LUSIFERIN KANNEL.
Reading edition
Joululaulu tytölleni.
Muut juhlivat joulua Jeesuksen, ma istun sun kuvasi eessä. Muut juhlivat laulaen, riemuillen, mut minun on silmäni veessä.
Ma elämän sumuhun eksyin pois, pois iloista liiaksi varhain. Ja sinäkin kaukana luotain oot, sinä seimilapseni parhain.
Niin sairas, sairas raukea on armahani mun. Hän itki, kärsi, taisteli mun kanssain taistelun.
Me korkealle pyrimme pois orjain kahleista, mut epäilimme, eksyimme, löi meidät maailma.
Hän itki, itki katkeraan — ja raukka raukesi, pää patjalle, käs' rinnalle, mun valju tyttöni.
Yö synkkä uhkaa ulkona, tuul' huutaa, vaikeroi. mut nuku, nuku rauhassa, jo taisto levon toi.
Jokaista yötä seuraapi uus' aamun ruskotus; suurinta sielun taistoa myös suurin vapaus.
Ei armaani, taistelu konsana ei se meille lepoa suo, se kutsuu vain uutehen taisteluun, se tulta uutta vain luo.
On orja, ken hetkenkin väistyä voi, kun korkeesta kamppaillaan. Siis uhmaten, leimuten, taistellen vain voittoon tai kuolemaan.
Me rikomme, nautimme, uhmaamme, — se taivast' on elämämme, ja helvetin tuli jos seuraakin, niin jatkuuhan liekintämme.
Me jätimme isät ja äidit ja siskot, nyt sitehet särjetyt, katkotut on, nyt yhdessä vapaina, kahleitta käymme me ylpeinä uhmaten taistelohon.
On sitovat, polkevat kotien kahleet, on orja, ken rikkoa niitä ei voi, kun vapaus kutsuvi taistelijoitaan, kun määränä nousevan päivän on koi.
Tuntemattomille merille.
Vettä, vettä kyntää haaksi, painui koti aaltoin taaksi, takana ja eessä merta — päättyneekö taival kerta?
Aallot purjettamme kantaa, etsii haaksi uutta rantaa, rantaa, mihin nousee kansa, vapaa, ylpee voimastansa.
Etsii purjeet uutta maata. Kahleissa ei koskaan saata nousta suku, suuri, napaa, joka vieroo isäin tapaa.
Vettä, vettä kyntää haaksi, painuu kaikki aaltoin taaksi, takana ja eessä merta, päättyneekö taival kerta?
1905.
Joutsen.
Ui joutsen vettä välkkyvää, ilona rannat raikui, soi kaislat päivän kullassa ja lintuin laulut kaikui, ui joutsen kaulaa kaartaen, loi katseen syviin vesiin ja näki linnun valkean soutavan sieltä esiin.
Se oli puhdas, loistava kuin talven puhtain hanki. Sukelsi joutsen syvyyteen, hän kuvansa ol' vanki, ui, velloi synkät pohjaveet, mut palas murhemiellä, ei löytänyt hän kultaansa vuolaitten vetten tiellä.
Soi suruisina kaislat niin, ja kylmi päivän helle. Ui joutsen surren kultaansa selälle viluiselle. Se kauan souti kaivaten, mut kerran poikki aavan se näki linnun valkean luoksensa soutain saavan.
Hän kuvaksensa tunsi sen, mi syviin vesiin haipui, nyt sitä vastaan riensi hän,
Hekuma.
Tuhansia ihmisiä elämässä kulkee, tuhansia tulia he rintaansa sulkee, yksi on sammumaton, voimakas ja ainoo, hekuman hehku aina ihmisiä vainoo.
Toiset ovat lahoja ja toiset ovat rautaa, tuli lahon polttavi ja syöksevi sen hautaan. Ken on taasen rautainen, sen liekki karkaisevi. Pala liekki suurena ja rakenna ja revi!
Lusifer soittaa.
Leimuaa tähdet, leimuaa tähdet, kylmänä kumisee pakkasyö. Lumi hopeahelminä hohtaa, tuike tuikkehen palaen kohtaa, leimuaa tähdet, leimuaa tähdet, Lusifer kultakannelta lyö.
Lusifer soittaa, Lusifer soittaa, helmenä värjyvi pakkasyö, kumisee, kajaa. Kaiku sävelten vaunuilla ajaa kenttiä korkean taivahan.
Sävelet paisuu, sävelet paisuu, kiihkoisa kannel kiehtoen soi, jylisee taivahan pilarit jylhät, humisee päärlyiset autuuden portit, humisee, kaikuu korkea yö.
Lusifer soittaa, kiehtoen kaikuu kannel kiihkojen leimuvien. Ihmiset kiihkojen soiton kuulee, unohtuu pakkanen, talviyö.
Lusifer soittaa, ihmiset tanssii, lieskat taivaan kannella lyö. Ihmiset tanssii, ihmiset tanssii, palavana pyörteenä karkelo käy, elämän karkelo, verien tanssi, tulipuna tanssi, kun Lusifer soittaa, tulipuna tanssi, kun karkeloi veri suonissa kiihkoisten ihmisien.
Lusifer soittaa, veri väkevänä, kiihkeänä suonissa ihmiset palaa, räiskyvi tulipalo-pakkasyö.
Kun lemmestä muinoin lauloin,
Kun lemmestä muinoin lauloin, minä lempeä tuntenut en. Sen tuloa nainen ma vuotin kuin koittoa keväimen.
nyt lemmen, lemmen mä tunnen — se on korkea, synkkä kuin yö. mut enää en voi minä laulaa, veri tummaa tulta vain lyö.