TUNTURIKOSKI (continued 2)

Niin oli sir Edward joutunut nyt oikeihin seikkailuksiin, ja tämä kuitenkin vaikutti jotakin hänen muuten niin väsyneesen, niin äänettömään ja vanhoihin tapoihinsa vaipuneesen sieluunsa. Täällä tuli hän varsin hyvin toimeen, sitten kun hän oli saanut tavaransa, jotka hän oli jättänyt jälkeen matkallansa, kun hän oli saanut taas kuvataulun, vaakunakirjan, pyssynsä ja vaatteensa. Vähitellen oppi hän puhumaan ruotsinkieltä taikka, oikeammin sanoen, jemtlannin kieltä, mutta hyvin huonosti, se on selvää; mutta kuitenkin ukko Lauri ja hänen vaimonsa ymmärsivät häntä hyvin, ja itse Annakaan, huolimatta vaaleudestaan ja noista katkeran surun piirteistä, jotka kuvautuivat hänen riutuneissa, mutta vielä sittenkin kauniissa kasvoissaan, ei voinut olla vähän hymyilemättä noille jotenkin kummallisille kieliharjoituksille. Muuten istui hän tavallisesti akkunan ääressä ja teki työtä; mutta hänelle ei ollut työ juuri minkään arvoista, sillä hänellä siihen ei ollut voimia eikä haluakaan. Ainoa, joka tuossa koko perheessä näytti iloiselta, oli pieni Yrjö, tuo poika, joka istui äitinsä jalkain juuressa lattialla silloin kun sir Edward tuli huoneesen.

Anna raukka! Niin oli käynyt kuin Inka oli aavistanutkin. Jo Ingan häiden aikana hyljäsi Yrjö uhrinsa ja vältti siitä alkaen Koskitorppaa joka matkallansa. Sitä vastaan kävi hän usein Bergissä ja huhu tiesi, että hän menisi naimisiin tuon Viggen rikkaan tytön kanssa.

Mutta vähän aikaa sen jälkeen kuultiin, miten pieni lapsi itki tuolla tuvassa Kosken rannalla ja miten vanha eukko lauloi kehtolaulua viihdyttääksensä pienokaista.

Seuraavana kesänä istui usein iltasilla kalpea, kuihtuva nainen tuon matalan tuvan ulkopuolella ja silmäili ajattelematonna Tunturijärven tyynen veden yli. Hänen vaaleat hiuksensa olivat järjestämättömissä kähäröissä hänen otsansa ympärillä, laihat, melkein lävitse hohtavat kätensä lepäsivät toimettomina hänen polvillansa; hän näytti ajatuksiinsa vaipuneelta. Mutta viimeinkin avasi hän vaaleat huulensa ja lauloi huikaisevalla, selvästi soivalla äänellä seuraavat sanat, semmoisella säveleellä, joka tahtomatta tuli ulos hänen sydämestänsä.

Oi tule, veden neitonen, Syliisi ota raukkanen, Mua tuudi sini aalloilla Ja raivon veden kuohuilla Pyörtehessä.

Siks' kiikun sitten aalloilla, Kun hänen saan ma kuolleena, Puhtaaksi pesen sielunsa, Ja valkaisen kuun valolla Pyörtehessä.

Mutta kun tuo vaalea nainen oli laulanut laulunsa, seisoi aina eukko hänen selkänsä takana ja herätti hänen unelmistaan, lausuen; "Anna, Anna, älä ajattele niin, muista lapsi raukkaasi!"

Silloin aina hymyili Anna ja meni äänettä tupaan, otti lapsen syliinsä ja suuteli siksi, kunnes se naurusuin nukkui hänen rinnallensa.

Sillä tavalla oli Anna elänyt hiljaista elämää siksi kun sir Edward tuli perheesen. Hän käsitti heti koko asian ja ensimäisen kerran näytti siltä, että häntä miellytti joku ihminen. Hän istui usein pitkät hetket ja tarkasteli tuota kalpeata äitiä sekä leikitteli lapsen kanssa; oli juuri kuin jos Anna olisi ollut hänen oma lapsensa.

Sillä ajalla matkusteli Yrjö edes ja takaisin Nordhallin ja Viggen väliä, jossa viimeksi mainitussa paikassa tuo niin sanottu "Bergin rikas tyttö" asui. Tämä niin nimitetty tyttö ei kuitenkaan ollut enää nuori; monenlaiset luonteen virheet, etenkin hillitsemätön kiivaus ja vähää enemmän kuin tavallinen riidanhimoisuus olivat saattaneet hänen pelätyksi kotiseudullaan, ja vaikka rikkaus houkutteli yhden ja toisen ajattelemaan sinnepäin, pelästyivät he kuitenkin aina täyttä totta tekemästä. Tuo rikas tyttö ei myöskään katsonut hyväksi ottaa ketään köyhää poikaa, sillä "rikkaat rikkaita hakee" — mutta rikkaat olivat varoillansa. Ainoa, joka siis uskalsi kosia tuota ankarata kaunotarta, oli Yrjö, joka ei katsonut mitään muuta kuin rahoja ja joka otti vaimon ikään kuin välttämättömän pahan, josta kukaan ei voinut pelastaa. Bergin rikkaalla tytöllä, niin kuin tiedämme, ei ollut erinomaisia sielunlahjoja; mutta ulkonaisessakaan suhteessa ei hyvä Jumala ollut antanut hänelle esikoisen oikeuksia. Hänellä oli pitkä ja jyrkkäpiirteinen, hyvin miesmäinen ruumis, pistävästi merkilliset mustat kasvot ja mustat hiukset, jotka, tavallisesti epäjärjestyksessä, sykkyräisesti peittivät pään ympäri. Tiedettiin myös kertoa, että koko tuo suku oli alkuansa tattarilaista verta ja polvi polvelta oli ollut tunnettuna raivomaisesta luonteestaan ja ylellisestä ahneudestaan; mutta nämä omaisuudet olivat tehneet su'un rikkaaksi ja Mertta oli, niin kuin häntä tavallisesti nimitettiin, Musta-Mertta, eli Viggen Mustan-Pekan ainoa perillinen.

Sinä talvena, jona sir Edward muutti asumaan ukko Laurin tupaan, meni Yrjö naimisiin Viggen Mustan-Merttan kanssa, ja silloinkin vietettiin häät, jotka kestivät kokonaisen viikon. Nuoripari muutti kotiinsa Nordhalliin ja eli niinkuin sellaisen parikunnan tulee elää, ilman rakkautta, ainoastaan oman hyödyn yhteen liittäminä, joka näkee tulevansa tyydytetyksi ainoastaan rahoilla. Yrjöllä ei ollut nyt enää muuta kuin kolme toivetta, ensimäinen, että hän saisi perillisen, toinen, että Viggen Musta-Pekka kuolisi ja kolmas, että pian sen jälkeen Merttakin menisi kaiken maailman tietä, sillä hän oli jo saanut kokea niin paljon aviosäädyn onnea, että hän näki kaikista parhaaksi sen, jos se saisi kauniin lopun.

Sir Edward huomasi, että Anna oli nyt vieläkin hiljaisempi kuin ennen, että hän työskenteli vähemmän ja uneksi enemmän kuin ennen; hän kiinittyi sen tähden vieläkin paremmin tuohon köyhään perheesen. Vanhanapoikana ja rikkaana eläessään ei hän koskaan ennen ollut tilaisuudessa tutustua köyhien sisälliseen elämään, hän ei ollut ennen nähnyt, miten ilo ja tuska, nauru ja itku vaihtelehtivat toistensa kanssa noiden raukkain sydämissä. Sir Edward ei, sanalla sanoen, ollut milloinkaan ajatellut mitään muuta elämän varjopuolta kuin ikävyyttä; hänen oma elämänsä oli taulu, joka oli maalattu harmaalle harmaaksi, ja vasta nyt näki hän oikean värillisen taulun, jossa vaihtelehti kirkas auringon loiste ja synkät, mustat varjokuvat. Annan mieli tuntui hänestä semmoiselta kuin eräs vanhan mestarin kuvataulu, joka esitteli Betlehemiä yöhön varjottuna ja ainoastaan tuo johtava tähti loi siihen kiiluvan valonsa. Yö oli tuon tyttö raukan sydämessä; mutta kuitenkin loisti siellä ystävällinen tähti.

Sir Edwardissa oli tapahtunut kummallinen muutos; hän ei lukenut enää kirjojansa, tirkisti harvoin vaakunakirjaansa ja tarkasteli tuskin milloinkaan tuota korkeata sukulaistansa Englannin Kaarlo ensimäistä, vaikka se riippui hänen huoneensa seinällä kauniisti huolitellussa raamissaan; päin vastoin alkoi sir Edward kulkea ulkona, harjoitteli itseänsä ampumaan kuulia jäniksiin ja teiriin, siihen asti kun hän osasi ampua oikein, ja silloin tuli hän usein kotiin saaliinensa ja auttoi Laurin eukkoa laittamaan niistä ruokaa englantilaiseen tapaan.

Tuolla köyhällä perheellä oli hyvä aika siitä alkaen, kun sir Edward muutti siihen asumaan, sillä hän ei ollut likimainkaan semmoinen, joka säästää muutamia killinkejä enemmän tahi vähemmän, ja siitä hyötyi talous suuresti. Yhden ruotsalaisen riikintaalerin antaminen oli hänelle tyhjänpäiväinen seikka, mutta Laurin perheelle oli se jo hyvin suuri asia.

Kaikki tämä sekä samalla tuon hyvän ukon ystävällisyys teki hänen kaikkien suosikiksi, ja etenkin Anna kiinittyi häneen samoin kuin hänkin oli Annaan kiinittynyt, sekä pikku Yrjö, jota hän pitkät hetket kiikutteli polvillansa hyryellen "Rule Britanniaa" tahi jotakuta muuta englantilaista kansanlaulua, jota hän oli kuullut nuoruudessansa ja jonka unhottumattomat säveleet taas heräsivät hänen sielussansa.

Talvi kului, kevät tuli myöhään, lumikinokset kestivät kauan sulaa; mutta viimein, niin kuin ennenkin, melkein niin kuin yhdellä loihtulyönnillä katosi lumi, jäät irtautuivat rannoista ja virtasivat kolisten ja ryskyen koskesta alas, ja samassa oli maa viheriässä pu'ussaan, puut vaatettuivat vaaleanviheriöiksi ja sinivuokot levittivät kukkavaippansa niityille.

Oli lämmin kesäkuun ilta; joitakuita päiviä ennen oli pyryttänyt ja koko seutu oli ollut peitettynä lumella, joka valoi hopeatansa viheriälle maalle, mutta nyt oli lumi poissa ja koko luonto oli raitis, kuin lapsi, joka astuu kylmästä kylvystä, iloisa, rauhallinen, lämmin ja ihana, iloiten auringon paisteessa.

Anna istui tapansa mukaan tuvan ulkopuolella, katseli laskevata aurinkoa, ajatteli ja uneksi entiseen tapaansa eikä kukaan häntä häirinnyt, mutta vanha eukko ja sir Edward, kumpainenkin akkunastansa, pitivät tyttöä tarkalla silmällä, sillä tuo hänen laulunsa koskesta kuului niin kummalliselta ja voi siis hyvinkin tapahtua niin, että "hänelle pistäisi päähän jotakin," niin kuin eukko lausui, jos ei pidettäisi häntä silmällä. Tänä iltana oli hän taas tavallista synkempi, istui ja tuijotti järvelle päin, jota varjosti metsä, minkä taakse aurinko vaipui — taivas punotti ja vivahteli kullalta ja sinipunervalta, lempeä valo levisi tuon viljelemättömän seudun yli, jossa koski lepäämättä, pauhaten ja kuohuen syöksyi alaspäin kallioilta.

Silloin lähestyi tuolta järveltä liukuillen ruuhi, hiipien kuin kavala vihollinen tuossa synkässä metsän varjossa rantamalla. Anna katseli ajattelemattomana tuota ruuhta, joka läheni virran alkua, laskeakseen maalle toiselle rannalle, muuten sekä tavallisesti käyttämättömälle että sopimattomalle paikalle; tavallinen maallelaskun paikka oli ukko Laurin tuvan kohdasta. Mutta ruuhi ei voinut siellä päästä maalle, kevätvirta oli liiaksi voimakas antaaksensa sen pysähtyä äkkijyrkkäin kallioiden oheen; ruuhi kulki siis takaisin virtapaikkaan ja näytti aikovan lähestyä sitä rantaa, jolla tupa oli. Tämä kaikki kuvastui Annan synkissä silmissä, mutta se ei voinut vaikuttaa mitään ajatusta hänen sieluunsa, joka aivan toisia asioita mietiskeli, päin vastoin alkoi hän ensin hiljaa ja sitten yhä kovemmin laulaa pientä vanhaa lauluansa. Kun hän ennätti sanoihin:

Siks' kiikun sitten aalloilla, Kun hänen saan ma kuolleena,

herätti hänen unelmistaan ankara huudahdus; hän katsoi ja näki veneen keikkuvan kosken virrassa. Hän oli kuullut tuon äänen ennenkin, niin, se oli Yrjö, joka huusi apua: "airo, Jumalan tähden, airo! Minä pudotin aironi," huusi hän ja koki jälelle jääneellä airolla turhaan ohjata ruuhta, jota virta vei vitkalleen, mutta varmasti koskea kohden.

Anna hypähti ylös ja juoksi alas rantaan; mutta siellä ei ollut mitään ruuhta, sillä Lauri oli itse mennyt omalla ruuhellaan järven toiselle puolelle; siellä ei ollut mitään pelastusta. Muuten olisi hän soutanut kuohuihin ja oman onnettoman henkensä uhalla pelastanut sen, joka armahtamatta oli syössyt hänen alas häväistyksen syvyyteen.

"Herra Jumala, auta, Anna, auta!" huusi tuo onneton ja kulki vastustamattoman virran mukana yhä kiireemmällä ja kiireemmällä vauhdilla putousta kohden; vielä kipinä toivoa … jos hän ottaisi oivallisen hypyn, voisi hän kentiesi päästä Karhunkivelle! Hän sousi siis kaikin voimin vasemmalle puolelle; ruuhen nopeus kiihtyi, se ryntäsi eteenpäin hirveällä vauhdilla. Tuo kalpea mies teki työtä henkensä edestä, mutta se ei kuitenkaan onnistunut; ruuhi sivusi pelastuspaikan, keikahti nurin ja silmänräpäyksessä oli tuo kalpea mies mustine pursineen kadonnut syvyyteen.

Anna oli tuskassaan vaipunut maahan polvillensa ja tuijotti taivasta kohden ikään kuin hän olisi tahtonut saada sieltä alas äsken kirkastuneen tähden avuksi, — se oli kuitenkin liiaksi myöhäistä, kaikki oli mennyt, kaikki oli hiljaisena paitsi koski, joka yksitoikkoisesti ja synkästi kohisten jatkoi kulkuansa ja viskasi pirstotun ruuhen ja Yrjön ruumiin kiehuvaan pyörteesensä.

Kun Anna näki, että ruuhi oli kadonnut ja siis kaikki oli lopussa, ryntäsi hän ylös houreissaan ja syöksyi rantaa kohden: "puhtaaksi pesen sielunsa," kuiskui hän itsekseen ja olisi heittäytynyt koskeen, jos häntä ei olisi siitä estänyt pari laihoja käsiä, jotka pitivät hänestä kiini. Anna katsoi taaksensa, se oli englantilainen, joka ystävällisillä eriskummaisilla silmillään katseli rukoillen häntä, niin että hän heräsi houreistansa, "Hän sai loppunsa, hän sai loppunsa, ja se tapahtui minun tähteni," lausui hän hiljaa ja työnsi laihoilla lävitse kuultaneilla käsillään liehuvia hiuksiansa; "se tapahtui minun lauluni tähden."

"Tule lapseni," sanoi englantilainen, "tule meidän kanssamme tupaan, se olisi hyvin väärin sinulta … ei hänen tähtensä … huono mies, huono mies." Sillä tavalla sai hän tuon tyttö raukan huoneesen, jossa pieni Yrjö työskenteli parhaiten kaarnaveneineen ja nauroi isoisesti kun äiti astui sisään. Mutta Anna tarttui lapseen, nosti hänen semmoisella voimalla, jota ei olisi voinut häneltä odottaa, ja puristi tuon ihmettelevän pojan syliinsä.

"Yrjö, Yrjö, älä ajattele pahaa isä raukastasi äläkä äiti parastasikaan! Pian olet sinä äiditönkin."

Tuo pienokainen ei ymmärtänyt, mistä kysymys oli, vaan hän alkoi itkeä katkerasti. "Niin, itke, Yrjö. Jumala suokoon, että minäkin voisin itkeä — itkeä ainoastaan — miksi lauloin minä koskesta, koskesta ja hänestä? hänestä? Sinun isästäsi, Yrjö?"

"Viihdy lapseni, viihdy," lausui Laurin eukko, "sinä selviät pian, … jos sinä ja Yrjö tapaatte toisenne, sen tietää parhain Herra yksinään."

Tämän tapauksen jäljestä kuihtui Anna nopeammin kuin ennen, vähän ajan kuluttua ei hän enää voinut edes horjua entiseen tapaansa istumaan tuvan ulkopuolelle, katsellaksensa Tunturijärvelle, kun iltasumu tummekuvana leijui veden pinnan yläpuolella ja viimein katosi usvaan, joka pilvenä seisoi kosken päällä; tämä tummekuva oli se, jonka Anna oli nimittänyt veden neidoksi ja tälle hän oli laulunsa sovittanut.

Annan täytyi pysyä vuoteessa; mutta mitä heikommaksi hän tuli, sitä tyynemmäksi ja iloisemmaksi näytti hänen mielensä muuttuvan; hän oli ikään kuin kirkastettu, taivaallinen lempeä loiste levisi yli koko hänen laihtuneen olentonsa, joka, melkein lävitse hohtavana ja heikkona kuin hyötyoksa talvella, pian oli tomuksi raukeava.

Oli eräs ilta syksyn tullessa. Vielä oli englantilainen täällä, sillä Anna ja hänen lapsensa sitoivat hänen tähän paikkaan semmoisella voimalla, jota hän itse ei voinut selittää. Oli ilta, juuri auringon laskun aika, ja ulkona kasvavan koivumetsän löyhyväin haarain ja oksain häiritsemänä kuvautui punerva hohde tuvan valkeaan uuniin; koko päivän oli Anna ollut melkein tunnottomana ja äänettömänä, nyt lepäsi hän tuossa ja näkyi uinuvan epätasaisesti hengittäen. "Hän tekee loppuansa," lausui Laurin eukko, otti niukat liinavaatteensa ripustaaksensa akkunaan sitten kun Anna olisi loppunut. Nainen muistaa jokaisen pienenkin asian, mihin asemaan hän tulleekin; hän voi ajatella huntuhuivia silloin kun hän palaa rakkaudesta, voi ajatella kuollaksensa säädyllisesti silloin kun hän kuolee ja voi ajatella mitä pikku seikkaa tahansa silloin, kun hän menettää kaikki.

Ei siis ollut ihmeellistä, että Laurin eukko muisti olevan tarpeellista panna lakana akkunan eteen ja, niin kuin hän näytti tekevän, tyynenä laittaa kaikki järjestykseen, silloin kun syvin suru ahdisti hänen sisintä olentoansa.

Lauri itse ja sir Edward istuivat vuoteen ääressä; tuvassa oli hiljaisuus, ainoastaan pikku Yrjö, joka istui tuon hyvän englantilaisen polvella, nauroi veitikkamaisesti, kun hän näki, miten liipotin löi edes ja takaisin hänen ystävänsä, englantilaisen, kellossa, jonka tämä oli avannut, osoittaaksensa sitä pienelle lemmikillensä; viimein lähestyi eukkokin ja katseli taistelevaa lastansa niin sydämellisillä, niin vakavilla silmäyksillä, että siinä ilmestyi yhdessä ainoassa silmäyksessä koko äidillinen murhe.

Hetkinen aikaa kului, aurinko oli jo sammumaisillaan ja tuo punertava loistopaikka uunissa tuli aina himmeämmäksi ja vähäisemmäksi. Silloin levisi yht'äkkiä hymy tuon kuolevan marttyrin kalpeille kasvoille; huulensa, nuo mykät, kuivat, vaaleansinervät huulensa aukenivat, ja silloin kuului hiljainen hyminä, juuri kuin tuuliharpun ääni silloin kun tuuli leikkii sen jänteillä, sävel ikään kuin kaukaisuudesta tuleva ja yhä heikkoneva siksi, kunnes se kokonaan vaikeni. Se oli tuo Annan entinen laulu, viimeisen laulunsa loppusanat:

Puhtaaksi pesen sielunsa Ja valkaisen kuun valossa Pyörtehessä.

Viimeisiä sanoja voivat he tuskin enää kuulla, niin etäisiä tuntuivat ne olevan; ne olivat tuon pakenevan hangen viimeiset sanat — kun ne olivat lauletut, ojensi Anna koko ruumiinsa suoraksi, päänsä vaipui sivulle päin ja ilta-auringon viimeinen loiste heitti ruusunpunaisen kirkkauden kuolleen otsakulmille.

Vanhemmat lankesivat polvillensa ja kiittivät Jumalaa tyttärensä onnellisen lopun tähden. Pieni poika tarkasteli heitä kaikkia ihmetellen ja hymyili, juuri kuin kaikki olisi ollut vaan pilaa ja iso-isä ja iso-äiti vaan turhan vuoksi olisivat polvillensa langenneet; hän katsoi englantilaiseen ikään kuin kysyäksensä, mitä se koitti merkitsisi; mutta sir Edwardin rehellisissä silmissä, syvällä noiden tuuheiden kulmakarvain alla, oli pari suuria kyyneliä matkalla alaspäin — ne menivätkin alas sir Edwardin huomaamatta ja putosivat hänen kultaisille kellonsa perille. Lapsi lausui: "näetkös, kyyneleet vierivät kullalle."

Mutta sir Edward puristi lasta itseänsä vasten ja sanoi: "jos saat elää, Yrjö, niin tämä ei ole viimeinen kerta, kun näet kyyneleiden vierivän kullalle!"

Heti hautajaisten jälkeen, jotka olivat yksinkertaiset ja erityisiä puuhia vailla, asettui sir Edward taas pieneen kammariinsa; näytti siltä kuin jos hän nyt olisi tahtonut levätä niiden kauhistuttavien tapausten jäljestä, jotka hän oli nähnyt; mutta hän ei enää viihtynytkään yksinäisyydessä niin kuin ennen, hän ei viihtynyt oikein muuten kuin silloin, kun pieni Yrjö oli huoneessa hänen luonansa ja käänteli ylös alaisin hänen tavaroitansa. Yrjö oli sellainen lemmikki, että hän sai katsella ja selailla tuon hyvän sirin kallisarvoista vaakunakirjaakin, jonka kauniit heleät värit erinomaisesti huvittivat lasta.

Kaikki mukautui pian jälleen vanhaan tapaansa. Sekä ukko Lauri että hänen vaimonsa lohduttivat itsensä pian sillä, että he eivät enää olleet pitkäikäisiä, joka lohdutus usein tekee sen, että vanhat niin helposti kantavat tappionsa ja näyttävät meistä niin tyytyväisiltä, että me selitämme sen tunteitten velttoudeksi. Ainoa, joka heitä huoletti, se oli pieni Yrjö; ja usein kun lapsi nukkui uinuen vuoteellansa, istuivat vanhukset hänen vieressään ja huokasivat: "mitenhän käynee tuolle lapsi raukalle sitten kun me kuolemme pois, kuka opettaa hänelle jumalanpelkoa ja ahkeruutta?" Nämä kysymykset koskivat heihin kovasti, sillä tässä ei ollut tuota lohdutusta: "me tulemme pian jäljessä."

Sillä tavalla istuivat he erään kerran myöhään illalla, kun englantilainen astui heidän ahtaasen majaansa.

"Huomenna minä lähden, minä tahdon matkustaa kotiini Englantiin," lausui hän ja istui heitä vastakkain.

"Lähdettekö?… Oi Herra Jumala," huudahti eukko, "lähteekö hän pois? Sitten tulee tänne oikea yksinäisyys meille!"

"Te ette enää kauan elä," virkahti sir Edward kuulematta eukon sanoja; "te kuolette pian, olette jo vanhoja molemmat."

"Niin oikein, Jumalalle kiitos sen tähden," huokasi kumpainenkin.

"Yrjö jää ilman hoitajaa ja suojaa," jatkoi sir Edward.

"Niin jää, se on meidän ainoa huolemme."

"Minä tahdon viedä Yrjön mukaani Englantiin, otan hänet lapsekseni."

Sekä ukko. Lauri että hänen vaimonsa säpsähtivät kuullessansa tuon vartoomattoman ehdoituksen, mutta se koski heidän sydämiinsä kovasti, hyvin kovasti; kuitenkin, se oli Jumalan sormi.

"Jumala tietää," lausui ukko, joka ensiksi otti puheen vuoron, "Jumala tietää, että meidän on vaikea laskea poika luotamme pois, se ei ole meidän tahtomme, vaan Hänen, joka asuu taivaassa, se on Herran tahto, me tottelemme, ja poika ei voisi milloinkaan täällä saada kaikkia sitä, mitä hän saa siellä kaukana."

"Rakas herra, olkaa hyvä pojalle," rukoili eukko, "muistakaa, että hän on köyhä poika, jolla ei ole ketään puolustajaa, teitä paitsi!"

"Minun poikani … niin kuin sanottu, saa nimen Ellis … Yrjö Ellis, tulee kelpo mieheksi … oikein rikkaaksi," virkkoi englantilainen lyhyesti, "pidän huolta teistäkin, jätän rahaa papille teitä varten, ei tarvitse nälkään nääntyä kun lähden pois," jatkoi hän ja tarttui Lauri ukon käteen. "Tarvitsen vaunut, tahdon lähteä huomenna."

Seuraavana päivänä olivat mukavat matkakärryt Tunturijärven toisella rannalla valmiina; sir Ellis oli sijoittanut valmiiksi kuvataulunsa, kirjansa ja vaatteensa. Ukko Laurin ruuhi oli rannalla; ukko itse oli pukeutunut parhaimman mukaan, päässänsä oli pieni nukkainen patalakkinsa, yllänsä liivin alla oli hänellä nahkainen röijy, jonka ylellisyyden englantilaisen anteliaisuus oli hänelle hankkinut. Pieni Yrjö oli ylimäärin iloinen; hän luuli, että he lähtivät matkaan vaan huvin vuoksi ja nauroi leperteli niin kuin nelivuotiaan lapsen on tapana tehdä, kun hän vartoo jotakin uutta.

Silloin otti vanha mummo pojan polvellensa, katseli häntä kauan lempeillä silmäyksillä, suuteli monin kerroin tuota valkeata otsaa ja noita purpuranpunaisia huulia. "Sinä menet köyhyydestä rikkauteen, murheesta iloon, sinä et koskaan muista enää vanhaa mummoasi, et koskaan muista Annaa — sinä tuskin tiedät meitä ollenkaan — mutta yhtä hyvä, se ei haittaa mitään, vaikka sinä et täällä maailmassa meistä mitään tietäisikään; me kohtaamme kumminkin toisemme kerran Herran luona ja siellä sinä tulet meidän luoksemme ja puhut rakkauden sanoja meidän kanssamme, — Jumala siunatkoon sinua, Yrjö, Jumala antakoon sinulle puhtaamman sydämen kuin hänelle, joka joutui kosken pyörteesen!"

Lapsi hymyili. "Saat olla varma siitä, mummo, että Yrjö tulee pian takaisin, minä menen vaan vähän ulos tuon hyväntahtoisen englantilaisen kanssa," lausui poika lohdutellen, "älä nyt itke, mummo, ei ole mitään vaaraa järvellä silloin kun ukko Lauri itse soutaa."

"Mutta kun sinä vielä kerran itse soudat, varo silloin putousta, varo virtapaikkaa, se vie ja vie hitaasti siksi kun se vie putouksen partaalle, etkä enää voi pysähtyä."

"Niin, kyllä varon sitten kun tulen kerran suureksi… Oh, älä pelkää, kyllä minä pysyn selvällä vedellä ja varon joutumastani virran suulle."

"Tee niin, tee niin, Yrjö, muista se!" kuiskui eukko ikään kuin profeetallisesti aavistaen, että pojalle kävisi hyvin, ja kun sir Edward matkavaatteisinsa pukeutuneena astui huoneesen poikaa ottamaan, hymyili hän ainoastaan ja kuivasi poskiltansa niukat kyyneleensä.

"Kas niin, nyt lähdetään, nyt lähdetään … hyvästi eukko, olkaa rauhassa, älkää huolehtiko Yrjön tähden … hän voi hyvin, oikein hyvin, kuukaudessa olemme Englannissa, saa leikkiä minun puistossani … niin."

Nyt mentiin alas alukseen; ukko Lauri istui soutamaan ja ruuhi vilisi eteenpäin järvellä; vanha eukko, joka seisoi rannalla ja päivää vastaan silmäillessään piti kättänsä auringon varjona, katseli kauan tuota pientä poikaa, joka englantilaisen kehoituksesta heilutti pientä hattuansa ilmassa jäähyväisiksi.

"Kas niin, ei mitään puheita enää," virkkoi englantilainen, kun he olivat päässeet toiselle rannalle ja ukko Lauri taputti poikaa ja lausui häneltä jäähyväiset, "pojalle käy hyvin. Tahtooko Yrjö ajaa?"

"Tahtoo … totta kai, tahtoo!" huudahti poika. "Katsohan, vaari, minä saan ajaa, ajaa linjaalirattailla!"

Rattaat lähtivät liikkeelle, ja niin matkusti nyt sir Edward, kuningas Kaarlo ensimäinen kuvana ja pieni Yrjö ahteista, kiertelevää tietä Norjaa kohden.

* * * * *

Sir Edwardin tilalla tuli hirmuinen hyörinä, kun hän, edeltäpäin rivilläkään tuloansa ilmoittamatta — hänen luultiin, päättäen siitä mihin hän viimeksi oli rahaa määrännyt lähettämään, olevan Ruotsissa — eräänä kauniina päivänä ajoi maatilansa kartanolle. Itse pitkällä Juhollakaan ei ollut yllään punertava palvelijapukunsa, vaan hänen täytyi kaikessa kiireessään pukeutua tuohon koko komeuteen, jonka tähden se näytti hyvin huonosti sopivan hänen päälleen.

Sillä ajalla oli sir Edward, pitäen kädestä kiini Yrjöänsä, seisonut ja varronnut ison sisäänkäytävän edessä, kunnes viimein pitkä Juho sydän kurkussa tuli avaimien kanssa ja tuskin voi tulla esiin tuolla katkonaisella tervehdyksellä: "Oletteko … taas kotona, sir?" johon hän sai lakonilaisen vastauksen:

"Olen, kotona."

Kaikki oli huoneessa entisessä järjestyksessään, olisi, jos tomua ei olisi pois pyyhiskelty, näyttänyt siltä, kuin jos kukaan ei olisi käynyt huoneissa sen jälkeen kun sir Edward lähti matkaan: paperit, kirjat, kirjeet ynnä muut olivat kaikki entisessä kelpo järjestyksessään, sillä Juho ei ollut uskaltanut siirtää ainoatakaan esinettä paikastansa; sir Edward ei siitä olisi ollut hyvillään. "Katsohan, Yrjö, täällä me asumme," lausui sir Edward ottopojallensa, "onhan täällä yhtä hyvä olla kuin siellä kosken rannallakin?"

"Kyllä niin, on kyllä, mutta eihän täällä ole vaaria ei mummoa."

Sir Edwardilla ei ollut mitään vastata tähän muistutukseen, hän vaan katkaisi keskustelun käskemällä Juhon ripustamaan Kaarlo ensimäisen muotokuvan entiselle paikallensa. Tuo hyvä kuningas oli ollut poissa matkalla kolmatta vuotta.

Juho, vaikka hän oli hyvin totutettu, oli kuitenkin hiukan utelias, ei itse puolestansa, ei, herra varjelkoon, mutta muut palvelijat kysyivät aina salaneuvokselta kaikkea uutta, mitä he tahtoivat tietää ja sehän olisi ollut häpeäksi salaneuvokselle, jos hän ei olisi tietänyt ja tuntenut kaikkea. Seisoessaan rapuilla kuninkaan kuvaa ylös ripustaen mietti hän, millä tavalla hän saisi tietää, mikä tuo pieni vieras oikeastaan oli miehiään, ja kun sir Edward muutamaksi silmänräpäykseksi meni ulos, kysyi hän Yrjöltä, mistä hän oli; tämä tapahtui kuitenkin hyvästä syystä englannin kielellä ja yhtä hyvästä syystä Yrjö sitä ei käsittänyt, jonka tähden hän vaan pudisti päätänsä. "Hm, sir Edwardilla on kummallisia aatteita," ajatteli pitkä Juho, "hm, minä kysyn häneltä itseltä; kentiesi tuo on tuleva palvelija." Hän tekeytyi siis niin rohkeaksi, että hän, tuodessaan taas tuon vanhan tavallisen kahvikupin herralleen, kysyi: "Hm, miksi nimitetään pikku poikaa?"

"Sir Yrjöksi," kuului vastaus.

"Siriksikö?"

"Niin, siriksi; hän on minun poikani."

Tämmöisellä täydellisellä ilmoituksella täytyi Juhon astua tuon salaisuuksia tuntemattoman palvelijajoukon keskelle. "Kuulehan, Juho, kuka se poika on? Onko hän Madeirasta vai Norjastako?"

"Hm, pojan nimi on sir Yrjö … ja on sir Edwardin poika."

"Poikako? eihän se ole mahdollista."

Juho tekeytyi salaperäisen näköiseksi. "Mahdollista taikka mahdotonta, minä kuulin sen sirin omasta suusta, siinä kylläksi, poika on hänen ihan oma poikansa."

"Eihän hän ole koskaan ollut naimisissa," ihmetteli keittäjä.

"Ei, mutta se on kuitenkin niin kuin minä sanoin," vastasi pitkä Juho ja ojensi itsensä, tehdäksensä suuremman vaikutuksen; mutta se ei auttanut mitään.

"Juho ei tiedä hiukkastakaan enempää kuin me muutkaan," muistutti ajaja, "hän on matkustanut siren mukana niin kuin joku muukin matkalaukku."

"Minäkö?" kysyi Juho, "tiedättekö, että minä tiedän hyvin paljon, mutta minä voin olla vaiti … luuletteko … voin olla vaiti. Sir Yrjö on poika talossa, niin paljon saatte tietää, mutta ette vähääkään enempää."

Ja siksi asia jäikin. Sir Edward hankki opettajan pikku pojalleen ja antoi hänen opetella ratsastamaan pienellä shetlantilaisella hevosella, ja pojalle oli hevonen erinomaisen hupainen, mutta koti-opettaja yhtä ikävä.

Vähän aikaa muisti Yrjö vielä vanhan vaarinsa ja mummonsa ja vieläpä kuolevan äitinsäkin, kosken ja tuvan sekä järven, mutta vähitellen tunkivat toiset kuvat nämä tieltään pois, ja viimein oli hänen muistissansa vaan himmeä kangastus tuosta etäisestä maasta ja noista vanhuksista, jotka iltasilla kuusipuista tehdyn valkeansa ääressä aina istuivat ja puhuivat pienestä Yrjöstä, joka matkusti kaukaiseen maahan.

Sir Edward palautui takaisin vanhoihin tapoihinsa, mutta Yrjö oli kuitenkin yhtenä poikkeuksena, eikä pitkä Juho uskaltanut enää olla varma siitä, että hän jonakuna kauniina päivänä taas ei saisi lähteä johonkuhun maailman viidestä maanosasta, sillä se, mikä oli tapahtunut kerran, voi hyvin tapahtua toistekin. Pikku Yrjö oppi pian puhumaan Englannin kieltä ja hänen ruotsinsa olisi pian kokonaan unohtunut, jos ei sir Edwardia olisi huvittanut puhua sitä, niin hyvin kuin hän sitä osasi, Yrjönsä kanssa, jonka hän oli saanut oikeuden ottaa omaksi pojaksensa.

Kodeissa.

Uudistalossa tuntureilla menestyi kaikki hyvin. Olli Juhonpojasta tuli arvossa pidettävä mies ja Ingasta samanlainen vaimo, ja heidän perhettään kaikkialla mainittiin vierasvaraiseksi ja hupaiseksi. Olli matkusti joka vuosi kylään (Trondhjemiin) ostamaan kaikellaisia tarpeellisia tavaroita; mutta muuten oli hän kotona talossansa ja antoi heidän, jotka tahtoivat häneltä jotakin ostaa, tulla itse hänen luoksensa. Hän ei siis luopunut alkuperäisestä tarkoituksestansa, ollaksensa rehellinen, uskollinen ruotsalainen talonpoika. Hän ei pukeutunut herramaiseen hännystakkiin raakuudessa kilpaillaksensa puoliherrain kanssa, vaan hän pysyi yhtä yksinkertaisena vaatteuksessaan, kuin rehellisyydessään, suoruudessaan ja kunniallisuudessaankin olennossaan. Totta kyllä on se, että hänen talossansa oli semmoisia mukavuuksia, joita monella talonpojalla ei ole, mutta tämä ei tullut kuitenkaan mistään ylellisyydestä, vaan siistiyden, mukavuuden ja kauneuden aistista, joka aina asuu hyvässä ja puhtaassa sielussa ja joka alituisesti tulee esiin tuhansissa eri muodoissa. Se on kauneuden tunne, joka tulee siitä, että sydämessä on jotakin kaunista, ja sen täytyy painaa merkkinsä kaikkeen, minkä kanssa se joutuukaan keskuuteen. Ollilla ja Ingalla oli kaksi lasta, poika ja tyttö. Kun heidät nyt tapaamme, ovat he molemmat lukemassa herra Koskisen edessä, joka, vanhana tiedon ja sisälu'un invaliitina on saanut olinpaikkansa Olli Juhonpojan perheessä, samoin kuin hän muinoin oleskeli Kjell Kjellssonin luona. Molemmat lapset olivat herra Koskisen lausunnon mukaan hyvin kilttiä lapsia, mutta siihen ei ole oikein luottamista, sillä herra Koskinen tahtoi olla vanhemmille mieliksi; mutta siihen voimme luottaa, että molemmat lapset olivat terveitä, voimakkaita, iloisia ja punaposkisia lapsia, vilkkaita ja ravakoita, mutta samalla myös semmoisia, jotka äiti yhdellä ainoalla silmäykselläänkin voi saada tottelemaan, hän kun oli itse lastensa kasvattaja ja hoitaja. Kasvatus tuli kuitenkin vähää vaikeammaksi silloin, kun Elsa mummo poikansa onnettoman kuoleman jälkeen muutti Ingan luokse asumaan. Eukko teki kaikki turmellaksensa lapset, ja toisinaan nosti hän ankaran vastarinnan silloin, kun herra Koskinen antoi heille pitkät läksyt taikka kun Inka hillitsi heidän meteliänsä.

"Antakaa lasten olla rauhassa tuolta maalliselta lukemiselta," lausui hän silloin, "siinä on kylliksi talonpoikaiselle ihmiselle, kun hän osaa lukea Jumalan sanaa välttävästi, en minäkään ole koskaan enempää osannut — ja jos he vähän melua pitävät, niin muistakaamme, että he kyllä vielä saavat aikanansa murheitakin."

"Oh, mummo, te ette enää muistakaan," nauroi Olli, "että te olitte oikein ankara Ingalle, mutta se on teille kiitokseksi, mummo, sillä se teki Ingasta hyvän puolison ja hyvän äidin."

"Olinko minä ankara? Ei, sen Herra tietäköön, että jos Ingalla ei olisi ollut sellaista kykyä kuin hänellä on, niin olisi hän kyllä perin turmeltunut."

"Kas niin, siinä on meillä siemen, mummo, ja te tahdotte nyt kokea, onko meidän lapsukaisillamme yhtä hyvä kyky … mutta varokaa, mummo, heissä on jotakin minunkin luonteestani … ja, näette, mummo, jos meidän Herramme aikanansa, tuona yönä, te tiedätte, ei olisi masentanut minun mieltäni, niin Jumala tiesi millainen kelvoton mies minusta olisi tullut."

Nordhallissa piti hallitusta Yrjön leski yhden vuoden; sen jälkeen meni hän uuteen naimiseen erään leski raukan kanssa, jolla oli kuusi lasta. Tässä hän sai avaran komento-alan vallanhimolleen ja ankaruudellensa. Musta-Mertta ei ollut sukuansa huonompi, vaan hän antoi ruokaa miehellensä ja lapsille niukalla kädellä eikä kärsinyt mitään vastaväitteitä, jonka tähden hän hallitsikin omavaltaisesti perheessä. Ainoa kerta, jolloin hänen uusi miehensä pääsi herraksi perheessä, oli silloin kun hän oli ollut poissa kotoa ja saanut vähän liiemmäksi, kun hän tuli laukaten kotiin, astui huoneesen, katsoi tuimasti, jos Mertta lausui jotakin suututtavasti, joka tavallisesti tapahtuikin; silloin hän katsoi hyväksi ajaa hänet ja lapsetkin ulos, osoittaaksensa, että hän oli "herra" talossa. Mertta salasi vihansa miestä vastaan, mutta löi tavallisesti lapsia, saadaksensa sitä "purkaa johonkin;" mutta seuraavana päivänä, kun mies oli selvinnyt ja kärsi päänkivistystä sekä katui tekojansa, tarttui Mertta asiaan ja maksoi seitsemänkertaisesti takaisin sen, mitä hän oli saanut kärsiä, niin että mies ei taas vähiin aikoihin uskaltanut lähteä rohkeutta hakemaan.

Tuolla kosken rannalla asui vielä ukko Lauri ja hänen vaimonsa. Vanhuksista tuntui niin yksinäiseltä ja tuskalliselta asua kahden tuvassaan ja alati kuunnella tuon valtavan kosken kohinaa sekä katsella ulos mustalle järvelle, metsiin ja tuntureille, mutta missä oli heidän onnensa elänyt ja kuollut, siinä tahtoivat hekin kuolla.

Syksy oli tukalin; silloin alkoivat lehdet varista laaksossa, ankarat sadekuurot paisuttivat veden järvessä, koski pauhasi kovemmin, kalliot kaikuivat, tuolla alhaalla syvyydessä kuului surinaa ja talvilinnut istuivat pian lehdettömille puiden oksille ja rääkyivät rumaa ilmaa. "Tiedätkö mitä, eukko, nyt taas ei ole kaikki hyvin," lausui ukko Lauri, "minä näin veden haltijan, hän purjehti ylöspäin Tunturijärvellä eilen illalla, huuhkain huuteli metsässä, niin että ääni kaikui juuri kuin jos joku ihminen olisi ollut veden hädässä; niin, kuului samallaiselta kuin silloinkin, kun Yrjö syöksyi koskeen ja hukkui meidän silmäimme edessä; tiedätkö mitä, semmoisen äänen minä kuulin metsässä ja sen jälkeen kuului naurua, ikään kuin pienet tontut olisivat nauraneet uppoavan hätähuudoille."

"Hui, miten sinä puhut, Lauri, minä tuskin sitä uskon," virkahti eukko.

"Mutta minä uskon," vakuutti ukko jotenkin kiivaasti; "mutta tiedätkö, siinä ei vielä ole kylliksi, eilen illalla oli kuuvalo, se loisti niin kirkkaasti koskelle … minä olin niin kummallisella mielellä; tiedätkö, eukko, minä menin polkua myöten alas putouksen partaalle, mutta pysähdyin kauhistuksesta, sillä tuolla alhaalla itse pyörteessä, keskellä usvan hämärää, minä luulin nähneeni jonkun liikkuvan, ja minä kuulin juuri kuin jos joku olisi siinä laulanut. Silloin minä muistin Annan ja kuuntelin tarkasti; silloin, kuuletko eukko, silloin minä selvästi kuulin ja ymmärsin laulun sanat:

Oi, hän ei pesten puhdistu, Kuun valossa ei vaalistu Pyörtehessä.

Ja heti sen jäljestä kuulin minä vaan, miten vesi sohisi ja kiehui tuolla alhaalla, ja kuu meni pilven hattaran taakse."

"Ei, Lauri, ei," huokasi eukko, "meidän tyttö raukkamme, jos hän pesisi puhtaaksi sielun, jossa on niin paljon rahan ahneutta, petollisuutta ja uskottomuutta, siihen ei riittäisi Tunturijärven vesi, Vaikkapa sitä olisi niinkin paljon kuin meressä."

"Amen, amen!" lausui ukko Lauri. "Mutta kuitenkaan, eukko, meidän tyttäremme ei ole kaukana meistä, kentiesi hän kuulee, mitä me puhumme nytkin — kuulkoon vaan, me emme puhu emmekä ajattele mitään semmoista, jota Jumala taivaassa ja hänen enkelinsä eivät kuulisi ja näkisi — miksi ei sitten meidän oma tyttäremme sitä tekisi?"

"Minä tahtoisin mielelläni tietää, miten pieni Yrjö voi," lausui eukko keskeyttäen. "Oi, minä ajattelen niin usein tuota poikaa. Kaikki olisi ollut hyvin, jos hän olisi ollut täällä meidän luonamme, hän olisi voinut poistaa niin monta ikävää hetkeä meiltä molemmilta."

"Ja sitäkö sinä toivot?"

"En, minä en sitä toivo, mutta, näet, minä vaan niin ajattelen."

"Syntiä on ajatella niin omaksi hyödyksensä; poika tulee onnelliseksi, hän tulee rikkaaksi mieheksi ja unhottaa meidät, niinhän pitää olemankin. Eihän muista koivu, mistä on tullut siemenensä, josta hän on kasvanut, eihän muista ihminen, kuka se on ollut, joka ensimäisen kerran otti hänen syliinsä, eikä hän häntä siitä kiittelekään; ei, eukko, helpompi on unhottua kuin itse unhottaa."

"Etkös sinä sitten usko," muistutti eukko, "että me kohtaamme toisemme Jumalan luona?"

"Uskon niinkin, siellä me olemme kaikki yhtä hyviä."

Kaksikymmentä vuotta jälkeenpäin.

"Minua ihmetyttää," lausui eräs nuorukainen, ollen taaksepäin nojallansa sievässä veneessä, joka laski rantaan juuri Norjaan vievän uuden maantien kohdalle, "minua ihmetyttää, kukahan se ylhäinen herra on, joka tulee kulkemaan veneessä. Nimismies pyysi, että me ottaisimme meidän veneen, sillä täällä Tunturijärvellä ei ollut kylliksi hyvää semmoista, ja saatat uskoa, että meillä oli hirmuinen puuha ja vaiva ennen kuu saimme tämän mäestä ylös ja tänne järvelle; toinen vene on tuolla alhaalla Norenissa, jos tuo armollinen herra tahtoisi tulla ylitse meidän puolelle. Herastuomari ällisteli ihmeissään, kuka se olisi, josta itse maaherra kirjoitti voudille ja vouti nimismiehelle; hän on varmaankin suuri herra, joka matkustaa alaspäin, kenraali, luullakseni, joka katsastaa kentiesi sotajoukkoja matkallansa."

"Niin, niin, hän saattaa olla kumminkin joku kreivi tahi prinssi; mutta olkoon kuka olkoonkin, hän tahtoo katsoa Tunturikoskea luullakseni; mutta sittenhän jo on kulunut hyvä aika kun hän Nordhallista lähti alaspäin. — Minun äitini puhuu aina koskesta ja Annasta, joka lauloi niin että metsät kaikuivat," lausui tyttö, joka oli nuorukaisen kanssa.

"Herra Jumala, sehän on huono kertomus!" lausui nuorukainen, pitkä kaunis mies, muutaman vuoden kolmannella kymmenellä; "minäkin olen kuullut äitini ja mummoni kotona kertovan tuosta kauniista Kosken Annasta, vaikka he eivät mielellään ota puheeksi sitä asiaa, sillä hän, joka koskesta syöksyi alas, hän oli minun oma enoni."

"Niin, sen minä tiedän. No, Juho, ethän sinä kumminkaan tahdo mennä koskesta alas?" lausui tyttö.

"En, Jumala varjelkoon; kyllä minä osaan paremmin katsoa eteeni. Se ei ollut miksikään vahingoksi, että isä lähetti minut vieraiden luokse, sillä näethän, se tekee hyvää kun aina ei ole kotona yhtä mittaa; silloin tulee, sanoo mummo, semmoiseksi kuin Yrjökin oli, itsepäiseksi ja viheliäiseksi ihmiseksi, joka luulee, että kaikki voi käydä päinsä."

"Ja sitä paitsihan sinusta ei olisi tullut minulle sulhoa," nauroi tyttö, niin että pari valkeita hammasriviä pistäysi esiin noiden sieväin ruusuhuulien väliltä, "kas sehän olisi ollut kaikista pahin seikka."

"Kuulehan, sinä pikku lintuseni … kuulehan! Sinä saat kentiesi kävellä ympäri järven, sillä voi tapahtua niin, että prinssi ei suvaitse sinun seurata mukana veneessä … mutta vartoo torpassa siksi kunnes tuo ylhäinen herra palaa takaisin, niin kun luulen hänen tekevän, ja silloin minä vien sinut kotiin palatessani."

"Oh, saathan nähdä, prinssi katsoo kyllä minun niin hyväksi kuin jonkun muunkin, ja sitä paitsi minä osaan soutaa, onhan täällä kaksi paria airoja … niin, näethän minä tulen yli järven, sillä on niin hauskaa nähdä semmoisia ylhäisiä ihmisiä; minä en tiedä, miten ne viihtynevät, mutta hekään eivät tiedä, miten rattoisaa meillä on täällä ylhäällä Nordhallissa ja niin hupaista sitten."

Nyt tulivat vaunut vierien ahteessa; ne olivat uhkeat, mutta kuitenkin keveät matkavaunut ulkomaalaista mallia; kummassakin ovessa välkkyi hohtavasti maalattu vaakuna.

"Nuohan ovat toisellaiset vaunut kuin papin vanhat harmaat vankkurit, jotka näyttävät kuin teiren pesältä," huomautti tyttö.

Vaunut seisahtuivat ja nuori mies astui niistä ja auttoi jäljessänsä yhtä nuorta naista ulos.

Palvelijakunta jäi vaunujen luokse ja tuo nuori pari läheni venettä.

"Onko tämä tilattu vene?" lausui nuori mies, ja kun hän sai myöntävän vastauksen Juholta, auttoi hän seurassaan olevan naisen siihen ja astui itse jäljestä; vene lähti liikkeelle.

Tuolla nuorella ylhäisellä herralla oli kauniit hienot kasvot, joissa näkyi hieno ylimyksellisen korskeuden juonne suun ympärillä; mutta siitä huolimatta oli hänen silmissänsä jotakin, hymyilevä ja vähän tirkistelevä luonne, joka ilmaisi iloista luontoa, ja kaikkea muuta paitsi ylpeyttä.

Jos olisi tahtonut ruveta vertailemaan toisiinsa noita kahta naista, jotka istuivat veneessä, toinen päivänvarjoineen ja hienoine juurihattuineen, toinen pienine ja valkeine, tanakoine käsineen soutaen, niin olisi ollut vaikea sanoa, kumpi heistä näytti somemmalta.

Tuolla ylhäisellä naisella oli semmoinen yläilmainen hienous koko muodossaan, semmoinen henkinen miellyttäväisyys, joka usein kuvastuu sivistyneessä naisessa; silmät, suu, nenä ja kädet, kaikki olivat sitä laatua, että ne herättivät kunnioitusta ja mieltymystä.

Tuo kaunis soutajatar sitä vastaan ei ollut hieno, mutta niin valkea ja punainen sekä niin perin rehellinen ja iloisen luontoinen, että hänestä täytyi jokaisen pitää yhtä paljon kuin tuosta ylhäisestäkin naisesta.

"Pysähdyttäkäähän vene!" käski ylhäinen herra, kun oli ennätetty keskelle järveä. "No, missäs on tupa? Tuolla niemellä oli ennen tupa."

"Sitä ei ole enää, armollinen herra, sillä sekä ukko Lauri että hänen eukkonsa ovat olleet kuolleena jo monta herran vuotta."

Vieras herra hymyili katkerasti.

"Ei täällä siis ole ketään?"

"Ei ketään enää semmoista, jolla olisi ääntä suussa, jos ei oteta lukuun jotakuta lintua ja koskea, joka kohisee vuodesta vuoteen."

Vene läheni maata aivan likeltä koskea.

Tuo ihana lady ei voinut olla vähän vaalenematta, kuu vene kulki niin läheltä äkkijyrkkää putousta, jota valkea usva osoitti.

"Tule Betty," lausui vieras herra englannin kielellä seuraajallensa, "käykäämme katsomaan, täällä se olisi, täällä, ja tässä kasvaa katajapensaita; ei, mutta vaiti, tässähän on uunin raunioita."

Vieras herra kävi lähemmäksi ja istui vielä jäljellä oleville nurkkakiville.

"Täällä, Betty, täällä minä olen syntynyt," jatkoi hän, "täältä otti minun tuo jalo Ellis, täällä minä löysin tulevaisen onneni itse siitä mitään tietämättäni. Katsohan, minä muistan vielä kaikki niin kuin eilisen päivän; tuolla, missä nuo kukkaset kasvavat, siinä oli minun äitini vuode, siinä kuoli hän, tässä uunissa oli avoin liesi, jossa minä usein leikin tikuilla ja puiden kuorilla; tuolla oli sir Ellisillä oma kammionsa ja sen seinällä riippui Kaarlo ensimäisen muotokuva… Katsohan, silloin olin minä pieni, mutta minä muistan kuitenkin kaikki."

Nuori nainen katseli uteliaana ympärilleen tuossa uudessa luonnossa, joka levisi hänen silmäinsä eteen; se oli uusi, mutta kuitenkin oli täällä entisiä muistoja, hänen rakkaan Yrjönsä lapsuuden muistot olivat tähän paikkaan kiini kasvaneet.

"Kentiesi," jatkoi Yrjö, "on minulla täällä sukulaisia tässä vuoristossa, mutta minä en tunne heitä… Sir Edward ei ottanut milloinkaan heistä selvää; minä olen siis yksinäni kotiseudullani."

Tuon nuoren miehen koko olento oli surullinen, mutta ylevä; hän nousi ylös, poimi muutamia kukkia siltä paikalta, jossa hänen äitiraukkansa oli kuollut, ja pani ne varovaisesti kirjalaukkuun, josta hän sitten otti paperin ja piirsi sille seudun.

"Katsopas, hän on piirtäjä; hän on varmaankin joku saksalainen," kuiskasi Juho.

"Ei, hän on englantilainen, hän puhuu niin hampaittensa välistä," oikaisi tyttö.

Nuori pari käyskenteli muutamia tunteja putouksen ympärillä, tarkasteli sitä kaikilta puolilta ja vasta sitten kun kuu jo oli hetkisen loistanut taivaalla, tulivat he takaisin veneelle.

"Nyt tulee myöhäinen soutaa kotia," lausui tyttö; "minä pelkään niin aina koskea kuuvalolla."

"Tiedätkö, Signe," lausui Juho, "tiedätkö, että sen, kenellä on uskollinen sydän, hänen ei tarvitse pelätä koskea."

"Silloin en minäkään pelkää ensinkään," nauroi tyttö.

Juhlalliselta tuntuu iltasilla kuun valossa liukua jollakulla pohjolan kuvastimen tapaisella järvellä ja katsella mustia metsiä, jotka ikään kuin puitteina sitä ympäröivät, ja noita korkeita lumisia tuntureita, jotka näkyvät niin loihtumaisessa puolihämärässä ja näyttävät pettyneille silmille niin läheisiltä ja uhkaavilta.

"Hyvästi, poikaseni!" lausui vieras herra, kun he taas olivat vaunujen luona. "Tässä saat palkkasi, ja tässä, ystäväiseni," lisäsi hän, "on teille kummallekin kaupanpäällisiä. Jos joku kysyisi teiltä, kuka se oli, jota te sousitte jälleen yli, niin muistakaa, että se on teidän maanmiehenne, joka on syntynyt tuolla torpassa ja jonka nimi nyt on Yrjö Ellis."

"Kah, Herran nimessä," oli Juho juuri sanomaisillaan, mutta hän ei sitä tullutkaan tehneeksi, hän vaan kumarsi ja vaunut lähtivät.

"Sehän olikin tuo pikku Yrjö, josta mummo on puhunut, että eräs englantilainen otti hänet mukaansa. Mummo väittää kiven kovaan, että hän on myyty turkkilaiselle eikä kärsinyt ukko Lauria eukkoineen niin kauan kun he elivät; mutta hän on suuri herra — se vasta tuntuisi joltakin, kun olisi niin suuri herra ja saisi ajaa niin kuin hänkin," lisäsi Juho.

"Vai niin, tahtoisitko sinä todellakin niin?" kysyi Signe, katsellen häntä hymyilevillä silmäyksillä. "Sinä luulet, että sinulla olisi silloin parempi … kuin nyt?"

"Ei, ei, Signe, en minä semmoista tarkoittanut; Jumala siunatkoon sinua… Ajakoon hän vaunuissaan englantilaisen armaansa kanssa ja menköön hoviin sekä eläköön suuresti … tiedätkös, Signeni, vuoden kuluttua meille käy paremmin, sillä silloin isä antaa minulle talon. Laula vähän, Signe, minä olen niin iloinen tänä iltana!"

Ja Signe lauloi niin että metsän rannat kaikuivat, häiritsemättä sillä seutuansa:

Sa kuule, metsä synkkä, kaikuva: Voitanko onnen rakkaudella? (kaiku) Voitat onnen rakkaudella. Sa kuule laakso synkkä, rauhainen; Hän suoko mulle rakkauden, sormuksen? (kaiku) Hän suo sulle rakkauden, sormuksen. Sa kiidä, venonen, Ma kuuntelen Metsän synkän kaikua.

Mä saanko sitte käydä vihille, Nojata rakkahani rinnalle? (kaiku) Nojaat rakkahasi rinnalle. Ja nukunko kuin lapsi illalla, Heräänkö armahani rinnalla? (kaiku) Heräät armahasi rinnalla. Sa kiidä, venonen, Ma kuuntelen, Metsän synkän kaikua.

Tuo iloinen pieni laulu kaikui ympäri rannikoitta.

Pian työntyi vene rantaa vastaan, ja molemmat nuoret, jotka kumpikin olivat Nordhallista, kiipivät alaspäin jyrkännettä myöten kosken varrella.

Kirkas hopeasade tihkusi ylös koskesta, johon kuu loisti niin kolkosti, tyynesti kuvastaen hopeakehänsä tuohon ylös kohoavaan usvaan; mutta pian kulki vene nuolen nopeudella, pitkin Norenjärven tyyntä pintaa myöten ja laski Nordhallin kylän rantaan; molemmat rakastavaiset astuivat veneestä maalle.

"Hyvää yötä, Signe!" lausui Juho. "Kun minä saan tavata mummon, niin minä kerron sinulle koko kertomuksen Tunturikoskesta, minä olen nyt jo saanut siitä perusjohdon."

"Ja tulevana vuonna sinä saat talon?" kysyi Signe.

"Niin, se on varma se…"

"Hyvää yötä, Juho, hyvää yötä! Minä uneksun sinusta ja talosta," ja niin juoksi hän matkaansa iloisesti nauraen, päästäksensä ajoissa kotiinsa ja kertoakseen pienestä Yrjöstä, joka oli tullut englantilaiseksi.

* * * * *

Ihmiset tulevat ja menevät, heidän kohtalonsa vaihtelevat, mutta luonto pysyy samanlaisena. Kuu loistaa niin kuin ennenkin ja Tunturikoski kohisee nyt samoin kuin tuhansia vuosia sitten.

Tuo koski ansaitsee nähdä, matkustakaa siis sinne silloin, kun olette väsyneet katsellessanne maalattuja vesiputouksia teatereissa ja nauttiessanne teeskenneltyä kohteliaisuutta ystäviltänne; tuolla ylhäällä Jemtlannissa löydätte iloisen mielen — jalon luonnon, ja näiden kummankin edustajan — Tunturikosken.