TOINEN NÄYTÖS,

Ravintola. Illallispöytä. Granskog kävelee edestakaisin.

KERTTU (tulee): Hyvää iltaa! Oletteko odottanut minua?

GRANSKOG: En. Te olette hyvin täsmällinen.

KERTTU: Ah, kuinka se oli ihanaa! Tietäkää, minä en ole pitkään aikaan esiintynyt. Suuri sali, paljo ihmisiä, häikäisevän valoisaa, kättentaputuksia, esiinhuutoja, kukkia, seppeleitä, — minä olen aivan pyörällä päästäni. Hyvä Jumala, ajattelin minä siellä lavalla seisoessani: Olenko se minä? Eivätkö he todellakaan ole minua vielä unohtaneet?

GRANSKOG: Unohtaa — teidät! Te olette liian vaatimaton.

KERTTU: Ne hyvät ihmiset! Kuinka minä rakastan heitä kaikkia! Minusta tuntuu aivan kuin olisin maannut pimeässä haudassa ja nyt yht'äkkiä herännyt valoon ja linnun lauluun. Ehk'ei elämä sentään olekaan niin paha kuin sanotaan. Vai mitä te arvelette, herra arkkitehti?

GRANSKOG: Minä arvelen vaan, että taiteilijaveri on teissä jälleen saanut vallan.

KERTTU: Uskotteko te siis, että minä vielä voisin tulla joksikin taiteen alalla?

GRANSKOG: Josko te voisitte? Tullut joksikin te olette jo ammoin. Teiltä puuttuu vain tahtoa tulla suureksi.

KERTTU: Kiitos. Te olette kovin hyvä. Kaikki ihmiset ovat niin hyviä. Ja minä kun olen ajatellut heistä niin pahaa. Teistäkin.

GRANSKOG: Ja mitä te olette minusta ajatellut?

KERTTU: Minä olen kuvitellut teitä todelliseksi hirviöksi, niin, niin, älkää hymyilkö, oikein sellaiseksi, jolla on kynnet ja sarvet —

GRANSKOG: Joka syö lapsia ja liikkuu vain öiseen aikaan —?

KERTTU: Jotakin sinne päin. Mutta ette te ole ollenkaan niin hirveä kuin minä olen kuvitellut. Ei paljoa puutu, etten pitäisi teitä ihan oikeana ihmisenä.

GRANSKOG: Oikeana ihmisenä? Se nyt olisi taas melkein liikaa. Pysykäämme kohtuudessa, rakas käly. Ihminen riittää.

KERTTU: Minun on nyt vaikea pysyä kohtuudessa. Muuten minä mieluummin pitäisinkin teitä hirviönä.

GRANSKOG: Ja miksi?

KERTTU: Siksi että minä vihaan teitä.

GRANSKOG: Siis te olette huonompi ihminen kuin minä.

KERTTU: Kuinka niin?

GRANSKOG: Minä en vihaa ketään.

KERTTU: Tuo on sanaleikkiä eikä mitään muuta.

GRANSKOG: Niin onkin. Leikkikäämme siis ajatuksilla.

KERTTU: Ai, ai, se on vaarallista leikkiä.

GRANSKOG: Vaarallisempaa on vielä tunteilla leikkiminen.

KERTTU: Siis on parasta, että me emme leiki ollenkaan. — Kuulkaa, sanokaa minulle, mitä varten minä olen täällä?

GRANSKOG: Te olette kutsuttu illalliselle.

KERTTU: Kuka kutsuu?

GRANSKOG: Minä.

KERTTU: Miksi me emme syö sitten? Minusta näyttää niinkuin tuossa olisi pöytä katettu.

GRANSKOG: Niin minustakin. Sallitteko. (Saattaa Kertun pöytään, molemmat istuvat.)

KERTTU: Tämä on mainiota. Siitä on niin pitkä aika kuin minä olen syönyt ravintolassa. Sardellia, hummeria, kaviaaria, ai, ja lohta. Antakaa minulle lohta.

GRANSKOG: Olkaa hyvä. Ja sitte me otamme ryypyn.

KERTTU: Tietysti. Mutta osaatteko te laulaa »helan går»?

GRANSKOG: Laulakaa te.

KERTTU: Ei, ei, parasta että me emme laula kumpikaan.

GRANSKOG: Siitä on kauvan, kun me näin olemme vastakkain istuneet.

KERTTU: On.

GRANSKOG: Missä me silloin istuimme?

KERTTU: Oletteko unhoittanut sen?

GRANSKOG: En.

KERTTU: Sanokaa se sitten.

GRANSKOG: Minä toivoisin mieluummin, että te sanoisitte.

KERTTU: Se oli minun häissäni.

GRANSKOG: Ne olivat hauskat häät.

KERTTU: Kului monta vuotta, ennenkuin me tapasimme toisemme. Mitä te niinä vuosina teitte?

GRANSKOG: Pääasiallisesti minä join.

KERTTU: Hyi! kuinka te noin voitte puhua.

GRANSKOG: Siksi että niin on. Mutta mitä te siihen aikaan teitte?

KERTTU: Minä istuin kotona.

GRANSKOG: Ja miehenne kävi kylässä.

KERTTU: Niin.

GRANSKOG: Hänestä tuli äkkiä suuri mies. Arkkitehti Granskogin veljestä tuli Johan Wilhelm Kuussalo. Ja teistä Gertrud, teistä tuli Kerttu.

KERTTU: Hän luuli olevansa Snellman — kuten te sanoitte.

GRANSKOG: Muutkin luulivat sitä. Hän opetti uutta oppia.

KERTTU: Muistatteko te, mitä hän opetti?

GRANSKOG: Samaa kuin kaikki maailmanlopun profeetat: Että tämä kansa menee kohti perikatoaan.

KERTTU: Se nyt ei liene ollut mitään uutta ainakaan teille, herra arkkitehti. Tehän olette sitä aina opettanut.

GRANSKOG: Uutta oli minulle se voima, jolla hän opetti. Onko tämä se sama Johan Wilhelm, kysyin minä itseltäni, jota koulussa pidettiin hiukan tuhmana? Kuinka hän on näin oikean aatteen selkään hypännyt?

KERTTU: Vai niin! Te kyselitte itseltänne.

GRANSKOG: Samoin kuin muutkin. Mutta minä olin ainoa, joka tiesin vastata kysymyksiini.

KERTTU: Ja mikä oli teidän vastauksenne?

GRANSKOG: Että hän oli rouvansa mies.

KERTTU: Hänen rouvansa kiittää teitä. — Minäkin ajattelin jotakin hänestä.

GRANSKOG: Varmaankin jotakin oikein kaunista.

KERTTU: Niin. Minä ajattelin: — Hän on veljensä veli.

GRANSKOG: Gertrud! Millä olen minä ansainnut tämän verisen ivan?

KERTTU: Yhtä verisellä ivallanne minusta.

GRANSKOG: Mutta, Herran tähden, tiesihän koko maailma, että te seisoitte hänen takanaan.

KERTTU: Ja tiesi myös koko maailma, että te seisoitte hänen edessään.

GRANSKOG: Se ei selitä hänen voimaansa.

KERTTU: Kyllä, että hän niinkin kauvan jaksoi seista sellaista miestä vastaan kuin te.

GRANSKOG: Teillä on aivan liian suuret käsitykset minusta.

KERTTU: Ja teillä minusta.

GRANSKOG: Minä joka pelkään politiikkaa enemmän kuin pirua!

KERTTU: Ja minä jolle koti oli kallein asia maailmassa. Näettehän, mitenkä minä sen hyväksi uhrasin taiteenikin.

GRANSKOG: Sanokaa minulle, mistä teidän päähänne äkkiä pisti esiintyä?

KERTTU: En tiedä. Se oli aivan kuin minä olisin löytänyt jonkun vanhoista vauvoistani. Appas, ajattelin minä, tuossahan tuokin on vielä, ja minua rupesi niin hirveästi lapsettamaan.

GRANSKOG: Löydättekö te usein sellaisia vanhoja vauvoja?

KERTTU: Siitä on viisi vuotta kun minä viimeisen löysin.

GRANSKOG: Se ei nähtävästi ollut mikään hyvä nukke, koska te käytte noin vakavaksi.

KERTTU: Se ei ollut nukke ollenkaan. Se oli ihminen.

GRANSKOG: Oliko sillä ihmisellä nimi?

KERTTU: Kyllä. Häntä sanottiin Johan Wilhelmiksi. — Te puhuitte eilen joistakin kirjeistä? Te laskitte tietysti leikkiä?

GRANSKOG: Niin. Minä laskin leikkiä.

KERTTU: Minä ajattelinkin! — kuulkaa herra arkkitehti, te olette leikkisä mies.

GRANSKOG: Olen — silloin kun tarvitaan.

KERTTU: Te sanoitte minua eilen myös huonosti kasvatetuksi.

GRANSKOG: Se ei ollut leikkiä.

KERTTU: Jos te taas rupeatte hävyttömäksi, menen minä pois.

GRANSKOG: En minä ole ollenkaan hävytön.

KERTTU: Pitäisikö minun vielä kiittää teitä kohteliaisuudestanne?

GRANSKOG: Melkein. On kohteliasta syyttää kasvatusta —

KERTTU: — silloin kun voidaan syyttää huonoa luonnetta. Sitäkö te tahdoitte sanoa?

GRANSKOG: Ei saa noin arvata toisen ajatuksia. Elämä käy silloin sietämättömäksi. Nyt te esimerkiksi olette pilannut ruokahalun sekä itseltänne että minulta.

KERTTU: Siis on meidän parasta lähteä. Soittakaa!

GRANSKOG: En. Teidän täytyy hymyillä ensin.

KERTTU: Hyvä Jumala! kello on jo 1/2 12. Ja Alli! Hänet minä olen aivan unohtanut!

GRANSKOG: Älkää nyt koketeeratko noin hirveästi.

KERTTU: Hyvästi.

GRANSKOG: Minäpä en sano teille hyvästi.

KERTTU: Minä menen.

GRANSKOG: Te ette mene.

KERTTU: Minä huudan.

GRANSKOG: Huutakaa. Gertrud! Minä rakastan sinua, ja sinä et ole kylmä minulle, minä näen sen sinun silmistäsi. Suullasi voit sinä valehdella. Mutta sinun silmiisi minä uskon. Näytä ne minulle Gertrud. (Kerttu lyö äkkiä parkaisten käsivartensa Gr:n kaulan ympärille, suutelee häntä kiihkeästi, riuhtaisee itsensä heti irti ja vaipuu sohvaan.)

GRANSKOG: Gertrud!

KERTTU: Ei, ei, antakaa minun olla.

GRANSKOG: Rauhoittukaa, Jumalan tähden, rauhoittukaa. Ei minun tarkoitukseni ollut loukata teitä.

KERTTU: Olenko minä teidän mielestänne huono ihminen?

GRANSKOG: Älkää puhuko minulle noin. Olenko minä ihmisten tuomari? Mutta jos minä koskaan olen ketään ihmistä kunnioittanut, niin kunnioitan minä tällä hetkellä teitä.

KERTTU: Minä olen huono, te tiedätte sen yhtä hyvin kuin minäkin, vaikk'ette tahdo sanoa. Ette te olisi uskaltanut tehdä niin kenellekään toiselle naiselle. Te luulitte minua koketiksi, mutta sitä minä en ole.

GRANSKOG: Ette, ette, tuhat kertaa ette! Mutta minä olen luullut teitä siksi. Minua miekkoista! Minä etsin teidän sydämmestänne maailmannaista ja tapaankin sinipiian. Gertrud! Voitteko antaa minulle anteeksi?

KERTTU: Te luulitte vain niinkuin kaikki muutkin.

GRANSKOG: Koettakaa ymmärtää minua. En minä ole niinkuin kaikki muut. Mutta minä luulin kerran, että te rakastatte minua. Minä luulin näkeväni teidän silmissänne välistä katseen, jonka suhteen ei voi pettyä. Ja kuitenkin minä petyin. Silloin meni minulta kaikki. Mihinkä olisin minä voinut enää luottaa, kun itse totuus ei ollut totta!

KERTTU: Olenko minä teille valehdellut?

GRANSKOG: Ette, minä huomaan sen vasta nyt. Te olitte minulle ystävällinen niinkuin kaikille muillekin, ja minä poloinen luulin sen rakkaudeksi. Ja olin onnellinen! Siitäkö minä teitä syyttäisin? Eikö minun päinvastoin pidä kiittää kohtaloani, että se on antanut minulle osan onnesta, josta minä ilman teitä en olisi tietänyt mitään. Teidän kauttanne opin minä ihmisiä rakastamaan, niin — ja sittemmin vihaamaan.

KERTTU: Kuinka te voitte vihata veljeänne?

GRANSKOG: Ei hän ollut silloin minun veljeni enää.

KERTTU: Siis te olette sittenkin syypää hänen murtumiseensa?

GRANSKOG: Olen tavallani. Mutta en minä häntä ole murtanut, vaan aika. Minä olen tämän ajan lapsi. Hän oli haamu vuosisadan keskivaiheilta. Samalla kuin minä astuin julkiseen elämään, oli hänen onnensa mennyt. Oli aivan kuin minulla olisi ollut sormessani Bertelsköldien rautasormus. Minä nousin, nousin ystävieni niskojen ylitse. Veljeni kukistui ensin. Sanallakaan en minä ole hänen aatteitaan vastustanut, mutta se aate, jota minä edustin, oli häntä voimakkaampi. Hänen täytyi väistyä.

KERTTU: Ja mitä aatetta te edustatte?

GRANSKOG: Minua itseäni.

KERTTU: Oh!

GRANSKOG: Se ei ole paljo, — niin. Mutta oli minulla kerran eräs toinenkin aate.

KERTTU: Ja mikä se oli?

GRANSKOG: Gertrud Wiik.

KERTTU: Sepä oli kaunis aate.

GRANSKOG: Eikö totta? Ja sitäpaitse se oli suuri aate. Siihen sisältyvät kaikki muut: taide, elämä, isänmaa, ihmiskunta.

KERTTU: Oletteko hyvä ja annatte minun päällysvaatteeni. Minua vilustaa.

GRANSKOG: Vilustaako teitäkin?

KERTTU: Niin. Eikö teitäkin? Täällä on niin kylmä.

GRANSKOG: Minun on aina kylmä.

KERTTU: Mistä me puhummekaan?

GRANSKOG: Me puhuimme aatteista, joita minulla ei ole.

KERTTU: Puhukaamme siis siitä aatteesta, joka teillä on: teistä itsestänne. Mitä te nyt aiotte?

GRANSKOG: Jäädä kotimaahan.

KERTTU: Sanokaa minulle: Ettekö te koskaan ulkomailla ollessanne ikävöinyt näitä katuja ja näitä kirkkoja?

GRANSKOG: En koskaan. Minä ajattelin aina kauhistuksella sitä hetkeä, jolloin tulisin ne jälleen näkemään.

KERTTU: Ne ovat rumia, minä tiedän sen, mutta juuri teidän asianne on tehdä kauniimpia.

GRANSKOG: Minun?

KERTTU: Juuri teidän. Teiltä odotetaan niin paljon. Te olette uran uurtaja alallanne. Ei teidän tarvitse käydä yksin. Tuhannet tulevat teitä seuraamaan. Täällä on paljon, jotka ajattelevat samoin. Astukaa heidän johtajakseen! Kuuletteko? Kootkaa nuoriso taisteloon, ei miekoilla eikä keihäillä, vaan taisteloon kynällä ja sanalla, kuvilla ja ajatuksilla. Lupaattehan sen, arkkitehti Granskog?

GRANSKOG: Miksi te ette tullut ennemmin? Miksi ette tullut kymmenen vuotta sitten?

KERTTU: Mutta olenhan minä tullut! Viktor, minä olen tullut. Mitä ovat kymmenen vuotta! Me pyyhimme ne pois kuin pahan unen.

GRANSKOG: Samalla voisin minä pyyhkiä pois koko elämäni. — Kun minä teidät kadotin, kuoli minussa kaikki, minusta tuli niinkuin puu, ilman iloja ja ilman suruja. Mutta en minä aina ole ollut tällainen. On minullakin ollut unelmia. Olen minäkin tahtonut tulla joksikin. Minä tahdoin lyödä leimani koko aikakauden arkkitehtuuriin. Minä tahdoin viivoittaa koko maailman mieleni mukaan, — teidän mielenne mukaan. Niin, sen kaiken tahdoin minä tehdä. — Mutta sitte tuli hän.

KERTTU: Teidän veljenne?

GRANSKOG: Minä itse saatoin hänet teidän salonkiinne.

KERTTU: Puhukaa minulle vielä hiukan aatteistanne. Miksi jätitte ne kesken?

GRANSKOG: Mitä voin minä yksin!

KERTTU: Sanotaan, että yksinäisin on voimakkain.

GRANSKOG: Niin onkin. Minä olen niin voimakas, ettei aatteet minulle merkitse mitään, yhtä vähän kuin tunteetkaan. Minä tutkin niitä muissa, mutta minulla itselläni niitä ei ole.

KERTTU: Ja sitä te kutsutte voimaksi?

GRANSKOG: Miksei. Voimakkain on se, joka on rauhallisin. Ja minun rauhaani ei mikään mahti maailmassa voi häiritä.

KERTTU: Mistä asti te olette niin rauhallinen?

GRANSKOG: Siitä illasta, jolloin minä vapisin teidän edessänne. Teidän sanastanne riippui elämä ja kuolema. Te tiedätte, mitä te minulle sanoitte. Minä menin kotiini ja heittäysin nukkumaan. Kun minä seuraavana aamuna heräsin, olin minä kuin olisin nukkunut vuosisadan. Eilinen ilta tuntui minusta kaukaiselta unelta ja unelta tuntui myös koko aika siitä asti kuin olin teidän ensi kerran nähnyt. Ensi kerran vuosien jännityksen jälkeen tunsin minä itseni jälleen iloiseksi ja rauhalliseksi. Minä en tiennyt vielä silloin, että se oli kuoleman rauhaa. Tunnetteko te sen rauhan, Gertrud? Se on hyvä rauha. Hah, hah.

KERTTU purskahtaa itkuun.

GRANSKOG: Älkää itkekö! Ei se maksa vaivaa. Näin on paras.

KERTTU: Te osaatte hyvin puhua, arkkitehti Granskog.

GRANSKOG: Niin, näettekös, minä olen Johan Wilhelmin veli. Hän osasi puhua vielä paljoa paremmin.

KERTTU: Herra arkkitehti: Miksi te tulitte minun luokseni?

GRANSKOG: En samasta syystä kuin viime kerralla. Muistatteko te sen kerran, Gertrud?

KERTTU: Sillä kertaa te olitte hävytön. Vaikka tiesitte, että minulla juuri oli ollut niin suuria suruja.

GRANSKOG: Siksipä juuri. Minulle kerrottiin, että Johan Wilhelm oli tullut hulluksi. Kuka hän on? kysyin minä itseltäni. Ahaa, hän on minun entisen flammani mies. Minä tulin teitä lohduttamaan. Myötätuntoisuuteni merkiksi otin minä teitä vyötäisestä kiinni ja suutelin teitä. Silloin ajoitte te minut ulos. Se huvitti minua sanomattomasti.

KERTTU: Voiko ihmisen sydän tulla noin kovaksi?

GRANSKOG: Voi, kun siitä hiotaan pois kaikki, mikä ihmisen ihmiseksi tekee. Minun sydämmeni on niin kova, että sillä voisi lasia leikata.

KERTTU: Minua te ainakin voitte sillä leikata, sen te olette osoittanut. Lääkäriksi teidän olisi pitänyt ruveta.

GRANSKOG: Niin olisikin. Mikä nautinto leikata mätänevää lihaa! — Koko maailma on mätänevää lihaa.

KERTTU: Niin, koko maailma on mätänevää lihaa.

GRANSKOG: Jos te olette sen tuntenut, niin te ette sano sitä noin surullisella äänellä. Ettekö te tunne, kuinka kaikki palaa teidän ympärillänne. Ihmiset, kansat, valtiot, yhteiskunnat. Ettekö te tunne kuinka te itsekin palatte? Kaikki tuntevat sen, mutta vain harvat uskaltavat sen itselleen tunnustaa, toisilleen ei kukaan. Sillä silloin olisi kaiken loppu.

KERTTU: Loppuuko kaikki?

GRANSKOG: Ei, on jotakin joka jää.

KERTTU: Mitä se on?

GRANSKOG: Kohtalon laki. Tunnetteko te sen painon, Gertrud?

KERTTU: Tunnen. Mutta minä tahdon sen ravistaa hartioiltani. Olemmehan me jälleen kahden.

GRANSKOG: Gertrud. Sinä unohdat tuon kolmannen.

KERTTU: Niin, niin, minä unohdin kolmannen. — Meidän takanamme seisoo harmaja vuori. Näettekö te sen, herra arkkitehti!

GRANSKOG: Näen, ja tunnen kuin se tulisi aina lähemmäksi ja lähemmäksi.

KERTTU: Ja vyöryisi meidän ylitsemme.

GRANSKOG: Ja vyöryisi meidän ylitsemme. — Niin.

KERTTU: Nyt on aika lähteä. Te jäätte tänne, he eivät saa nähdä meitä yhdessä tuolla alhaalla.

GRANSKOG: Kuten tahdotte.

KERTTU: Hyvästi. Kiitos tästä illasta.

Esirippu.

KOLMAS NÄYTÖS.

Budoaari. Alli peilin edessä pukuaan järjestämässä. Kerttu istuu pienen kirjoituspöydän ääressä.

ALLI: Mitä sinä kirjoitat, Kerttu?

KERTTU: Muutamia kirjeitä.

ALLI: Kirjoitatko sinä iso-äidille?

KERTTU: Kirjoitan.

ALLI: Muista nyt sanoa minultakin terveisiä ja kysyä, kuinka minun pikku Mustini jaksaa? Minulla on sitä niin ikävä. Muistatko?

KERTTU: Sinä saat sen itse lisätä. Minä jätän viimeisen sivun tyhjäksi.

ALLE: Täti Almalle sinä et ole pitkään aikaan kirjoittanut.

KERTTU: Minä kirjoitan nyt hänellekin. Sanonko minä hänellekin terveisiä?

ALLI: Sano, ja sano että kesä on kohta käsissä. Hän niin ikävöi minua. Eilen kuulin minä jo ensimmäisen kiurun. Muistatko sinä nyt sanoa sen?

KERTTU: Kyllä minä muistan kaikki.

ALLI: Kuule, Kerttu, mihinkä sinä menit eilen konsertin jälkeen?

KERTTU: Minä olin kutsuttu illalliselle.

ALLI: Etkä sanonut minulle mitään. Minä odotin sinua niin kauvan, että luulin sinun jo menneen toista tietä kotiin. Siinä tapasi minut maisteri Lumme, ja me kävelimme vielä hetkisen pitkin sataman vartta. Ilta oli niin kaunis. Eikö totta?

KERTTU: Taisi olla.

ALLI: Oli niin kaunis. Kuu paistoi ja puut näyttivät niin suurilta ja pelottavilta. Mutta en minä pelännyt.

KERTTU: Mitäpä sinä olisit pelännyt?

ALLI: En tiedä. Välistä minä pelkään aivan tyhjästä. Nyt en minä esimerkiksi ollenkaan tahtoisi uskaltaa mennä junalle.

KERTTU: Mutta Maijuhan tulee sinua saattamaan.

ALLI: Vaikka. Sinäkin olet niin vakavan näköinen aivan kuin sinä pelkäisit jotakin. Mitä sinä pelkäät?

KERTTU: Mitä minun pikku palleroiseni lepertelee! Minä en pelkää muuta kuin että sinä myöhästyt junalta.

ALLI: Eihän kello ole vielä kuin 1/2 8. Ja miksi sinä olet muuttanut mustan pukusi tuohon punertavaan? Sinähän sanoit ennen, että tulisit käyttämään mustaa kuolemaasi asti.

KERTTU: Niin minä sanoin.

ALLI: Etkä pidä sanaasi? Mikä luonne sinä olet? Eipä sillä, ettei punainen sinulle soveltuisi. Se sopii sinulle vielä paljon paremmin kuin musta. Sinulla on niin kalpea iho. Voi, jos minullakin olisi noin kalpeat posket! Kun minulla on tällaiset palliposket.

KERTTU: Odota, hyvä sisko, kyllä ne vielä kalpenevat.

ALLI: Se on niin ylhäistä. Kaikilla ylhäisillä on kalpea iho. Tunnetko sinä Elna von Birken!

KERTTU: Tunnen.

ALLI: Hänellä on iho aivan kuin lunta, ja siksi kaikki herrat häntä niin hakkailevat. Jos minäkin olisin niin kalpea, olisi minullakin yhtä paljon ihailijoita.

KERTTU: Ja mitähän sinä niillä tekisit?

ALLI: Antaisin rukkaset kaikille.

KERTTU: Ohoh! Eikö sinua ollenkaan säälittäisi?

ALLI: Ei ollenkaan. Se olisi minusta kovin lystiä. Herrat ovat niin hassuja.

KERTTU: Elä nyt toki! Ja keneltä sinä olet tuon oppinut?

ALLI: Niinkuin minä en sitä itsestänikin tietäisi. Sinä pidät minua yhä lapsena.

KERTTU: Minäs minun pitäisi sinua muuna pitää. Minun oma rakas pikkunen palleroiseni!

ALLI: Niin sinä sanot. Mutta jos minä sanoisin sinulle jotakin, niin sinä lentäisit selällesi. Et sinä tiedä, mitä minä tiedän.

KERTTU: Ja mitä sinä nyt taas luulet tietäväsi!

ALLI: Niin. Et sinä tiedä mitä minulle on tapahtunut?

KERTTU: Tapahtunut?

ALLI: Niin; jotakin sellaista, jota sinä et voi aavistaakaan.

KERTTU: Enkö voi aavistaakaan?

ALLI: Et. — Muistatko, kuinka minä ennen aina kyselin sinulta, miltä tuntuu kun kositaan?

KERTTU: Muistan.

ALLI: Sinä olit niin mahtava olevinasi etkä ruvennut koskaan selittämään.

KERTTU: Kyllä elämä senkin selittää sinulle aikoinaan.

ALLI: Mitäs sinä sanoisit, jos se olisi jo selittänyt?

KERTTU: Joutavia.

ALLI: Sinä suututat minua vain sen vuoksi, että saisit tietää kaikki. Mutta minä en olekaan niin tuhma kuin luulet. Minä en anna narrata itseäni.

KERTTU: Se on oikein.

ALLI: Vai etkö sinä todellakaan usko, että kukaan voisi minua kosia!

KERTTU: Uskon hyvinkin, — mutta vast'edes.

ALLI: Vast'edes! Sinä nyt olet niin inhoittava kuin suinkin. Sinun kanssasi ei voi vakavasti puhua.

KERTTU: Älä kiivastu siskokulta. Kosijat ovat hyvät vast'edeskin olemassa.

ALLI: Mutta kun hän on kosinut!

KERTTU: Hän! Onko hän kosinut sinua?

ALLI: On kyllä. Ja juuri eilen.

KERTTU: Hyvä Jumala!

ALLI: Uskotko nyt vai pitääkö sinulle vielä olla vieraitamiehiä?

KERTTU: Minua onnetonta! Ja minä kun luulin myös kerran voivani leikkiä kohtaloa!

ALLI: Ei sinun siitä noin tarvitse säikähtää. Minä annoin rukkaset.

KERTTU: Rukkaset? Sinä!

ALLI: Minä juuri. Minä sanoin: hyvin ikävää, maisteri —

KERTTU: Maisteri?

ALLI: Lumme, mutta tällä kertaa te olette erehtynyt. Hän tuli niin onnettoman näköiseksi, että minä ihan olin nauruun purskahtaa. Mutta hillitsin minä sentään itseni.

KERTTU: Jumalan kiitos!

ALLI: Vai luulitko sinä, että minä olisin niin hullu ja tarttuisin ensimmäiseen koukkuun? E-ohoh! Ja tästälähin minä kyllä tiedän, miten semmoisessa tilaisuudessa on meneteltävä.

KERTTU: Mutta jos se olisi ollut arkkitehti Granskog? Olisitko sinä hänellekin antanut rukkaset?

ALLI: Kuka tietää!

KERTTU: Ja jos hän sinua huomenna kosisi? Mitä sinä vastaisit hänelle silloin? Mitä?

ALLI: Että hän olkoon hyvä ja pitäköön vähän pienempää suuta, vaikka onkin niin paljon lukenut ja matkustanut. Ei hänen silti tarvitse noin ylvästellä eikä kohdella muita ihmisiä niinkuin pikku lapsia.

KERTTU: Sanoisitko sinä hänelle niin?

ALLI: Miksen. En minä häntä pelkää.

KERTTU: Älä sano niin. Hän on vaarallinen mies. Hän voi tehdä mitä tahansa.

ALLI: Pyh! Hän on niinkuin kaikki muutkin herrat. Ulkoapäin he kyllä ovat niin komeita ja koppavia, mutta kun katsoo heidän sisälleen, niin näkee, että he ovat kaikki arkoja ja ujoja kuin koulupojat. Ei heidän kanssaan voi muuta kuin skoijata!

KERTTU: Sinustahan on tainnut tullakin aika skoijarityttö!

ALLI: Entä sitten. Antaahan nyt tulla sen sinun arkkitehtisi! Minä koketeeraan hänelle niin ettei hän tiedä enää tälle maailmalle.

KERTTU: Siihen sinulla tuskin on enää tilaisuutta. Hän matkustaa ulkomaille.

ALLI: Aha. Se on ero asiassa. — Mutta anna, että minä nyt lopetan sen iso-äidin kirjeen. Missä viimeinen sivu?

KERTTU: Se ei näy jääneenkään tyhjäksi.

ALLI: Niinpä pistän minä terveiseni tänne laitaan. Mutta mikä tuo on? Mustepilkku! Kyllä sinäkin klottaat!

KERTTU: Joudu nyt. Kello on kahtakymmentä vailla.

ALLI: Eihän tästä ole asemalle kuin pari askelta ja minulla on jo piletti. — Tämähän on koko pöytä märkä. Sinä olet itkenyt?

KERTTU: Mitä joutavia! Kukista varmaan on karissut.

ALLI: Kuule, Kerttu, sinä olet itkenyt. Näytäppäs silmäsi. Sinähän itket vieläkin. Mikä sinun on?

KERTTU: Alli, minun rakas, pikku, kulta siskoni!

ALLI: Mikä sinun on? — Muistitko sinä jälleen häntä? Tietysti sinä muistit. Elä muistele häntä, kun ei se kuitenkaan enää mitään auta. Miksi ei hyvä Jumala salli hänen kuolla? Se olisi meille kaikille parempi.

KERTTU: Niin, se olisi parasta meille kaikille.

ALLI: Eivätkö lääkärit ole sanoneet, että hän tulee kuolemaan äkkiä? Ilman mitään kipuja?

KERTTU: Kenestä sinä puhut?

ALLI: Johan Wilhelmistä tietysti.

KERTTU: Ah, niin, niin: ilman mitään kipuja.

ALLI: En minä nyt voi lähteä, kun sinä olet noin hermostunut. Minä jään kotiin.

KERTTU: Ei, ei, kyllä sinun täytyy lähteä. He odottavat sinua. Eikä minua mikään vaivaa. Minä olen vain vähän väsynyt eilisen konsertin jälkeen.

ALLI: Ja sitten rupeat sinä vielä kirjeitä kirjoittamaan! Kuulepas, minun täytyykin ruveta sinusta pitämään huolta niinkuin pikku lapsesta. Kerttu: nyt sinun täytyy heti mennä nukkumaan.

KERTTU: Kyllä, kyllä, kunhan sinä vain lähdet.

ALLI: Ja nukkua oikein kauvan. Ymmärrätkö

KERTTU: Minä aionkin nukkua sekä kauvan että hyvin.

ALLI: Se on hyvä se. Ja sitten sinun pitää ruveta tekemään jotakin työtä. Ei se käy, että sinä vain laiskana lojut. Kävisit edes keittokoulua niinkuin minä.

KERTTU: Siihen minä todellakin olen jo liian vanha.

ALLI: Et saa sanoa niin. Ihminen ei ole koskaan liian vanha oppimaan. Keksi sitten jotakin muuta. Rupea esimerkiksi lapsia opettamaan. Se sopisi sinulle!

KERTTU: Kyllä, kyllä, mutta nyt on kello jo kymmentä vailla.

ALLI: Herrajesta! Hyvästi sitten! Huomenillalla minä tulen takaisin.

KERTTU: Minun oma pikkuinen kullanmuruni! Hymyllä tulet sinä maailman voittamaan. Jos sinua joskus murheet kohtaavat, niin pudistat sinä ne päältäsi kuin kastehelmet.

ALLI: Mitä sinä nyt puhut? Mitkä murheet?

KERTTU: Ole onnellinen ja iloinen. Levitä ympärillesi lämpöä ja valoa. Mutta muistele joskus myös kaipauksella synkkää sisartasi.

ALLI: Tietysti minä sinua muistan. Mutta nyt minulle tulee turkasen kiire. Vienkö minä samalla nämä kirjeet postiin?

KERTTU: Vie — minä tulen sinua eteiseen saattamaan. (Molemmat pois. Näyttämö on hetkisen aikaa tyhjä. Hetken jälkeen palajaa Kerttu kantaen tarjotinta. Tarjottimella on pullo viiniä ja kaksi lasia. Hän asettaa ne pöydälle, menee peilin ääreen, pistää ruusun hivuksiinsa ja heittäytyy vihdoin sohvalle silmät ovelle tuijottavina.)

GRANSKOG: Anteeksi, ovi oli auki.

KERTTU: Minä jätin sen auki. Olkaa hyvä ja istukaa. (Hiljaisuus.) Me olemme kaksin kotona. Maiju meni Allia saattamaan.

GRANSKOG: Jahah.

KERTTU: Minä annoin hänelle luvan olla poissa koko illan.

GRANSKOG: Jahah.

KERTTU. Minä sain teidän kirjeenne.

GRANSKOG: Ja minä teidän.

KERTTU: Te ilmoitatte matkustavanne ulkomaille jälleen.

GRANSKOG: Ja te kutsuitte minut jäähyväisiä ottamaan.

KERTTU: Ettekö juo viiniä? Muuta minulla ei ole tarjottavaa.

GRANSKOG: Kiitos.

KERTTU: Mutta ennen kuin me kilistämme, sallikaa minun sanoa teille jotakin: viinissä on myrkkyä.

GRANSKOG: Sen parempi. Mutta minä tunnen erään toisen lauseparren, joka sanoo: viinissä on totuus.

KERTTU: Minä pyydän, älkää laskeko leikkiä, herra arkkitehti. Se on totta mitä minä sanon.

GRANSKOG: Minä uskon sen. Maljanne!

KERTTU: Ettekö pelkää?

GRANSKOG: En.

KERTTU: Onko elämä teille niin vähästä arvosta?

GRANSKOG: Kysyttekö te sitä minulta?

KERTTU: Otaksukaa, että joku toinen kysyisi teiltä niin. Mitä te hänelle vastaisitte?

GRANSKOG: Minä kysyisin häneltä vastaan: Mikä vaatii minua elämään?

KERTTU: Taiteenne.

GRANSKOG: Taiteilija en minä ole ollut enää pitkään aikaan, vain viivoittaja. Viivoittajia tulee kyllä minun jälkeenikin.

KERTTU: Isänmaanne.

GRANSKOG: Tämä maa ei tarvitse sataan vuoteen muita kuin viivoittajia.

KERTTU: Entä jos minä vaadin?

GRANSKOG: Vaatisitteko te minua elämään? Ette suinkaan.

KERTTU: Miksei.

GRANSKOG: Ja kuitenkin tarjootte te minulle myrkytettyä viiniä.

KERTTU: Minusta oli niin lysti esiintyä teidän henkenne pelastajana. Ja sitäpaitsi: minä luulen, että me kaksi ymmärrämme toisiamme parhaiten myrkkypikari edessämme.

GRANSKOG: Ymmärtäkäämme siis toisiamme.

KERTTU: Minä uskon, että te rakastatte minua.

GRANSKOG: Alku on hyvä.

KERTTU: Mutta uskokaa te myös, että minä rakastan teitä.

GRANSKOG: Sitä on minun hiukan vaikea uskoa.

KERTTU: Huomatkaa: me puhumme myrkkymalja edessämme. Minä olen teitä aina rakastanut.

GRANSKOG: Onko se totta?

KERTTU: On.

GRANSKOG: Miksi Herran nimessä te sitten menitte naimisiin Johan Wilhelmin kanssa?

KERTTU ei vastaa.

GRANSKOG: Vastatkaa! Minulla on oikeus se tietää.

KERTTU: Kuinka minä voisin vastata! Se, mitä te kysytte, kuuluu niihin ikuisiin maailman arvoituksiin, joita me emme koskaan voi selittää.

GRANSKOG: Siispä täytyy minun koettaa. Oliko se uhmaa?

KERTTU: Ehkä.

GRANSKOG: Vai vihaa?

KERTTU: Ehkä sitäkin. Minä vihasin teitä siihen aikaan enempi kuin ketään muuta ihmistä maailmassa.

GRANSKOG: Ja miksi?

KERTTU: Siksi, että minä tunsin olevani teidän vallassanne.

GRANSKOG: Te? Olitteko te minun vallassani?

KERTTU: Olin. Mutta te ette käyttänyt valtaanne, ja siksi juuri minä teitä vihasinkin.

GRANSKOG: Tunnustinhan minä teille rakkauteni.

KERTTU: Tunnustitte — ja jätitte minut siihen seisomaan. Silloin olisin minä tahtonut repiä teiltä silmät päästä.

GRANSKOG: Te olette kummallinen ihminen. Ja kuitenkin sanotte te rakastaneenne Johan Wilhelmiä?

KERTTU: Minä luulin sitä rakkaudeksi. Minä olen näinä kahtena yönä miettinyt niin paljon. En minä ole häntä ikinä rakastanut.

GRANSKOG: Mutta te teitte hänet onnelliseksi.

KERTTU: Johan Wilhelm parka! Hän tyytyi niin vähään.

GRANSKOG: Siihen olisi tyytyneet kaiken maailman kuninkaat ja keisarit.

KERTTU: Hän tyytyi muruihin.

GRANSKOG: Ja oletteko varma, että hän sai vain muruja.

KERTTU: Olen. Kun minä toissapäivänä kuulin Allin puhuvan, niin minä säikähdin omaa itseäni.

GRANSKOG: Mistä hän puhui?

KERTTU: Hän puhui siitä miehestä, josta hän uneksi. Ja minä huomasin, että se oli sama mies, josta minäkin kerran olin uneksinut.

GRANSKOG: Pitääkö minun punastua?

KERTTU: Ei. Ei se ole tarpeellista. Minulta on unelmien aika ijäksi mennyt.

GRANSKOG: Mutta Alli? Minun täytyy kysyä teiltä neuvoa?

KERTTU: Ei teidän enää tarvitse hänestä huolehtia. Hän on pelastettu.

GRANSKOG: Kuka on hänet pelastanut?

KERTTU: Maisteri Lumme, joka eilen illalla saattoi hänet kotiin. Hän on kosinut Allia.

GRANSKOG: Ja saanut kukkaset? Sepä hauskaa.

KERTTU. Ei kuin rukkaset.

GRANSKOG: Ohoh!

KERTTU: Ja nyt on Alli valmis antamaan rukkaset jokaiselle, joka vain hänen tiellensä astuu.

GRANSKOG: Soo?

KERTTU: Niin, sillä nyt hän tuntee herrat.

GRANSKOG: Sehän on ihanaa.

KERTTU: Eikö hän ole herttainen lapsi?

GRANSKOG: On.

KERTTU: Ja hänen rauhansa te olisitte hennonnut rikkoa?

GRANSKOG: Minä olisin todellakin mennyt naimisiin hänen kanssaan.

KERTTU: Olisitteko?

GRANSKOG: Olisin. Mutta koska asiat ovat näin kääntyneet, niin on minunkin roolini tässä talossa loppunut.

KERTTU: Te aiotte lähteä?

GRANSKOG: Niin.

KERTTU: Mihin te aiotte lähteä?

GRANSKOG: Ensin hotelliin ja sitten ulkomaille. Minä en tule enää koskaan kotimaahan palaamaan.

KERTTU: Ette koskaan?

GRANSKOG: En. Minun läsnäoloni ei tule teitä enää koskaan kiusaamaan.

KERTTU: Arkkitehti Granskog: Emmekö voi olla ystäviä?

GRANSKOG: Voimme. Siksi juuri minä lähden.

KERTTU: Tuota minä en ymmärrä.

GRANSKOG: On ollut aikoja, jolloin minä olen halveksinut teitä enemmän kuin pahinta lutkaa kadulla. Nyt minä olen jälleen oppinut kunnioittamaan teitä. Minä olen jälleen nähnyt nuoruuteni ihanteen.

KERTTU: Minun mielestäni meillä juuri nyt voisi olla paljokin hupia toisistamme, nyt kun me olemme oppineet tuntemaan toisemme.

GRANSKOG: Me olemme liian vanhoja huvittelemaan, Gertrud.

KERTTU: Meillä voisi olla niin hauskaa yhdessä. Me eläisimme täällä kaikessa hiljaisuudessa sisareni kanssa, te kävisitte illoin meillä teetä juomassa, me keskustelisimme vanhoista ajoista ja väittelisimme uusien aikojen ajatuksista. Te olisitte minulle kohtelias kuin gustaviaani ja lähtiessänne te aina suutelisitte minua kädelle. Eikö teitä huvittaisi sellainen elämä?

GRANSKOG: Se olisi elämää päivänlaskun jälkeen.

KERTTU: Te ette välitä siis minun ystävyydestäni?

GRANSKOG: Paljonkin. Mutta se, joka kerran on aurinkoon katsonut, — luuletteko, että hän enää muuta valoa näkee? Minun silmäni ovat huienneet jo nuoruudessa.

KERTTU: Viktor! Olenko minä ollut sinun aurinkosi?

GRANSKOG: Olet.

KERTTU: Sano se vielä kerran, ennenkuin lähdet. Tuhat tuhatta kertaa tahdon minä sen sinun suustasi kuulla.

GRANSKOG: Kaikki kaikessa olet sinä minulle ollut, enkä minä olisi mitään ilman sinua. Minun elämäni juoksun olet sinä määrännyt, ja mitä minä kulloinkin luulin sinun oikeana pitävän, sitä olen minä tehnyt. Nuorukaisena, miehenä olen minä sinua rakastanut, ja nyt rakastan minä sinua niinkuin vanha ukko vaimovainajansa muistoa rakastaa. Sinä olet antanut minulle kaikki, mitä elämällä meille ihmisille on annettavaa: iloa ja surua, rakkautta ja vihaa, ylpeyttä ja ylenkatsetta, tyyntä ja myrskyä. Ja sinä olet antanut minulle vihdoin kuoleman rauhan. Kiitos kaikesta, Gertrud.

KERTTU: Suutele siis minua ja lähde! Lähde kuin merimies morsiamensa luota.

(Syleilevät. Granskog lähtee.)

KERTTU: Viktor!

GRANSKOG: Gertrud! (Syleilevät jälleen.)

KERTTU: Sano, tahdothan sinä muistella minua lempeydellä.

GRANSKOG: Kuinka en minä sinua lempeydellä muistelisi!

KERTTU: Voitko sinä antaa minulle anteeksi?

GRANSKOG: Mitä olisi minulla sinulle anteeksi annettavaa! Sinä minun sydämeni sielu!

KERTTU: Minä olen murtanut sinun elämäsi onnen.

GRANSKOG: Et sinä ole sitä murtanut, vaan kohtalo.

KERTTU: Me olimme luodut toisillemme.

GRANSKOG: Kohtalo leikkii meidän kanssamme kuin tuuli kuivaneilla lehdillä. Huomaatko sinä sen, Gertrud?

KERTTU: Ei minun kanssani enää.

GRANSKOG: Eikä minun.

KERTTU: Viktor!

GRANSKOG: Mitä? Mikä sinun on?

KERTTU: Minä tunsin jotain kovaa sinun povellasi? Mikä se on?

GRANSKOG: Mistä sinä olet noin saanut sormesi musteeseen, armaani? Katso nyt!

KERTTU: Minä aavistan — Viktor! katso minua silmiin?

GRANSKOG: Mitä sinä aavistat?

KERTTU: Onko se revolveri?

GRANSKOG: Kaikkea sinun päähäsi juolahtaakin!

KERTTU: Viktor! Sinä aiot mennä ja surmata itsesi tänä yönä!

GRANSKOG: Minä vannon: se ei ole revolveri!

KERTTU: Sinä voit vannoa väärin minun tähteni. Anna se minulle!

GRANSKOG: Se on vain eräs kirjelipas.

KERTTU: Anna se minulle.

GRANSKOG: Se ei ole minun.

KERTTU: Kenenkä se on?

GRANSKOG: Johan Wilhelmin.

KERTTU: Sitä suurempi syy on minulla tietää.

GRANSKOG: Salli minun ensin selittää —

KERTTU: Viktor: oletko sinä koskaan minua rakastanut?

GRANSKOG: Elä kysy minulta noin! Elä kysy minulta noin!

KERTTU: Suuteloillani minä sinun suusi suljen, ja käsivarsillani minä sinun kätesi vangitsen. Katso, näin minä vangitsen sinut.

GRANSKOG: Sinä saat tämän lippaan. Sinä saat, kuuletko, sinä saat sen.

KERTTU: Mitä minä huolin sinun lippaistasi, sinä ylpeä mies! Sinut itsesi minä tahdon, sinun, lämpimän veresi minä tahdon. Haa, sinä kalpenet, armas! Tunnetko sinä vampyyrin huulet?

GRANSKOG: Onko nyt maailman yö?

KERTTU: On. Me olemme kaksin. Ei kukaan näe meitä. Ei muut kuin yölamppu. Tunnetko sinä sen ruusunpunaisen valon? Sulje silmäsi — ja minä kuiskaan sen sinun korvaasi: jää tänne aamunkoittoon asti!

GRANSKOG: Minulla ei ole tahtoa enää.

KERTTU: Niinpä olen minä sinun tahtosi, istu ja iloitse! Tahdotko sinä viiniä? Se on myrkytettyä, mutta mitä se tekee. Rakkaus on myrkyttänyt meidät, miksemme voisi me myrkyttää rakkautta! Huomenna tahi ylihuomenna, kerran me kuolemme kuitenkin. Miksemme voisi kuolla rakkautemme yönä.

GRANSKOG: Kuolkaamme!

KERTTU: Odota, et sinä noin saa kuolla! Ruusu rinnassa pitää sinun elämästä erota. Kas noin. Ja nyt!

GRANSKOG: Maljasi, Gertrud!

KERTTU: Maljasi, Viktor! Pohjaan!

GRANSKOG: Pohjaan! (Juovat.)

KERTTU: Ennen aamunkoittoa me olemme kuolleet.

GRANSKOG: Siis yksi autuuden yö!

KERTTU: Ja tuskan. Tule ja suutele minua.

GRANSKOG: Minun nuoruuteni morsian!

KERTTU: Sinä paha, paha poika, miksi tahdoit sinä kuolla yksin?

GRANSKOG: Sinä hyvä, hyvä tyttö, niiksi tahdoit sinä minua seurata? (Suutelevat. Ovikello helähtää.)

KERTTU: Se on Alli.

GRANSKOG: Herra Jumala!

KERTTU: Hän on varmaan myöhästynyt junalta. Hän ei saa nähdä sinua. Minä menen häntä vastaan. (Menee ja palaa hetken päästä takaisin kirje kädessä.) Se oli vaan joku vahtimestari. Mitä on maailmalla minulle vielä ilmoitettavaa? (Aukaisee kirjeen ja vaipuu parahtaen nojatuoliin.)

GRANSKOG: Mitä se on?

KERTTU: Hän on kuollut.

GRANSKOG: Kuka?

KERTTU: Johan Wilhelm. Tunti sitten. Halvaukseen.

GRANSKOG: Tänä yönä tekee siis kuolema heinää.

KERTTU: Hän tahtoi kuolla meidän kanssamme. Viktor! Minne sinä menet?

GRANSKOG: Hyvästi Gertrud!

KERTTU: Älä jätä minua yksin! Älä jätä minua. Minua niin pelottaa.

GRANSKOG: Meidän täytyy nyt erota.

KERTTU: Täytyykö meidän nyt kuolla? En minä uskalla kuolla yksin. (Parahtaa äkkiä.) Tuossa hän on!

GRANSKOG: Kuka?

KERTTU: Johan Wilhelm! Etkö sinä näe häntä. Hän seisoo meidän välillämme.

GRANSKOG: Sinä hourit. Katso ylös, ei täällä ole mitään.

KERTTU: Se oli siis hänen varjonsa. Minä näin hänet niin selvään, Viktor: kumpi meistä on hänet murhannut?

GRANSKOG: Murhannut?

KERTTU: Kun hän ei saa kuolemassakaan rauhaa. Kumpi meistä on tehnyt hänet hulluksi?

GRANSKOG: Ei kumpikaan. (Ottaa lippaan taskustaan.) Täällä on hänen hulluksi tekijänsä.

KERTTU: Se oli siis totta?

GRANSKOG: Oli. Sinun luvallasi, Gertrud.

(Pistää paperit kynttilän liekkiin.)

KERTTU nyykähyttää päätään.

GRANSKOG: Hän oli hyvä, mutta heikko.

KERTTU: Niin, niin. Mitä te sanoittekaan? Minä en oikein kuullut. Ai, te tahdoitte sanoa hyvää yötä. Niin, niin. Minuakin tuntuu väsyttävän. Paljoko kello on?

GRANSKOG: On jo myöhäistä.

KERTTU: Hyvästi, kiitos käymästä. Missä Alli mahtaa olla, kun hän ei tule jäähyväisiä sanomaan? Minä käsken hänet tänne?

GRANSKOG: Alli on poissa.

KERTTU: Aivan oikein, Johan Wilhelm nukkuu jo. Minun täytyy myös mennä nukkumaan. Hyvästi, lanko! se on hauskaa, että meistä on tullut näin hyvät ystävät. Muistatteko? Meillä oli ennen aina pientä kinaa. Jaa, jaa, älkää kieltäkö sitä.

GRANSKOG: Hyvää yötä, Gertrud.

KERTTU: Hyvää yötä. Maiju tulee teitä eteiseen valaisemaan. (Menee alkooviin.) Johan Wilhelm! (Vaipuu maahan.)

Esirippu.