SISÄLLYS: (continued 2)

Vihkimatka

Vikkurin Valfriiti ajeli Muonionjoen vartta alaspäin, ajeli onnellisena ja hyvillä mielin. Eikä kummakaan, sillä hänen rinnallaan istui matkaturkkeihin käärittynä Agaata, Angelin Agaata Lätäsenonsuusta. He olivat matkalla Hetan kirkolle vihille, sillä Hetan pappi oli heidät kuuluttanut laskiaissunnuntain ja Marianpäivän välillä. Maunulan Leevi oli käynyt Hetassa Marian kirkolla ja tuonut sanan, että kuulutus oli päätetty, ja nyt he siis olivat matkalla Hettaan, jossa kumpikaan heistä ei ollut koskaan ennen käynyt, niin oman pitäjän kirkkopaikka kuin se olikin. Sillä Hettaan oli Lätäsenonsuusta matkaa kahdeksan peninkulmaa, kun sen sijaan Kaaresuantoon, Ruotsin puolen kirkolle, ei ollut enemmän kuin penikulma. Könkämäenonvarren asukkaat pysähtyivätkin tavallisesti siihen, varsinkin jos oli papille asiaa. Kaaresuannon pappi palveli niin Suomen kuin Ruotsin rannankin asujamia. Mutta nyt oli Vikkurin Valfriiti päättänyt ajaa Hettaan oman papin luo. Se oli hänen ja Agaatan yhteinen päätös.

Onnellinen oli Vikkurin Valfriiti, kerrassa onnellinen. Hän oli tuntenut Agaatan jo tyttösestä asti. Ei ollut heidän kotiensa väliä kuin puolitoista peninkulmaa ja usein oli Valfriiti Lätäsenonsuuhun ajastanut. Varsinkin viime vuosina, kun hänelle oli ruvennut selvenemään, että Agaata oli hänen elämänkumppanikseen määrätty. Se olikin tämä Angelin Agaata niin erilainen kuin muut tytöt. Ei osannut Valfriiti itselleen selittää, missä se erilaisuus piili, mutta erilainen Agaata vain oli. Oliko se silmissä, noissa suurissa, haaleissa silmissä, joista ensikertalainen sai melkein sen vaikutuksen, ettei niiden omistaja niillä nähnyt. Ne tuntuivat vain luodun muiden katseltaviksi. Niissä uinui kahdeksantoistavuotiaan tytön puhdas, viaton sielu, niin viaton, ettei niiden ilme arkiintunut, vaikka yksi ja toinen etelän mieskin oli niihin kummikseen katsellut ja vienojen tunteiden vallassa noussut jälleen suksilleen. Sellaiset olivat Angelin Agaatan silmät, täynnä uneksivaa, itsetiedotonta nuoren tytön elämää, ja sellainen oli koko hänen olemuksensakin: ääni tyyni, lämminsointuinen, mutta ohut kuin särkymistään pelkäävä, liikkeet tasaiset, luonnollisen sulavat ja pehmeät. Niitä katsellessa oli monen pojan mieleen johtunut maailman pahuus ja petollisuus. Mutta siellä Lätäsenonsuussa, kaukana suuresta maailmasta, oli Angelin Agaata saanut kasvaa lapsellisen viattomuutensa tilassa uskovaisen isän ja äidin hoivissa, jotka olivat tytärtään varjelleetkin kuin silmäteräänsä. Ei ollut Valfriitikaan uskaltanut pitkiin aikoihin kosintaansa esittää, peljäten särkevänsä sen viattomuuden kehän, joka Agaatan olemusta ympäröi. Lyngenistä ostetut kihlat olivat kauan maanneet hänen piironkinsa laatikossa uhaten jo ruveta tummumaan, kun hän viimein oli rohkaissut mielensä ja kysynyt.

Vikkurin Valfriiti muisti elävästi sen illan. He olivat olleet kahden pirtissä. Agaatan isä oli ajanut Kaaresuantoon ja äiti oli mennyt navettaan lehmiä illastamaan. Agaatan siskot olivat meiskanneet ulkona suksimäessä. Silloin — juuri samalla hetkellä kuin pirttiin kuului Topias-pojan huuto: 'Pois tieltä! Täältä tulee Treijarin patruuna!' oli hän kysymyksensä tehnyt pamppailevin sydämin ja vapisevin huulin.

Agaata oli pysähtynyt keskelle lattiaa. Iltaruskon viimeinen kajastus oli valaissut hänen puhtaat kasvonsa. Törmän alta, ulkoa, oli kuulunut lasten iloinen nauru: 'No mitenkäs kävi Treijarin patruunalle?' 'Akan sai!' Valfriiti oli kuunnellut lasten huutoja samanlaisin tuntein kuin metsästäjä teeren laulua. Ne olivat rohkaisseet häntä kelpolailla. Tyynemmin kuin äsken oli hän toistanut kysymyksensä:

— Niin että… mitä arvelet Agaata… tulisiko meistä paria?

Agaata oli katsonut häneen ja ensi kerran eläissään oli Valfriiti nähnyt hänen heikosti punastuvan.

— Olethan sinä, Valfriiti, niin hyvä poika. Et pelaa korttia etkä juo viinaa. Kyllä minä sinulle tulen.

Ei sanaakaan rakkaudesta. Ei merkkiäkään siitä, että Agaata olisi rakastanut. Valfriiti oli ihmetellyt sitä hiukan, mutta ylenpalttisessa onnessaan ei hän ollut joutanut sitä sen enempi ajattelemaan. Hän oli vain astunut Agaatan luo, ottanut kädestä ja lausunut:

— Se on siis päätetty, Agaata. Vanhuksille minä puhun myöhemmin.

Sinä iltana oli Valfriiti ajanut kotiin iloisempana kuin koskaan ennen. Hän oli löytänyt onnensa ja hän purki sen laulun säveliin:

Ei Eedenin paratiisi lie ollut armaampi sen kuin pirtti ja oma piisi on mulle ja kullallen'. Sen ääressä istun illoin kera kultani rinnakkain. Olemassa on elo silloin kaht' ihmistä varten vain.

Sellainen oli ollut se ilta. Silloin ei kyllä oltu rakkaudesta mainittu sanaakaan. Mutta jälkeenpäin — oh, montakin kertaa.

Vikkurin Valfriiti kääntyi morsiamensa puoleen. Liikkeensä olivat hiukan kömpelöitä, mutta silmät säteilivät:

— Onko sinun kylmä, Agaata?

— Ei, ei minun ole yhtään kylmä.

Agaata nojasi ujosti sulhasensa olkapäätä vasten. Hänestä tuntui niin kummalta istua tässä Valfriitin rinnalla matkalla Hettaan vihille. Niin oli kaikki kuin heitä varten vain: kaunis, säteilevä kevättalven päivä, lumen kimmeltävä hohde, koko tuo välkkyvä, valkea pinta punaisine, keltaisine, viheriöine helmineen. Ei ollut Agaata ennen huomannutkaan niiden niin kauniisti säteilevän kuin tänä päivänä, jolloin hän istui tässä Valfriitin vieressä matkaturkkeihin käärittynä, päämääränä Hetan kaukainen kirkonkylä, missä pappi heidät siunaisi yhteen, mieheksi ja vaimoksi. Valfriitin piipunkoppakin tuoksui niin hyvälle, sen lekkuessa tuossa hänen nenänsä edessä. Siinäkin oli jotakin vihkimatkaa muistuttavaa.

— Mitä puuta sinun piippusi on?

Agaata painoi päätään lujemmin Valfriitin olkapäätä vasten. Oli niin suloista puhella kaikesta, mikä Valfiitia koski.

— Se on etelämaan puuta… miksi ruusupuuksi he nimittänevät. Eikö tuoksukin hyvälle?

— Tuoksuu.

— Ja hyviä minulla on tupakatkin. Treijarin patruuna panikin parasta, kun kuuli minun naimaan aikovan.

— Joko sinä sillekin kerroit?

— Kerroinpa tietysti… sanoin, että pitäisi saada häätupakoita…

Valfriiti nauroi. Hänestä oli niin mukavaa hiukan kiusata Agaataa. Se kun oli niin ujo ja arka, että ihan ihmisiä pelkäsi. Nyt kun oli kihloihin mennyt, ei tohtinut paljon itseänsä näyttää.

— Kerroitko sinä, kenen kanssa aiot naimisiin?

— Kerroinpa tietenkin, sanoin, että sen Angelin Agaatan sieltä Lätäsenonsuusta, Leevi Angelin vanhimman tyttären.

— Et kertonut… sinä vain narraat.

— Kerroin, ihan varmasti. Kyllähän se kauppias isäsi tuntee.

Agaatasta tuntui niin somalta ajatella, että siellä Lyngenissäkin puhuivat hänen naimisestaan. Treijarin patruunakin kertoisi rouvalleen päivällispöydässä, että se Vikkurin Valfriiti sieltä Kelottijärven rannalta nai sen Angelin Agaatan. Mistä Treijari sen tiesi? No, kas kun sulhanen kävi aamulla puodissa ja sanoi häätupakoita tarvitsevansa. Kertoi lähtevänsä naimareissulle… sen Leevi Angelin tyttären kuului kihlanneen.

Ja sitten kauppias rupeaisi kertomaan, kuinka hän kerran muutamana myrskyisenä marraskuun iltana, matkalla Muonioon, oli eksynyt Hietamuotkalle yrittäessään Kaaresuantoon yöksi. Ei ollut uskonut, vaikka Leevi Angeli oli varoittanut, että Hietamuotka oli paha eksyttämään. Itsepäisenä vain oli lähtenyt ja niin ajanut harhaan. Tuntikausia pimeällä muotkalla harhailtuaan hän oli lopuksi kuin sattumalta osunut joen jäälle, mutta koskien pelosta ei ollut uskaltanut lähteä alaspäin ajamaan, vaan pyörtänyt ympäri ja niin saapunut puolenyön korvissa takaisin Lätäsenonsuuhun.

Hän, Agaata, oli silloin ollut pikkutyttö, ehkä tuossa 7-8 vuoden paikkeilla. Aamulla hän oli vienyt kauppiaalle kahvia kamariin. 'Kaipa minun piti palata takaisin, nähdäkseni tuon sinun kauniin rintasolkesi', oli kauppias lausunut. Ja oikein kädestä pitäen hän oli katsellut isoäiti vainajan hopeista rintaneulaa, jonka hän, Agaata, vieraan kunniaksi oli rintaansa kiinnittänyt.

Jo näkyi Kaaresuannon kirkonkylä, punaiseksi maalattu, matala pappila ja joen törmällä valkoinen nimismiehen puustelli. Kylä teki kodikkaan ja miellyttävän vaikutuksen. Jokainen sen talo oli Agaatalle ja Valfriitille tuttu…

Ihmeellistä — tuntui kuin olisivat he kulkeneet luvattomilla teillä, sivuuttaessaan muhkean kirkon ja valkoisen nimismiehen puustellin. Kirkon ikkunat näyttivät kuin moittien katselevan heitä. 'Mitä väkeä ne ovat, jotka eivät tälle törmälle pysähdy?' 'Täällähän on kastettu lapinkansan lapset ja vihitty nuoret pariskunnat.' 'Tännehän on kokoontunut Ruotsin, Suomen ja Norjan lappi ikimuistoisista ajoista ja kokoontuu yhä vieläkin, joskaan ei niin lukuisasti kuin ennen.' 'Mikä on Hetta?' 'Metsäkylä valtaväylän varrella sijaitsevan kylän rinnalla.'

Aivan kuin näiden kysymysten painamana ajeli Valfriiti ääneti. Kaaresuanto häipyi taakse. Viimeisenä vilahti silmään Mäkitalon punainen pirtinpääty Suomen rannalla. Aurinko paistoi sen ikkunoihin. Näytti kuin ne olisivat iskeneet silmää ja hymyilleet hyväksyvästi. Ainakin Valfriitista tuntui siltä, kun hän tienmutkassa silmäsi taaksensa. Hänen tuli hyvä olla ja hän virkkoi kuin keventynein mielin:

— Maailmaa sitä on täälläkin. Pitää nyt toki kerta elämässään ajaa Kaaresuannon ohikin.

Mutta sitä sanoessaan oli hänellä kuitenkin epämääräinen tunne, että hän oli rikkonut yleisesti sovittua tapaa vastaan. Niillä tuolla takanapäin oli niin merkillinen vaikutusvalta. Pitivät Suomen rannankin asukkaita kuin omina alamaisinaan, joiden elämän ja toimet halusivat oman mielensä mukaan määrätä. Se kai johtui siitä vanhasta valta-asemasta, mikä Ruotsilla kauan oli näissä seuduissa ollut. Kaaresuannon virkakunta ei saattanut antaa anteeksi, ettei se enää omistanut virallista käskyvaltaa joen toisella puolen. Se ei sitä tosin koskaan näyttänyt, vaan se ilmaisi sen sillä hiljaisella halveksumisella, jolla se Suomeen ja Suomen oloihin suhtautui. Niin kauan kuin Könkämäenovarren suomalaiset kiltisti kulkivat Kaaresuannossa, kohdeltiin heitä täysiarvoisina ruotsinpuolelaisten kanssa. Mutta annapa, että joku osoitti pienintäkään erimielisyyttä kouluopetukseen tahi johonkin muuhun nähden, niin heti hän sai kunniansa kuulla. Kuka heidät elätti? Mistä he tavaransa saivat? Kuka antoi heille Jumalan sanan ja aukaisi taivaan portit? Kaaresuanto ja taaskin Kaaresuanto.

Niin — Valfriitinkin täytyi tunnustaa, että hän oli itsekin aikaisemmin omistanut saman katsantokannan. Hänkin oli tottunut Kaaresuannossa käymään kuin kotonaan. Mutta viime aikoina oli johtunut mieleen sellaisia ajatuksia, että oli se Suomikin jotakin, vaikka kuuluikin ryssän alle. Siihen oli ratkaisevasti vaikuttanut muuan pappilassakäynti, jolloin hän kummiksi pyydettynä oli ollut läsnä Mäkitalon Kustin lapsen ristiäisissä. Kaaresuannon pappi oli sattunut pahalle päälle. Mistä lie tuohtunut, mutta politiikkaa oli heti ruvennut puhumaan ja suomalaisia soimaamaan. Kun Kusti tyyneeseen tapaansa oli pannut vastaan, oli pappi suuttunut, temmannut poronsarvista lyhyen miekkaruopion ja tiuskaissut: 'Tällä me tapamme suomalaisia!' Siihen oli Kusti vain siivosti vastannut: 'Meidän keisarilla on niin paljon väkeä, että ne sotkevat teikäläiset jalkoihinsa.' Huomattuaan menneensä liian pitkälle pappi oli naurahtanut ja sanonut: 'No niin, mikä se lapselle nimeksi pannaan?' 'Nikolai', oli Kusti vastannut. Siitä oli yrittänyt syntyä uusi riita, mutta Nikolaiksi oli Kustin poika kastettu ja sillä hyvä.

Mutta siitä käynnistä oli Valfriitille jäänyt kaunaa pappia kohtaan. 'Minua sie et ainakaan vihi', oli hän päättänyt. Ja sanansa hän oli pitänyt.

— Eikös nämä ole kaaresuantolaisten heiniä? kysyi Agaata äkkiä, osoittaen tien varrella törröttäviä heinäsauroja ja siten katkaisten Valfriitin mietteet.

— Ovat ne. Me ajamme vielä Ruotsin puolta, mutta Palojoensuun kohdalla me karahutamme omalle rannalle.

Valfriiti lausui sen niin varmalla äänellä, että Agaatasta tuntui hyvältä. Niin, niin… suomalaisiahan he olivatkin, vaikka olikin heidän puolensa niin köyhää ja karua. Ruotsin puolella teki kaikki niin varakkaan ja tukevan vaikutuksen. Mistä lie johtunut, mutta aina oli Agaatastakin tuntunut, että he suomenpuolelaiset olivat ruotsalaisiin verraten kuin mökkiläisiä talollisten rinnalla.

Ei Agaata kauemmin niissä ajatuksissa viipynyt. Hän ajatteli Valfriitia ja heidän tulevaa kotiaan Kelottijärven rannalla. Se oli kaunis paikka. Puolen penikulman pituinen järvenselkä aukeni heti talon alta. Siellä oli hauska verkkoja kokea Valfriitin kanssa. Eikä vanha kotikaan ollut kaukana, puolentoista penikulman päässä vain.

Mieli pakkasi hiukan apeaksi, kun hän ajatteli eroa vanhasta kodista. Kaikki paikat sen ympärillä olivat niin tutut ja rakkaat, yksin vanha hautuumaakin, joka kuitenkin syksyllä kammotti. Mutta siellä kasvavan vanhan uhrimännyn ympärilläkin oli sentään monta leikkiä leikitty kirkkaina kesäpäivinä. Oli oltu talosilla ja juostu hippaa, yhtään muistamatta, että leikkipaikan mullassa valkenivat vanhain lappalaisten luut. Syysiltoina vain ei tehnyt mieli sinne mennä. Silloin näkyi uhrimännyn ympärillä outoja valoja, jotka liikkuivat edestakaisin kuin ilmassa liehuen. Mutta sekin kuului erottamattomasti kodin piiriin, niin että Agaata tunsi jäävänsä sitäkin kaipaamaan. Ja Jorpoivin laki hohti talvisin lumivalkeana, näkyen selvästi pirtin ikkunaan. Sen rinteillä oli kesäisin marjailtu siskojen kanssa. Oudoilta tuntuivat Kelottijärven tienoot, vaikkei välimatka pitkä ollutkaan.

Valfriiti äännähti hevoselleen, joka oli ruvennut hamuilemaan tuulen tielle heittelemiä heinätukkoja.

Niin — olihan Valfriiti hänen kanssaan suurimman osan vuotta. Kyllä kai markkina-ajatkin kuluisivat ja sittenhän olisi aina hauska odottaa Valfriitin paluuta.

Agaata painausi sulhaseensa kiinni. Hänestä tuntui turvalliselta nojata Valfriitin olkapäätä vasten.

— Onko sinun kylmä, Agaata?

— Ei… ei yhtään. Minulla on vain niin hyvä olla.

Se oli rakkauden kieltä, vaikkei rakkaudesta sanaakaan mainittu. Valfriiti innostui ajamaan. Hän tempasi ruunan juoksuun. Luminen aapa kajahteli hänen iloisista huudahduksistaan.

— Hei, ruuna! Nyt ajetaan Hettaan vihille! Vihille, ruuna, hei!

Ja kuin olisi ruunakin ymmärtänyt, mitä tärkeää matkaa se suoritti, potalsi se iloiseen hölkkään.

Jo näkyivät Kuttasen kylän talot. Siellä piti syöttää ja niin painaa eteenpäin.

* * * * *

Hetan pappilan salissa istuvat Valfriiti ja Agaata kahvia juoden. Pappi on vihkinyt heidät puoli tuntia sitten ja suuresta peilistä peräseinällä on Agaata vihkilukujen aikana tarkastellut kuvaansa. Oli tuntunut somalta katsella isoäiti vainajan hopeista rintaneulaa peilistä. Se oli kimallellut häntä vastaan kuin tähti. Hän oli hiljaa liikuttanut vartaloaan, huomatessaan, että rintaneulan loiste sen mukaan muuttui. Se johtui kai peililasin epätasaisuudesta.

Hän oli ollut niin leikkiinsä syventynyt, ettei ollut yhtään tullut seuranneeksi vihkilukuja, vaan oli ihan säpsähtänyt, kun pappi syvän hiljaisuuden vallitessa oli tuijottanut häneen hämillään. Vasta kun Valfriiti oli nyhjäissyt häntä kylkeen, oli hän tajunnut papin odottelevan vastausta. 'Tahdon', oli hän vastannut punaisena hiusmartoa myöten. Mutta sittenkin — niin hämilleen kuin hän olikin joutunut, oli hän pilkistänyt peiliin. Ja merkillisiä: — samalla hetkellä, kun hän oli lausunut 'tahdon', oli rintaneulaan sattunut auringon säde. Se oli heijastunut peilistä niin tavattoman kirkkaana, että Valfriitikin oli ruvennut sitä katsomaan.

Nyt se oli ohi. Pappi rouvineen oli toivottanut heille onnea ja Jumalan siunausta. Valfriiti oli mennyt kyökkiin kahvia keittämään. Hän oli välttämättä halunnut keittää omista kahvistaan ja omalla pannulla. Mikäs siinä: pappi rouvineen sai kerran olla häävieraana omassa kodissaan.

"Tulepa nyt, Agaata, kahvia tarjoamaan." Valfriiti oli kurkistanut salin ovelta ja viitannut Agaataa mukaansa. Ruokasalissa he sitten olivat kuiskutelleet keskenään. Nisukukon oli käynyt onnettomasti. Se oli murentunut pieniksi palasiksi. Siitä oli nyt Valfriiti ollut huolissaan. Mutta olihan heillä äidin laittama juusto. Mikäs sitten… juustokahvihan se parasta olikin. Heistä oli tuntunut niin tavattoman hauskalta selvittää tuota heidän yhteiselämässään ensi kerran sattunutta pulmaa.

Ja juustokahvit oli Agaata kantanut sisään, Valfriitin astellessa tyytyväisenä perässä. Kuin muina miehinä oli tämä sitten istunut Agaatan jättämälle tuolille ja ottanut kahvia kuin olisi itsekin ollut vain vieras.

Siinä he nyt sitä joivat. Valfriiti sanoi "suurkiitos", aivan kuin olisi kahvi talon puolesta tarjottu. Mutta pappi istui kahvikupit sylissä ja jutteli vahvasti.

Se oli puhelias mies tämä Hetan uusi pappi. Niin tulivat sanat kuin leikiten vain. Jutteli ylioppilasajoistaan ja Helsingin elämästä. Siellä se olisi juustokahvi kaupaksi käynyt… ylioppilasten keskuudessa, jotka aina hakivat harvinaisuuksia. Tuollaisen lapinjuuston päältä olisi varmaan syntynyt tappelu, hehheh! Suurkiitosta vain!

Mutta olipa sillä papilla näyttämistäkin. Haki esiin suuren kirjan, joka oli täynnä kuvia Suomen eri osista. Siinä oli Imatrat, Saimaan kanavat, Helsingit ja Viipurit. Siinä nähtiin lohipadot ja kaupungin kalasatamat. Kyllä oli Valfriitilla ja Agaatalla katsomista kerrakseen.

Vai siinä se nyt oli Helsinki, Suomen pääkaupunki. Kauniita olivat talot ja hienoja ihmiset. Niin kulkivat naiset päivänvarjot käsissä ja herroilla heilui kävelykeppi kouransilmässä.

Olipa se somaa. Vai että oli Suomessakin tällaista. Sitä ei Valfriiti olisi koskaan uskonut. Kaiken hienouden ja komeuden hän oli tottunut yhdistämään vain Ruotsiin… Kaaresuantoon, missä oli käynyt nimismiehessä, pappilassa ja koululla. Nyt hän vasta sai silmänsä auki, että tässä hänen ympärilläänkin vallitsi herraskomento… toppasohvat, urkuharmoonit, peilit ja jos jonkinlaiset kuvat ja taulut. Herrastalo se oli tämäkin niinkuin Kaaresuannon pappilakin ja täällä puhuttiin suomea, silkkaa suomea.

Valfriitin päässä rupesi vähitellen muodostumaan outo käsite, jota hän ei ollut tähän saakka isosti ajatellut. Se oli isänmaa, syntymämaa. Hän siirtyi istumaan pehmeään nojatuoliin Agaataa vastapäätä ja naputteli sormellaan tuolin sivunojan syrjää, aivan kuin tunnustellen, oliko totta, että Suomen puolellakin löytyi tällaista. Sitten hän nosti silmänsä Agaataan ja luki tämän katseesta vahvistuksen ajatuksilleen: — niin, maa se oli Suomikin eikä niinkään huono kuin miksi hän oli sitä monesti kuvitellut.

Kun tämä ajatus oli kerran Valfriitin päähän iskenyt, ei se sieltä enää lähtenyt. Se iti siellä hiljaa, mutta varmasti. Kun hän iltapäivällä Agaatan kanssa kiersi kylää, suhtautui hän siihen aivan eri tavalla kuin tullessaan. Matalat, ränsistyneet hökkelit eivät enää naurattaneet häntä. Löytyihän sellaisia Kaaresuannonkin törmältä. Ja sitäpaitsi: kansakoulu oli täällä komeampi kuin Kaaresuannossa, samoin pappila. Nimismiehen puustelli oli siinä rajoilla, matalampi tosin hiukan Kaaresuannon puustellia, mutta valkeaksi maalattu kuten tämäkin. Ja entä kirkko! Se teki kirkon vaikutuksen. Kaaresuannon kirkkoa olisi yhtä hyvin saattanut luulla hotelliksi kuin kirkoksi. Jollei siinä vain olisi tornia ollut, olisi outo varallakin erehtynyt.

Ennen lähtöään kiipesivät Valfriiti ja Agaata kirkontorniin. Kellot olivat vaivaisen pienet. Mutta niitä oli sentään kaksi, kuten tuli ollakin. Ei Valfriitia niiden pienuus vaivannut. Hän avasi luukut ja syventyi Agaatan kanssa katselemaan edessään lepäävää tunturimaisemaa.

Niin kauas kuin silmä kantoi näkyi vaaroja vaarojen vieressä. Ounasjärvi pisti pitkälle länttä kohti, kunnes sen pää hävisi etäisyyteen saariryhmien taa. Ja tunturi tuolla järven toisella puolen nosti mahtavana selkäänsä kuin makuulta nouseva jättiläinen. Tämä oli kaikki omaa maata, omaa puolta. Valtakuntain välistä rajaa ei näky nyt missään.

Ja siellä kaukana tunturien takana alkoi oikea Suomi kylineen ja kaupunkeineen. Siellä olivat Imatrat ja Saimaan kanavat, Helsingit ja Viipurit, siellä suuret, avarat viljamaat ja tuhannet järvet. Valfriiti ja Agaata olisivat halunneet olla lintuja. Lähteä täältä Hetan kirkontornista lentämään kauas kohti etelää sinne, missä olivat kaikki ne paikat, joita he papin luona olivat katselleet. Se olisi tuntunut joltakin. Ja palata sitten kurkien ja villihanhien mukana takaisin tänne kotitienoille…

Siellä niitä lensi nytkin yli järven, kurkia mahtavassa kiilassa. Ne olivat nähneet kaiken sen, mitä Agaata ja Valfriiti tällä hetkellä ajattelivat. Ne saapuivat nyt pesiä laittamaan kesää varten. Sitä vartenhan hekin olivat tulleet tänne Hettaan — saamaan loppuvahvistuksen liitolleen, päästäkseen sitten yhteistä pesää rakentamaan kauas "Käsivarteen"… sinne Kelottijärven korkealle rantatörmälle.

Omituisten tunteiden vallassa laskeutuivat Valfriiti ja Agaata tapulista alas. Pappilan pihalla pureskeli ruuna heiniä. Se hirnahti heille, kuin tulkiten samoja tunteita, mitkä Valfriitin ja Agaatan poven täyttivät. Sitten painoi se päänsä alas, jatkaen syöntiään, aivan kuin se olisi pitänyt maailman tavallisimpana asiana seistä marhaminnasta sidottuna Hetan pappilan tikapuihin.

Agaata ja Valfriiti menivät sisälle hyvästiä heittämään.

Merenneito

Sen uskoivat kaikki Pitkänvuononpohjassa, ettei Suomalais-Mari ollut tavallista lähtöä ollut. Ja se oli ollut pakko uskoa jokaisen, joka vain oli joutunut tekemisiin Suomalais-Marin kanssa. Oh, Herra, sellaiset merkilliset silmät kuin hänellä oli ollut: ihan kuin meri, milloin syvän viheriät, silloinkuin hän oli hyvällä tuulella, milloin harmajat kuin savi, silloinkuin suuttumaan sattui. Mutta hän ei nyt kerta kaikkiaan ollut ihmissuvun lapsia ollutkaan, vaan merenneito alkuaan.

Mitenkäkö hän oli Mellesmohon joutunut?

Sen olisi parhaiten osannut kertoa Mellesmon Janssi itse, sillä hän oli ollut mukana sinä ikimuistettavana syyskuun kolmantenatoista, jolloin Valassärkkäin kymmenestä venekunnasta ei pelastunut kuin yksi ainoa: Janssin oma vene. Mutta hänkään ei ollut tehnyt sitä muulloin kuin viinoissa ollessaan, ja silloinkin niin salaperäisesti, etteivät kuulijat oikein päässeet selville, oliko se mielikuvitusta vai totta. Mutta se mitä tapahtui eräänä Perttulin-sunnuntaina muutamia vuosia ensinmainitun tapauksen jälkeen, vahvisti todeksi Janssin puheet: hän oli elänyt merenneidon lumoissa. Siitä ei nyt päästy mihinkään.

Mellesmon Janssi oli harjoittanut kalastusta niinkuin moni muukin pitkävuonolainen ja hän oli — kuten sanottu — ollut mukana sinä syyskuun kolmantenatoista, jolloin Valassärkillä kuusikymmentäkolme miestä löysi merenpohjasta kostean hautansa. Se oli aluksi ollut aivan tavallinen päivä, melkeinpä tavallista kauniimpi. Jäämeri oli kohoillut pitkinä, tasaisina aaltoina, joiden välissä kolmi- ja viisihankaiset olivat keinuneet kodikkaasti kuin lapsenkoppa pirtin orressa. Aurinko oli noussut kuin muinakin aamuina, punaisena, mahtavana, pannen meren välkehtimään tavalla, mikä karkeasyisimmänkin kalastajan sai aina jonkun verran hentomieliseksi. Mellesmon Janssikin oli tehnyt sen havainnon, että hänen povessaan läikähti lämmin, väreilevä tunne ja silmien ohi liehui joukko pellavatukkaisia, notkeavartaloisia tyttöjä sinisissä hameissa ja päässä kirjava liina. Siinä oli tuttuja ja tuntemattomia… sellaisiakin, joita hän muisti vain joskus nähneensä… kuin vilaukselta ihan…. milloin Vesisaaren kaduilla, milloin jossakin kauppapuodissa… suomalaissyntyisiä tyttöjä, jotka laulahtivat 'akkurat' niin viehättävän nuotikkaasti ja nyökäyttivät veikeästi päätään tupakanostajalle… Sellaisen oli Mellesmon Janssi päättänyt naida.

Mutta merenhaltijan tytär, viheriäsilmäinen, korkeapovinen merenneito, jonka vaaleat kiharat välkkyivät kuin ahvenruoho auringon paisteessa, tunsi tuona aamuna rinnassaan mustasukkaisuuden pistävän okaan. Sillä merenhaltijan tytär oli rakastunut Mellesmon vankkajäseniseen Janssiin.

Eikö se ollut aallonharjalta monesti silmäillyt Janssin muhkeaa olentoa viisihankaisen perässä. Sellaiset jäntevät käsivarret kuin tällä oli. Merenneito olisi halunnut tuntea niiden käsivarsien puserruksen.

Tuona aamuna se ei enää jaksanut itseänsä hillitä. Se oli tapana mukaan tarkastellut Janssia ja nähnyt hänen silmistänsä, mitä tämä ajatteli. Vai sellaista tyttöä, joka käytti kureliivejä, pitsikaulusta, ja sanoi 'akkurat'! Se neitonenhan huudahti peljästyksestä, jos vesipisara pärskähti hänen uudelle kävelypuvulleen sunnuntaisella souturetkellä kaupungin puotipoikien kanssa. Eikö merenneito ollut kilpailijaansa silmälläpitänyt ja tiennyt, millainen tämä oli. Oh, hän tunsi ylemmyytensä, hän, meren korkeapovinen impi, jonka rintoja huuhtelivat jäämeren vihreät aallot ja jonka kiharoissa säihkyvät vedenpisarat rubiinien tavoin. Hän tahtoi saada Mellesmon Janssin, ihmissuvun vankkajäsenisen pojan.

Pitkänsiiman lappaminen oli jo hyvällä alulla ja viisihankaisen pohjalla potkiskeli kalaa jos jonkinlaista. Siinä oli pallasta, Ruijan ahventa, seitiä ja hyysaa ihanassa sekamelskassa. Auringon valo välkehti niiden kosteissa suomuissa eikä yksi venemiehistä joutanut muuhun kuin kalojen kurikoimiseen. Silloin — juuri samana hetkenä, jolloin pitkäsiima tempoili tavallista voimakkaammin ja suuret paltaat loiskahtelivat veden pinnassa, ilmestyi merenneito aallonharjalle samalta suunnalta, mistä pitkäsiima nousi. Se loiskahti vain kerran ja sen kuperat rinnat välkähtivät auringon valossa.

Mellesmon Janssi huomasi sen heti. Hän oli kuullut isä-vainajansa monenmonituista kertaa juttelevan merenneidosta. Se ilmestyi aina myrskyn edellä ja ellei kalastaja ottanut siitä vaaria, oli hän mennyttä miestä: — kaunis sää houkutteli jatkamaan ja niin käsitti myrsky hänet äkkiarvaamatta.

Hän kertoi kumppaneilleen näkemänsä. He olivat kaikki varovaista väkeä ja uskoivat yhdellä sanalla. Yks kaks leikattiin pitkäsiima poikki, tartuttiin airoihin ja lähdettiin soutamaan maata kohti.

Toisista venheistä tiedusteltiin syytä äkkinäiseen lähtöön. Mellesmon Janssi huusi vastauksen. Pitkävunolaiset nauroivat ja jäivät.

Sellaista päivää kuin tuo ikimuistettava syyskuun kolmastoista ei Mellesmon Janssi ollut sanonut koskaan ennen nähneensä. Maihin oli matkaa runsas peninkulma eikä vielä tosin minkäänlaista uhkaavaa merkkiä näkynyt taivaanrannalla. Mutta yhtä kaikki soutivat miehet kuin henkensä edestä. Ja kas: kauan heidän ei tarvinnutkaan odottaa, ennenkuin pohjan taivaalle ilmestyi mustanpuhuva pilvi, samannäköinen kuin talvisen pyryilman edellä. Pilvi nousi tavattoman nopeasti. Ei kulunut pitkää aikaa, ennenkuin merenpinta muuttui tuhkanharmaaksi ja ykskaks ryöpsähti vinkuva vihuri yli meren aavan niin rajusti, että perässä istuva Janssi menetti lakkinsa. Sitä ei ollut aika ruveta pelastamaan. Se keinui hetken vedenpinnalla ja sen ympärillä ryöppysi vesi tuhkapilven tavoin. Sitten se vajosi kuin nielaistu.

Mutta nyt — ikäänkuin ärtyneenä tuosta mitättömästä saaliista meri puhkesi raivoamaan täydellä sisulla. Aallot muuttuivat vaahtopäiksi, vyöryen venheen takana kuin satapäiset hirviöt kidat ammollaan. Viisihankainen lensi kuin lastu, niin keveäksi se oli käynyt. Janssilla oli täysi työ pitää suunta oikeassa. Yksi miehistä ammensi hartiavoimin vettä, jonka myrskytuuli jo äyskäristä tempaisi savuna ilmaan.

Siunaillen ja sadatellen siinä matkaa tehtiin, huulet valkeina. Ei ollut yksikään Janssin tovereista eläissään vielä sellaista rajusäätä nähnyt. Janssi varsinkin oli kalpea, sillä hänhän oli merenneidon nähnyt. Ja näytti kuin olisi Janssi aavistanut myrskyn tarkoituksen. Tuontuostakin hän kallistui veneen keulaa kohti, pälyen arkana molemmille sivuille. Miehet soutivat niin paljon kuin käsivarsista lähti.

Hei, siellä kiikkui merenneito korkean aallon harjalla, hiukset hajalla, käsivarret kohotettuina! Sen rinta nousi ja laski ja sen silmissä kiehui omistamisen raju kaipaus. Mellesmon Janssi silmäsi taaksensa ja näki sen. Heidän katseensa yhtyivät muutamiksi sekunneiksi ja sinä hetkenä Janssi käsitti, että merenneito tahtoi hänet, juuri hänet eikä ketään muuta. Hänen päänsä meni hetkeksi aivan sekaisin ja hän oli vähällä pudottaa melan kädestään. Omituinen voimattomuus valtasi hänen jäsenensä: hän oli pyörtyä.

Ja nyt soivat myrskyn äänet hänen korvissaan aivan uudella tavalla. Niissä kajahteli merenneidon kiihkeä huuto. Se kuulosti väliin uhkaavalta, väliin lempeän rukoilevalta. 'Janssi! Ja-aans-siih!' vinkui tuuli veneen ympärillä. Mutta se ei ollut enää tuuli, joka vinkui. Se oli merenneito, merenhaltijan tytär, joka pyydysti itselleen sulhasta.

Kylmät väreet kulkivat Janssin selkäpiitä pitkin. Henki tahtoi ihan salpautua kurkkuun ja käsi puristi melaa suonenvedontapaisesti. Mellesmon Janssi ei halunnut joutua merenneidon puolisoksi. Hän ajatteli pellavatukkaista tyttöä muutamassa Vesisaaren kauppapuodissa. Se tyttö puheli niin lempeästi ja sanoi 'akkurat'. Sillä oli vaaleansiniset silmät ja pieni punainen suu… Mellesmon Janssi taisteli elämänsä puolesta. Hän tahtoi naida juuri tuon tytön ja heidän asiansa oli jo hiukan alulla.

— Soutakaa! karjaisi hän epätoivoisena, sillä taas kaikui hänen korvissaan merenneidon haikea huuto.

Miehet kiskoivat voimainsa takaa. Ei ollut enää kuin parisataa kyynärää maihin. Silloin — hirveä heilahdus ja yksi ainoa voimakas rasahdus vain — viisihankainen oli lentänyt nurin ja jyrisevät aallot heittelivät sitä kuin näkinkenkää. Tuuli pieksi ja repi sitä ihan vimmatusti. Puolipyörtyneet miehet heitti myrsky rannalle kuin pölynkappaleet. Kun he siitä lopuksi tointuivat, oli yksi joukosta poissa — merenneito oli viime hetkessä erehtynyt ja vienyt yhden soutumiehistä.

Se oli ollut surullinen kotiintulo ja sitä oli vietetty Pitkänvuononpohjassa murheella ja kyynelillä. Sen päivän perästä ei Mellesmon Janssi enää jalkaansa veneeseen astunut. Hän oli käynyt hiukan omituiseksi ja häntä vaivasi toisinaan pyörrytysvika. Jotkut sanoivat hänen saaneen kaatuvataudin. Miten lie ollut. Se vain oli varma, että Janssista oli tullut maamies. Hän rehki pelloilla aamusta iltaan eikä kulunut monta vuotta, ennenkuin Mellesmon talo oli viljelystensä puolesta paras koko Pitkässävuonossa.

Mutta merenneidon rakkaus on sitkeä. Se ei sammu niinkuin rakkaus ihmislasten kesken. Kenet merenneito on kerran omakseen katsonut, sitä hän hakee siihen asti kunnes löytää. Ja voi sitä miestä, jota merenneito käy maalta hakemaan. Hän on myyty, auttamattomasti.

Tuon ikimuistettavan syyskuun kolmannentoista jälkeen tapahtui tapaturmia merellä enemmän kuin koskaan ennen. Vähäväliä jäi joku venekunta Jäämeren saaliiksi. Vanha Ryedal Pitkänvuononsuussa sai yhtenä vuonna lukea hautoja mereen melkein enemmän kuin pitkän palvelusaikansa kuluessa yhteensä. Merenneito etsi Mellesmon Janssia ja kun se ei tätä löytänyt, tuhosi se lemmentuskissaan nuoriamiehiä Pitkästävuonosta ja naapuristosta kymmenittäin joka syksy.

Mutta vihdoin se kyllästyi. Se oli hakenut kaikki kalapaikat Tromssan ja Vesisaaren väliä, mutta ei ollut löytänyt kaipaamaansa. Se ryhtyi viimeiseen, äärimmäiseen keinoon: — se nousi maalle.

Muutamana syyspäivänä, viisi vuotta edellämainitun syyskuun kolmannentoista jälkeen, ilmestyi Mellesmohun noin kahdenkymmenen ikäinen nainen, uljasvartaloinen, korkeapovinen, yllä sininen hame ja päässä kirjava lapinhuivi. Vain pientä nyyttiä hän kantoi käsivarrellaan. Hän puhui huonoa norjaa ja pyysi talosta työtä.

Mellesmon Janssi oli parastaikaa höyläämässä arkunlautoja äsken kuolleelle äidilleen. Hän ajatteli, kuka nyt taloa hoitaisi, kun äitimuorin oli aika jättänyt. Hän oli yksin pirtissä, sillä hänen sisarensa Sandra oli mennyt navettaan karjaa katsomaan. Silloin — juuri kun hän pikkuhöylällä silitteli muuatta rosoista oksan paikkaa, kuului ovensuusta hiljainen 'hyv iltaa!'

Mellesmon Janssi säpsähti ja katsoi tulijaa. Höylä putosi hänen kädestänsä lattialle, — hän oli tuntenut merenneidon.

Aivan samanlaiset viheriät silmät, samanlainen vaalea tukka ja korkea, aaltoileva povi. Ja ääni… se oli merenneidon ääni.

Tulija hymyili lauhkeasti.

— Vieläkö Mellesmon isäntää pyörrytysvika vaivaa?

Mellesmon Janssi oli istahtanut rahille höyläpenkin päähän. Hänen sydäntään ahdisti ja pirtti pyöri silmissä. Kädet puristautuivat nyrkkiin ja hänen piti vahvasti nojata höyläpenkin päähän, ettei olisi kaatunut.

— Mistä… te sen tiedätte? ähkyi hän.

— Naapuritalossa kertoivat.

Mellesmon Janssi tarkkasi puhujaa. Pyörrytyskohtaus rupesi menemään ohi. Eikö tulija ollutkaan merenneito?

— Mistäpäin te tulette?

— Suomen puolelta.

Mellesmon Janssi rauhoittui. Hän oli erehtynyt, aivan varmasti erehtynyt. Myrskypäivästä johtunut pyörrytysvika oli yhtäkkiä tavannut hänet vieraan nähdessään. Nyt hän jo tunsi itsensä rauhalliseksi. Vain pientä ellostusta sydänalassa. Hän haki piippunsa ja ryhtyi sitä hitaasti täyttämään.

— Talossako on emäntä kuollut?

— Niin… kuolihan se… äitimuori. Tässä arkun lautoja juuri höyläilen.

Janssi sytytti piippunsa ja tarkasteli vierasta syrjäsilmällä. Kaunis ihminen, vilahti hänen mielessään ja samassa hän muisti Vesisaaren kauppaneidin. Hän oli kosinut ja saanut rukkaset. Hullukaan ei ottanut kaatuvatautista miehekseen.

— Vai Suomesta?… Miten olette Norjaan joutunut?

Vieras kertoi. Hän oli ennenkin ollut Norjassa palveluksessa… viisi vuotta kaikkiaan. Etupäässä "västän" puolella. Nyt hän oli käynyt Tenomuotkassa vanhempiansa tervehtimässä ja päättänyt lähteä onneaan koettamaan tänne Varangin puoleen. Eikö talossa saisi työtä?

— Kyllähän tässä nyt työtä on, kun on äitimuorikin kuollut, virkkoi Janssi.

Vieras jäi taloon. Hänen nimensä oli Mari. Muuta nimeä hän ei ilmoittanut. Hän hoiti navetan, oppi päivä päivältä yhä enemmän norjaa ja kotiutui lopuksi täydellisesti. Häntä kutsuttiin Suomalais-Mariksi.

Janssi silmäili häntä salavihkaa töidensä lomassa. Uljas olento, käynti kuin kuningattarella ja silmät… ne olivat viheriät kuin Jäämeren päilyvä vesi. Oikea merenneito!

Kerran ryyppytuulella ollessaan jutteli Mellesmon Janssi naapurissa, että heidän talossaan palveli merenneito. Se oli sama, joka oli näyttäytynyt tuona ikimuistettavana syyskuun kolmantenatoista, jolloin yhdeksän venekuntaa meni pohjaan Valassärkillä Jäämerellä. Janssi jutteli juttelemistaan, kävi yhä salaperäisemmäksi kuta enemmän viina päähän kihosi, mutta paljasteli samalla kaikenlaisia merkillisiä asioita. Tiesikö Jönsdalin emäntä, ettei Mari koskaan syönyt kalan pyrstöpuolta? Vai ei. Mutta se nyt oli kuitenkin ihan totinen tosi! Ei vahingossakaan! Sen oli hän, Janssi, monesti merkillepannut. Kas, se muistutti liiaksi hänen alkuperäänsä, hihhih! Ja oliko kukaan Mellesmossa koskaan nähnyt Suomalais-Maria paljain jaloin? Ei niin totisesti kuin hänen nimensä oli Jans Petter Mellesmo ja hän oli aikoinaan ollut paras pyytäjä Pitkästävuonosta Vuoreijaan! Saunassakin kävi sukkajalassa… niin juuri sukkajalassa. Ei riisunut niitä lauteillakaan, ei vaikka… Niin oli sisar Sandra kertonut. Katsokaapas… ei halunnut näyttää nilkkojaan, kun niissä oli vielä suomupeite, hi-hih! Ja yksi seikka vielä — Janssi ei oikein tiennyt, saattoiko hän sitä kertoa näin tyttärien kuullen — rinnassa… juuri rinnannokan juurella… oli oikein iso, hopea- ja keltaisen karvainen suomu…ihan samanlainen kuin vanhalla lohella vatsan alla. Mitäs siitä arveltiin? Suomalais-Mari oli merenneito, joka oli tullut häntä, Mellesmon Janssia, noutamaan. Ja hän aikoi ottaa sen. Ihan kylmästi.

Mellesmon Janssi hoiperteli kotiinsa aavistamatta, minkälaisen palon hän oli sytyttänyt. Pitkävuonolaiset eivät alun alkaen olleet saattaneet Suomalais-Maria sietää. Suomenpuolelaiset olivat heistä vastenmielistä väkeä, ylpeää, itsepintaista. Mitä lienevät olleet… noidan sukua. Janssin juttelut olivat langenneet otolliseen maaperään. Suomalais-Marin ympärille punoutui vähitellen kokonainen mielikuvituksen ja taikauskon verkko. Häntä ruvettiin pitämään merenneitona.

Vai mistä johtui, ettei, senjälkeen kun Suomalais-Mari oli Mellesmohon tullut, yhtään haaksirikkoa ollut tapahtunut koko rannikolla? Ei, vaan ilmat mitä parhaat olivat vallinneet viime syksystä saakka. Ja kalaa oli saatu runsaammin kuin ennen moneen vuoteen. Suomalais-Mari oli merenneito, joka maissa eläessään ei joutanut merellä hääräämään.

Oli sellaisiakin, jotka nauroivat moisille puheille ja nauroivat oikein makeasti. Suomalais-Marilla ei ollut kaikkiaan kuin kaksi varvasta, pikku varvas kummassakin jalassa. Kaikki muu oli paljasta jalkapöytää. Siitä johtui, ettei hän tahtonut jalkojaan näyttää. Ja mitä siihen vissiin suomuun tuli, ei se ollut muu kuin vähän oudommannäköinen syntymämerkki. Niitä oli sellaisiakin ihmisiä kylässä, jotka tiesivät hiukan enemmän kuin Mellesmon Sandra.

Kylän poikia hiukan harmitti kuullessaan, että Mellesmon Janssi aikoi naimisiin Suomalais-Marin kanssa. Oh, hän olisi kyllä saanut muitakin kosijoita. Mutta kun jo kerran oli suostunut Janssiin, niin olkoon menneeksi. Pitkänvuononpohjan nuortenmiesten täytyi hakea muualta.

Niin — se oli totta: Mellesmon Janssi aikoi naida Suomalais-Marin. Mitäpä hän siitä välitti, vaikka ottikin merenneidon. Tämä oli kaunis. Sellaisia merenvihreitä silmiä ei ollut yhdelläkään muulla. Ja sitäpaitsi — Janssia ei ollut kahteen vuoteen enää pyörrytysvikakaan tavoittanut. Hänen päänsä oli selvempi kuin koskaan ennen.

Hääpäivä tuli. Janssi oli saanut asiat kuntoon. Vanha Ryedal oli aluksi hiukan epäröinyt: — eikö Mellesmon isäntää vaivannut kaatuvatauti? Mutta kun kyläläiset yksimielisesti todistivat, ettei Janssi ollut koskaan varsinaista kaatuvatautia sairastanut ja ettei kahteen vuoteen oltu enää minkäänlaisia oireita havaittu, hän oli suostunut ja antanut kuulutuksen.

Oli Perttulinsunnuntai, kirkas, aurinkoinen päivä. Pitkänvuononsuussa, kirkkomäellä, kuhisi iloinen hääjoukko. Vanha Ryedal oli vihkinyt nuoren parikunnan, joka nyt sulhaspoikien ja -tyttöjen saattamana valmistausi kotimatkalle halki penikulmaisen vuonon. Suomalais-Mari oli häikäisevän kaunis morsiuspuvussaan ja Mellesmon Janssi entisillään, reipas ja iloinen. Hän oli pitkästä aikaa taas istunut perämiehen paikalla, vaikkei ohjattavana nyt ollutkaan viisihankainen, vaan tavallinen, yksinkertainen kotivene, mutta vene, joka sisälsi vähän kalliimman lastin.

Paluumatkalla nousi vastatuuli. Se ei aluksi tehnyt isoa haittaa, mutta kun oli päästy suunnilleen vuonon puoliväliin, rupesivat aallot jo käymään uhkaaviksi. Janssin vene oli liikalastissa. Vain korttelin verran oli laitaa vedenpinnan yläpuolella ja se näytti hiukan arveluttavalta.

Mutta siitä huolimatta oli hääväki iloisella päällä. Laulettiin ja naurettiin eikä huolittu hätäillä. Olihan morsiusvenettä ohjaamassa Mellesmon Janssi, sulhanen itse, perämiehistä taitavin.

Janssi viritti laulun, johon venemiehet yhtyivät. Se oli seudulla tuttu ja sen nimi oli 'Merenneito sulhoa etsimässä':

Merenneitokin tuntee rakkauden, sydän hälläkin on, on vainen. Hän sulhoa etsii harhaillen, mutt' mieli on muuttelevainen: Ei kelpaa tuo, ei kelpaa tää, merenneito etsii ylväämpää. Ah, missä on mies — niin, missä on mies, mies myrskyävä, meren lainen?

Ei löydä laineista vertaistaan, siell' kaikki on tunnetta vailla. Kalanverta niillä on suonissaan kotiorjilla Ahdin mailla. Ei kelpaa tuo, ei kelpaa tää, merenneito etsii ylväämpää. Ah, missä on mies — niin, missä on mies, ken lempisi myrskyn lailla?

Merenneitonen etsii harhaillen, kotitanhuille hyvästit heittää. Veden kalvosta nousee rannallen, sukumerkkinsä tyyten peittää. Talo tuolla on tuo, talo täällä on tää, merenneito etsii ylväämpää. Hän taivaltaa, jopa paikan saa: hän pirtissä puuroa keittää.

Talonpoika on kaunis ja ylväs niin, ei jaksa lempeä voittaa: näet, ah, kun päästähän Perttuliin, häähuivia morsian koittaa. Ei kelpaa tuo, ei kelpaa tää, merenneito etsii ylväämpää. Jopa löysi hän sen, mi ol' mieluinen. Nyt kellot kirkossa soittaa.

Merenneitokin tuntee kaipauksen, sydän hälläkin on, on vainen. Hän vaikka on löytänyt sulhaisen, niin mieli on muuttelevainen. Talo maalla ei voi viehättää, merenneito etsii ylväämpää: Läpi vetten vie meren pohjalle tie. Merenneito on meren lainen.

Mellesmon Janssi oli laulun kestäessä huomannut, että vene pyrki ryyppimään vettä. Häntä se oli hiukan hermostuttanut, mutta tyynin mielin hän silti oli venettä ohjannut. Mari, nuorikko, istui mietteisiinsä vaipuneena keskellä venettä. Hän ajatteli laulun tarinaa ja hänen mieleensä muistuivat kertomukset Janssin suhteesta merenneitoon. Ihmeellistä väkeä nämä Ruijan rannan asukkaat. Sekoittivat keskenään mielikuvitusta ja totta. Pitivät häntäkin noitana, joka muka oli Janssin loitsuilla parantanut. Omituisia ajatuksia liikkui hänen povessaan. Nytkään hän ei oikein voinut yhtyä toisten iloon.

— Hei, merenneito! huutelivat pojat perässätulevista venheistä. — Eläköön merenneito!

Mellesmon Janssi silmäsi taaksensa. Laulu oli vaikuttanut häneen tavalla, joka sai hänet hiukan huolettomaksi. Hän tahtoi nähdä komean hääsaattueensa. Siellä ponnistelivat Pitkänvuononpohjan pojat reippain mielin perässä. Pantaisiinpa totisesti toimeen iloiset tanssit, kunhan kotia päästiin.

— Hoi, perämies!

Se kuulosti jo hätähuudolta. Janssi kääntyi äkkiä ja hänen kasvonsa kalpenivat. Muuan aalto oli päässyt sivuamaan venettä liian rohkeasti. Se pyyhkäisi laitaa koko pituudelta ja löi vettä sisään. Ykskaks täyttyi vene ja siinä olijat joutuivat veden valtaan.

— Janssii!

Se kuulosti aivan samanlaiselta kuin kerran, sinä ikimuistettavana syyskuun kolmantenatoista myrskyn raivotessa Jäämerellä. Janssin sydän miltei lakkasi sykkimästä. Hän koetti tarrautua veneen laidasta kiinni, päästäkseen sitä pitkin nuoren vaimonsa avuksi. Hän pääsikin ja koetti saada tätä tarttumaan veneeseen. Mutta Mari oli niin hätääntynyt, ettei enää tajunnut mitään. Hän tarttui miestään kaulaan, lujasti, hukkuvan epätoivolla. Janssi koetti irroittautua hänen tuhoavasta syleilystään ja oli siinä jo onnistumaisillaan, kun joku toinen takaapäin kietoutui häneen. He painuivat veden alle kaikki kolme.

Kaatuneen veneen ympärillä kävi sanomaton parku ja voivotus. Toiset veneet riensivät avuksi minkä ehtivät. Mutta äkillinen tapaturma oli niidenkin soutajat tyrmistyttänyt, niin etteivät he aluksi tajunneet, mitä oli tehtävä. Ennenkuin he olivat kunnolla toipuneet hämmästyksestään, oli Mellesmon Janssi vaimoineen |a kaksi muuta hänen venekunnastaan hävinnyt aaltoihin. Loput saatiin suurella vaivalla toisiin veneisiin.

On arvaamattakin selvä, minkälaisin tuntein hääsaattue souti maihin. Ilonpito oli yhtäkkiä vaihtunut valituksiin ja kyyneleihin. Kaikki oli käynyt niin äkkiä, että se tuntui ihan uskomattomalta.

Sinä iltana vallitsi Pitkänvuononpohjassa synkkä suru. Hääjuhlat olivat vaihtuneet hautajaisiin. Ihmiset valtasi sanomaton kauhu. Mitä merkitsi tällainen onnettomuustapaus? Oliko uskottava vanhusten kertomuksia, että merenneito toisinaan nousee valepuvussa maalle, tulee taloihin ja viettelee miehet, vai oliko sellainen vain satua ja taikauskoa?

Oli miten oli, sen onnettomuuspäivän jälkeen hävisivät epäilijät Pitkänvuononpohjasta. Jokainen uskoi nyt, että Suomalais-Mari oli ollut merenneito, joka oli houkutellut Janssin turmioon ja hänen mukanaan yhden morsiuspojista ja -tytöistä. Tietysti — hänellä piti olla mukanaan saattajia, tullessaan merenhaltijan linnaan.

* * * * *

Mutta hääpäiväyönä, vielä vuosia jälkeenpäin, näkivät ihmiset Pitkällävuonolla omituisia, salaperäisiä valoja, jotka liikkuivat edestakaisin vedenpinnalla. Näytti kuin olisi merenpohjalla vaeltanut ihmisiä lyhty kädessä. Silloin sanoivat vanhat:

— Merenneito viettää juhlaa hääpäivänsä muistoksi.

Hukkuneitten ruumiita ei koskaan löydetty. Vanha Ryedal Pitkänvuononsuusta sai taas vihkiä haudan mereen. Mutta siunattavien lukumäärään nähden hän oli erimieltä paikkakuntalaisten kanssa — hän luki haudan neljälle.

Kalasaunalla

Enpä vaihtaisi oloani nyt maailman rikkaimmankaan miehen kanssa, en asuntoani pääkaupungin hienoimpaan hotelliin. Vaikka on majani ahdas, tuollainen yksinkertainen Lapin kalasauna, jonka seinät ovat vuosien varrella mustuneet luonnonkivisiä kyhätyn avotakan savusta, on se minusta tällä hetkellä arvokkaampi kuninkaan linnaa. Sillä tässä kalasaunassa asuu haltija, pienen pieni, hieveröinen Lapin tonttu, jonka kurttusia, nelikulmaisia kasvoja verhoo vuosisatojen salaperäinen hämy, mutta silmissä on kirkas ennustajan katse, juuri samanlainen kuin vanhoilla Lapin tietäjillä.

Ken hyvänsä lienetkin, kulkija, niin pysähdy tähän kalasaunaan yöksi. Saat viettää rauhallisen iltahetken keskellä ääretöntä saloa, missä Saiveljärven laineet vain laulavat vanhaa, yksitoikkoista lauluaan. Ja jos kalajumala on pyyntisi siunannut ja sinulla on hyvä kalanpaistaja — sellainen kuin esimerkiksi Pokka-Heikki et missään ole syövä sen herkullisempaa ateriaa. Takan hiilillä paistettu ahven on kuninkaallista ruokaa, joka olisi kelvannut vaikka Olympon jumalille.

Mutta jos sinulla on paha omatunto, niin älä heittäydykään seinälaverille pitkäksesi, ennenkuin olet pyytänyt lupaa yönviettoon. Muuten saat tekemistä vanhan haltijan kanssa, joka ei sellaisia vieraita suvaitse. Jos mielit maata rauhassa, niin pyydä lupa. Muuten saat kutsumattomia vieraita seuraksesi.

Et ehkä usko?

Niin — nykyaika on epäuskoa täynnä. Mutta vaikka et uskoisikaan, haluat kai kuulla, miten kävi Maijalan miehelle.

Pokka-Heikki, kalatoverini, sen sinulle kertoo:

Maijalan mies, vanha kortinlyöjä, palasi kirkolta ja yöpyi saunaan. Hän oli mies, jonka omatunto ei ollut turhantarkkuudella pilattu. Hän saattoi tehdä kepposen ihan noin vain, varsinkin jos hän siitä hyötyi. Korttipelissä se olikin aivan tavallista. Mutta saattoipa hän pettää parempiansakin, niinkuin esimerkiksi pappia. Tällä matkalla oli Maijalan mies sen tehnytkin — hän oli valehdellut karjansa kahta vähemmäksi ja siis varastanut papilta kaksi naulaa voita. Se oli kyllä pikkuinen rikos, mutta siitä huolimatta tunsi Maijalan mies omantunnon nuhteita. Pappi oli edellisenä vuonna lahjoittanut hänelle koko tihunnin, koska Maijalan miehelle oli sattunut kinkerinpitovuoro. Ja nyt hän oli kehdannut valehdella karjansa kahta pienemmäksi parin vaivaisen voinaulan vuoksi vain.

Kuten sanottu — Maijalan miehellä oli huono omatunto. Häntä kadutti epärehellisyytensä. Ehkäpä hän ei olisi asiaa niin suurena pitänyt, jollei olisi sattunut saunalle yöpymään. Muistui nimittäin mieleen tarina saunanhaltijasta, joka ei suvainnut ylpeitä yövieraita. Maijalan miehen teki näet mieli olla ylpeä. Hänestä tuntui, että hän yösijalupaa pyytämättä tunnustaisi rikoksensa. Eikä hän halunnut sitä tunnustaa. Päinvastoin hän tahtoi karkoittaa sen mielestään mahdollisimman pian. Hän heittäytyi siis laverille pitkäkseen, veti hatun silmilleen ja koetti nukkua.

Hän oli juuri uneen vaipumaisillaan, kun tuvan ovi kävi. Maijalan mies kuuli sen selvästi, mutta hän ei ollut arka. Päinvastoin hän oli varma, että tulija oli ihminen, joka hänen laillaan haki saunasta suojaa.

Niinpä kuului olevankin. Maijalan mies kuunteli, seuraten tarkkaan vieraan puuhia. Tämä haki tulitikut taskustaan ja raapaisi, mutta tikut olivat nähtävästi kastuneet, koska eivät syttyneet. Maijalan mies ajatteli jo tarjota vieraalle tulta, mutta hillitsi kuitenkin itsensä. Kylläpähän toimeen tullee, ajatteli hän ja veti polvensa koukkuun, antaakseen yötoverille paremmin tilaa toisen seinän puoleisella laverilla. Jopahan löysi vieras laverin, istahti sen syrjälle, ryiskellen hiljaa. Maijalan mies koetti äänestä arvailla, kuka se mahtaisi olla. Väliin oli kuin Lilli-Matti, väliin kuin Mäkitalon Kölppö. Jo oikaisee vieraskin pitkäkseen. Maijalan mies vetää jalkansa koukumpaan, että olisi yötoverilla tilaa. Tämä käänteleikse, väänteleikse ja ryiskelee hiljaa. Yskän on saanut… syyshölseellä, ajattelee Maijalan mies. Kukahan lieneekään? Lopuksi, kun ei uni tunnu tulevan yötoverillekaan, päättää hän ottaa asiasta selvän… onko se Lilli-Matti vai Mäkitalon Kölppö. Maijalan mies siis nousee ja raapaisten tulta valaisee toista laveria tuvan nurkkaan. Mutta — ihme ja kumma! Laveri oli tyhjä.

Jo nyt joutui kummiinsa Maijalan mies. Ihanko se nyt aikamiestä narrasi piru… se vanha Kehno, vai untako hän oli nähnyt. Mutta Maijalan mies saattoi vaikka vannoa, ettei hän ollut edes torkahtanut.

Mikä kumma se sitten oli —?

Maijalan mies menee ulos ja huutaa:

— Hei, älä mene, tule vain saunalle! Täällä on muitakin!

Ei kuulunut vastausta, ei askelten ääntä. Synkkä pimeys vain ympärillä.

Silloin palasi Maijalan mies saunaan ja taisi kirotakin. Hän nimitteli vanhaa Kehnoa kaikilla tämän tunnetuilla nimillä. Sillä Maijalan mies oli raaka. Tietty se, kun oli puolet ikäänsä savotoissa kulkenut ja juonut maansa rappiolle.

Mutta sitä ei olisi Maijalan miehen pitänyt tehdä. Vanha Kehno on arka arvonimistään. Hän kysyy kunniansa perään.

Ei kulunut pitkää aikaa ennenkuin jo alkoi tulla… Tuli miestä pitkää ja lyhyttä. Jokaisella oli yskä ja ne rykivät niin että sauna kajahteli. Maijalan miehen rohkeus rupesi jo horjumaan. Hän koetti läpäistä pimeyttä katseellaan ja hän näkikin.

Tulijoita oli toistakymmentä ja ne asettausivat istumaan riviin toisen makuulaverin laidalle. Niiden kasvoilla välkehti fosforin kaltainen valo. Suusta ja sieraimista hohti kuin viinavalkea ja yhtäkkiä selvisi Maijalan miehelle, että ne olivat kaikki viinaan kuolleita.

Hän tunsi kylmenevänsä. Tuntui kuin olisi hän maannut jäälautalla, mutta vielä oli rohkeutta hänellä sen verran, että hän saattoi seurata tapausten kulkua.

Miesten edessä lattialla teiskaroitsi pieni lappalainen. Nelikulmaisine, ryppyisine kasvoineen näytti se vähintään satavuotiaalta. Se katseli vuoroin Maijalan miestä, vuoroin makuulaverin reunalla istuvaa jätkätokkaa ja se lausui:

— Olen tuonut nämä tänne, jotta saisit kuulla heidän elämäkertansa. Aloitetaan nuorimmasta päästä. Nurmi-Jukka alkaa.

Nyt tunsi Maijalan mieskin. Se oli Nurmi-Jukka, joka edellisenä keväänä oli viinapäissään hukkunut Porttikoskeen. Tämä tärisi kuin vilutautinen ja pyyhki vähäväliä vettä valuvaa partaansa. Maijalan mies kauhistui. Jos hänen piti kuulla noiden kaikkien kertomukset, löydettäisiin hänet kuolleena ennen aamua. Sillä joukossa oli monta tuttua ja hän oli ollut asioissa heidän jokaisen kanssa.

— Nurmi-Jukka alkaa, kertasi lappalaisäijä.

Nurmi-Jukka pyyhkäisi vettä valuvaa partaansa ja avasi suunsa. Hän katsoi Maijalan miestä kuolleen silmillä ja lausui ontosti:

— Se viisisatanen, jonka sinulta viimeksi voitin, oli väärä!

Viimeisen sanan hän melkein huusi. Maijalan miehestä näytti kuin aikoisi kuollut hyökätä hänen kimppuunsa. Silloin hän ei enää kestänyt, vaan hypähtäen kiljaisten pystyyn syöksyi suin päin metsään.

Seuraavana aamuna nähtiin Maijalan miehen saapuvan kotiin ilman laukkua, avopäin ja surkean näköisen. Kyläläiset arvelivat sen vanhan pelihimon syyksi eivätkä sen enempää kyselleet. Mutta jälkeenpäin löysivät toiset kirkoltatulijat Maijalan miehen laukun ja toivat sen tullessaan. Silloin tämä kertoi tapauksen. Siitä lähtien on tätä saunaa nimitetty 'Pahan omantunnon saunaksi'.

Pokka-Heikki kääntelee ahvenia paistinvartaassa ja tuijottaa tuleen. Hänen silmänsä kiiluvat salaperäisinä. Vanhana erämaan eläjänä hän uskoo kummituksiin ja outoihin voimiin, vaikka ei olekaan mikään arka mies.

Illastamme äänettöminä. Pokka-Heikin kertomus on saanut mielikuvitukseni vilkkaaseen toimintaan. Ajattelen Lapin salaperäistä elämää, sen vanhoja noitia ja "myrrysäijiä". Kertovat ne kyläläiset Heikinkin osaavan yhtä ja toista. Mutta minulle hän on sen aina tyhjäksi tehnyt. Keitämme vielä kahvit. Heikki käy ulkona pilkkomassa puita yötä varten. Sen verran taikauskon vallassa hänkin on, ettei aio valkeatta nukkua. Mutta muutenkin se on tarpeellinen kolean yön vuoksi.

Ennen maatamenoaan virkahtaa Meikki laveriltaan:

— Kai sitä sentään näin papin seurassa saa yönsä rauhassa viettää.

Sanoo ja naurahtaa. Mutta minä en pääse oikein selville, onko se leikkiä vai totta.

Pian ilmoittaa toiselta laverilta kuuluva syvä kuorsaus Heikin vaipuneen unen helmoihin. Mutta minun silmääni ei tule uni. Mietin Heikin kertomusta ja tunnen omituista mielihyvää sen johdosta. Hermoni ovat saaneet oivallisen annoksen, joka ei niitä liiaksi kiihota, vaan pitää ne somassa, omituisentuntuisessa vireessä. On aivan samanlainen tunne kuin jalkojen ollessa pitkästä kävelymatkasta kankeina, sellainen suloisen kipeä tunne, joka ei oikeastaan ole pahaa, vaan paremmin hyvää. Sellaisessa tilassa kääntelehtivät hermonikin, mutta minkäänlaista pelkoa en tunne. Päinvastoin — olen taipuvainen kylmään mietiskelyyn. Liekö Heikki pyytänyt lupaa yönviettoon? Minkälainen mahtoi olla se Heikin omatunto? Entäpä omani? Hymähdän näille ajatuksille, mutta siitä huolimatta en pääse niistä. Minä en ehkä sittenkään aivan kylmästi voi näitä asioita mietiskellä? Ehkäpä kuitenkin… niin… niin… Mikä ihmeen salaperäinen vaikutus on tällä Lapin luonnolla? Sitä on minun vaikea itselleni selittää. Tunnen vain sen, että me "etelän ihmisetkin" vaellamme toisenlaisina napapiirin pohjoispuolella. Meissä on itsekussakin enemmän tai vähemmän Pokka-Heikkiä. On kuin tässä valtavassa luonnossa uinuisi elämän salaperäinen alkuvoima, joka saa meidät sivistyksen muokkaamatkin vaistomaisesti taipumaan puoleensa. Mutta samalla kuitenkin tunnemme itsemme niin avuttomiksi sen arvoitusten edessä. Me aikaihmiset vaivumme toisinaan lapsen kehitysasteelle, jolloin uskomme satuja ja kummitusjuttuja. Eikä siinä akatemian oppikaan isosti auta. Jollemme suorastaan usko niihin, viehättävät ne meitä kuitenkin sanomattomasti. Ja viime kädessä me kai emme sittenkään ole täysin selvillä, ovatko ne satua vai totta. Mutta tässä kai juuri Lapin elämän viehätys onkin — tässä, että me voimme kuvitella kaikkea ja samalla olosuhteiden mukaan säilyttää itsellemme vapauden uskoa tahi olla uskomatta kuvittelujamme. Niinkuin nytkin. Minun on tänä iltana koko helppo uskoa todeksi Heikin kertomus Maijalan miehen kokemuksista. Se kai johtunee siitä, että se on suunnilleen samanlainen vuodenaika, kolea ja pimeä syysyö ja sama paikka, yksinäinen kalasauna penikulmien päässä lähimmästä talosta. Mutta samalla säilytän kuitenkin itselleni vapauden olla sitä uskomalla toiste… esimerkiksi huomenaamulla, kun lähdemme järvelle Heikin kanssa pyydyksiä kokemaan ja aurinko paistaa…

Tunnen itseni onnelliseksi voidessani todeta, että tämä puoli olemuksestani, tämä lapsen naivia, alkuperäistä katsantokantaa muistuttava, on taas pitkistä ajoista saanut oikeuden elää, ja elää juuri niin kauan kuin itse tahdon ja tähän onnellisuuden tunteeseen minä nukahdan.

Viiteselitykset:

[1] Neiti.

[2] Punaisesta verasta neulottu suu poron koipinahoista tehdyissä koivikkaissa.

[3] Minun housuni.

[4] En! Housut!

[5] Äiti.

[6] Livikkä, loppuun ajettu poro.

[7] Ruijan limppu.

[8] Nahkahousut.

[9] Terve, terve.

[10] Sananmukainen käännös lapinkielestä virrestä "Enkeli taivaan lausui näin".