NELJÄS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Toinen kulma samaa puistoa. (Prinsessa, Rosaliina, Maria, Katariina, Boyet, seurue ja eräs metsänvartija tulevat.) PRINSESSA. Se kuningasko ylös vuoren jyrkkää Niin vinhaan ratsuansa kannusti? BOYET. En tiedä; luulen vaan, ett' oli hän. PRINSESSA. Ken olikaan, siin' oli lentomieltä. Niin, herrat, tänään saamme vastauksen Ja lauantaina Ranskaan palaamme. — No, metsänvahti, miss' on viidakko, Se murhahankkeittemme väijyspaikka? METSÄNVARTIJA. Täss' ihan, tuossa lehdon liepeessä; On soma sieltä teidän ammuntanne. PRINSESSA. Somasti ammun, kiitos somuuteni; Ja siksi puhut somast' ammunnasta. METSÄNVARTIJA. Anteeksi! Semmoinen ei ollut mieli. PRINSESSA. Kuin? Ensin kiittää, sitten kieltää kieli! Lyhyt ilo! En siis soma? Ah! ja voi! METSÄNVARTIJA. Soma, soma! PRINSESSA. Älä suotta liehakoi: Ruseellas somuutta et antaa voi. Totuutta puhut, peili; kiitos vaan! (Antaa hänelle rahaa.) Somalla rumat sanat palkitaan. METSÄNVARTIJA. On somaa kaikki, mit' on teillä omaa. PRINSESSA. Kas, raha rumast' oiti tekee somaa! Oi, aika, oi sun tekopyhyyttäsi! Soma se auliin rumakin on käsi. — Tule, jousi! — Laupeus nyt käy murhaamahan. Jos hyvin osaa, niin saa moitteen pahan; Mut maine pelastuu, kun sanon näin: Jos ohi ammun, tein sen hellyyttäin; Jos osaan, sillä taitoani turhaa Vain näyttää tahdoin, mielessä ei murhaa. Niin kyllä, niin, — ei ole paljon vajaa, Ett' usein maine rumiin töihin ajaa, Kun ulkonaisen kehun tähden vaan Sydämmen hellä ääni uhrataan. Niin minäi kiitoksen ja kehun tähden Syyttömän eläinraukan tappoon lähden. BOYET. Niin pahaa naistakin kai kehu tyrkii, Kun tämä vallanhimoisena pyrkii Herransa herraksi? PRINSESSA. Niin, kehu yksin. Kehun multa saa Se vaimo, joka miestään lannistaa.

(Kallo tulee.)

PRINSESSA. Tuoss' yksi uuden tasavallan jäsen.

KALLO. Jumal' antakoon hyvää iltaa! Anteeksi, kuka on se päärouva?

PRINSESSA. Hänet sinä, poika, helposti tunnet muista, joilla ei ole päätä.

KALLO. Kuka on se suurin rouva, se ylin?

PRINSESSA. Se pisin ja se paksuin.

KALLO. Se pisinkö ja paksuinko? No, tosi se on tosi. Jos hoikka kuin mun älyni ois teidän vyötäisenne, Niin näiden neitein vyöhiköt ne sopis uumillenne. Päärouva kai te olette, kun paksuin olette. PRINSESSA. Mik' asianne, mies? Mik' asianne? KALLO. Bironilt' ois vain kirje neiti Rosaliinalle. PRINSESSA. Sen herran hyvin tunnen. Tuo tänne kirje se! Mies, syrjään käy! — Boyet, kun teill' on taito veistä käyttää, Niin leikelkää tuo kukko. BOYET. Heti tahdon käskyn täyttää. — Tää kirje harhateill' on, se ei tänne olekaan; Se Jaquenettalle on. PRINSESSA. Mut se täällä luetaan. Vahalta niskat taittakaa! Nyt kaikki kuulemaan!

BOYET (lukee) "Kautta taivaan, että olet kaunis, se on pettämätöntä; totta, että olet ihana; itse totuus, että olet rakastettava. Sinä kaunista kauniimpi, ihanata ihanampi, itse totuutta todempi, ole armollinen sankarilliselle vasallillesi! Se ylevämielinen ja suurivaltaisin kuningas Cophetua iski silmänsä turmiolliseen ja julkitunnettuun kerjuutyttöön Zenelophoniin,[7] ja hän se olisi voinut täydellä syyllä sanoa: veni, vidi, vici, joka tulkittuna rahvaankielelle — oo sitä halpaa, obskuuria rahvaankieltä! — videlicet: hän tuli, näki ja voitti; tuli, yksi; näki, kaksi; voitti, kolme. Kuka tuli? Kuningas. Miksi tuli? Näkemään. Miksi näki? Voittaakseen. Kenen luo tuli? Kerjuutytön. Kenen näki? Kerjuutytön. Kenen voitti? Kerjuutytön. Lopputulos on voitto; kenen puolella? Kuninkaan. Vankeus on hyödyksi; kenen puolella? Kerjuutytön. Katastrofi on naiminen; kenen puolelta? Kuninkaanko? — ei, molempain yhden puolelta, tai yhden molempain. Minä olen kuningas, sillä sitä vaatii vertaus; sinä olet kerjuutyttö, sillä sitä todistaa halpuutesi. Tuleeko minun vaatia rakkauttasi? Sen voisin tehdä. Tuleeko minun väkisin voittaa rakkautesi? Sen saattaisin tehdä. Tuleeko minun rukoilla rakkauttasi? Sen tahdon tehdä. Mitä saat sinä rempujen sijaan? hempuja; armojen sijaan? arvoja; itsesi sijaan? minut. Siis, odottaessani vastaustasi, alennan huuleni sinun jalkoihisi, silmäni sinun kuvaasi ja sydämmeni vähän joka paikkaan. Suurimman innon hartaammalla osoituksella sinun Don Adriano de Armado."

"Nemean leijona sua, lammas-parkaa, Jos ärjyy näin, kun saaliikseen sa saat, Sen jalkain juureen nöyränä se karkaa, Niin kisaks kääntyy himot raivokkaat. Mik' olet, raukka, jos sa tenäät vastaan? Suun ape, raivon syötti ainoastaan." PRINSESSA. Mik' onkaan viirikukko ja mikä kalvannoskaan Tuon kirjeen kokoon pannut? Moist' en ole kuullut koskaan. BOYET. Tuon tyylin minä tunnen, jos saatan oikein muistaa. PRINSESSA. Se oikein sit' on tyyliä, joll' oriita voi suistaa. BOYET. Se Espanjan Armado on, monarcho,[8] hourupää; Hovissa täällä kirjatoukkain poistaa ikävää. PRINSESSA. Mut kuules, poika, sananen. Ken antoi tämän? Ken? KALLO. Sen herra mulle antoi, johan sanoin sen. PRINSESSA. Ja kelle viedä? KALLO. Herralta, ja neidelle. PRINSESSA. Mut keltä herralta ja kelle neidelle? KALLO. Biron, yks meidän herroja, mun käski tämän kantaa Ja erään Ranskan neiden, Rosaliinan, käteen antaa. PRINSESSA. Sin' olet harhaan käynyt. — Pois, herrat, astukaat! — Tuoss' ota, tyttö, tuo; sa kohta kyllä omas saat. (Prinsessa seurueineen poistuu.) BOYET. Kenenkä luoti sattui? ROSALIINA. Mitä? Kysyttekö multa? BOYET. Niin, enkel' ihanainen. ROSALIINA. Sen, jonk' antoi pyssy tulta. Lauk! Leimaus! BOYET. Prinsessa ampuu sarvikkaita; mutta kun sa nait, Niin sinä vuonn' ei sarvipäistä puutett' ole kait. Lauk! Vääjäys! ROSALIINA. No hyvä, minä ammun nyt. BOYET. Ja minkälaiseen pilkkaan? ROSALIINA. He, teihin: teill' on kauniit sarvet. Joko sattui nilkkaan? Lauk! Vääjäys! MARIA. Boyet, jo heretkäätte: hän ampuu suoraan suuhun! BOYET. Syvemmä itse luodin saa hän. Joko osui luuhun?

ROSALIINA. Viskaanko sinuun vanhan Sanelman, joka oli jo mies silloin, kun Ranskan kuningas Pipin oli pikkuinen poika, mitä osaamiseen tulee?

BOYET. Niin että minä voin vastata yhtä vanhalla, joka oli aikaihminen silloin kuin Britannian kuningatar Ginevra[9] oli pikkuinen tyttö, mitä osaamiseen tulee.

ROSALIINA (laulaa).

BOYET.

(Rosaliina ja Katariina menevät.) KALLO. Mut tääpä oikein hupaisaa, kun kumpikin noin hosuu. MARIA. Ja ihmepaikka: pilkkaan ihan kummaltakin osuu. BOYET. Vai pilkkaan! Pilkkaan, sanotko? Se pilkka mieless' aina! No, jotta kutis muistaisit, niin tulppa reikään paina. MARIA. Sivuitse meni! Totisesti, teill' on käsi heikko. KALLO. Lähemmä hänet päästäkää, kyll' osaa napaan veikko. BOYET. Jos mull' on käsi heikko, niin teidän auttanee. KALLO. Hän silloin voiton ottaa ja tulpan halkaisee. MARIA. Hyi, noita riettaan puheita! Kyll' onkin rivosuu! KALLO. Jos nuolest' ei hän lannistu, kyll' luodista lannistuu. BOYET. Voi siinä käydä hullustikin. Hyvästi, huu, huu! (Boyet ja Maria menevät.) KALLO. Tuo maar on oikein moukka, ja pöllö, pässinpää! Mut kylläpä minä ja naiset häntä koimme pehmittää! Jes, sitä älyn lentoa ja hienoa törky-ivaa! Siin' oli niin rietasta siivoa ja karkeata livaa! Ja tuo Armado sitten — hänkös keimailee ja liuhkaa, Ja naisten eellä astelee ja kantaa armon viuhkaa, Ja heittää sormisuukkosen ja hienoon kiroilee! Ja sitten kantapoikakin, tuo nokkela ja nirppu, — Hyväinen taivas, sepä oikein pureva on kirppu! Halloo! Heleijaa! (Melua kuuluu. Kallo menee.)

Toinen kohtaus.

Sama paikka. (Holofernes, sir Nathanael ja Pöllö tulevat.)

NATHANAEL. Sangen kunnianarvoinen riistanajo, todellakin, ja hyvän omantunnon todistuksen mukaan toimitettu.

HOLOFERNES. Hirvi oli, niinkuin hyvin tiedätte, sanguis, täysiverinen; kypsä kuin herrais-omena, joka tuossa niinkuin juveeli kelluvi coeli — taivaan, taivaslaen, taivaankannen — korvassa, ja nyt, niinkuin raakilas, putoavi terrae — maan, mannun, mantereen — silmille.

NATHANAEL. Tosiaan, Herra Holofernes, te maar oikein sievästi noita epiteettejä vaihtelette, niinkuin kirjanoppinut ainakin. Mutta, hyvä herra, takaan, että se oli viisivuotias häkylähirvi.

HOLOFERNES. Herra Nathanael, haud credo.

PÖLLÖ. Ei se ollut mikään hautareeta, vaan sarvas.

HOLOFERNES. Mikä barbaarinen intimatio! Kuitenkin jonkinlainen insinuatio, ikäänkuin in via — hyvällä tiellä — ad explicationem; facere, tehdä, ikäänkuin replicationem, tai pikemmin, ostentare, osoittaa, ikäänkuin suam inclinationem, taipumustaan — sivistymättömän, sievistämättömän, säädystymättömän, siivottoman, siistimättömän, tai, oikeammin, oppimattoman, tai, oikean-oikeammin, vakaumattoman tapansa mukaan — pistää minun haud credo'ni sijaan metsänriistan.

PÖLLÖ. Sanoin, ettei se riista ollut mikään hautareeta, vaan sarvas.

PÖLLÖ. Kahdesti kiehutettu yksinkertaisuus, bis coctus! O, monstrum tietämättömyys, kuink' olet ruokoton!

NATHANAEL. Niin, outoapa ruokaa hälle kirjan herkut on. Hän ei ole koskaan, niin sanoakseni, syönyt paperia, hän ei ole mustetta juonut; hänen älynsä ei ole kyllytettyä; hän on pelkkä eläin, jolla on vain tylsemmät osat tunnokkaat. Nuo katokasvit luotu on, ett' osaisimme kiittää — Jota teemmekin me, joilla on maku ja tunto — Niist' oiva-hedelmistä, joita suuremp' äly siittää. Minun ois yhtä sopimaton olla tyhmä houkka, Kuin että tuosta tolvanasta tulis kirjatoukka. Mut, omne bene, sanon; olen isä-ukon tuumaa: Ei kestä kaikki tulta, vaikka kestävätkin kuumaa. PÖLLÖ. Te, kirjamiehet, arvatkaas: ken oli kuukautinen, Kun syntyi Kain, ja viel' ei ole viisiviikkohinen?

HOLOFERNES. Dictynna, rakas Pöllö; Dictynna, rakas Pöllö.

PÖLLÖ. Mikä se tikkatynnä on?

NATHANAEL. Se on Phoeben, Lunan, kuun liikanimi.

HOLOFERNES. Kuu oli kuukautinen jo, kun Aadam oli lapsi, Ja viel' ei viisiviikkoinen, kun Aadam on harmaahapsi. Allusioni ei muutu vaihdoksesta.

PÖLLÖ. Se on vallan totta: alasioni ei muutu vaihdoksesta.

HOLOFERNES. Jumala kykyäsi lohduttakoon! Minä sanoin, että allusioni ei muutu vaihdoksesta.

PÖLLÖ. Ja minä sanon, että yläsioni ei muutu vaihdoksesta, sillä kuu ei koskaan tule kuukautta vanhemmaksi; ja sanon sen vieläkin, että sarvas se oli, jonka prinsessa ampui.

HOLOFERNES. Herra Nathanael, tahdotteko kuulla extemporoidun, noin vain hihasta ravistetun, epitaphium'in hirven kuolemasta? Ja tietämättömän tyydytykseksi olen nimittänyt hirven, jonka prinsessa ampui, sarvaaksi.

NATHANAEL. Perge, hyvä herra Holofernes, perge, kun vain suvaitsette jättää rivoudet.

HOLOFERNES. Olen koettanut vähän noudattaa alkusointua, sillä se osottaa luontevuutta.

"Prinsessa keihäänkärjellänsä kaatoi kauniin tarvaan, Tai ruunuhirven sanon, kun sen kaatoi ruunupää; Tai, kun on somat sarvet sillä, sanokaamme sarvaan; Ja huuto käy, ja sarvas tarvas viitaan vilistää; Ja hallit haukkuu, jouset paukkuu, vastaan vastaa vaarat, Kun kaatuu tarvaat, ruunuhirvet, sarvaat sarvihaarat."

NATHANAEL. Tavaton pää, oikein älyniekka!

PÖLLÖ. Kylläpä sen pää vähän tavattomasti niekkaakin.

HOLOFERNES. Se on lahja, jonka omistan, vähäpätöinen, vähäpätöinen; kummallinen, hullunkurinen henki, täynnä muotoja, kuvia, haamuja, esineitä, aatteita, havainnoita, mulkkauksia ja mullistuksia. Ne ovat siinneet muistiin mahalaukussa, kasvaneet pia mater'in äidinkohdussa ja ilmoille syntyneet tilaisuuden kypsyessä. Mutta se lahja on hyvä niissä, joissa se on terävä, ja minä olen siitä kiitollinen.

NATHANAEL. Herra, minä kiitän Jumalaa teistä, ja niin voivat seurakuntalaisenikin tehdä; sillä pojat saavat teiltä hyvää johdatusta, ja tyttäret varttuvat vahvasti teidän kauttanne; te olette oiva membrum yhteiskunnassa.

HOLOFERNES. Mehercle, jos pojat ovat älykkäitä, eivät he tarvitse ohjausta, ja jos tyttäret ovat vastaanottavaisia, tahdon heissä parastani koettaa. Mutta, vir sapit, qui pauca loquitur. Feminiini-henki meitä tervehtää.

(Jaquenetta ja Kallo tulevat.)

JAQUENETTA. Jumal' antakoon hyvää huomenta, herra kirkherra!

HOLOFERNES. Herra kirkherra, — qvasi kirkiherra. Mutta ketä se kirki vetää?

KALLO. Sitä, herra koulumestari, joka on enimmin tikanpojan näköinen.[10]

HOLOFERNES. Tikanpojan näköinen! Neronleimaus maanturpeesta, kyllin hyvä piikiven kipinäksi, kyllin hyvä päärlyksi sialle! Somaa, sievää!

JAQUENETTA. Hyvä herra kirkherra, olkaa hyvä, lukekaa tämä kirje minulle. Kallo on sen minulle tuonut, ja don Armado on sen minulle lähettänyt. Lukekaa se, olkaa hyvä.

HOLOFERNES. Fauste, precor gelida qvando pecus omne sub umbra ruminat — ja niin edespäin. Ah, sinä hyvä vanha Mantuanus![11] Minä voin sanoa sinusta samaa kuin matkustaja Venetiasta:

Vanha Mantuanus! Vanha Mantuanus! Joka ei sinua ymmärrä, se ei sinua rakasta. — Ut, re, sol, la, mi, fa.[12] — Anteeksi, hyvä herra, saanko kuulla sisällyksen? Tai pikemmin, niinkuin Horatius sanoo tuossa — — Mitä hittoa, värssyjäkö?

NATHANAEL. Niin kyllä, ja sangen oppineita.

HOLOFERNES. Suokaa minun kuulla siitä stroofl, stanza, värssy. Lege, domine.

NATHANAEL (lukee). "Jos lempi valan rikkoo, niin kuinka lempeen vannon? Min kauneuteen vannon, se pysyy, eikä muu. Vaikk' itseni ma petän, sua pettääkö mä hannon? Kuin pajuvitsa taipuu sun eessäs tammipuu. Pois kirjans' oppi heittää ja silmiäsi lukee, Niiss' ilot kaikk' on, mitä vain voi taito käsittää. Sun tuntemises yksin se tiedon tiedoks pukee; Se kieli vain on viisas, ken voi sua ylistää. Ken ei sua ihmettele, se vain on tietopuoli — Mun älyni on ylväs, kun ihmetellä voi. Zeun jylinä on äänes ja silmäs Zeun on nuoli: Kun vihoissas et ole, tää säihkyy, tuo se soi. Suo, taivaallinen, anteeks, ett' alhain maisin kielin Ma taivaan kauneutta näin ylistellä mielin!"

HOLOFERNES. Te ette löydä apostrofeja ja hairahdutte näin korosta. Antakaahan kun minä tuota canzonettaa silmäilen! Tässä on vain tavumittaa tarkattu, mutta eleganssi, keveys, runouden kultainen poljento — caret. Ovidius Naso se vasta oli mies! Ja miksikä juuri Naso? Siksi että hän haistamalla vainusi fantasian lemuavat kukkaset, mielikuvituksen ponnet. Imitari ei ole mitään; imitari voi koira herraansa, apina hoitajaansa, opetettu hevonen ratsastajaansa. Mutta, damosella, neitsyt, onko tämä kirje osoitettu teille?

JAQUENETTA. On, herra, sen on lähettänyt eräs herra Biron, tuon vieraan kuningattaren hovimiehiä.

HOLOFERNES. Tahdon katsastaa päällekirjoitusta. "Ihanaisimman neiti Rosaliinan lumivalkeaan käteen." Tahdon uudestaan tarkastaa kirjeen hengestä sen persoonan nimitystä, joka on sen kirjoittanut sille henkilölle, jolle se kirjoitettu on. "Teidän korkeasukuisuutenne nöyrin, alamaisin palvelija, Biron." Herra Nathanael, tämä Biron on niitä kuninkaan valakumppaneita, ja tässä hän on asettanut sen vieraan kuningattaren saattonaiselle kirjeen, joka accidentaliter tai per progressionem on joutunut harhaan. — Sipsuta ja mene, pikku ystävä; jätä tämä kirje kuninkaan kuninkaalliseen käteen; se saattaa koskea tähdellisiä asioita. Älä kuluta aikaa niiaamisiin; minä vapautan sinut velvollisuudestasi. Adio!

JAQUENETTA. Hyvä Kallo, tule mukaan. — Jumala varjelkoon teidän arvoisuuttanne!

KALLO. Tulen kanssasi, tyttö.

(Kallo ja Jaquenetta menevät.)

NATHANAEL. Te olette toimittanut tämän asian jumalanpelvossa ja sangen omantunnon mukaisesti; ja niinkuin muudan kirkkoisä sanoo —

HOLOFERNES. Älkää puhuko, pastori, kirkkoisistä; minä pelkään kaikkia kaunistelevia kaunistuksia. Mutta palataksemme värssyihin: pidättekö niistä, herra Nathanael?

NATHANAEL. Vallan erinomaisesti, mitä kirjoitustapaan tulee.

HOLOFERNES. Minä tänään lounastan erään oppilaani isän luona, missä, jos te ennen atriaa suvaitsette ruokaluvulla ylösrakentaa pöytäkuntaa, minä sen privilegium'in nojalla, jota sanotun lapsen tai oppilaan vanhempain luona nautin, tahdon ottaa toimittaakseni teidän benvenuto'nne; ja jossa samassa paikassa tahdon toteen näyttää, että sanotut värssyt ovat sangen opittomat ja vailla sekä runouden että älyn että mielikuvituksen tuoksua. Minä pyydän teitä seurakseni.

NATHANAEL. Ja minä kiitän teitä, sillä seura on — niinkuin raamatussa sanotaan — elämän onnellisuus.

HOLOFERNES. Ja, haud dubito, raamattu on näissä asioissa erehtymätön tuomari. — (Pöllölle.) Herra, teidätkin minä kutsun. Ette saa evätä; pauca verba. Tulkaa! Jalosukuiset ovat riistanajossa, ja me menemme virvoituksille.

(Menevät.)

Kolmas kohtaus.

Toinen kulma samaa puistoa. (Biron tulee, paperilehti kädessä.)

BIRON. Kuningas vainuu otusta; minä vainoon itseäni. He ovat pikiintyneet ajoonsa; minä olin ajautunut pikeen, — pikeen, joka jättää tahran. "Tahran"! Ruma sana. No niin; paina puuta, suru! sillä niin sanotaan narrin sanoneen, ja niin sanon minäkin, ja minä olen narri. Hyvin todistettu, äly! Jumal' avita, tuo lempi on yhtä hupsu kuin Ajax, se tappaa lampaita, se tappaa minut; minä olen lammas. Taaskin hyvin todistettu minun puoleltani! En tahdo lempiä; jos sen teen, niin hirttäkööt minut! En, totta totisesti, en tahdo. Mutta ah, hänen silmänsä! — kautta taivaan valkeuden, jos ei tuota hänen silmäänsä olisi, niin en häntä lempisi; niin, noita hänen kahta silmäänsä! Niin oikein, minä en tee tässä maailmassa muuta kuin valehtelen, ja valehtelen omaan kurkkuuni. Minä lemmin, kautta taivaan, ja olen siitä oppinut runonteon ja raskasmielisyyden; ja tässä on kappale runojani, ja tässä raskasmielisyyteni. Yhden sonettini hän on jo saanut; hupsu sen vei, narri sen lähetti, ja neiti sen sai. Herttainen hupsu, herttaisempi narri, herttaisin neiti! Kautta maan ja taivaan, olisipa tuo soma sutkaus, jos nuo toisetkin kolme olisivat samassa kiipelissä! Tuossa tulee yksi, paperi kädessä. Jumala armossa suokoon hänen huokailla!

(Kiipeää puuhun.) (Kuningas tulee, paperilehti kädessä.) KUNINGAS. Voi mua!

BIRON (syrjään). Haavoitettu, kautta taivaan! — Jatka, rakas Cupido! Sinä olet linnunnuolellasi satuttanut häntä vasempaan nisänpäähän. — Toden totta, salaisuuksia! —

KUNINGAS (lukee).

Mitenkä sais hän tietää tuskani? Paperin tuohon lasken. (Päästää lehden kädestään.) Armas metsä, Luo varjos hupsun töihin! Kuka tulee? (Vetäytyy syrjään.) (Longaville tulee, paperilehti kädessä.) (syrjään). Mitä? Longaville? Ja lukee? Kuunnelkaamme! BIRON (syrjään). Sun kaltaisesi narrin lisää saamme. LONGAVILLE. Voi mua! Rikoin valani. BIRON (syrjään). Hän kulkee Paperi rinnoilla, kuin valapatto.[13] KUNINGAS (syrjään). Hän lempii! Häpeäni seuraa saa. BIRON (syrjään). Niin, toinen juoppo toista rakastaa. LONGAVILLE. Minäkö ensimmäinen valapatto? BIRON (syrjään). Sua lohduttaa voin: kaksi muuta peittää sama katto. Sa tulet triumviiriksemme, paikkaan ylimpään, Cupidon kaakinpuuhun, johon hölmöt hirtetään. LONGAVILLE. Nää jäykät värssyt lempeä ei nostaa voi. Maria, lemmenvaltiaani, oi! Ei, proosaks puhun; hukkaa riimityö! BIRON (syrjään). Oi, riimi Cupidon on housun vyö; Sit' älä tärvele. LONGAVILLE. No, tämä menköön! (Lukee.)

BIRON (syrjään). Tuo vain on maksan kiihkaa, vain hekkumaa se valvoo. Vai kana jumalatar! Epäjumalia palvoo! Oi, auta, Herra, auta! Nyt harhaan joudutaan. LONGAVILLE. Tään kenen kanssa lähetän? — Haa! Seuraako saan? (Kätkeytyy.) (Dumaine tulee, paperilehti kädessä.) BIRON (syrjään). He piilosilla leikkivät, kuin lapset konsanaan. Ma täällä ilmass' istun kuin puolijumalainen Ja narriparkain salatöitä tähystelen vainen. Viel' yksi säkki myllyyn! No, no älä perhanassa! Dumainekin! Neljä kurppaa siis yhdess' altahassa! DUMAINE. "Oi, jumalainen Katri!" BIRON (syrjään). Oi, rienaileva narri! DUMAINE. Oi, kautta taivaan, ihme on hän henkimaailmain! BIRON (syrjään). Ei, kautta maan, hän ruumiikas on! Valehtelet vain. DUMAINE. Sen ambratukan rinnall' on itse ambra tummaa. BIRON (syrjään). Oi, korppi ambrankeltainen, se jotakin on kummaa! DUMAINE. Kuin setri sorja. BIRON (syrjään). Väärä! On toinen olka näivä Kuin lapsen kantajalla. DUMAINE. Hän kaunis on kuin päivä. BIRON (syrjään). Kuin jotkut päivät; mut ei silloin saakaan päivä paistaa. DUMAINE. Oi, että toivomaani jo saisin minä maistaa! LONGAVILLE (syrjään). Ja minä myös! KUNINGAS (syrjään). Ja minä myös, oi isä taivainen! BIRON (syrjään). Aamen, ja minä myös! Niin tulis ilo ainainen. DUMAINE. Unohtaa hänet tahtoisin; mut hän vain elamoi Kuin kuume veressäni; hänt' unohtaa en voi. BIRON (syrjään). Kuin kuume veressäsi! No, avaa sitte suonta Ja laske armas kupposeen: siin' oisi älyn juonta! DUMAINE. Ma vielä kerran silmäelen tätä runo-rukkaa. BIRON (syrjään). Ma vielä kerran nään, kuink' älyn lemmenhoukka hukkaa. DUMAINE (lukee).

Tuon lähetän, ja vielä monta, monta, Joiss' ikävääni lausun suunnatonta. Jos Longaville, Biron ja kuningas Myös lemmess' oisi! Esimerkki, kas, Petoksen tahrasta mun puhdistaisi: Ei houkkain joukoss' yhtä huomattaisi. LONGAVILLE (astuu esiin). Dumaine, sun lempes armoton on vasta, Kun lemmentuskiis etsit osakasta. Sa kalpenet, mut punastuisin minä, Jos joutuisin noin ansaan kuin nyt sinä. KUNINGAS (astuu esiin). Punastu vain! Syyss' olet yksin verroin, Ja herjatessas herja kaksin kerroin. Mariaa etkö lemmi? Eikö sille Runoja koskaan tehnyt Longaville? Povelleen koskaan ristiin käsiään Ei pannut, vaimentaakseen sydäntään? Ma tuonne pensaikkoon kun piilouduin, Näin teidät, puolestanne punastuin; Näin ilveenne ja kuulin runon pauhun, Himonne näin ja huokaustenne sauhun. "Ah!" sanoi toinen, kehui silmäin tulta; "Zeus!" sanoi toinen, kiitti hiusten kultaa. (Longavillelle.) Sa pattovalall' aioit taivaan ostaa. (Dumainelle.) Ja sinä Zeunkin petturiksi nostaa. Biron mit' arvellee, kun kuulla saa, Ett' oli valanne vain joutavaa? Kuink' ilkkuukaan ja ivaa salamoi! Ja kuinka nauraa, hyppii, ilakoi! En, vaikka mailman saisin, enpä soisi Ett' yllättää näin minua hän voisi. BIRON. Siis heti ruoskin tekopyhän juonet. (Astuu alas puusta.) Ah, valtiaani, mulle anteeks suonet. Hyväinen! Miksi lemmest' ahdistat Maan matoja, kun itse rakastat? Ei silmäs vaunu, ei! Sen kyynelissä Erästä prinsessaa ei näkyvissä! Et rikkonut sa vannomaasi valaa! Hyi, runot vain on riimisepän alaa! Sua eikö hävetä? Teill' eikö kellään Häpyä, näin kun teitä yllätellään? Te näätte toisissanne raiskan, te, Mut minä teissä huomaan malkanne. Mit' ilvettä ma näin ja hullutusta Ja tuskaa, huolta, voihkaa, huokausta! Tuoll' istuin tyynnä levossa, ja kas, Jo muuttuu sääskeks itse kuningas, Suur' Hercules se hyrrää kierittää, Salomo viisas polskaa vierettää Ja Nestor nakkaa piippaa poikain kanssa Ja synkkä Timon nauraa tosissansa! Miss' istuu tuskas? sano, Dumaine hyvä; Ja missä, Longaville, sun vaivas syvä? Ja kuninkaani? Sydämmessä, haa! — Häälientä, hei! KUNINGAS. Jo karvaaks pila saa. Sin' olet salaa yllättänyt meitä. BIRON. Te yllätitte mun, en minä teitä. Olen kunnon mies; ma synnin tekisin, Jos pyhän valani ma rikkoisin. Min' olen yllätetty, teidänlaiseen Kun seuraan yhdyin perin horjuvaiseen. Runoja teinkö minä? Huokailinko Ma Riika piikaa? Aikaa kulutinko Koruun ja loruun? Ylistinkö myötä Näköä, otsaa, silmää, rintaa, vyötä, Tai kättä, jalkaa, säärtä, päkiätä, Suuta ja muuta? — (Aikoo mennä.) KUNINGAS. Seis, seis! Mikä hätä? Ken pakoon juoksee? Kunnon mies vai varas? BIRON. Paeta lempeä on teko paras. (Jaquenetta ja Kallo tulevat.) JAQUENETTE. Kiesauta kuningasta! KUNINGAS. Mik' on tuo kapine? KALLO. Vain kapinaa. KUNINGAS. Vai kapinaa! No mitä tähtää se? KALLO. Ei mitään, herra. KUNINGAS. No, jos se on mitään tähtäämättä, Niin pois voit kapinoines sa mennä suoraa kättä. JAQUENETTE. Ma pyydän, hyvä herra, tää kirja lukekaa: Kirkherra sitä epäili, se lienee kapinaa. KUNINGAS. Biron, se lue läpi. (Biron lukee kirjeen.) Mut keltä sinä sait sen? JAQUENETTE. He, tuolta Kallolta. KUNINGAS. Ja keltä sinä sait sen? KALLO. Dun Adramadiolta, Dun Adramadiolta. (Biron repii kirjeen palasiksi.) KUNINGAS. Mik' on sun? Rikki revit sen? Näit vaaralliseks kait sen? BIRON. Vain turhaa, herra, joutavaa! Pois heittäkäätte pelko. LONGAVILLE. Kas, kuink' on kiihkeissään hän! Tuosta täytyy ottaa selko. DUMAINE (noukkii palaset maasta). Bironin on se käsialaa; tuoss' on nimi alla. BIRON (Kallolle). Äpärä sinä, pöllöpää, mun häpäisetkö vallan? — Niin, tunnustan sen, syypää olen, syypää. KUNINGAS. Näänkö unta? BIRON. Kun kolmeen narriin neljäs yhtyy, täys on ruokakunta. Te kuningas, ja minä, ja tuo, ja tuokin tuolla, Olemme lemmenvarkaita, ja meidän täytyy kuolla. Ma lisää kerron, mut ei nuo saa silloin olla lässä. DUMAINE. Nyt tasaluvuss' ollaan. BIRON. Niin, meit' on neljä tässä. — No, eikö kyyhkyt mene? KUNINGAS. Pois, moukat, lähtekää! KALLO. Pois kunnon väki ajetaan, ja konnat tänne jää. (Kallo ja Jaquenetta menevät.) BIRON. Nyt, rakastajat rakkaat, syleilyyn! Liha ja veri kaiken kantaa syyn. Merell' on luode, vuoksi; taivas muuttuu, Ja vanhaan sääntöön veri nuori suuttuu. On jokaisella luonnossansa määrä, Siis meidän täytyi tehdä vala väärä. KUNINGAS. Tuo kirje sunko lempes oli luomaa? BIRON. Kysyykin! Ken vain Rosaliinan huomaa, Se niinkuin raaka villi Indianmaan, Kun kirkkaan idän portit aukeneepi, Pää kumarassa, huikauksissaan, Syleillen halpaa maata suuteleepi. Ken röyhkän kotkankatseen rohkeneis Sen tytön taivaalliseen otsaan luoda Ja ei sen kirkkaudesta huikeneis? KUNINGAS. Kas vain tuot' intoa ja kiihkaa tuota! Mun armaani on heljä kuu, mut sun Se tuskin näkyvä on tähtiräivä. BIRON. Siis min' en minä, ei nää silmät mun. Mun armaani jos häipyy, yöks käy päivä. Suloista valituimmat kerääntyy Kuin kukkakauppaan hänen poskillensa, Siin' eri arvot yhdeks yhdistyy Ja itse moite vait on moitteinensa. Kaikk' ota puhetaidon kauneudet, — Rusetta turhaa! Hän ei kaipaa noita; Kehua sopii kauppatavaroita; Vain rumennust' on vajaat kiitokset. Erakko kurttu, sadan talven mies, Siloittuu hänen katseestaan ja suortuu, Pois putoo hartioilta iän ies, Ja kehtolapseks sauvaniekka nuortuu. Oi, maailmaan, hän aurinkona paistaa! KUNINGAS. Kuin musta puu on armaas, toden totta. BIRON. Kuin musta puuko? Puuta jumalaista! Jos siit' ois puusta vaimo, kelpais ottaa. Tääll' onko kirjaa? Vala lukekaa; Ma vannon: kauneus ei kauneutta, Tuon silmästä jos kauneuttaan ei saa. Tuo mustuus suloisint' on suloutta. KUNINGAS. Ihmettä! Musta vankilan on pinta, Yön hipiä ja airut helvetin, Mut taivaan otsa kauneutt ihaninta. BIRON. Piru se kiusaa valoss' enkelin. On armaan kulmat mustat murheissaan Siit', että punaus ja tekotukka On monen pojan viettelys ja hukka; Siks kauneus hänessä on mustissaan. Hän ajan muodin kääntää tavoilleen: Jo nyt on luonnon väri punausta, Ja puna, välttääksensä parjausta, Itsensä mustaa hänen mielikseen. DUMAINE. No, siks se nuohoojakin musta on. LONGAVILLE. Ja kolarikin kiiltää niinkuin piki. KUNINGAS. Siks ihollansa kerskaa neekeriki. DUMAINE. Nyt loistaa yö, on soihtu tarpeeton. BIRON. Nuo teidän neidot sadetta ei kestä: Varovat, että maali viruis pois. KUNINGAS. Sun neittäs sietäis satehessa pestä: Monikin likasilmä kauniimp' ois. BIRON. Ma kauniiks häntä kehun tuomiopäivään. KUNINGAS. Piru silloin vähemmän sua säikyttää. DUMAINE. Noin voikin rakastua moiseen räivään! LONGAVILLE. On yhtä helttusi ja saapas tää. (Näyttää kenkäänsä.) BIRON. Jos katukiviä sun silmäs oisi, Hän liian siro niit' ois polkemaan. DUMAINE. Hyi, hitto! Silloin katu nähdä voisi, Mit' ei voi muuten silmä konsanaan. KUNINGAS. Siis lemmimmekö kaikki todellaki? BIRON. Niin, kaikki ollaan valapattureita. KUNINGAS. Todista, Biron, ettei rikkureita Täss' olla, ett' on pyhä lemmen laki. DUMAINE. Niin kyllä, täytyy pahaa liehistellä. LONGAVILLE. Oo, jokin keino, kuje verraton, Mill' oisi perkelettä silitellä! DUMAINE. Valarikon rasvaa! BIRON. Sitä tarvis on. — No, kuulkaa siis, te lemmen miekkamiehet! Muistelkaa mitä ensin vannoitte: Lukea, paastota, ei naista nähdä, — Se nuoruuden on majesteetin pilkkaa. Te paastota! Teill' liian nuor' on vatsa, Ja kieltäymys se siittää tauteja: Ja opille kun valan teitte, herrat, Niin kukin teistä kirjat vannoi pois. Haaveilla, miettiäkö aina voitte? Te, kuningas, ja sinäkin, ja sinä, Kuink' oisitte te löynneet tiedon aarteet, Jos kauniit' ei ois naisen kasvoja? Naissilmistä ma tämän opin sain: Ne on se opinahjo ja se kirja, Jost' ammensi Prometheus tulensa. Tuo kirjain tonkiminen kahlehtii Niin verisuoniin virkut elonhenget, Kuin ponnistus ja alituinen liike Lamauttaa matkamiehen jännevoiman. Kun naista näkemästä kieltäydyitte, Niin silmän käytön pois te kielsitte, Ja opin myös, jok' oli valan aihe. Maailmass' onko kirjaa, joka niin Opettaa kauneutta kuin naisen silmä? Niin, oppi vain on jokin lisä meissä, Ja oppimme on siellä, missä me; Siis naisen silmiss' itsesi jos näet, Niin näet kaiken oppisikin niissä. Oo, valan teimme opiskella, herrat, Ja sillä kirjat pois me vannoimme. Te, kuningas, ja sinäkin, ja sinä, Teist' irti saisko lyijynraskas miete Niin hehkuvia runosäkeitä Kuin kauniin opettajan sulosilmä? Muu oppi innotonna aivoiss' istuu, Työjuhdillensa kuiville se tuskin Isosta vaivast' elintarpeet suo; Mut lempi, naisen silmäst' opittuna, Ei elä yksin aivoin kammitsoissa, Vaan elementtein voimalla se kiertää Kuin aatos nopeasti joka tarmon Ja panee joka tarmoon kaksoistarmon, Lisäten näin sen tehoa ja tointa. Siit' aimo terävyyden silmä saa; Kotkankin näön sokaa lemmen katse; Pieninkin ääni lemmen korvaan soi, Miss' urkkivan on varkaan kuulo tylsä; Arempi, hienompi on lemmen tunto Kuin herkät sarvet etanan; ja maireemp' On maisti lemmellä kuin Bacchuksella. Sisultaan lempi on kuin Hercules, Ain' ylös Hesperidein puihin kiipee; Kuin Sfinxi viekas, sulosointuinen Kuin kannel, Phoiboon hiuksin kielitetty. Kun lempi haastaa, jumaltenkin kuoro Nukuttaa taivaan unilauluillaan. Ei tohdi runoniekka kynään käydä, Jos sit' ei kasta lemmen huokauksiin; Mut silloin villin korvaa runo hurmoo Ja tyranniinkin hellyytt' istuttaa. Naissilmistä mä tämän opin sain: Niiss' yhä Prometheuksen tuli säihkyy. Ne on se kirja, opinahjo, koulu, Mi koko mailmaa ohjaa, tukee, neuvoo; Ei ilman niitä mitään kelpaavaa. Pois naiset vannoa on narrin työtä, Ja narrin työt' on pitää moinen vala. Viisauden tähden — jok' on kaikkein mieleen Ja lemmen tähden — jonk' on mieleen kaikki Ja miehen tähden — jost' on naisen synty — Ja naisen tähden — jost' on miehen alku — Pois valat, jotta saamme itsemme! Valaamme muuten itse hukkaannumme. On hurskastakin moinen valan rikko, Täss' itse laupeus kun täyttää lain; Ja mik' on ero laupeuden ja lemmen? KUNINGAS. Siis, pyhä Amor! Taistoon, soturit! BIRON. Esille pamput! Hyökkäys päälle, herrat! Hei, hopsan, kumoon kaikki! Mutta neuvon, Ett' olkaa taistelussa selin päivään. LONGAVILLE. Vakaasti puhukaamme, ilkkumatta: Siis noita ranskakkoja kosimme? KUNINGAS. Niin, ja ne saamme myös. Siis miettikäämme Huvia heille heidän teltoissaan. BIRON. Mut puistost' ensin tänne tuomme heidät, Ja palatessa kukin armastaan Kädestä viepi. Iltapuolla sitte Jotakin kummaa ratoks keksimme, Niin sopivaa kuin lyhyt aika myöntää. Ilot, hypyt, naamiaiset toimitamme, Näin kylväin Lemmen tielle kukkiamme. KUNINGAS. Pois! Käyttäkäämme mitä aikaa jää; Ei aikaa nyt saa turhaan menettää. BIRON. Ken kylvää lustett', ei saa viljaa niittää; Tasaista uraans' oikeus kulkee vaan. Lepakot vaimoiks rikkureille riittää; Parempaa kuparill' ei saadakaan. (Menevät.)