaikkisesta.

He tunsivat elävänsä vain tuokion. Ja kiirehtivät kulkuaan yhteisen, vilisevän virran mukana.

Nykyaikaiset ihmiset tekevät liian paljon työtä, ajatteli Johannes.

He eivät ehdi nauttimaan mistään, eivät mitään tuntemaan, ajattelemaan tai mielikuvittelemaan. Kaikki tekevät, kansat ja hallitsijat, ylhäisö ja alhaiso, porvarit ja työväki, köyhälistö ja miljoonanomistajat.

Työ on tehty ajan evankeliumiksi. Työ on muka ihmisen kunnia, työ on muka ihmiskunnan aateluus, joka sen eläimistä erottaa!

Kaikki tahtovat olla työn orjia. Kukaan ei uskalla laiskan nimeä itselleen tunnustaa.

Ja kuitenkin on ihminen laiska alkuperäiseltä olennoltaan.

Mutta eihän saanut olla mitään alkuperäistä! Täytyihän koko luonto ja ihminen viljellä, kesyttää, muuksi muodostella.

Mitä varten? Siksikö että hän ei muuten tullut toimeen maailmassa? Että olemassa-olon taistelu pakotti siihen?

Siis oli työ käytännöllinen pakko eikä mikään uskonto tai aateliskilpi…

—Herra tohtori, te tuijotatte todellakin liian kauan minun serkkuuni, kuuli hän Signen vierellään virkahtavan. Minulla on kohta kaikki syy käydä mustasukkaiseksi.

—Teillä? kysyi Johannes, heräten hämmästyneenä ajatuksistaan. Kuinka niin?

—Tehän tuskin kuulette, mitä minä puhun teille. Hävetkäähän toki. Kuinka epäkohtelias!

—Päinvastoin, hyvä neiti, päinvastoin. Minä kuulen jokaisen sananne. Te kerroitte…?

—Minä en kertonut mitään, lausui Signe nauruun helähtäen. Minä vain kysyin teiltä jotakin. Ja odotan vieläkin vastaustanne.

—Te kysyitte…?

—Siinäpä se, te ette ole kuullut mitään. Te olette koko ajan vain ihaillut serkkuani.

—Pyydän siinä tapauksessa anteeksi teiltä molemmilta.

Johannes hymyili hämillään ja etsi anteeksipyytävästi Irenen katsetta, samalla kuin hän kumarsi päätään ilvehtivälle Signe-neidille.

Irene kohtasi hänen katseensa täysin vapaana ja luonnollisena. Vain kirkas, leveä hyväntuulen hymy kulki hänen huultensa yli.

Noin hymyilee vain nainen, jonka ei tarvitse pelätä näyttää hampaitaan, ajatteli Johannes.

Tuolla toisella on jo kultapaikka vasemmassa kulmahampaassaan. Se kiiltää, kun hän nauraa, ja se vaivaa häntä. Siksi hän nauraa suu supummassa, mutta siitä johtuvat taas nuo huulten pienet rasittuneet sädeviivat.

Johannes pani myös merkille, että Signellä oli pienemmät hampaat kuin Irenellä. Kovin pienet, melkein liian pienet.

Kun Signe nauroi, hän muistutti nakertajaa. Myöskin hänen sormensa olivat laihemmat ja ohuemmat.

Kuka tietää, ehkä piilevät kissankynnet niissä, ajatteli Johannes.

Peto hän on, vaikkei aivan suuri peto. Tuossa toisessa taas ei ole petoa ollenkaan.

Kaikki oli Irenessä hänen mielestään niin suloista, niin pehmeää, niin hyväntahtoista. Mitä eläintä hän muistuttikaan? Ehkä enimmän leikkivää koiranpentua, joka laahustaa yli lattian, iloksi muille ja itselleen?

Ei hän niin kömpelö ollut. Hän ei ollut kömpelö ollenkaan, vaan ainoastaan suloinen, raukea ja rakastettava.

Ei raukea väsymyksestä, vaan voimansa tunnosta. Ei rakastettava minkään ansiotöiden, vaan pelkästään oman olentonsa vuoksi.

Siis pieni näätä, joka käpäliään ojentelee! Siis kuitenkin peto, vaikka nuorempi, jonka käpälistä kyllä löytyisi kynnet aikoinaan.

—Eihän tohtori ole minuun katsonut, kuuli hän Irenen hyväntahtoisesti nuhdellen sanovan serkulleen.

Tohtori oli muka vain syönyt ja katsonut lautaseensa.

—Niin, ja sitten taas sinuun, kahveli kädessään, aivan kuin hän aikoisi leikata parhaan palan sinusta, nauroi Signe.

Tohtori sai muka kyllä hakkailla Ireneä, mutta ainoastaan vanhemman serkun luvalla.

—Kiitos luvastanne, kaunis holhoojatar, sanoi Johannes.

—Minä en ole antanut sitä vielä, väitti Signe. Tie hänen sydämeensä…

—Käy ainoastaan teidän sydämenne kautta, nauroi Johannes.

Ja hän uskalsi jo huomauttaa, ettei Signen serkku siinä tapauksessa voinut olla lujemmalla piikkilanka-aidalla vartioitu.

Päivällinen oli syöty, Signe vaati mokkaa ja likööriä.

Hän istui hiukan selkäkenossa, polvi toisen päällä, oikea käsi Irenen uumenilla. Vasen hoiteli kultavartista egyptiläistä paperossia, jota hän selittämättömällä, samalla synnillisyyden ja samalla ylemmyyden ilmeellä naisten tapaan tuprutteli.

Viini oli kohottanut heikon punerruksen hänen poskilleen. Hän oli aina juonut lasinsa pohjaan. Johannes oli maistellut varovammin, Irene tuskin huuliaan lasinlaitaan koskettanut.

Mikä täydellinen kahvila-ilmiö! ajatteli Johannes Signen eleitä seuratessaan.

Kuinka lähellä väijyikään jokaisen maailmannaisen takana puolimaailman nainen! Kuinka hiuksenhieno saattoikaan joskus olla ero n.s. kunniallisen ja kevytmielisen naisen välillä! Kaikki voi usein riippua sattumasta, oikusta, tilaisuudesta.

Jos tuo olisi alhaison tytär, ajatteli Johannes, päättäisi hän ehkä päivänsä maantien ojassa.

Nyt hän on ylhäisön lapsi, joutuu kristillisiin naimisiin tai kuolee nirppanokkana vanhanapiikana.

Koko hänen perheensä, hänen sukuperänsä ja yhteiskunnallinen asemansa kannattavat häntä.

Hän ei pääse putoamaan. Siinä se on.

Eikä Johannes voinut olla samalla muistamatta omaa kasvinsisartaan, joka oli langennut, joka oli syöksynyt niin syvälle, ettei hän edes kärsinyt enää omasta häpeästään.

Ehkä se olikin onnellisinta hänelle. Olihan tuo kaikki niin luonnollista mökintytölle.

Johannes oli tahtonut mielellään tehdä jotakin hänen hyväkseen, mutta hän ei voinut. Tyttö ei tahtonut sitä eikä tarvinnut hänen apuaan. Hänellä oli muita ystäviä.

Ja tuosta surullisesta muistosta kasvoi sisällinen kauna hänessä kumpaakin noita edessään lekottelevaa kultaperhoa vastaan. Enin Signeä, mutta myöskään Irene ei säästynyt siltä.

Hyvähän heidän oli hymyillä. Konstiko heidän oli katsella kirkkaasti ja valoisasti elämää? Heidän kauneutensa riippui vain—rahasta.

Pannaanpa heidätkin työjuhdiksi, ajatteli Johannes, kytketäänpä heidätkin tehtaasen tai pesupaljan ääreen, niin on pian haihtuva heidän hipiänsä valkeus ja sammuva silmän tuikkiva elämän-ilo.

Rahasta riippui kasvojen kukoistus, rahasta jokainen sorea piirre, ele, liike ja äänenpaino. Jos niiden takaa pilkisti esiin joku kaunis ajatus tai tunne-arvo, oli sekin vain rahan ja sen luoman hyvinvoinnin hedelmiä.

Raha oli maailman valtias. Raha loi henkisen ja ruumiillisen kauneuden, raha loi totuuden, jalouden ja hyvyyden maailmaan.

Rikkaiden ihmisten oli niin helppo olla hyviä. Heidän oli niin helppo olla kauniita, jaloja ja ystävällisiä.

Raha pyöristi, raha tasoitti kaikki. Raha kitki kaikki piikit pois heidän polultaan.

Rahako? Eihän raha mitään tehnyt. Olihan raha hedelmätön. Työ, uupumaton ihmistyö oli tehnyt kaikki.

Työ oli maailman valtias. Olisi pitänyt olla, mutta ei ollut. Raha oli sen kunnia-istuimelta kukistanut.

Pyhä työ!

Johannesta oikein kauhistutti, että hän äsken oli tullut niin kerettiläisesti ja kiittämättömästi työstä ajatelleeksi.

Ja mitä oli tarvittu siihen? Vain pari kuutamosilmää, vain hiukan silkkihameiden kahinaa!

Niinkö heikko hän oli? Niinkö löyhässä olikin hänen periaatteellinen mahtipontensa?

Johannes tunsi jälleen povensa pohjasta kumpuavan tuon kumean vihan riistäjäluokkaa vastaan. Tuon perivaiston, joka oli hänen tahtonsa teräsjousi ja hänen sisäisen itsenäisyytensä elinehto.

Ja samalla oli kaikki epämääräinen, kaikki hetkellinen uneksunta ja haaveharhailu hänestä kuin pois puhallettu.

Miksi hän tässä istui? Eihän hänen paikkansa ollut täällä. Hänenhän piti tehdä työtä, paljon työtä. Oliko hänellä aikaa ruveta suomalaisen yläluokan tytärten seikkailuja opastelemaan?

Hän katsoi kelloaan. Signe huomasi sen.

—Teillä on kiire? hän kysyi hiukan pisteliäästi.

—Niin, anteeksi, sanoi Johannes. Minä en tiennyt varata enemmän aikaa itselleni.

—Sepä ikävää, virkahti Signe nyreästi. Me istuimme niin hauskasti tässä. Joku kohtaus?

—Niin, minulla on kohtaus.

—Naisten kanssa?

—Oikein arvattu, naisten kanssa, hymyili Johannes.

Hän muisti, että hänhän todellakin oli luvannut tänä iltana istua ulkona saksalaisen emäntänsä ja tämän tyttären kera.

Tuo lupaus harmitti häntä nyt jonkun verran.

Hän oli jo saanut aivan tarpeeksi seuranpidosta. Mutta olihan se täytettävä. Ellei hän ehkä kuitenkin vielä voisi keksiä jotakin tekosyytä, jolla siirtää se toistaiseksi?

Kaikissa tapauksissa oli hänen nyt lähdettävä.

—Niin, myönsi Signe pahantuulisesti. Siinähän ei sitten ole mitään tekemistä.

Ja hän lisäsi kärkevästi Irenelle, että tohtorilla nähtävästi oli toista ja viehättävämpää seuraa tarjonaan.

—Päinvastoin, hyvät neidit, päinvastoin, vakuutti Johannes. Mutta lupaus!

—Lupaus! Mitä se on? purskahti Signe hermostuneesti. Luotu rikottavaksi!

Jos nimittäin oli halu rikkoa, lisäsi hän vielä, hymyillen ohuinta, salaperäisintä hymyään.

—Kiitos kauniista opetuksesta, vastasi Johannes ärsyttävästi. Mutta mitä hyötyä minulla voisi olla siitä, että rikkoisin lupaukseni?

Signe loi nopean, välkähtävän silmäyksen häneen.

Sitten kääntyi hän serkkunsa puoleen, joka oli ottanut lyijykynän laukustaan ja piirteli hajamielisen näköisenä jotakin pöytäliinaan.

—Mitä sinä teet? kysyi hän.

—Irvikuvia, nauroi Irene, peittäen piirustuksensa vallattomasti kädellään.

—Sinä kuulet, että tohtorin pitää mennä, lausui Signe vakavasti ja virallisesti.

—Myöskin minun, selitti Irene toimekkaana.

Häneltä oli jäänyt kesken kirje äidille Wiesbadeniin. Se oli hänen vielä tänä iltana välttämättömästi kirjoitettava.

Johannes tahtoi maksaa, mutta Signe ei mitenkään sallinut sitä.

—Minä olen houkutellut teidät ulos, hän sanoi. Minä maksan.

Mikään muu ei hänen mielestään tietysti voinut tulla kysymykseenkään.

—Kuten tahdotte, lausui Johannes. Me maksamme siis kukin puolestamme.

Signe ojensi rahansa hänelle vaihdettavaksi.

Sillä aikaa kuin Johannes keskusteli tarjoilijan kanssa, otti Signe ikäänkuin muissa mietteissä Irenen kynän pöydältä ja kirjoitteli laskun selkäpuolelle.

Johannes tarvitsi sitä takaisin. Silloin sattuivat hänen silmäänsä sanat:

»Mitäkö hyötyä teillä on lupauksenne rikkomisesta? Aina enemmän kuin siitä, että pidätte sen.»

Hän vilkaisi nopeasti Signeen, joka yhtä nopeasti vastasi hänen katseesensa.

Kaikki nousivat. Johannes rutisti paperin ja pisti sen povitaskuunsa.

—Te säilytätte laskuja, huomautti Signe ohimennen.

—Tämän säilytän minä, lausui Johannes merkitsevästi.

He tulivat kadulle. Lämmin huhtikuun ilta läikähti heidän kasvoilleen.

6.

Johannes palasi kotiinsa sinä iltana vasta kauan puoli-yön jälkeen, posket polttavina, pää kuumana risteilevistä ajatuksista.

Hänelle oli tapahtunut jotakin, jonka hän oli luullut kuuluvan jo aikoja sitten sivuutettuun kehityskauteensa.

Nainen oli pettänyt hänet!

Sama nainen, joka oli hänet kerran ennenkin pettänyt. Pettänyt, pettänyt perinpohjaisesti!

Sitä hän ei voisi koskaan elämässään enää antaa anteeksi itselleen.

Narri hän oli, naisten narri! Ei hän oppinut mistään, ei hän viisastunut mistään. Eikä hänestä koskaan kunnollista, täyspäistä miestä tulisi.

Signe oli häntä jälleen pitänyt pilkkanaan.

Signe, jonka suhteen hän jo oli luullut olevansa täysin palovakuutettu! Signe, jota hän ei ajatellut koskaan, jonka muisto vain joskus, viileänä, muiden asioiden yhteydessä, voi hänen mieltään koskettaa!

Eivätkö kymmenen vuotta, kymmenen kärsimyksen, taistelun ja mietiskelyn vuotta, siis merkinneet mitään? Oliko hänen kohtalonsa jäädä ikuiseksi koulupojaksi?

Kuinka oli moinen taka-askel ollut mahdollinen? Ja kuinka oli tämä kaikki, mutta varsinkin tuo viimeinen, suuri loppuromahdus voinut tapahtua?

Johannes koetti järjestellä ajatuksiaan.

He olivat saattaneet Irenen hotelliin. Signe oli sanonut poikkeavansa vielä erääsen lähelläolevaan myymälään, mutta heti kun oli käännytty kadun kulman ympäri, pistänyt käsivartensa Johanneksen kainaloon ja lausunut matalalla, muuttuneella äänellä:

»Te ette mene tänä iltana mihinkään. Minä tahdon puhua teidän kanssanne.»

Hän oli pyytänyt, hän oli vaatinut, että Johannes häntä kuuntelisi. Tämän ainoan kerran elämässään.

Johanneksen korvat olivat kuumenneet. Hän oli antanut vietellä itsensä.

He olivat olleet koko illan yhdessä. Signe oli ollut suloista suloisempi, välkkynyt kaikissa sateenkaaren väreissä. Johannes ei lopuksi ollut tietänyt tälle maailmalle.

»Me seikkailemme», oli Signe sanonut.

Ja he olivat seikkailleet. He olivat käyneet kaikenmoisissa paikoissa, eräissä, jotka avattiin vasta kello 10, toisissa, jotka avattiin vasta kello 12. Johannes oli unohtanut kaikki, myöskin peruuttaa edes kaupunginposti-kirjeellä lupauksensa saksalaiselle emännälleen.

Hän oli rakastunut uudelleen. Ja hän oli tuntenut itsensä rakastetuksi.

Kaikki hänen ensilempensä kultaiset, autereiset mielialat olivat hänessä heränneet. Päätäpyörryttävän riemun, varmuuden ja voitollisuuden laine oli käynyt läpi hänen olentonsa.

Hän oli katsonut Signen silmiin kuin kahteen aurinkoon. Ja silmät olivat väistyneet ja houkutelleet hänen edessään, kutsuneet ja kiehtoneet, torjuneet ja taas antautuneet.

Onni oli viittonut hänelle, hänen onnensa, köyhän onni, käsittämätön, ja salaperäinen. Ollut otettavissa ja jälleen saavuttamattomissa.

»Milloin seikkailu tulee?» oli Signe kysynyt aina leikillään.

Ja Johannes oli luvannut hänelle seikkailun ja johdattanut aina uuteen paikkaan hänet.

Signehän oli luvannut puhua hänen kanssaan. Signehän oli antanut ymmärtää, että hänellä olisi muka jotakin elämäntärkeää, jotakin kohtalokkaan korvaamatonta sanomista. Mutta kun Johannes nyt palautteli mieleensä heidän äskeisen yhdessäolonsa eri tuokiotiloja, hän huomasikin puhuneensa koko ajan miltei yksin.

Mitä oli tuo toinen sanonut? Ei mitään. Ei ainakaan mitään merkillistä tai tunnustuksellista.

Signe oli puhunut vain silmillään, eleillään ja vivahduksillaan. Joku katse, joku päänliike, joku hymy, joku verhottu vaitiolo, joku sisältörikkaasti lausuttu, mutta itse asiassa aivan sisällyksetön huomautus oli riittänyt hänen puoleltaan vuoropuhelun vaihtotavaraksi.

Johannes oli puhunut. Hän oli antanut, hän oli aukaissut itsensä. Hän oli ollut onnellinen. Onnellinen siitä, että hän antoi, autuas siitä, että toinen vastaan-otti.

Älynsä, tunteensa, herkimmät haaveensa ja hauraimmat elämyksensä hän oli tarjonnut tuolle naiselle, joka näytti vain pyytävän lisää, joka vain vaati enemmän, joka ei näyttänyt koskaan kyllästyvän, vaan ahmivan kaikki sangen ohuilla, mutta hekumallisilla, lapsellisesti kaartuvilla nautiskelija-huulillaan.

Missä olivat hänen silmänsä olleet? Eivätkö olleetkin koko ajan nauraneet pienet, valkeat nakertajahampaat noiden huulten takana?

Nauraneet ja purreet pieneksi kaiken, minkä hän muka suurta ja parastaan tarjosi hänelle.

Lopuksi he olivat istuneet eräässä toisen luokan yöravintolassa.

Mustalaiset olivat soittaneet, suurkaupungin katulinnut ja niiden pyydetyt pyydystäjät parveilleet heidän ympärillään. Signe oli katsellut uteliaasti kaikkea. Johannes oli uskaltanut pusertaa merkitsevästi hänen kättään ja tuntenut itsensä maailman herraksi, kun toinen oli syvällä, upottavalla silmäyksellä sallinut sen tapahtua.

»Milloin seikkailu tulee?» oli Signe jälleen hiljaisella, hunnutetulla äänellä kysynyt.

Ja Johannes oli hänelle uudella kädenpuserruksella jälleen luvannut sen.

Se, mikä sitten oli seurannut, oli liian läheistä, liian tuskallista.

He olivat istuneet katetussa automobiilissä. Johannes oli pitänyt Signen kättä kädessään. Signe oli kuomun nurkkaan painautunut. Johannes ei ollut erottanut hänen kasvojaan, nähnyt vain epämääräiset ääriviivat ja aavistanut silmien tummat, salaperäiset syvyydet.

Ja hän oli puhunut. Puhunut ensimmäisestä rakkaudestaan, ainoasta, autuaasta, kullankimaltavasta. Rakkaudestaan häneen, Signeen, hämäräiseen, terheniseen, näkinkenkään, vitsanvarpaan, kymmenen vuotta sitten!

Signe oli kuunnellut sanaakaan sanomatta.

Joskus, kun Johanneksen puhetulva oli tauonnut ja hän oli jäänyt ankarassa, henkeä-salpaavassa jännityksessään vastausta odottamaan, hän oli vastauksen asemasta tuntenut vain heikon, vienon, kuin henkisen kosketuksen kädessään. Ja hän oli puhunut jälleen. Hän oli kuvannut muinaiset muistonsa ja toiveensa, riemunsa ja sydänjuuria jäytävän ikävöimisensä. Hän ei ollut peittänyt mitään, ei kaihtanut mitään. Riisunut viimeisenkin esiripun sydämensä pyhän, utuisen aamulemmen edestä. Vihdoin hän oli aivan itsetiedottomalla liikkeellä laskenut käsivartensa Signen uumenille.

»Me ajamme hotelliin», oli Signe silloin sanonut.

Ja Johannes oli antanut käskyn ajajalle.

Mutta hänen käsivartensa oli jäänyt ikäänkuin vahingossa paikalleen. Ja he olivat istuneet silmä silmää, käsi kättä, sielu sielua vasten pimeässä kuomunkulmassa monta minuuttia, vaieten, aistien, ruumiillisesti tuntien ja henkisesti havaiten toisiaan.

Vaunun pysähtyessä hotellin ovelle oli Johannes kumartunut ja tahtonut suudella häntä.

Signe oli noussut, koonnut hameensa ja astunut kadulle. Ojentanut kätensä ja lausunut hiljaisella, sulkeutuvalla äänellään:

»Kiitos. Minä olen saanut seikkailuni.»

Kääntynyt hotellin ovessa, vieläpä virkkanut ilakoiden:

»Näkemiin. Älkää unohtako meitä!»

Jospa tuo viimeinen äänenpaino edes olisi ollut toinen!

Edellinen olisi jättänyt vielä jotakin toivoa. Jälkimmäinen mursi kaikki. Olihan se sama, jolla Signe jo kerran ennen oli hänen elämäntoivonsa musertanut!

Oli ollut murtaa elämänrohkeudenkin.

Johannes oli ollut koko sen vuoden kuin lamassa. Työkyky oli ollut poissa, yleinen haluttomuus hermoissa ja jäsenissä. Hän oli jo ollut vähällä ruveta juomaan. Ainakin oli alkoholi häneltä jo monta raskasta hetkeä lievittänyt.

Vihdoin oli hänen terve itsesäilytys-viettinsä tullut väliin. Hän oli päättävällä tempaisulla hakenut ja saanut Amerikan Suomi-opistossa paikan, joka juuri silloin oli auki julistettu.

Tosin hän ei ollut viihtynyt kauan siellä. Olot olivat liian oudot hänelle ja suomalaisten keskinäiset riitaisuudet siellä hänen mielestään vielä pikkumaisempia ja ikävämpiä kuin kotimaassa. Hän oli palannut takaisin jo puolentoista vuoden kuluttua. Mutta se aika oli riittänyt hänelle nuoren elimistön uudistamiseksi ja vanhojen, kalvavien mielihauteiden karkoittamiseksi.

Muutenkin oli matka tehnyt hyvää hänelle. Aukaissut hänen silmänsä nykyaikaiseen kuohuvaan elämään, syventänyt hänen sisäistä itsenäisyyttään ja laajentanut hänen koko henkistä näköpiiriään.

Hänen hidas, länsi-suomalainen verensä oli siellä joutunut liikkeeseen. Hänen siihen saakka hiukan untelo, sulkeutunut sielun-elämänsä oli valvahtanut, saanut vauhtia, tahtoa, tarmoa, yritteliäisyyttä ja kunnianhimoa.

Siitä matkastaan hän itse laskikin elämänsä suuren murroskauden. Sen taitteen, joka oli tehnyt hänestä miehen, yksilön ja maailmankansalaisen.

Ynnä sosialistin.

Heti matkansa jälkeen hän oli ruvennut esiintymään työväen-yhdistyksissä ja sosialistisiin sanomalehtiin kirjoittelemaan. Hänessä oli herännyt intohimoinen halu tulla huomatuksi. Liittyikö tuohon haluun myös joku salainen mieliteko tulla huomatuksi Signen ja hänen isänsä silmissä? Sitä ei Johannes ollut ainakaan tahtonut koskaan tunnustaa itselleen.

Hän oli vain mielihyvällä merkinnyt tosiasiaksi, että paha oli kääntynyt hyväksi hänelle. Kestetyt kärsimykset olivat vain häntä karkaisseet ja terästäneet.

Signe oli antanut surun lahjan hänelle. Ja siitä oli Johannes joskus jaloimpina hetkinään voinut tuntea häntä kohtaan oikein vilpitöntä kiitollisuutta.

Nyt hän ei voinut. Nyt hän ei parhaalla tahdollaankaan jaksanut kiittää Signeä siitä uudesta murheen antimesta, jonka tämä vähillä keinoilla oli hänelle valmistanut.

Että hän olikin ollut niin houkka ja vielä kerran lyönyt kirveensä kiveen!

Olihan selvää, ettei Signe häntä ollenkaan rakastanut. Olihan tietysti ollut tämän puolelta vain mielioikku lähettää tänään tuo kirottu kirje hänelle.

Tietysti mieli-oikku! Naiset ovat niin uteliaita näkemään, mitä on tullut heidän entisistä uhreistaan!

Ja hän oli nöyrtynyt nähtäväksi! Ja hän oli taipunut, taipunut kaikesta huolimatta, mitä oli tapahtunut heidän välillään, noudattamaan tuota nais-armollista asevelvollisuus-kutsuntaa!

Mitä varten hän oli sen tehnyt? Siksikö vain, että kirjeen alussa olivat seisoneet nuo taikasanat: »Isäni pyytää teitä sydämellisesti tervehtiä?»

Ei, hän antoi palttua tuollaisille yläluokan mahtimiehille ja heidän vapaaherrallisille kruunuilleen! Vanha rakkaus oli hänessä liekkiin leimahtanut.

Se oli leimahtanut jo silloin, kun hän oli saanut Signen kirjeen. Se oli seurannut häntä serkusten luo hotelliin. Istunut koko illan hänen vierellään, sokaissut hänen terveen järkensä ja arvostelukykynsä.

Vain välistä, silloin kun hän oli katsellut Signeä kylmästi ja mielenkiinnottomasti, hän oli siitä tuokioksi vapautunut. Ja ne hetket kangastuivat nyt valoisimpina Johannekselle koko tästä tapaamisesta, jonka muisto muuten oli hänelle syttä synkeämpi.

Mutta oliko, kun hän oikein ajatteli, ollut tervettä järkeä tuokaan, että hän päivällistä syödessä oli niin suuresti Ireneä serkun kustannuksella ihannoinut? Mitä hän oli etsinyt Irenestä? Mitä nähnyt hänessä?

Eikö entistä mielikuvaansa? Eikö kymmenen vuoden takaista, utuista unelmaansa tuosta toisesta serkusta, joka oli vanhennut sillä välin ja josta hän ei ollut ensi hetkessä löytänyt sitä?

Sittemmin, kun hän oli löytänyt sen, hän oli heti suinpäin uponnut siihen kuin suohon Joukahainen. Ja olisi tietysti vieläkin siellä, ellei Signe olisi hänelle niin laupiaasti auttavaa kättään ojentanut!

Varsinkin harmitti Johannesta, että hän äskeisessä avomielisyyden puuskassaan oli tullut Signelle myös suhdettaan muihin naisiin koskettaneeksi.

Sitä vielä puuttui! Täytyi sitä olla pohjanperäläinen, täytyi sitä olla kehittymätön pölkkypää miehekseen!

Meneppäs ja levitä elämäkertasi toisen, vieraan, välinpitämättömän ihmisen eteen! Ojenna kuin tarjottimella!

Pahemman kuin vieraan, vaarallisemman kuin välinpitämättömän! Väijyvän, vaanivan, aistihaluisen, sensatsionikipeän naisen, joka ilkkuen tietää itsensä rakastetuksi, mutta ei tunne mitään vastarakkautta!

Eikä vain omaa elämäkertaansa! Myöskin muiden, ystävien, todellisten ystävien, hyvien, uskollisten ihmisten, jotka sen ovat toiselle luottamuksesta uskoneet. Ovat turvattomia, eivät voi edes vetää häntä tilille siitä.

Se oli alhaista. Se oli raakaa!

Eikö hän ollut kieltänyt kaikki muut suhteensa, parhaimmatkin, ennen kuin kukko kolmasti oli kiekahtanut? Vain ansaitakseen tuon naisen rakkautta, vain kantaakseen uusia ja yhä uusia suitsutusuhreja hänen alttarilleen!

Eikä Johannes voinut tällä hetkellä olla ilman liikutusta muistelematta sitä parasta, sitä hienointa, naissuhdetta, mikä hänellä oli, jota hän sai kiittää niin paljosta, joka niin monena vaikeana hetkenä oli suorastaan pitänyt pystyssä häntä ja työhön kannustanut.

Se oli suhde Auraan, suomalais-amerikalaiseen naiseen, johon hän oli Atlannin takaa palatessaan laivalla tutustunut.

He olivat jutelleet ja huomanneet heti ensi hetkestä olevansa aatetovereita.

He olivat vielä kotimaahan tultuaankin jatkaneet tuttavuuttaan. Tavanneet toisiaan työväenyhdistyksessä, sattuneet samoihin komiteoihin istumaan ja vihdoin vierekkäin Eduskuntaan.

Johannes ei tiennyt mitään hänen entisistä elämän-kohtaloistaan Amerikassa. Eikä paljon muuta hänen yksityis-olostaan Helsingissäkään kuin että hän piti pientä lankakauppaa Sörnäisten puolella ja ansaitsi nähtävästi sillä vaatimattoman toimeentulonsa.

Kuitenkin hän oli muodostunut Johanneksen elämässä tekijäksi, jonka vaikutus tuntui kauas, tännekin, vieraille maille ja vieraiden ihmisten keskuuteen.

Aura ei ollut kaunis, mutta hyvännäköinen. Auralla oli harmaansiniset silmät ja luja, luottava kädenlyönti.

Aura ei koskaan vaivojaan vaikerrellut eikä tuonut torille yksityisiä huoliaan.

Kun puolueseikat kävivät hullusti, kun riitalangat menivät ristiin ja johtajien keskinäiset eripuraisuudet uhkasivat tehdä tyhjäksi kaiken, minkä mahtava, yksimielinen kansan-aalto tuolta kaukaa, syvien rivien sydämestä, oli köyhälistön valtaa ja alaluokan vapausvaatimusta julkisen elämän pinnalle kohottanut, silloin Aura esiintyi sovittajana, välittäjänä, rauhanrakentajana.

Kun muut väistyivät, Aura toimi. Kun muut katsoivat malkaa toisen silmässä, Aura otti sen pois omastaan. Kun puolueen parhaat ainekset menettivät intonsa ja tahtoivat vetäytyä syrjään julkisen elämän tanterelta, Aura rohkaisi.

Ulospäin näkyi hänen toimintansa vähemmän. Mutta puolueen sisällä hän oli välttämätön, koossapitävä voima, jonka arvon kaikki tunsivat, vaikka vain harvat tahtoivat sen tunnustaa.

Johannes oli niitä harvoja. Hän sekä kunnioitti että ihaili tuota naista, jonka koko olento oli niin suora ja rehti, joka aina piti kiinni suuresta pääasiasta, joka ei koskaan omaa etuaan ajatellut.

Kun Johannes oli ilmoittanut omankin halunsa olevan vetäytyä syrjään ja erota Eduskunnasta, heillä oli ollut monta vakavaa keskustelua keskenään.

Johannes oli julkituonut koko pessimisminsä asioiden nykyiseen tilaan nähden koko maassa ja etenkin omassa puolueessaan. Aura oli pitänyt sitä tarpeellisempana, että ne harvat kyvyt, joita puolueella oli ja jotka myös koko maahan nähden jotakin merkitsivät, pysyivät eturinnassa.

Hän oli taipunut, vasta kun Johannes oli viitannut siihen, etteihän hänen syrjäytymisensä tarvinnut kovin pitkä-aikainen olla.

Hetkellistä väsymystä siis? Niin, sen saattoi Aurakin ymmärtää.

Väsymystä valtiolliseen toimintaan? Olihan se niin luonnollista, jos oli vuosia ponnistellut ja varsinkin jos hautoi muita suunnitelmia mielessään.

Mutta ei väsymystä köyhälistön taisteluun eikä oikean asian ajamiseen. Mitään sellaista ei Aura voinut eikä tahtonut ymmärtää.

Johannes oli tehnyt hänelle tiettäväksi, että sitähän kaikki hänen suunnitelmansa juuri tarkoittivatkin, vaikka hän luuli sitä tällä hetkellä paremmin palvelevansa sulkeutumalla itseensä ja tyydyttämällä kauan salassa kytenyttä kirjoittamistarvettaan. Aura oli silloin tullut oikein iloiseksi, toivottanut hyvää onnea, mutta myöskin pikaista palajamista takaisin julkisuuden tanterelle.

Johannes oli hiukan hävennyt silloin hänen varmaa, luottavaa kädenlyöntiään.

Eihän hän ollut tuota päätöstä kypsytellessään yksinomaan köyhälistön taistelua ja oikean asian voittoa ajatellut. Kyllä hän oli ajatellut myöskin omaa voittoaan, vaikkakaan ei aineellista.

Auran muisto tyynnytti jonkun verran Johannesta ja hän tunsi itsensä siitä hänelle sydämellisesti kiitolliseksi.

Tännekin saakka säteili tuo nainen siis puhdasta, sympaattista ilmakehäänsä!

Ollapa hän nyt tässä! Astuisipa Aura nyt tässä hänen vierellään, saisipa Johannes nyt aukaista hänelle sydämensä ja kuulla jälleen hänen tyyniä, järkeviä syitään ja vastasyitään!

Sensijaan hän oli ripittänyt itsensä tuolle toiselle, herrasheilakalle, vihollistyttärelle, joka ei häntä vähintäkään ymmärtänyt ja joka luonnollisesti sisässään, ja ehkä serkunkin seurassa, par'aikaa ilvehti hänelle! Piti pilkkanaan hänen moukkamaista, nousukasmaista tarvettaan avata sydämensä heti selkoselälleen.

Ripittänyt itsensä ja kertonut vielä Aurastakin! Signelle, joka oli kuunnellut sitä liikkumattomana kuin lapsi, silmäripset alasluotuina, kummallinen, hieno, arvoituksentapainen hymy ohuilla huulillaan.

Se oli rikos! Se oli rikos Pyhää Henkeä vastaan.

Sitä ei voinut pyytää eikä saada anteeksi. Se oli jääpä hänen omantuntonsa pistäväksi, sovittamattomaksi tutkaimeksi.

7.

Johannes heräsi hetkeksi ajatuksistaan, kun eräs vastaantuleva herra pyysi häneltä tulta. Hän katsoi hämmästyneenä kysyjään.

Se oli totta, olihan hänellä suupielessään palava sikari, jota hän oli kävellessään aivan epätoivon vimmalla imenyt. Milloin ja missä hän lienee senkin sytyttänyt!

Kenties kadunkulmassa, jossa hän oli tullut sen verran tuntoihinsa, että oli huomannut tarvitsevansa raikasta ilmaa ja pysäyttänyt automobiilin.

—Kiitos, sanoi herra, kohotti kohteliaasti hattuaan ja meni menojaan.

Omituinen tapa tuokin täällä Berlinissä, ajatteli Johannes, pyytää tulta toisen tupakasta.

Tuo herra oli häntä jollakin tapaa hermostuttanut.

Miksi ei pitänyt itse tulitikkuja? Miksi suotta tungetella ja vaivata vieraita ihmisiä? Se oli niin lemmon saksalaista! Se oli niin poroporvarillista!

Tulla siihen toisen suun eteen ja pakottaa toinen melkein toisen sierainten kautta hengittämään! Täytyy olla sivistymätön hevosvaras, täytyy olla taskuvaras sellaista tehdäkseen!

Ja Johannes tuijotti oikein äkeästi menijän jälkeen viinistä ja hänelle harvinaisesta yönvalvokista väsyneillä silmillään.

Samalla kopaisi hän aivan vaistomaisesti povitaskuaan.

Aivan oikein! Lompakko oli poissa.

Se huomio herätti hänet kokonaan.

Eihän siinä miljoonia ollut, mutta sentään tähteet siitä satamarkkasesta, jonka hän oli tänään särkenyt ja joka oli melkoinen summa hänelle hänen nykyisissä olosuhteissaan.

Tuoko mies sen oli varastanut? Vai oliko se häneltä ehkä unohtunut automobiiliin?

Tai johonkin ravintolaan, jossa hän oli sitä käsitellyt? Tai ehkä se oli häneltä jossakin muualla napattu?

Konstikos häneltä olisi ollut napatakin, kun hän oli kulkenut kuin unessa, palttoo auki, ja kukaties ehkä ääneensäkin ajatellut! Tehnyt tietysti tollon tai humalaisen vaikutuksen, joka on ensi kertaa suurkaupungissa.

—Perkele! pääsi häneltä aivan selvällä suomenkielellä niin kovasti, että ohikulkijat kääntyivät taakseen katsomaan.

Tuo mies sen oli sittenkin siepannut!

Ja Johannes päätti jo lähteä ajamaan takaa äskeistä tulenpyytäjäänsä, kun hän äkkiä kuuli lähellään pehmeän, hiukan kimeän, mutta hyväntahtoisen mies-äänen samoin suomeksi virkahtavan:

—Iltaa, iltaa, vaikka aamupa tuo taitaa jo olla. Mitäs suomalainen siinä niin ääneensä rukoilee?

Johannes kohotti katseensa hätkähtäen.

Hänen edessään seisoi vanha, lyhyenläntä ukkorähjä, kädet syvällä palttoon taskuissa, joka ei näyttänyt aivan uudelta ja joka oli vain yhdellä napilla pyylevän vatsan yli huolimattomasti kiinnitetty.

Päässä leveälierinen huopahattu, kuten hänelläkin, mutta lyöty luttuun ja rypistyneempi. Sen alla kaksi pientä, kummallisesti kiiluvaa, teräsharmaata silmää, nykerö nenä, karkealla kädellä vetäistyt viikset, leveästi hymyilevä suu ja turpea, eteenpäin työntyvä alileuka, jossa lyhyt tylppä parranläiskä kuin harjassuka.

Johannes ei muistanut ikinä nähneensä häntä.

Joku suomalainen maalaiskauppias? ajatteli hän. Tai pikkukaupungin. pormestari?

Mutta ääneen hän sanoi:

—Jos herra pitää vähän tätä sikaria, niin minä juoksen tuon miehen jälkeen.

—Minkä miehen? kysyi äijä nauraa hehettäen.

—Sen, joka tässä juuri, kirkkaalla kadulla, sieppasi lompakkoni, tuiskahti Johannes vihaisesti.

Niin hauskaa kuin hänestä muka olikin tavata maamiehiään, hänellä ei ollut nyt aikaa siihen. Hänellä oli tulinen kiire tavata kiinni pahantekijä.

Nyt hehetti äijä vieläkin makeammin.

Hänen naurunsa oli omituisen pehmeää, velttoa ja kaavamaista. Aivan kuin hän olisi nauranut liian paljon elämässään eikä oikein viitsinyt enää. Tahtonut vain merkitä noin suurimmassa ylimalkaisuudessaan asian ääretöntä naurettavuutta.

—Heh, heh, veikö paljonkin?

Johannes loi sangen tuiman silmäyksen häneen.

—Tietysti. Minun ensimmäisen miljoonani!

Äijä näytti hieman hämmästyvän.

Hänen pienet, harmaat siansilmänsä tuikahtivat kuin kaksi puukonterää ja hän vetäisi koukkusormin kerran pari alaleukansa harjastupajasta. Silti hän ei kuitenkaan lakannut veltosta, hyväntahtoisesta vanhanmiehen-naurustaan.

—Ähhäh, ei kumma sitten, että tuli suomalaiselle turva perkeleesen!

Siitä sanoi hän kaikkialla maailmassa tuntevansa omat pappenheimiläisensä.

Rymä taidat itsekin olla, ajatteli Johannes. Sen olet näköinenkin.

Mutta ääneen hän sanoi:

—Olisi teiltä viety, niin kyllä siinä itsekin perkelöisitte!

Ja hän aikoi jo jättää toisen siihen seisomaan ja syöksyä luulottelemansa varkaan jälestä, kun äijä estäen laski kätensä hänen olalleen.

—Turha vaiva! sanoi hän, katsoen leveällä hyväntahtoisuudella häneen. Tässä on teidän lompakkonne.

Näin sanoen hän veti toisesta palttoontaskustaan lompakon, jonka Johannes heti tunsi omakseen.

Hän katsoi äijään hölmistyneenä.

—Niin, se on minun, hän sopersi. Te löysitte sen?

—Onneksenne, muhoili äijä. Se putosi teiltä, kun kumarruitte sitomaan kengännauhojanne.

—Kumarruinko minä? Missä?

—Keskellä katua, niin että oli ikuinen ihme, ettei kukaan ajanut päällenne. Te olette ollut hiukan … noin … hum…

Äijä osoitti otsaansa leikillisesti.

—Hummaamassa? Niin, luonnollisesti, selitti Johannes. Hiukan, noin, tshinglallaa…

Hän ei muistanut kuolemakseenkaan, että hän olisi koko matkalla kumartunut tai sitonut kengännauhojaan. Mutta tietysti sen täytyi olla totta, koska tuo toinen niin sanoi ja koska hänellä oli itse todistuskappale kädessään.

—Vai niin, hän lisäsi hyvillä mielin. Ja te näitte, että se putosi minulta? Ja ajoitte takaa minua?

—Monta kadunkulmaa, joka ei ole niin aivan leikin asia vanhalle miehelle. Minulla on, nähkääs, vähän hengen-ahdistusta…

Äijä rykästeli painaen toisella kädellä rintaansa.

Johannes kiitti vielä kerran ja sai takaisin lompakkonsa. Hän yritti aukaista sen, nähdäkseen oliko sen sisällys tallella, mutta häpesi heti ajatustaan ja pisti sen muitta mutkitta takkinsa povitaskuun.

—Kiitos vaan, hän sanoi. Satuin vähän suomalaisten seuraan tässä. Ja taisin kulkea koko matkan tänne keskikaupungilta kovin ajatuksissani…

Äijä nyykäytti päätään hyväksyvästi.

Johannes ei tiennyt, mitä sanoa enää, vaan tuumi itsekseen, pitäisikö tuolle esitellä itsensä tai antaa juomarahaa. Mieluimmin hän olisi heti ojentanut kätensä jäähyväisiksi, mutta olihan toinen tehnyt hänelle hyväntyön, josta hänen varmaan oli tavalla tai toisella osoitettava kiitollisuuttaan.

Äijä näytti arvaavan hänen ajatuksensa.

—Kuulkaa, sanoi hän, tarttuen hänen napinläpeensä tuttavallisesti. Enkö teidänkin mielestänne ole ansainnut vähän löytäjäisiä?

—Kyllä, tietysti, vastasi Johannes helpotuksesta huoahtaen ja teki liikkeen kohti povitaskuaan.

—Ei, ei, sanoi äijä pidättävästi. En minä sitä tarkoita. Mutta…

—Mutta mitä?

—Lasin olutta te voisitte tarjota minulle, hehetti ukko. Jossakin täällä lähiravintolassa.

—Mielelläni, kovin mielelläni, lausui Johannes, hyvillään että pääsi niin vähällä. Tuolla!

Hän osoitti jonkun matkan päästä loistavia pyöreitä sähkölamppuja.

—Ei, ei, sanoi äijä päätään pudistaen.

—Siinä on suuri ensiluokan ravintola, väitti Johannes. Ja se on kyllä vielä auki tähän aikaan.

—Tiedän, tiedän, virkahti äijä miltei kärsimättömästi.

Hän sanoi vihaavansa kaikkia suuria paikkoja. Yleisö aina yhtä tuhmaa, ympäristö aina samaan kaavaan valettua…!

Johannes katsoi häneen kummastuneena.

Ei, ei tuo ollut mikään pikkuporvari. Saattoi olla suurikin tukkukauppias tai kenties joku eläkettä nauttiva koulurehtori. Täytyi kohdella häntä senmukaisesti.

—Te olette aivan oikeassa, hän sanoi. Siis mieluummin joku issikkapaikka!

Niin, hehheh, vaatimattomasti, aivan vaatimattomasti, nauroi ukko. Ellei teillä nimittäin ole mitään sitä vastaan?

—Eipä suinkaan. Mutta minä en tiedä vaan, tokko tässä lähellä mahtaa olla sellaisia paikkoja, vastasi Johannes luoden etsivän ja epävarman katseen ympärilleen.

—Minä tiedän, sanoi ukko. Tulkaa te vaan minun mukanani.

Hän näytti tuntevan Berlinin paremmin kuin Johannes itse. Lyhyillä, tepsuttavilla askelilla lähti hän varmasti liikkumaan pitkin katukäytävää, viitaten kädellään eräälle sivukadulle, joka ei ollut kaukana Johanneksen omasta asunnosta.

—Tuolla, hän sanoi. Siellä on meidän paikkamme. Siellä me saamme ryypyn, voileivän ja lasin olutta.

Tuo ei ole ensi kertaa pappia kyydissä, ajatteli Johannes. Vanha herra on nähtävästi myös hummannut. Häntä janottaa ja hän haluaa seuraa itselleen.

Omituinen sattuma, että hän tapasi minut. Miellyttävä sattuma minulle, sillä ilman häntä minä olisin nyt keskellä Berliniä pennitönnä.

Tosin Johannes odotti huomenna pientä rahalähetystä kotimaasta. Juuri siihen nähden hän oli uskaltanutkin tänään liikkua hiukan yli varojensa. Mutta kirjeet voivat aina myöhästyä päivän pari. Ilman tuon äijän ystävällisyyttä hänen olisi ollut kiristettävä nälkävyötään kukaties kuinkakin kiusallisesti.

—Te olette ollut kauan Berlinissä? hän kysyi puheen aluksi.

—En tähän toviin, vastasi ukko. Mutta kyllä ennen.

—Liikeasioissa?

—Niin, liikeasioissa.

—Millä alalla, jos saan luvan kysyä?

Äijä kääntyi ja loi häneen pienet, pistävät siansilmänsä.

—Nuori mies, hän sanoi sangen ojentavasti, mutta täydellisen maailmanmiehen kohteliaisuudella. Myöskään minä en ole kysynyt teiltä mitään.

—Anteeksi…

—Ei mitään. Mutta eikö teidänkin mielestänne: meillä suomalaisilla on hauskempaa olla yhdessä ulkomailla, jos me tiedämme niin vähän kuin mahdollista toisistamme.

Johannes myönsi sen ja häpesi samassa omaa taitamattomuuttaan.

Kuinka hän oli ollutkin niin tungettelevainen? Hän, joka juuri tahtoi pitää ihmiset loitolla omasta yksityisestä henkilöstään! Ja hänen täytyi ottaa ansaittua ojennusta siinä suhteessa ensimmäiseltä vastaantulevalta suomalaiselta kadulla!

Oliko viini todellakin pannut hänen päänsä pyörälle? Vai vaivasiko häntä vielä äskeinen avomielisyytensä Signen seurassa, jonka muisto yhä karvaana palana painoi hänen kurkkuaan?

Noli me tangere, oli tuo ukko hänelle omalla kohteliaalla tavallaan huomauttanut.

Johannes päätti ottaa opetuksen varteensa, ei vain häneen, vaan myöskin muihin vastaisiin tuttavuuksiin nähden.

Ja jälleen oli kuin olisi äijä arvannut hänen ajatuksensa.

—Hehheh, te loukkaudutte? hän sanoi ja pisti ikäänkuin äskeisten sanojensa merkitystä lieventääkseen kätensä tuttavallisesti hänen kainaloonsa.

Suomalaiset loukkautuivat hänen mielestään liian vähästä! Ei pitänyt loukkautua. Piti elää ja antaa ihmisten elää. Mutta ennen kaikkea oli asetettava asiansa niin, ettei voinut ylimalkaan tulla loukatuksi.

Ja kun ei Johannes heti keksinyt tuohon mitään sanottavaa, hän lisäsi:

—Minä pidän teistä. Teidän olennossanne oli jo silloin, kun te kuljitte tuolla yksin ajatuksissanne jotakin, joka miellytti minua.

—Hauskaa kuulla, sanoi Johannes.

—Niin. Mutta ettehän te silti voi vaatia, heh, heh, heh, että minä lankeaisin teidän kaulaanne ja tekisin teille rakkaudentunnustuksen!

Äijä nauroi pehmeää, sarkastista, hiukan käheää nauruaan, joka oikeastaan vaikutti sangen vastenmielisesti Johannekseen.

Hän tunsi vaistomaisesti siitä uhoavan kummallisen, täydellisen epäkunnioituksen häntä itseään ja kenties yleensä ihmisiä kohtaan. Taikka johtuiko se ehkä siitä, että Johannes tunsi tuon naurun kumpuavan hänen omaa sieluaan syvemmistä lähteensuonista?

—Enpä suinkaan, hän vastasi, sitä en minä voi vaatia.

Ja hän pyysi, että äijä, periaatteilleen uskollisena, sallisi toisen olla muodostamatta mitään käsitystä myöskin hänen omasta olennostaan.

Ukon silmät tuikahtivat:

—Siitä, olenko minä miellyttävä tai epämiellyttävä? hän kysyi.

—Niin, vastasi Johannes. Toivottavasti te ette vaadi minulta mitään vastarakkauden tunnustusta.

Nyt hän oli tyytyväinen itseensä. Nyt hän oli saanut maksaa samalla mitalla ja tunsi heti hyväntuulen hymyn kutittavan huuliaan.

Äijä hehetti,

—Te olette ylpeä, hän sanoi. Sen parempi. Mutta nyt meidän on mentävä kadun yli.

Heidän täytyi pysähtyä ohivierivien vaunujen vuoksi.

Yöllinen Berlini hurisi heidän ympärillään.

Kello saattoi olla jo kolme, mutta kadut olivat vielä täynnä kansaa. Oli kirkasta kuin päivällä, suurista ravintoloista tulvaili iloista väkeä, automobiilit toitottivat, herrat kiirehtivät tekemään viimeisiä lemmenkauppojaan, kaunottaret myömään hienommin tai karkeammin tarjottuja sulojaan.

Kaikilla ripeä käynti ja tiukka, täsmällinen kasvon-ilme. Kaikilla nopea tahti ja päämäärästään tietoinen jalannousu.

—Berlini kuluttaa nopeasti, huomautti äijä.

Noista miehistä olivat useimmat nuorta liikeväkeä. Heidän oli oltava taas ylhäällä neljän viiden tunnin perästä ja tehtävä koko päivä työtä uutterasti. Siksi heidän keski-ikänsä olikin kovin alhainen. Kuka kesti kymmenen, kuka kaksikymmentä vuotta.

—Grotte-mylly! sanoi Johannes toisen kirjallista sivistystä koetellakseen.

Mutta noilla naisilla oli ehkä sensijaan liiaksikin aikaa venyä vuoteillaan?

—Punainen mylly! puhkesi äijä ylenkatseellisella äänellä puhumaan.

Hän ei sanonut käsittävänsä, kuinka miehet olivat niin hulluja! Uhrata rahansa, elämänsä, terveytensä naisten vuoksi, jotka, jos he eivät saisi miestä, olisivat valmiit samoin tekemään.

Kuka oli sanonut, että juuri miehen tuli ostaa ja naisen myödä? Miksi ei asia voinut olla päinvastoinkin? Ja niin se vielä tulikin olemaan, jos nykyaikainen naisliike sai ilman vastarintaa täyttää tarkoitusperänsä.

—Te olette naisvihaaja, hymyili Johannes.

—Olen, olen, olen! kähisi ukko odottamattomalla kiihkeydellä.

Nykyaikaisen, emansipeeratun naisen vihaaja hän sanoi olevansa, ei itämaalaisen, ei japanilaisen naisen vihaaja eikä myöskään vielä niin paljoa romaanisen tai saksalaisen. Mutta anglosaksisen, mutta pohjoismaisen!

—Te olette nähnyt paljon naisia, huomautti Johannes.

—Kyllä, vastasi ukko lyhyesti, ja hänen pienet silmänsä tuikkivat tulta. Mutta en yhtään kunnollista, en yhtään miehen arvoista.

Joka ei ollut tuhma, oli petollinen. Joka oli hyväsydäminen, oli pässinpää!

Hän jatkoi esitystään.

Johannes katseli salavihkaa syrjästä hänen kasvojaan.

Ei, ei se ollut mikään tukkukauppias tai maalainen koulurehtori. Saattoi se olla korkeammankin sivistyksen saanut, ehkä professori, ehkä esittelijäsihteeri.

Taikka oli ehkä muuten vain viisas mies. Paljon elänyt, paljon kokenut, paljon lukenut, miettinyt, matkustellut ja nähnyt maailmaa. Kenties oli koroillaan eläjä vanhapoika, koska oli ollut varaa siihen?

—Miehet ovat hulluja! toisti ukko terävällä, kimeällä äänellään.

Siitä oli nyt kaukana kaikki hyväntahtoinen hehetys. Se halkoi ilmaa ohuena ja iskevänä kuin kyynkieli.

Miehet eivät nähneet, mitä maailmassa tapahtui, väitti ukko. Puhuttiin valtiollisista, puhuttiin yhteiskunnallisista vallankumouksista. Mitä ne olivat sen hirvittävän vallankumouksen, sen luonnonmullerruksen rinnalla, joka tapahtui joka hetki, halki maailman, heidän ympärillään? Sillä se kävi, se oli käyvä halki maailman, naisliike nimittäin!

Pohjoismaista se oli alkanut. Ja nyt se myllersi jo puolta Europaa.

—Naisliike on vain osa ihmiskunnan yleisestä vapausliikkeestä, huomautti Johannes.

Siksi olivatkin sosialidemokraatit kaikkialla ottaneet sen mielellään ohjelmaansa.

—Älkää puhuko minulle sosialidemokratiasta! huusi ukko. Älkää tässä yhteydessä, tarkoitan.

Sosialidemokratia oli ohimenevä liike hänen mielestään. Sen maailmanhistoriallinen osa oli oleva loppuun näytelty tällä vuosisadalla.

—Niinkö luulette? hymyili Johannes. Te olette optimisti.

—Ja te sosialisti, vastasi ukko nopealla silmäntuikahduksella häneen.

Mistäkö hän sen tiesi. Sen kuuli jo Johanneksen ensi sanasta.

Mutta äijä ei tahtonut nyt puhua sosialidemokratiasta. Hän sanoi tahtovansa puhua naisliikkeestä.

—Aivan oikein, myönsi Johannes. Mutta emmeköhän, jos me tähän jäämme, me silloin mahtane jäädä vaille ryyppyä ja voileipää?

—Se on totta, sanoi ukko, lyöden ystävällisesti olalle häntä. Me menemme ja jatkamme siellä keskustelua.

He pääsivät sivukadulle.

Eivätkä he olleet monta askelta astuneetkaan, kun äijä jo kiipesi pari porrasta matalalle, mitättömän näköiselle ovelle, jonka toisella puolen pari himmeästi valaistua ikkunaa kuumotti, ja sanoi:

—Tässä!

Johannes ihmetteli.

On sillä paikkansa, ajatteli hän. Mutta kun on kerran pirun kelkkaansa ottanut…

Hän astui sisälle.

8.

Todellinen issikkapaikka.

Pitkä tiski, jonka takana jättiläiskokoinen, punakasvoinen, liikaa veren ja alkoholin runsauttaan tiukkuva isäntä, väkiviina-kranat edessään. Ympäri huonetta, jossa vain yksi vaivainen kaasuliekki lekutteli, puisia pöytiä ja karkeatekoisia, korkeakarmisia tuolia. Seinällä keisarin ja jumalan kuvat.

Yleisö oli sangen vähälukuinen. Joku epäilyttävän näköinen, tummapintainen, vilkassilmäinen miespöytye. Eräs hakkaileva pariskunta, nainen jo museokelpoinen. Kaksi ajuria, jotka halulla haukkasivat lämmintä makkaraansa. Vihdoin yksi poliisi, joka myöskin oli pistäytynyt kadulta tänne virkistäytymään.

Poliisin läsnäolo rauhoitti suuresti Johannesta. Oltiinhan täällä sentään esivallan suojassa ja laillisessa yhteiskunnassa.

Äijä tuntui olevan vanha tuttu täällä.

Isäntä nyökkäsi hänelle päätään ystävällisesti. Toivotti tervetulemaan ja valitti, ettei hän ollut pitkään aikaan nähnyt häntä.

—Olen ollut taas matkoilla, selitti äijä. Täytyy aina välillä hoitaa vähän asioitaankin.

Johannes kuuli, että ukko puhui täysin puhdasta saksaa. Äänsi oikein, käyttipä vielä berliniläistä murrettakin.

Kuuli ja kummastui yhä enemmän. Minkähän peijakkaan seuraan hän oli mahtanut joutuakaan!

—Makkaraa? kysyi isäntä.

—Ei. Voita, leipää, sardiineja.

—Ryyppy?

—Kyllä. Mutta oikeata jyväviinaa.

—Meillä on vain oikeata, kehui isäntä leveästi. Ensimmäisen luokan Famos!

Oluesta hän ei kysynytkään.

Leikkasi leipää kaksi hirmuista kimpaletta. Asetti niiden päälle tavattoman voivuoren ynnä kolme sardiinia kummallekin. Toi veitset ja kahvelit, joudutti ryypyt, kaatoi oluet. Yksinkertainen yöateria oli valmis.

Ei mitään lautasia eikä ruokaliinoja. Ei mitään liinaa pöydällekään.

—Mutta ei myöskään juomarahoja, sanoi äijä, kun Johannes huomautti hänelle tästä spartalaisesta järjestyksestä.

Hän sanoi pitävänsä tällaisesta. Jos hän voisi, mitä tahtoisi, hän söisi muka aina täällä.

—Onhan teillä vapaus, sanoi Johannes, laittaen valmiiksi voileipäänsä. Vapaus seurata halujanne.

—Harvoin, sanoi ukko. Mutta ploiskis!

—Terveydeksi, vastasi isäntä tiskin takaa.

Hän oli myös kaatanut ryypyn itselleen.

—Teidän luvallanne?

Äijä nyykäytti hänelle päätään hyväksyvästi.

Isäntä kumosi vielä toisenkin ryypyn samaan teurastajakaulaansa, johon näytti jo monta ennenkin pudonneen.

Johannes tunsi heti, että väkevä neste jälleen kihahti hänen päähänsä. Eikä hän voinut olla irvistämättä.

Äijä sanoi:

—Se maistoi? Eikö totta, myöskin ruoka maistuu täällä toisenlaiselta?

Hän näytti voivan täällä hyvin kuin kala vedessä. Ja syödessään hän rupesi Berliniä hiljakseen kehuskelemaan.

—Minä pidän Berlinistä, sanoi hän.

Hän tiesi, että suomalaisilla yleensä oli tapana haukkua Berliniä. Se oli muka niin epätaiteellinen, niin poroporvarillinen. Eivätkä suomalaiset kuitenkaan viihtyneet missään niin hyvin kuin täällä. Täällä oli sentään niin kotoista ja turvallista.

Ehkä liiankin turvallista, hymähti Johannes. Berlinin poliisi…

—Ei häiritse ketään, jos vain itse ei häiritse muita ihmisiä, väitti ukko.

Tietysti, eihän tämä ollut mikään Parisi. Mutta mikä polttopiste, mikä sähköpatteri! Mikä kaikkien voimien kokoutuminen ja jälleen joka suuntaan linkoutuminen!

—Te olette ollut Parisissa? kysäisi hän.

Ei, Johannes ei ollut ollut Parisissa.

Lontoossa hän oli ollut ja New-Yorkissa. Hänellä oli myöskin jo ensimmäisinä ylioppilasvuosinaan ollut tilaisuus seurata tulkkina erästä suomalaista tukkukauppiasta. Matka oli käynyt halki Venäjän Odessaan ja Konstantinopeliin, sieltä Palestinaan ja Egyptiin, sieltä Kreikan, Italian, Itävallan ja Saksan kautta takaisin omalle maalle. Se ei ollut kuitenkaan ollut mikään hauska matka hänelle. Tukkukauppias oli ollut sangen omavaltainen ja vaikeasti tyydytettävä isäntä, joka oli kohdellut häntä pikemmin heitukkanaan ja passaripoikanaan kuin vertaisenaan ja matkatoverinaan. Johannes oli kiittänyt, kun oli päässyt hänestä.

—Sen ymmärrän, nauroi äijä.

Mutta miesseura oli sentään aina miesseuraa. Hän puolestaan kertoi tehneensä tuon saman matkan kerran naisseurassa…

—Rakastajattarenne kanssa? uskalsi Johannes kysyä.

—Anteeksi, vihityn vaimoni kanssa, hehetti ukko.

Ja hänkin oli kiittänyt onneaan, että ylimalkaan palasi hengissä sieltä.

—Palasiko hän hengissä? uskalsi Johannes jälleen kysyä, rohkaistuneena äijän leikillisestä puhetavasta.

—Kyllä, hän elää, voi hyvin ja kukoistaa.

Seurasi lyhyt vaitiolo.

Hän on siis naimisissa, ajatteli Johannes.

Mutta nähtävästi äijä ei erikoisesti rakasta vaimoaan. Voihan vaimo olla Xantippa. Mutta kyllä silläkin naisella oli seitsemän päivää viikossa, joka sai tuommoisen ukkorähjän rakkautta tyydyttää.

Eipä sillä, että tältä järkensä puolesta olisi puuttunut mitään. Mutta oli muuten kovin kummallista kuvitella häntä aviomiehenä.

—Suomalaiset matkustavat kovin paljon, hän huomautti jotakin sanoakseen.

Ja hän esitti jälleen hiukan teeskennellyn inhonsa kaikkia matkustavia kansalaisiaan kohtaan. Se oli hänelle vähitellen muodostunut täydelliseksi taidenumeroksi.

Ei ollut muka sitä museota Europassa, jonka saleja ei vähintään puolikymmentä maalaisserkkua saapastanut. Ei sitä kahvilaa, jossa ei ainakin joku tuttava tai outo tullut olalle lyömään ja leveällä suomenkielellä iloaan tästä odottamattomasta tapaamisesta ilmoittamaan.

Berlini oli pahin kaikista. Siinä yhtyivät heidän kaikkien tiensä ja erosivat. Varsinkin näin kevätpuoleen niitä näki kaikkialla, enin kuitenkin Friedrich-kadulla ja Wertheimin edustalla.

Oli aivan kuin olisi uusi hakkapeliittain armeija lähtenyt liikkeelle tuolta pohjan periltä, tällä kertaa vain entistä ehompana ja lukuisampana. Tullut todellisen kansanvaelluksen tapaan, naiset ja lapset mukanaan. Tulvinut yli esi-isiensä tappotanterien, tahtonut haudata alleen Saksan kukoistavat kaupungit Hampurista Kölniin, Stettinistä Leipzigiin, Dresdeniin ja Müncheniin saakka.

Vähävaraisinkin suomalainen pedagogi katsoi silloin pyhäksi velvollisuudekseen tehdä ainakin parin viikon opintomatkan Saksan tieteellisen elämän keskuksiin. Ahtaimmissakin olosuhteissa elävä helsinkiläinen porvarisperhe piti kunnianasianaan silloin suorittaa ainakin välttämättömimmät ostoksensa Berlinin jättiläismyymälöissä.

Ja kaikki toivat ne terveisiä kotimaasta, kaikki tahtoivat ne ainakin yhden illan tai aamupäivän istua ja pakista ulkomailla elävän kansalaisensa kanssa tumman oluen ja Rheinin viinin vierellä. Baueriin esim. oli siinä suhteessa aivan hengenvaarallista pistäytyä.

Äijää näytti hänen esityksensä huvittavan. Mutta ei näyttänyt häntä millään tavalla loukkaavan tai hämmästyttävän, kuten Topi Huotaria.

Kun Johannes oli lopettanut, hän virkahti aivan yksinkertaisesti:

—Onhan luonnollista, että suomalaiset matkustavat. Sillä eihän voi asua kotimaassa.

Tuo väite tuli Johannekselle niin äkki-arvaamatta, että hän mykistyi silmänräpäykseksi. Eikä se tapahtunut ensi kertaa hänelle tämän äijän seurassa.

Tietysti oli hänenkin mielestään kotimaan ilmakehä raskas. Tietysti siellä oli vaikea elää myöskin monen hänen toverinsa mielestä. Mutta hän ei ollut koskaan kuullut tuota väitettä vielä tuolla jyrkkyydellä lingottavan.

—Kuinka tarkoitatte? kysyi hän.

—Tarkoitan, eihän se ole ihmisten asuinsija, jatkoi ukko. Tarkoitan, sivistyneiden ihmisten, niinkuin te ja minä ja monet meidän kaltaisemme.

Sehän oli konnien, sehän oli murhamiesten ja valtiollisten onnen-onkijain kotisija, väitti hän. Mädätys ylhäällä ja mädätys alhaalla! Päältä virkavallan, alta anarkian ja raakalaisuuden uhka. Siinä välissä ohut kerros kultuuria, joka mureni päivä päivältä yhä ohuemmaksi.

Ei, Suomi ei ollut mikään sivistynyt maa. Sen kansan kohtalo olisi ollut muka epätoivoinen, ellei se kaikkiviisaan jumalan, vatsakatarrin, keuhkotaudin ja kuningas alkoholin armosta pian kuolisi sukupuuttoon. Se olisi äijän mielestä sopivin ratkaisu myös koko Suomen ja Venäjän kysymykselle?

—Kuitenkin se lisääntyy, lausui Johannes rauhallisesti.

Kansa lisääntyi, kansan tieto ja taito, yleinen varallisuus ja hyvinvointi lisääntyivät. Mitäs äijä siihen sanoi? Taisi homehtua odotellessa se hautajais-frakki, jolla hän aikoi Suomen kansan muistoa kunnioittaa.

—Täitkin lisääntyvät, virkahti ukko. Mutta minä kuulen puheestanne, että olette patriootti.

Hänen mielestään oli hauska nähdä suomalaista sosialistia, joka oli patriootti. Sellaista tapasi kovin harvoin meidän päivinämme.

—Jos meillä kerran sota tulee, vastasi Johannes varsin tulisesti, nähdään kyllä, ketkä ovat oikeat isänmaan-ystävät. Yläluokka pötkii tietysti pakoon pitkin Europaa.

Se pääsi nimittäin pakoon, selitti Johannes. Alaluokan täytyi jäädä puolustamaan kotiaan ja kontuaan. Sekin oli vain rahakysymys.

—Kuten koko sosialismi, irvisti ukko.

—Anteeksi, se on enemmän, sillä se on oikeuskysymys, väitti Johannes vakavasti.

—Mikä on oikeus? kysyi ukko, levittäen Pilatuksen tapaan käsiään.

Se oli siellä, missä oli voima. Mikä ratkaisi, kuka oli oikeassa, kuka väärässä? Voitto. Voittaja laati lain, voittaja määräsi oikeuden mallit. Se, mikä oli väärin tänään, voi olla oikein huomenna, ja päinvastoin, riippuen siitä, kuka oli yöllä vallan itselleen anastanut.

Ei ollut ihmiskunnan asioissa mitään ylintä tuomio-istuinta, ei nykyistä eikä tulevaa. Jumala yksin oli ehdoton. Senjälkeen kuin hän oli pantu viralta, olivat kaikki ehdottomat käsitteet kadottaneet merkityksensä.

—Ja mikä on teidän ylin oikeusmallinne? kysyi Johannes puolipiloillaan.

—Täytyy onnistua maailmassa, siinä kaikki, vastasi äijä, hymyillen viekkaasti ja hörpäten olutlasistaan.

Kaikki muu oli hänen mielestään tuulenpieksämistä.

—Ja te mitä sanotte sitten onnistumiseksi? kysyi Johannes, vielä vastaten hymyyn, mutta epävarmasti.

Hän tunsi ukon sanojen valuvan hienona myrkkynä koko elimistöönsä, varmistavan hänen omia hämäriä epäilyjään ja herättävän eloon uusia, ennen tuntemattomia. Eikö hän itsekin ollut joskus noin ajatellut? Hetkinä, joita hän jälkeenpäin oli heikoimmikseen nimittänyt?

—Valtaa, valtaa, vastasi ukko kiihkeästi.

Vallan saavuttaminen, ihmisten, ihmis-elämän, ihmisvoimien ja niiden kautta luonnonvoimien hallitseminen, oli hänen mielestään korkeinta onnistumista. Kaikki pyrkivät valtaan, suuret ja pienet, kaikki tahtoivat tehdä maan itselleen alammaiseksi ja käyttää hyväkseen toisiaan.

Vain tuon pyrkimyksen kautta oli kultuuri syntynyt. Vain sen kautta se oli hetkeäkään mahdollinen.

—Siis sorron pohjalta? hymähti Johannes.

—Nimittäkää sitä miksi haluatte! vastasi ukko. Pääasia on, että yksilöt, kansat, yhteiskunnat nousevat vain toisten hartioilta.

Ei ollut mitään nousua ilman valtaa, ei mitään valtaa ilman toisten sortamista. Tai niinkuin äijä sen mieluummin tahtoi sanoa: hyväkseen käyttämistä.

—Omaksi yksityiseksi hyväkseen?

—Yleiseksi hyväksi, maailman hyväksi, jos niin tahdotte.

Sillä mikä oli yksityinen? Mikä oli yleinen? Nekin olivat vain sanoja. Kaikki ihmiset tekivät työtä yksityiseksi hyväkseen…

—Myöskin ihmiskunnan suuret hyväntekijät? huomautti Johannes.

—Kaikki, varmisti ukko päättävästi.

Kaikki kokosivat toisilta, myöskin henkisillä aloilla, kaikki riistivät, anastivat ja käyttivät hyväkseen. Mutta kaikkien työ tuli myös kaikkien hyväksi.

—Jos tulee, huomautti Johannes happamesti.

—Aina.

Mitä Johannes muuten sanoi hyväksi ja mitä pahaksi? tiukkasi ukko. Ketä hyväntekijäksi ja ketä pahantekijäksi?

Nekin olivat vain sanoja. Napoleon oli tietysti Johanneksen mielestä suuri pahantekijä, koska hän lopetti Ranskan suuren vallankumouksen ja teurastutti miljoonia ihmisiä? Ja kuitenkin hän oli kenties sittenkin hyväntekijä, suurin, minkä historia tunsi.

—Tietysti, jos kaikki käsitteet asetetaan päälaelleen, kuten te näytte tekevän! pisti Johannes.

—Kuten kaikki ihmiset tekevät, hehetti ukko.

Ruma oli kaunis ja kaunis oli ruma! Se oli ainoa oikea oppi maailmassa.

—Pirun oppi!

Kaikkien sivistyneiden ihmisten oppi, hymyili äijä.

Totuus oli se, jonka vastakohtakin oli totuus. Elämä oli joka pisteessään ääretön, ja me ihmiset voimme sanoa sitä hyväksi tai pahaksi, suureksi tai pieneksi, todeksi tai epätodeksi, ja osua kuitenkin suhteellisesti oikeaan.

Johannes peitti haukotuksensa.

Tällainen kapakkafilosofia, tällaiset metafyysilliset harharetket eivät oikeastaan häntä huvittaneet. Ne päättyivät aina siihen, että kaikki oli turhuus, joka hänen mielestään taas oli tavaton henkisen köyhyyden todistus.

Se teki tyhjäksi kaiken tekemisen. Raukaisi kaiken ajattelemisen ja omien voimien ponnistamisen.

Hän ilmoittikin tuon mielipiteensä jotakuinkin peittelemättömästi puhetoverilleen.

Äijä innostui.

—Päinvastoin, sanoi hän kimeällä, kiihkeällä äänellään, aivan päinvastoin.

Aina jäi muka jälelle jotakin, nimittäin nautinto. Täytyi tehdä vain, mistä nautti, ja ajatella niinkuin huvitti. Tällä hetkellä häntä esim. huvitti riisua päällysvaatteensa. Sillä eikö totta Johanneksenkin mielestä: täällä oli hiukan kuuma.

He olivat istuneet lakit päässä ja täysissä tamineissaan.

Nyt vasta huomasi Johannes, kuinka sian näköinen oikeastaan hänen tuntematon toverinsa oli. Siansilmät, siankorvat, siankärsä. Tukkakin sian harjasten tapainen, pysty, kankea, tasaiseksi leikattu. Kaikki epämääräistä, harmahtavan punertavaa väriä, joka parrassa ja ohimoilla jo vivahti hopeaan.

Mutta mikä henkinen pirteys tuossa miehessä! Mikä tuli, mitkä näköalat!

Johannes ei voinut olla ihmettelemättä. Milloin oli Suomen porvaristo käynyt noin älykkääksi? Tämä mahtoi olla poikkeustapaus, mutta mikä?

Hän päätti ottaa vielä kerran selon siitä.

Ukko kehitteli edelleen mielipiteitään.

Yksilö oli kaiken keskipiste. Hyvää oli vain yksilöllinen hyvä, pahaa vain yksilöllinen paha, jonka toiselle tyrkyttäminenkin jo oli yritystä toisen orjuuttamiseen. Tuo ei ollut mitenkään tietopuolisesti puolustettavissa, ainoastaan käytännön, käytännöllisen pakon ja olemassa-olon taistelun kannalta. Se taas ei tarvinnut mitään puolustusta.

Napoleon oli ihmiskunnan suurin hyväntekijä. Hän oli osoittanut, kuinka korkealle ihminen voi nousta ja kuinka paljon vallalleen alistaa. Sitäpaitsi hän oli särkenyt valta-istuimia, siirtänyt valtakuntien rajoja, nöyryyttänyt keisareita ja kuninkaita enemmän kuin kukaan. Näin hän myös oli suurin vallankumouksellinen, jos Johannes sosialistina tahtoi ehkä mieluummin tämän muodon hyväntekeväisyyttä hyväksyä.

Nykyajan Napoleoneja olivat Morganit, Rockefellerit, Vanderbiltit. Raha oli nykyisen ajan valtikka. Miekat, pyssyt, tykit ja sotalaivat olivat vain sen tahdon täyttäjiä, sen vertauskuvallisia palvelijoita.

Kaikki kysymykset olivat valtakysymyksiä. Niin sosialismit kuin spiritismit, niin naisliike, raittiusliike tai maailmanrauhan liike.

Itse rakkaus oli vain valtakysymys, valtakysymys kahden sukupuolen välillä.

Luonnon järjestyksen mukaan oli mies voimakkaampi. Miehen olisi siis aina tullut suoriutua siitä taistelusta voittajana. Mutta naiset ja naisellistuneet miehet olivat kääntäneet koko voiman käsitteen takaperin, pukeneet sen miehen päälle kuin housut väärinpäin, niin että hän uskoi edistykseksi sitä, mikä oli vain naisen edistystä, ja oikeaksi sitä, mikä oli vain naisen kannalta oikeaa.

Miehen, oikean miehen, kannalta oli koko naisliike kovin väärää ja hylättävää.

Kukaan terve ihminen, kansa tai yhteiskuntaluokka ei luopunut vapaaehtoisesti vallasta. Jos se sen teki, se todisti samalla olevansa mätä, madonsyömä ja rappeutunut.

Oli yhtä hurjaa nähdä sivistynyttä henkilöä sosialistien riveissä kuin miestä puhujalavalla ajamassa naisten ääni-oikeutta.

Kukin ajakoon vain omaa asiaansa. Rikas rikkaan, köyhä köyhän, naiset naisten ja miehet miesten asiaa! Näin oli myöskin aivan oikein, että suomalaiset ajoivat suomalaisten asiaa, mutta aivan yhtä oikein, että venäläiset ajoivat omaansa.

Se oli yleinen sääntö, josta tosin voi olla poikkeuksia. Mutta nekin vain vahvistivat sääntöä, sillä jos ihminen yleensä ajoi toisen asiaa, hän sen teki vain näennäisesti, toista hallitakseen, ja oli siis syvemmässä merkityksessä kuitenkin oman itsensä intohimon asiamies.

Niin teki sivistynyt, joka rupesi sosialismin palvelukseen, niin mies, joka saarnasi naisvapautusta. He tahtoivat hallita alempiaan, siinä kaikki.

Valtakysymys pysyi. Aseet vain vaihtelivat.

Mutta mieluummin näytti äijä aina palajavan takaisin naiskysymykseen.

Se oli hänen mielestään nykyajan tärkein. Siitä riippui kansojen ja yhteiskuntien tulevaisuus.

Hän ei uskonut mihinkään todelliseen tasa-arvoon miehen ja naisen välillä. Ennen oli mies ollut voitolla. Pian oli oleva nainen. Nainen otti miehen oikeudet, mutta sälytti hänen selkäänsä kaikki entiset velvollisuudet.

Naisia oli nyt jo enemmän. Oli miesten puolelta sulaa hullutusta antaa heille ääni-oikeutta.

Nyt he saivat olla jo naisille siitä kiitollisia, kuten Suomessa, ett'eivät nämä sitä väärinkäyttäneet. Ennen olivat naiset saaneet olla kiitollisia. Osat olivat jo nyt vaihtuneet ja vaihtuisivat vielä enemmän tulevaisuudessa.

Suomen miehet elivät jo valtiollisessa suhteessa Suomen naisten armoilla. Se oli totuus.

Sosialistit eivät olleet niin vaarallisia. Heitä oli vähemmän kuin porvareita. Mutta jos Suomen naiset tahtoisivat, he voisivat jo nyt vallata useimmat paikat Eduskunnassa.

Tietysti he eivät sitä vielä tahtoneet, sillä se ei olisi ollut heille edullista. Miehet olisivat ehkä siitä heränneet ja toimeenpanneet vastavallankumouksen.

Mutta viidenkymmenen, mutta sadan vuoden perästä! Miehet tulisivat silloin kauhistuksella huomaamaan muuttuneensa vapaista orjiksi, hallitsijoista hallituiksi.

Ainakin. julkiseen elämään nähden heidän olisi tullut säilyttää yli-otteensa.

Sen kadotettuaan he muuttuisivat samalla viekkaiksi, keimaileviksi, ja epäluotettaviksi. Ollen riippuvaisia naisten vallasta heille kävisi välttämättömäksi keinoilla millä hyvänsä naisten mielisuosiota säilyttää.

Jo nyt valehtelivat ja vilpistelivät monet miehet naisten edessä. Miksi? Siksi että he pelkäsivät näitä ja siksi että nämä olivat jo nyt monessa suhteessa heitä voimakkaammat.

Kuitenkin olisi asianlaidan luonnollisesti pitänyt olla päinvastoin. Olihan mies herra. Olihan mies luomakunnan kruunu! Miesten tulisi kantaa päänsä korkealla, mutta myöskin oivaltaa uhkaava vaara ja yhtyä sentähden suureksi, kansainväliseksi miespuolueeksi.

Naiset Suomessa olivat jo saaneet valtiollisen ääni-oikeutensa. Mutta olivatko he silti lakkauttaneet omia nais-yhdistyksiään? Eivätpä suinkaan, sillä he tahtoivat ajaa edelleen omaa asiaansa.

Keitä vastaan? Tietysti miehiä, jotka olivat heidän luonnolliset vihollisensa.

Naisilla oli jo nyt voimakas, keskinäinen yleinen mielipide. Jokainen mies, joka ei tanssinut heidän pillinsä mukaan, leimattiin tuhmaksi, raa'aksi, turmeltuneeksi tai vanhoilliseksi.

Missä oli miesten yleinen mielipide? Missä olivat mieslehdet, miesklubit ja mies-yhdistykset?

Naiset tunkeutuivat kaikkialle. Useimmat sanomalehdet tosin olivat vielä miesten toimittamia, mutta nekin ajoivat vain naisten asiaa. Sehän olikin aivan ihanteellista naisten kannalta! Miehet tekivät työn ja naiset poimivat hedelmät.

Ainoastaan maalla, jossa vielä yleensä vallitsevatkin terveemmät olosuhteet sukupuolten välillä, oli asioidentila parempi. Siellä oli isäntä-yhdistyksiä ja emäntä-yhdistyksiä. Se oli tervettä edistystä.

Tuohon suuntaan olisi kysymystä kehitettävä, siksi kuin koko maa, siksi kuin koko maailma olisi vain suuri isä- ja emä-yhdistys, joiden välillä lopullisen valtataistelun tulisi tapahtua.

Naisten taktiikka oli sama kuin sosialistien: he eivät vielä tahtoneetkaan päästä ulkonaiseen valtaan. He eivät vielä pyrkineetkään ehdottomaan enemmistöön, sillä he eivät olisi tehneet sillä mitään. Toiset olisivat voineet jättää heille silloin valtion ja yhteiskunnan, sanoa: hoitakaa se, eikä heissä kuitenkaan olisi ollut sen hoitajia.

Naiset käyttivät miestä hyväkseen, samoin kuin sosialistit käyttivät porvarillisten tietoa, taitoa ja laintuntemusta. Siten he nyt jo itse asiassa hallitsivat yhteiskuntaa, vaikka he vielä ikäänkuin vanhasta tottumuksesta tekivät sen peitetysti ja salakavalasti.

Altapäin, toisin sanoen, joka olikin heidän luonnonmääräämä asemansa.

Jo nyt tuomittiin naista usein paljon edullisemmalla mitalla kuin miestä. Jos nainen oli onneton avioliitossaan, sääli koko kaupunki häntä. Mutta jos mies oli onneton, hän ei juljennut sitä edes omalle parhaalle ystävälleen tunnustaa.

Sitä pidettiin häpeällisenä, epäritarillisena. Ja kuinka naiset olisivat siitä kaakottaneet! Mies, joka parjaa omaa vaimoaan! Olihan se hirviö ihmishahmossa.

Mies itsekin olisi pitänyt sitä häpeällisenä, vaikka hänen oma vaimonsa olisi parjannut häntä kuinka paljon tahansa ja vaikka hänen omat parhaat ystävänsä olisivat hänestä juuri senvuoksi vetäytyneet syrjään ja vierautuneet.

Mies oli nykyaikaisessa avioliitossa yksin, ehdottomasti yksin.

Naisella oli isänsä, äitinsä, sukulaisensa ja ystävättärensä, joille hän ei pitänyt minään häpeänä ilmoitella aviohuoliaan. Miehellä saattoi myöskin olla isänsä, äitinsä, sukulaisensa ja ystävänsä. Mutta hänen suunsa pysyi mykkänä, ja jos hän oli onneton, hän veti oman nokimustan murheensa hiilellä ylikäymättömän piirin itsensä ja perheensä ympärille.

Tietysti se oli uljaampaa. Tietysti se oli komeampaa ja ritarillisempaa. Mutta siitä oli myöskin seurauksena, että mies sortui, sillä aikaa kuin nainen eli edelleen, kukki ja kukoisti kuin Saaronin lilja…

Ukko säköi sanoja suustaan kuin tulikipinöitä. Hänen silmänsä leimusivat matalan otsan alta sisäistä vihaa, katkeruutta, voimaa ja intohimoa, niin että teki kipeää katsoa niihin.

Johannes istui kuin lumottuna. Kuin metsän otus kalkkarokäärmeen edessä.

Mitä oli tuo mies mahtanut elää? Mitä hän oli mahtanut kokea ja kärsiä, ennen kuin hän oli tullut moisiin tuloksiin?

Johannes tunsi itsensä tuon ukon rinnalla kovin nuoreksi ja lapselliseksi.

Tietysti hän ei hyväksynyt kaikkea, mitä toinen sanoi. Mutta kaikki piirtyi hänen mieleensä, kaikki vaikutti kiihottavasti hänen omiin vaaniviin miesvaistoihinsa, jotka äsken, Signen seurassa, olivat saaneet niin kovan kolahduksen.

—Ja entä avioliiton ulkopuolella? kähisi ukko, raappien partaansa kourukynsillään.

Puhuttiin niin paljon naisista, joita sydämettömät miehet olivat pettäneet. Heitä autettiin, säälittiin ja surkuteltiin. Kuka puhui miehistä, joita naiset olivat pettäneet?

Tapahtui se avioliitossa tai avioliiton ulkopuolella, mies jäi yksinomaan naurettavaksi.

Kuitenkin voi katastrofi miehelle olla yhtä suuri.

Kuitenkin saattoi keimaileva nainen viedä turmioon yhtä monta miestä, raunioittaa yhtä monta jaloa, puhtaasti tuntevaa ja kauniisti ajattelevaa miesyksilöä kuin koskaan raiskata impeä Don Juan.

Kuka veti naista tilille siitä? Don Juania tuomittiin, mutta hänen naisellista vertauskuvaansa ylistettiin, ihailtiin ja käsillä kannettiin.

Jälleen tuntui Johanneksesta kuin olisi äijä arvannut hiuskarvalleen hänen ajatuksensa.

Juuri samaahan hän itsekin oli äsken vaistomaisesti tuntenut Signen seurasta palatessaan, vaikka hänellä ei ollut ollut kyllin voimaa tai älyä pukea sanoihin sitä. Tämä lausui julki kaikki hänen salaiset mielenliikkeensä.

Signe oli ollut syöstä hänet turmioon. Jos hän olisi mennyt turmioon, ei kukaan olisi siitä tuon enempää välittänyt. Mutta jos hän olisi yrittänyt tehdä samaa Signelle, hän olisi oman itsensäkin edessä esiintynyt kovin raakana ja konnamaisena.

—Naisten voima on miesten ritarillisuus, jatkoi ukko.

Sen avulla he voittivat aina. Siksi naiset tahtoivat sen säilyttää, vaikka he samalla tahtoivat kaikilla aloilla esiintyä miehen vertaisina.

Nainen joko on miehen vertainen tai hän ei ole. Edellisessä tapauksessa hän ei voi vaatia mitään ritarillisuutta osakseen, jälkimmäisessä taas ei mitään miehen oikeuksia.

Mutta nykyaikainen nainen vaatii molemmat.

Ja miehet ovat vielä kyllin hulluja kirjoissa, tauluissa, kuvapatsaissa, vieläpä elämässä ja omassa sydämessäänkin häntä jumaloidakseen.

Ibsen oli siinä suhteessa erinomainen esimerkki meidän sairaasta aikakaudestamme.

—Mutta Strindberg? uskalsi Johannes huomauttaa. Hän ei ainakaan naista jumaloi.

—Ei, myönsi ukko. Ja siinä hän on aivan oikeassa.

Miesten piti ihannoida vain miestä. Kuka lempo oli sanonut, että nainen oli kauniimpi sukupuoli? Hänen mielestään oli mies paljon kauniimpi sekä hengeltään että ruumiinrakenteeltaan.

Mutta Strindberg oli narri, sillä hän oli vielä liian riippuvainen naisista. Miesten, voidakseen itsenäistyä ja suoriutua voittajina tästä hirvittävästä taistelusta, oli ennemmin tai myöhemmin laitettava itsensä naisista riippumattomiksi.

—Taidamme saada sitä kauan odottaa, hymyili Johannes.

Ikinaisellinen viehätti meitä, selitti hän. Ei ollut mitään keinoa paeta kohtaloaan. Ja miehen kohtalo oli nainen. Mies halusi haihtua naisen rakkauteen.

Äijä katsoi kummallisesti häneen ja laski kätensä hänen kädelleen.

Johannes huomasi nyt vasta, miten leveä, pehmeä ja lihava tuo kämmen oli. Ellei se olisi ollut niin lämmin, olisi hänestä tuntunut aivan kuin suuri sammakko olisi hänen käsiselälleen loikahtanut.

—Kreikkalaisilla oli keinonsa, sanoi ukko matalalla äänellä.

Myöskin meillä europalaisilla olisi keinomme, jos me vain ymmärtäisimme käyttää niitä. Miesten tulisi rakastaa vain miehiä, niinkuin monet naiset nykyään jo ainoastaan naisia rakastivat.

Sanottiin, että se oli luonnotonta. Mutta mikä oli luonnotonta? Ei mikään. Sillä olihan kaikki luontoa, eihän ollut mitään luonnon ulkopuolella.

Nyt ymmärsi Johannes.

Hän tempasi kätensä pois ja nousi maksaakseen.

—Minä maksan, sanoi ukko kiiluvin silmin.

—Ei, vaan minä, lausui Johannes jyrkästi. Olihan minun suoritettava teille löytäjäisiä.

—Sehän oli vain leikkiä, sulaa leikkiä, väitti ukko.

—Teidän leikkinne on tällä kertaa sattunut väärään esineesen, virkahti Johannes. Isäntä!

Ukko oli jo ehtinyt iskeä silmää isännälle. Tämä hymyili leveästi.

—Kaikki on maksettu, sanoi hän.

—Pyydän siinä tapauksessa lausua vain hyvästini, sanoi Johannes jääkylmästi äijälle kumartaen.

Ja hän lausui vielä toivovansa, että joskus toiste voisi jossakin toisessa muodossa korvata hänen hyväntyönsä.

—Jaa, kiitos, kiitos, hehetti ukko. Me tapaamme vielä.

Johannes astui puhkuen kadulle. Vasta siellä uskalsi hän ruveta lähemmin selvittämään ajatuksiaan.

Tämä oli tapahtunut ensi kerran hänelle.

Hän ei ollut mielestään vielä koskaan niin niljaiseen ja kamalaan koskettanut.

9.

Johannes tuli kotiinsa kello 5.

Hän haparoi työpöytänsä luo ja sytytti lampun.

Ensimmäinen näky, joka kohtasi häntä oli kirjelippu hänen saksalaiselta emännältään.

Tämä ilmoitti tyttärensä kera häntä eilen illalla kauan turhaan odottaneensa. He pelkäsivät, että Johannekselle oli tapahtunut jotakin. Jos Johannes siis tahtoisi heitä rauhoittaa, niin hän olisi hyvä ja heti kotiin tultuaan panisi pienen lipun eteiseen.

Ei sanaakaan soimausta, ei pienintä huomautusta hänen tahdittomasta laiminlyönnistään.

Johannes tunsi pahan omantunnon piston sydämessään.

Hän näki edessään Trudchenin, teatteria varten valmiiksi pukeutuneena, ja ystävällisen emäntänsä, joka huolestuneena katsoi vuoroin piironkikelloon, vuoroin kadulle, peläten hänen joutuneen kukaties minkä surman suuhun.

Mitä ne hänestä, vieraasta ihmisestä, niin huolehtivat? Ehkä ne sittenkin hiukan pitivät hänestä. Ehkä hän ei kuitenkaan ollut aivan samantekevä heille.

Ja jo se ajatus, että joku elävä olento tällä hetkellä välitti hänestä, sai hänen silmänsä kyynelistä hämärtymään.

Hän istui pöytänsä ääreen ja kirjoitti nopeasti lyhyen vastauksen.

Hän sanoi kovin valittavansa asiaa, mutta tavanneensa eilen aivan odottamatta eräitä kansalaisiaan ja olleensa pakotettu heidän seurassaan iltansa viettämään. Hän pyysi tuhannesti anteeksi ja lupasi selittää kaikki lähemmin huomenna. Silloin he myös voisivat sopia seuraavasta teatteri-illasta.