Front matter

Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

TULEVAISUUDENTOIVEITA

Kirj.

Ellen Kruuse Poulsen

Tanskankielestä suomentanut

Valfrid Hedman

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1919.

"Onpa siellä oikea neuvottelu, siltä näyttää; se kestää kamalan kauan. Ja minun kun piti puhua äidille tämäniltaisesta teatterilipusta!"

Poul Mörck se täten lausui tyytymättömyytensä ilmi. Hän istui kaksoisveljensä Svendin ja sisarensa Elsen kanssa kulmakamarissa odottaen äitiä, joka oli lukitun oven takana konttorissa isän kera; ja siellä ei heitä kukaan saanut häiritä. Hän asettui pianon ääreen ja alkoi soittaa laulua: "Poika se purjehti Englantiin"; mutta Svend huudahti:

"Anna mieluummin Elsen säestää itsellesi laulua: 'Sarkkasi juo, sua vuottaa tuoni musta', niin saamme äidin tuokiossa tänne, — sitä valitusta hän ei voi helmalapseltaan kestää."

"Helmalapseltaan! Itse voit olla helmalapsi, — mutta tuuma on muuten hyvä. Tule siis, tyttöseni."

"Ei, sitä en totisesti tee! Sinä kuvittelet alati, että minun on toteltava heti kun sinä suvaitset komentaa; mutta siinä erehdyt. Olen nyt elänyt yli sen iän, ja sivistynyt nainen vaatii hienotunteisuutta."

"Niin, oletpa sinä totisesti soma nainen noine niskasta riippuvine palmikkoinesi. Ei, pikku tyllerö, jätä sinä ensin nukkiesi seura, niin kyllä sitten osoitan riittävää huomaavaisuutta neidille."

Else nousi närkästyneenä ja astui Österbrogadelle antavan ikkunan luo. Toisen, Slagelsegadelle avautuvan ääressä istui Svend tanskalaista lakikirjaa tutkien. Hän luki lakitieteellistä virkamiestutkintoa varten ja istui aina kirjojensa parissa, kun lääkäriksi aikova Poul sitävastoin enemmän harjoitteli alansa käytännöllistä puolta.

Poul käänsi talon ylösalaisin, niin pian kuin jollakulla oli päänkivistystä, ja toi kaksoisveljesten yhteisessä suojassa sijaitsevasta rohtokaapista kaikenlaisia pulvereita ja tippoja, joita perheenjäsenten täytyi vuorotellen nieleskellä, jotta vain niiden vaikutus todettaisiin.

Else katseli ihmisvirtaa alhaalla kadulla, missä raitiovaunujen ja automobiilien taukoamaton soitto ja toitotus kirkkaan kevätauringon paisteessa antoi lauvantain vilkkaalle elämälle odotuksen hohteen. Hän itse oli perin levoton, sillä keskustelu tuolla sisällä isän konttorissa koski yksinomaan häntä. Hermostunut itku, joka viime aikoina tuon tuostakin saattoi aiheettomasti hänet vallata, oli alkanut huolestuttaa isää, ja tämä oli kirjoittanut Trillerödin — pienen, parin penikulman päässä pääkaupungista sijaitsevan maalaiskylän — papille hankkiakseen tyttärelleen siellä olinpaikan joksikin aikaa. Poul istui yhä bassoansa takoen, kunnes Else vihdoin meni hänen luokseen ja virkkoi haluttomasti:

"No, siirryhän sitten."

"Kuten neiti käskee." Poul kumarsi tavattoman kohteliaasti, minkä jälkeen Else heti alkoi soittaa: "Ukko on vanha, kello jo lyö", mutta Poul tahtoi laulaa "gluntteja"; vuodet eivät häntä vielä painaneet.

Heidän isänsä, ylioikeuden asianajaja Mörck, piti Bellmanin runoja suuressa arvossa ja käytti senvuoksi aina Elseä, joka hienoine soitannollisine vaistoineen helposti voi pianolla säestää hänen lauluansa. Hän soitti jokseenkin yhtä hyvin ulkoa kuin nuoteistakin eikä tarvinnut koskaan nuottivihkoja isän mielilauluihin. Tänään hän oli veitikkatuulella, ja tuskin oli Poul, jolla oli kaunis, sointuva ääni, päässyt oikein alkuun ja kajahduttanut: "Hei, Amaryllis, nouse jo, armas!" ennenkuin hän äkkiä siirtyi yölepakko-valssiin "Du-i-du", jota hän soitti niin kaihoavan raukeasti kuin olisi suistumaisillaan alas pianon istuimelta. Konttorin ovi avautui ja rouva Ursula Mörck pisti päänsä sisälle:

"Kuule, Else, tule hetkiseksi tänne; isä tahtoo puhua kanssasi."

Ursula-rouva aikoi jälleen poistua, mutta Poul sai kuitenkin sanotuksi, ennenkuin ovi jälleen suljettiin: "Äiti, tule pian — tahdon mielelläni jutella kanssasi."

Elsen isä istui konttorituolilla, jonka oli kääntänyt tulijaan päin, ja tyttö riensi ripeästi hänen luokseen.

"Onko sinulla jotakin sanottavaa, isä?"

"On niinkin, tyttöseni." Hän veti hänet syliinsä ja virkkoi:

"Minä en paljoa usko lääkärien apuun, senhän hyvin tiedät, ja kun jo kauan olen nähnyt sinun sairastelevan, tahdon kerran itse toimia lääkärinä. Älä sentään kerro sitä Poulille, koska hän silloin kai sanoisi, että tahdon riistää leivän hänen suustansa." Mörck hymyili vienosti ja nipisti tyttöä korvasta.

"Minä määrään sinut siis vaihtamaan olopaikkaa ja maksan kyllä itse kustannukset. Äitisi ja minä", hän viittasi huokailevaan Ursula-rouvaan, "olemme sopineet siitä, että lähetämme sinut Trillerödin täyshoitola-opistoon. Siellä voit päättää opintosi, samalla kun ulkoilma-elämä tekee sinut jälleen terveeksi ja reippaaksi."

Täällä määrättiin; kukaan ei kysynyt neitosen omaa mielipidettä. Else nousi, ojensi hiukan niskaansa ja sanoi:

"Isä, sinä tiedät elämäni päämäärän, ja sen tuskin saavutan Trillerödissä."

"Elämäsi päämäärän?" Mörck katsoi häneen kysyvästi, mutta kun tyttö nyökäytti päätänsä, lisäsi hän: "Lauluasiko tarkoitat? Siitä olemme, äitisi ja minä, nyt väitelleet puoli tuntia, ja minä sanon sinulle saman, mitä sanoin hänelle: Suorita ensin ylioppilastutkinto, niin sitten voimme puhua laulusta."

Else vilkaisi äitiinsä, ja kun heidän silmänsä kohtasivat toisensa, käsitti hän, että äiti oli kilvoitellut hänen puolestaan — mutta joutunut tappiolle; ja hän viskautui nyt äidin helmaan ja sanoi intohimoisesti:

"Mitä minä ylioppilastutkinnolla teen? Eihän minusta tule pappia tai asianajajaa! Minä tahdon vain laulaa ja saavuttaa mainetta."

"No, no, tyttöseni, tässä elämässä täytyy luopua niin paljosta."

"Luopua! Loruja, — eihän nyt ole laisinkaan puhe luopumisesta. Elsen pitää vain suorittaa tutkintonsa, ja sen jälkeen hän saa seurata omaa mielihaluaan. Mutta tutkinto hänen on suoritettava, sillä kun hänellä on todistus taskussa, kykenee hän aina hankkimaan leipänsä."

Isä astui lähemmäs ja laski kätensä hänen olalleen, ja tyttö nousi verkalleen ja katsoi häneen. Nuo silmät muistuttivat sillä hetkellä niin täydellisesti äidin silmiä, kun ne jotakin anoivat, että isä välttääkseen yllätystä meni pois ikkunan luo. Mutta Else juoksi hänen perästään, pistäen kätensä hänen kainaloonsa.

"Mutta, isä, sinähän olet rikas. Miksi tarvitsee minun niin varoa avuttomaksi joutumista? Kyennethän sinä minua aina auttamaan."

Hän päästi tytön käden ja istuutui jälleen tuolille.

"Tule tänne luokseni istumaan, niin me kaksi keskustelemme järkevästi yhdessä."

"Sillä välin minä ajattelen hiukan päivällistä." Ursula-rouva nyökkäsi heille ja virkkoi hymyillen huoneesta poistuessaan: "Minä, näette, en elä tulevaisuuden unelmilla."

Else oli asettunut isoon nojatuoliin vastapäätä isää eikä hetkeksikään hellittänyt katsettaan hänen silmistään.

"Katsos, Else" — isä tarkkasi vakavasti tytärtänsä, — "minulla on kolme lasta ja tahdon uhrata yhtä paljon teidän jokaisen hyväksi, mutta vaikka kaikki näyttääkin valoisalta tällä haavaa, saattaa ehkä tulla aika, jolloin en enää voi teitä auttaa. Minä huolehdin siitä, että saatte jotakin oppia, joten voitte tulla omin neuvoinne toimeen; mutta te ette saa koko ikäänne odottaa apua kotoa. Sillä tavalla ei mihinkään päästä."

"Sitä en vaadikaan. Mutta äitihän ansaitsee myöskin paljon rahaa, ja ellet sinä voi, kyennee äiti sitten myöhemmin meitä auttamaan, jos joutuisimme pulaan?"

"Sitä äiti ei voi eikä saa tehdä. Äiti tarvitsee itse runsaasti rahaa kaikkiin kallisarvoisiin pukuihin, joita hänellä täytyy olla teatterissa ja seuraelämässä, eikä hänen rahoihinsa saa kukaan koskea. Sitäpaitsi äiti jättänee pian näyttelijättären uran."

"Ei, isä, älä toki sitä luule!" Else aivan innostui. "Äiti rakastaa taidettaan liian suuresti ajatellakseen sen hylkäämistä, ennenkuin se on aivan välttämätöntä. Eikä teatterissa ole ketään, joka on hänen yläpuolellaan."

Mörckin kasvot vavahtivat tuskallisesti, ja hän sanoi melkein voihkaisten: "Ei, — sen pahempi."

Huoneessa vallitsi hetkisen äänettömyys, mutta sitten aloitti Else jälleen:

"Jos sallisit minun heti kehittää ääntäni, sittenhän voisin nopeammin hankkia toimeentulonikin; nyt menee vuosia hukkaan, kun minun välttämättä täytyy lukea."

"Nyt on ennen kaikkea kysymys sinun terveydestäsi, ja sillä hyvä."

"Terveydestäni? — Mutta eihän minua minua mikään vaivaa."

"Kyllä sinua jokin vaivaa, ja olenkin jo sopinut pastori Gaden kanssa oleskelustasi hänen luonaan. Huomenna matkustamme yhdessä sinne käydäksemme häntä ja hänen perhettään tervehtimässä ja puhutellaksemme koulun rehtoria."

"Niin… mutta, isä…"

"Anna minun puhua loppuun. Kuten tiedät, on rouva Gade ollut äitisi koulutoveri ja myöhemmin hänen ystävänsä, ja sinäkin varmaan saat hyvän ystävättären hänen Grethe-tyttärestään, joka on sinun ikäisesi."

Else nousi. Hän tiesi, kuinka mahdotonta oli taivuttaa isää muuttamaan mieltänsä, kun hän kerran oli tehnyt päätöksensä, ja hän sanoi senvuoksi tuikeanlaisesti:

"Koska sinä niin tahdot, täytyy minun tietenkin totella."

"Niin täytyy. Minä olen aina vaatinut lapsiltani kuuliaisuutta; mutta en olekaan koskaan vaatinut enempää kuin mikä on oikein."

Hänen prokuristinsa oli useita kertoja pistänyt päänsä ulompaan konttorihuoneeseen vievästä ovesta ja nähdessään nyt, että Else vihdoinkin meni perheen puolelle, sanoi hän Mörckille astuessaan kokonaan sisälle:

"Koko toimisto on täynnä ihmisiä, jotka istuvat odottamassa. Päästänkö heidät sisälle?"

Mörck siirtyi heti jälleen ammattiasioihin ja vastasi vilkkaasti:

"Kyllä, antakaa heidän tulla — vuoronsa mukaan."

Hän vilkaisi kelloonsa. Konttoriaika oli melkein ohitse. Häneltä oli kulunut kokonainen tunti keskusteluun vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Mutta rouva Ursula oli niin harvoin kotona, eikä isä aivan yksin tahtonut päättää tyttären kohtalosta, vaikka hänen tahtonsa silti aina jäi määrääväksi.

* * * * *

Elsellä oli nuortentanssit päivää ennen hänen matkaansa täyshoitola-kouluun, ja Erik ja Grethe, pastori Gaden kaksi aikuista lasta, olivat myöskin kutsutut. Erik oli maanviljelysoppilaana eräässä talossa Trillerödin lähistöllä, kun Elsen ikäisellä Grethellä taas vielä oli runsas vuosi täyshoitola-koulussa jäljellä. Alikerran avara huoneusto, missä päivän tarkoitusta varten käytäntöön otetut konttorisuojatkin sijaitsivat, säteili sähkövalaistuksessa.

Olkikattoisen pappilan kaksi lasta, jotka kotona olivat tottuneet vain öljylamppuihin, tunsivat kuin olisivat joutuneet satumaailmaan; mutta he tunsivat myöskin, kuinka heidän kotikutoisensa surkeasti pistivät silmään kaikkien noiden komeiden pukujen joukossa. Grethe, joka oli saapunut silmät loistaen ensimäisten tanssiaisten suuresta odotuksesta, hiipi hiljaa nurkkaan. Hän ei tuntenut ainoatakaan uudenaikaisista tansseista ja, mikä pahempi, hän ei ymmärtänyt sitä sävyä, millä täällä puhuttiin. Hän kuuli, kuinka keveinä ja nopeina sanat singahtelivat vieraalta vieraalle, ja vain hänen täytyi hitaanlaisessa käsityskyvyssään istua mitään älyämättä aivan kuin olisi haastettu espanjaa tai muuta etäistä ulkomaan kieltä. Hän etsi silmillään veljeänsä.

Tämä oli, kuten hän itsekin, hidassanainen ja kankealiikkeinen; mutta kuinka tyynenä hän istuikaan Jyllannin murteeseen vivahtavalla tasaisella kielellään kertoessaan Ursula-rouvalle vanhemmistaan, kodistaan ja pappilasta! Else tuli tanssien Gretheä kohti. Olipa se tyttö siro! Grethe ei olisi uskonut, että kellään saattoi olla noin suuret, säteilevät silmät; hiukan kaareva nenä ja punainen suu somasti muodostuneine huulineen antoivat koko hänen olennolleen etelämaalaisen hienouden hohteen, mikä sai Grethen henkeänsä pidätellen häntä katselemaan.

"Kah, Grethe, täälläkö sinä istua kökötät? Tulehan heti sisälle tanssimaan!"

Hän laahasi Grethen mukanaan saliin ja loi merkitsevän katseen Svend-veljeensä, joka juuri sattui kulkemaan ohi. Tämä käsitti varsin hyvin hänen tarkoituksensa ja tähystettyään Gretheä, joka kai hänestä oli mukiin menevä, astui esille ja kumarsi tytölle. Grethe pudisti päätänsä:

"Minä en laisinkaan tunne näitä kummallisia tansseja — ja kuitenkin tanssin hyvin mielelläni."

"Niin minäkin. Tilatkaamme siis joku vanhoista."

Hän raivasi itselleen tietä pianonsoittajan luo, joka hakkasi flyygeliä isossa salissa, niin että näppäimet vapisivat hänen sormiensa alla; ja hetkistä myöhemmin kajahti huoneessa eräs Straussin valssi. Svend riensi Grethen luo ja kumarsi:

"Tätä te varmaan taidatte?"

Grethe, joka oli liian hätääntynyt vastatakseen, nyökkäsi vain, ja he lähtivät lattialle. Ohimennen Svend kyllä kuuli muutamien tuttaviensa huomautuksia "maalaisruususta", mutta ei ollut kuulevinaan, ja kun tanssi oli loppuun tanssittu, vei hän Grethen isänsä luo.

"Tästä saat liittolaisen, isä. Neiti Grethekään ei pidä nykyaikaisista tansseista, ja itse puolestani tunnustan kernaasti, että pitkään aikaan en ole tanssinut niin suurella nautinnolla kuin juuri nyt. Vanhat tanssit ovatkin paljoa tyylikkäämpiä."

Asianajaja kumarsi Grethelle, joka tuskin tiesi, minne katsoa, mutta Mörck hymyili ja taputti häntä poskelle.

"Minua ilahuttaa, että me kaksi olemme samaa mieltä, ja näyttää melkein siltä, että olette kääntänyt Svendinkin. No, istahtakaamme tähän, niin saamme hetkisen levähtää, ensi vuoroon asti."

Grethe voi tuskin hellittää silmiänsä Elsestä, joka lakkaamatta pyöri lattialla. Hän näki, kuinka kaikki, jopa hänen levollinen Erik-veljensäkin, olivat häneen hurmaantuneet, ja hän tuli hiukan hämilleen ja araksi ajatellessaan, että he pappilassa asuisivat samassa huoneessa.

Tytöltä pääsi pieni huokaus, ja Mörck, joka kaiketi osapuilleen aavisti hänen ajatuksensa, sanoi ystävällisesti:

"Nyt teidän täytyy luvata minulle, että pidätte oikein hyvää huolta Elsestä ja varsinkin viette häntä kävelyille. Hän ei ole oikein reipas; mutta raikas maalaisilma varmaan panee hänen poskensa punoittamaan, kunnes hän lopulta näyttää yhtä terveeltä kuin te."

"Kuin minä!" Grethe katsahti häneen ihan pelästyneenä. "Minähän olen kuin maalaisruusu, ja se on kai pahinta, mihin täällä kaupungissa voi ihmistä verrata."

Mörck kuuli pienen katkeran värähdyksen hänen äänessään ja sanoi lohduttaen:

"Kukaan ei tule iloisemmaksi kuin Elsen äiti ja minä, kun saamme hänet kotiin pienenä maalaisruusuna."

Grethe katsahti häneen kiitollisena, ja kun taaskin soitettiin valssia, tuli Svend takaisin, ja he tanssivat sekä sen että useita muita, eikä Grethellä ollut koskaan ollut niin hauskaa ja ihanaa iltaa.

* * * * *

Pastorin lapset olivat olleet Mörckillä yötä, ja seuraavana päivänä — huhtikuun ensimäisenä sunnuntaina — matkusti koko perhe Elsen vastaiseen olopaikkaan.

Rouvat Karen ja Ursula, jotka olivat nähneet toisensa vain muutaman kerran senjälkeen, kun papinperhe oli muuttanut Jyllantiin, tervehtivät toisiansa mitä sydämellisimmin, ja pian istuivat kaikki viekoittelevan kahvipöydän ympärillä. Puutarhatuvassa, joka sitten talven pakkasten oli ensi kertaa otettu käytäntöön, oli isot lasiovet ja ikkunat puistomaiseen puutarhaan päin, missä laajat nurmikot vilisivät orvokeista, lumikukista ja krookuksista.

"Täällä voi huomata, että on kevät!" Ursula-rouva veti syvään henkeänsä ikäänkuin hänelle olisi nautinto ahmia homeelta tuoksuvaa, ummehtunutta ilmaa, jota lämmin kaakeliuuni ja hyvänhajuiset sekakukat sen reunalla eivät vielä olleet ehtineet karkoittaa; mutta pappi sanoi hymyillen:

"Silmänne kylläkin voivat huomata kevään, muttei hajuaistinne. Täällä ei ole suinkaan miellyttävää. Aioinkin juuri ehdottaa, että kaikki siirtyisimme arkitupaan, kun kahvi on juotu."

"Minusta tuntuu, että me nuoret voisimme lähteä metsään kävelemään?" Erik katsahti kysyvästi Elseen, joka nyökkäsi myöntävästi; mutta Poul, jonka jalkineet olivat aiotut asfalttikäytäviä eikä ruokamullan kosteata nurmikkoa polkemaan, jäi mieluummin vanhemman väen pariin, kuten hän sanoi.

"Me, Karen, niitä vanhempia olemme." Ursula hymyili. "Minä olen juuri täyttänyt neljäkymmentäviisi, ja sinä olet tuskin vanhempi; mutta tuollaisen kavaljeerin silmissä me olemme jo ikämuoreja. Eikö totta, rakas poikani?"

Poul ei oikein tiennyt, mitä vastaisi. Olihan äiti oikeassa: hän oli vielä nuori. Poul virkkoi senvuoksi hiukan epäröiden:

"Jos näyttäisit yhtä vanhalta kuin olet, niin tuskin olisit teatterin primadonnana."

Hänen sanansa olivat tarkoitetut kohteliaisuudeksi, mutta rouva Ursula, joka alituisesti pelkäsi menettävänsä ulkonäkönsä ja sen mukana primadonnan aseman, tunsi pistoksen arimmassa kohdassaan ja poistui nopeasti arkitupaan. Hän alkoi hiukan kuumeentapaisesti kysellä Karen-rouvalta tämän perheestä, varsinkin rouva Vibeke Bangista, Karenin äidistä, joka oli ollut naimisissa rouva Ursulan sukulaisen, maisteri Knud Bangin kanssa.

"Äiti asuu vielä Nörrevoldgaden varrella vanhassa huoneustossaan, joka kyllä oikeastaan on hänelle liian avara; mutta äiti ei voi riuhtaista itseänsä irti siitä paikasta, missä hän on elänyt niin onnellisena."

Mörck meni istumaan pyöreälle töyrytuolille ikkunain väliin.

"Niin, surullista oli, että Bang kuoli", virkkoi hän. "Se oli harvinaisen herttainen ja sopusointuinen avioliitto. Minä kävin siinä talossa hyvin mielelläni; mutta viime vuosina on seurustelumme miltei lakannut."

Karen-rouva vilkaisi puolisoonsa; hän toivoi kovin, että tämä selittäisi syyn, ja pastori aloittikin verkalleen, ikäänkuin tapaillen sanoja:

"Heillähän oli kummallakin niin äärettömän paljon kovaa koettavana, ennenkuin saivat toisensa. He kohtasivat toisensa vähän ennemmin kuin rouva oli matkustanut ensimäisen miehensä, Henrik Carstensenin luota, jonka kanssa hän eli kovin onnettomana, koska mies kiusasi häntä kaikin tavoin, varsinkin uskottomuudellaan. Bang oli silloin naimisissa, eivätkä hän ja rouva Vibeke nähneet toisiansa moneen vuoteen. He eivät tahtoneet ottaa päälleen aviorikoksen tuottamaa edesvastuuta, mihin nykyisin valitettavasti useimmat aivan keveästi antautuvat. Mutta heidän rakkautensa oli niin suuri ja puhdas, että he saattoivat odottaa; ja vasta pari vuotta Bangin vaimon kuoleman jälkeen he menivät naimisiin. —

"Anoppi eli rouva Vibeke, kuten hän mieluimmin kuulee itseänsä nimitettävän, ei kylläkään voi tässä ymmärtää Jumalan tahtoa — kuinkapa moni meistä sen ymmärtää? Mutta onhan hän elänyt kymmenen onnesta rikasta vuotta sen miehen kanssa, josta piti, ja niissä muistoissa hän riippuu kiinni kuin itse iäisyydessä."

Huoneessa syntyi äänettömyys.

Eräässä pienessä sivusuojassa — musiikkikammioksi oli Grethe sen ristinyt, koska siellä oli urut ja harmonikka — kuului soitettavan Gruudtvigin virttä:

"Kirkonkello, suuriin temppeleihin ei sua valettu, vaan kylän tapuliin."

Ursula-rouva, joka oli tunne-ihminen, saattoi tuskin salata kyyneleitänsä. Poul siellä pelkäksi ajankuluksi soitti virsiä, mutta hänen tapansa oli aina helähdyttää sopraano vasta pitkän ajan perästä basson jälkeen, arvellen sillä tavoin saavansa enemmän tunnetta esitykseensä.

Pastori Gade veti pari haikua pitkästä piipustaan ja jatkoi:

"Rouva Vibeke viettää päiväkaudet haastelemalla vainajan kanssa, josta hänellä on veistetty rintakuva sekä valokuvia riippumassa kaikkialla, vieläpä keittiössäkin, ja missä hän vain liikkuu, tuntee hän olevansa puolisonsa seurassa. Ei hänen järjessään mitään vikaa ole; mutta tässä suhteessa on turha yrittääkään häntä lohduttaa. Hän käy täällä vain muutaman kerran vuodessa, ja kun me käymme häntä tapaamassa, täytyy meidän soittaa erityisellä tavalla, koska hän ei muutoin avaa. Hän on perinyt omaisuutta isältään; ukolla ei ollutkaan muita lapsia kuin hän ja poika Gunnar, joka itse on rikas. Näin ollen voi rouva viettää aikansa niinkuin tahtoo."

Mörck nousi ja meni ikkunan luo. Rouva Bang oli aina ollut hänen naisihanteensa, koska hän oli niin sopusuhtaisen eheä ja hyväsydäminen, ja Mörck käsitti hyvin, että hänen surunsa samoin kuin hänen rakkautensakin täytyi olla rajaton.

Ikkuna, jonka ääressä hän seisoi, antoi etupuutarhaan, jossa kuusiryhmä puolittain verhosi sisäänkäytävän. Hän istuutui isoon, mukavaan nojatuoliin, joka oli ikkunan luona, ja katsahti ulos.

Äsken tulleelta junalta saapui paljon ihmisiä. Leppeä, aurinkoinen kevätpäivä kaiketi oli vietellyt heidät tänne maalle, ja hän aikoi juuri avata ikkunan, kun samassa näki erään naisen astuvan sisään pensas-aidan veräjästä. Hän oli mustissa kiireestä kantapäähän, ja pitkä kreppiharso riippui päälaelta selälle. Tukka oli valkoinen, kasvot niin kirkkaat ja suuret silmät niin loistavat, että hän melkein teki yliluonnollisen vaikutuksen.

Mörck kääntyi nopeasti.

"Rouva Bang tulee tuolla ulkona", sanoi hän.

Kaikki nousivat, ja rouva Karen kiirehti ulos puutarhaan. Toiset seurasivat perästä ja kuulivat hänen liikutettuna huudahtavan: "Äiti, rakas äiti! Sinäkö se todella olet?"

Kun he olivat tulleet takaisin tupaan, katsoi rouva Bang kauan surumielisesti toisesta toiseen.

"Kuinka hauska minun on nähdä teidät kaikki jälleen! Mutta", lisäsi hän vilkaisten ympärilleen, "missä ovat lapset?"

Poul tuli samassa näkyviin oviaukosta, kummastuneena kuulemastaan vieraasta äänestä, ja rouva Bang tarttui hänen käteensä, pitäen sitä kauan omassaan.

"Tässä on siis toinen kaksoisista. Uskokaa minua, nuori mies, silloin vallitsi ilo, kun te tulitte maailmaan. Minullakin oli ennen poika — mutta teidän ikäisenänne hän kalastusretkellä ollessaan hukkui Kalön lahteen. Hän oli nuori ja iloinen niinkuin te nyt. — Minä olen myöskin menettänyt äitini ja isäni sekä… parhaan maallisen ystäväni. Ja tiedättekö te kaikki, miksi olen niin paljon saanut kärsiä?"

Hänen äänensä oli tyyni ja lempeä hänen puhuessaan, ja hän nousi ja nojasi Poulin olkapäätä vasten, kun hän jatkoi:

"Herra on rangaissut minua siksi, että nuoruudessani ilman kirkon siunausta antauduin sille miehelle, jota luulin rakastavani. Siihen aikaan en tuntenut elämää. Minä asuin yksinäni vanhempieni kanssa Kalön saarella; mutta seikkailuhaluni sai minut viskautumaan ensimäisen miehen syliin, joka minulle puhui rakkaudesta. — Minä sanon teille kaikille, mutta varsinkin Poulille: ottakaa elämä, niin ikävältä ja yksitoikkoiselta kuin se teistä tuntuneekin, sellaisena kuin se on, sillä yksi ainoa askel syrjään määrätyltä polultamme voi maksaa meille tulevaisen onnemme. Te muistutatte äitiänne, poikani. Tulkoon teistä hyvä ja uskollinen ihminen, kuten hän on."

Poulilla oli hyvä halu tehdä vastaväitteitä; häntä olisivat paljoa enemmän miellyttäneet seikkailut, maksoivatpa ne hänelle vaikka paljonkin, kuin ikävä yksitoikkoisuus; mutta rouva Bang oli puhunut niin liikuttavan hartaasti, että hän syvää kunnioitusta tuntien kumartui suutelemaan hänen kättänsä.

Metsän rinteellä, missä neljä nuorta käveli tuoreelta tuoksuvalla nurmella vuokkojen ja muiden kedon kukkien keskellä, soitti kottarainen armaalleen, ja he pysähtyivät kuuntelemaan. Else, joka ei kauaa voinut pysyä levollisena, alkoi lirittää Poul Möllerin hilpeätä huhtikuun laulua:

Saapui kevään kuu, nurmi paljastuu, poiss' on talven kylmän paino, ansa. Kirkas, kuulas sää. Hiljaa värähtää povi neidon, kertoin kaipuutansa.

Svend lauloi mukana, ja heidän päästyään toiseen säkeistöön yhtyivät muutkin. Mutta he vaikenivat jälleen, ennenkuin laulu oli laulettu loppuun, sillä Elsen ääni oli niin hopeanheleä ja kaunis, että heidän täytyi kuunnella. Kun laulu oli päättynyt, virkkoi Grethe äkkiä ikäänkuin sydämensä sisimmästä syvyydestä:

"Oi, kiittäkäämme Jumalaa keväästä!"

Hän sanoi sen niin lystikkäästi, että kaikki purskahtivat nauruun; mutta Grethe ällistyi ja alkoi juosta. Kaikki kolme juoksivat hänen perästään, mutta vain Svend kesti kilvan; molemmat toiset jäivät jälkeen ja luopuivat vihdoin takaa-ajosta.

"Nyt minulla on ollut kaksi vapaapäivää", sanoi Erik, "mutta huomenna sitä kysytäänkin voimia".

"Mitä te oikeastaan puuhailette?"

"Menisi varmaan koko päivä, jos ryhtyisin sitä teille selittämään, varsinkin kun ette tietysti rahtuakaan tunne maanviljelystä; mutta tähän aikaan kynnetään ja kylvetään."

"Minä kyllä kernaasti eläisin tuolla tavoin luonnon helmassa, mutta en haluaisi tehdä karkeata työtä. Tahtoisin kirmata mailla ja metsissä, laulaa kilpaa leivosen kanssa ja poimia niin paljon kukkia kuin jaksan kantaa, mitkä sitten asettaisin huoneeseeni, ja uneksisin kaiken yötä kesästä ja auringosta."

"Silloin teistä varmaan olisi paljon apua maataloudessa", nauroi Erik, "vaikka… kaikki sujuisi ehkä sensijaan helpommin meiltä muilta, kun meillä alati olisi niin paljon kauneutta katseltavanamme".

Else punehtui, ja Erik sanoi vakavasti: "Te sopisitte kuitenkin parhaiten Köpenhaminaan — sen näin kyllä eilen."

Elsen silmät säteilivät.

"Niin, näitte huvitellessani, — mutta jälkeenpäin tunnen itseni aina niin väsyneeksi. Nyt kerään voimia täällä, ja kun sitten vihdoin saan välttämättömän ylioppilastutkintoni suoritetuksi, silloin elämäni vasta vakavasti alkaa."

"Sitten te kai vasta oikein tanssitte?"

"Tanssin! Joutavia! Ei, minä teen työtä, voitte uskoa, ja minusta tulee todella jotakin."

"Aiotteko te tehdä työtä? Sitä en luullut nuorten tyttöjen teidän asemassanne ajattelevankaan."

"En minä ryhdykään lattioita pesemään tai kaasulaitteita harjaamaan tai muuhun sellaiseen, kuten ehkä arvelette. Minä aion laulaa."

Nuori mies katsahti häneen hiukan epäilevästi. Nimitettäisiinkö siis lauluakin työksi? Hän piti sitä pikemmin huvitteluna ja sanoi ilvehtien:

"Kuinka paljon te siis laulamisesta saatte tunnilta palkkaa?"

"Sitä en vielä tiedä. Ensinhän minun täytyy itse nauttia opetusta useat vuodet, ja kun sitten olen kehittynyt taiteessani, annan konsertin; ja lupaanpa, että saatte pääsylipun laulajaisiini, kun ensi kertaa esiinnyn."

"Teistä tulee siis konserttilaulajatar. Mutta mitä hyötyä teillä silloin on ylioppilastutkinnostanne?"

"Niin, sanokaas muuta", virkkoi neitonen valittavaan sävyyn; "sitä juuri olen isältäni monta monituista kertaa kysynyt. Tuhlaan vain aikaa; ja jos isä kuolee ja joudumme köyhyyteen, voin toki ilmankin aina päästä johonkin kouluun opettajattareksi."

"Te ette suinkaan koskaan joudu itse ansaitsemaan leipäänne." Hän silmäili ihaillen tyttöä. "Kyllä te pian saatte aviomiehen."

"Aviomiehen!" Else nauroi hilpeästi. "Sitähän minä kaikkein vähimmin haluan. Ei, Erik Gade, minä tahdon itse huolehtia toimeentulostani enkä tahdo olla miehestä riippuvainen."

"Olettepa te hirveän viisas noin nuoreksi. Minä en koskaan ajattele siihen suuntaan, ja olen kuitenkin kaksikymmenvuotias. Minun mielestäni päinvastoin lankee ihan luonnostaan, että mies elättää vaimonsa. Tekeehän vaimo miehensä kodin hauskaksi, joten ei voi laisinkaan olla puhetta mistään riippuvaisuudesta vaimon puolelta. Minun päämääränäni juuri onkin kerran saada oma koti ja puoliso; mutta hänen toimialansa täytyy olla kotona; sinne hän kuuluu."

"Sepä joutava päämäärä! Kyllähän naimisiin aina pääsee. Ei, tee työtä ja hanki itsellesi nimi, niin olet saavuttanut korkeinta tässä maailmassa — mainetta."

"Sitä en ollenkaan usko. Jumala ei ole luonut meitä ihmisiä yksin elääksemme; siksi olemmekin saaneet rakkauden oppaaksemme. Ylistys on kylmää — ja kauanko se kestää? Laulajatarta muistellaan vain jokunen vuosi hänen kuolemansa jälkeen; hänen ääntänsä ei voida enää kuulla, joten vain nimi elää, ja kellepä siitä iloa olisi?"

"Te erehdytte. On olemassa grammofoneja."

"No niin, se on totta. Mutta levytkin kai kerran kuluvat; — en niitä asioita tunne, tiedän vain, ettei mikään ole niin rumaa ja rämisevää kuin grammofonin esittämä laulu."

"Se on perin erilaista. On hyviä, kalliita grammofoneja, joista ääni matkan päähän kuuluu aivan luonnolliselta. Tiedän sitäpaitsi myös, että useimmilla laulajilla ja näyttelijöillä on grammofonilevyjä, joihin he itse ovat laulaneet, ja niitä he tuskin tahtoisivat omistaa, jos ääni niistä kuuluisi rumalta ja rämisevältä."

"Oh, tahtoisivat kyllä! Heidän turhamaisuutensa käy yli kaiken, uskokaa minua. He elpyisivät uudestaan vielä kuolinvuoteeltaankin, kunhan vain kuulisivat oman äänensä."

"Nytpä esiinnyttekin te viisaana ja maailmaa kokeneena. Mutta mistä olette saanut noin tarkat tiedot näyttelijöistä ja laulajista? Tehän olette aina elänyt maalla?"

"Isoäidiltäni. Hän oli ensin naimisissa näyttelijän kanssa, kuten tietänette, ja monet vuodet hän seurusteli näyttelijäpiireissä. Hän on aikaisemmin, käydessään meidän luonamme Jyllannissa, kertonut siitä rattoisasta ja samalla surullisesta ajasta; sillä elämä kulissien takana oli sellaista, että jokaisen vakavaluontoisen ihmisen oli vaikeata sitä kestää."

Else oli nuorukaisen puhuessa vähitellen tullut hehkuvanpunaiseksi, ja äkkiä hän pysähtyi suuttumuksesta vavisten hänen eteensä.

"Varmaankin unohdatte, että minun äitini on näyttelijätär?"

Nyt oli Erikin vuoro punastua, ja hän sanoi katuvaisena:

"Niin, olette oikeassa. Unohdin tosiaan, että teidän äitinne on näyttelijätär. Hän on todellakin niin luonnollinen ja niin huolehtivasti kiintynyt puolisoonsa ja lapsiinsa, ettei tule ollenkaan ajatelleeksikaan hänen oikeastaan olevan vieraana kodissansa."

"Mitä sillä tarkoitatte?"

"Tarkoitan, että nainen, joka ei aina ja kaikkina aikoina voi olla kodissaan, on siellä vieraana. Mutta teidän äitinne kuuluukin poikkeusihmisiin."

"Kiitoksia kohteliaisuudestanne; minä esitän sen kyllä äidille."

Else meni nopeasti eteenpäin, ja harkitseva Erik, joka sinä päivänä oli puhunut enemmän kuin hänellä muutoin oli tapana haastaa useiden vuorokausien kuluessa, seurasi perästä minkä jaksoi, mutta vasta kun he tulivat kirkolle ja kirkkotarhaan vievälle takaveräjälle, missä Else ei oikeastaan tuntenut tietä, pysähtyi tämä häntä odottamaan.

Erik avasi hänelle veräjän, mutta virkkoi ensin:

"Olen pahoillani, jos olen teitä loukannut. Minä pidän äitiänne suuressa arvossa."

Else jäi hetkiseksi seisomaan Erikin pitäessä porttia auki ja sanoi katuvaisena:

"En ollut kai minäkään oikein kohtelias, joten asia voi olla sillä hyvä."

Tyttö livahti sisälle, ja heti senjälkeen he seisoivat arkituvassa, missä isoäiti hienona ja sirona ruson kajastus poskilla istui isossa nojatuolissa, sillävälin kun hänen suosikkinsa Grethe istui jakkaralla hänen jalkojensa juuressa ja Poul, "veitikka", kuten häntä tavallisesti nimitettiin, kertoi sekä isoäidille että muille ylioppilasyhdistyksessä tekemistään kepposista.

Ja isoäiti ojensi hänelle kätensä hymyillen. Se oli hänen ensimäinen hymynsä hänen miehensä kuoleman jälkeen.

* * * * *

Trillerödin täyshoitola-koulu oli itsessään kuin kokonainen pieni kylä. Iso punainen rakennus sijaitsi melkein kokonaan mahtavien, pääovea somistavien kuusten peitossa. Mutta koulun takana, rautatien puolella, missä laveat teräslanka-aidat tennis- ja potkupallokentän edessä pitivät kylän väkeä loitolla, yrittivät pienet koulupuutarhat, jotka olivat laitoksessa vakinaisesti asuvien oppilasten hallussa ja hoidossa, antaa paikalle hauskemman ja miellyttävämmin leiman.

Isosta avarasta eteisestä, missä thorvaldsenilais-aiheiset kohokuvat todistivat hyvää makua ja taidevaistoa, vei pitkä käytävä monine ovineen oikealle eri luokkahuoneisiin ja sitten ylempään kerrokseen, missä opettajilla ja oppilailla oli suojansa. Vasemmalla sijaitsivat voimistelusali ja kylpyhuoneet, mutta vastapäätä sisäänkäytävää vei kaksi isoa lasiovea talvipuutarhaan. Täällä oli palmuja ja troopillisia kasveja sekä paljon hauskoja sopukoita, ja sisimpänä johti ovi kaikkien pyhimpään: rehtorin yksityisasuntoon.

Rehtori oli kookas, vahvarakenteinen ja niin vaalea, että sekä tukka että kulmakarvat olivat melkein valkoiset; mutta hänellä oli pari teräviä, viisaita silmiä, jotka kiiluivat silmälasien takaa; ja sileiksi ajellut kasvot, joiden piirteet muistuttivat näyttelijää tai pappia, ilmaisivat sekä voimaa että tarmoa.

Ja rehtorilla oli kumpaakin. Hän harjoitti oppilaittensa kanssa urheilua ja ohjasi koko koulua mainiosti, pitäen mallikelpoista kuria.

Mutta kaikki oppilaat pitivät hänestä ja tulivat kertomaan hänelle ilonsa ja surunsa; ja joka vuosi kerääntyivät laitoksen entiset oppilaat — näiden joukossa hänen isänsä aikuisiakin — koulussa järjestettyyn juhlaan. Oli perustettu klubi, jossa rehtori toimi esimiehenä.

Rehtori ymmärsi lapsia. Hänen silmissään ne eivät olleet parvi pahankurisia penikoita, joita alituisesti oli rangaistava, vaan ihmisiä. Ja hän koetti aina ymmärtää heidän tekojensa vaikutteet, koska hän siten helpoimmin voi katsahtaa heidän sisimmän olemuksensa ytimeen. Rehtori oli usein isänsä aikana, jolloin Ursula-rouva oli oppilaana koulussa, seurustellut hänen kanssaan ja oli tietysti, kuten kaikki muutkin miehet, tyttöön "hullaantunut". Ja nyt hän ilolla otti vastaan hänen tyttärensä.

Hän näki, että Else oli kaunis. Hänen piirteensä olivat hienot ja säännöllisemmät kuin äidin; mutta hänellä ei ollut tämän hehkua ja ihmeellistä suloa. Rehtori rakasti kauneutta, mutta hän ei enää miehenä katsellut naista. Hän katseli häntä niinkuin taiteilija tai taiteentuntija katselee taideteosta. Hän iloitsi sopusuhtaisesta rakenteesta, kauniista, puhtaista ääriviivoista ja siitä elämästä, minkä mestari oli teokseensa puhaltanut, mutta tuon kauniin teoksen omistamisen kaipuu oli hänelle nyt vierasta. Hän oli viisikymmenvuotias mies, vielä parhaassa iässään; mutta halu aina katsahtaa ihmissielun pohjaan oli liian usein säikäyttänyt hänet perääntymään, sillä sisäinen ihminen harvoin vastasi ulkokuorta.

Hän oli naimaton ja tahtoi lopuksi ikäänsä sellaiseksi jäädä.

Else alkoi heti pitää hänestä, ja vaikka hän aina ennen oli vilkaissut läksynsä läpi jokseenkin keveästi, alkoi hän nyt yhdessä aina ahkeran Grethen kanssa opiskella niin, että sai kiitosta sekä rehtorilta että muilta oppilailta. Ja ylistävä sana rehtorin suusta voi saattaa hänet koko päiväksi hyvälle tuulelle.

Nyt ei Elseä enää synkkämielisyys vaivannutkaan. Hänellä oli ensi päivinä ollut hiukan koti-ikävää ja hän oli kulkenut ympäri surullisin naamoin kuin murhenäytelmän runotar, mutta elämä koulussa samanikäisten parissa ja ennen kaikkea papinperheen huolenpito hänestä vaikutti, että hän pian unohti Köpenhaminan ilot. Terveellinen ulkoilma-elämä, jota laitoksessa niin paljon vietettiin, toi pian punaa hänen poskilleen ja kiiltoa mustiin silmiin.

Läksylukujen jälkeen Else ja Grethe menivät usein metsään kävelemään, ja Grethe uskoi eräänä päivänä Elselle, että Kaj Wulff oli hänestä tavattoman hauska.

"Kaj Wulff — hän, jota nimitetään 'professoriksi'!" huudahti Else. "No, mitä kuulenkaan, moinen pöyhkeilijä, joka luulottelee osaavansa puhua sekä kreikkaa että latinaa ja keikailee nenälaseilla! — Ethän toki ole tosissasi?"

"Olen kyllä!" Grethe veti loukkaantuneena käsivartensa pois. "Hän ei ollenkaan keikaile; hän on todella likinäköinen."

Else tarttui toveriansa vyötäisiin ja lauloi niin, että metsä kaikui:

"Margareta tyllerö, lihavahko lyllerö, nyt kanssas onnetonna itken."

"Hyi! Sinä olet oikein häijy, sen sinulle sanon." Grethe riuhtaisihe irti ja juoksi metsäniitylle vievää polkua pitkin. "Minä tiedän varsin hyvin, että olen liian lihava; mutta kyllä minä ajan pitkään laihdutan itseni."

"Niin, tee se, tyttöseni; mutta odotahan nälkäparannuksinesi maanantaihin. — Muista, että minä matkustan huomenna kotiin enkä siis voi tarkastaa ja arvostella."

Grethe ei vastannut, mutta Else juoksi hänen perässään ja kiersi kätensä hänen kaulaansa.

"Kuule nyt, vihreä varpuseni, olemmeko ystävät vai emmekö ole ystävät?"

"Niin, sitä olisi minulla syytä kysyä sinulta!"

"Oh, loruja, pitäähän sinun nyt hiukan ymmärtää leikkiä. Mutta neiti on närkäs ja tuittupäinen. Minä kyllä kernaasti ihailen professoria, jos sitä haluat, ja latinaa osaan minäkin puhua. Andum snadrivandum — humanum est errare — de gusto non disputandum — sed in errore perseverare — turpeen eestä — ei, turpe est - joko riittää? Tahdotko lisää?"

Hänen kasvonilmeensä oli niin lystillisen vakava ja hänen eleensä muistuttivat niin täydellisesti 'professoria', että Grethe purskahti nauruun.

"Sinusta tulee varmaan näyttelijätär, sinun on täytynyt periä äitisi taipumukset."

"Ei, näyttelijättäreksi en tahdo tulla. Minä tahdon tulla laulajattareksi ja valloittaa koko maailman."

"Sepä ei ollutkaan vähän. Sitten sinä kai matkustat myöskin Grönlantiin."

"Grönlantiinko? Mitä ihmeitä minä sieltä hakisin?"

"Oh, saattaisihan käydä niin, että Poul Lange siihen aikaan olisi naparetkeilijänä asettunut sinne pohjoiseen. — Minä olen nimittäin selvästi huomannut, että te kaksi aina vedätte yhtä köyttä."

"Oh, sinä pikku veitikka, oletko tosiaan tuhlannut aikaasi meidän tutkimiseen? Mutta sinun ei nyt sentään tarvitse siinä suhteessa mitään pelätä. Ensiksikään minä, näet, en koskaan mene naimisiin, — avioliitto olisi vain esteeksi suunnitelmilleni. Ja toiseksi, minä palelisin siellä kuoliaaksi. Minä tahdon päästä etelään, sinne, missä on lämmintä ja päiväpaistetta! Minulla on nimittäin etelämaalaista verta suonissani."

"Kah, onko sinulla?" Grethe tarttui uteliaana häntä käsivarteen. "Siitä et ole koskaan ennen maininnut. Kerrohan nyt vihdoinkin. Äitisikö puolelta?"

"Niin, se on varmaa. Äiti hymyilee aina niin salaperäisesti, kun sitä häneltä kysyn, ja senvuoksi olen itse tutkinut sukutauluamme. Äidinisäni näetkös oli yliopiston professori, mutta sillä seikalla ei suinkaan ole paljoa etelämaalaisen veren kanssa tekemistä, joten se tuskin johtuu hänen puoleltaan; mutta minä kuulin kerran isän sanovan äidinäidistä, että hänessä oli paljon espanjalaista."

"Oh, espanjalaista siinä merkityksessä kuin sanotaan ihmisestä, joka on uhmaileva tai olevinaan ja kohauttelee niskaansa. Sillä asialla ei totisesti ole mitään yhteyttä etelämaalaisen veren kanssa. Mutta jotakin etelämaalaista sinussa on. Kaj on monta kertaa sanonut, että sinä olet mustalaistytön näköinen."

"No, sepä kunnia!" Else puhui hiukan terävästi. "Miksei maankiertäjätär? Sano sekin samalla."

"Tällä kertaa sinä olet tuittupää! Minustapa olisi ylistystä, jos minua nimitettäisiin mustalaistytöksi; niitä pidetään aina kaunottarina ja ne esiintyvät niin paljon romaaneissa."

"Niin, romaaneissa; mutta todellisuudessa niillä on enimmäkseen hirveän ruma nenä, ja ne ovat sekä epäsiistejä että varkaansekaisia. Minulla on roomalainen nenä, niin on kuvanveistäjä Brown sanonut, ja ensi vuonna hän veistää minut."

"Veistää sinut! Te köpenhaminalaiset käytätte niin kummallista kieltä. Minä olen aina kuullut sitä nimitettävän muovailuksi."

"Niin, mutta minut 'veistetään' marmorista."

Else käänsi kasvonsa sivuasentoon ja vallan unohti tervehtää lapsia, jotka tulivat pitäjänkoulusta. Muutoin hänellä tavallisesti aina oli mukanaan namuspussi, mistä jakeli heille. Hän astui ylväänä kylän läpi, ja vasta kun he saapuivat pappilaan, missä oli kotoa hänelle tullut kirje sisältäen kutsun Grethelle, katosi hänestä "signoran" ilme ja hän pyöritti Gretheä lattialla.

"Sitten me molemmat menemme teatteriin huomenillalla, ja sinä saat nähdä, mikä ihmeellinen näyttelijätär minun äitini on."

* * * * *

Kun Else ja Grethe lauantai-iltana astuivat juhlallisesti valaistuun Apollo-teatteriin, alkoi orkesteri soittaa, ja Grethe tarttui Elseä tanakasti käsivarteen. Hän tunsi olevansa ikäänkuin vajoavalla pohjalla, jonka pintana olivat vain ihanat tuoreet kukat ja visertelevät linnut; mutta Else nauroi veitikkamaisesti:

"Huomaa hyvin, että olet maalta ja ensi kertaa teatterissa."

Grethe ei vastannut. Orkesteri, joka soitti valssia "Hoffmannin saduista", oli riistää häneltä hengityskyvyn, sillä koskaan ennen hän ei ollut kuullut mitään niin hurmaavaa, ei edes Mörckin tanssiaisissa, ja hän hieroi käsiänsä yhteen, jottei purskahtaisi äänekkääseen riemuun. Mutta Else vilkaisi ympärilleen.

Hän oli täällä omassa elementissään kuin kala vedessä. Eikä hän käsittänyt, että niin kauan oli voinut olla teatterista poissa. Nyt oli näytelmäkausi loppumaisillaan ja samalla kaikki ilot.

Kun esirippu nousi ja Ursula-rouva näyttäysi ihmeellisessä puvussa, katsahti hän melkein vihaisesti äitiinsä; olihan tämä, joskin pakotettuna, antanut suostumuksensa Elsen maallelähtöön.

Äiti ei tietenkään ollut ymmärtänyt käyttää vaikutusvaltaansa isää vastaan, sitä valtaa, jonka kauneus aina tuo. Else sen kyllä osasi — niin, odottakaahan, kun hän saisi miehen… Ah, se oli totta, eihän hän menisikään koskaan naimisiin. Grethe ei virkkanut mitään. Häneltä puuttui sanoja lausuakseen ihailunsa loistavan kauniista Ursula-rouvasta; mutta hän tunsi itsensä ylpeäksi siitä, että pidetyn näyttelijättären tytär oli hänen ystävänsä. Else halusi mennä ulos näytöksien väliajalla; mutta kun teatterissa keväästä ja lämmöstä huolimatta oli täysi huone, oli heidän vaikea päästä, ja heidän täytyi hetkiseksi pysähtyä permannon viimeisten rivien kohdalle.

Siellä istui herrasmies äärimmäisellä tuolilla, ja Grethe ällistyi hänen kasvojensa kärsivää, huolestunutta ilmettä, kun hän kerran nosti silmänsä muistikirjasta, johon kirjoitteli. Hän voi tuskin irroittaa katsettansa miehestä ja huokasi syvään, kun Else sanoi:

"Menkäämme nyt eteenpäin."

Mutta Grethe jäi seisomaan, ja kun Else seurasi hänen katsettansa, nyökkäsi hän. Ulkona lämpiössä sanoi Grethe:

"Näitkö sitä vanhaa valkohapsista herraa? Mitähän hän kirjoitti?"

"Arvostelua johonkin lehteen. Hän on kaiketi sanomalehtimies. Muuten hän näytti olevan jokseenkin dérangé."

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Oh — elähtänyt."

"No niin, kenties."

Grethellä ei ollut aavistustakaan, mitä Else tarkoitti, mutta ei tahtonut kysellä enempää, kun hän siten paljastaisi tietämättömyytensä. Hän ei käsittänyt, mitä "elähtänyt" taikka dérangé tarkoitti. Etäällä pienessä jyllantilaisessa kylässä, mistä hän vasta joku vuosi sitten oli muuttanut, ei käytetty ihmisistä sellaisia sananparsia. Mutta tilaisuuden tullessa hän kuitenkin aikoi kysyä Elseltä noiden sanojen merkitystä, — se tyttöhän tiesi kaikki.

Esityksen loputtua Else tarttui ystävätärtään käsivarteen ja vei hänet monien käytävien ja sokkeloiden kautta, jotka tuoksuivat hajuvesiltä ja muulta. He kohtasivat joukon näyttelijöitä ja näyttelijättäriä, jotka tervehtivät Elseä, ja vihdoin he saapuivat pieneen suojaan, mistä hajuvedellä kyllästetty höyry tuoksahti heitä vastaan.

Se oli Ursula-rouvan pukuhuone, ja puolipukimissa tämä itse istui huikaisevassa valaistuksessa savuke valkoisten sormien välissä, joissa jalokivet ja sormukset säteilivät kuin salamat.

"Vai te siellä olette, tyttöset! Onko teillä ollut hauskaa?"

Ennenkuin he ehtivät vastata, nojautui hän taaksepäin ja sanoi pukijattarelle, joka oli kähertämässä hänen tukkaansa:

"Kuulkaahan, Mads, — kurottakaa minulle konvehtirasia. Se on tuolla hyllyllä."

Rouva Madsen eli Mads, kuten häntä nimitettiin, päästi heti hiukset, jotka mustana aaltoilevana silkkipilvenä valahtivat taiteilijattaren yli ulottuen lattiaan asti.

"Hyväinen aika!" Grethe löi kätensä yhteen. "Koskaan en ole nähnyt komeampaa tukkaa."

"Ka, eikö totta?" Rouva Ursula hymyili ja tarjosi hänelle herkullisia konvehteja.

"Syökää nyt, tytöt, niin paljon kuin jaksatte; minä olen pian valmis."

Mads tarttui jälleen käsiksi tukkaan, ja neitoset nakertelivat namusia kertaussäkeiden ja laulunpätkien kaikuessa käytävästä, missä kuului olevan hyvin vilkasta elämää.

Kolkutettiin useampia kertoja ovelle, mutta sen oli Mads heti lukinnut, eikä kukaan vastannut.

He ajoivat automobiilillä kotiin, ja Mörck kaappasi Ursula-rouvan syliinsä ja katsoi häneen niin, että Grethestä äkkiä tuntui kuin aviomies harmaista hiuksistaan ja monista hienoista pikkurypyistä huolimatta olisi muuttunut jälleen nuoreksi; mutta Ursula-rouva kietaisi irti hänen käsivarsistaan ja sanoi hymyillen:

"Mutta, Nils! Mitähän Grethe ajattelee meistä kahdesta vanhasta ihmisestä? Muista, että pian saamme viettää hopeahäitä."

Rouva tarttui Poulin käsivarteen, ja Svend tarjosi Grethelle omansa, jonka tämä hyvin hämmentyneenä otti vastaan.

"Koska nyt pitää olla näin juhlallista", hymyili Mörck, "suotanee minulle kunnia tarjota käsivarteni pienelle punaposkiselle tyttärelleni?"

"Olenko minä saanut punaiset posket?" Else katsahti häneen aivan kauhistuneena. "Sepä oli ikävää! Minä en suinkaan tahdo näyttää maalaisruusulta."

"Et; sinä tahdot mieluummin puuteroida itsesi samoin kuin neiti Smith, joka on kahdeksankymmenvuotias, jotta sinäkin saat hurmaavan hipiän."

Svend puhui aivan vihaisesti, hän kun oli närkästyksissään Grethen puolesta, sillä tämä oli heti tarttunut poskiinsa, jotka monien vaihtelevien vaikutelmien jälkeen hohtivat paljoa helakammin kuin tavallista; mutta Mörck sanoi ripeästi ikäänkuin katkaistakseen kaiken keskustelun:

"Punaiset posket ovat luonnolliset, ja kaikki luonnollinen on kaunista." Hän kääntyi vaimoonsa päin:

"Kävin tänään pikimmältään rouva Bangia tervehtimässä, ja kun hän kuuli Grethen olevan kaupungissa, kutsui hän meidät kaikki päivällisille huomenna. Ei kai ole mitään estettä?"

"Ei ollenkaan." Ursula-rouva nyökkäsi Grethelle: "Äidinäitisi alkaa tosiaan jälleen virkistyä ja elää. Tietysti siitä iloitset?"

"Iloitsen niinkin. Isoäidillehän voi kertoa kaikesta, ja hän käsittää niin hyvin."

Kun nuoret tytöt olivat tulleet Elsen huoneeseen, veti Else savukekotelon povestaan.

"Katso, mitä pelastin Poulin lääkekaapista. Äiti käski minun tuoda päänkivistyspulveria; ainahan hän sellaista nieleskelee; ja penkoessani rotanmyrkkyjen ja kuumelääkkeiden seassa löysin joukon savukkeita. Poul käyttänee niitäkin tieteen palveluksessa", hymyili hän; "mutta sillävälin me tahdomme koetella niiden vaikutusta. Olkaa niin hyvä, mademoiselle; nauttikaamme elämästä."

Grethe ei eläissään ollut polttanut savuketta, mutta kun hän ei tahtonut olla ystäväänsä huonompi, iski hän tulta ja aloitti kuolemaa halveksien. Hän veti muutamia varovaisia haikuja, mutta laski savukkeen nopeasti pois, kun oli nikahtua yskänkohtaukseen.

"Oi, hyvä Jumala, pieni papintytär, tukehdutko sinä siitä? Niin, näetkös, ei saa antautua mihinkään sellaiseen, mitä ei ollenkaan tunne. Syö sinä mieluummin palanen suklaatia, sitä on tuolla kuvahyllyllä."

Else loikoi sohvalla, pari pielusta selän tukena, ja nautti levosta. Oli helppo huomata, ettei hän ensi kertaa poltellut, sillä hänen liikkeensä olivat niin luonnollisen sirot, ja hän koputti tuhan savukkeesta pöydällä olevalle tyhjälle leivoslautaselle nousematta mukavasta asennostaan.

"No, Grethe, kerrohan minulle tämäniltaisista vaikutelmistasi. Miltä rouva Ursula sinusta tuntui näyttämöllä?" Grethe katsoi häneen varsin hajamielisesti, ja Else jatkoi hymyillen: "Ajatuksesi liitelivät varmaan kaukana täältä — kaiketi 'professorin' parissa."

Grethe pudisti vihaisesti päätänsä.

"Minä en välitä hänestä, — minä ajattelen sitä vanhaa valkokiharaista sanomalehtimiestä. Hänellä oli niin murheelliset silmät, ja hän oli jonkun näköinen — mutta kenen, sitä en voi johdattaa mieleeni. En luule, että hän elää hyvissä olosuhteissa."

"Ei, varmaankaan ei. Hänen kauluksensa oli puolipitoinen ja kalvosimet syrjistä kuluneet. Nenä oli punainen, — hän tietenkin juo kaikki tulonsa. Sanomalehtimiehellä on monta kiusausta."

Else oli puhunut niin suurella asiantuntemuksella, että Grethe taas oli mielestään tavattoman tyhmä. Senvuoksi hän kiirehti sanomaan:

"Sinun äitisi oli herttainen, ja kovinpa hän näytti nuorelta!"

"Äiti ponnisteleekin tosiaan hyvin paljon säilyttääkseen ulkomuotonsa, käyttää sekä kasvokylpyjä että hierontaa. Hän tahtoo kaikin mokomin olla numero yksi, ja se päivä, jona hän sitä ei enää ole, tulee hänen elämänsä surullisimmaksi. Mutta isälle se varmaan on iloisin päivä."

"Kylläpä isästäsi täytyykin tuntua kauhealta nähdä toisten miesten suutelevan äitiäsi teatterissa; en luule, että minun isäni sellaiseen suostuisi."

"Hauskaa se ei liene; mutta isä tietää, että äiti on hänelle uskollinen."

"Uskollinen!" Grethe nousi kauhistuneena. "Onhan vaimo toki aina miehelleen uskollinen?"

"Voi sinuas suloinen viattomuus; kuulee heti, että olet maalta kotoisin! Mutta minä otan ilmoittaakseni sinulle, että aviollinen uskollisuus on hyvin harvinaista teatterissa. Siellä on alituisia avioeroja ja löyhiä suhteita, ja näyttelijättäret säilyttävät kernaasti tyttönimensä, koska he alituisesti vaihtavat liikanimeä."

"Miksi he sitten vaihtavat liikanimeä?"

"Siksi, että he menevät naimisiin ja eroavat jälleen monet monituiset kerrat."

Grethen valtasi sellainen epämieluinen tunne kuin olisi maa keinunut hänen jalkojensa alla. Hän vilkaisi hiukan levottomasti ympärilleen uhkeasti sisustetussa huoneessa, missä äkkiä alkoi näyttää hänestä niin vaaralliselta, ja Elsekin, ystävätär, jota hän niin suuresti ihaili, oli aivan toinen täällä kaupungissa, jopa käytti toisenlaista kieltäkin. Hän sanoi puolittain itkevään sävyyn:

"Minä menen mielelläni nukkumaan, jotta en kuule kaikkea tuota kauheutta."

"Onko se sinusta niin kauheata…?" Else ponnahti istualleen. "Sinähän olet hupsu! Voiko mikään olla ihanampaa kuin teatteri?"

"Kyllä, metsä ja maa ja — Jumala."

Viimeisen sanan hän lisäsi puoliääneen; mutta Else kuuli sen ja nousi sohvalta.

"Nyt minä laitan sinulle vuoteen, sinä saat maata tässä sohvalla."

Hän otti muutamia vierasta varten esille tuotuja sänkyvaatteita omalta vuoteeltaan ja laittoi makuusijan sohvalle. Kun Grethe oli mennyt levolle, avasi Else ikkunan.

"Ah, kuinka ilma on ihana! Hengitä sitä syvään, niin saat maistaa jumaltenjuomaa, saat nauttia ambrosiaa ja nektaria. Täällä sisällä juodaan mieluummin viskyä ja soodavettä." — Hän katsahti ylös kirkkaalle kevättaivaalle ja lisäsi ikäänkuin ajatuksissaan: "Jumala ei oikeastaan rakastane teatteria."

"Ei, Else, sitä en minäkään luule. Siellähän ei kukaan häneen usko, — mutta hauskaa siellä on."

Else nojasi kyynärpäillään ikkunanpieleen ja virkkoi pää puolittain ulkopuolella:

"Täytyy sentään antaa näyttelijöille yhtä ja toista anteeksi. Heillähän on niin paljoa enemmän kiusauksia kuin meillä muilla, ja ehkä heidän siveellisyyskäsitteensä juuri siitä syystä muuttuvat."

"Minusta tuntuu siltä, että voi olla vain yhdenlaista siveellisyyttä, ja ken ei sitä noudata, on kevytmielinen."

"Niin, mutta Grethe, voi tulla kiusauksia, ja kaikki olemme vain ihmisiä. Minä olen kuullut rakkaudella olevan niin valtavan voiman, että se täydellisesti muuttaa ihmisen. Se voi tehdä enkelistä paholaisen ja päinvastoin. Ja Jumalahan meille on rakkauden antanut."

Grethe mietti hetkisen, ennenkuin vastasi:

"Niin kyllä — puhtaan, voimakkaan rakkauden, muttei sitä, joka rikkoo lakeja."

"Loruja! Meidän Herramme ei ole lakeja kirjoittanut, eikä siis sitä tietä voi laisinkaan tietää mikä on oikeata ja mikä väärää."

"Voi kyllä. Herra on antanut meille omantunnon, ja se sanoo meille aina, kuinka meidän on meneteltävä. Mutta useimmiten kuulemme sen äänen vasta jälkeenpäin."

"Kah, Grethe, sinä olet tosiaan suurenmoinen, — sinä sopisit mainiosti maallikkosaarnaajaksi."

Hän sulkea pamautti ikkunan ja riisuutui rivakasti. Yöilma oli sittenkin kylmää.

* * * * *

Päivällisen jälkeen rouva Bangin luona nuoret olivat menneet ulos kävelylle, mutta Mörck ja Ursula-rouva jäivät istumaan rouva Bangin kanssa hänen arkitupaansa. He juttelivat kesälomasta, jonka Mörckin perhe viettäisi Fredensborgin seudulla, ja rouva Bang kertoi, että hän tänä vuonna ensi kertaa puolisonsa kuoleman jälkeen mukaantuisi tyttärensä pyyntöihin ja viettäisi kuukauden ajan pappilassa.

Hän tunsi, että suru, joka tähän asti painajaisen tapaan oli häntä rasittanut, oli alkanut väistyä valoisamman mielentilan tieltä, ja toivoi nyt pikaista jälleennäkemistä. Ursula-rouva ei mielellään haastanut kuolemasta ja tunsi melkein huojennusta, kun ovikello soi.

Palvelustyttö tuli ilmoittamaan, että eteisessä odotti vanhanpuoleinen herrasmies, joka oli tuntenut rouvan entisaikoina ja mielellään tahtoi tulla häntä tervehtimään. Rouva Bang vilkaisi hiukan hermostuneena ja levottomana ovelle ja oli juuri sanomaisillaan palvelijattarelle, ettei tämä laskisi ketään sisälle, kun samassa valkohapsinen herrasmies, jolla oli leveä taiteilijahattu kädessä, työnsi palvelustytön syrjään ja astui huoneeseen.

Hän katsoi ällistyneenä vieraisiin, oli kaiketi toivonut tapaavansa rouva Bangin yksikseen ja lähestyi epäröiden.

Rouva Bang meni häntä vastaan. Hänen levottomuutensa oli nyt haihtunut ja hänen vartalonsa oli suora ja ylpeän ryhdikäs — hän oli heti tuntenut tulijan. Hän nyökkäsi palvelustytölle, joka poistui, ja odotti sitten levollisesti, mitä vieraalla olisi sanottavaa. Herrasmies katsoi häneen hiukan säikähtyneenä ja virkkoi puoliääneen:

"Vibeke, etkö enää tunne minua?"

"Kyllä, minä tunnen teidät kyllä, herra Carstensen, mutta en käsitä, miksi olette tullut luokseni."

"Siksi, että olen niin hirveän yksinäni — ja etten koskaan voi saada rauhaa siltä, mitä olen teitä vastaan tehnyt."

"Onhan teillä vaimonne."

"Ei, hän on kuollut — Jumalan kiitos."

Hattu tanssi hänen hermostuneissa käsissään, ja hän näytti niin viheliäiseltä, että rouva Bang säälivällä äänenpainolla virkkoi Mörckin väelle:

"Tämä on ensimäinen mieheni, Henrik Carstensen."

Rouva Mörck ojensi hänelle kätensä.

"Me tunnemme toisemme hiukan entisajoilta — olimme lyhyen ajan samassa teatterissa. Kuinka te nykyisin voitte?"

Carstensenin kasvot kirkastuivat, ja hän sanoi arvonsatuntevasti:

"Minä olen Dagenin toimituksessa, sen paikan sain vaimoni kuoleman jälkeen, — ja minä olen raittiusmies." Hän kääntyi jälleen rouva Bangiin päin, ja hänen katseensa kävi nöyrän rukoilevaksi, kun hän kysyi: "Missä ovat… lapsemme, Karen ja Gunnar?"

"Gunnar kuoli useita vuosia sitten, ja Karen on naimisissa erään papin kanssa ja hänellä on kaksi täysikasvuista lasta."

"Niin, aika kuluu, aika kuluu. Ainoa poikani on siis kuollut."

Ursula-rouva, joka oli kuiskannut jotakin rouva Bangin korvaan, meni ulos ja tuli hetkisen perästä takaisin tuoden tarjottimella soodavettä, vadelmamehua ja laseja, jotka hän pani pöydälle. Rouva Bang ojensi Carstensenille kätensä ja sanoi surunvoittoisesti:

"Henrik Carstensen, me olemme vanhentuneet ja molemmat kärsineet paljon. Te olette Karenin isä. Unohtakaamme kaikki entinen."

Carstensen vei hänen kätensä huulilleen ja sanoi kunnioittavasti:

"Kiitos, rouva Vibeke; nyt en enää koskaan tuota teille häpeää. Te olette ainoa puhdas nainen, jonka koskaan olen tielläni kohdannut; mutta vasta myöhään ymmärsin, mitä olin menettänyt."

Rouva Ursula oli sekoittanut mehun soodaveteen, ja he kaikki joivat ääneti. Carstensen nousi lähteäkseen; mutta kun samassa kuului naurua ja puhetta ulkoa eteisestä, säpsähti hän hermostuneesti ja katsoi kysyvästi rouva Bangiin. Ovi riuhtaistiin auki, ja Else tuli tanssien ja laulaen sisälle orvokkivihko kummassakin kädessä:

"Kevät tuoksuvin kukkasvihmoines, sua kiitän mä riemuiten!"

Hän ojensi orvokit niiaten rouva Bangille, joka hymyillen otti ne vastaan.

"Ette aavista, rouva Bang, kuinka Langelinjellä on ihanaa, — eikö totta, Grethe?"

Else kääntyi ja näki nyt suureksi hämmästyksekseen Grethen mitä syvimmän mielenliikutuksen vallassa ja kyyneleet silmissä seisovan herrasmiehen edessä, jota Else ei ennen ollut huomannut. Tämä seisoi pitäen Grethen kättä omassaan, ja hänen suupielessään värähti, kun hän virkkoi:

"Nuo ovat Vibeken kultaiset hiukset ja hänen murheelliset silmänsä — ne silmät, joita en koskaan ole voinut unhottaa."

Grethe sanoi itku kurkussa: "Minä näin teidät eilen teatterissa, ja tunsin teidät nyt heti."

Mies ikäänkuin heräsi ja sipaisi pari kertaa otsaansa, ennenkuin vastasi:

"Niin, minä olin eilen teatterissa ensi-illassa. Olen Dagenin teatteriarvostelija; se käyttää minua, koska tunnen teatterin niin hyvin kuin kukaan."

Grethestä kyllä kuulostivat hänen sanansa kovin merkillisiltä; mutta liian liikutettuna puhuakseen hän vain nyökkäsi. Rouva Bang meni Grethen luo ja laski käsivartensa hänen olkapäilleen. Hän katsahti Grethestä Carstenseniin ja sanoi lempeästi:

"Hän on äidinisäsi, Henrik Carstensen, josta kyllä olet kuullut puhuttavan."

"Hän, joka — — —" Grethe kietoi käsivartensa rouva Bangin kaulaan; mutta Carstensen otti hattunsa, jonka oli laskenut kädestään tuolille, ja läksi syvään kumartaen nopeasti huoneesta. Poul ja Svend, jotka olivat olleet kohtauksen mykkinä todistajina, saattoivat hänet ulos, ja Grethe, joka nyt oli käynyt hiukan levollisemmaksi, kohotti päätään ja katsahti itkettynein silmin ympärilleen.

"Onko hän mennyt?" Kun rouva Bang vain nyökkäsi, virkkoi tyttö: "Minä näin hänet eilen illalla teatterissa ja sitten uneksin hänestä yöllä, mutta on niin surullista, että hän on isoisäni."

Rouva Bang tarttui hänen käteensä, ja he asettuivat istumaan sohvalle. Hän katsoi haikeasti Gretheen ja kysyi:

"Miksi se on niin surullista?" Grethe sanoi epäröiden: "Siksi, että hän näyttää olevan niin dérangé ja elähtänyt."

"Mutta hyvä Grethe!" Ursulan ääni kuulosti aivan säikähtyneeltä; mutta rouva Bang sanoi murheellisesti:

"Grethe on oikeassa, Carstensen on viettänyt elämää, joka ei ole miehelle arvokasta; mutta luulen todellakin hänen nyt tehneen parannuksen. Tahdommekin hiukan pitää hänestä huolta — eikö totta?"

"Teidän pitäisi sentään ensin hankkia hänestä tietoja. Tuttavuuden uudistaminen voi kenties pikemmin vahingoittaa kuin hyödyttää sekä teitä että häntä."

Nuo sanat oli lausunut herra Mörck; mutta rouva Bang vastasi hänelle vienosti hymyillen: "Veri ei koskaan ole niin ohutta, ettei se sentään olisi vettä sakeampaa, ja minä luulen, että sekä Grethe että hänen äitinsä voivat häneen vaikuttaa ja estää häntä vajoamasta entisiin paheisiin."

Rouva Bang nojautui taaksepäin sohvassa, ja kun toiset näkivät, kuinka väsynyt hän oli, sanoivat he hyvästi ja jättivät hänet yksikseen. Else ja Grethe palasivat kotiin yhdeksän junalla; ja Grethe pyysi ystävätärtä toistaiseksi olemaan vaiti äidinisän vierailusta.

* * * * *

Opettajat ja oppilaat kokoontuivat joka aamu vähää ennen yhdeksää hetkiseksi isoon saliin aamulaululle. Siellä oli iso valkokaappinen kello, ja kun Else aamulla eilisen vierailunsa jälkeen rouva Bangin luona näyttäytyi, löi se yhdeksän. Rehtori tuli häntä vastaan.

"Te tunnette laitoksen säännöt", sanoi hän, "ja teidän on joka aamu oltava saapuvilla viittä minuuttia vailla yhdeksän. Tällä kertaa annan armon käydä oikeudesta, koska tämä tietääkseni on ensi kerta, jolloin olette myöhästynyt, ja päästän teidät varoituksella; mutta ensi kerralla saatte jälki-istuntoa. Kaikkein tärkeintä koulussa on täsmällisyys."

Hän asettui urkujen ääreen ja soitti: "Vihastumasta estä meitä" — ja Else keksi pienen hilpeän välähdyksen johtajan silmäkulmassa, kun tämä samassa katsahti häneen. Mutta Else oli raivoissaan. Hän ei säveleelläkään yhtynyt lauluun, vaan tuijotti ääneti virsikirjaansa, kun sensijaan Grethe, joka oli saapunut kouluun ennen aikaa, lähetti hänelle rohkaisevia silmäyksiä. Kohdella häntä, juhlittua salonkien kaunotarta kuin sylilasta ja koko koulun kuullen nuhdella häntä, oli toki liikaa! Sen hän verisesti kostaisi. Hän ei enää voinut sietää rehtoria, ja tuon kellon hän olisi halunnut murskata.

Else aikoi aamulaulun jälkeen rientää luokkahuoneeseen, mutta rehtori pysähdytti hänet. Tämä katsoi häneen terävillä, harmailla silmillään, joita kaikki oppilaat pelkäsivät, ja sanoi tuimalla äänellä:

"Oletteko vilustunut?"

"En rahtuakaan!" Neitonen vastasi ripeästi, jotta kätkisi pahan omantuntonsa, mutta hänen silmänsä harhailivat heidän ympärillään seisovissa lapsissa. Rehtori kääntyi niitä kohti:

"No, ettekö voi mennä paikoillenne!"

Kahden minuutin perästä käytävä oli tyhjä; mutta Else seisoi yksinään rehtorin edessä. Tämä sanoi ankarasti:

"Minä en siedä happamia naamoja. Me aloitamme aamumme laululla, ja kaikki, jotka osaavat laulaa, laulavat mukana. Mutta ehkette te osaa laulaa?" lisäsi hän ivallisesti.

Else oli vähällä pillahtaa itkuun ja sanoi samealla äänellä:

"Kyllä, minä osaan hyvin laulaa; mutta minä en tuntenut sitä laulua… ja sitäpaitsi (neitonen katsoi häneen polttavin silmin) rehtori ei voi vaatia, että voin laulaa heti senjälkeen, kun minua on toruttu koko luokan kuullen."

"Kaikkea voi, mitä tahtoo; mutta ennen kaikkea on opittava hillitsemään mieltään."

Rehtori kääntyi koroillaan; mutta Else astui otsa pystyssä luokkaansa. Kukaan ei saanut aavistaa, että hän oli ollut hyrähtämäisillään itkuun. Välitunnilla saapui Poul Lange hänen luokseen:

"Varmaankin sinä tänä aamuna pillitit!"

"Minäkö?" Else katsoi häneen raivostuneesta "Luuletko, että minä pillitän? Ei, onneksi minä osaan hillitä itseni. Muuten sinä puhuttelet minua perin hauskassa äänilajissa. Älä toki usko, että Köpenhaminassa olen tottunut sellaiseen kieleen. Siellä minua onneksi kohdellaan nuorena neitinä."

"Mikset sitten jäänyt sinne?"

"Siksi, että minulla oli kalvetustautia ja isä tahtoi ehdottomasti lähettää minut maalle."

"Kalvetustautia." Hänen äänensä kuului pilkalliselta. "Se on toki onneksi vain sellainen tauti, jonka tytöt voivat saada, ja se johtuu liian monista tanssiaisista ja liian vähästä työstä."

Else sanoi vihaisesti: "Selitä, mitä sillä tarkoitat? Minähän opiskelen aivan samaa kuin sinäkin, eikä sinun tarvitse olla niin olevinasi, vaikka olet minua vuotta vanhempi, — päinvastoin. Mitä pikemmin suorittaa tutkintonsa, sitä kunnollisempaa se on."

"Varjele sentään! Teidän kuninkaallinen vihanne on kovin herkkä."

"Se ei olekaan niin ihmeellistä. Miehet kuvittelevat aina, että heidän työnsä on paljoa tärkeämpää kuin naisten; mutta maltahan, ystäväni, jahka olemme suorittaneet ylioppilastutkintomme, niin saamme kilpailla siitä, kumpi meistä pääsee kauemmaksi."

"Ihan varmaan minä, koska minä aion Grönlantiin. Sieltä matkustan edelleen löytöretkille, ja jonakin kauniina päivänä on pohjoisnapa saavutettu."

Else katseli häntä hetkisen ihailevasti; mutta kun hänelle heti senjälkeen juolahti mieleen oma päämääränsä, sanoi hän ylimielisesti:

"Juokse sinä vain pohjoisnavalle ja palellu kuoliaaksi, tai syököön sinut jääkarhu. Minä lennän etelää kohti. Siellä minä tahdon leikata laakerini."

"Sinä aiot kenties keksiä etelänavan?"

"Niin, siitä tulisi rattoisa leikki, kun me kaksi saapuisimme Maantieteelliseen seuraan kummallakin maannapansa tarjottimella, — mutta minun kunnianhimoni ei sentään käy siihen suuntaan!"

"Mihin suuntaan se sitten käy?"

"Sitä en sano. Koetahan arvata!"

Kaj, jota nimitettiin myöskin professoriksi, saapui nyt heidän luokseen.

"No, Else, rehtori kai pehmitteli vähän selkäpiitäsi tänä aamuna."

Else ei viitsinyt hänelle vastata, vaan juoksi eteiseen vilkaistakseen saksan-kielioppiinsa ennen oppitunnin alkua.

"Ulos raikkaaseen ilmaan, olkaa niin hyvä! Läksyt luetaan kotona eikä täällä koulussa."

Rehtori siellä taas oli hänen kimpussaan, ja Else paukautti kirjansa kiinni, mutta rehtori katsahti hienosti hymyillen hänen jälkeensä, kun hän meni ulos.

— Tyttö on tottunut tekemään, mitä itse tahtoo; mutta…

Tässä keskeytti johtajan ajatuksenjuoksun herra Knudsen, laulunopettaja, joka tuli puhumaan Elsen lauluäänestä, joka hänestä oli erittäin kehityskykyinen. He pohtivat asiaa kellonsoittoon asti, jolloin oppilaat kokoontuivat ikäänkuin maanalaisen räjähdyksen aiheuttamalla rytinällä ja juoksivat luokkahuoneisiinsa.

* * * * *

Else soitti illallisen jälkeen ja lauloi "gluntteja" pastori Gaden kanssa. Pitkä, hoikka, kivuloinen pappi sai punaa poskipäihinsä kaikista noista iloisista ylioppilasajan muistoista, joita tuttujen sävelten vaikutuksesta tulvehti hänen mieleensä. Hän oli niin innokas pyytämään yhä useampia lauluja, ettei laisinkaan huomannut Elsen alakuloisuutta. Vihdoin sanoi rouva Karen:

"Else on varmaan väsynyt — ja hänellä on kai läksyjä luettavina huomiseksi."

Pappi katsahti Elseen.

"Lopetammeko siis?"

Else pudisti hiukan päätänsä, mutta nousi ja juoksi nopean "hyvän yön" sanottuaan pois huoneeseensa. Pastori ja hänen vaimonsa katsoivat kummastuneina hänen jälkeensä; mutta Grethe kertoi, kuinka rehtori oli torunut Elseä, joka tietysti oli kunniastaan arkana loukkaantunut. Pappi sytytti piippunsa ja aikoi mennä omaan kammioonsa; mutta Grethe pyysi häntä jäämään, koska hän mielellään kertoisi hänelle jotakin. Grethe ja hänen äitinsä istuivat kumpikin korituolissaan puutarhahuoneen avointen ovien edessä; pastori asettui toisella pitkällä seinällä olevalle sohvalle, jonka yläpuolella seinäpapereissa kylmän, kostean talven jälkeen vielä näkyi haalistuneita täpliä.

Hän katsahti tyttäreensä, joka seitsentoistavuotisena näytti niin terveeltä, tuoreelta ja lapselliselta, ja pudisti päätänsä omille ajatuksillensa. — Hän oli todellakin hetkiseksi luullut, että tyttö aikoi puhua jostakin rakastumisesta.

Ja Grethe aloitti:

"Äiti, — tahtoisitko mielelläsi jälleen nähdä isäsi?"

Karen-rouva säpsähti, ja hänen huulensa jäykistyivät, kun hän vastasi:

"Isä hylkäsi äidin erään toisen tähden. Äiti kärsi niin äärettömän paljon sekä avioliitossaan että sen jälkeen. Sen minä olen sekä nähnyt että ymmärtänyt, vaikka silloin olin vain pieni lapsi. Käsittänet, etten millään muotoa voi enää toivoa tapaavani isääni."

"Mutta jos hän nyt on muuttunut eikä muuta halua kuin korvata sen pahan, mitä on tehnyt, etkö sittenkään voisi antaa hänelle anteeksi?"

"Isäni luonne oli liian pintapuolinen ja hänen tunteensa liian tylstyneet, jotta hän koskaan voisi vakavasti ajatella parantumista — varsinkaan niin kauan kuin se nainen elää, jonka kanssa hän meni naimisiin."

"Mutta jos hän olisikin kuollut?"

Grethen äänensävy oli niin rukoileva ja siinä värähti sellaista liikutusta, että äiti, joka heti oli ymmärtänyt Grethen "tietävän jotakin", virkkoi hiukan hermostuneesti: "Sano mieluummin heti, mitä tiedät."

"Vaari oli eilen mummon luona, ja mummo — antoi hänelle anteeksi."

Rouva Karen jäi istumaan näennäisesti kylmänä ja levollisena kuin ei olisi mitään tavallisuudesta poikkeavaa kuullut; mutta pastori Gade nousi ja astui hänen luokseen. Hän otti vaimonsa vapisevan käden omaansa ja pyysi Gretheä kertomaan, mitä oli tapahtunut. Tyttö jutteli kaikki teatteri-illasta alkaen (jolloin hän niin kummallisella tavalla oli tuntenut vetovoimaa tuohon vanhaan, yksinäiseen mieheen) kohtaukseen isoäidin luona, missä he kaikin olivat olleet saapuvilla. Ja hän rukoili tuon nykyisin niin yksinäisen isoisän puolesta, ja hänen isänsä lausui myöskin joukkoon pari anteeksiantavaa sanaa. Silloin nousi Karen-rouva ja suuteli tytärtänsä.

"Koska äitini on voinut antaa hänelle anteeksi, niin voinen minäkin. Ja loppujen lopuksi voikin äiti olla hänelle kiitollinen hänen uskottomuudestaan. Sillä juuri tuona surullisena aikana äitini tapasi maisteri Bangin, joka sittemmin lahjoitti hänelle sellaisen onnen, jota hän ei suinkaan olisi voinut saavuttaa isän kanssa. Huomenna me molemmat käymme hänen luonaan."

Grethe riensi iloisena ylös huoneeseen, missä Else istui kirjettä kirjoittamassa ja lattia hänen ympärillään oli täynnä paperipalasia.

"Mitä ihmettä sinä hommailet?"

"Kirjoitan vastausta kosimakirjeeseen."

"Oletko saanut kosimakirjeen?"

"Olen tietenkin, — enhän muuten voisi siihen vastata."

Else ei katsahtanut häneen puhuessaan, vaan kirjoitti edelleen, niin että kynä rapisi; ja Grethe, joka ei tahtonut kysyä enempää, alkoi riisuutua. Mutta sitten repäisi Else senkin kirjeen rikki ja viskasi palaset korkealle ilmaan, niin että ne putoilivat kuin lumihiutaleet hänen päälleen.

"Sanohan minulle, mitä kyhään vastaukseksi! Minä saan kuumetta, jos tällä tavalla jatkan. Olen varmaankin tuhlannut jo kaksikymmentä arkkia postipaperia ja voin hyvin käyttää vielä kaksikymmentä silti saamatta kirjettäni valmiiksi!"

"Sano minulle ensin, kuka hän on."

"Poul Lange tietysti."

Grethe istui hypistelemässä kengännauhansa solmua, ja hänen vaalea tukkansa valui aaltoillen kaulaan ja hartioille. Kun hän ei virkkanut mitään, jatkoi Else:

"Hän kuvittelee varmaankin osoittavansa minulle suuren kunnian laahatessaan minut mukanaan Grönlantiin elämään eskimoiden ja hylkeiden parissa. Mutta hän erehtyy. Minä en mene koskaan naimisiin, tahdon elää vain laululleni."

"Tuo on minusta hupsuttelua. Eihän ole mitään niin ihanaa kuin uusi hauska koti sievine huonekaluineen ja… pienet lapsukaiset."

"Mutta, rakkain ystävä, lapsukaisiahan minä juuri tahdonkin välttää. Kuinka voisin matkustaa maasta maahan lapsilauma kintereillä?"

"Ei, sitä et tietenkään voi; mutta sinun tulisi silloin pysyä kotona."

"Pysyä kotona! Ja uhrata taiteeni miehen ja lasten tähden? En koskaan! Maailmassa on kyllä riittävästi lapsia, mutta sitävastoin ei montakaan todellista laulajatarta. Oh, etkö jo saa sitä kengännauhaasi auki. Minua alkaa huimata nähdessäni sinun seisovan päälläsi."

Hän otti ripeästi kynäveitsen pöydältä ja heittäytyi polvilleen Grethen eteen.

"Tuo nyt tassusi tänne, niin kyllä siitä pian selviämme. No, eikö se käynyt paljoa ripeämmin?"

"Ripeämmin kylläkin, muttei paremmin. Nauhasta on nyt tullut liian lyhyt, kun sinulla ei ollut kärsivällisyyttä."

"Enhän minä olekaan sellainen enkeliolento kuin sinä. Mutta minusta tuntuu, että voisit sentään osoittaa hiukan suurempaa mielenkiintoa, kun uskon sinulle niin tärkeän asian. — Muista, että tämä on ensimäinen kosimakirjeeni."

Hän katsahti haaveillen ulos ikkunasta; mutta Grethe alkoi levollisesti yöpuvussaan noukkia paperipalasia lattialta.

"Ettäs viitsit!" Else juoksi ulos ullakolle ja toi sieltä varpuluudan, jota muutoin käytettiin ison ullakonlattian lakaisemiseen. "Kas, näin me tulemme, ratsastava poliisikonstaapeli. Ja meidän mahtimme on juuri siinä, että tulemme vasta sitten, kun kaikki on ohi."

Hän lakaisi loput paperipalat kynnyksen yli ullakkoon päin Grethen nopeasti kadotessa vuoteeseensa.

"Kuulehan, Else, sinä olet oikea porsas! Mitä luulet äidin sanovan, jos näkisi sinun siivoamisesi?"

"Pyh! Kirstine voi aamulla ne lakaista pois. Enhän minä ole mikään palvelustyttö."

"Ei sinun silti tarvitse toimittaa palvelijattarelle kaksinkertaista työtä."

"Oh, sitävarten hän kai täällä onkin. Älä toki luule, että kädellänikään kosken sellaiseen hommaan kotona. — Ja ajattelehan sitten, että herra Poul luulee minun haluavan tulla grönlantilaisnaiseksi, asua maakuopassa ja maata lavitsalla. Hyväinen aika, kuinka hän on tuhma! Minä kun päinvastoin rakastan loistoa ja ylellisyyttä."

Hän vilkaisi toalettipöytäänsä ja muuhun kotoa tuotuun kalustoonsa, jotka täyttivät kokonaisen seinustan isossa tyttökammiossa, ja jatkoi hymyillen:

"En suinkaan; minä en ole hupsu — enkä sitäpaitsi häntä rakastakaan."

"Sitten et saa hänelle mennäkään. Rakkaus on avioliitossa tärkeintä."

"Bravo! Viisaus on puhunut; nyt kirje todella kirjoitetaan."

Hän asettui pöydän ääreen ja luki ääneensä sitä myöten kuin kirjoitti:

"Rakas Poul!

Kun sydämeni kuuluu yksinomaan taiteelleni, en voi tulla vaimoksesi. Rakastakaamme toisiamme kuin veli ja sisar.

Ystäväsi Else Mörck.

"Tämän voit antaa hänelle huomenna, Grethe, kuulethan."

Grethe istui pystyssä sängyssä. Tuo oli hänestä kovin jännittävää; ja hirveän sankarillisesti menetteli hänen mielestään Else hyljätessään laulunsa vuoksi Poulin rakkauden. Että voikin! Ja hän näki äkkiä "professorin" edessään. Hänen likinäköiset silmänsä suistelivat häntä kohti, niin että täytyi painua takaisin pielukselle. Ei, hän se toki ei ollut; hänessä oli liian paljon kirjatoukkaa; mutta kerran kai oli tuleva joku toinen…

* * * * *

Täyshoitola-opistolla oli oma sanomalehtensä, joka ilmestyi kerran kahdessa viikossa ja jota "professori" toimitti.

Lehti käsitteli olosuhteita koulun piirissä, mutta soi tilaa myöskin lyyrillisille purkauksille, olivatpa nämä sitten runoa tai suorasanaista. Julkaisu monisteltiin hektograafilla, ja siitä työstä huolehti sen toimitussihteeri Poul Lange. Hän oli juuri menossa tähän hommaan huoneeseensa, joka oli hänellä yhteinen "professorin" kanssa — molemmat olivat laitoksen täyshoito-oppilaita, — kun Grethe Gade kouluajan päätyttyä ojensi hänelle kirjelapun. Hän punehtui hiusmartoa myöten, sillä hän arvasi heti, että se oli Elseltä, eikä tolkuttomuudessaan tiennyt, mihin kirjeen panisi.

Grethe sanoi lohduttavasti:

"Älä siitä tule kovin murheelliseksi."

Mutta Poul, joka nyt käsitti, että tyttö tiesi asian, ällistyi ihan täydellisesti ja ryntäsi sanaa sanomatta huoneeseensa. Sisälle tultuaan hän viivähti kiertämään avainta lukossa ollakseen varma, että ovi oli visusti suljettu, ja repäisi vihdoin kirjeen auki. Hän luki sen kerran, luki vielä toistamiseen ja viskasi sitten uuniin, jossa tietenkään ei ollut tulta; mutta silmänräpäystä myöhemmin hän pisti kätensä pesään, niin että rystyset mustuivat, veti paperin ulos ja oikaisi sen jälleen.

Hän luki sen vielä pariin kertaan hieroessaan noen nyrkeistään housuihinsa ja vihdoin mutisi hampaittensa välistä:

— Se hävytön tytönlepakko! Kirjoittaa, että mieluummin harjoittaa taidettansa! Ja Jumala ties, mitä taidetta se onkaan… Ehkä keimailua! Muuta en hänessä toki koskaan ole huomannut. Mutta hän saa tätä vielä katua.

Hän katsahti ympärilleen huoneessa löytääkseen jotakin, mihin voisi kohdistaa vihansa, ja hänen silmänsä osuivat pöydällä akkunan ääressä lojuviin käsikirjoituksiin ja hektograafihyhmään. Hän näppäytti sormiaan.

— Hei! Nyt sen tiedän! Hänestä kirjoitetaan lehteen! Sanomalehtimiestä ei rankaisematta pilkata. Minulla on kynäni, ja siitä saan paljoa voimakkaamman aseen kuin myrkyllisinkään nuoli!

Professori pisti päänsä ovesta

"Pidätkö sinä esitelmää — vai mitä sinä täällä hoilaat? Etkö aio syödä päivällistä? Ne ovat käymässä pöytään."

Poul katsahti häneen ja sanoi hämmästyneenä:

"Kuinka sinä pääsit sisälle? Ovihan oli lujasti lukittu."

"Vai niin? Sitä en ollenkaan huomannut; se aukeni heti, kun siihen vain kosketin."

"Sitten lukossa on kai jotakin vikaa!"

"Pikemmin on vikaa sinussa!"

Professori nauroi ja riensi alas; mutta Poul ryhtyi kiertämään avainta reiässä ja huomasi lopuksi, että sen lehti oli katkennut.

Sillä tavoin! Nyt kai rehtori pauhaisi, se kun niin kiusallisesti osasi olla kaikkialla saapuvilla, mutta tuohan oli sentään vain pikkuasia häntä kohdanneeseen suruun verrattuna. Kumarruksissa hän astui alas ruokasaliin, missä — entisen arvoisan Pietarin tapaan — hukutti mielihaikeansa ja löysi lohdutusta saagovellin pohjalta.

Seuraavana päivänä oli koulun lehdessä tämänlainen "Kostajan" nimimerkillä varustettu "purkaus":

Pääs' Else taiteen taimitarhaan, hän hylkäs kauneimman ja parhaan: Kun tyttölapsi oikun saa, niin onnensa hän musertaa.

"Professori", joka illalla vuoteelle mentyään oli saanut kuulla Poulin kaikki lemmentuskat, ojensi paljonsanovalla hymyllä sanomalehden Elselle välitunnilla. Tyttö avasi sen ja näki heti runon. Veri nousi niin nopeasti hänen päähänsä, että häntä hetkisen huimasi, ja hän torui vihaisesti pientä tyttöä, joka kompastui hänen jalkaansa.

Hän istui yksinään eräällä penkillä isolla hiekoitetulla koulupihalla ja keksi äkkiä Poulin kasvot voimistelusalin ikkunassa. Hän nousi silmänräpäyksessä ja mennen puutarhan veräjällä seisovan rehtorin luo kysyi kuivasti ja lyhyesti:

"Onko oppilailla lupa oleskella voimistelusalissa välitunnilla?"

"Ei millään ehdolla! Ken sitä uskaltaa, saa varoituksen."

"Sitten pyydän ilmoittaa teille, että Poul Lange on siellä."

Rehtori katsoi häneen hiukan kummastuneena. Alentuiko tuo neitonen tavalliseen juoruiluun, vai oliko se kostoa? Varmana, että näin oli laita, hän meni sisälle, mutta Else käveli takaisin paikalleen, minne hän vähää myöhemmin kuuli askelten töminää isosta, tyhjästä voimistelusalista. Pian senjälkeen tuli Poul ulos ja suuntasi kulkunsa suoraan häntä kohti. Tyttö siirtyi hermostuneesti penkillään; mutta nuorukainen jäi seisomaan ja sanoi matalalla, mutta kiihtyneellä äänellä:

"Ensin sinä pilkkaat minua hylkäämällä tarjoukseni ja sitten juoruilet rehtorille kuin mikäkin jokapäiväinen koulutyttö. Minä halveksin sinua."

Else vilkaisi häneen, ja nuorukainen loi silmänsä alas kohdatessaan tumman säkenöitsevän katseen, jonka tyttö hänelle lähetti vastatessaan: "Mutta on kai jaloa ja miehekästä kirjoitella minusta herjausrunoja koululehteen? Kiellä tekosi, jos uskallat."

"Minä en ole aikonut sitä kieltää. Minä tiedän, mitä teen, ja vastaan sanoistani kuin mies!"

"Mies? Niin, sinä olet tosiaan kaunis mies! Jos sinä todellakin olet niin epätoivoissasi minulta saamiesi rukkasten vuoksi, tulisi sinun kantaa surusi miehen lailla eikä asettaa turvatonta naista kaakinpuuhun."

Poul Lange, joka useita vuosia sitten oli ollut innokas partiolainen ja osastossaan muiden hyvien ominaisuuksien ohella erikoisesti kehittynyt "ritarillisuudessa", tunsi äkkiä menettelynsä arvottomuuden ja istahti häpeissään penkille. Hän virkkoi nöyrästi:

"Myönnän menetelleeni typerästi ja pyydän sinulta anteeksi. Kernaasti koetan saada kaikki kappaleet lehteä takaisin polttaakseni ne."

"Se ei vähääkään hyödytä." Else katsoi haikeamielisesti hänen ruskeihin rehellisiin nuorukaiskasvoihinsa. "Kaikki lapset, jotka syövät aamiaista kodeissaan, ovat ottaneet kappaleen mukaansa, ja kaikki tietävät, että minua ja minun taidettani siinä tarkoitetaan."

"Sinun taidettasi?" Poulin ääni kuulosti masentuneelta; mutta Else sanoi vakuuttavasti:

"Lauluani nimittäin."

"No… niin… niin, sitähän me tietysti kaikki ihailemme. Kernaasti menen rehtorin luo ja kerron hänelle kaikki. Sitten hän voi rangaista minua ja samalla tuottaa sinulle tyydytystä."

"Älä toki, älä millään muotoa! Jätä se nyt jo. Mitä enemmän siitä puhumme, sitä suurempi hälinä syntyy. Eikä minulle tuota mitään iloa, että sinua rangaistaan."

Grethe saapui nyt paikalle ja vei Elsen mukaansa. Poul läksi Kaj Wulffin luo, jolle uskoi kaikki kalvavat tuskansa — sekä onnettoman rakkautensa että koston, joka häntä nyt kamalasti kiusasi.

Ystävä, joka kauan aikaa oli kärsinyt kaikkia mustasukkaisuuden tuskia — hän kun näet oli myös korviaan myöten rakastunut kauniiseen Elseen — lohdutteli nyt kilpailijaansa parhaansa mukaan, samalla kun ajatuksissaan hahmotteli kosimakirjettä, jonka seuraavana päivänä antaisi Grethen viedä ystävättärelleen. Grethe, joka oli niin järkevä ja luotettava tyttö, kyllä toimittaisi asian sekä hienotuntoisesti että varmasti. Mutta kohtalo oli toisin päättänyt, ja tapahtumain kulku siirsi kosimahommat parempiin aikoihin.

Ystävätärten palattua koulusta ilmoitettiin, että Elseä oli puhelimitse kehoitettu heti matkustamaan kotiin, koska Svend oli sairastunut keuhkotulehdukseen. Kolmen junalle voi vielä ehtiä, ja Grethen saattamana Else riensi asemalle. Juna oli tavallisuuden mukaan myöhästynyt, ja kaikki lähikaupungissa asuvat oppilaat olivat kokoontuneet odotushuoneeseen. Täällä he tapasivat Poul Langen, joka oli matkalla pääkaupunkiin rehtorin asioilla. Poul seurasi Elseä, joka nousi junan takimmaiseen vaunuun, ja Grethe, joka puhelinviestin jälkeen tuskin oli lausunut sanaakaan, virkkoi kyyneleet silmissä:

"Muista nyt viedä hänelle terveisiä minulta; ja sunnuntaina minä tulen itse tuomaan ruusuvihon."

Else, jota ystävättären murheellinen kasvojenilme liikutti, oli itsekin vähällä hyrähtää itkuun, mutta sanoi sentään lohduttaen:

"Minä soitan sinulle heti, kun olen päässyt kotiin."

Ovi paiskattiin nyt kiinni ja annettiin lähtömerkki; mutta viimeisessä silmänräpäyksessä hyökkäsi Kaj Wulff portaalle, töykkäsi Grethen sivulle ja ryntäsi vaununosastoon.

"Kaihan täällä vielä on tilaa?"

Hän istahti hengästyneenä, ja Else heilutti nenäliinaa ystävättärelle, joka jäi seisomaan samalle paikalleen niin kauan kuin juna oli näkyvissä.

Else istuutui ja he joutuivat nyt haasteluun, joka rauhallisesti alettuaan äkkiä muuttui mitä kiivaimmaksi riidaksi nuorukaisten välillä. Se alkoi, kuten useimmat murhenäytelmät, aivan vähäpätöisestä pikkuseikasta. Poulilla oli pieni kultasydän kellonperistään riippumassa, ja kun Kaj näki Elsen sitä ihailevan, alkoi hän kiusoitellen väittää, että tuo kapine oli mukailtua metallia. Hän sanoi selvästi erottavansa, että se oli vain messinkiä.

"Messinkiä!" Poul karahti pystyyn. "Kuinka sinä kehtaat sanoa sitä messingiksi? Minä olen perinyt sen äidiltäni, ja tiedän, että se on oikeata kultaa."

Kaj tiesi, että Poulin isä oli pappina Grönnissa, mutta äidistä hän ei ollut koskaan kuullut puhuttavan, koska tämä oli kuollut. Hän virkkoi sen vuoksi ilvehtien:

"Sinun äitisi on arvattavasti eskimo, ja nehän keräilevät kaikkea, mitä tunkiolta löytävät."

Poul ravisti häntä hartioista.

"Sinä valehtelet, lurjus, ja minä lyön sinua, jos puhut pilkallisesti äidistäni."

Kaj oli myöskin noussut. Hän oli ponnistellut ollakseen sukkela Poulin kustannuksella, jotta kunnostautuisi Elsen silmissä, mutta kun tyttö nyt sanoi: "Sinä olet sydämetön kollo!" suuttui hän, ja ystävykset, jotka tähän asti aina olivat vetäneet yhtä köyttä, alkoivat painia.

"No, malttakaahan toki!" Else nousi rakentaakseen rauhaa, mutta samassa Poul huomaamattansa töykkäsi häntä, niin että hän lensi vaunuosaston toiselle puolelle, missä ovi antoi perään, ja tyttö suistui ulos.

Toverukset katselivat silmänräpäyksen kauhistuneina toisiaan, ja sitten Poul syöksyi ovelle hypätäkseen neitosen perästä; mutta Kaj sai hänestä kiinni ja huusi epätoivoisesti:

"Mitä se hyödyttäisi? Hän on kuollut!"

Silloin osui Poulin silmä hätäjarruun, ja hän vetäisi siitä heti, joten juna pian senjälkeen pysähtyi. He juoksivat molemmat ulos. Poul kertoi, mitä oli tapahtunut, ja koska oltiin lähellä asemaa, lähetettiin mies resiinalla häntä etsimään. Toverukset lähtivät hänen mukaansa, ja kun oli saavuttu paikalle, oli Poul valkoinen kuin kalkittu seinä ja vapisi koko ruumiiltaan.

Else virui ratavallin rinteellä vähän matkan päässä eräästä sillasta, ja Poul, joka tuskin tohti lähestyä, näki, että tytön silmät olivat kiinni ja että verta tihkui päähän tulleesta reiästä. He laskivat hänet varovaisesti peitteelle ja kantoivat ratavartijan asuntoon, joka oli siinä lähellä. Tiesiväthän he, että apua oli tulossa. Asemapäällikkö oli luvannut hankkia lääkärin.

Else pantiin vuoteeseen, ja ratavartijan vaimo hautoi hänen päätänsä kääreillä. Tyttö oli yhä tajutonna, ja Poul, joka ei voinut hellittää silmiänsä hänestä, kuiskasi useita kertoja: "Onko hän kuollut?" Mutta vaimo pudisti päätänsä: "Hänen sydämensä sykkii, mutta hyvin heikosti."

Kaj tuli sisälle lääkärin ja asemapäällikön seuraamana, ja lääkäri pyysi kaikkia muita poistumaan paitsi vaimoa. Poul ja Kaj seisoivat puutarhassa käsi kädessä, sillävälin kun potilasta tutkittiin, ja Kaj huudahti epätoivoisesti:

"Se on minun syyni! Minä se sisään tullessani jätin oven kunnollisesti sulkematta."

Poul ravisti päätänsä: "Minä se häntä töykkäsin."

Viimemainittu istahti lypsyjakkaralle, joka oli jätetty sinne, ja nyyhkytti niin avuttomasti ja epätoivoisesti, että Kaj, jota muutoin pidettiin jokseenkin kovasydämisenä, väänteli käsiänsä ja sanoi murtuneena:

"Minä olen murhamies! Minä haastoin riitaa kanssasi, siksi että sinä rakastit häntä. Samoin oli minun laitani, ja vaikka hän oli antanut sinulle rukkaset, näin, että hän kuitenkin antoi sinulle etusijan minun rinnallani. Minä olen kaksinkerroin syyllinen ja ilmoitan itseni poliisille."

Asemapäällikkö, joka seisoi vähän matkan päässä, oli kuullut heidän tunnustuksensa, muttei ollut tietävinään, sillä hän huomasi, että omatunto oli iskenyt heitä paljoa kipeämmin kuin mikään muu rangaistus olisi voinut, ja hän lähestyi heitä sanoen säälivästi:

"Nuori neiti ei ole kuollut, ja niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Lääkäri kyllä nopeasti tyrehdyttää verenvuodon, eikä ulkonainen vamma ole koskaan niin häijy kuin sisäinen."

Molemmat nuorukaiset nousivat, ja hän puristi heidän kättänsä.

Nyt ajettiin sairasvaunut rakennuksen eteen, ja miehet tulivat puutarhaan kantaen niiden koppaa. Asemapäällikkö pyysi heitä hetkisen odottamaan ja astui sisälle. Hän tuli heti takaisin ja viittasi miehille. Kun he tulivat jälleen ulos kantaen Elseä kopassa, näki Poul että tytön silmät olivat vielä kiinni, ja lääkäri sanoi hänen yhä olevan tajutonna. Hän nousi sairasvaunuihin, jotka ajoivat pois, ja ystävykset katselivat niiden jälkeen niin kauan kuin voivat ne erottaa. — Eiväthän he tienneet, saisivatko enää koskaan nähdä Elseä.

He kävelivät verkalleen yhdessä rautatieasemalle, ja pian senjälkeen Kaj palasi pohjoiseen ja Poul jatkoi eteläiseen suuntaan, mutta matka oli yhtä raskas heille kummallekin.

Tuntia myöhemmin Poul soitti Elsen kodin ovelle, ja Ursula-rouva tuli itse avaamaan. Poul ilmoitti nimensä, ja kun rouva hänen hätääntyyneestä ilmeestänsä huomasi, että jotakin erikoista oli tapahtunut, pyysi hän vaistonsa johtamana nuorta miestä astumaan puolisonsa yksityistoimistoon.

Ylioikeuden asianajaja oli yksinään ja nousi nopeasti. Poul aikoi puhua, muttei voinut, vaan purskahti äkkiä itkuun. Rouva Ursula painoi tuskissaan kätensä rintaansa vasten, mutta Mörck laski kätensä Poulin olkapäälle ja sanoi ystävällisesti:

"Teidän täytyy tyyntyä; näettehän kuinka vaimoni on levoton. Missä on Else?"

Poul kuivasi silmiään nenäliinallaan ja kertoi sitten niin levollisesti kuin voi, mitä oli tapahtunut ja että Else yhä oli tajutonna. Lopuksi hän ilmoitti sairaalan puhelinnumeron, jonka lääkäri oli hänelle maininnut. Ursula-rouva hyrähti itkuun, mutta Mörck astui puhelimen ääreen ja soitti sairaalaan. Ursula-rouva ja Poul kuuntelivat jännittyneinä hänen sanojansa, mutta hän seisoi näennäisesti levollisena, ja ainoastaan rouva, joka tunsi hänet läpikotaisin, huomasi kuinka kuulotorvea pitelevä käsi vapisi, sillävälin kun hän toisella kädellään puristi kirjoituspöydällä olevaa paperipalaa niin lujasti, että rystyt kävivät valkoisiksi. Herra Mörck seisoi selin heihin, mutta kun puhelu oli ohitse, kääntyi hän heitä kohti, ja Ursula-rouva säpsähti. Hänestä näytti, että miehestä äkkiä oli tullut vanhus, ja hymy, jota tämä yritti, muistutti irvistystä.

Hän sanoi ikäänkuin työntämällä työntäen sanoja suustansa: "Else on tullut tajuihinsa. Hänet viedään nyt leikkauspöydälle."

"Hyvä Jumala!" Ursula-rouva lankesi miehensä kaulaan, ja tämä taputti hänen kosteata poskeansa. Vaimo-rukka katsahti häneen sääliä rukoilevin silmin ja virkkoi:

"Onko jotakin sisäistä vammaa?"

Herra Mörck vältti hänen katsettansa vastatessaan:

"Lääkäri toivoo, ettei ole; mutta hän ei vielä tiedä. Else on saanut useita ruhjevammoja."

Rouva Ursula laskeutui tuolille ja sanoi soinnuttomasti: "Jumala, salli hänen kuolla! Salli hänen kuolla!"

Poul seisoi etäämpänä ovella. Itku puistatti häntä kautta ruumiin, ja hän kärsi kuvaamattomasi katsellessaan poloisten vanhempain surua. Hän tunsi itsensä niin syylliseksi, että vain toivoi heidän antavan hänet poliisin haltuun, — mutta he eivät ajatelleet häntä. Samassa kolkutettiin ovelle perhesuojien puolelta, ja eräs sairaanhoitajatar pisti päänsä sisälle.

"Lääkäri on täällä ja tahtoo kernaasti puhutella rouvaa."

Rouva Ursula kavahti hämmästyneenä pystyyn.

"Lääkäri? Onko Else jo tutkittu?"

Sairaanhoitajatar katsoi häneen käsittämättä, ja rouva lisäsi epätoivoisesti:

"Ah, nyt muistan! Poikani on myöskin sairaana. Kyllä minä tulen."

Hän astui verkalleen sairaanhoitajattaren jäljestä, ja Mörck pyysi Poulia hankkimaan vaunut, koska he heti matkustaisivat Skovbyhyn kuulemaan, kuinka Else jaksoi.

Kun Poul paluumatkalla kulki paikan ohi, missä kauhistava tapaturma oli sattunut, sulki hän silmänsä ja puristi käsiänsä yhteen pelosta, että hänessä herännyt halu hypätä ulos junasta kävisi ylivoimaisen valtavaksi. Vaunu oli täynnä matkustajia, ja näiden levollinen rupattelu jokapäiväisistä asioista rauhoitti häntä, ja hän pakotti itsensä ajattelemaan jotakin muuta.

Mutta Skovbyn sairashuoneessa istui Mörck vaimoineen tyttärensä vuoteen ääressä. He eivät puhuneet, mutta heidän silmänsä eivät irroittuneet valkoisesta haamusta, jonka mustat hiukset pään ympäri asetetun kääreen alta pyrkivät kahtena palmikkona hänen hartioilleen. Lääkäri oli antanut heille toiveita. Tyttö ei ollut saanut sisäistä vammaa, ja päässä oleva reikä oli ommeltu umpeen; mutta hänen hermostonsa oli saanut kovan tärähdyksen, joten ainoastaan täydellinen lepo ja hiljaisuus voi hänet pelastaa.

Else, joka oli nukkunut, avasi silmänsä. Hän puhui aluksi hiukan ristiin ja kyseli haikaroista, joita oli pappilan katolla, mutta Mörck silitti rauhoittavasti hänen poskeansa.

"Isä!"

Else yritti nousta, mutta vaipui voihkaisten takaisin.

"Ei, ei, älä hievahda." Mörck tarttui hänen käteensä ja sanoi liikutettuna: "Rakas tyttöseni, älä yritä puhua. Äiti ja minä jäämme tänne yöksi."

Else kuiskasi heikosti: "Isä, suutele minua."

Hän suuteli tytön poskea, muttei uskaltanut puhua, koska pelkäsi joutuvansa ylenmääräisen liikutuksen valtaan. Hän istahti jälleen tuolille, ja nyt kumartui äiti suutelemaan tytärtänsä; mutta silloin Else oli jo uudelleen sulkenut silmänsä. Ponnistus oli niin uuvuttanut hänet, että hän oli silmänräpäyksessä vaipunut uneen.

Hän nukkui suurimman osan yöstä ja heräsi vasta sitten, kun tuskat päässä saivat hänet valittamaan. Ensimäisellä aamujunalla matkusti rouva Mörck takaisin pääkaupunkiin. Hänen oli saavuttava teatterin harjoituksiin, ja sitäpaitsi hän oli levoton poikansa puolesta.

Pappilassa oli syntynyt suuri suru ja hälinä, kun Poul oli tuonut tiedon murheellisesta tapahtumasta, ja aikaisin seuraavana aamuna papinperhe matkusti Skovbyhyn. He eivät saaneet mennä sisälle Elsen huoneeseen, mutta Mörck tuli ulos heidän luokseen, ilmoittaen sen ilosanoman, että Else oli välttänyt kuumeen. He jäivät kaupunkiin suurimmaksi osaksi päivää ja nauttivat Mörckin kanssa aamiaista ravintolassa. Päivällisen jälkeen saapui rouva Ursula sinne pariksi tunniksi; hänen piti näytellä illalla, ja Mörck matkusti kotiin.

Ursula-rouva erosi papinperheestä, joka asui pienessä maatalossa kaupungin ulkopuolella, ja meni sairaalaan, ja Mörck, jonka juna lähti ennen kuin heidän, riensi asemalle. Päästyään jo hyvän matkaa hän kuuli ripeitä askeleita takaansa, ja pian senjälkeen pujahti käsi hänen omaansa. Hän pysähtyi kummastuneena ja katsoi Grethen punastuneihin, itkettyneihin kasvoihin. Tyttö virkkoi rukoilevasti ja väräjävällä äänellä:

"Herra Mörck, tahdotteko tervehtiä Svendiä ja sanoa, että minä… rukoilen hänen puolestaan?"

Hän riensi nopeasti takaisin vastausta odottamatta. Mutta Mörckistä tuntui, että oli vilahdukselta nähnyt hänen sielunsa syvimpään, ja hän kuiskasi liikutettuna:

— Se rakas tyttönen.

* * * * *

Svend oli onnellisesti sivuuttanut taudinkäänteen ja söi nyt äitinsä suureksi riemuksi kahden edestä. Ursula-rouva oli ollut kovin vakava ja itseensäsulkeutunut Elselle tapahtuneesta kamalasta onnettomuudesta asti, ja Mörck, joka itse oli kärsinyt paljon surressaan lemmikkinsä kärsimyksiä, oli sen huomannut. Eräänä sunnuntai-iltana, käytyään Skovbyssä, missä Elsen paraneminen edistyi nopeasti, hän otti vaimonsa käden omaansa, ja he istuutuivat tämän pukuhuoneeseen, sitte kun ensin olivat kieltäneet ketään sinne tulemasta, vaikkei siinä suhteessa oikeastaan ollutkaan mitään syytä levottomuuteen. Molemmilla palvelijattarilla oli lomaa, ja Svend, joka sai olla jalkeilla vain pari tuntia päivässä, oli jo kauan sitten mennyt levolle. Poul puuhaili tavallisuuden mukaan suurta lääketieteellistä keksintöä. Svendin ruokahalu — jota muuten useimmat taudista toipuvat, varsinkin keuhkotulehdusta poteneet osoittavat — oli tukenut Poulin mielipidettä. Hän yritti keksiä jauhelääkkeen, mikä ehkäisisi kaiken nälän, samalla kun se tuottaisi ruumiille ravintoa useiksi päiviksi. Ja Svendin nukkuessa — nykyään hän nimittäin nukkui aina, milloin ei syönyt — oli koko iso pöytä tulvillaan kaikenkokoisia ja -värisiä pulvereita, ja Poul seisoi säteilevin silmin ja kuumeentapaisesti hyörivin käsin tekemässä kokeita. Mikään ei siis uhannut häiritä aviopuolisoiden rauhaa.

Mörck katsoi huolestuneesti vaimoonsa:

"Sinun ulkonäkösi ja olemuksesi on viimeaikoina tehnyt minut levottomaksi. Onko tuon muutoksen aiheuttanut pelko siitä, ettei Else täydellisesti parantuisi?"

"Ei, Nils, se on jotakin muuta — jotakin, mikä uhkaa riistää minulta unen ja mielenrauhan."

"Tahdotko kertoa minulle, mitä se on?"

"Tahdon kyllä. Olethan sinä aina ollut paras ystäväni, paljoa parempi kuin olen ansainnut."

Mörck taputti hänen kättänsä, ja rouva aloitti.

"Muistatko ensimäistä iltaa sairaalassa, kun Else näki, että olimme hänen luonaan?"

Mörck nyökkäsi, ja toinen jatkoi:

"Hän kutsui sinua, ja hänen äänessään oli niin liikuttava, rukoileva sävy, että se vihlaisi sydäntäni. Älä nyt käsitä minua väärin, rakas ystävä." Ursula-rouva tarttui miehen käteen, jonka tämä oli vetänyt luokseen. "Else kutsui ensin sinua ja tuskin hän edes huomasikaan, että minä olin saapuvilla. Ja tiedätkö syytä siihen? Hän suorastaan ei muistanut, että hänellä on äiti. Kun seuraavana päivänä olin yksinäni hänen luonaan, kysyin häneltä, pitikö hän ollenkaan minusta — ja pieni Else vastasi: 'Äiti, sinä olet hyvin kaunis ja sinua juhlitaan, enkä minä ihaile ketään niinkuin sinua.' Mutta, Nils, äiti ei tyydy pelkkään ihailuun, hän toivoo rakkautta ja hän haluaa kuulla nimeänsä mainittavan samalla äänenväreellä, millä hän sinua nimitti isäksi. Minä kärsin paljon sinä yönä yhdessä valvoessamme hänen vuoteensa ääressä, ja minä ajattelin Svendiä. —

"Hän on melkein aina kulkenut tietään yksin, ja vaikkemme liene tehneetkään mitään sanottavaa erotusta lapsiemme suhteen, tunsi hän, että Else oli sinun ja Poul minun lemmikkini. Mutta juuri se antoi hänelle selkärankaa ja halua näyttämään, mihin hän kelpasi. Sinä sanot, että hän on sinun paras, vaikkakin nuorin apulaisesi, ja usko minua, jahka sinun prokuristisi pian perustaa oman liikkeen, niinkuin sanoo aikovansa, silloin Svend on se, joka kykenevimpänä täyttää hänen paikkansa."

"Se on kyllä luultavaa. Svend on hidas, mutta perusteellinen. Ja mihin hän asettuu, siinä hän pysyy — kukaan ei työnnä häntä tieltään."

"Mutta, Nils, se mistä tänä iltana oikeastaan aioin puhua, on päätös, jonka olen tehnyt. Se on suurenmoinen, voit uskoa, ja varmaan ilahduttaa sinua."

"No, annahan kuulla."

"Minä tahdon olla parempi äiti lapsilleni ja parempi vaimo sinulle. — Minä jätän teatterin."

Ilon välähdys näkyi Mörckin kasvoilla, ja hän tarttui vaimonsa käteen kohottaen sen huulilleen.

"Se on tosiaan suuri päätös. Mutta kuinka sinä menettelet pannaksesi sen täytäntöön? Sinähän olet uudistanut sopimuksesi ensi näytäntökaudeksi."

"Niin olen, Nils, mutta tahdon pyytää teatterinjohtajaa vapauttamaan minut siitä. Hän tietää, mitä on tapahtunut, ja hän on hyväsydäminen mies."

"Mutta ellei hän sentään suostu?"

"Sitten sinä maksat sakon, johon minut tuomitaan — eikö totta, herra ylioikeuden asianajaja?"

"Minä maksan kernaasti kaikki, mitä haluat, kunhan vain saan sinut jälleen. Annoin sinulle kerran luvan mennä teatteriin, sillä näinhän että se oli sinun kutsumuksesi. Mutta et aavista, mitä se minulle maksoi. Minä olen alituisesti tuntenut katkeruutta ajatellessani niitä kaikkia siellä näyttämöllä, jotka saivat sinua syleillä ja lausua mitä hehkuvimpia sanoja sinulle, — vaimolleni."

"Mutta, Nils, Nils, vaikenehan toki, sinä vanha harmaahapsi mies!" Hän ravisti häntä hartioista ja hymyili vanhaa lumoavaa hymyään. "Onko se ihan totta — vai kuulinko väärin?"

Mörck piti kiinni hänen käsivarsistaan ja sanoi vakavasti:

"Muista, Ursula, että sinä olet nuori, niin monta vuotta minua nuorempi, ja sinä olet kaunis ja lumoava — paljoa viehättävämpi kuin sinut ensi kertaa nähdessäni. Ja minä olen, kuten sanot, vanha harmaahapsinen mies."

"Ah, Nils, mikset ole tuota sanonut jo kauan sitten? Tiedäthän, että minä silloin olisin teatterista luopunut."

"Niin, mutta tekemällä itsellesi väkivaltaa. Minä toivoin, että tulisit vapaasta tahdostasi. Nyt ovat lapsemme tuoneet sinut takaisin, ja minä siunaan heitä siitä."

"Sinähän käyt aivan juhlalliseksi, ja minä myönnän, että siihen on syytäkin. Tiedätkös, että Svend sai minut jälleen ajattelemaan Jumalaa. Minä olin kauan ollut niin etäällä poissa. Minä käsitin sen nähdessäni Svendin joka ilta panevan kätensä ristiin ja rukoilevan 'isämeidän', kuten ollessaan pieni poika. Ja sen olit sinä hänelle opettanut jo silloin, kun hän oli pieni. — Sinä juttelit heille kertomuksia ja sinä rukoilit heidän kanssaan, sillaikaa kun minä esitin huvinäytelmiä. Minä käsitän oikeastaan nyt vasta, että varsinainen toimialani oli kodin piirissä, sillä tiedä, Nils: en ole koskaan tuntenut itseäni täysin iloiseksi teatterissa. Minua vaivasi pelko ja levottomuus lasteni suhteen; tosin se hävisi heti kun astuin näyttämölle, mutta se palasi moninkertaisena jälkeenpäin."

"Sellaista levottomuutta tunteilevat useimmat äidit ollessaan kotoa poissa. Sinä seurasit vain kutsumustasi ja sinusta tuli yksi suurimpia näyttelijättäriämme, ja sitä olet ollut tähän asti."

Ursula-rouva laski hänen kätensä kaulalleen ja painautui lähemmäksi häntä.

"Nyt minä jään sinun luoksesi ja voin ottaa vastaan vanhuuden, kun se saapuu. Et tiedä, kuinka hermoja jännittävää ja rasittavaa on vaania jokaista pikku ryppyä. Ja nyt pääsen kaikesta maalaamisesta ja puuteroimisestakin. Ajattelehan: tänä aamuna keksin ensimäisen harmaan hiuksen — ja minä niin pelästyin, että unohdin riuhtaista sen pois!"

"Anna sen jäädä paikoilleen. Katso, minulla ei ole ainoatakaan mustaa jäljellä, enkä silti ole koskaan pelännyt vanhuutta."

"Sinä et näytellytkään komediaa — ja nyt se jää minultakin. Mutta, Nils, pidätkö sinä kuitenkin vaimostasi, silloinkin kun minulla on ryppyjä ja harmaat hiukset."

"Ursula, sinä pieni hupsu! Sinun sieluasihan minä rakastan enkä ruumistasi."

* * * * *

Mörckin perhe oli vuokrannut pienen huoneuston Sörupissa — puolen penikulman matkan päässä Fredensborgista sijaitsevassa kylässä. Siellä oli iso, vanha puutarha, ja täällä monien hedelmäpuiden välissä istuskeli Else kauniina lämpiminä elokuunpäivinä aamusta iltaan.

Hänen äitinsä tuskin poistui hänen luotaan, ja heidän välillään vallitsi niin luottavainen tuttavallisuus kuin parhaiden ystävätärten kesken. Else oli jutellut koko tarinan Poulista ja hänen kosinnastaan, mutta nyt hän katseli nuorukaista aivan toisessa valossa kuin ennen. Hänen kärsimyksensä ja oleskelu sairaalassa olivat opettaneet häntä näkemään muiden hyvät puolet aivan toisin kuin ennen, eikä hän enää koskaan yrittänyt tehdä ketään naurunalaiseksi.

Mutta hän ei vain oikein toipunut hermostonsa järkytyksestä. Hänen päänsä oli parantunut, ja tukka peitti täydellisesti haavan ompelusta jääneen arven; mutta hänen vilkkautensa oli poissa. Hän tunsi aina väsymystä, ja poskien puna, joka kerran oli häntä niin kiusoittanut, oli kokonaan kadonnut. Tapaturmasta tai mistään sen yhteydessä olevista seikoista hän ei ensinkään voinut puhua, koska hän silloin heti hyrähti itkuun.

Hänestä oli tullut niin hiljainen ja vakava, ja ainoastaan vanha sanomalehtimies — Grethen isoisä, — joka oli erikoisesti häneen mieltynyt, voi hiukan vilkastuttaa häntä. Tämä oli eräänä päivänä saapunut sinne maalle Grethen kanssa, jonka vanhempain luona hän vietti kesälomaa, ja Ursula-rouvan kera oli elvytetty entisiä teatterimuistoja niiltä ajoilta, jolloin he olivat yhdessä; ja myöhemmin hän oli usein käynyt Sörupissa.

Hän oli eräänä aamuna, juuri kun Mörck ja Svend olivat matkustaneet kaupunkiin, saapunut kuin kuljeksiva trubaduuri, kitara, hänen paras ystävänsä, riippumassa nauhasta hänen selässään. Hän oli kävellyt kahden penikulman matkan Trillerödistä ilmoittaakseen Gaden perheen tulosta. He aikoivat kaikki saapua päivälliselle, ja rouva Bangin, joka vieraili pappilassa, piti myös tulla.

"Lähteekö Erik mukaan?"

Else punastui omasta kysymyksestään, mutta Carstensen ei sitä huomannut. Hän tyhjensi juuri limonadilasia. Eräistä syistä hänelle ei koskaan tarjottu alkoholijuomia. Elsestä tuntui, että kului iäisyys, ennenkuin hän vastasi. Vihdoin hän laski lasin pöydälle ja kuivattuaan huolellisesti suunsa punaruutuisella nenäliinalla sanoi verkalleen:

"Erik? No tietysti. Juuri hänen syntymäpäivänsä vuoksi he tulevatkin. Se on hänen syntymäpäivälahjansa."

"Välittäneekö hän siitä?"

Else hypisteli hiukan hermostuneesti valkoisen pehmeäsilkkisen pukunsa pitsikaulusta, mutta Carstensen sanoi vakuuttavasti:

"Tietysti hän välittää, koska hän itse sitä ehdottikin. Hän oli päivän merkityksen johdosta saanut lomaa ja tahtoi kernaasti käyttää sitä oikein hauskalla tavalla."

"Niin, minulle se tietenkin on samantekevää. Kysyin etupäässä äidin tähden — täytyyhän hänen tietää, kuinka monta meitä tulee."

"Vai ni-i-in?" Carstensen katsoi häneen älykkäästi, ja äkkiä selvisi hänelle, ettei se tytölle ollut niinkään samantekevää. Olihan tullut hiukan punanhohdettakin poskille.

Hän istuutui ja alkoi näppäillä kitaraa, mutta Else tarttui innokkaasti englantilaiseen oppikirjaan; hänenhän täytyi koettaa lukea samaa kuin toiset koulussa.

He istuivat pienen pyöreän pöydän molemmin puolin puiden alla, ja raikas ilma, joka löyhytteli mitä pirteintä tuoksua päivänsäteiden lämmittämästä nurmikosta, huokuili heidän ympärillään.

Auringonsäteet lankesivat lämmittävinä kasteesta kosteille ruohokentille; oli vielä aikainen aamu, ja linnut visertelivät ilosta ja riemusta heidän päänsä päällä. Alhaalta Esrom-järven rannalta kuului vaatteita pesevien nuorten tyttöjen huutoja ja naurua, ja äsken sumuinen ilma oli niin kirkastunut, että saattoi nähdä kukkulan sinertäville huipuille asti.

Kuului hilpeätä huilunsoittoa ylhäältä avoimesta ullakkokamarin ikkunasta, mistä Poulin ruskeakiharainen pää silloin tällöin pisti esille. Palvelustyttö puuhaili aamiaispöydän kattamisessa puutarhatuvassa, mutta Ursula-rouvaa ei näkynyt. Hänellä oli jo hommaa päivällisen valmistuksissa, ja hän oli sitävarten lähettänyt Villen, joka muutoin avusti heitä karkeammissa töissä, opettajan taloon. Sieltä päin kuuluvasta äänekkäästä kanojen kaakatuksesta ja kukonkiekunasta saattoi arvata hänen asiansa.

Kun aamiainen, jolloin Ursula-rouva vain hetkiseksi näyttäytyi, oli syöty, niin Poul pumppusi ilmaa polkupyöräänsä, sillä hänen oli lähdettävä kymmenen junassa pääkaupunkiin. Äiti seurasi häntä portille ja pyysi häntä pistäytymään konttorissa ilmoittaakseen isälle odottamattomista vieraista, jotta ainakin Svend saapuisi aikaisemmin kotiin.

"Sen hän varmaan tekee", nauroi Poul. "Onhan maailmassa tyhmeliinejäkin. Sydän on imukone tai pumppu tai miksi sitä nimittäisimme, joka mieluimmin on pidettävä levollisessa, tasaisessa liikkeessä, ja houkkio on, ken panee koneiston kulkemaan seitsemän penikulman vauhdilla — se päättyy räjähdykseen. Minä ainakin varon itseäni sellaisesta."

"Saa nähdä, etkö sitä koskaan unohda!"

Ursula-rouva hymyili ja nipisti häntä korvasta, mutta Poul hyppäsi pyörälleen, heitti hänelle lentosuukon ja ajoi pois huutaen:

"Hyvästi, sinä viisain ja kaunein kaikista äideistä!"

Ursula-rouva jäi seisomaan portille, kunnes nuorukainen oli kääntänyt tienmutkassa Rasmus Lolländerin talon luona. Sitten hän kääntyi ripeästi, ja ystävällisesti nyökäytettyään päätänsä Elselle ja Carstensenille juoksi portaita ylös solakkana ja kepeänä kuin nuori tyttö. Carstensen katsoi ihaillen hänen jälkeensä:

"Että hänellä on ollut ihailijoita, voi helposti käsittää; mutta että hän on osannut pitää ne loitolla, on melkein mestaritemppu. Mutta sen hän on tehnyt… häntä nimitettiinkin jääimmeksi teatterilaisten kesken."

Else nousi hieman kiivaasti.

"Nyt voinemme hyvin mennä heitä vastaan", virkkoi hän.

Hän ei pitänyt siitä silmäyksestä, jolla Carstensen oli katsonut hänen äitinsä jälkeen, ja nyt hän käsitti, mitä merkitsee sana "kyynillinen", jota hänen isänsä kerran oli Carstensenista käyttänyt.

He olivat ehtineet pitkän matkan päähän metsään, ennenkuin näkivät papinperheen tulevan kävellen. Pitkä, hintelä, etukumarassa astuva pastori nojasi vaimonsa käsivarteen, ja Gretheä, jolla oli syli täynnä ruusuja, seurasi Erik hattu kallellaan ja laulaen kilpaa kaikkien metsän lintujen kanssa. Niin pian kuin Grethe näki Elsen, sieppasi hän Erikin hatun, pani ruusut siihen, antoi sen hänen käteensä ja juoksi Elseä vastaan samalla huutaen Erikille:

"Anna sinä itse ne hänelle."

Else, joka oli kuullut huudahduksen ja ymmärtänyt tarkoituksen, päästi hiukan hämillään Carstensenin käsivarren ja riensi avosylin Gretheä vastaan.

"Oi, kuinka olen iloinen, että tulette, ja kylläpä me saamme hauskaa!"

Toiset saapuivat nyt paikalle, heidät lausuttiin tervetulleiksi, ja Else toivotti Erikille kaikkea onnea. Carstensen katsahti pettyneenä ympärilleen, ja Karen-rouva, joka käsitti hänen tarkoituksensa, sanoi valittaen:

"Äiti ei ollut oikein reipas tänään; hän tahtoi mieluummin pysytellä kotona levossa."

Ja Carstensen, joka aamulla oli saapunut mieli täynnä iloista odotusta, tunsi itsensä yhtäkkiä kovin vanhaksi. Toivo, joka oli ojentanut hänen selkänsä, oli särkynyt, ja hän asteli nyt raskaasti sauvaansa nojaten vähän muiden jäljessä takaisin taloon. Heidän saapuessaan puutarhaan Erik kaatoi kukkaset Elsen pöydälle ja sanoi:

"Minä poimin ne tänä aamuna niiden vielä ollessa kasteesta kosteina. Ne kasvoivat siinä isossa lavassa, tiedättehän, juuri kirkkopolulle vievän portin edessä — siellä on aina päiväpaistetta."

"Kiitos, Erik!" Tyttö ojensi hänelle hiukan hämillään kätensä. "Oletteko tosiaan ne poiminut minulle? Teidänhän päinvastoin olisi pitänyt saada lahja."

"Ette voi antaa minulle parempaa lahjaa kuin se on, että iloitsette kukkasistani."

Ursula-rouva tuli nyt esille ja laski kätensä Erikin käsivarrelle.

"Kovinpa te kasvatte, Erik! Kohta olette jo yhtä pitkä kuin leveä. Montako vuotta te siis tänään täytätte?"

"Kaksikymmentä!"

"Kaksikymmentä vuotta…" Ursula-rouvan silmät kävivät haaveileviksi, ja hän sanoi hiljaa: "Vuotta sitä ennen olivat kaksoiseni tulleet maailmaan. Teidän äitinne uhrasi kaikki — nuoruutensa, seurapiirinsä ja ylioppilastutkintonsa — lähteäkseen isänne kanssa nummiseudulle, karkeaan ilmanalaan ja sellaisen väestön luo, jonka kieltä hän tuskin ymmärsi."

"Ei, rouva Mörck, äiti ei uhrannut mitään. Hän seurasi miestä, joka omisti hänen rakkautensa ja joka sen myöskin ansaitsi. Jos hän sitävastoin olisi jäänyt paikalleen, olisi hän voinut puhua uhrista. Niin, silloin hän olisi uhrannut kaikki. Mikään ei ole suurempaa ja voimakkaampaa kuin rakkaus miehen ja naisen välillä, ja ken ei koskaan ole rakastanut, ei ole elänyt."

"Kas vain, nuori mies, kuinka te osaatte puhua! Teidänhän on täytynyt tutkia rakkauden sisintä olemusta, koska sen niin hyvin tunnette."

Rouva Mörck katsoi tutkivasti nuorukaiseen, mutta tämän katse oli avomielinen, kun hän vastasi:

"En ole koskaan puhunut rakkaudesta kellekään nuorelle tytölle, ja ken kerran tulee omakseni, on myöskin oleva ainoa. En voisi vaatia puhtautta naiselta, jos itse olisin tahrautunut — enkä tahdo koskaan naida sellaista tyttöä, joka on kuulunut muille."

Rouva Ursula joutui hämilleen. Hän vilkaisi salavihkaa Elseen, joka kuumeentapaisesti järjesteli ruusuja, ja tunsi todellista huojennusta, kun häntä kutsuttiin. Mutta koko päivän hän näki nuo rehelliset avo-ilmeiset kasvot edessään, ja vaikka nuorukaisen siveysoppi oli ainoata oikeata, tuntui se hänestä nykyaikaisten käsitysten mukaan melkein luonnottomalta.

Ursula-rouvan lähdettyä kääntyi Erik Elseen päin:

"Eikö se ole teidänkin mielipiteenne?"

"Mikä sitten?" Else kumartui syvään ruusujen yli, mutta Erik katsoi häneen lempeällä, lujalla katseellaan ja sanoi hartaasti: "Että rakkaus on suurin kaikista."

"Niin; sen kyllä uskon. En ole koskaan rakastanut vanhempiani ja veljiäni niin suuresti kuin nyt sairaana oltuani. Näenhän, kuinka uhraavaisia ja helliä he ovat minua kohtaan, eikä rakkauteni musiikkiinkaan ole vähentynyt."

"Tuo kaikki on kaunista, muttei se kuitenkaan ole sitä rakkautta, mitä minä tarkoitin. Tarkoitin rakkautta miehen ja naisen välillä."

Nyt katsoi tyttö nuorukaista suoraan silmiin ja sanoi vivahdus vanhaa veitikkamaisuutta äänessään: "Siinäkin myönnän olevanne oikeassa. Teidän ja minun vanhempani ovat siitä paras todistus…"

"Ei, ei, Else!" Hän tarttui ruusuja pitelevään käteen. "Minä puhun nuoresta, rohkeasta rakkaudesta, joka näyttää meille, kuinka maailma on kaunis ja ihmiset hyviä."

"Päästäkää minut, Erik!" Elsen silmät kävivät tummiksi ja vakaviksi. "Siihen rakkauteen en tahdo koskaan tutustua — minä tahdon rakastaa vain taidettani."

Grethe, joka oli ollut ylhäällä kukkulalla, tuli juosten ja huusi: "Nyt tulevat Svend ja Poul polkupyörillä!"

Ursula-rouva lähestyi nopeasti.

"Se on mahdotonta! Poul ei voi tulla kotiin tähän aikaan."

Seurue nousi kukkulalle, joka oli aivan tienristeyksen kohdalla, ja Else, joka oli saanut poimituiksi ruusut kokoon, oli menossa viemään niitä sisälle; mutta Erik, jonka silmät alituisesti seurasivat hänen liikkeitänsä, sanoi kiireesti:

"Sellaista ei voi ennakolta päättää. Kerran tulee rakkaus ja silloin te antaudutte ehdottomasti. Mutta tehän olettekin niin nuori ja melkeinpä vain lapsi vielä."

"Kylläpä te sitten tosiaan olette merkillisessä keskustelussa lapsen kanssa."

Tyttö käänsi hänelle loukkaantuneena selkänsä ja meni kuningattaren ilmein ruusuineen sisälle.

Erik jäi seisomaan paikalleen, unohtunut ruusu kädessään. Hän vei sen huulilleen, mutta laski sen heti jälleen pöydälle, ikäänkuin olisi polttanut itsensä, ja totesi katkerasti hymyillen, että varsi oli taittunut.

Mutta maantiellä hyristi kaksi nuorta miestä polkupyörillä. He heiluttivat lakkejansa ja saadessaan vastatervehdyksen kukkulalta hurrasivat niin, että kaiku metsästä vastasi. Grethe etunenässä seurue meni heitä vastaan, ja silloin he näkivät, ettei toinen pyöräilijä ollutkaan otaksuttu Poul-veli, vaan sitävastoin Poul Lange.

"Minä tapasin hänet kaupungissa ja sieppasin hänet heti mukaani!" huudahti Svend. Ja nyt seurasi tervehtimisiä ja iloisia huudahduksia. Olihan saapunut yksi vieras lisää. Mutta Poul Lange katsoi heidän kaikkien ohitseen puutarhaan, mistä Else tuli näkyville, ja riensi sinne tyttöä vastaan.

Ensi kerran tuon surullisen päivän jälkeen he nyt jälleen tapasivat toisensa; ja Else kävi niin vaaleaksi kuin se puku, joka hänellä oli yllään. Maailma musteni hänen silmissään, ja hän peitti kasvot käsillään ja purskahti itkuun. Vähällä piti, ettei Poul tehnyt samoin.

Hän oli syvästi liikutettuna nähnyt, kuinka tyttö oli muuttunut, tullut vanhemmaksi, mutta sievemmäksi — niin, hän oli hänestä melkein yliluonnollisen kaunis. Mutta riemu, millä hän oli rientänyt Elseä vastaan, oli kokonaan hävinnyt, ja hän tunsi itsensä melkein hylkiöksi, koska hänen näkemisensä sai tytön heti purskahtamaan itkuun.

Karen-rouva, joka käsitti, mitä Elsen sielussa liikkui, tarttui häntä vyötäisiin ja vei hänet sisälle. Mutta vähän taampana, puolittain muutamain viinamarjapensaitten peitossa, seisoi Erik. Hän puristi kädessään ruusua, jonka sittenkin oli itselleen ottanut, ja kuiskasi pilkallisesti: "koulupoika".

Heti kun Mörck ja Poul olivat palanneet kotiin kaupungista, käytiin aterialle. Pastori Gade astui Ursula-rouvan luo:

"Emmekö me kaksi vanhaa ystävää pidä yhtä seuraa? — Carstensen lähti pois puoli tuntia sitten pyytäen suomaan sen hänelle anteeksi. Rouva Vibeken poisjääminen varmaankin on himmentänyt häneltä tämän päivän — hänellä ei ollut mitään rauhaa."

Ursula-rouva tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi vakavasti:

"Uskottomuus rankaisee aina itsensä — ja hän sai rangaistuksensa avioliitossaan rouva Hamannin kanssa, joka siis, tosin kyllä vallan vastoin tahtoaan, kosti rouva Vibeken puolesta. Kerrotaan hänen antaneen Carstensenille selkäänkin."

"Sitä puhutaan niin paljon, rouva Mörck. Minä taas luulisin, että Carstensen kykeni pitämään naista aisoissa."

"Ei, siihen hän ei kyennyt; siksi hänellä oli liian häilyvä luonne. Mutta nyt me käymme aterialle, ja toivoakseni ruoka on hyvää."

Pastori Gadella ei ollut mitään sitä vastaan, että pääsi tästä puheenaiheesta. Hän oli harvapuheinen mies. Puhuminen oli hänelle raskasta, ja sunnuntaiset saarnat kirkossa usein uhkasivat hänet lopen uuvuttaa, niin että hänen täytyi levätä koko iltapäivä. Elämä Jyllannin tuimassa ilmanalassa oli ollut vaarallista hänen terveydelleen, mikä aina oli ollut heikonlainen. Mutta hän rakasti tointaan siellä mannermaalla, ja pienistä mökeistä ja taloista hietasärkkien ja kanervaa kasvavien nummien takaa oli joka pyhä saapunut vakavia, harkitsevia miehiä ja naisia jalkaisin hänen kirkkoonsa. Sillaikaa kun meren mylvinä oli vähällä tukahuttaa hänen äänensä kuulumattomiin, puhui hän heille lempeästi Kristuksesta, joka oli ottanut kantaakseen, kaikki syntimme, niin että saatoimme olla varmat hänen anteeksiannostaan, kun hetkemme kerran tulisi.

Mutta vihdoin pappi alkoi sylkeä verta, ja lääkäri neuvoi häntä pyrkimään takaisin siihen seutuun, missä oli syntynyt ja kasvanut, ja kun virka tuli avoimeksi Trillerödissä, haki hän sitä ja sai sen. Mutta hän kaipasi takaisin ensimäiseen seurakuntaansa, ja hänelle tuotti todellista surua, kun kuuli, että eräs lähetyssaarnaaja, muuan niin sanotuista "tulikiven-saarnaajista", oli voittanut puolelleen seudun asukkaat ja että kirkko monet sunnuntait perätysten oli tyhjänä.

Kun kahvi oli juotu, ehdotti Mörck retkeä Nöddebon puistoon. Hänen ehdotukseensa suostuttiin yksimielisellä riemulla; mutta heti syntyi väittelyä, tehtäisiinkö retki maitse vai vesitse. Kun nuorisoa oli lukumäärältään enemmän kuin vanhempaa väkeä ja ilma tyyni, päätettiin vuokrata vene, ja Erik, joka oli tänään tavattoman hiljainen, tarjoutui yksinään soutamaan. Hänellä oli liian paljon voimia, väitti hän, eikä voinut elää päivääkään niitä käyttämättä. Kun kaikki olivat asettuneet veneeseen ja oli päästy kappaleen matkaa ulos Esrom-järvelle, kysyi Erik Ursula-rouvalta, osasiko tämä uida.

"Aivan kuin kivi!" nauroi rouva ja lisäsi: "Aiotteko kenties kaataa meidät?"

"Ei, en minä; mutta Lange — hän tekee voitavansa siinä suhteessa."

"Sen melkein minäkin uskon!" huudahti rouva niin, että Poul Lange, joka pyydysteli lumpeita Elselle, pelästyneenä pudotti likomärät kukkaset veneen pohjalle. Naisille tuli aika hätä hameistaan, mutta tasapaino saavutettiin jälleen, ja pian laskettiin maihin Nöddebon kärkeen. He menivät puistoravintolasta tilaamaan illallista, ja Else, jolla oli hyvin kehittynyt luonnonaisti, tarttui isänsä käsivarteen.

"Tule, isä, istutaan yhdessä tähän ja nautitaan hiljaisuudessa."

He istahtivat penkille matalan, puutarhaa rannasta eroittavan pensasaidan sisäpuolelle ja katselivat ulapalle. Naiset ja pastori Gade seisoivat vähän matkan päässä jutellen ravintolanisännän, herra Sörensenin kanssa, joka isona, punakkana, leveäharteisena ja hyvätuulisena, kuten kaikki ravintoloitsijat, otti illallistilauksia vastaan. Grethe ja Svend seisoivat tapansa mukaan hiukan erillään muista, ja Poul, joka oli sytyttänyt savukkeen, sovitteli itseänsä mukavasti riippumattoon, joka oli pingoitettu puiden väliin. Mutta Erik ja Poul Lange, molemmat kilpakosijat, lähestyivät kumpikin taholtaan penkkiä, jolla Else istui isänsä kanssa, ja kun Mörck huomasi hiipijät ja ymmärsi, että tytär mieluimmin tahtoi olla yksinään hänen kanssaan, nousi hän ja sanoi kuuluvalla äänellä:

"Kuulkaapa, kaikki te nuoret miehet, kuinka voitte katsella tuota raikasta järveä haluamatta heittäytyä sen aaltoihin. Menkää te vain; kyllä pastori ja minä pidämme naisille seuraa!"

Siinä ei siis ollut muuta neuvoa. Poul kömpi vastahakoisesti riippumatostaan, Svendin täytyi keskeyttää mielenkiintoinen esitelmänsä juriidisesta ja moraalisesta oikeudesta, ja Grethe, joka oli ollut hartaana kuulijana, vaikkei varsin paljoa käsittänytkään tästä lainopillis-siveellisestä aiheesta, valitti äänekkäästi, ettei ollut saanut kuulla loppua. Mutta sen lupasi Svend hänelle illallisen jälkeen, kun puiden välissä alkoi hämärtää, ja hän kiirehti Erikin luo, jolle oli vannonut ikuista ystävyyttä. Molemmat Poulit lyöttäytyivät yhteen, ja pian riennettiinkin jo mäkeä alas niemekkeelle, mistä he aikoivat lähteä ulapalle, käyttäen venettä uimahuoneena.

Grethe, joka huomasi, että Else mieluimmin tahtoi olla yksinään isänsä parissa, alkoi leikkiä pienen sysimustan kissanpojan kanssa, joka yritteli riuhtaista pöytäliinoja alas puutarhan pikkupöydiltä. Se seisoi takajaloillaan ja veti rimpsuista, ja Grethe seurasi sitä hyväilevin huudahduksin pöydästä pöytään. Else, joka oli väsyksissä, nojasi päätään isänsä olkaa vasten, ja he istuivat kauan ääneti.

Mörck, joka Elsen varhaisimmasta lapsuudesta asti oli häntä erikoisesti hellinyt, leikkinyt hänen kanssaan, opastanut häntä läksyjen lukemisessa ja kertonut hänelle kaikki seikkailut oman lapsuutensa ajoilta, oli heti tytön ripille päästyä joksikin ajaksi hänestä vähän vieraantunut. Hänen toimensa vaati häneltä kovin paljon aikaa; mutta hänestä tuntui myöskin ikäänkuin tyttö häntä välttäisi. Hän ajatteli, että sen ehkä vaikutti ikä, tuo ikä, jolloin ihmisessä kaikki käy ja kiehuu, jolloin elämä äkkiä alkaa näyttää niin rikkaalta ja jolloin rakennamme suuria tulevaisuudensuunnitelmia; ja hän oli vaiti ja antoi tytön elää rauhassa omien unelmiensa maailmassa.

Mutta eräänä iltana, kun he tavallisuuden mukaan istuivat yksinään äidin ollessa teatterissa, tuli tytär hänen luokseen ja istuutuen hänen polvelleen rukoili, katsellen noilla silmillä, jotka niin täydellisesti muistuttivat äidin silmiä, että saisi tulla laulajattareksi. Mutta tässä suhteessa Mörck ei ollut taivutettavissa. Hän tiesi, mitä pettymyksiä ja särkyneitä toiveita taiteen hengetär kantaa helmassaan, ja hän näki saman säihkyn tyttären silmissä kuin oli äidin silmissä hänen kieltäytyessään täyttämästä tämän toivomuksia.

Niin tapahtui, että hän myöhemmin lähetti hänet täyshoitola-opistoon ja lupasi antaa hänen kehittää soitannollisia lahjojaan, kunhan hän ensin suorittaisi ylioppilastutkintonsa. Täytyihän hänen ensin nähdä, tunsiko tyttö todellista kutsumusta vai oliko se ainoastaan ohimenevä tilapäisesti virinnyt mieliteko. He eivät olleet siitä asiasta sen koommin puhuneet, ja isä uskoi nyt, että pyhä hauta oli hyvin vartioitu.

Else kohotti päänsä hänen olaltansa ja virkkoi väsyneellä ja soinnuttomalla äänellä, joka isän korvissa värähti niin omituisen surunvoittoiselta:

"Vaaditko vieläkin, että suoritan ylioppilastutkinnon?"

Herra Mörck vilkaisi kapeihin, hienopiirteisiin kasvoihin, joiden tumma väri vähitellen alkoi palata, ja sanoi lempeästi:

"Tahdotko mieluummin siitä päästä?"

"Kyllä minä tahdon. Mitäpä minä sillä tutkinnolla tekisin? Enhän sitä koskaan tarvitse."

"Miksi et?"

"Siksi, että minä tahdon tulla laulajattareksi. Ja siinä tulee kysymykseen pikemmin ääneni kuin tietoni, ja ääni minulla onneksi vielä on jäljellä."

"Etkö luule, että vielä olet liian nuori oikein tietääksesi, mitä tahdot?"

"Isä!" Elsen äänessä kuului loukkaantumista osoittava sävy. "Minä täytän ennen pitkää kahdeksantoista vuotta; mutta sinä olet ihan kuin Erik. Te molemmat luulette, että pysytään lapsena viidenteenkolmatta ikävuoteen asti, jolloin vasta suvainnette kunnioittaa minua täysikasvuisena."

Mörck hymyili ja sanoi rohkaisevasti:

"Se ei tosiaan olisi pahinta, mitä sinulle voisi tapahtua. Mutta tuolla tulee pastori; anna siis toivomuksesi levätä tämän päivän yli."

"Emmekö mieluummin sano esitykseni, herra ylioikeuden asianajaja?" Else nauroi veitikkamaisesti niiaten. "Minulla on ehkä sitten kunnia lähettää se teille kirjallisesti, ja toivon, että huolellisesti pidätte puoltani. Mitä palkkioon tulee, voitte laskea sen kuinka korkeaksi vain tahdotte, — kyllä isä maksaa."

Mörck uhkasi häntä sormellaan, ja tyttö juoksi Grethen luo, joka vihdoin oli saanut kissanpojan kiinni, mutta pappi istuutui Mörckin viereen.

"Nyt alkaa tyttärenne reipastua. Se veitikkamaisuus ja huumori, joka ennen tenhosi meidät kaikki, on palaamassa samaten kuin poskien puna."

"Se on onneksi kyllä totta; mutta tuntuu sentään kuin hän olisi kaiken tämän aikaa elänyt omassa erikoisessa maailmassaan, ja vasta tänään olen huomannut, että hän välittää tulevaisuudesta. Mutta mitään elämäniloa en ole hänessä vielä havainnut."

"Terveys sen kyllä tuo tullessaan. Muuten ei mikään olekaan niin kasvattavaa kuin suru ja sairaus. Sairaus opettaa meille itsehillintää, jollaista emme ennen ole tunteneet. Emmehän kernaasti huolestuttaisi rakkaitamme. Mutta se opettaa meitä samalla huomaamaan ja pitämään arvossa kaikkea, mikä ennen mielestämme kuului meille kuin itsestään: terveyttä, päiväpaistetta ja elämisen iloa. Nyt kiinnymme noihin asioihin ja ristimme kiitollisina kätemme jokaisesta auringonsäteestä; sillä nyt käsitämme, että Hän, joka lähetti meille sairauden ja surut, myöskin lähettää meille päivänsäteet."

Pastori Gade oli puhunut hiljaisella hartaalla äänellä ikäänkuin ei olisikaan haastellut Mörckille, vaan tahtonut sitä itselleen vakuutella; ja Mörck katseli häntä hetkisen tarkkaavaisesti. Hän näki ikäänkuin ensi kerran nuo jonkun verran sisäänpainuneet kasvot hehkuvan punaisine täplineen kummallakin ulkonevalla poskipäällä ja näki myös suuret, harmaansiniset, sisäänpäin kääntyneet silmät, joissa oli kummallinen fosforimainen kiilto, — silmät, jotka ikäänkuin näkivät enemmän kuin muiden.

Ylioikeuden asianajaja Mörck oli levollinen, tasapainoinen luonne; mutta hänen oli vaikea hillitä itseänsä lausuessaan:

"Niin, meidän Herramme täytyy toisinaan käyttää meitä ankarassa koulussa, ennenkuin saa meidät puhuteltavikseen. Emmehän aina tule omasta aloitteestamme. Luin kerran erään kirjailijan teoksesta, että 'Herra on meitä kohtaan armollinen antaessaan meille kyyneleet'. Ne ovat enemmän arvoiset kuin hymy, — ja sen me tuontuostakin tunnemme, kunhan vain saamme ne puserretuiksi esille. Monet vuodet tunsin mitä sydämellisintä sääliä teidän anoppianne, rouva Bangia, kohtaan. Hän itki, kun hänen ensimäinen miehensä hylkäsi hänet, hän itki, kun hänen vanhempansa ja poikansa kuolivat; mutta toisen miehensä kuoltua hän — ei itkenyt. Ja siitä pitäin hän on ollut kuin kivettynyt. Hymyillä hän jonkun kerran voi; mutta hän ei enää voi itkeä."

"Se olikin onnellinen avioliitto."

"Niin, sitä se oli. Ei yhtä tuhannesta voi siihen verrata; mutta he olivatkin tavanneet toisensa vasta sitten, kun elämä oli kumpaakin ankarasti kouluttanut, ja kului vielä monta vuotta, ennenkuin he voivat mennä naimisiin."

Herrat jäivät vielä joksikin aikaa penkille istumaan ja juttelemaan, mutta Else ja Grethe eivät lopettaneet leikkiänsä kissanpojan kanssa, ennenkuin nuoret miehet virkistyneinä ja oivallisella tuulella palasivat uimasta.

"Nyt sitä ruoka maistuu!" huusi Poul jo etäältä, ja pian senjälkeen he kaikki istuivat pitkulaisen pöydän ympärillä nauttimassa tarjolla olevia maalaisruokia, joiden joukossa erityisesti kymmenkunnalla eri tavalla valmistetut kananmunat saavuttivat tunnustusta.

* * * * *

Kuu oli noussut taivaalle, kun seurue souti takaisin. Grethe ja Svend istuivat veneen perässä, jossa viimemainittu hyvin innokkaasti jatkoi keskeytynyttä esitelmäänsä. Erik souti yksinään, kuten tulomatkallakin, ja Else istui häntä vastapäätä molempain rouvien välissä.