SISÄLLYS: (continued 2)

Minä vastustelin kaikin voimin, mutta hän pysyi päätöksessään, kuten tapansa oli.

En ole ottanut osaa ilkitöihin, enkä ole harjoittanut julmuuksia, — lohdutteli hän minua, — ainoastaan rintamilla rehellisesti taistelin, siksi ei rangaistuksenikaan pitäisi olla niin kovin raskaan, parempi on, että kärsin sen ilman muuta ja alotan sitte taas uudella innolla elämän.

* * * * *

Helvi keskeytti kertomuksensa ja kohenteli sammuvaa hiillosta.

Armi nousi ja sytytti lampun. Sitte istui hän ystävättärensä viereen ja odotti hiljaa, kunnes hän taas jatkoi kertomustaan:

— En unohda yhtäkään näistä päivistä, jolloin pelon ja toivon välillä häilyen elin elämäni lyhyen onnen. Minä tiesin, että se loppuu pian, minä olisin tahtonut pysähdyttää ajan juoksun ja pidättää päivien kulun, mutta sitä nopeammin vierivät hetket.

Ja kun Lauri kymmenennen päivän aamuna sanoi: nyt minä lähden, en sanallakaan vastustellut enää, vaan varustauduin tähän vaikeaan eroon, niinkuin sairas välttämättömään hengenvaaralliseen leikkaukseen.

Lupaa minulle, ett'et itke, vaan kestät toivossa, kunnes tämä kaikki on ohi — sanoi Lauri, — vielä kerran on meidän aikamme tuleva, sinun ja minun, — puheli hän, silmissään valoisa tulevaisuuden usko ja luottamus vastaiseen onneen, — mutta toista minä aavistelin.

Saatoin häntä portaille. Pihalla kääntyi hän vielä ja katsoi taakseen — voi Armi, minä näen yhä vieläkin tuon katseen, — en olisi koskaan luullut, että minua saattaisi kukaan niin paljon rakastaa.

Aamu oli keväinen, kirkkaasti paistoi aurinko ja keskellä pihamaata vihersi jo ruoho, vaikka seinustoilla näkyi vielä lunta ja jäätikköä.

Tunsin rinnassani äkkiä oudon, sanomattoman ahdistuksen, sain vaivoin ääneni kuuluville ja kutsuin hänet takaisin, kerran vielä. — Olet minun, Lauri, kuolemassakin olet sinä minun!

Hän kalpeni ja sulki silmänsä kuultuaan sanani, mutta tuokiossa oli hän taas entisellään, hymyili ja lausui; — Helvi, mitä sinä sanoitkaan, — voi hyvin, — näkemiin!

Hän meni ja minä seurasin häntä silmilläni niin kauvan kuin voin ja kun hän oli kadonnut näkyvistäni, sulkeuduin huoneeseeni, peitin akkunani, enkä sallinut kenenkään nähdä suruani. — Siitä asti olenkin karttanut päivän valoa ja ihmisten seuraa ja odottanut vaan yön tuloa, hiljaisuuden ja hämärän, jolloin saan olla suruni kanssa kahden.

Armi otti ystävänsä laihan, kylmän käden ja lämmitti sitä omassaan.

— Sinähän palelet.

— Niin, minua paleltaa aina, minun olemuksestani ovat kaikki elämän voimat ehtyneet, eikä olemassaolollani ole enää mitään merkitystä.

— Kenties palaa hän vielä.

Helvi pudisti päätään, veti poveltaan kirjekuoren ja ojensi sen Armille. Tämän sain muutamia viikkoja hänen lähtönsä jälkeen, joka totesi vaan sen, minkä aikasemmin olin aavistellut.

Armi veti kuoresta käsissä kuluneen paperiarkin, johon oli lyijykynällä kirjoitettu.

»Oma Helvini.

Nyt saat minulta ensimmäisen kirjeen, joka nähtävästi myös on viimeinenkin, sillä toisin kävi, kuin olimme odottaneet.

He pitivät minua yhtenä puolueemme »johtavista» muutamien julkisten puheitten perusteella, lakon aikana — sen mukaan saan tuomioni. Täällä minä nyt siis odotan päivää, jonka he määräävät minun lähtöhetkekseni.

Kun katselen täältä koppini ikkunasta ulos, näen kirkkaan keväisen päivän ja lehteä tekevät puut, en tahdo käsittää, että minun täytyy pois, mullan alle, pimeään, juuri silloin kuin olisin paraiten halunnut elää.

— Täällä sisällä on niin kumman hiljaista ja minua oudoksuttaa omien askelteni kaiku.

Joskus tulee niin ahdistava tunne, on kuin minut pahoitettaisiin heittäytymään pohjattomaan syvyyteen, jossa ei mitään ääriä ole, ainoastaan pimeys ja tyhjyys.

Silloin valtaa minut kuvaamaton kauhu ja jäätävä kylmyys jäytää jäseniäni — tällaistako on kuoleman pelko?

Mutta meitä on monta, jotka nyt olemme telkien takana ja mietimme samaa.

Valkoiset luulevat hävittävänsä maastaan kaiken pahan, puhdistamalla sen punaisista, — eikö valkoisissa pahoja olekaan?

En vieläkään myönnä, että työväen aate olisi väärä, oikea on asiamme, vaikka se nyt on harhateille viety ja meidän johtajamme ovat meitä katalasti pettäneet.

Mutta minä en jaksa näitä asioita nyt enempää ajatella, minä muistelen vaan sinua ja sinun kanssasi kaikkea, mitä minulla on kauneinta elämässäni ollut.

Olen niin iloinen siitä, että luotit minuun vielä, että pidit minua ihmisenä, vaikka olinkin — punakaartilainen.

Jää nyt hyvästi, Helvi, minä kiitän sinua rakkaudestasi — surun sait vastalahjaksi minulta. Kun kuulet sen tapahtuneeksi, niin tiedät, että minun viimeinen ajatukseni sinä olit.

Älä sure, Helvi, sitä pyytää viimeiseksi

oma Laurisi».

Armi käänsi paperin kokoon ja huokasi syvään.

Vinttikamarissa oli syvä raskas hiljaisuus.

* * * * *

— — — Kuulitko, ikkunalasiin koputettiin, — sanoi Helvi ja hänen äänensä värisi.

— Se oli kenties joku vilussa värjöttävä pieni linturukka, joka ihastuneena lampun valoon, lensi lasia vasten — vastasi Armi, mutta Helmi vetäytyi vavisten hänen luokseen.

— Ei se ollut lintu, — minä kuulen sitä usein iltapimeässä, se on niin kauheata, on kuin seisoisi hän siellä ulkona pimeässä ja pyrkisi sisälle lämmittelemään. Minä tahtoisin turvata ja suojata häntä, kuten ennen, mutta en saa, en voi nyt enää sitä tehdä.

— Helvi raukka — huokasi toinen ja kiersi käsivartensa hänen ympärilleen.

— Sinä, Armi, joka olet niitä korkeampia asioita ajatellut, sano, löytyykö mitään lohdutusta enää.

Hetken vai'ettuaan virkkoi toinen vakavasti:

— Helvi, sinun suuri, uskollinen rakkautesi on hänelle, niinkuin oli lampun valo sille viluiselle varpuselle. Se tulvii sinun sielustasi ja valaisee sitä tummaa yötä, johon hän on mennyt.

— Niin, Armi, mutta ruutu on välissä, ulkona jäätävä kylmyys.

— Lasi on hauras ja särkyy pian.

— Armi, niinkö sinäkin luulet, — voi kuinka minä odotan sitä aikaa! — sanoi Helvi ja katsoi ystäväänsä, silmissään hillitty riemu.

Syyttömät.

Vankilakoulun ensimmäinen opettaja kulkee pitkin kapeita, kumajavia käytäviä, jossa tavantakaa kohtaa tuttaviaan, talon harmaanjuovikas pukuisia asukkaita. He pysäyttävät hänet kysymyksillään ja pyynnöillään, eikä hän koskaan henno olla heidän toivomuksiaan kuuntelematta. — Hän on heihin tottunut, he ovat häntä lähellä, monivuotisia tuttuja monetkin.

Ja vaikka »länsipään» asukkaat ovat uusia ja vasta muutaman kuukauden tiilitalossa asuneet, ovat he jo huomanneet, että häntä uskaltaa asioineen lähestyä.

Nytkin kohtaa hän käytävässä kuullun punakaartilaisen, Vihtori Virtasen, joka nähdessään opettajan tulevan, pysähtyy odottamaan.

— Mitäs kuuluu Virtaselle? — Onko mitään erikoisempaa tänään mielessänne?

— Tuomio tuli.

— Vai jo tuli. No mikä nyt sitte oli oikeuden päätös?

— »Mullin tuomio» — henki pois!

— Mutta kuolemantuomioita ei enää panna täytäntöön.

— Kova se on sentään lievennettynäkin, — elinkautinen vankeus.

— Voihan tulla vielä uusia armahduksiakin — sanoi opettaja lohduttaakseen.

Vanki oli hetken vaiti ja katseli synkästi eteensä.

— On se sentään surkiaa kun sellaiseen kohtaloon pitää ihmisen joutua ja aivan syyttömästi!

— Olette siis ihan syyttä täällä?

— Ihan!

— Kuten kaikki toisetkin.

— Kaikkiko?

— Melkein kaikki sitä vakuuttavat.

— Eihän toki! On meidän joukossamme paljon roistoja ja rikollisia, jotka ovat tehneet paljon pahuutta, — mutta minä en ole tehnyt mitään sellaista, mistä tällaisen rangaistuksen olisin ansainnut.

— Mitenkä ne teitä sitte niin ankarasti tuomitsivat?

— No se kävi sillä tavalla, kun minä nyt opettajalle oikein selitän. Helsingin valtauksen aikana piilouduin minä ensin asuntooni ja sitte pakoilin jonkun aikaa missä milloinkin satuin suojan saamaan. Mutta kun minä toverien joukosta näin hävisin, luulivat he minun jo surmani saaneen. Sitte tulivat meikäläisille tilinteon päivät. Hädissään syytivät nyt toverini kaikki pahat tekonsa kuolleen miehen niskoille. Ryöstöt, murhat, rääkkäykset, kaikki omat tihutyönsä sanoivat he kuolleen Virtasen tekemiksi.

— Olisiko sillä lailla saattanut käydä?

— Ihan varmaan!

Opettaja miettii.

Virtasen katse kiinnittyy vankiin, joka vartijansa saattamana kulkee pitkin poikkikäytävää. Hän alentaa ääntään ja osoittaa osatoveriaan:

— Tuokin tuolla, — suuri konna!

— Tunnetteko hänet?

— Tunnen toki tuon Ropposen, — pahantekijän, syyti sekin suuret syntinsä minun niskoilleni.

— No olipas, kun toisen niskoille…

— Sellainen se on, tuo Ropponen.

* * * * *

Vähän myöhemmin astui opettaja Ropposen selliin.

— Kah, opettaja, — olipa oikein hyvä kun tulitte, olen niin odottanut!

— Alkaako aika tuntua pitkälle?

— Pitkä on, ei tahdo päivästä loppua tulla.

— Sanovat ne muut, että tähänkin sentään tottuu, — lohdutteli toinen.

— Kun vaan saisi jotakin tekemistä millä aikaa tappaa. — Sitä minä ajattelin, että jos opettaja olisi toimittanut minulle maalausvehkeet, koska minusta nyt tuli talon vakinainen asukas.

— Joko olette saanut tuomionne?

— Johan sitä tuli minun osakseni, kun kuoleman tuomioita kaksittain antoivat.

— Voitte olla huoletta, ei niistä panna täytäntöön jos korkeintaan yksi, — naurahti opettaja.

— Tuskinpa sitäkään — onhan se armahdus..

— Niinpä kyllä, ei kukaan nyt enää henkeään menetä. — Istumista vaan tuli.

— Tuli sitä.

— Ropponen istui hetken vaiti ja näytti harmistuneelta, sitte puhkesi hän kiihkeästi puhumaan.

— Eihän se muuten niin harmittaisi, mutta kun ihan syyttömästi!

— Tekin siis syyttömästi!

— Tekin, sanotte, onko siis muitakin mielestään syyttömiä.

— Melkein kaikki, vain harvat tunnustavat mitään tehneensä.

— On sitä tehty yhtä jos toistakin, mutta minä en ole mitään rikosta tehnyt. Vahtipalvelusta vaan suoritin ja olinhan minä joskus jossakin mukana, jossa pahojakin tekivät, mutta sen minä vakuutan, että en sormeni päälläkään kehenkään koskenut, — mutta kun syylliset joutuivat kiinni… Minuahan luultiinkin ensin kuolleeksi kun en heti näyttäytynyt, niin silloin sälyttivät toverini omat syynsä minun päälleni.

— Tunnetteko Virtasta, jonka kanssa äsken käytävässä puhelin. Näin, että huomasitte meidät ohikulkiessanne.

Tunnen minä Virtasen, sen kelmin, tietääkös opettaja, että siinä vasta on mies, jolla on raskas syntitaakka, se poika ei häikäillyt käydessään käsiksi toisen omaan, ahnas on rahalle ja perso väkeville, tekee mitä tahansa, omaatuntoa, näettekös, ei ole miehellä ollenkaan. Se vasta on oikea kelju, tuo Virtanen!

— Tiedättekö, että, hän äsken tuolla käytävässä kertoi itselleen käyneen juuri samoin, kuin teillekin on käynyt.

— Älkää, opettaja hyvä, ikinä uskoko sen miehen valeita, vai kehtaa vielä puolustautua ja tekeytyä syyttömäksi, sen hävyttömyydellä ei olekaan mitään rajoja, oikeudessakin koetti se työntää omia konnan töitään minun niskoilleni — hirttää sen pitäisi, koko roiston, — vai sekin mielestään kärsii täällä syyttömästi.

Pataljoonan päällikkö.

Samaisen »länsipään» asukkaita oli myös pataljoonan päällikkö, johon kerran pyysin saada tutustua.

— Mielenkiintoinen mies, — virkkoi oppaani — paljon on hänestä tässä kaupungissa kapinan aikana puhuttu ja oli siitä muistaakseni »Työmiehessä» kirjoituksiakin. Jotkut punaset täällä vieläkin väittävät hänen myyneen Valkosille yhden rintamaosan, kuten heille oli sanottu ja itsepintaisesti he yhäkin pitävät kiinni siitä uskostaan, että ilman petosta ei heitä olisi voitu kukistaa, siksi muutamat tovereista vielä tänäkin päivänä karsain katselevat pataljoonan päällikköä — minä haen hänet nyt tänne.

Jään kansliahuoneeseen odottamaan.

* * * * *

Kohta saapui hän takaisin, muassaan tuo mainittu mies. Ijältään näytti hän olevan noin viisissäkymmenissä, keskikokoinen, leveäharteinen, kasvoiltaan aito suomalainen tyyppi, mutta erikoisesti pisti silmääni tuo harvinaisen voimakas leuka.

Pienistä, tummista silmistään luo hän minuun epäilevän, tutkivan katseen, kuin aikoisi sanoa: Mistäs nyt on kysymys, kun alkaa akkaväkeäkin tänne ilmestyä?

Tämä tutkimus ei kumminkaan kestänyt kauran. Pian palasi hymy noille järeille kasvoille, joilta ensin ilmennyt epäilys oli kadonnut ja minun käteni hukkui suureen, karkeaan kouraan.

Ilmoitin haluavani vaan puhella hänen kanssaan ja kuulla hänen kokemuksiaan kapina-ajoilta.

— No jutellaan vaan, koska on tuota aikakultaakin näin viljalti.

— Kuinkas ne päivät nyt täällä kuluvat?

— Mikäs siinä, meneehän se, nyt varsinkin kun saan ottaa osaa töihin, onhan ajankulua, kun saa jotain näperrellä. Ei se kruunu töillään tapa, jollei ruuillaankaan repäse, nälkä vähän tahtoo tulla näillä annoksilla, minä olen aina tottunut niin riskisti syömään.

Sen miehen ulkomuodosta päättäen kyllä saattoi uskoa.

— Johtunee se tuosta tupakan puutteestakin, — jatkoi hän, — ei tässä surua muusta olisikaan, kun vaan saisi pitää pikanellikäärön taskussaan. Näettekös, kun äkkiä pitää luopua tupakasta, johon pienestä pojasta pitäin on tottunut, niin siitä tulee sellainen ainainen hiukastus.

— Mutta hyvissä voimissa näytätte olevan, useat täällä valittavat kovin heikontuneensa.

— Terve kuin pukki ja ihme kyllä, että olen yhä vielä elossa, vaikka niin moneen kertaan on jo uhattu ottaa henki. Ampua uhkasivat toverit, kuolemantuomion julistivat minulle valkosetkin ja, — tässä sitä yhä vaan ollaan. Tottapa se kuolemakaan ei tule, ennenkuin on aikansa tullut.

Olen minä tässä joskus itsekseni naureskellut, että ei tämäkään elämä niin vaikeata ole, kun oli se päällikkönä olo, eivät ne ole niinkään hauskoja, herrojen päivät, varsinkaan kun meikäläinen niille joutuu. Eikä siitä sitte päässyt poistumaankaan, ei vaikka miten yritti. Kerrankin kun pyysin eroa, sanoi rintamapäällikkö: — mikäs sun siinä on ollessasi? — En ole tällaiseen toimeen valmistunut, — selitin minä, — rupesin vaan tilapäisesti, kunnes ehtisivät valita uuden entisen sijalle, joka aina oli humalassa. — Pysy vaan siinä — sanoi hän — ei tässä kukaan ole valmistunut, en ole sotakenraali minäkään, olenpahan vaan ammatiltani räätälimestari, mutta täytyy tässä kuukin parhaansa koettaa. Kun taas kerran tuntui kovin työläälle, menin lääkärin luokse valittaen liikarasitusta, mutta ei se auttanut, — mikäs siinä, terveys oli hyvä.

Olisin minä solttuna rintamalla mielellänikin ollut, suoritinhan nuorna miesnä kolmen vuoden sotapalveluksen, mutta ruveta päälliköksi ja vielä sellaisessa armeijassa, jossa ei ole järjestystä niin minkäänmoista, ei kuntoa eikä kuria, oli svaboda, näettekös, ja kukin eli niin, kuin häntä parhaiten huvitti.

Sitte vielä ne pirun ryssät. Niiden kanssa vasta oli ihmeessä, ei muuta kun yllyttivät miehiä pahantekoon, takavarikoimisiin ja kotitarkastuksiin. Kerrankin muuan miehistäni sanoi: Mitäs näillä kivääreillä tehdään, kun niitä ei saa käyttää?

— Etkös tiedä, että niitä käytetään rintamalla vihollista vastaan, eikä kotinurkissa — sanoin minä.

— Mutta kun ryssätkin…

— Mitäs sinä ryssistä, ne ovat valmiita taas jonkun ajan perästä tappamaan meidät kaikki, kun taas asiat tässä kääntyy, ettekö huomaa, miten ne ovat valmiita tyhjentämään meidän pankit ja rahalaitokset, miten paljon ne Turussakin ryöstivät ja veivät laivoihinsa.

— Niin, ne olivat anarkisteja — päätteli poika.

— No mistäs sen tiedät, mikä niistä on anarkisti, mikä joku muu, ryssä kun ryssä — sanoin minä.

Eikä niitä kanaljoita taistelussa näkynyt, ei ainakaan rintaman niissä osissa missä minä olin mukana. Kirkkonummellakin ne vaan rintaman takana olivat korjailevinaan kuularuiskuja, mutta entäs kun taistelu oli loppunut ja minä sain toimekseni lastata vangit vaunuihin, niin jopas tulivat minun luokseni pyynnöllä, että saisivat tehdä niistä selvän. Kun selitin, että sellainen ei tule kysymykseenkään, pyysivät ne vielä, että antaisin heidän teloittaa edes johtajat samoin kuin he ovat omansakin teloittaneet. — Semmoinen se on ryssä, ei siinä ole miehen vastusta, mutta on julma ja verenhimoinen, kun pääsee voitetun vangin kimppuun. Monta kertaa teki mieleni antaa niille vasten taulua, mutta ajattelin sentään, — olkoot minun puolestani.

Sodan alkuaikoina minä olinkin vaan täällä Helsingissä, tehden vartiopalvelusta kahden komppanian kanssa, toiset kaksi minun pataljoonastani olivat jo aikasemmin lähetetyt rintamalle. Ja täällähän sitä oli elämää, kun kaikki oli alussa outoa, eikä kukaan tietänyt miten järjestää, ja kun yleinen, innostus vielä lisäksi meni miehille päähän. Kaikki olivat ankarassa toimessa, mutta kukin toimi oman päänsä mukaan.

Pahinta oli se yleinen vangitsemiskuume, ilman aihetta ottivat punakaarttilaiset ihmisiä kadulta kiinni. Kerrankin toivat miehet minulle hyvin puetun nuorukaisen, joka näköjään oli jonkun hienomman herrasperheen jäsen. — Tässäkin on lahtari— esittää miehistä muuan.

— Mistäs tiedät, että on lahtari?

— Ka, näkeehän sen.

— Onkos sillä asetta, taikka onko se tehnyt mitään, mistä voidaan syyttää?

— Eikä ole, mutta me vaan tuotiin kun se on lahtari, — intti punakaartilainen.

— Tietäkääs nyt pojat, — sanoin minä, ja muistakaa kun sanon, että minulle ei ole annettu minkäänlaista määräystä vangituttaa ketään, olkoon hän lahtari tai mikä hyvänsä, ell'ei häntä julkisesti rauhanhäiritsijänä tavata. Meidän asiamme ei ole ketään pidättää, sitävarten ovat miliisi- ja tiedustelutoimisto — katsokaas pojat, kun jokainen hoitaa vaan omat asiansa, silloin kaikki käy hyvin.

— Päällikkö taitaa itse olla lahtari kun se pitää lahtarien puolta.

— Kuuloahan sen, lahtari se on ja kun se vielä, on entinen poliisi… katsos vaan, ettemme toimita sinua itseäsi tiedusteluosastoon, — uhkailivat minua miehet.

— Viekää pois, jos on mielestänne syytä, — sanoin minä, — mutta laskekaa ensin se »lahtarinne» vapauteen ja saattakaa se koriasti kotiinsa, koska nyt on myöhä ja matkalla voisi uusia ikävyyksiä sattua. Tällä hetkellä olen vielä teidän päällikkönne, — sanoin, ja totella niiden täytyi, vaikka pahaa murinaa ne pitivät mennessään.

* * * * *

Kerran taas aamulla aikaseen, tulivat miehet uudella tiedolla. — Lahtarien asepaja löydetty keskeltä kaupunkia, missä asetta lyödään yön päivän kanssa, lakkaamatta. — Näetteköhän taas näkyjä — epäilin minä. Samassa soi puhelin.

— Se asepaja, — no niin, mennään katsomaan sitä vapriikkia, — sanoin minä rykmentin päällikölle, joka oli puhelimessa.

Ja joukolla, juhlallisesti, lähdettiin sitä lahtarien asetehdasta valloittamaan.

Tämä sijaitsi, kuuleman mukaan, postikonttoria vastapäätä, kadun toisella puolella ja, — pihan perältä löytyi tosiaankin pajan näköinen, jossa nokinen mies takoa kalkutteli, korjaillen ympärillään olevia, aataminaikuisia aseita.

— Kenen käskystä työskentelet?

— Postin talouden hoitaja näitä korjauttaa, kuuluu aijotun jakaa näitä maaseutuposteljooneille — selittää seppä.

Jo minua olisi naurattanut taas tämä touhu, mutta totisena oli jatkettava tutkimuksia, piti kutsuttaa vielä se taloudenhoitajakin kuulusteltavaksi ja tehdä raportti rykmentin päällikölle. Vaikka minä selitin, että ne aseet ovat paljasta romurautaa, tuli senaatista määräys, että ne ovat takavarikoitavat, koska armeijassa oli taskuaseista puute, — tuossahan niitä nyt on, minä sanoin, eikä ole vaikea huomata, jos putoamaankin sattuu, kyllä sen helposti tuntee, milloin tasku tyhjenee — tuumasin minä — ja niin vietiin aseet työväentalolle, mutta maaseutuposteljoonit jäivät yhtä turvattomiksi kuin tähänkin saakka.

Tuskin olin minä ehtinyt majoituspaikkaani. Säätytalon toiseen kerrokseen, kun taas haettiin minua alakertaan ratkasemaan muuatta asiaa.

— No jo nyt on peeveli — sanoin minä, — olenko minä mikään santarmi tai dedektiivi! Ei muuta kun tutki ja selvittele, yhden jutun kun saa käsistään, niin jo paikalla keksivät uuden, onko tämä mitään sotamiehen työtä?

Kassakaapin luona seisoi punakaarttilainen ja muuan siviilihenkilö, jonka heti arvelin taas lahtarina pidätetyn.

Tuo tuntematon punakaartilainen noputti kassakaapin ovea ja sanoi:

— Tämä on aukaistava ja minun on saatava sen sisällys.

— Entä sitte? — sanoin minä.

— Tämä herra on maisteri N. — hänellä on avain, mutta hän ei aijo aukaista sitä.

— Vai ei, — minkäs minä sille mahdan, ei minulla ole tämän asian kanssa mitään tekemistä.

Kuinka minä voin aukaista tuntemattomalle — sanoi maisteri, — ei hänellä ole mitään papereita, mitkä valtuuttaisivat hänen ottamaan haltuunsa kassakaapin sisällön.

Punakaartilainen otti taskustaan paperin ja sanoi: — pataljoonan päällikön on allekirjoitettava tämä.

— Ei ikinä! minä en tunne tällaisia papereita.

— Ei teidän tarvitse sitä avata, — sanoin minä maisterille.

— Onhan tässä alistuttava väkivallan edessä, — tuumi tämä.

Mutta minä vakuutin hänelle, että niinkauvan, kun minä olen täällä, ei hänelle väkivaltaa tapahdu tämän katon alla.

Siitä paikasta menin puhelimeen ja ilmoitin asian rykmentin päällikölle, joka käski lähettää miehet esikuntaan, mutta kun tulin takasin, oli huone tyhjä. Oven vartija ei tietänyt muuta, kun että molemmat miehet olivat menneet ulos. Maisterin kohtalosta en sittemmin ole mitään tietoa saanut, mutta sen toisen tulin tapaamaan heti toistamiseen.

Parin tunnin kuluttua haetaan minut autolla paikalliseen esikuntaan. Täällä istui se tuntematon tuloani odotellen. Minulta kysytään nyt juhlallisesti, olenko oikein vakinaisella palkalla ruvennut porvarien palvelukseen ja samalla julistetaan minut vangituksi ja pistetään kellariin, josta taas jonkun tunnin kuluttua sain astua vapauteen.

Voi, kun minua nyt sapetti! Pyysin rykmentin päällikköni ottamaan selvää minun asiastani, mutta minun annettiin vaan ymmärtää, että parasta on olla hiljaa ja pitää hyvänään saamansa solvaus. Menin yleisesikuntaan, mutta sielläkään ei ollut sen suurempaa lohdutusta, sanottiin vaan, että siinä tiedustelutoimistossa olisi niin paljon korjattavaa. — No eikös täällä sitte ole pääjohto? — sanoin minä — niinhän sen pitäisi olla, sanottiin, — mutta ei ne siitä välitä, tuumi se esikunnan jäsen.

Ei siinä sitte ollut muuta neuvoa, kun pyysin vaan, että toimittaisivat niin, että minut komennettaisiin rintamalle, mitä pikemmin, sen parempi.

Mutta ennenkuin se määräys tuli, sattui vielä muutamia hullunkurisia juttuja täällä. Niinpä kerrankin, kun olin kotona perheeni luona, syöksyi sisään muijaparvi, jotka tahtoivat tietää omaisistaan, jotka minä olin lähettänyt rintamalle. — Oli, näettekös, kysymys niistä kahdesta komppaniasta, joista minä en tiennyt sen enempää kuin hekään.

— Mutta päällikön täytyy tietää, koska on itse ne sinne lähettänyt — vaativat vaimot.

— Minä sain vaan määräyksen laittaa kaksi komppaniaa työväentalon pihalle ja kuulin vasta jälestäpäin, että ne olivat viedyt jonnekin Porin tienoille.

— Lieneekö minun mieheni elossakaan enää!

— Ja minun…

— Entä minä, jolta mies ja poika on lähetetty tapettavaksi…

— Päällikön täytyy saada selvä, ovatko ne vielä hengissä.

‒ Kuulin tässä eilen, että ensimäinen komppania on kokonaan tuhoutunut.

— Se tietää sen, mutta koettaa salata.

— Mutta hyvät akat… — koetan minä väliin, vaan tiedättekös, siinä oli sellainen voivotus, huuto, ja parku, että mahdotonta oli saada ääntänsä kuuluville.

— Mutta meidän pitää saada nostaa miestemme tili — huutavat ne edelleen.

— Ei minulla ole mitään kassaa hallussani.

— Vai ei! — se tappaa meiltä miehet ja aikoo näännyttää meidät lapsinemme nälkään ja viluun.

— Rahastonhoitaja maksaa palkat — koetan minä selittää.

— Siellä me jo kävimme ja se neuvoi pataljoonan päällikön luokse.

— Siinä on tullut erehdys, kyllä se selviää, — koetan minä lohduttaa, — mutta kuka sitä kuunteli. Muijat vaan huusivat, itkivät, ja haukkuivat, että samanlaisija porvareita ovat omat johtomiehet, kuin lahtaritkin, samat ovat herroilla tavat, ketä tahansa olivatkin — ja kun vihdoin sain ne ovesta ulos, niin jo minä helpoituksesta huokasin, — siinä sitä vasta on ihminen pelissä, sellaisen kiukkuisen akkalauman kanssa.

* * * * *

Vihdoin viimeinkin pääsin rintamalle, mutta ei ollut helppoa sielläkään, kun piti hallita sellaista hillitöntä laumaa, saamatta käyttää minkäänlaisia rankaisukeinoja, piti muka olla toverikuri, — mutta ennenkuin siitä on apua, pitää joukon olla jo paljon kehittyneemmistä aineksista kootun.

Minultakin kun miehiä kaatui, täytettiin komppaniat aina uusilla tulokkailla, ne olivat kirjavaa kansaa, — kaikenlaisia maankiertäjiä, joutolaisia ja Kakolasta irtilaskettuja rangaistusvankeja, joita valitsematta oli punaiseen armeijaan pestattu — pahaa tekivät, mitäs muuta, — päällikön syy!

Minkäs niille sitten teki, kerrankin määräsin kiväärin pois mieheltä, rangaistukseksi varkaudesta, — ei muuta kun kimppuuni sain koko joukon.

Ja kun vastuksia sattui, kun saatiin suuria tappioita — päällikön syy, — sen niskaan purettiin pahat tuulet.

Muistan kerrankin sellaisen päivän. Huono oli ollut onni. — Tehtiin paluuta meren jäätä pitkin, joka ylt’yleensä oli märän lumisohjon peittämä. Kuulin pahaa ennustavaa murinaa ja koko joukko oli äkeällä päällä:

— Mitäs nyt tehdään, päällikkö, kun joka pojalla ovat kengänpohjat puhki, on aivan kuin paljasjaloin lumisohjussa lahnustelisi. On sekin komento, kun paperipohjaisia kenkiä jaetaan sotamiehille, — puhkesi jo puhumaan muuan.

— Sellaisia ne ovat kaartin kengät kaikki, pahvista vaan pohjat, onhan se surkeata, mutta minkäs minä sille nyt mahdan.

— Minkäs sille tarvitseekaan mahtaa, kun on itsellä hevonen.

— Tästä tämän saat! — sanoin minä ja astuin alas ratsuni selästä — jaksan minä kävelläkin.

— Päällikön pitää ratsastaa — huusi joukosta joku.

— Joutaa se vaan kävellä kuten muutkin, sillä ovat ehjät saappaat ja vielä kalossit päällä — tuumi toinen.

— Saappaat ovat omani, samoinkuin kalossitkin, niitä en ole kaartilta saanut, eikä niihin tule kenenkään mitään, mutta tuon hevosen saa ottaa, kenen on vaikeata kävellä — sanoin minä, ja jatkoin matkaani jalan, kunnes mieheni taas tulivat siihen yksimieliseen päätökseen, että päällikkö ratsastaa ja niin minut taas istutettiin hevosen selkään.

* * * * *

Meidät oli määrätty Viipuriin, mutta mikä lienee muuttanut päällystön mielen, — Hyvinkäältä sain kuulla, että oltiinkin menossa pohjoista kohti. — Minun olikin mieleeni tämä muutos.

— Onkos tämä mikään Viipurin tie? Sinä perkele olet meitä taas nokasta vetänyt, — kovenivat miehet minulle, kun oltiin tultu Toijalan asemalle.

— Rintama kun rintama, mikäs siinä, — sanoin minä — Viipuri tai Tampere, onkos väliä, missä vaan parhaiten apua tarvitaan — vai pelkäävätkös pojat sitä »Mannerheimin lihamyllyä» —.

— Ei pelätä, ei!

— No mennään sitte ja tehdään siitä selvä, ei tässä ole aikaa vuosikausia sotia käydä, muuten tulee nälkä ja tappaa kaikki. — Täytyyhän tästä viimein tulla loppu. — Sanoin minä ja se tuntui olevan miestenkin mieli.

— Ensi pyhäksi Vilppulan kirkkoon!

— Olkoon päätetty!

* * * * *

Se kävi sitte niinkuin kävi, niinä päivinä tulikin Vilppulan rintamasta selvä, vaikka tulos olikin toisenlainen, kun olimme toivoneet. Otimme osaa lopputaisteluun ja lyötynä, perin pieneksi huvenneena oli joukkoni, kun me lopuksi, monien vaiheiden perästä saavuimme Tampereelle.

Näkyi, että tänne olivat pakkautuneet punasten joukot kaikilta suunnilta. Koko kaupunki oli täynnä punakaarttilaisia, asemahuoneetkin niinkuin nuijalla lyödyt.

Menin suoraan esikuntaan. Täällä kohtasi minua odottamaton näky. Miehet makasivat kaikki pitkin lattiaa ja pöydällä tyhjät konjakkipullot ja lasit todistivat, että täältä olivat kaukana surut ja huolet.

Ovi toiseenkin huoneeseen oli auki; — mikäs siinä, minä astuin peremmäksi. Täälläkin sama komento. Yksi käänsi kylkeään sohvalla, muut viruivat lattialla.

Minä ravistin olkapäästä sitä sohvalla nukkujaa, arvellen, että tuossa varmaankin on päällikkö, koska on ylempänä muita. Se örisi jotakin, mutta en saanut siitä selvää. Tein uuden yrityksen parantaen vielä äskeisestä.

— Etkös sinä perkele kuule, kun sanoin, että siellä se on nurkassa, se pullo — kiivastui unestaan häiritty…

— Hiiteen pullot, — sanoin minä — tässä on nyt tärkeämpiä puhuttavia, — missä on esikuntapäällikkö?

Muristen jotain käsittämätöntä painui tämä takaisin sohvaan, ollen jo uudelleen unessa. Huomasin jo, että siitä ei tule tolkkua, palasin takasin etuhuoneeseen ja onnistuin lopuksi valveuttamaan yhden noista lattialla nukkujista…

— Saisikohan täällä tavata esikuntapäällikköä, taikka puhutella edes jotakin esikunnan jäsentä? — kysyin minä.

Puhuteltu nousee istualleen ja kynsii kohmeloista päätään.

— Jaa, — mitäs olis asiaa?

— Kunhan ensin saan kuulla, ketä minun on kunnia puhutella.

— Olen esikunnan varapuheenjohtaja.

— Minä olen N:n pataljoonan päällikkö. Tietääkös täällä esikunta, tai huvittaako teitä kuulla, miten Vilppulassa on käynyt.

— Oo ja, kyllä tiedetään.

— Minä tahtoisin tietää, mihin toimenpiteisiin on esikunta ryhtynyt.

Varapuheenjohtaja laskee kirousta, kuin ulkolukua, sitte hän röyhistää rintaansa, katsoo tuikeasti verestävillä silmillään ja sanoo: Sellaiset päälliköt ja sotamiehet, jotka peräytyvät rintamalta ilman esikunnan määräystä, eivät tarvitse muuta, kun antaa maistaa omia pistimiä.

— Omia pistimiä, oikein, olen kanssanne samaa mieltä, mutta se toimenpide olisi alotettava täältä esikunnasta.

— Vai täältä! Me olemme tehneet työtä yöt päivät, ihan tässä tulee hulluksi ihminen!

— Sen kyllä uskon, — sanoin minä — senverran tunnen tuon aineen vaikutusta — järjen se vie.

— Mitäs sinä siinä viisastelet? — äkämystyy varapuheenjohtaja.

— Mitäs minä, — näen vaan suuren määrän tyhjennettyjä pulloja, josta heti huomasin, että toimessa täällä kyllä on oltu, mutta nyt olisivat hyvät neuvot tarpeen, koska vihollinen on kohta niskassamme.

Varapuheenjohtaja ei vastannut, katseli vaan tylsästi eteensä, niinkuin ei olisi oikein tajunnut mistä oli kysymys.

Samassa tuli siihen muuan helsinkiläinen, jonka minä tunsin ja se alkoi kysellä, mikä on tähän alituiseen peräytymiseen syynä.

— Juopottelu! — sanoin minä — täällä juodaan, rintamalla juodaan, kukin koettaa järjestää elämänsä niin mukavaksi kuin mahdollista ja miehet pyrkivät mikä lomalle, mikä pakosalle, päästäkseen ajoissa pois satimesta. Semmoinen on meillä komento. Kaikenlisäksi seuraavat Valkoset sitte vielä puhelinkeskustelujamme ja kuulevat koko tämän meiningin — mahtaa niitä naurattaa!

— Mistä sen tiedät? — kysyy varapuheenjohtaja.

— Kun oli mukanani telefonimonttööri, joka kahden miehen kanssa totesi asian.

Varapuheenjohtaja hyppäsi pystyyn ja kiljasi.

— Se on helvetinmoinen vale!

Jo suututti minuakin, sieppasin pöydältä konjakkipullon ja vähällä oli, että en nakannut sitä varapuheenjohtajan päähän.

‒ Vai valhe! — huusin minä — mutta tässä pullossa on konjakkia ja koko esikunta on sikahumalassa — onkos sekin valhe?

Tästä meidän kovaäänisestä keskustelustamme heräsivät vähitellen lattialla nukkuvat esikuntaherrat, minut julistettiin vangituksi ja teljettiin sivuhuoneeseen, mistä sitte pian sain vapaakyydin Helsingin tiedusteluosastoon.

Siellä suljettiin minut taas yksinäiseen suojaan, jonne usean tunnin odotuksen jälkeen vihdoinkin ilmestyi kaksi tutkijaa, jotka alkoivat minua kuulustaa.

— Missä ovat rahasi?

— Ne otettiin jo Tampereella.

— Paljonko niitä oli?

— Vähän yli neljätuhatta kaartin rahoja, omiani kuusikymmentä markkaa.

— Entä ne rahat, mitkä sait lahtareilta? — kysyy tiedustelija.

Olin ensin hämmästyä sanattomaksi, mutta pian minä ymmärsin yskän ja täytyi niille totisesti nauraa. — No on sitä älyä teidänkin päässänne joskus, — minä sanoin — olipa se hauska keksintö, minusta teitte syntipukin ja miehille varmaan on selitetty, että minä olin myynyt rintaman valkokaarttilaisille. Silläkö te pelastitte oman nahkanne, johdettuanne ensin kaikki hunningolle.

— Mikä nyt on hunningolla?

— Kyllähän sen kohta näette, kun Valkoset ovat täällä.

— Et sinä niitä tänne asti saa, vaikka kyllä koetit tietä avata.

— Älä viitsi minun edessäni joutavia jutella, ei siitä ole tässä mitään hyötyä, uskotelkaa ihmisille mitä haluatte, mutta älä tuo minulle vasten silmiä noita lorujasi, joita et itsekään usko — puhelin minä.

— Ei se tarvitse muuta, kun viedään vaan suoraan jäälle — sanoi tutkijoista toinen, joka tähänasti oli ollut vaiti.

— Viekää pois, — sanoin minä, — onhan teillä valta, mutta antakaa sentään ensiksi syödäkseni, ette suinkaan aijo minua nälkäisenä taivaaseen lähettää.

— Ei tämä ole leikin asia.

— Eipä ei.

— Olet sinä jo pääsi edestä pahaa tehnyt.

— No niin kuuluu, mutta minä olen ollut koko päivän syömättä…

Sain kun sainkin lopulta ruokaa, sitte istuttivat he minut umpinaiseen autoon ja niin sitä lähdettiin.

En muuta ajatellutkaan, kuin että matka päättyisi jäälle, mutta ne veivätkin minut poliisikamarin putkaan.

Siellä sain levätä sodan rasitusten jälkeen. Ja kyllä minä nukuin, annoin mennä yöt ja päivät yhteen kyytiin, kunnes jo vallan sekosin ajasta.

Kerran kiipesin minä ikkunaluukulle ja sieltä näin, kuinka ilmassa leijaili suuret määrät paperintuhkaa. — Ahaa, ajattelin minä, — se tulee Säätytalolta, missä herrat polttavat papereitaan, tämä on lopun edeltä, nyt sitä varmaankin lähdetään käpälämäkeen, Valkoset taitavat jo ollakin lähellä.

Samassa aukeni putkan ovi ja sisään työntyivät ne kaksi tiedusteluosaston jäsentä, jotka olivat minua kuulostaneet.

— No terve mieheen, — sanoin minä, — jokos sitä nyt lähdetään jäälle.

Ne ovat nolon näköisiä, eivätkä vastaa.

Aloin arvata heidän asemansa ja teki mieleni hiukan kiusotella.

— Aikovatkos herrat nyt asettua asumaan tähän vaatimattomaan kortteeriin.

— Aika aikansa kutakin, — vastasi toinen.

Sitte sain kuulla, että miliisi oli vanginnut koko tiedusteluosaston.

Minulle tultiin hetkistä myöhemmin ilmoittamaan, että olin vapaa ja sain mennä.

Mutta enpä tuosta hyvinkään iloinnut, kun muistin sen paperintuhan ja tiesin, että tuskin ennätän kotonani hyvästillä käydä, kun tulee toinen poika ja korjaa taas talteensa, niin kävikin ja täällä sitä nyt ollaan.»

— Täällähän sitä.

»Ja mikäs siinä, joudanhan minä täällä istumaankin, kunhan vaan aina olisi taskussa käärö sitä parasta suutupakkaa.»

Aatteen puolesta.

— Seis, ketä siellä!

Vartija kohottaa kiväärinsä ja tähtää kohden pensastoa josta kuului kahinaa ja hiljaista supatusta.

— Ulos piilostanne, muuten…

— Älä nyt helvetissä huuda, Mannila, luuletko täällä nyt lahtareita olevan — me vaan, neljä toveria… odotahan, — oletko yksin?

— Entä sitte? — milläs asioilla toverit liikuskelevat, epäilenpä aikeitanne, — joutuin tilille miehet!

‒ No älä nyt ole noin olevinasi, kuin mikäkin porvari — ei se tässä nyt enää kannata.

Miehet kömpivät esille, istuivat pitkälle penkille asemahuoneen edustalla.

Vartija nojasi kivääriinsä ja katseli heitä. Yö oli hämärä, kuukin kätkeytyi pilveen. Ei täällä oikein eroittanut toistensa kasvoja, mutta yksi tuntui kumminkin tutulle. — Tuon punapartaisen miehen oli hän jossain ennenkin nähnyt.

‒ Varkaisiinkos sitä ollaan menossa, vai mitä?

— Äläs huoli noin mahtaillen puhua, meitä on tässä neljä ja sinä näytät olevan yksin.

— Vaikka teitä olisi viisi, mutta aikomuksenne eivät ole oikeat, koska noin lymyillen kuljeksitte. Kuuluuhan sitäpaitsi valituksia jokaikinen päivä, kuinka punakaartilaiset ryöstävät ja varastavat seudun asujamilta, pannen puhtaaksi koko tienoon, — se on meille sentään suuri häpeä! — Minä puolestani olen aikonut armotta ampua sen, joka uskaltaa yrittääkin väkivallan töitä silloin, kun minä olen vahdissa.

— Älä suotta uhkaile, emme me sitä kumminkaan pelästy. Eikä tässä sitäpaitsi ollakaan varkaisiin menossa, vaan — kotiin.

— Kotiin! — vai karkulaisia. —

— Nimitä meitä kuten haluat, mutta ei yksikään, jolla hiukankin on järkeä päässään halua enää jatkaa tällaista elämää, — puhelee se punapartainen.

— Jassoo, vai sillätavalla ovat asiat, — mutta nytpä muistan; missä viimeksi tavattiin, sehän oli siellä suuressa kokouksessa viime syksynä Helsingissä, missä tämä sotakysymyskin oli keskusteltavana. Silloin minä vielä vastustin asiaa, mutta sinäpä se siellä intoilit silloin: — »aatteen puolesta, veljet, toverit» — No niin, nyt huudan minä taas sinulle, että aatteen puolesta pysyt paikallasi, vaikka tässä hetkessä lahtarit tulkoot!

— Mitä tuo nyt enää kannattaa, — olemmehan satimessa. Johtajamme ovat puikkineet ryssänmaalle pakoon, ja meitä ei ole enää kuin kourallinen jälellä täällä Lahden lähistöllä, vaan muutaman tunnin työ saksalaisen kuularuiskuille. Kaikki on menetetty, miehiä karkaa laumottain joka yö, ja hullu on, joka jää. Kelle siitä on hyötyä, jos jäämme tänne saksalaisen teurastettavaksi taikka antaudumme vangeiksi lahtareille.

— Vai sieltäpäin nyt puhaltaa tuuli, — mutta sen minä sanon, että asiamme eivät olisi, niinkuin ne nyt ovat, ell'ei teidän kaltaisianne olisi joukossamme.

— Ei, Mannila, ei alkusyy ole siinä, sehän petti sieltä ylhäältäkäsin — meille valehdeltiin pitkin matkaa, puheltiin suurista voitoista ja uskoiteltiin tulevilla onnenpäivillä, samaan aikaan, kun jo itse valmistautuivat lähtemään ryssänmaalle piiloon, pelastaakseen lopputilistä, jonka hyvin jo tiesivät tulevan.

Kovin sitä saksalaisten tuloakin joukoilta salattiin. Tässä vielä pari päivää takaperin ammutti meidän komppanianpäällikkö pari miestä, jotka olivat sitä tietoa toisille levittäneet. — Näyttää kuin nuo päällikötkin yhä raaistuisivat, hengen vievät vähimmästäkin.

Punapartainen nousi:

— Tule mukaan, Mannila, vielä kadut, jos jäät.

— Vai vielä mukaan! — entä jos minä sanon, että teistä ei yksikään hievahda paikaltaan.

— Me menemme siitä huolimatta.

‒ Mutta jos minä ilmiannan teidät, tai lasken lävitse jokikisen, — te kurjat karkurit.

— Voithan koettaa.

— Mutta minä en viitsi, paetkaa te vaan ja koettakaa säilyttää sitä kallista henkeänne, minä seison vaikka viimeisenä ja sanon valkosille, kun tulevat, että asiamme on sittenkin oikea, vaikka väärät henkilöt joukkomme häviöön johdattivat.

— Jää sinä vaan tekemään selityksiä lahtareille, ne kyllä vastaavat sinulle, ajamalla, kuulan kalloosi, sen siitä hyödyt, kun rupeat heidän kanssaan viisastelemaan. — Näkemiin, Mannila.

Miehet loikkivat radan yli metsikköön, Mannila katsoi heidän jälkeensä kunnes hävisivät sinne, kuusikon pimentoon.

Syntyi syvä hiljaisuus.

Ilma on leuto ja äsken langennut vitilumi vuotaa vetenä kattojen räystäviltä alas.

Mannila istahti penkille ja paineli kiväärinsä perällä suojaiseen hyhmään.

Kaikki hänen sisälläänkin alkoi rau'eta ja sulaa, — hänen palava innostuksensa, hänen tähänasti horjumaton uskonsa köyhälistön oikean asian varmaan voittoon, tuntui jo luhistuvan, ja uuden yhteiskunnan ihanne oli hänen silmissään nyt, kuin suojaisen sadeilman pehmittämä lumilinna.

Mannila silmäilee väsyneesti eteensä.

— Tosin oli noilla tovereilla oikeinkin tavallaan, — mitä tämä nyt enää hyödytti, kun kaikki oli kumminkin menetetty.

Silloin muisti hän lähetin tuoman kirjeen komppanian päälliköltä, jonka äsken, noiden miesten tullen, oli taskuunsa työntänyt, — se koski vangittua asemapäällikköä, joka oli tuonne sisähuoneisiin suljettuna.

Mannila luki päällikkönsä määräyksen, — luki vielä toistamiseen ja paperi putosi hänen kädestään.

— Onko se mies hullu! tahtoo tapattaa ihmisiä ilman muuta, — onhan tässä jo kylläksi veritöitä tehty!

Hän otti ylös kirjeen, katseli sitä vielä kerran pisti sen sitte rypistettynä taskuunsa ja lähti kävelemään.

Vangitun vanhuksen kuva ilmestyi elävänä hänen eteensä: — Harmaa tukka, korkea otsa ja sellainen luja leuka! Koko olemuksessa on harvinainen voima ja tarmo, — kunnioitettava, miehekäs mies, — olkoot mielipiteensä mitkä tahansa. —

— Tänä yönä, — kuuluu määräys, — ei, sanon minä, — ei, vaikka mikä tulkoon!

Vartija astelee ripeästi edestakaisin, tallaten mustan polun valkoiselle pihamaalle.

— Onko tuokin nyt olevinaan oikeutta; — mies tuomitaan ammuttavaksi, ilman tutkimuksia ja kuulusteluja, — mistä syystä? — eihän häntä ole ase kädessä tavattu.

»Vastavallankumouksellinen» — sanoo komppanianpäällikkö, — hyvä, mutta mistäs sen tiedät, onko sinulla todisteita? ‒ ‒ Mitä lienee sinulla taas tekeillä? — Olen huomannut sinun ennenkin ajavan yksityisiä pyyteitäsi vallankumouksen nimessä, — lieneekö toimintasi nytkään niistä vaikutteista vapaa, mutta minulla et vaan teetä mitä tahansa.

Vartia käveli kiivaasti puhellen puoliääneen: — Minä en ammu sitä miestä, — vakuuttaa hän yhä, puoleksi itselleen, puoleksi päällikölleen, jonka tiesi parhaillaan kaupungilla pitävän öisiä ilojaan.

Hän sytyttää paperossin ja koettaa miettiä muuta, hakien ajatuksilleen uutta aihetta, mutta lyhyen kehän kierrettyään, palasivat ne takaisin siihen paikkaan, mistä olivat lähteneet.

Yö oli kulunut yli puolen. Vangittu asemapäällikkö huoneessaan viipyi yhä lamppunsa ääressä. Mannila näki, miten hän siinä istui, otsaansa käteen nojaten, — aavistikohan kohtalon, mikä häntä odotti.

Mannilan mieleen hiipi pelonsekainen levottomuus, kuin lähenevän onnettomuuden aavistus. Olo täällä ulkona tuntui niin oudon yksinäiselle ja mykkä kuusimetsä seisoi synkkänä kuin tulevaa tuhoa ennustaen. —

— Johan minä sen sanoin, että en sitä tee!

Kuin jonkinlainen yhteenkuuluvaisuuden tunne kasvoi nyt hänen ja tuon vangin välille, hänestä oli, kuin joku näkymätön käsi olisi merkillisesti kiertänyt sekaisin heidän kohtalojansa langat.

— Hän istuu siellä sisällä vangittuna ja minä täällä ulkona häntä vartioin, — mistä meidän välillämme vihollisuus? — emmekö yhtähyvin voisi olla yhdessä ja neuvotella miten tässä olisi meneteltävä.

Ja ääni siellä sisässä sanoo:

— Ei komppanianpäällikkö koskaan heitä sitä, kehen hän kerran on kyntensä iskenyt, ell'et tee sitä nyt, tapahtuu se toiste, — sinun täytyy pelastaa hänet tänä yönä, nyt on viimeinen tilaisuus, — pelasta hänet ihmisyyden nimessä!

Mannila poikkesi polultaan, astui likemmäksi ikkunaa, josta valo lankesi pimeälle pihamaalle.

Mies pöydän ääressä ei nostanut silmiään papereista, joihin oli syventynyt, — olivatko ehkä asiapapereita, kenties kirjeitä omaisille.

Vartija katselee häntä ristiriitaisin tuntein, sillä hänen sielussaan kuuluu taas toinen ääni.

— Luuletko, että hän, hieno herrasmies, lyö punikin kanssa veljen kättä ja antautuu kanssasi keskusteluihin ja vaikka hän ottaisikin elämänsä sinulta kuin lahjana takaisin, halveksii hän sinua kumminkin koko sydämestään. He pitävät meitä rosvoina, isänmaan pettureina, he inhoovat meitä ja taistelevat meitä vastaan, kuin pyhää sotaa käyden.

— Se on heidän asiansa — mutta hän on syytön, — ihmisyyden nimessä…

— Aatteen puolesta! — Mannila, — vastahan sitä äsken vakuutit tovereillesikin, — nytkö sinä jo ajattelet paeta ja viedä muassasi valkoisen vangin, — vihollisen.

— Aatteen puolesta, aatteelle uskollinen viimeiseen asti, — kertasi mielessään väsynyt vartia ja istahti penkille.

— Ihmisyyden nimessä, — kuului vielä, mutta vain jostain hyvin kaukaa.

* * * * *

Aamulla tuli komppanianpäällikkö tiedustelemaan, oliko käskynsä tullut täytetyksi.

‒ Ei! — paukautti Mannila, — sitä minä en ole tehnyt.

‒ Ja miksikä ei, kun minä kerran käskin.

— Eihän sitä ihmiseltä noin vaan henkeä viedä, ilman tutkimatta ja tuomitsematta, ei ollut edes minkäänlaisia papereita…

— Kun minä sen sanon, niin siinä se on tuomio, etkö sinä sitä tiedä, — perkele! Siinä on sitäpaitsi papereita, jos niitä haluat, — huomisaamuna se tapahtuu, tulen itse mukaan.

* * * * *

On kirkas keväinen aamu. Notkopaikoissa hohtavat vielä valkoiset lumet, mutta ilmassa väreilee jo voimakas keväinen tuoksu ja metsässä soi lintujen moniääninen laulu.

Synkkinä, äänettöminä kulkevat kuusikossa ne viisi miestä. Kaksi asestettua punakaartilaista edellä, kaksi perässä, — keskellä vangittu asemapäällikkö.

Risto Mannila, toinen etumaisista vartioista kulkee kumarassa, katse kiinteästi maassa, kuin toivoisi hän sieltä löytävänsä ratkaisun siihen tuskalliseen kysymykseen, mihin hän kahden unettoman yön kuluessa on turhaan koettanut itselleen vastata: kumpaa ääntä olisi tullut totella?

Hän kääntyy ja katsoo vankiin. Tämän tyyni, kirkas katse kohtaa Mannilan katseen. —

Mannilan askeleet tulivat yhä raskaammiksi, kivääri olalla on kuin taakka, on kuin täytyisi hänen luhistua sen alle.

Kahden korkean petäjän väliin osoitetaan vangille paikka.

Hänen katseensa kulkee kuin hyvästellen kautta metsäisen kukkulan, sen alla aukeavan laakson ja kaukaisen kylän, joka puoleksi aamun autereisiin kätkeytyy.

Verkalleen kohoaa vanhuksen käsi ja paljastuu harmaa pää.

— Peitetäänkö silmänne? — kysyy komppanian päällikkö

— Ei tarvitse, — tuli vanhuksen tyyni vastaus.

Mannila saa merkin, mutta hän seisoo liikahtamatta paikallaan.

Silloin astuu esiin käskyn saanut toveri, kohottaa kiväärinsä, mutta laukausta ei kuulu.

Komppanian päällikkö kiroaa ja komentaa esille kolmannen.

‒ Päällikkö, tuo mies ei osaa ampua! — huutaa Mannila — tämä on kidutusta! — Ell’en voi hänen henkeänsä pelastaa, en kumminkaan siedä nähdä vanhaa miestä rääkättävän — — yksi ainoa kuula, hyvin tähdätty, lopettaa silmänräpäyksessä tämän kidutuksen.

Kumahti laukaus keväisessä ilmassa ja kallioilta vastaili siihen moninkertainen kaiku.

Ääntä päästämättä horjahtaa maahan vanhus. Veri valuu hienona suihkuna ohimosta, punaten korvalliselta ne hopeanharmajat hapset.

* * * * *

Kuusenoksia viskelivät punakaartilaiset ruumiin päälle ja lähtivät painumaan rinnettä alas.

Mutta Mannila jäi mäelle. Lakitta päin, petäjän varteen nojaten hän vainajan luona seisoo.

Ja on kuin tuossa vierellä ilkkuisi joku: — Sinäpä sen teit, — sinäpä sen sittenkin teit!

— Aatteen puolesta — höpisee hän ja kasvoillaan on avuton, tolkuton ilme.

Sovinto.

Järjestyksenvalvoja koettaa hajottaa kokoontunutta kansaa.

— Hullu mies on ilmestynyt kylään, kulkee saarnaten talosta taloon ja sanoo tulleensa korvesta, rakentamaan rauhaa veljesten välille.

— Mikä lienee, maankiertäjä.

— Pitäisi oikeastaan ottaa äijä talteen.

— Antaa sen olla, — ei tuo liene vaarallinen.

— Hän tekee kiihoitustyötä, hän on provokaattori — hänestä täytyy ottaa vaaria.

Mutta väkijoukon keskeltä kuuluu repaleisen, paljasjalkaisen vanhuksen ääni:

Voi veljet, saman heimon miehet, tehkää sovinto — älkää antako auringon laskea vihanne ylitse.

Ja hän joka ensin löi, tulkoon ja sanokoon, minä kadun ja anon anteeksi pahat tekoni.

Ja hän, joka vääryyttä kärsi, sanokoon sortajallensa, veljeni, minä annan sinulle anteeksi kaiken, sillä molemmat olemme me syntiä tehneet.

Älkää maksako pahalla pahaa, älkää kostako kärsimäänne vääryyttä, »sillä kosto on minun, sanoo Herra».

Voi veljet, saman heimon miehet, peskää jo veljesverellä tahratut kätenne ja polvistukaa meidän Jumalamme eteen, että hän ottaisi meidän päältämme vihan kirot ja armahtaisi vielä tätä onnetonta kansaa.

* * * * *

— Näinä vaikeina aikoina on jo moni järkensä menettänyt, — virkkoi joukosta joku.

— Täällä ei ole lupa puhua, — sanoo järjestyksenvalvoja ja hajottaa kansan.

* * * * *

Vanha Johannes kulkee edelleen, talosta taloon, kylästä kylään ohjaten aina askeleensa sinne, missä tuhoisimmin tuntuivat vihan jäljet.

Älkää olko pahaa vastaan, — älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.

Toiset ajavat hänet huoneestaan ulos, toiset hiukan säälivät höperöä vanhaa miestä.

* * * * *

Kerran tuli hän iltamyöhällä taloon, missä väki oli jo levolla. Emäntä vielä valvoi, alustaen taikinaa.

— Rauha huoneellesi, — lausui vanhus.

Huhu on kulkenut miestä nopeampaan, tulija jo tunnetaan talossa, emäntä vastaa tervehdykseen, hymähtäen surullisen katkerasti.

Vieras käy pyytämättä peremmälle ja istahtaa uuninpenkille.

Toinen jatkaa ääneti työtään. .

— Suuri suru on sydämelläsi, emäntä, ja silmäsi ovat paljon kyyneleitä vuodattaneet.

— Lienet, vieras, kohtaloni kylältä kuullut.

— En ole, mutta tunnen täällä tuvassasi hiljaisten hetkiesi huokaukset.

— Eipä tuo kummaa, jos jo tuntuisivatkin tämän talon kärsimykset vaikka matkojen päähän, semmoinen on täällä ollut tänä keväänä tuska, että vertaista ei ole ennen kuultu, — tupaan tulee raakalaisjoukko keskellä päivää, raastavat pöydän päässä einehtivän isännän, jonka sitten omalla pihamaalla pistimillään surmasivat. Ei tällaista elämää ennen ole nähty, eläimiäkin koetetaan teurastaa tuskattomasti, mutta nuo raakalaiset koettavat hengenlähtöä hidastuttaa, nauttiakseen uhrinsa tuskista mahdollisimman kauvan.

— Voi niitä ihmisparkoja.

— Petoja ne ovat minun mielestäni, kun juuri samat ihmiset, joita tässä on vuosikausia auttanut ja elättänyt karkaavat tilaisuuden tullessa kimppuun ja vievät hengen.

Siinä on sitte kaikesta palkka.

— Eikö ollut mitään erityistä syytä?

— Eipä suinkaan, muuta kuin kateus, — tuohan se oli, Mäki Matti, ilmiantajana, hänen toimestaan ne roistot tähän taloon tulivat. — Tuossa on asunut meidän maalla jo lähes kymmenen vuotta, täältä sitä aina on Matin mökkiin apua haettu, täältä sitä aina on annettukin. Tänne ne tekivät töitä niin mies kuin vaimokin, kunnes lopulta vaatimukset palkkojen suhteen tulivat jo aivan kohtuuttomiksi, olisivat varmaankin tahtoneet kaiken, — tuli riita isännän kanssa, Matti lupasi kostaa ja — kosti.

Vanhus katseli nuorta naista silmissään suru ja sääli. Sitte hän hiljaisella äänellä virkkoi: — Jumala auttakoon sinua antamaan anteeksi Mäki Matille.

— Mitä sanotkaan vieras! — huudahti emäntä — sellaista rikosta ei Jumalakaan voi anteeksi antaa. — Onneksi saatiin Matti kiinni ja on jo tuomittu ansionsa mukaan.

— Rukoile, emäntä, joskus hänen puolestaan.

— Sitä minä en voi, — vastasi toinen kylmästi.

— Ja Mäki Matin vaimolla on seitsemän lasta, oletko tiedustellut heidän tilaansa?

— Vieras, miksi kiusaat minua, ei minulla ole mitään tekemistä heidän kanssaan.

— He ovat sinun lähimäisiäsi.

— Olivat kerran, mutta kun on välillä sellainen viha…

— Suuri viha on suurella rakkaudella sammutettava — tiedätkö, emäntä, Mäki Matin mökissä on suuri hätä, seitsemän pienokaista on nälkään nääntymässä ja äiti kulkee horjuen kujasilla, etsien heidän ravinnokseen nokkosia, johon hänellä ei ole suuruksen tuoksua sekaan, — sinä, emäntä teet selvästä viljasta taikinasi.

— Tarkoitatko, vieras, että minun pitäisi jakaa leipäni veriviholliseni kanssa.

— Jumala käskee sinun auttamaa hänen pienokaisiaan.

— Mene pois, älä vaivaa minua enää, suruni on muutenkin kyllin suuri.

‒ Minä menen, mutta tulen huomenna takaisin. — Jos murheesi on kyllin syvä, auttaa se sinua kuulemaan sisässäsi puhuvan totuuden äänen. — Rauha tulkoon sinun murheelliselle sydämellesi — se oikea rauha, joka on totisen taistelun tulos ja voitto.

Autuaat ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen.

Autuaat ovat laupiaat sillä he saavat laupeuden.

Autuaat ovat rauhantekijät, sillä heidät pitää Jumalan pojiksi kutsuttaman, — lausuu mennessään vanhus.

Mutta emäntä pysähdyttää hänet vielä.

— Minne menet yöksi, vieras?

— Yövyn missä milloinkin, heinäladossa, navetan ylisillä, aina sentään olen suojan saanut, — viimeyön vietin Mäki Matin kurjassa mökissä, — ell'ei sinulla, emäntä, ole mitään sitä vastaan, otsin lepopaikkani täältä talosi ulkosuojista.

— Emäntä aikoi ensin antaa hänelle tilan tuvassa, mutta kuultuaan taas Mäki Mattia mainittavan sanoikin vaan:

— Tee kuten tahdot.

* * * * *

Vanhus valvoo tallin ylisellä, emäntä yksinäisessä kamarissaan.

Hän kääntyilee tilavalla vuoteellaan ja muistelee aikaa, jolloin siinä hänen vierellään nukkui toinen, hän, joka väkivaltaisesti oli riistetty elämästä, keskellä parasta miehuuden ikää.

Ja hänen, Tuomaan vaimon, vaadittaisiin antamaan anteeksi niille! — olkoot nyt oloissaan, itse he ovat kurjuuden päällensä vetäneet.

Hän veti peitteen päänsä ylitse ja koetti nukkua.

Uni ei tullut.

Hän näki vaan edessään Mäki Matin lapset ne olivat niin laihtuneet, että luita peitti vaan sinervä nahka.

Sekin Saimi, hänen kummityttönsä, jota hän oli ajatellut ottolapsekseen, kun omia heillä ei ollut. Siitä tuumasta ei kuitenkaan ehtinyt tulla valmista ennen kuin sattui se riita Matin ja Tuomaan välillä, siitä lähtien oli kumminkin puolin erossa oltu — mitenkähän saivat sen tytön pysymään Tapolasta poissa, varsinkin alkuaikoina, — se kun oli tottunut aina täällä käymään.

Se sairastuikin pian sen jälkeen, olisi silloin Matin mökillä apua tarvittu ja olisihan hän mennytkin, varsinkin sen lapsen tähden, mutta eihän sitä viitsinyt, kun oli tuossa juuri ollut niin olevinaan se Matti, huusi ja haukkui ja uhkasi Tuomaalle näyttää, — niin tuumittiin mekin, että tulkoot nyt omin avuin toimeen.

Päivä jo valkeni, lintuset heräsivät ja keväisessä ilmassa kaikui helkkyvä laulu.

Emäntä jatkoi yhä mietteitään, oli kuin olisi tuossa vierellä ollut joku toinen, jolle hän selvitteli ajatuksiaan.

Tähän asti oli se vaan vaiteliaana kuunnellut häntä, nyt alkoi sekin ilmaista mielipiteitään.

Sinä tiesit sen, — sanoi se näkymätön — että Matin vaimo oli miehensä käytöksestä pahoillaan, kertoihan Siltalan Maija sen sinulle Sinä tiesit, että hänellä silloin oli suurin hätä, kun lapsi sairasti ja olisi pitänyt käydä kylillä töissä, aika oli kallis ja puute ahdisti kaikin puolin, — sinä annoit hänen kärsiä,- — toisen tähden.

Olisiko minun ehkä pitänyt mennä sinne ja nöyränä kysyä, jos saisin auttaa heitä, sen jälkeen kuin Matti oli…

… Matti loukannut ylpeyttäsi, siitä syystä jätit sinä tekemättä sen, minkä muuten olisit tehnyt, mikäs se oli muu kuin kosto, — sinäkin siis kostit — Oletko muuten tullut ajatelleeksi olivatko ne Matin syytteet niin peräti aiheettomat.

* * * * *

Emäntä suuttui ja ponnahti pystyyn.

Onhan mieletöntä syytellä itseään sellaisen vääryyden kärsittyään.

Mutta tuo toinen jatkoi hellittämättä:

Jos olisit silloin mennyt Mäki Matin mökille, jos olisit hyvällä palkinnut pahan, — kukapa tietää, mikä vaikutus tuolla teollasi olisi voinut olla vastaisiin tapahtumiin, — ehkä toisin olisi käynyt kun kävi.

Oliko siis minun syyni että niin kävi! — huudahtaa emäntä puoliääneen.

Joskaan ei syy ollut sinun, olisit voinut ehkä rakkaudella sammuttaa vihan ja torjua tuhon.

Emäntä astelee edestakaisin huoneensa lattiata ja hänen ruumiistaan pusertuu kylmä hiki. — Olenko minä järjiltäni, taikka olisiko mahdollista, että minullakin oli osani tässä kauheassa tapahtumassa, ‒ ‒ kenties olisi Tuomas vielä elossa, jos olisin ajoissa ehtinyt apuun ja tukahduttanut vihan palon.

Hän putosi raskaasti tuolille, ikkunan ääreen, hän oli taistellut koko yön ja tunsi nyt olevansa lyöty ja seisoi syytettynä oman itsensä edessä.

Aurinko oli noussut, järven yllä liikkuivat valkeat usvat ja nurmikolla kiilteli öinen kaste.

Emännän otsa painuu kylmää lasia vasten ja suuret kyyneleet putoilevat valkeaksi maalatulle ikkunalaudalle.

Jotakin kovaa ja kylmää hänen sisässään samalla sulaa ja vaikka hänen mielensä on masentunut, tuntuu samalla kuin helpoittuisi, kevenisi kuorma.

Kun kulkijavanhus aamulla tuli tupaan, kutsui emäntä hänet kamariin ja he puhelivat kauvan kahdenkesken.

Ja ennen iltaa tiesi sen koko kylä, että Tuomas Tapolan leski oli suurilla kantamuksilla varustettuna, yhdessä sen kulkevan saarnaajan kanssa, mennyt Mäki Matin mökille ja tuntikausia viipynyt siellä.

Olihan se kaunis teko, mutta sellainen menettely ei tälläkertaa tuota vastaavia tuloksia.

— Aika on toinen, nyt vedetään jyrkät rajat.

— Me teemme oikeutta, me annamme kullekin ansionsa mukaisesti, — niittäkööt nyt sitä, mitä itse ovat kylväneet.

Niin sanottiin yhdellä puolen, mutta toisella taas hammasta purren puheltiin:

— Me emme armoa pyydä, emmekä armoa saa, — mutta me kostamme kerran vielä.

— Me kostamme kaiken kaiken, jumal'avita, — kosto on suloinen.

Ja vaeltava saarnaaja pidätettiin passittomana ja vietiin kuulusteltavaksi. Mutta matkalla vartija puoleksi leikillä, puoleksi ivalla kääntyi häneltä kysymään:

—-No montakos sielua se ukkeli sai taivutetuksi sovintoon tällä paikkakunnalla.

— Tuomas Tapolan vaimon.

— Yhden ainoan vaan, — hymähti vartija väheksyen, mutta vanhus onnellisena jatkoi:

— En ole ihanampaa armonpäivää nähnyt, kun vihamiesten vaimot sisarina painuivat toistensa syliin. Siinä itkettiin ja iloittiin ja hän, jolla oli, jakoi leipänsä sille, jolla ei mitään ollut, ‒ Siunattu oli se sovinnon päivä!