Front matter

Kirj.

PAUL HEYSE

Suomentanut

Helmi Krohn

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1914.

Tuhlaajapoika.

Bernissä eli seitsemännentoista vuosisadan keskivaiheilla eräs kunnioitettava rouva, Helena Amthor, erään rikkaan ja arvossapidetyn porvarin ja raatimiehen leski, joka parhaassa iässään ja kukoistuksessaan kaksitoistavuotisen avioliiton jälkeen oli jäänyt yksin maailmaan kahden lapsensa kanssa. Siitä huolimatta hän oli vastannut kieltävästi kaikkiin naimatarjouksiin, vieläpä kaikkein edullisimpiin ja kunniakkaimpiinkin ja selittänyt, ettei hänellä elämässä ollut enää muuta tehtävää kuin kasvattaa lapsistaan rehellisiä ihmisiä. Mutta niinkuin usein sattuu, että liian suuri kiihko vaikuttaa aivan päinvastoin kuin mitä on tarkoitettu, kävi tässäkin. Vanhin lapsi, joka isän kuollessa oli yhdentoista-vuotias ja erittäin sukkela, mutta itsepäinen poika, olisi pikemmin tarvinnut miehistä kuritusta kuin hellän, liian myöntyvän äidin hoitoa, joka jumaloi tätä poikaansa liian varhain kadottamansa miehen kuvana, hennomatta vähimmälläkään tavalla vastustaa hänen useinkin yltiöpäisiä toiveitansa. Seurauksena oli se, että nuori Andreas käyttäytyi sitä huonommin mitä vanhemmaksi hän kasvoi ja palkitsi äitinsä mielettömän rakkauden tuottamalla hänelle raskasta sydänsurua. Kun äiti huomasi erehdyksensä, oli jo liian myöhäistä. Ei siinä pojan setien pyynnöt eikä nuhteet, eipä edes kaupungin viranomaisten vakavat varoitukset eikä sakkorahat, joita hän hurjan elämänsä vuoksi sai maksaa, voineet hillitä hänen villiintynyttä luonnettansa, yhtä vähän kuin huolestuneen äidin kyyneleetkään. Ja niinpä Helena rouva vihdoin suostui siihen, mikä hänen miehensä kuoleman jälkeen tuotti hänelle kaikkein katkerinta surua, nimittäin eroamaan pojastansa, sillä eräs Lausannessa asuva serkku, varakas kauppias tarjoutui ottamaan hänet taloonsa toivoen, että toinen ilma ja säännöllinen työ voisi vaikuttaa edullisesti isättömään poikaan. Andreas, joka silloin juuri oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta, läksi kernaasti vanhasta syntymäkaupungistaan Lausanneen, toivoen serkkunsa valvonnasta huolimatta saavansa viettää vapaampaa ja iloisempaa elämää. Tuntematta sen suurempaa liikutusta hän jätti jäähyväiset äidilleen ja kaksitoistavuotiaalle sisarelleen, Lisabethille ja tallensi melkoisen matkakassansa huolellisemmin laukkuunsa kuin äidilliset varoitukset sydämeensä. Tuskin oli puoli vuotta kulunut, kun Lausannesta tuli tieto, että Andreas oli salaa karannut kaupungista jättäen jälkeensä pelisaleihin ja kapakkoihin velkoja sekä vieden mukanaan suuremman summan, joka hänen haltuunsa oli uskottu.

Tämän velan sekä kaikki muutkin rouva Helena Amthor maksoi epäröimättä sekä puhumatta siitä kellekään ainoatakaan sanaa; mutta joka kerta, kun häneltä tiedusteltiin hänen poikansa vointia, hän vastasi, että hänen kävi hyvin ja että hän kirjoitti hänelle aika ajoittain matkojensa varrelta. Tuo viimeinen tiedonanto ei ollutkaan väärä, sillä joka kerta, eikä se tapahtunut niinkään harvoin, kun pojalta rahat loppuivat, kääntyi hän äitinsä puoleen, eikä tämä koskaan antanut hänen turhaan pyytää. Mitä heidän kirjeensä muuten sisälsivät, sitä ei kukaan ihminen saanut tietää. Äiti ei enää koskaan maininnut poikaansa nimeltä eikä ruvennut itse hänestä puhumaan, jotta lopulta muutkaan eivät tahtoneet enää kosketella tätä hänen sydänsuruansa, ja Andreas ikäänkuin kuoli tai katosi koko kaupunginkin mielestä. Hänelle itselleen se näyttikin olevan mieleen; hän ei sanallakaan ilmaissut haluavansa käydä kotikaupungissaan. Kun hän oli tullut täysi-ikäiseksi, ilmoitti hän vain lyhyesti holhoojallensa, että hän määräpäivänä oli tavattavana "Rebstockin" ravintolassa Strassburgissa ottaakseen vastaan isänsä perinnön. Holhooja, vanhemmanpuolinen mies, ei tahtonut eikä voinut matkustaa niin kauaksi tapaamaan nuorta holhokkiansa. Siksipä Helena rouva päätti itse lähteä tälle haikealle retkelle salaisesti vielä toivoen, että jälleennäkeminen voisi pehmittää pojan kovaa mieltä. Mutta kun hän kymmenen päivän kuluttua palasi takaisin, oli hänen kasvojensa alakuloinen ilme tullut vieläkin synkemmäksi kuin ennen, eikä kukaan sen jälkeen nähnyt hänen enää nauravan.

Ja kuitenkin oli kohtalo, joka oli sälyttänyt niin paljon raskasta hänen hartioilleen, antanut hänelle myös lohdutuksen, joka olisi voinut täysin parantaa vähemmän sairaan äidin sydämen. Hänen toinen lapsensa, Lisabeth nimittäin, joka oli kahdeksan vuotta nuorempi veljeänsä, oli yhtä hyvätapainen, taipuisa ja helläsydäminen ja yhtä suuressa määrässä kaikkien ihmisten lempilapsi kuin hänen veljensä kaiken tämän vastakohta. Ja näitä hänen hyviä ja kauniita ominaisuuksiansa, joskohta ne olivatkin hänellä veressä, ei vähimmälläkään tavalla oltu hoidettu eikä kasvatettu, sillä varsinkin ensi vuosina, jolloin Andreas oli vielä kotona, oli äiti kohdellut nuorempaa lastaan yhtä liioitellun ankarasti kuin lemmikkiään leväperäisesti. Lisabeth oli vain pieni koulutyttö, kun hän jo salaa vuodatti kyyneleitä huomatessaan äidin puolueellisuuden ja suri katkerasti, ettei hänelle annettu vähintäkään osaa niistä ystävällisistä sanoista ja hyväilyistä, joita äiti tuhlasi vallattomalle pojalleen. Sen sijaan kaikki ne nuhteet, joita poika pahoista teoistaan olisi tarvinnut, tulivat suloisen pienokaisen osalle, josta veli ei vähääkään välittänyt. Ja sittenkin lapsi pysyi lempeänä ja iloisena, ikäänkuin hän jo näin varhaisella iällä olisi käsittänyt koko sen onnettomuuden, joka järkytti äidin tasapainoa, ja päättänyt kärsivällisesti kestää ikäänkuin sairaan oikkuja sitä vääryyttä, jota hänelle tehtiin.

Myöhemmin, kun nuorukainen oli karannut Lausannesta ja yhä enemmän katosi maailman silmistä, parani äidin ja tyttären väli, sillä äidiltä ei jäänyt huomaamatta lapsensa jalo luonnonlaatu, joskin demooninen voima oli kahlehtinut häntä ja ollut syynä hänen onnettomuuteensa. Hänen haavoitettu äidinylpeytensä esti häntä tosin edes huokauksellakaan ilmaisemasta tyttärelleen, miten katkerasti hän suri poikaansa. Mutta kaikessa muussa hän soi hänelle nyt ensimäisen sijan sydämessään, ja usein tuntui siltä kuin hän olisi yrittänyt hyvittää kaikkea sitä, mitä tytär varhaisimmassa lapsuudessaan oli saanut kärsiä. Tosin hän vieläkin tuhlasi hänelle vain niukalti hyväilyjä. Mutta kun hän iltasin ennen maatapanoa siveli hennolla, läpikuultavalla kädellään tytön ruskeaa päälakea tai jonkun kerran suuteli häntä ja sanoi häntä "lapsi kullaksi!", punastui Lisabeth ilosta ja hänen sydämensä sykki niin kiihkeästi, ettei hän kokonaiseen tuntiin voinut nukkua. Myöskin piti äiti huolta siitä, siinä määrin kuin hänen vakava mielialansa sitä salli, että tytär sai nauttia nuoruuden iloja; niinpä hän sunnuntaisin kutsui hänen tovereitaan yksinäiseen leskentaloonsa ja sitä ympäröivään kauniiseen puutarhaan ja antoi tyttären kesäisin ottaa osaa huviretkiin ja pieniin maalaisjuhliin, joita seudun nuoriso pani toimeen; vain tanssitilaisuuksiin hän ei päästänyt häntä, niin siivosti kuin niissä käyttäydyttiinkin ja niin tarkasti kuin niissä vanhoja kunniallisia tapoja seurattiinkin. Tuntuipa siltä kuin hänen olisi ollut mahdoton sulattaa sitä ajatusta, että sisar tanssisi samalla hetkellä kuin ehkä veli, kodittomana ja ilottomana epätoivoissaan lopettaisi onnettoman elämänsä. Sillä tuo ajatus seurasi kuin kummitus häntä yöt päivät laskien synkän varjon hänen sielunsa ylitse.

Talo, jonka Amthorit jo useammassa sukupolvessa olivat omistaneet, sijaitsi kaupungin yläosassa. Se oli kapea, kolmikerroksinen, ikivanha rakennus; seinät ja katot olivat sisältä laudoitetut ja vanhat silkkitapetit ja raskaat verhot antoivat sille kodikkaan leiman. Alakerroksessa oli keittiö sekä talon vanhan miespalvelijan ja taloudenhoitajattaren huoneet; toisessa kerroksessa äidin ja tyttären suojat, joista ovi johti puutarhaan; ylimpänä vihdoin raatimies-vainajan kirjasto- ja työhuone, joita myöhemmin Andreas oli käyttänyt. Pojan makuuhuoneessa ei siitä saakka kuin hän läksi kotoa ollut kukaan muu kuin vanha taloudenhoitajatar käynyt. Äiti ei koskaan astunut jalallaan sinne, ja sisarkin, kun hänen oli pakko mennä yläkerrokseen hakemaan jotakin kirjaa, hiipi henkeään pidätellen oven ohi, ikäänkuin huoneessa olisi kummitellut.

Olipa nyt syyskuun ilta, juuri se päivä, jolloin Lisabeth oli täyttänyt yhdeksäntoista vuotta. Päivän kunniaksi oli äiti kutsunut muutamia tyttären ystäviä taloon ja laulaen ja kaikenlaista iloa pitäen oli nuorilta aika huomaamatta kulunut aina lähemmäksi kymmeneen. Kävellen käsi kädessä ja keskenään kuiskaellen pimeässä puutarhassa, joka helteisen päivän jälkeen oli virkistävän vilpoinen, olisivat tytöt varmaan odottaneet vaikka keskiyön tuloa, jollei ukkosilma, joka nousi joen toiselta puolelta, olisi karkoittanut heitä kotiin. Palvelijattaret lyhtyineen olivat myös saapuneet heitä noutamaan, ja kun ystävättäret suudelmia vaihdellen olivat lausuneet jäähyväiset toisilleen, vallitsi puutarhanpuoleisessa suuressa arkihuoneessa tavanmukainen hiljaisuus ukkosen ensi jyrinän kajahdellessa yöhön.

Helena rouva, joka oli jättänyt nuoret yksin huvittelemaan, astui nyt tyttärensä luokse, joka seisoi avonaisessa balkongi-ovessa ja katseli puutarhan pimeitten pengerten yli alas joelle sen enempää ajattelematta, niinkuin usein käy juhlapäivän humun vaiettua, kun sielu jälleen tuntee olevansa yksin. Äiti laski lempeästi kätensä tyttären päälaelle, ja tytär nojautui mitään sanomatta äidin olkapäähän ikäänkuin etsien suojaa leimahtavalta salamalta, joka samassa halkaisi mustan pilviseinämän. Tule sisään, lapsi, sanoi äiti; pian alkaa sataa.

Tytär pudisti ääneti päätään. Hän katseli liikkumatta ihmeellistä näkyä, kirkasta valojuovaa taivaanrannassa, missä ukkospilvien toiselta puolen kohosivat Ylimaan lumen peittämät huiput kuun rauhallisessa valossa. Äiti, sanoi hän, miten suuri maailma on sentään. Tuolla kaukana ei rajuilmasta ole vähintäkään tietoa. Ja vieläkin kauempana, tuolla, missä tähti juuri syttyy Rothhornin yläpuolella, ei aavistettaisi mitään, vaikka koko maa menisi murskaksi.

Äiti ei vastannut mitään. Hänen ajatuksensa kulkivat — hän ei itsekään tiennyt missä, vaikka kylläkin kenen luona, sillä joka kerta pahalla ilmalla hän ajatteli poikaansa aivankuin vuosiakin sitten, kun tämä oli vielä pieni eikä iltaisin ollut palannut kotiin.

Kun tuuli karehteli joen pinnalla, alkoi tyttö jälleen puhua. Näyttääpä siltä kuin aallot värähtelisivät salaman iskiessä maahan. Sittenkin soitetaan ja tanssitaan tuolla alhaalla kapakassa. Kylläpä ihmiset ovat jumalattomia.

He lopettavat juuri; varmaan rajuilma säikähyttää heitäkin, arveli äiti. Ei kukaan ole niin kovaluontoinen, ettei jumalan varottava ääni joskus puhuisi hänen sielussaan. Mutta tulehan nyt sisään. Pähkinän suuruisia sadepisaria alkaa jo tippua.

Katsokaahan, äiti, sanoi tytär ja pidätti äitiä käsipuolesta, tuolla alhaalla ei ole kaikki niinkuin pitäisi olla. Kapakan ovi lentää auki, ihmiset kiiruhtavat ulos, nuori tyttö on joukon keskellä, tikari välkähtää — kuulkaahan! He riitelevät keskenänsä. Oi, miten hurjaa joukkoa!

Ukkosen jyrinä piti juuri hiukan lomaa, jotta joen rannalta, puutarhapenkereitten yli saattoi selvästi kuulla kiivasta sananvaihtoa sekä aseitten ja lasien kilinää; kaikesta tästä melusta ja hälinästä välittämättä yksinäinen klarinetti lasketteli hurjia juoksutuksiaan ja lirityksiään.

Antaisin sata kruunua, sanoi Helena rouva rypistäen otsaansa, jos tuo kaupungin paheenpesä suljettaisiin. Voisivatpa melkein saada minut vanhoilla päivilläni muuttamaan toiseen taloon, jotta minun ei enää tarvitsisi nähdä ja kuulla tuota elämää.

Ja juuri kaikkein hempeimpinä hetkinä, lisäsi tyttö, kun kaikkialla muualla on hiljaista ja voisi rauhassa ajatella ja uneksia. Katsokaahan, nyt he siirtyvät talon edustalta joen yli vievälle portaalle. Jumalan tähden, he hyökkäävät aseineen toistensa kimppuun. He työntävät erään miehen vasten kaidepuuta — nainen heittäytyy heidän väliinsä — mies on saanut jälleen kätensä vapaaksi — kunpa he eivät heittäisi häntä jokeen —

Nyt jo riittää, sanoi äiti käskevällä äänellä; nyt sinä tulet pois oven luota. Kristillisiä ihmisiä varten ei ole tuollainen näytäntö, kun toiset, pahemmin kuin villipedot, käyvät toistensa kimppuun. Lue minulle iltarukous ja menkäämme sitten levolle.

Räikeä salama valaisi äkkiä rannalla seisovat talot, kapakan, joka sijaitsi saarella sekä joen vyöryvät aallot. Silmänräpäyksen aikaa saattoi selvästi eroittaa ihmisjoukon, joka temmelsi kapealla sillalla sekä punaisen hattutöyhdön kookkaan nuorukaisen päässä, joka koetti puolustautua suurta ylivoimaa vastaan, ainoana apunaan nainen, jonka päässä liehui valkea huivi; aseet välkähtivät ja naisen avunhuudot kajahtivat hiljaisen rantakadun yli — sitten pilvistä paukahti kova jyrähdys, ikäänkuin taivaankorkuinen talo olisi syössyt kumoon, rankkasade räiskyi maahan ja pimeä yö nielaisi kitaansa hurjan tappelevan joukon sillalla, jotta ei muuta silmä enää voinut eroittaa kuin punaisen valonhohteen kapakan ikkunasta.

Naiset olivat kauhuissaan vetäytyneet sisään, ja sillä välin kuin äiti hitain askelin kulki edes-takaisin mattojen peittämällä lattialla, istui Lisabeth pöydän ääressä, kädet ristissä kirjalla, joka oli avattuna hänen edessänsä ja katse kiintyneenä kauniiseen venetsialaiseen kukkamaljakkoon, jonka hän oli kummiltaan saanut syntymäpäivälahjaksi. Lukemista oli mahdoton ajatellakaan, sillä rajuilma olisi vaimentanut hänen äänensä; vielä mahdottomampaa olisi nukkuminen ollut; sillä hirmukuvat saattoivat hänen mielensä yhä tuskaiseksi. Lakkaamatta hän kuunteli ulkoa tulevaa ääntä. Hyvä jumala, rukoili hän miltei tietämättään, saata kaikki onnelliseen päätökseen! — Taaskin salama välkähti ikkunasta ja ovesta, joka oli vain puoleksi kiinni päästäen ukkosilman hengen tunkeutumaan sisällekin, ja silloin tyttö oli näkevinään ulkona puutarhapenkereellä varjon, joka hetkeksi pysähtyi ikkunan eteen heti kadotakseen jälleen. Äiti, huudahti tyttö kuiskaavalla äänellä, suljetaan ovi; joku on noussut muurin yli ja tullut —

Hän ei ennättänyt lopettaa lausettaan, kun ovi työntäytyi auki ja mies syöksyi huoneeseen. Jumalan tähden, huusi hän ja vaipui polvilleen puoleksi väsymyksestä, puoleksi rukoillakseen Helena rouvan jalkojen juureen, keitä lienettekin, jalot naiset, pelastakaa minut, jota aivan syyttä ajetaan takaa! He ovat kintereilläni; minne — huusi hän, kohoten jälleen pystyyn ja pyyhkäisten verentahraamat hiukset otsaltaan, — minne voin piiloutua, miten voin teidän sydäntänne liikuttaa? Jospa tietäisitte, miten kaikki on käynyt, miten aivan syyttömästi olen joutunut hirveään tilaan, jotta minua syytetään murhasta — oi, jalo neito, — hän kääntyi kalmankalpean tytön puoleen, joka kauhulla oli huomannut punaisen töyhdön vieraan hatussa, — jos teillä on veli, jota te rakastatte ja jonka ehkä, samoinkuin minunkin nyt, täytyy turvautua toisten vieraanvaraisuuteen vieraalla maalla, niin rukoilkaa ankaraa äitiänne, jotta hän ei ajaisi minua ulos pimeään yöhön, jossa taivas tiesi mikä häpeä minua odottaa. Teidän omien poikienne nimessä, jalo rouva —

Vaietkaa, keskeytti hänet Helena rouva kaamealla, vapisevalla äänellä, joka onnettoman korvissa kajahti vieläkin kauheammalta kuin ukkosen jyrinä. Ja luodessaan silmäyksen vieraaseen hänen kasvonsa kalpenivat siinä määrin, että tytär kiiruhti äitinsä luo tukeaksensa häntä, jos hän menisi tainnoksiin. Mutta hän tointui jälleen.

Sulje verannan ovi, sanoi Helena rouva hätäisellä äänellä nojautuen tuolin selkää vasten; ja kutsu Valentin tänne. Älä sano hänelle mitään. Mutta kiiruhda! Olen kuulevinani ääniä alhaalta penkereeltä.

Tyttö lukitsi silmänräpäyksessä raskaan verannanoven ja kiiruhti toista tietä ulos. Vieras jäi hetkeksi yksin äidin kanssa.

Te pelastatte kunniani ja vapauteni, sanoi vieras änkyttäen, ehkäpä henkenikin. Mutta uskokaa minua, jalo rouva, sen minkä teette, ette tee arvottomalle eikä kunniattomalle, ja äitini, joka uhraisi koko omaisuutensa lunastaakseen poikansa hengen, siinä tapauksessa että hän olisi joutunut rosvojen käsiin, on teidän jaloa tekoanne — Älkää sanoko enää sanaakaan, puuttui äiti nyt puheeseen. Sen minkä teen, en tee teidän tähtenne. Te olette veressä — katkaisi hän puheensa, kun hänen silmänsä osui vieraan olkapäähän, josta mustan silkkitakin läpi vuosi suuria veripisaria.

Ei se tee mitään, vastasi vieras nopeasti painaen kätensä kipeälle paikalle. Tuskinpa tunnen sitä. Suokoon jumala, että olisin itse yhtä vähäisiä naarmuja iskenyt. Mutta pelkäänpä —

Lisabeth astui sisään ja hänen jäljessään talon vanha palvelija. Valentin, sanoi rouva, saattakaa vieras yläkertaan ja valmistakaa hänelle vuode, — siihen huoneeseen — kyllähän te tiedätte. Ei kukaan saa tietää, että hän on talossa; Donatelle minä itse sen sanon. Tehän osaatte hoitaa haavoja. Tarkastakaapa vieraan olkapäätä, kaapissa ylhäällä on liinakangasta — piirongin laatikossa on myöskin paitoja — häntä on kohdeltava ikäänkuin hän olisi minun oma poikani. Menkää! Minä kuulen askeleita!

He kuuntelivat kaikki sykkivin sydämin. Sateen rapinan läpi kuuluikin kovaäänistä puhetta puutarhasta. Samassa vanha palvelija oli jo työntänyt vieraan ovesta ulos, ja äiti ja tytär jäivät yksin.

Lapseni, sanoi äiti vapisevalla äänellä, mene Donaten luo. Minun täytyy valehdella enkä tahtoisi, että sinä sitä kuulisit.

Äiti, sanoi tytär, antakaa minun jäädä teidän luoksenne. Minä menehtyisin tuskaan tuolla alhaalla. Älkää luulko, että varsinkaan minun silmissäni voisi tuntua väärältä mikään, mitä te teette pelastaaksenne ihmishengen.

Nyt kolkutettiin kolmasti ovelle. Lain nimessä! kuului ääni ulkoa, avatkaa!

Ken kolkuttaa näin myöhään? vastasi Helena rouva, ja hänen äänensä kuulosti rauhalliselta ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Vääpeli ja vahtisotamiehet! kuului vastaus. Avatkaa, tai me murramme oven auki.

Mene, Lisabeth, sanoi äiti niin kovalla äänellä, että ulos saattoi kuulua joka ainoa sana. Totta tosiaan, onpa meidän vanhaan Bernin kaupunkiimme tullut uusia tapoja, kun vahtisotilaat voivat keskellä yötä ja sumua murtautua rauhalliseen taloon. Toivottavasti te voitte antaa tyydyttävän selityksen tähän käyntiinne, vääpeli, sanoi hän tulokkaille. Te tiedätte kuka minä olen ja etten anna talossani suojaa roskaväelle, joita poliisien tarvitsisi ajaa takaa.

Vääpeli, joka nopeasti oli silmännyt joka soppeen, pysähtyi hämillään Helena rouvan kookkaan olennon eteen ja laski silmänsä maahan kohdatessaan hänen lujan katseensa. Suokaa anteeksi, rouva Amthor, mutisi hän, viitaten kahdelle apulaiselleen ja käskien heidän jäämään ulos sekä vääntäen nolona tikarinsa kahvaa, me ajamme erästä hurjaa miekkosta takaa, joka alhaalla saarella on nostanut riitaa ja tehnyt itsensä syypääksi murhaan. Kun saavuin paikalle, sanottiin hänen paenneen tänne päin ja nopein askelin kiivenneen muurien, aitojen ja kukkapenkkien yli, ja teidän puutarhastanne me löysimmekin jälkiä sekä hansikkaan ikkunan luota. Siksi pidin velvollisuutenani —

Murtautua minun talooni, ikäänkuin kotini olisi murhamiesten pakopaikka! keskeytti Helena rouva vääpelin puheen ja silmäsi niin lujasti häneen, että parrakas mies katsoi lattiaan kuin rikoksesta kiinni saatu syyllinen häveten märkiä jälkiä, jotka hän mattoon oli jättänyt. Lähtekää pois ja pitäkää ensi kerralla paremmin varanne kenen ovelle te kolkutatte. Huomenna minä teen valituksen pormestarille ja raatimiehille sen johdosta, että kaupunki sietää tuollaista vallattomuutta ja huonoa elämää saarella, jotta poliisit voivat häiritä keskellä yötä rauhallisten naapurien rauhaa ja epäillä heitä rikoksentekijäin salaamisesta.

Mies aikoi vielä pyytää anteeksi, mutta Helena rouvan käskevä kädenliike, kun tämä osoitti hänet ovelle, esti häntä sen enempää sanomasta. Pää alaspäin painuneena hän poistui. Tuskin hän oli päässyt kynnyksen yli, niin Lisabeth työnsi jälleen salvan eteen, mutta vaipui sitten tuolille ja huokasi syvään, siinä määrin oli pelko ja tuska tänä lyhyenä hetkenä järkyttänyt hänen mieltään.

Jää sinä tänne, sanoi äiti hetken kuluttua. Sytytä kynttilä, minä menen ylös.

Äiti, uskalsi lapsi inttää vastaan, ettekö tahtoisi mielemmin — te olette ilmankin jo niin kalpea, se kysyy liiaksi teidän voimianne.

Helena rouva ei vastannut mitään, otti vain kynttilän tyttärensä kädestä ja poistui huoneesta jäykkä ilme kasvoillaan, ikäänkuin ei mitään pahempaa enää olisi voinut hänelle tapahtua. Hän oli ankara ja ylpeä nainen, joka aina oli pitänyt itseään liian hyvänä alentuakseen valehtelemaan. Nyt hän oli kuitenkin sen tehnyt, alentanut itseään sekä omissa että lapsensa silmissä ventovieraan tähden, jolla ei ollut minkäänlaista oikeutta vaatia häneltä tällaista uhrausta, vaan oli ainoastaan vedonnut hänen sydänsuruunsa.

Ovi, jonka kautta hän poistui, jäi puoleksi auki; Lisabeth kuuli, miten raskain askelin äiti nousi portaita ylös, miten hän useampaan kertaan levähti, ikäänkuin henkeä vetäen ja voimia keräten voidakseen astua kadotetun poikansa huoneeseen, missä hän ei vuosikausiin ollut käynyt.

Hän makaa tiedottomana, sanoi vanha Valentin, joka astui emäntäänsä kynnyksellä vastaan. Olen sitonut hänen haavansa, mutta kun yritin pukea hänen ylleen puhtaan paidan, kaatui hän kuin kuollut käsiini. Minä lähden kylmää vettä hakemaan; muuta hätää ei hänellä ole, verenhukka on siihen vain syynä, sillä verta hänestä pursui kuin vettä kaivosta.

Palvelija kiiruhti portaita alas, ja Helena rouva astui huoneeseen.

Vieras makasi siellä vuoteella, silmät ummessa, suu ikäänkuin tuskasta puoleksi avoinna, jotta hampaat kiiluivat esille. Kalpealta otsalta olivat vaaleat hiukset pois pyyhkäissyt ja verta ja vesipisaria tihkui esille. Maahan oli pudonnut hattu, silkkitakki sekä aivan verinen paita, jonka palvelija oli vaihtanut puhtaaseen. Helena rouva vapisi polvia myöten nähdessään tämän vieraan yllä hienon liinaisen vaatekappaleen, jonka hän itse oli poikaansa varten kehrännyt ja kutonut ja nimimerkillä varustanut. Jotta hän ei tarvitsisi nähdä huonetta, kiinnitti hän katseensa nuorukaiseen, jonka kasvojen ilme, niiden kalpeudesta huolimatta, oli huoleton ja poikamaisen hyväntahtoinen. Että hän varmaan oli kelvollisten ihmisten lapsi, sen Helena rouva heti hänen puvustaan oli päättänyt, ja hänen äänensä liikuttava sävy, kun hän rukoili häneltä apua, kaikui yhä vielä hänen korvissaan. Äidillinen tunne valtasi hänet, ja suuret kyyneleet vierivät hänen kuihtuneita kasvojansa pitkin. — Sitten vanha palvelija palasi uudelleen huoneeseen tuoden mukanaan ruukullisen raikasta vettä aikoen ruveta valelemaan tainnoksissa olevan ohimoita. — Antakaa minun se tehdä! sanoi emäntä ja otti sienen hänen kädestään. Hakekaa etikkaa kaapista sekä myös pullollinen vanhaa viiniä. Toinnuttuaan hän kaipaa vahvistusta. — Sitten hän pesi veren hänen hiuksistansa ja kostutti kostealla sienellä hänen huuliaan. Nuorukainen tointui, avasi silmänsä ja nähdessään pelastajansa, jalon rouvan vuoteensa ääressä, aikoi hän kohota istualleen ja ruveta puhumaan. Mutta Helena rouva vaati häntä lempeällä äänellä pysymään alallansa ja alistumaan hänen hoitoonsa. Minä voin jo paremmin, huokasi nuorukainen puoli-ääneen, tavoitellen Helena rouvan kättä painaaksensa sen huuliansa vasten. Oi, miten paljon te teette minulle! Jospa äitini näkisi teidät! Ettekä te edes tunne minua, vaan voisitte uskoa minusta vaikka mitä. Antakaahan kun ensin kerron teille kaikki.

Ei enää tänään, keskeytti Helena rouva häntä ja laski kätensä hänen huulilleen. Te olette kadottanut liiaksi verta, ensin teidän täytyy taas toipua. Minä jätän teidät nyt vanhan palvelijani huostaan, hän valvoo yön teidän luonanne. Toivottavasti te nukutte hyvin ja olette jo miltei terve huomen-aamulla. Hyvää yötä!

Hän poistui huoneesta silmäilemättäkään kaikkia niitä kaluja, jotka herättivät hänen mielessään vain katkeria muistoja. Mutta tultuaan pimeään porraskäytävään, nojasi hän hetkeksi päätään seinää vasten ja nyyhkytti salaa. Sitä ei kestänyt kuin silmänräpäyksen aikaa, sitten hän kohotti taas päänsä pystyyn ja palasi tyttärensä luo. Valentin arvelee, ettei ole mitään vaaraa, sanoi hän. Menkäämme levolle.

Äiti, sanoi tytär, luuletteko, että hän on murhaaja? Koko hänen olennossaan on jotain, joka sanoo, ettei hän voisi tehdä edes eläimelle pahaa, saatikka ihmiselle.

Mutta toisaalta, miten hän on voinut joutua tuohon kapakkaan? sanoi äiti ikäänkuin itsekseen.

Siksi että hän on vieras paikkakunnalla, sanoi tytär innokkaasti. Hän ei puhunut Sveitsin saksaa, sen kai tekin kuulitte, äiti kulta?

Turhaa on tätä asiaa sen enempää ajatella, katkaisi äiti äkkiä puheen. Tule nukkumaan, lapseni. Rajuilmakin on nyt lakannut.

He panivat nyt maata tyttären ensiksi luettua iltarukouksen. Mutta puoliyö oli jo aikoja sitten mennyt ohitse, eikä kumpainenkaan ollut vielä saanut unta. Lisabeth näki koko ajan edessään vieraan rehelliset, pelokkaat silmät, kun tämä rukoili hänen apuaan saadakseen äidin taipumaan, hänen veren tahraaman otsansa sekä punaisen töyhdön, ja kuuli taas sillä välin naisen äänen, kun tämä heittäytyi tappelevien väliin sillalla. Mutta Helena rouva kuunteli ääntä ylhäältä. Sillä hänen makuusuojansa yläpuolella oli juuri se huone, missä haavoittunut makasi, ja hän tuumi, miten usein hän oli valvonut aina aamuun saakka odottaessaan Andreasta kotiin juomingeista, ja miten hän, kun hoipertelevat askeleet vihdoin olivat kuuluneet, oli unen asemesta saanut kyyneleitä silmiinsä. Nyt oli ylhäällä kylläkin hiljaista. Aika ajoittain kuului vain vanhan Valentinin yskiminen. Rouva Helena istui tyynyjen varassa ja koetti rukoilla. Herra Jumala, rukoili hän, anna hänen ulkona maailmassa löytää äiti, joka auttaa häntä hädässä, ja kun ei kukaan enää häntä armahda, niin anna hänen löytää tie oikean äitinsä luo, jotta en kuolisi ennenkuin olen saanut pidellä hänen kättänsä omassani!

* * * * *

Päivä häämöitti vasta kalpeana ja sumuisena pienten pyöreiden ikkunaruutujen läpi huoneeseen, kun Helena rouva jo nousi vuoteeltaan ja pukeutui nopeasti.

Nuku vielä tunnin aikaa, lapsi, sanoi hän Lisabethille, joka myös alkoi liikkua. Minä menen yläkertaan katsomaan vierastamme.

Mutta tyttökään ei malttanut enää levätä. Salaa hän nousi, pani vaatteet ylleen ja hiipi varpaillaan äidin jäljessä. Portaissa hän tapasi Donaten, joka kantoi vatia.

Ei hän syönyt juuri nimeksikään soppaa, sanoi vanha uskollinen palvelijatar. Kovasti heikko hän yhä vielä on, ja käsi ihan vapisi, kun hän lusikkaa piteli. Mutta muuten hän on oikein hieno nuori herra, neiti, enkä minä anna häntä kellekään ilmi, pikemmin puren kieleni poikki.

Tyttö ei vastannut mitään, vaan hiipi ylös asti. Ja koska ovi oli hiukan raollaan, saattoi hän nähdä vieraan vuoteessa makaavan, pää hiukan kohossa, sillä hän tervehti juuri Helena rouvaa, joka seisoi hänen edessään ja tiedusteli, miten hän oli yönsä nukkunut.

En tiedä, jalo rouva, sanoi nuorukainen. Uskollinen hoitajani tiennee paremmin, olenko pysytellyt levollisena vai puhunut järjettömiä ja huitonut käsiäni ja jalkojani. Koko ajan näin ainakin unta kaikkein suloisimmista asioista, en lainkaan verestä ja haavoista. Ja kun aamulla tulin tajuntaani, niin tuntui jälleen niin pahalta muistaessani, että eilen pelästytin teitä ja etten vieläkään ollut ilmoittanut teille, kelle te olitte osoittanut niin sanomattoman paljon hyvää. Ei, jatkoi hän kiihkeästi tarttuen rouvan käteen, kun hän huomasi, että tämä jälleen aikoi estää häntä puhumasta, nyt en päästä teitä luotani, vaikka kuumeelleni olisikin edullisempaa, etten puhuisi sanaakaan kokonaiseen vuorokauteen. Tulen aivan hulluksi maatessani tässä ja antaessani armeliaan samarialaiseni ja ennen kaikkea teidän luulla, että tuhlaatte vaivaanne ja hoitoanne ihmiselle, jonka oikea paikka olisi sellaisten roistojen ja tappelijoiden parissa, jotka poliisi puolikuolleina korjaa kadulta. Että minun näin on käynyt, siitä saan kiittää liiallista tiedonhaluani ja sitä mielipidettäni, että reipas mieli ja hyvä omatunto ei koskaan vie ihmistä hunningolle. Isäni on usein tosin pudistanut päätään minulle ja varoittanut minua: älä tartu likaan, jos tahdot pitää sormesi puhtaina, ja jollet halua ulvoa susien mukana, niin pysyttele heistä erilläsi. Ja äitini, miten hän minun lähtiessäni Ausburgista, varoittikaan etten suinkaan poikkeaisi muihin kuin hyviin majapaikkoihin ja kaikella tavalla kehoitti minua välttämään huonoja tovereita. Muna oli kerrankin taas kanaa viisaampi. Sillä nähkääs, jalo rouva, minä olen luonteeltani iloinen veijari, ja vaikka kotikaupunkini onkin kaunis ja ajoittain varsinkin täynnä iloista elämää, jota minä en suinkaan ole vieronnut, niin tuntui se minusta sittenkin ahtaalta ja minä tahdoin nähdä maailmaa, varsinkin paloi mieleni Sveitsiin, josta isäni niin usein oli kertonut minulle. Hän opiskeli aikoinaan täällä Bernissä rikkaan verkatehtailija Aufdembühelin talossa, joka varmaan on teille tuttu. Sitten hän asettui kotikaupunkiinsa asumaan ja nai äitini ja alkoi harjoittaa siellä suurta liikettä, mutta sittenkin hän ajatteli niin suurella rakkaudella tätä paikkakuntaa, ettei hän lainkaan pannut vastaan, kun minä esitin hänelle toiveeni. Luulenpa hänen tuumineen, että joku nuori tyttö voisi täällä kietoa minut pauloihinsa, koska Ausburgissa olen ennättänyt jo viidenkolmatta vanhaksi ainoankaan sini- tai mustasilmäisen tytön voimatta häiritä mielenrauhaani. Siksipä kaksi viikkoa sitten ratsastin kotoa iloisella mielellä etelää kohti ja kuljettuani laivalla Bodenjärven yli, saavuin eilen illalla hämärissä terveenä ja reippaana tänne; mutta koska en tahtonut pää edellä hyökätä herra Aufdembühelin taloon, niin jätin hevoseni majataloon ja läksin kuljeskelemaan pitkin kaupunkia, niinkuin tapani on joka kerta, kun saavun vieraalle paikkakunnalle, voidakseni kaikessa rauhassa siihen tutustua ja tehdä huomioitani. Mutta eilen sain katkerasti maksaa sen, että hiivin noin vaan majatalosta syömättä edes mitään. Sillä väsyttävän ratsastusmatkan jälkeen kovassa helteessä tunsin äkkiä hirveää janoa, ja arvelin että syttyisin kuin taula palamaan, jollen saisi lasillista viiniä, millä huuliani kostutella. Minä siis tiedustelen eräältä siististi puetulta porvarilta astuessani juuri ikään saaren ohi ja kuullessani tanssimusiikkia ravintolasta, olisiko siellä hyvää viiniä saatavana. Viiniä ei sovi moittia, vastasi tämä, mutta seura on siellä sitä huonompi. Vaatteistani päättäen hän ei luullut minun siellä löytävän vertaistani seuraa. Minä olen valmis astumaan vaikka navettaan, joka on täynnä lehmiä ja vuohia, vastasin hänelle, jos siellä vain jossakin kiulussa on saatavana punaista viiniä. Ja siten jätin kelpo miehen tielle seisomaan ja hänen epäilevien katseittensa seuraamana astuin siltaa myöten kapakkaa kohti.

Mutta heti avattuani oven huomasin, ettei minua turhaan oltu varoitettu, ja että navetassa järjettömien elukoiden parissa olisin tavannut siivompaa käytöstä kuin täällä. Liekö se varkaitten tyyssija vai mikä, sitä en tiedä, mutta useimmat siellä näyttivät siltä, kuin he olisivat juosseet hirsipuuta pakoon tai kaikella voimalla pyrkineet siihen. Kaikki, sekä miehet että naiset, katsoivat minuun kierosti ja työnsivät toisiaan kyynärpäähän astuessani sisään, ikäänkuin he olisivat tahtoneet sanoa: Mikäs kukko tuo on, joka uskaltaa tunkeutua varisten pariin? Mutta minä, joka en kehdannut lähteä käpälämäkeen ja sitä paitsi arvelin, että vieras voisi huoleti uskaltaa sellaista, mikä ei paikkakuntalaiselle sopisi, kävin rohkeasti istumaan erääseen nurkkaan, missä oli paikka tyhjänä, ja tilasin itselleni tuopin punaviiniä. Ja koska minä pysyttelin ääneti, näyttivät muut piankin tyytyneen läsnäolooni, varsinkin kun useimmat olivat jo ennättäneet juoda itsensä puolihumalaan ja syventyä soperteleviin keskusteluihinsa tai mielistelivät tyttöjänsä. Näiden joukossa oli eräs, siivoin kaikista, ainakin puhtain puvultansa ja sileästi kammatuin, joskin hänkin oli samanlainen letukka kuin kaikki muutkin. Hän ei tanssinut eikä liioin laulanut, eikä viinikään näyttänyt hänelle maistuvan. Hän istui rotevan ja voimakkaan miehen sylissä, jonka vaatteet olivat aikoinaan olleet kylläkin hienot, mutta kokonaan sateen ja viinipilkkujen tahrassa. Hänen kasvonsakin olivat varmaankin olleet kaikkea muuta kuin rumat, silloin kun hänellä ei vielä ollut punaista arpea, joka kulki nyt otsasta aina nenänjuureen saakka, ja kun silmät eivät olleet veriset eikä parta takkuinen. Minun täytyi lakkaamatta tarkastaa tuota paria; äreän näköisenä, ikäänkuin vähääkään välittämättä pelionnestaan, mies heitti nappulat pöytään ja työnsi päällään tyttöä olkapäähän, milloin hän sattui voittamaan, kehoittaen häntä siten keräämään rahat talteen. Tyttö ottikin käteensä pitkän puukon, joka oli heidän edessään pöydällä, ja työnsi kiiltävällä terällä rahat syrjään, aivan kuin hän olisi lakaissut roskia maasta. He eivät vaihtaneet ainoatakaan sanaa, jota vastoin heidän pelitoverinsa, kaksi nuorta, hurjaa, punanaamaista ja kiilusilmäistä miestä, kiroili lakkaamatta ranskaksi ja espanjaksi ja pui nyrkkiään pöytään. Lopulta tyttö näytti kuitenkin ikävystyvän ja katsellessaan haukotellen ympärilleen hänen silmänsä osuivat minuun, jota hän siihen saakka ei ollut huomannut. Sillä minun astuessani huoneeseen oli hän juuri hiukan torkkunut kavaljeerinsa olkapäähän nojautuneena. Varmaankin minun pukuni herätti nyt hänen, huomiotansa, tai sormus, joka minulla oli sormessa, tai ehkäpä minä muuten vain miellytin häntä; joka tapauksessa hän alkoi rivosti iskeä silmää minulle ja antoi minulle rakastajansa selän takana kaikenlaisia merkkejä, joista en tullut hullua viisaammaksi; ja kun en millään tavalla yllyttänyt häntä, pikemmin vain kiiruhdin juomistani päästäkseni sieltä pois, hyppäsi hän vihdoin, ikäänkuin hänen olisi ollut epämukava istua, alas syvämietteisen pelaajan polvelta ja istahti pelotta minun viereeni penkille, nojaten päätään seinään, niinkuin hän olisi tahtonut nukkua; mutta salaa hän iski minulle silmää ja painoi jalkansa minun lähelleni. Arpiniekka mies alkoi vainuta pahaa, puhutteli tyttöä ankarasti ranskaksi ja käski hänen heti nousta ylös, mutta kun tyttö oli edelleen nukkuvinaan, hyökkäsi mies vimmoissaan ylös ja käski minun heti korjata luuni; hän oli muka nähnyt, miten minä olin salaa antanut tytölle merkkejä ja viekoitellut hänet pois hänen polveltaan. Vaikka vereni kiehuikin kuullessani tuon hurjan miehen puhuvan, pysyin kuitenkin aivan rauhallisena ja sanoin, ettei kukaan voinut ajaa minua täältä pois, koska en ollut kenenkään tiellä ja rehellisesti maksoin viinini aivan kuin kaikki muutkin. Tämän johdosta hän vimmastui, raastoi tytön väkivallalla pois penkiltä ja kysyi kapakanisännältä, miksi hän päästi taloonsa epäilyttäviä henkilöitä, jotka tulivat vain vakoilemaan ja urkkimaan ja haukkui minua vakoilijaksi, joka aioin saattaa heidät hirsipuuhun; ja lopuksi, kun tyttö alkoi puolustaa minua ja sättiä häntä, hän tarttui takin rintamukseeni kiinni ja repi rikki röyhelykseni. Nyt ymmärsin, mihin pulaan olin joutunut, varsinkin kun miehen juoma- ja pelitoveritkin asettuivat minua vastaan, ja isäntä, joka elää noiden lurjusten kustannuksella eikä tarvitse kursailla rauhallisia porvareita, sanoi minulle ynseästi, ettei minulla ollut mitään tekemistä hänen talossaan, jonne otettiin vain hyvätapaisia vieraita vastaan. Hyvä, sanoin minä, sitten en tahdo sen kauemmin enää häiritä toisten hauskuutta, viskasin rahat pöydälle ja aioin vetäytyä pois koko jutusta, josta ei missään tapauksessa olisi kunniaa koitunut. Mutta tartuttuani jo oven ripaan heittäytyy tyttö äkkiä kaulaani ja pyytää minua ottamaan hänet mukanani, hän oli jo saanut kyllikseen tästä seurasta ja halusi tulla kanssani kävelemään. Allez-vous en, sanoin minä, je ne veux pas de vous [Menkää pois, en minä teistä välitä.], ja mitä muuta lienen suustani saanut. Samassa alkoi ulkona ukkosilma raivota, ja sisällä melske myös yhä kasvoi, kun tytön rakastaja hyökkäsi hänen jälkeensä ja koetti riistää hänet minun rinnaltani, ja toisetkin huusivat ja melusivat kilpaa ukkosen kanssa; tyttö riippui yhä minussa kiinni kuin villikissa, joka kynsin on takertunut puuhun kiinni, jotta kesken vihaa ja harmia minua alkoi peloittaa ja ajatus nousi mieleeni: Mitäpä, jos äitisi näkisi sinut täällä! Samassa välähti niin voimakas salama, että tuo hurja joukkokin hetkeksi hiljeni, soittajat lakkasivat soittamasta ja kapakan emäntä alkoi ääneensä rukoilla. Minä käytin tätä hetkeä hyväkseni, työnsin tunkeilevan tytön luotani ja kiiruhdin ulos. Mutta päästyäni jälleen sillalle ja kiitettyäni jumalaa siitä, etten ollut saanut muuta vahinkoa kuin mustelman silmääni, kiiruhtaa äkkiä koko villi parvi jälkeeni terävin asein, he piirittävät minut keskellä porrasta, ja jolleivät he olisi olleet hiukan epävakavia jaloiltaan, niin olisi tosiaankin viimeinen hetkeni koittanut. Tässä tappelussa auttoi tyttö minua voimainsa mukaan ja kun hän näki, että hänen vanha heilansa, tuo, jonka kasvoissa oli syvä arpi, pisti minua puukolla olkapäähän, kirkaisi hän kuin hullu, työnsi minut sillan kaidepuuta vasten ja viskautui ylitseni. Koska henkeni oli kysymyksessä, vedin minä pistomiekkani tupesta ja aloin hutkia sillä ympärilleni, jotta kaikki muut väistyivät tieltä paitsi pääviholliseni, jota humala ja rakkaus villitsivät. Hän hyökkäsi suoraan miekkaani vasten, mylvähti vain kerran kuin haavoittunut sonni ja kaatui sitten äänettömänä kasvoilleen. Haudanhiljaisuus vallitsi nyt kaikkialla, ukkonen yksin vain jyrähteli ja sillan alla kohisi virta. Mutta kun salama jälleen välkähti taivaalta, saattoi sen valossa nähdä sotilaspatrullin, joka marssi saarta kohti. Heittäkää hänet veneeseen, huusi yksi joukosta. Hän on jo kuollut! sanoi toinen; parasta olisi heittää hänet suin päin virtaan. — Sillä välin oli tyttö jo ryhtynyt toimeen ja pudisteli hiljalleen valittavaa miestä hartioista. Allons, huusi hän, dépêchez-vous. Voilà les gens-d'armes! On nous attrappera tous. [Kiiruhtakaa, santarmit tulevat. Me joudumme kaikki kiinni.] Ääretön hälinä syntyi kapealla sillalla, kun koetettiin nostaa syrjään haavoittunutta, eikä kukaan pannut minuun enää huomiota, vaan saatoin pimeässä ja rankkasateessa esteettömästi paeta paikalta. Loput te tiedätte, jalo rouva. Ja ajatelkaa nyt itse, miten minun olisi käynyt, jollei taivas olisi pehmittänyt teidän sydäntänne ja te ette olisi suonut minulle apuanne. Ääretön häpeä olisi kohdannut minua, minut olisi otettu kiinni tappelijana, ehkäpä murhaajana huonomaineisessa paikassa, ei ainoakaan rehellinen mies olisi voinut todistaa viattomuuttani, ja herra Aufdembühel, sen sijaan että hän olisi ilmoittanut isälleni ilolla ottaneensa minut vastaan taloonsa, korkeintaan olisi käynyt minua vankilassa tervehtimässä ja epäillen pudistanut päätään minun puolustukselleni, sen sijaan että teidän silmistänne nyt näen, ettette pidä minua ovelana valehtelijana, vaan säälitte ajattelemattomuuttani ja nuoruuttani ja suotte minulle apuanne.

Tämän pitkän kertomuksen jälkeen, joka silminnähtävästi sairasta kiihoitti hänen ajatellessansa miten huonosti asia olisi voinut päättyä, vaipui nuorukainen jälleen alas tyynylleen ja syvään huoaten sulki silmänsä. — Olkaa huoleti, sanoi Helena rouva, ja hänen tummat silmänsä kiilsivät kosteina. Minun talossani teiltä ei tule mitään puuttumaan, ja kun kerran olen ottanut teidät tänne, niin kohtelen teitä kuin omaa poikaani, vaikka en kaikesta huomaisikaan, että voin täysin luottaa teidän sanoihinne. Valentin arvelee, että viikossa voitte jälleen nousta sairasvuoteelta. Siihen saakka vaadin teiltä vain yhtä, että sallitte meidän toimia niinkuin parhaaksi katsomme, ettekä anna kärsimättömyyden eikä synkkien ajatusten pahentaa tilaanne. Jos haluatte, koska ette itse voi käyttää käsivarttanne, niin kirjoitan äidillenne ja ilmoitan hänelle missä te olette sekä ettei ole vähintäkään levottomuuden syytä.

Oi, rakas emäntäni, huudahti nuorukainen ja tarttui Helena rouvan hihaan painaakseen huulensa sitä vasten, te kohtelette minua tosiaankin kuin poikaanne, kun vapaasta tahdosta tarjoudutte tekemään vielä sen palveluksen, jota tuskin olisin uskaltanut teiltä pyytää. Ja kuitenkin tiedän, minkä hyvän työn te sillä teette äidilleni. Sillä nuo molemmat vanhukset istuvat kotona nyt kuin kaksi lintua pesässään, joiden poikanen on ensi kertaa lähtenyt lentoon, ja minä olin luvannut heti perille tultuani lähettää heille tietoja itsestäni. Mutta kun te nyt minusta kirjoitatte — rouva Martina Bruckerille, Ausburgiin, Verkakadun varrelle — niin ilmoittakaa asia varovaisesti ja salatkaa kernaammin onnettomuuden syy, kunnes itse totuudenmukaisesti voin kaikki hänelle ilmaista. Sillä hän on arka luonteeltaan, ja koska olen hänen ainoa lapsensa, on hän kaitsenut minua huolellisemmin kuin tytärtä, jonka vuoksi olenkin aina koettanut olla varuillani ja tuottaa hänelle niin vähän huolta kuin suinkin. Jos hän nyt saa kuulla, mitä hänen Kurtinsa jo ensi iltanaan Bernissä on saanut kokea, niin ei hänellä ole enää ainoatakaan rauhallista hetkeä — kunnes hän tietää, että olen päässyt tästä vaarallisesta paikasta jälleen eroon. Mutta kyllä te itse parhaiten ymmärrätte, mitä tässä on tehtävä. Te tiedätte, miten äidille on paras kirjoittaa, jotta lohdutus olisi pelkoa suurempi.

Sairas kalpeni lopetettuaan puheensa, ja Valentin kiiruhti paikalle virvoitellakseen häntä sekä huomauttaakseen suoraan valtiattarelleen, että tämä jo liian kauan oli viipynyt sairaan luona. Helena rouva antoi kuiskaten vielä viimeiset määräykset Valentinille ja hiipi sitten varpaillaan huoneesta. Eteisessä hän tapasi Lisabethin.

Oletko sinä kuunnellut? kysyi hän ankaralla äänellä.

Suokaa anteeksi, äiti, vastasi lapsi. En voinut olla kuuntelematta, minun täytyi saada tietää, miten kaikki oli käynyt. Jumalan kiitos, minä olin oikeassa, hän on viaton.

Tule alas, lapsi, sanoi äiti. Sinulla ei ole täällä mitään tekemistä. Jos joku tulisi, niin en ole tavattavissa. Minun täytyy mennä kirjoittamaan hänen äidilleen.

* * * * *

Tulipa sittenkin vieras, jota vanha Donate ei voinut käskeä pois eikä Lisabeth ottaa yksin vastaan: yksi kaupungin raatimiehistä ja eninten arvossapidetty henkilö pormestarin jälkeen, Helena rouvan sukulainen. Hän tuli raadin, puolesta pyytämään anteeksi yöllistä häiriötä ja samalla sanomaan, että huono elämä saarella piakkoin lakkaisi, sillä kapakka, joka jo kauan oli ollut kaupungin isien silmätikkuna, tulisi nyt suljetuksi. Mitä viime yön verisiin tapahtumiin tuli, niin olivat ne vielä selvittämättä. Molemmat tappelijat olivat vajonneet ikäänkuin maan alle, ukkossade oli pyyhkäissyt pois heidän veriset jälkensä, ja mahdotonta oli saada selkoa heidän nimistään tai kotipaikoistaan. Ei mitään muuta oltu löydetty kuin virran mukana ajelehtiva tyhjä vene, joka eilen oli ollut kiinnitettynä sillan korvaan, sekä hevonen, joka edellisenä iltana oli jätetty majataloon ja jonka omistaja oli kadonnut teille tietymättömille.

Tämän puheen aikana vaihtui väri useampaan kertaan Helena rouvan poskilta, mutta hän ei päästänyt huuliensa yli ainoatakaan sanaa, joka olisi voinut ilmaista hänen olevan asiasta perillä, joskin hän yhtä visusti vältti myös sanomasta sanaakaan, mikä suorastaan olisi ollut valhetta. Jäätyään jälleen yksin hän kirjoitti kirjeen rouva Martina Bruckerille Ausburgiin, ilmaisematta kuitenkaan mitään, mikä olisi voinut herättää epäilyksiä pojan käytöksen johdosta, ja sydämellisin sanoin lopuksi luvaten hoitaa häntä yhtä hellästi kuin oma äiti, koska taivas ei ollut suonut, niinkuin hän huokaisten lisäsi, hänen tarjota suojaa talossaan omalle pojallensa.

Tämän kirjeen hän iltapuolella kantoi itse postiin yhdessä tyttärensä kanssa, sillä ani harvoin hän ilman häntä liikkui ulkona. Ei kumpikaan puhunut sanaakaan salaisesta vieraasta, ja sittenkin molemmat ajattelivat vain häntä. Samoin myös illalla, kun he ääneti istuivat rukkiensa ääressä. Vasta myöhään, kun Donate tuli kertomaan, että kuume oli noussut ja ettei sairas saanut unta, vaan puhui lakkaamatta sekavia asioita, mainiten kerta toisensa jälkeen äitiään nimeltä ja pyytäen päästä ylös voidakseen satuloida hevosensa ja ratsastaa kotiin — vasta silloin he neuvottelivat, pitäisiköhän heidän uskoa salaisuutensa jollekin oppineelle haavurille, vai voisivatko he vain luottaa vanhan Valentinin kokemuksiin ja taitoon, hän, joka neljäkymmentä vuotta sitten oli hiukan oppinut haavojen hoitoa ennenkuin hän joutui herra Amthorin palvelukseen. Helena rouva läksi vihdoin yläkertaan ja tarkasteli itse haavaa. Siinä ei ollut mitään huolen syytä, ja uskollinen hoitaja vakuutti myöskin, että sekavat puheet, jotka olivat pelästyttäneet vanhaa palvelijatarta, johtuivat vain nuorukaisen verevyydestä, ja että varmaan, viimeistään vuorokauden kuluttua kaikki vaara oli voitettu. Helena rouva tiesi, että vanhus punnitsi aina sanansa, ennenkuin hän avasi suunsa ja päästi ne kuuluville. Hän seisoi hetken aikaa vuoteen ääressä, jossa kuumesairas, tuntematta häntä, makasi; kerran vain hän sattumalta tarttui häntä käteen kiinni, nimitti häntä äidiksi ja alkoi iloisesti ja tuttavallisesti puhua hänen kanssaan, vakuuttaen, ettei hän ollut rakastunut herra Aufdembühelin tyttäreen, sillä tiesihän äiti, ettei hän koskaan menisi naimisiin, jollei hän löytäisi jotakuta, joka olisi hänen kaltaisensa; ja sitten nuorukainen alkoi jälleen ranskaksi kiivaasti haukkua kapakassa tapaamaansa tyttöä, käski hänen heittää hänet rauhaan eikä kaataa viiniä hänen takilleen, sillä sormusta hän ei missään tapauksessa häneltä saisi, ja mitä kaikkea muuta hän lie houraillutkaan. Kaikista näistä puheista huomasi viisas rouva, joka tunsi hyvin ihmiset, että sairas oli hyvä ja turmeltumaton mieleltänsä; ja hänen äidillinen myötätuntonsa nuorukaista kohtaan, jonka taivas niin merkillisellä tavalla oli lähettänyt hänen hoivaansa, kasvoi siinä määrin, että hän tunsi melkein harmia huomatessaan, että tämä vieras nuorukainen yritti tunkeutua sille sijalle hänen sydämessään, joka tähän asti oli yksin kuulunut hänen kadotetulle pojalleen.

Tämä yö kului rauhattomana ja samoin vielä seuraavakin päivä. Mutta aivan kuten Valentin oli ennustanut, rauhoittui potilas kolmantena yönä, ja kun Helena rouva seuraavana aamuna tuli nuorukaista tervehtimään, loi hän häneen kirkkaan katseen ja ojensi hänelle haavoitetun kätensä, joka tosin vielä oli avuton, mutta silti hyvällä parantumisen tiellä. Rouva nyökkäsi hänelle ystävällisesti päätään ja kielsi häntä mitään tyhmyyksiä tekemästä, ja nuorukainen, joskin elämänilo jälleen hymyili hänen huulillaan, lupasi kiltisti totella häntä kuin alaikäinen lapsi. Mutta illalla, kun äiti ja tytär istuivat kynttilän valossa ja Lisabeth harjoitteli soittokoneen ääressä erästä muotiin tullutta tanssikappaletta, kuului ovelta hiljaista kolkutusta. Naiset, jotka eivät olleet tottuneet näin myöhäisiin käynteihin, vastasivat hiukan hätääntyneinä: "Sisään!" ja samassa astui heidän nuori vieraansa huoneeseen nojautuneena Valentinin, käsivarteen, joka olkapäitään kohauttaen koetti selittää, että hänen oli ollut mahdotonta sen kauemmin hillitä tottelematonta nuorukaista ja että hän pesi kätensä, jos tästä koituisi pahoja seurauksia. Mutta Kurt, jonka kalpeille poskille kohosi ilonpuna päästessään vapaaksi sairasvuoteeltaan, laski hoitajansa käden irti, polvistui leikillään ankaran emännän eteen ja rukoili armoa, koska hän omin luvin oli uskaltanut nousta ylös. Hänen tarkoituksensa oli vain toivottaa hyvää yötä pelastajilleen, ja kiittää talon neitiä, jota hän ei tuon kauhun-illan jälkeen ollut nähnyt, siitä että hän omin käsin oli nyhtänyt hänen haavaansa varten palttinan nukkaa sekä leikannut siteitä. — Mahdotonta oli vastustaa hänen iloista ja samalla niin sydämellistä käytöstapaansa, ja yksinpä Lisabethkin, joka tänään, nuorukaisen astuessa sisään, oli pelästynyt miltei vieläkin enemmän kuin tuona ukkosyönä, saavutti pian tasapainonsa ja vastasi viisaasti ja leikillisesti hänen tuttavallisiin puheihinsa. Äidin kehoituksesta Lisabeth haki hedelmiä ja leivoksia pöytään, ja vieras, joka kaiken päivää oli paastonnut, alkoi, saatuaan Valentinin suostumuksen, pureskella valkeilla hampaillaan näitä herkkuja.

Jalo rouva, sanoi hän, minun on mahdoton sanoin selittää, miten suloiselta minusta tuntuu tämän pöydän ääressä. Nähdessäni silloin tulen loistavan täältä penkereelle ja ohjatessani askeleeni tulta kohti, en voinut uneksiakaan, että saisin näin hyvässä rauhassa ja iloisella mielellä istua täällä. Tietäkää, minä olen varsin hemmoiteltu kotikissa, ja matkalla tänne, joskin täydellinen vapauteni ja kaikki uusi minua suuresti viehätti, kaipasin kurjissa majataloissa, parhaankin ruuan ja tulisimman viinin ääressä istuessani puhdasta pöytäliinaa, jolle palvelijattaremme kantoi yksinkertaiset kotiruokamme. En kertaakaan matkan varrella ole voinut käydä vuoteeseen levittämättä alleni matkaviittaani. Täällä teillä on kaikki melkein kuin kotonakin rakkaan äitini luona, ainoastaan paljoa kallisarvoisempaa, ja ainoa eroitus on vain siinä, että minä siellä saan olla sekä poikana että tyttärenä, jota vastoin täällä minua siedetään vain siksi, että teidän poikanne, niinkuin vanha ystäväni on kertonut, paraikaa on matkoilla, ja te omistatte tyttären, jota minun äitini kauan turhaan on itselleen toivonut.

Nämät sanat kuullessaan ja poissaolevaa poikaa mainittaessa vanha palvelija hiipi hämillään pois huoneesta, mutta Lisabeth tuli äitinsä avuksi sanoen veitikkamaisesti, että ihmiset usein itse hankkivat ristin kannettavakseen, ja jos äiti olisi täysin rehellinen, niin hänen täytyisi myöntää haluavansa muutakin seuraa kuin vain tällaisen tyhmän tyttösen, jonka pää on täynnä kaikenlaista typeryyttä, ja joka kuluttaa puolet päiväänsä turhaan pianon rämpyttämiseen, antaa paistin liiaksi ruskettua ja jättää liemiruuan liian vaaleaksi ja joka liinojaan ja nauhojaan varten tarvitsee rahaa loppumattomasti. — Siihen äiti puoleksi nauraen huomautti, että Lisabethin kuvaus oli jokseenkin oikea, joskin hiukan liian musta, ja sitä paitsi oli jokaisen pakko tyytyä siihen kohtaloon, jonka taivas hänelle oli määrännyt hänen syntiensä rangaistukseksi. Ja sanoessaan sen hän näytti jälleen kovin murheelliselta, sillä hän ajatteli, miten nuo hänen sanansa sopivat häneen itseensä. Mutta nuoret sitä tuskin huomasivatkaan, he jatkoivat vain iloista keskusteluaan tutustuaksensa toisiinsa lähemmin, joskin heistä tuntui ikäänkuin he jo vuosia olisivat toisensa tunteneet, ja kun Lisabeth vihdoin nousi soittokoneen äärestä soitettuaan nuorelle miehelle äskeiset tanssikappaleet, löi kello kirkontornissa kaksitoista kummankaan ymmärtämättä, että he olisivat viettäneet muuta kuin vähäisen hetken toistensa seurassa.

Samoin kävi seuraavina päivinä ja iltoinakin, sillä eroituksella vain, että aika molempien nuorten ja ehkäpä myös äidin mielestä tuntui yhä pitemmältä, ennenkuin ulko-ovi suljettiin ja he, pelkäämättä enää vieraiden tuloa saattoivat istua yhdessä arkihuoneessa ja jutella puoleen yöhön asti. Kaikkien mielestä tuntui siltä, kuin he aina olisivat täten yhdessä olleet ja aina edelleenkin tulisivat olemaan, ja kun heidän samalla oli pakko tehdä se salassa, jotta he eivät antaisi vierasta ilmi, oli näillä yhdessäolo-hetkillä vielä lisäksi kielletyn hedelmän viehätys, joka tarttui yksin ankaraan äitiinkin. Hän oli kyllin viisas huomataksensa, että tässä piili toinenkin vaara kuin vain se, että joku naapureista voisi päästä heidän salaisen vieraansa perille ja että hän itse joutuisi kiinni siitä valheesta, joka oli pelastanut nuorukaisen. Lisabeth, joka aniharvoin ja silloinkin vain lyhyen hetken oli seurustellut nuorten miesten kanssa, oli nyt jo yksitoista päivää elänyt saman katon alla vieraan kanssa, ja koska äiti, päästyään hänen rehellisen ja hienon luonteensa perille, oli kiintynyt häneen hellästi, niin olisihan ollut liiaksi vaadittua, ellei tytärkin olisi huomannut kaikkia hänen hyviä ja kauniita puoliansa. Vieras näytti kuitenkin säilyttäneen täydellisesti sydämensä rauhan, niin tuttavallisesti kuin hän heidän seurassaan käyttäytyikin, ja kaikkina noina pitkinä iltoina, jolloin mitä hilpein mieliala vallitsi heidän keskuudessaan, ei hän lausunut nuorelle tytölle ainoatakaan sanaa, jolla ei olisi ollut täysin veljellinen sävy. Mutta jos asianlaita todellakin oli sellainen, ja jollei tuo muuttolintu lainkaan ajatellut pesän rakentamista, niin sitä pahempi lapselle, ja silloin äidin velvollisuus oli myös mitä pikimmin tehdä ystävyydestä loppu. Hän moitti itseään, kun hän ei hennonut kehoittaa jo toipunutta vierastaan ajattelemaan poislähtöä, koska hän ei itse näyttänyt sitä ajattelevan. Hän tunsi, miten paljosta hänen täytyisi kieltäytyä, kun hänellä ei enää olisi poikaa, jonka puolesta huolehtia, kun hän ei enää saisi kuulla vieraan tuttavallisesti nimittävän häntä "äiti rouvaksi", tai vieläpä tyttären kanssa kilpaa vain "äiti kullaksi". Keksipä hän sen tekosyynkin, ettei muka sopinut vierasta kehoittaa lähtemään talosta. Ja niinpä hän oli sekä hyvillään että pahoillaan, kun Ausburgista vihdoin saapui vanhemmilta kirje, jossa lopuksi pojan mieleen teroitettiin, ettei hänen pitäisi väärinkäyttää sen jalon naisen vieraanvaraisuutta, jota hän sai kiittää hengestään, vaan niin pian kuin haava salli lähteä kotimatkalle todistaakseen samalla huolestuneelle äidille, ettei todellista vaaran syytä ollut ja ettei hän ollut saanut kovin ankaraa rangaistusta ajattelemattomuutensa palkaksi.

Kun nuori Kurt oli lukenut tämän kirjeen molemmille hoitajilleen, ei kukaan hyvään aikaan lausunut sanaakaan, ja sittenkin he keskustelivat vain vakavista tai vähäpätöisistä asioista, kunnes he keskiyön aikana erosivat toisistaan. Jokainen tiesi, että he olivat nyt viimeistä iltaa yhdessä, eivätkä kuitenkaan tahtoneet sitä itselleen myöntää. Äiti ja tytär istuivat vielä kauan jälkeenkinpäin yhdessä koettaen keksiä kaikenlaista tointa, sillä ei kumpainenkaan halunnut vielä panna maata. Lisabeth läksi vielä kerran ulos ilmoittamaan jotakin asiaa Donatelle. Palatessaan takaisin hänellä oli paperiliuska kädessä ja hänen kasvonsa olivat väriltään yhtä valkeat kuin tuo paperi.

Äiti kulta, sanoi hän änkyttäen, tämän Donate juuri äsken antoi minulle. Se on häneltä. Tahdotteko te sen ensin lukea?

Lue sinä vaan, sanoi äiti. Siinä ei voi olla mitään väärää.

Oi äiti, kuiskasi tyttö, minä en voi sitä lukea, kaikki mustenee silmissäni. Minä tiedän, että se on hyvästijättö.

Annahan sitten tänne, sanoi Helena rouva ja avasi kirjeen. — Hän kysyy sinulta, sanoi hän hetken kuluttua, onko sinulla mitään sitä vastaan, jos hän pyytäisi minulta sinun kättäsi. Hän tekee sinulle tämän kysymyksen kirjeellisesti, sillä jos vastaat kieltävästi, niinkuin hänellä on täysi syy olettaa, koska aina olet vain laskenut leikkiä hänen kanssaan, niin hän ei halua enää nähdä sinua, vaan matkustaa kernaammin sanomatta sinulle jäähyväisiä ja pakenee niin kauas kuin mahdollista täältä.

Tyttö ei vastannut mitään, ja äitikin oli hetken aikaa vaiti. Äkkiä Helena rouva tunsi lapsensa kietovan kätensä hänen kaulaansa, painavan kosteat silmänsä hänen poskeaan vasten ja kuuli pehmeitten huulien kuiskaavan hänen korvaansa: Minä olisin menehtynyt, äiti, jollei hän olisi pitänyt minusta! — Silloin äiti veti hänet polvelleen, niinkuin hän ei vuosikausiin enää ollut tehnyt, painoi hänet lujasti rintaansa vasten ja sanoi vapisevin huulin: Jumala siunatkoon teitä, rakkaat lapseni. Te voitte nyt paljon minulle hyvittää!

Tänä yönä ei kukaan ummistanut silmäänsä; vasta aamuyöstä he nukahtivat pari tuntia, ja töintuskin tyttö, joka jälleen oli iloisella mielellä eikä suinkaan olisi tahtonut häiritä äidin lepoa ja rauhaa, saattoi malttaa kunnes tämä nousisi vuoteeltaan ja veisi vastauksen hänen armaalleen. Kun Helena rouva vihdoin astui yläkertaan, oli vieras syvässä unessa, sillä hänkin oli vasta myöhään, tai oikeammin hyvin varhain saanut unen päästä kiinni, ja hän istahti hetkeksi vuoteen laidalle tarkastellen nuoren miehen miellyttäviä kasvoja, joilla unessakin kuvastui toivoa ja rohkeutta. Mutta kun hän nukkui yhä edelleen, mainitsi Helena rouva häntä nimeltä. Silloin nuorukainen hypähti pelästyneenä pystyyn eikä ensi hämmästyksessään tiennyt mitä sanoa, varsinkin kun hänen mieleensä heti iski kysymys, tokko äidillä oli tietoa hänen kirjeestään ja mitähän hän siihen aikoi sanoa. Mutta vaikka Helena rouvan kasvot olivatkin vakavat, niin rauhoittivat ja tyynnyttivät jo hänen ensi sanansa nuorukaista. Rakas poikani, sanoi hän, teidän ei sovi täällä enää kauemmin viipyä. Sen jälkeen mitä te olette lapselleni kirjoittanut en voi kehoittaa teitä enää kauemmin vastaanottamaan meidän vähäistä vieraanvaraisuuttamme. Niin pian kuin olette kerännyt tavaranne, täytyy meidän erota, Valentin saattaa teidät puutarhanportille ja te saatte poiketa majataloon noutamaan hevostanne ja selittää siellä pitkää viipymistänne miten parhaiten osaatte. Minä toivon myöskin, että te ette ennen lähtöänne puhuttele lastani muulla tavalla kuin jos te edelleenkin olisitte aivan vieraita toisillenne. Hän on kiintynyt teihin koko sydämestänsä, enkä minäkään, suoraan sanoen, voi toivoa mitään hartaammin, kuin että saisin näin herttaisen pojan, koska — Helena rouva huokasi syvään — olen kadottanut oman poikani, josta teille joskus myöhemmin tahdon kertoa. Mutta minä en halua, että teidän vanhempanne epäilisivät meidän hoitaneen teitä ja kietoneen teidän kiitollisen sydämenne pauloihin saadaksemme tyttäremme naitetuksi; sitäpaitsi voisitte te itsekin vielä sitä katua ja jouduttuanne jälleen maailmalle ihmetellä, miten te paremman seuran puutteessa olitte voinut huomata jotain erikoista minun vaatimattomassa lapsessani. Lähtekää siis meidän luotamme vaihtamatta sitovia lupauksia, siten lapsellanikin on tilaisuus punnita nuoren sydämensä tunteita ja päästä selville siitä, ettei hän vain säälin tunteen ja seikkailun viehätyksen vallassa ole kuvitellut mielessään teitä siksi mieheksi, jonka taivas hänelle on sulhaseksi määrännyt.

Keskusteltuanne vanhempienne kanssa ja saatuanne heidän suostumuksensa voitte ilmoittaa meille kirjeellisesti tai suullisesti, jos yhä edelleen pysytte päätöksessänne, ja silloin jumalakin on antava teille siunauksensa, jos tämä liitto todellakin on taivaissa säädetty. Ja nyt minä jätän teidät, rakas poikani, ja odotan teitä aamiaiselle, sillä te ette saa lähteä nälkäisenä talostani, joskin minun on pakko toistaiseksi vielä tuomita ikävöivä sydämenne paastoamaan.

Hän nousi istualtaan suudeltuaan äidillisesti otsalle nuorukaista, joka onnesta sanattomana oli kuunnellut hänen sanojansa. Mutta jos nuorukainen tämän rakkauden osoituksen johdosta toivoi, ettei rouva pitäisi kiinni ankarasta vaatimuksestaan, vaan sallisi hänen ennen lähtöä sulkea rakastettu tyttö syliinsä, niin hän ei tuntenut äidin yksivakaisuutta, jonka sydämessä ankaruus ja hellyys oli niin ihmeellisellä tavalla sulautunut yhteen. Aivan niinkuin Helena rouva edeltäpäin oli vaatinut kävi kaikki hyvästijättäessä, ja jollei Lisabeth, ojentaessaan nuorukaiselle kätensä, olisi samalla luonut häneen katsetta, joka vastasi täysin perinpohjaista rakkaudentunnustusta ja uskollisuuden valaa, niin olisi hän varmaan lähtenyt talosta pikemmin epätoivon kuin iloisten toiveiden vallassa ja epäillyt tokko hän täällä sittenkään oli löytänyt sitä sydäntä, joka pysyisi hänen omanaan elämässä ja kuolemassa. Ylös huoneeseensa hän jätti pöydälle sormuksen paperiin käärittynä, johon hän oli kirjoittanut pari riviä äidille pyytäen häntä — "säilyttämään tämän muiston, kunnes hän sallisi hänen tarjota sen hänen lapselleen". Valentinille ja Donatelle oli hän niin runsaasti korvannut heidän vaivansa ja huolenpitonsa, että nuo kelpo ihmiset jäljestäpäin hyökkäsivät emäntänsä luo arvellen, että vieras herra varmaan oli erehtynyt. Mutta kun he huomasivat, että Lisabethin silmät olivat itkettyneet, poistuivat he ääneti ja alkoivat keskenään tehdä johtopäätöksiään.

Oli parhaillaan sydänpäivän aika, jolloin useimmat ihmiset pysyttelivät kotonaan, ja Kurt kenenkään huomaamatta saattoi Helena rouvan puutarhasta pujahtaa ulos. Pari tuntia kului äidin ja tyttären vaihtamatta keskenään ainoatakaan sanaa. He koettivat vain kaikella tavalla osoittaa toisilleen rakkautta, uskaltamatta kuitenkaan katsoa toisiaan silmiin, ikäänkuin he olisivat tahtoneet salata toisiltaan jotakin. — Kun päivä hiukan viileni, aikoi äiti juuri kehoittaa tytärtään, joka yksin käveli puutarhassa, ottamaan hattunsa ja huivinsa ja seuraamaan hänen mukanaan alas kaupungille, kun Valentin äkkiä astui levottomana sisään ja ilmoitti, että raatimies, joka toista viikkoa sitten oli käynyt talossa, pyrki jälleen rouvan puheille. Hänellä oli jotain hyvin tärkeää ja kiireellistä asiaa. Helena rouva, joka ensi hädässä pelkäsi Kurtin tehneen itsensä syypääksi johonkin varomattomuuteen, ennätti vain kieltää vanhaa palvelijaa ilmaisemasta mitään Lisabethille, kun komea herra astui jo sisälle ja paljoa virallisemmalla äänellä kuin edellisellä kerralla pyysi saada keskustella Helena rouvan kanssa kahdenkesken. Astuttuaan pieneen työhuoneeseen ja käytyään tuolille istumaan sekä karaistuaan useampaan kertaan kurkkuansa ja siloiteltuaan pukunsa laskoksia alkoi hän hiukan nolona puhua:

Minun on turha sanoa, arvoisa kälyni, miten jokainen meidän kaupungissamme, niin hyvin virkamies kuin yksityinenkin, pitää arvossa sekä teidän sukuanne ja taloanne että teidän persoonaanne ja erinomaisia ominaisuuksianne, samoinkuin teidän miesvainajanne nimi ja muisto on säilynyt kaiken hyvän ja jalon esikuvana jokaiselle. Siksipä kaikki, jotka tuntevat teidät, tahtoisivat pitää teistä loitolla kaikki huolet ja surut ja parhaansa mukaan tarjota teille lohdutustansa. Teiltä ei varmaankaan ole jäänyt huomaamatta, miten kaikki ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta ovat päättäneet olla koskettelematta sitä haavaa, jonka teidän poikanne huonolla käytöksellänsä on teille tuottanut, ja minä, joka olen sekä ystävyyden että sukulaisuuden siteillä teihin sidottu, en mistään hinnasta olisi tahtonut mainita teille poikanne nimeä, jollei virkani nyt sitä vaatisi. Älkää siis tehkö tätä raskasta tehtävääni vieläkin vaikeammaksi kieltäytymällä ilmoittamasta minulle suoraan ja rehellisesti, mitä tietoja teillä viime aikoina on ollut hänestä ja missä hän teidän oletuksenne mukaan nykyään oleskelee.

Teidän kysymykseenne, vastasi äiti ilmaisematta ainoallakaan kasvojen eleellä tai äänen sävyllä, miten ankarasti hänen sydämensä sykki, täytyy minun vastata, että Pyhäinmiestenpäivänä on kulunut täsmälleen neljä vuotta siitä, kun viimeksi näin poikani, ja etten koko tänä aikana ole saanut häneltä lohdutuksekseni ainoatakaan suullista tai kirjallista tietoa. Sallikaa minun nyt vuorossani kysyä, mikä antaa teille aihetta tiedustelemaan onnettoman poikani kohtaloa, sillä, olkoon hänen rikoksensa mikä hyvänsä, niin ei hän ainakaan yhdeksään vuoteen ole enää antanut kotikaupungilleen valituksen syytä.

Raatimies rykäisi uudestaan ja sanoi hetken vaitiolon jälkeen, jona aikana hän näytti hämillään etsivän sopivia sanoja: Kuunnelkaa minua rauhallisesti, arvoisa ystävä ja käly, älkääkä pelästykö, jos puheeni tuntuu teistä ihmeelliseltä ja mahdottomalta. Toistaiseksi on vain oletus, kysymyksessä, joka, jos jumala niin suo, raukeaa tyhjiin. Te muistatte varmaan tuon yön, jolloin vahtisotamiehet tunkeutuivat luoksenne ja saarella hurjasti tapeltiin, kävinhän seuraavana päivänä luonanne pyytämässä anteeksi häiriötä. Kapakka, joka tuotti teille niin paljon ikävyyttä, on nyt suljettu ja kaiken yöllisen rauhattomuuden pesä hävitetty. Tuon yön jälkeen ei ole myöskään jälkeäkään nähty noista rauhanhäiritsijöistä, ja siksi alettiinkin jo epäillä, että vartijat, viinin kiihoittamina, olisivat ehkä nähneet vain kummituksia. Mutta eilen illalla, juuri kun neuvoskunnan kokous oli päättymäisillään, tuotiin eteemme eräs nuori nainen, joka oli pyytänyt haudankaivajaa kaikessa hiljaisuudessa hautaamaan erään ruumiin, jota hän säilytti huoneessansa; hän pelkäsi näet, että hän, joka oli vieras paikkakunnalla, voisi joutua edesvastuuseen jos kävisi selville, että mainittu mies oli kahakassa saanut kuolettavan iskun. Sen vähän, minkä tuo nainen omisti — kaikesta päättäen hän ei ollut muuta kuin ranskalainen ilotyttö, joka osasi töin tuskin kymmenen saksalaista sanaa — hän oli tarjonnut haudankaivajalle palkaksi, jos hän pitäisi asian salassa, mutta kun tämä piti velvollisuutenaan ilmaista asiasta asianomaisille ja toi hänet oikeuden eteen, oli tyttö myös siihen muitta mutkitta alistunut, ja meidän kuulustellessamme häntä hän vakuutti pyhästi olevansa aivan syytön. Vainaja, joka oli ollut hänen rakastajansa ja joka Lyonista asti oli kuljettanut häntä mukanaan matkoillaan, oli tuona yönä joutunut riitaan erään muukalaisen kanssa, joka sillalla oli pistänyt häntä tikarilla. Vahtisotamiesten rientäessä paikalle oli tyttö kaikessa kiireessä kahden toverin avustamana saanut miehen veneeseen ja kuljettanut hänet erääseen huonomaineiseen majataloon, jonne he edellisenä iltana olivat saapuneet. Kun toverit olivat huomanneet, ettei miehestä enää ollut paljonkaan toivoa, livahtivat he tiehensä, mutta tyttö jäi uskollisesti haavoittuneen luo ja hoiti häntä yöt päivät, vieläpä oli majatalon isännälle vakuuttanut hänen parantuvan ja luvannut runsaasti palkita hänen vaivansa, jos hän malttaisi vain pitää suunsa kiinni. Vasta sitten kun mies oli vetänyt viimeisen hengenvetonsa, oli tyttö alkanut huolehtia omasta kohtalostansa; sillä viimeiset varat, kapakassa voitetut pelirahat, olivat sairauden aikana loppuneet, ja vähäiset koristeensa hän oli myönyt eräälle juutalaiselle, voidakseen saada miehen hautaan. Omasta toimeentulostaan, lisäsi hän välinpitämättömästi, hän ei suuresti huolehtinut, sillä olihan hän nuori ja kaikeksi onneksi kauniskin, kunhan hän vain pääsisi täältä vapaaksi ja saisi matkustaa maahan, jossa hänen puhettansa ymmärrettäisiin. Vainaja oli tosin kohdellut häntä hyvin, antanut hänelle vaatteita, ruokaa ja lahjoja, mutta paljon iloa ei hänellä silti ollut hänestä ollut, sillä hän oli ollut äreä luonteeltaan, eikä aito-ranskalainenkaan nimestään huolimatta, vaan luultavasti elsassilainen. Hän oli nimeltään Laporte, paljon hän oli maailmaa kiertänyt ja hankkinut itselleen upseerinarvon Hollannissa, mutta yleensä välttänyt puhumasta menneisyydestään. Hänen päähänsä oli juolahtanut lähteä Sveitsiin vasta sitten, kun hän ei tiennyt enää mistä hankkia itselleen varoja. Tyttö ei ollut kuitenkaan päässyt selville siitä, oliko hänellä täällä ehkä salattu aarre, vai muuten hyviä ystäviä, jotka olivat hänelle jotain velkaa ja joiden luo hän milloin hyvänsä saattoi mennä ja saada sen verran, että hän jonkun aikaa jälleen saattaisi huolettomasti elää. Kaikki tämä oli täyttä totta, enempää ei tyttö itsekään sanonut tietävänsä eikä voivansa ilmaista, vaikka häntä kuinka tyystin tahansa tutkittaisiin.

Tämän ilmoituksen johdosta, jonka Fleurette, niinkuin naisen nimi kuului, oli antanut, haetti pormestari vielä eilen illalla vainajan ruumiin majatalosta, jossa ei kellään ollut tietoa miehen kuolemasta, ja kuljetutti sen sairaalaan, jossa se laskettiin paareille ruumishuoneeseen, kunnes asiasta pöytäkirja laadittaisiin ja vainaja, joka ei kuulunut täkäläiseen seurakuntaan, voitaisiin haudata hautausmaan muurin viereen. Siksi aikaa kysymyksessä oleva neitonen suljettiin vankilaan. Kun me tänä aamuna läksimme katsomaan kuollutta ja ruumiintarkastaja oli todennut, että vainajaa oli isketty leveällä, saksalaisella miekalla neljännen ja viidennen kylkiluun väliin ja että täytyi suuresti ihmetellä, miten haavoittunut niinkin kauan oli voinut pysyä hengissä, tutkimme me niinikään hänen vaatteitansa ja vähäistä omaisuuttansa, jotka todistivatkin naisen ilmoitukset aivan oikeiksi. Upseerinvaltakirjaan oli nimi Laporte merkitty; muita papereita ei hänen hallussaan ollutkaan. Kirjuri aikoikin jo lopettaa pöytäkirjan, kun haavuri huomautti meille, että vainajalla oli sinettisormus vasemmassa kädessään. Sormus, joka oli paksua kultaa ja hyvin omituinen muodoltaan — keskeltä sitä koristi veripunainen karneoli — ei irtaantunut millään voimalla sormesta. Mutta kun sattumalta kumarruin kynttilä kädessä lähemmin tarkastaakseni sormusta, sillä olen innokas muinaisesineiden kerääjä, niin suureksi ihmeekseni ja kauhukseni huomasin, että kiveen oli piirretty vaakuna, joka täsmälleen — älkää kauhistuko; voihan se, niinkuin sanottu, olla vain sattuma — täsmälleen oli samanlainen kuin Amthorien sukuvaakuna: kaksi korureunusta kannattavaa hirttä, niiden välissä avonainen ovi ja reunuksen yläpuolella tähti. Kynttilä heilui kädessäni, varsinkin kun samalla olin huomaavinani noissa kalpeissa, parrakkaissa kasvoissa, jotka ensi hetkessä olivat näyttäneet aivan vierailta, jotain, joka muistutti suuressa määrin — antakaa minulle anteeksi, arvoisa käly, jos tuotan teille tuskaa — mutta ne muistuttivat suuressa määrin jalon ystäväni, teidän mies vainajanne kasvoja, sellaisina kuin näin ne viimeisen kerran hänen hautajaispäivänään, hänen maatessaan elottomana avonaisessa arkussa.

Kunnianarvoisa mies, päästyään näin pitkälle kertomuksessaan, vaikeni hetkeksi, uskaltamatta kohottaa katsettaan vastassa olevaan naiseen; eikä hän sittenkään voinut aavistaa sen onnettomuuden täyttä mittaa, joka nyt uhkasi rouva raukkaa. Sillä eihän hänellä ollut aavistustakaan siitä, että Helena rouvan molempien lasten kohtalo riippui siitä, oliko tuo vieras hänen poikansa vai ei.

Olkaa huoleti, rakas ystävä, lausui raatimies vihdoin ja pyyhkäisi kädellään kylmää hikeä otsaltaan; en ole puhunut tästä huomiostani kellekään muulle kuin pormestarille, jonka te tunnette rehelliseksi ja teidän perhettänne suosivaksi mieheksi. Minä kysyin häneltä, emmekö olisi voineet kätkeä tätä surullista oletusta vain omiin sydämiimme. Olisihan mahdollista, että joku Amthorin suvun haara aikoja sitten olisi muuttanut pois maasta, vaihtanut siellä nimensä toiseksi, mutta silti säilyttänyt vaakunansa. Sitä vastoin en maininnut sanallakaan sitä seikkaa, että mielestäni olin huomannut jotain tuttua noissa kasvoissa, joita syvä arpi vääristi, koska hän itse, kun me myöhemmin vielä uudestaan tarkastelimme vainajan kasvoja, ei huomannut niissä mitään, mikä olisi muistuttanut Andreasta, vaikka hän kuitenkin sanoi useasti nähneensä hänet yhdeksän, kymmenen vuotta sitten. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, ettei meillä ollut oikeutta salata teiltä tätä omituista tapausta. Jos kaikista oletuksista huolimatta vainaja sittenkin olisi teidän poikanne, jonka päivät siten olisivat näin surkeasti päättyneet, niin äidille olisi suotava se katkera lohdutus, että hän, joka on kantanut häntä sydämensä alla, saisi myös antaa hänelle viimeisen siunauksensa. Muodollisesti olisi myöskin väärin tyytyä vain maailmaa kiertävän tytön ilmoitukseen, koska kuitenkin niin helpolla on saatavissa pätevä todistus, varsinkin kun myöhemminkin, kuolemantapausten, perintöjen ja sen kaltaisten varalta olisi hyvä päästä varmuuteen ja siten välttää kaikkea riitaa ja ikävyyttä. Siksipä hän kehoitti minua menemään teidän luoksenne, esittämään asian teille ja pyytämään teitä käymään sairaalassa, vaikkapa aivan salassakin, jotta ei turhaan melua ja ikävyyttä nostettaisi.

Raatimies nousi nyt tuoliltaan ja astui ikkunan ääreen, jotta rouvalla olisi aikaa koota ajatuksensa ja tehdä päätöksensä. Neljännes tunti kului hyvinkin, jona aikana huoneessa ei kuulunut muuta ääntä kuin kellon nakutusta, jonka Lisabethin iso-isä aikoinaan oli lahjoittanut miniälleen ja antanut kaivertaa sen numerotauluun Amthorien sukuvaakunan; aika ajoittain kaikui myös ulkoa korppien ääntä, jotka liitelivät penkereen yläpuolella, tai vähäistä kumahdusta, kun täysinkypsä omena putosi puusta alas maahan.

Vihdoin rouva nousi paikaltaan ja lähestyi vanhaa ystäväänsä, joka huolissaan kohtasi hänen silmiensä jäykistyneen katseen. Minä kiitän teitä, sanoi Helena rouva, että tulitte luokseni ja hellävaroen täytitte raskaan velvollisuutenne. Sanokaa kunnianarvoiselle herra pormestarille, että saavun kello yhdeksältä paikalle ja pyydän, että sairaalan sivuovella silloin olisi jokin luotettava mies minua vastassa, jotta ei kukaan saisi tietoa tästä vaikeasta käynnistäni eikä tilaisuutta levittää siitä tietoa kaupungilla. Kaiken muun minä heitän jumalan käteen; hän ohjaa kaikki parhaiten.

Minä itse odotan teitä sairaalan portilla, sanoi raatimies. Jumala antakoon teille voimaa ja täyttäköön meidän toiveemme, että tässä sattuma vain olisi kysymyksessä.

Amen! sanoi Helena rouva käheällä äänellä, joka kuului aivan toivottomalta.

Sitten vieras lähti. Niin pian kuin Helena rouva jäi yksin, vaipui hän seisoaltaan polvilleen maahan, ja hänen äidin sydämensä täyttyi katkeralla surulla ja tuskalla.

* * * * *

Ulkona oli jo pimeä, kun Lisabeth, joka puutarhassa keskusteli vanhan Donaten kanssa, herätti puheellaan Helena rouvan tainnoksista. Heti sen jälkeen astui tyttö sisään ja näki äidin istuvan kirjoituspöydän ääressä, ikäänkuin hänen tehdessään tilejä tai kirjoittaessaan kirjeitä pimeys olisi yllättänyt hänet.

Äiti kulta, sanoi Lisabeth, hän on lähettänyt minulle uuden kirjeen, eräs poika jätti sen Donatelle, hän kirjoitti sen vasta sitten, kun hän jo oli ratsastanut kaupungin portista ulos, koska te olitte luvannut, että hän kaukaa saisi minulle kirjoittaa. Tahdotteko lukea sen? Hän sanoo, että voin luottaa hänen uskollisuuteensa yhtä lujasti kuin teidän rakkauteenne, ja ettei mikään muu kuin kuolema voi eroittaa meitä toisistamme.

Tyttö ojensi äidille kirjeen, mutta tämä ei ottanut sitä käteensä. Jätä minut hetkeksi yksin, vastasi hän; minulla on hiukan mietittävää.

Tyttö poistui iloiten siitä, että sai pitää aarteensa yksin. Mutta rouva istui vielä ainakin tunnin aikaa yksin pimeässä huoneessa, synkkien ajatusten vallassa, joita ei ainoakaan taivaallinen säde valaissut. Hän ei epäillyt hetkeäkään, ettei vainajan sormus ollut sama, jonka hän oli painanut Andreaksen sormeen ensi kertaa mennessään ehtoolliselle hänen kanssansa. Hänen oli aivan mahdoton uskoa, että sormus sattumalta olisi joutunut jonkun toisen sormeen. Vainaja, joka makasi sairaalan ruumishuoneessa, miekanisku rinnassa, ei voinut olla kukaan muu kuin hänen hellästi rakastettu ja katkerasti kaivattu poikansa. Ja mies, joka oli ottanut hänen poikansa hengiltä, joskin puolustaessaan omaa henkeään, oli sama nuorukainen, jolle hän oli luvannut tyttärensä, ja joka muutaman viikon perästä ehkä sulhasena astuisi hänen kotiinsa ja iloa säteilevin kasvoin riistäisi häneltä hänen toisenkin lapsensa, niin että hän kadottaisi hänen kätensä kautta kumpaisetkin. Hän vihasi tänä hetkenä tuota nuorta miestä, hän kirosi sitä hetkeä, jolloin hän oli astunut hänen taloonsa, hän kirosi omaa kieltään, joka oli luvannut hänelle suojaa, vieläpä valheella vahvistanut suostumuksensa, kun hän oli kätkenyt hänet takaa-ajajiltansa. Ja samalla hän kuitenkin sydämessään pyöräytti kirouksensa; sillä hengessä hän näki edessään viattomasti syytetyn rehelliset kasvot, kuuli hänen kirkkaan äänensä, ja hänen mieleensä nousivat hänen omat sanansa, kun hän oli luvannut hoitaa häntä kuin oma äiti konsanaan; samalla hän kuuli myös jälleen tyttärensä äänen, kun tämä edellisenä iltana oli astunut hänen luokseen nuorukaisen kirje kädessään ja sanonut: Minä olisin menehtynyt, äiti kulta, jollei hän olisi rakastanut minua. Hän tunsi lapsensa ja tiesi, ettei tämä tyhjiä loruillut. Hän tiesi myöskin, mitä hän oli velkaa tälle lapselle, joka vuosikausiin tuskin oli saanut sen verran rakkautta häneltä, kuin äidin velvollisuus vaati. Eikö hän tuntisi katkeraa vihaa veljeään kohtaan, joka hurjisteltuaan vuosikausia maailmalla palasi kotiin tuottaakseen vain äidilleen uutta surua ja hävittääkseen sisarensa elämän onnen? Ei, tuumi voimakas nainen itseksensä, se ei saa tapahtua. Ei kukaan muu kuin minä itse ole syyllinen; minä olen syypää tähän surulliseen loppuun, minun mieletön heikkouteni ja myöntyväisyyteni, minun sokea rakkauteni. Minä yksin saan myös kärsiä rangaistuksen. Minä en saa iloita pojasta, jonka jumala kadotetun poikani sijaan on minulle antanut, vaan minun on vielä toisestakin lapsestani luovuttava ja jäätävä yksin murheeseen, jonka kaksinkertaisella valheella olen saavuttanut!

Hän vaipui jälleen synkkiin mietteihinsä, kunnes tuomiokirkon kello löi yhdeksän. Silloin hän säpsähti, kokosi kaikki voimansa ja pyysi Lisabethin tuomaan hänelle päähineensä, sillä hänen oli pakko vielä lähteä ulos. Lapsi, joka ihmetteli näin myöhäistä ulosmenoa, ei uskaltanut kuitenkaan mitään kysyä, sitä paitsi oli hän viime aikoina itse kokenut niin paljon, ettei hän malttanut kauan ihmetellä, vaan vaipui omiin unelmiinsa. Vanha Valentin ei voinut kuitenkaan olla kysymättä, pitäisikö hänen sytyttää lyhty ja näyttää tietä rouvalle. Mutta tämä pudisti vain ääneti päätään, veti paksun harson silmilleen ja läksi ulos.

Sairaalaan ei ollut pitkältä, mutta sittenkään hän ei ollut päästä perille saakka. Herra jumala, rukoili hän, vapauta minut tästä elämästä! Liian kovasti sinä palvelijatartasi koettelet! — Ja kuitenkin hänen mielensä paloi eteenpäin, sille paikalle, missä hän viimeisen kerran saisi nähdä kadotetun poikansa kaivatut kasvot.

Lähestyessään sitä paikkaa, missä vanha sairaala ja sen rappeutunut kappeli seisoivat, astui mustaviittainen mies häntä kohti ja mainitsi hiljaa häntä nimeltä. Hän tunsi heti vanhan ystävänsä, raatimiehen, mutta ei vaihtanut hänen kanssaan ainoatakaan sanaa, ja tämä opasti hänet taloon, avattuaan sivuportin avaimellaan. He astuivat saliin, jossa kynttilän himmeässä valossa sairaalan vahti torkkui penkillä. Askelten ääni herätti hänet, mutta raatimiehen annettua hänelle merkin, hän pysyi alallaan ja seurasi vain unisin katsein, miten raatimies sytytti toisen kynttilän ja astui sitten rouvan edellä edemmäksi. He laskeutuivat muutamia portaita alemmaksi ja saapuivat pitkän käytävän kautta jonkinmoisen kellarin ovelle, joka oli hiukan raollaan. Jos tahdotte kernaammin mennä yksin sisään, sanoi mies, niin ottakaa kynttilä. Minä odotan sen aikaa käytävässä.

Helena rouva nyökkäsi päätään vastaamatta sanaakaan, otti tinaisen kynttiläjalan käteensä ja astui ruumishuoneeseen.

Matalassa, holvikattoisessa huoneessa, jonka seinät olivat paljaat ja savun ja vanhuuden mustaamat, ei ollut minkäänlaista kalustoa. Keskellä lattiaa seisoivat vain karkeatekoiset paarit, joille oli levitetty puoleksi mädänneitä olkia. Siinä ruumis lepäsi, täysissä pukimissaan, harmaan paarivaatteen alla, joka töin tuskin ylettyi peittämään kuolleen pitkää ruumista. Kun rouva kynttilöineen astui sisään, kiiti olkien keskeltä pari rottaa, jotka olivat nakerrelleet saappaita, pelästyneinä loukkoonsa. Rouva ei sitä huomannut. Hänen katseensa kulki vain ruumiin pääpuolta kohti, missä valkea otsa pisti esiin vaatteen alta ja jonka yli tumma arpi kulki alas kulmakarvoille. Hän laski kynttilän muurikomeroon ja kooten viimeiset voimansa astui lähemmäksi kohottaakseen vaatetta. Yhden ainoan silmäyksen hän loi vainajan kasvoihin, joihin kuolinkamppailu oli uurtanut syvät vakonsa; sitten hän lyyhistyi paarien viereen maahan.

Hän ei mennyt kuitenkaan tainnoksiin, jalat vain eivät kannattaneet häntä kauemmin; henkisesti hän oli valveillaan ja hänen sydämessään avautuivat kaikki vanhat haavat ja alkoivat vuotaa verta. Hän makasi polvillaan maassa, kädet ristissä helmassaan, silmät kiintyneinä kuolleen pojan kasvoihin, jotka ilmeeltään melkein vihamielisinä olivat kääntyneet synkkää seinää vasten. Koko elämänsä hän olisi uhrannut, jos nuo silmät vielä kerran olisivat auenneet ja luoneet häneen jäähyväiskatseen, jos nuo kalpeat huulet vielä yhden ainoan kerran olisivat nimittäneet häntä äidiksi! —

Mies, joka seisoi ulkona käytävässä, oli kuulevinaan voihkinaa ruumishuoneesta. Mitä se oikeastaan tarkoitti, siitä hän ei päässyt selville. Jos Helena rouva oli tuntenut vainajan pojaksensa, niin hänen ei ollut lupa häiritä äidin valitusta. Äkkiä hän kuuli hänen askeliensa jälleen lähenevän ovea ja näki hänen astuvan ulos kynttilä kädessä, näki hänen kulkevan suorana ja pää pystyssä, ikäänkuin ei mikään isku olisi hänen selkäänsä käyristänyt, ja silmät ilmeettöminä, täysin avoinna. Hän ei uskaltanut tiedustella mitään.

Olen antanut teidän odottaa, sanoi Helena rouva; se oli aivan turhaa. Yksi ainoakin katse riittää paljastamaan äidille totuuden. Mutta tämä käynti rasitti kovin voimiani. Minun täytyi hiukan levähtää.

Siis se ei ole hän? huudahti uskollinen ystävä. Jumalan kiitos!

Iankaikkisesta iankaikkiseen! sanoi Helena rouva. Lähtekäämme pois. Täällä on niin kaameaa.

Hän astui nopeasti edeltä valaisten tietä kynttilällä ja nousi vakavin askelin portaita ylös. Hallissa, jossa vartija istui, hän asetti kynttilän taas pöydälle eikä hänen kätensä edes enää vapissut.

Pitäkää huolta siitä, sanoi raatimies uniselle vartijalle, että huomenna aamulla kello viideltä haudankaivaja toimittaa ruumiin viimeiseen lepoonsa.

Hauta on jo kaivettu, herra, sanoi vartija, me asetamme hänet erään murhamiehen viereen, joka vuosia sitten haudattiin tänne.

Ei toki, vastasi raatimies, ei hänen paikkansa ole epärehellisten parissa, joskin hän muukalaisena on haudattava lähimmäksi muuria. Hänen tyttönsä on myöskin luvannut maksaa haudankaivajan kulut. Sen mukaan on toimittava.

Pyytäisin vielä kysyä, sanoi mies, saako ranskalaiselle neidelle antaa viiniä ja paistettua kyyhkyspaistia, jota hän haluaa saada? Hän lupaa maksaa, väittää hän; hän on muuten hyvissä voimissa, pari tuntematonta maankiertäjää kävi häntä vankilassa tervehtimässä ja he juttelivat kolme tuntia hänen kanssaan. Vartijan piti ajaa heidät pois, kun ilta tuli; neiti ei ollut siihen kuitenkaan lainkaan tyytyväinen, ja vastikään hän lähetti vahdin kutsumaan minut hänen luokseen, koska aika tuntuu hänestä pitkältä.

Järjestystä on tyystin seurattava, murahteli raatimies. Huomenna hän pääsee vapaaksi, jolloin hän voi mielin määrin jatkaa jälleen jumalatonta elämäänsä, kunhan hän vain joutuu pois meidän silmistämme. Hyvää yötä.

Raatimies kääntyi Helena rouvan puoleen, joka oli jo vetäytynyt ovelle ja seisoi siellä seinää vasten nojautuneena. Saattaessaan häntä kotiin raatimies sätti tyttöä, jonka omallatunnolla varmaan myöskin vainajan kuolema oli ja joka koetti pauloihinsa kietoa jo uusia uhreja, ennenkuin edellinenkään oli multaan peitetty. Hänen sydämeltään oli raskas paino hellinnyt, nyt kun hän tiesi, ettei tuo Laporte ollut mikään Amthor, ja hän toivoi, että oikea Andreas oli vielä palkitseva äidilleen kaiken sen surun, jonka hän hänelle oli tuottanut. Ja sydämestään hän lausui hänelle kiitoksensa siitä vaivannäöstä, jonka tämä myöhäinen käynti hänelle oli tuottanut.

Siten hän jätti hyvästit vaiteliaalle rouvalle, toivottaen hänelle hyvää yötä.

Tämä toive ei kuitenkaan täyttynyt. Myrsky nousi, joka raivosi kaiken yötä niin kovalla voimalla, että olisi voinut luulla maapallon radaltaan suistuvan. Ylhäällä Andreaksen entisessä huoneessa tuuli riisti ikkunan auki, ja se rämisi ja kilahteli seinää vasten. Lisabeth kohosi pelästyneenä pystyyn, sillä hän oli juuri sitä ennen vaipunut uneen. Hän näki äidin pimeässä astuvan ulos ovesta ja kuuli hänen nousevan portaita ylös ja irroittavan ikkunan, jotta pahin melu lakkasi. Hetken aikaa tyttö odotti häntä takaisin tulemaan, mutta nukkuikin kesken kaikkea, ja turhaa hänen olisikin ollut odottaa. Sillä Helena rouva jäi yläkerran pimeään huoneeseen, ikäänkuin hänen olisi ollut mieluisempaa kuunnella myrskyn pauhinaa kuin rauhallisesti hengittävää lastansa, joka unissaan puheli Kurtistaan ja nimitti häntä hellin nimin.

Varhain aamulla myrsky asettui; sitten alkoi sataa ja koko maa kietoutui harmaaseen vaippaan. Haudankaivaja, joka kello viideltä oli kahden apulaisensa kera kaivanut haudan kirkkomaan muurin laitaan ja laskenut sinne karheatekoisen arkun, oli pitänyt tavallista suurempaa kiirettä, jotta arkku oli joutunut kallelleen kurjaan kuoppaansa. Koska pappi, jonka oli määrä siunata ruumis, pahan ilman vuoksi oli unohtanut toimensa, lausui haudankaivaja itse isämeidän rukouksen sielu paralle ja heitti muutaman lapiollisen multaa arkulle, jättäen haudan umpeenluomisen apulaisillensa. Hän aikoi juuri palata kotiinsa saadakseen vielä vetää hiukan aamu-unta lämpimässä tuvassaan, kun hän huomasi naisen polvillaan erään ristin juurella, joka ei ollut monenkaan askeleen päässä vasta luodusta haudasta, ja painautuneena lujasti jalustaa vasten. Tuo hauta oli aikoja sitten jätetty hoidotta, sillä vainajan suku oli muuttanut muille maille. Mitähän asiaa tuolla naisella saattoi olla? Mutta koska hän pysytteli aivan hiljaa ja sateesta huolimatta näytti vaipuneen rukoukseensa, niin ei hän uskaltanut häntä karkoittaa poiskaan. Hetkeksi hänen mieleensä juolahti se ajatus, että tuo nainen olisi ehkä sama ranskatar, joka oli luvannut maksaa haudan, mutta myöhemmin raatihuoneella hän kuuli, että tämä oli nukkunut puoleen päivään saakka ja herännyt vasta sitten, kun vanginvartija tuli päästämään hänet vapaaksi ja opastamaan hänet pois koko kaupungista.

Muutamia päiviä myöhemmin hän sai vastaanottaa koko suuren summan rahaa, luultavasti unohtuneen hautapalkkion suoritukseksi. Hän ei vaivannut päätään tämän johdosta sen enempää, vaan pisti talteen odottamattoman lisätulon, ikäänkuin se olisi taivaasta hänelle tipahtanut.

* * * * *

Mitä tämän jälkeen tapahtui, on parilla sanalla kerrottu. Seuraavana keväänä vietettiin morsiamen kodissa Kurt Bruckerin ja Elisabeth Amthorin häät, ja ausburgilaiset sukulaiset saapuivat kaikin paikalle osoittamaan morsiamen äidille ja Amthorin suvulle kaikkea kunniaa. Ei mitään puuttunut, mitä tällaisissa tapauksissa kuuluu asiaan, eikä Lisabethilla liioin ollut syytä valittaa, että kapiot olisivat olleet kehnot tai hääviini menneenvuotista. Yksi vain puuttui: iloinen hymyily morsiamen äidin kasvoilta. Hän oli kaikille ystävällinen ja kohtelias, sekä vieraille että omalle suvulleen, ja nyökkäsi myös myöntyvästi päätään, kun vieraat sanoivat, että nuori pari näytti olevan kuin luotu toisilleen ja että molemmat perheet olivat onniteltavat. Mutta kesken hääiloa hän istui kaikessa prameudessaan ääneti ja jäykkänä kuin haamu, ja joskin sulhasen sukulaiset, jotka eivät ennen olleet häntä tunteneet, eivät panneet siihen kovinkaan suurta huomiota, vaan arvelivat keskenään, että hän juuri tänään kadonneen poikansa vuoksi tunsi kahta katkerampaa surua, niin oli Kurt kuitenkin tottunut näkemään anoppinsa toisellaisena, ja hänestä tuntui kovin omituiselta, ettei hän kaikkina näinä päivinä ollut antanut hänelle kättä eikä syleillyt häntä, niinkuin hän kuitenkin ventovieraalle oli tehnyt, hänen ollessaan hänen kodissaan ja pyytäessään hänen tytärtään omakseen. Lopulta hän uskalsi kysyä tähän syytä; jos hän oli muuttanut mielensä hänen suhteensa, niin ilmaiskoon hänelle syyn tähän, ja hän lupasi tehdä kaikki voitavansa, jotta hänen rakas anoppinsa olisi hänelle jälleen ystävällinen. Mutta äiti pudisti vain harmaata päätään ja sanoi: hänen surunsa ei johtunut hänestä, vaan hänen omasta kohtalostaan, jota ihmisvoima ei voinut toiseksi muuttaa; sittenkin hän oli näinä hääpäivinä vakava ja harvasanainen, joskaan ei epäystävällinen. Vain silloin, kun vastanaineet tekivät lähtöä omaan kotiinsa, valuivat äidin kyyneleet, hänen suudellessaan tytärtään, niin viljanaan, ikäänkuin hänen sydämensä sulautuneena olisi hänen silmistään vuotanut, ja painaen kostean kätensä otsalleen hän mutisi sanoja, joita ei kukaan käsittänyt. Sitten hän kääntyi nopeasti pois ja sulkeutui huoneeseensa, ennenkuin pitkämatkaiset olivat ehtineet talosta lähteäkään.

Viimeiset vuotensa hän vietti kodissaan, välttäen kaikkia seuroja ja lukien ahkerasti uskonnollista kirjallisuutta, eikä hän avannut enää oveansa muille kuin köyhille ja hätääkärsiville. Kun vuoden kuluttua Ausburgista saapui hänelle kirjeitä, joissa häntä hartaasti kehoitettiin saapumaan lapsenlapsensa ristiäisiin, syytti hän huonoa terveyttään, joka esti häntä lähtemästä niin pitkälle matkalle. Kuitenkin hän teki joskus pitkiä kävelymatkoja kaupungin ympäri, jolloin vanha Valentin seurasi parin askeleen päässä häntä. Mutta hän ei puhunut koskaan hänelle sanaakaan, ja näytti yleensä miltei unohtaneen puhumisen taitonsa. Vain kuolinvuoteella, tuntiessaan loppunsa lähestyvän, lähetti hän hakemaan kaupungin kirkkoherraa luoksensa ja puhui pari tuntia kahden kesken hänen kanssansa. Mitä hän hänelle tunnusti, uskoi kirkkoherra myöhemmin eräälle Helena rouvan tyttären pojalle, kun tämä tuli hänen hautaansa katsomaan. Hänen hautansa oli aivan hautausmaan muurin luona, sen aikoja sitten maan tasalle vajonneen kummun vieressä, joka kätki tuhlaajapojan maalliset jäännökset.

Äiti ja lapsi.

Erään nuoren metsänvartijan vaimo Badenissa, lähellä Kehlin kaupunkia oli kuollut lapsivuoteeseen ja pian sen jälkeen oli lapsi seurannut hänen mukanaan. Leski eli nyt yksin palvelijoittensa kanssa kauniissa, nuorta avioparia varten rakennetussa metsänvartijamökissään, ja elämä tuntui hänestä varsin tukalalta. Hän oli kookas ja komea, kolmenkymmenen-vuotias mies, kihara, ruskea tukka ympäröitsi hänen korkeaa otsaansa ja täysiparta ahavoituneita poskia, ja helppo hänen olisi ollut kolkuttaa kenen ovelle hyvänsä. Mutta huolimatta ystäviensä ja hyväätarkoittavien ystävättäriensä kehoituksesta hän eleli jo kolmatta vuotta yksinään ja torjui kiivaasti luotaan kaikki salaiset sekä suorat naittamisyritykset, sillä vaikka hän yleensä luonteeltaan olikin iloinen ja rauhallinen, ei häneltä kiivauttakaan puuttunut.

Sattuipa nyt eräänä lämpimänä lokakuun päivänä, jollaiset viininkorjaajille ovat kovin tervetulleita, että herra Hubert, niinkuin metsänvartijamme oli nimeltänsä, sai asiansa Kehlissä paljoa varhemmin toimitetuksi kuin mitä hän oli olettanut. Koska oli sunnuntai-päivä, kehoittivat hänen tuttavansa häntä jäämään heidän luokseen hedelmäviiniä maistamaan. Mutta hän kieltäytyi jyrkästi, sillä ilma tässä kaupungissa, jossa hän kerran oli viettänyt häitään, painosti häntä, ja siksi hän raskain mielin alkoi kulkea Rein-virran yli johtavaa siltaa pitkin Strassburgiin päin, jota hän kerran vielä halusi nähdä.

Kaikki siellä oli jokseenkin entisellään, ja sunnuntai-ilo siisteillä kaduilla tuotti hänelle hupia, hänelle, joka niin kauan aikaa oli elänyt eristyneenä koko maailmasta vain eläintensä ja puittensa parissa. Hänen mieleensä muistui nuoruudenaika, jolloin hän ensi kertaa oli nähnyt tämän kaupungin, ja suuri lintukoira, joka seurasi aina isäntänsä kintereillä, ihmetteli suuresti kuullessaan hänen äkkiä viheltelevän laulua. Niinpä hän astuskeli kauneimmassa syysauringon valossa kaupungin portista ulos suureen puistikkoon, joka oli täynnänsä ihmisiä, ja tarkasteltuansa kylliksensä ranskalaisia upseereja ja heidän naisiansa, sekä kaikkia muita, jotka ajaen, ratsastaen tai jalkasin kulkivat hänen ohitsensa, ja ihmeteltyään miten paljon erilaisia ihmisiä maailmassa oli olemassa, hän poikkesi erään syrjäisen kahvilan puutarhaan, josta kajahti soitonsäveleitä ja jonka portista kulki lakkaamaton ihmisvirta, varsinkin yksinkertaista kansaa, edes ja takaisin.

Kahvilassa oli kuitenkin niin ahdasta, että vieras hetken aikaa kierreltyään pöytien välissä löytämättä paikkaa, läheni jälleen porttia, etsiäkseen itselleen istumasijaa jossain hienommassa julkisessa puutarhassa. Samassa hän huomasi tyhjän paikan erään pyöreän pöydän ääressä, joka oli sijoitettu akaasiapuun rungon ympärille, ja koska siinä ei ollut muita kuin eräs vanhemman puolinen, vaatimattomasti puettu nainen ja pieni poika, jotka kumpikin näyttivät kokonaan syventyneen kahvin juomiseen, arveli hän muitta mutkitta voivansa käydä siihen istumaan. — Anteeksi, herra, sanoi nainen, tuoli ei ole vapaa. Mutta jos voitte hankkia yhden lisään, — niin pöydän ääressä on kyllä tilaa.

Heti Hubert viittasi viinurin luokseen, joka hankki hänelle tuolin ja lasillisen viiniä, ja ilomielin hän pitkän kävelynsä jälkeen kävi istumaan.

Onpas teillä soma poikanen, hyvä rouva, sanoi hän ystävällisesti sytyttäen pienen piippunsa. Vanhako pikku herra on?

Viisi vuotta, herra, vastasi nainen huonolla saksankielellä, sekoittaen vähän väliä puheeseensa ranskalaisia sananparsia. Pyyhi suusi, Fritz, kun olet valmis, mutta katsohan, miten olet tahrannut vaatteesi. — Poika ei ole minun, jatkoi hän kääntyen Hubertin puoleen ja pyyhkien pojan takkia. Mutta minä pidän hänestä aivan kuin hän olisi omani, varsinkin silloin kun hän on kiltti. Kuulehan Fritz? Kun äiti rankaisee sinua, niin antaa täti aina sinulle jotain hyvää, jotta et koskaan itke.

Poika nyökkäsi päätään, mutta hän oli niin kokonaan vajonnut koiran katselemiseen, ettei hän pannut paljoakaan huomiota siihen, mitä hänen suojelijansa puhui.

Kenen poika hän on? kysyi Hubert, jota kiharapäinen ja valpas, ruskeasilmäinen poika miellytti.

Hänen äitinsä on täällä mukana; hän meni vain hiukan tanssia katselemaan. Missä hänen isänsä on, lisäsi nainen säälivästi kohottaen olkapäitään, sen yksin jumala tietää!

Minulla ei ole isää, sanoi poika äkisti. Äiti sanoo, etten minä isää tarvitsekaan. Äiti antaa minulle kyllä kaikki mitä minä haluan. Eikö niin, täti?

Nainen iski merkitsevästi vieraalle silmää, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: pieni viaton raukka ei ymmärrä sen enempää! — ja sitten hän sanoi: Äiti on oikeassa, Fritz. Ja kun hänellä ei ole enää mitään annettavaa, niin tulet täti Barbaran luo, hän antaa sinulle osan viimeisestä suupalastaankin.

Lapsen huomio oli jälleen kiintynyt koiraan, joka oli laskenut viisaan päänsä kevyesti pienokaisen polvelle sallien pikku kätösten sitä silitellä.

Kyllähän te ymmärrätte, herra, jatkoi vanha nainen puhettaan, isä on nyt kerta tuollainen lurjus, jommoisia jumala paratkoon on yllin kyllin. Mutta eivät kaikki satu yhteen tuollaisen kelpo tytön kanssa kuin Marianne on. Me olemme näet samalta paikkakunnalta, kumpikin Pfalzista ja minä tunsin hänet jo viisitoista vuotta sitten, jolloin muutin Strassburgiin asumaan mies vainajani kanssa, joka oli suutari. Silloin Marianne oli vielä pikku tyttö. Kukaan ei olisi uskonut, että hänestä voisi tulla niin komeaa tyttöä, hän olikin silloin vain kymmenen vuoden vanha, ja hänen vanhempansa, jotka olivat kelpo porvareita, vaativat häntä ahkerasti työtä tekemään ja istumaan paikoillansa, jotta hän oli kalpea ja laiha kuin aidan seiväs. Minä olen häntä parikymmentä vuotta vanhempi, mutta hänen äitinsä sukulaisena kävin usein talossa ja hän kiintyi niin minuun, että minun täytyi joka kerta ihmetellä, miten paljon kerrottavaa lapsella oli minulle kahdenkesken ollessamme. Kun mies vainajani sitten kosi minua — kaikki ihmettelivät, että hän huoli minusta, vaikka olin häntä paria vuotta vanhempi enkä juuri kaikkein kauneimpiakaan, mutta hän oli nyt kerran hullaantunut minuun — niin muistan vieläkin, miten kernaasti Marianne olisi tullut häihini; mutta isä, joka oli hyvin ankara mies ja aina saarnasi lasten kasvatuksesta, ei sallinut sitä, ja siksi minä lausuessani jäähyväiset hänelle kotona sanoin: Marianne, sanoin minä, koska sinä et pääse minun häihini, niin minä tulen varmaan sinun häihisi, vaikkapa minun pitäisi matkustaa sadan peninkulman päähän. — Silloin tyttö punastui, jotta minua oikein ihmetytti, sillä olihan hän vielä niin nuori, ja minä sanoin: No, no, kyllä siihen vielä on aikaa! Ja sitten me jouduimme erilleen toisistamme enkä minä pariin vuoteen kuullut puusepän joukosta mitään, joskus vain sain terveiset heiltä jonkun mukana; sillä kirjeitten kirjoittamiseen ei ollut paljon aikaa, minä kun autoin miestäni hänen työssään. Mutta kun joku kotiseudultani joskus käväisi meillä, niin kylläpä silloin kehuttiin, miten kauniiksi, suureksi ja voimakkaaksi Marianne oli kasvanut, jottei häntä samaksi tytöksi enää olisi uskonutkaan, jota vastoin hänen veljensä, joka aluksi oli ollut hyvin nopeakasvuinen, jäi hänestä jäljelle. Ja iloiseksi häntä myös sanottiin, hän osasi nauraa ja laulaa ikäänkuin hän alituisesti olisi viiniä juonut. Kylläpä sitä saa monenlaista maailmassa nähdä, tuumin minä. No niin, eipä kestänytkään kauan, ennenkuin Marianne muistutti minua siitä, että olin luvannut tanssia hänen häissänsä. Voi hyvä jumala, siitä on jo pitkä aika!

Vanha rouva huokasi hiukan, otti käteensä kutimensa ja alkoi innolla työskennellä, ja poika kävi maahan istumaan syöttäen koiralle eväitään.

Kauanko te olette ollut leskenä, hyvä rouva? kysyi Hubert, jota hänen uuden tuttavansa puheliaisuus huvitti.

Jouluna tulee täsmälleen kuusi vuotta, sanoi nainen; mies raukkani oli valmistanut parin kauniita kenkiä, ne olivat punaiset ja ompeluilla koristetut aivankuin jollekin kreivinnalle, salassa hän ne oli minulle tehnyt ja hänen oli määrä antaa ne minulle joululahjaksi; mutta sen sijaan hän kävi pitkäkseen ja kuoli muitta mutkitta aivan käsiini; lääkäri arveli, ettei hänen ruumiinsa sietänyt ranskalaista viiniä ja olipa hän usein hänelle sanonutkin, että hän voisi saada halvauksen aivan äkkiä, ja niin kävikin. Ensin aioin palata takaisin kotiseudulleni, ja odottaessani kevättä tein suutarintyötä vieraille mestareille. Mutta pääsiäisenä, kuka siinä eräänä iltana ilmestyi minun ovelleni? Kookas, kaunis, tuntematon nainen pysähtyy kynnykselle, ikäänkuin hän ei uskaltaisi astua sisään, ja minä kysyin: Mitä te etsitte, rouva? — sillä minä huomasin heti, missä tilassa hän oli, ja sanoin: käykää istumaan, olkaa niin hyvä! ja mitä muuta sellaisessa tapauksessa tavallisesti sanotaan. Vastaamatta mitään hän äkkiä purskahti itkuun ja kiepsahtaen kaulaani hän sanoi: Oi, etkö tunne minua, täti? Minähän olen Marianne! — Vai niin, sanoin minä, ja nyt tunsin hänet jo hänen mustista silmistänsä, sillä sellaisia silmiä ei ole kellään muulla naisella kuin hänellä, ja kun hiukan toinnuin hämmästyksestäni, kertoi hän minulle kaikki. Sinä yönä emme me kumpainenkaan ummistaneet silmiämme; mutta emme me myöskään itkeneet. Sillä jo silloin hän oli tarmokas ja ylpeä ja hän tuumi: Sille mikä on tapahtunut, ei voi enää mitään! Niin, sellainen hän on vielä tänäkin päivänä, ja siksi hänen kanssaan on hyvä elää. Kuulehan, Fritz, älä pistä koko kättäsi koiran suuhun; kukapa tietää, vaikka se puraisisi.

Älkää pelätkö, sanoi Hubert. Poika on hyväntahtoinen, sen voin huomata, eikä hän pitele pahoin koiraa; silloin se sallii tehdä itselleen mitä hyvänsä.

Hyväntahtoinenko? No, sitä pikku Fritz onkin, ja sen minä aina olen sanonut, hänessä on yhtä hyvää ainesta kuin hänen äidissänsäkin. Mutta vallaton hän myöskin on, tuo pikku veitikka, ja silloin voi helposti vahinko sattua. Jos Marianne ei olisi ollut niin ajattelematon — vaan ei, silloin ei poikastakaan olisi maailmassa, ja se olisi toki sääli, Mariannea olisi minun kaikkein enimmin sääli, vaikka hän on saanutkin niin paljon kärsiä. Kuulehan, pikku veitikka, jollei meillä olisi sinua, niin mitäpä me tekisimme pyhäpäivinämme, me kaksi yksinäistä naisihmistä? Sillä tietäkää, herra, viikon varrella poika ei ole meidän luonamme, sillä hänen äitinsä käy silloin ulkona ompelemassa ja minä teen työtä mestarilleni. Siksi me olemme antaneet hänet erään vanhan vaimon hoidettavaksi, jonka omat lapset ovat kuolleet, ja joka nyt hemmoittelee pikku Fritziä niin paljon kuin ennättää. Mutta sunnuntaiaamuisin varhain hakee Marianne hänet kotiin ja sitten me koko päivän pidämme iloa tuon tyhjäntoimittajan kanssa, ja minä olen aina väittänyt: Tuo poika on meidän paistimme ja viinimme ja leivoksemme, ja siihen Marianne sanoo nauraen: Jos sinä syöt minulta tuon pojan, niin avaan minä sinun vatsasi, jotta saan poikani elävänä takaisin niinkuin Punahilkan. — Siten me keskenämme laskemme leikkiä.

Vaimo antoi kutimensa hetken aikaa levätä ja katsoi lempeästi poikaan, joka juuri yritti nousta kärsivällisen leikkitoverinsa selkään. Mutta tämä liukui aina sukkelasti pois hänen pienten jalkojensa lomasta.

Kuulehan, pikku mies, sanoi Hubert. Selkäänsä se ei sinua päästä. Mutta minäpä tiedän toisen paremman ratsun, joka ei heitä sinua maahan.

Näin sanoen hän nosti syliinsä pojan, joka ei ujostellut häntä lainkaan, ja antoi hänen ratsastaa polvellaan, aluksi hiljalleen, mutta sitten yhä hurjemmin ja kovemmin, jotta poika, joka piteli itseään jaloillaan kiinni, loisti ilosta ja lopulta ääneensä riemuiten tarttui vierasta miestä parrasta kiinni, aivankuin vasta-alkaja ratsun harjaan. Lähinnä olevat kääntyivät katsomaan lapsen iloa osoitellen toisilleen iloista poikaa, joka vihdoin tuli niin rohkeaksi, että hän riisti suurelta leikkitoveriltaan sammuneen piipun suusta ja pisti sen omaan pieneen suuhunsa, kiitäessään hurjaa vauhtia ylös ja alas.

Seis! sanoi Hubert äkkiä pysäyttäen yksijalkaisen ratsunsa. Nyt ratsumies on saapunut majatalon edustalle ja tahtoo juoda. Saako hän juoda viiniä? kysyi Hubert tädiltä, joka ylpeänä oli seurannut leikkiä.

Tuoko! vastasi vaimo. Hän juo kuin mies. Sen puolesta hän voisi olla mies vainajani poika, niin hyvältä hänestä viini maistuu.

Terveeksi, Fritz! sanoi Hubert ja ojensi hänelle lasinsa, jota poika varhemmin oli ahnain silmin tarkastellut. Nyt hän joi hiestyneenä hurjasta ajosta ja pudisteli ruskeita kihariansa, joista vanha vaimo näytti olevan hiukan ylpeä, sillä hän silitteli niitä vähä väliä. Mutta juodessaan poika katseli lasin läpi taloon, mistä soittoa kuului, ja äkkiä hän laski puoleksi tyhjennetyn lasin pöydälle ja liukui alas polvelta. Äiti, huusi hän kirkkaalla äänellä, katsoppas äiti, kuka täällä on! — Ja sitten hän juoksi keskelle ihmisvilinää, jonka läpi juuri kookas ranskalainen korpraali tunkeutui, saattaakseen nais-toverinsa omalle paikalleen.

Nainen, jota vastaan poika iloisena riensi, oli komea ja kookas ja tummaverinen, hänen silmiään ei vanha vaimo turhaan ollut kehunut. Ne loistivat niin ihmeellisesti pitkien, mustien silmäripsien alta, puoleksi vaatien, puoleksi ylenkatsoen, että jokainen, johon ne sattumalta osuivat, tunsi pistoksen sydämessään. Mutta kun poika oli kiivennyt hänen syliinsä, niin tuntui siltä, kuin kaikki liekit ja tulikipinät niissä olisivat sammuneet ja vain äidinrakkauden syvä tuli syttynyt palamaan. Hän oli hyvin vaatimattomasti, miltei köyhästi puettu, päätä ja paksuja palmikkoja peitti vain kevyt, vanha pitsihuntu, ja kellastunut huivi riippui höllästi hänen voimakkailla hartioillaan. Sen sijaan pojalla oli yllään erittäin soma, kiiltonappinen puku, jotta ensi hetkessä olisi voinut luulla tuota nuorta naista hänen hoitajakseen eikä äidikseen. Hän pysähtyi nyt keskelle ihmistungosta pitäen poikaa sylissään ja painaen korvansa aivan lähelle hänen suutansa silitellen samalla hänen kihariaan. Hän naurahti ja näytti kokonaan unohtaneen komean seuralaisensa, joka pyyhkäisten viiksiään seisoskeli hänen vieressään. Ainakin hän loi häneen aivan vieraan katseen, kun tämä jälleen puhutteli häntä, ja sitten hän kumarsi hänelle kohteliaasti ja kiiruhti nopeasti poika käsivarrellaan pöydän ääreen. Korpraali, joka sai näin äkkiä matkapassit, katsoi hämillään hänen jälkeensä. Mutta huomatessaan Hubertin, hän näytti arvelevan, että toisella oli suuremmat oikeudet tuohon kauniiseen naiseen ja vetäytyi harmissaan takaisin tanssisaliin.

Kuka se oli? kysyi täti, kun äiti ja lapsi istuivat jälleen pöydän ääressä.

Mistä minä tietäisin? sanoi tyttö. Hän asettui viereeni seisomaan, kun katselin tanssia, ja pyysi minua valssiin. Kun vastasin hänelle, etten tanssinut, alkoi hän puhua minulle kaikenlaista kaunista. Minä en puhu ranskaa, sanoin minä, mutta hän ei vaiennut sittenkään. Vihdoin hän riisti minut mukanansa. Mutta miltä Fritz näyttää? Aivan pörröinen päästään ja viiniä hän myöskin on juonut, sen minä huomasin heti, kun hän suuteli minua. Teitä kahta ei voi jättää neljännestunniksikaan yksin, heti te olette valmiit tyhmyyksiä tekemään.

No kuulehan, sanoi täti, siitä tämä herra tässä saa vastata, ja tuskinpa se hänen suurin syntinsä lienee.

Herra on kiltti, sanoi Fritz vakavana; sinä et saa torua häntä, äiti.

Varjelkoon, naureskeli tyttö. Mutta sinua minun pitäisi torua, sinä tyhmä poika, joka lähestyt jokaista vierasta. Hän on niin harvoin ihmisten parissa, lisäsi Marianne kääntyen Hubertin puoleen. Hän ei opi minkäänlaisia tapoja, ja tuollaiselle villikissalle kelpaa kuka hyvänsä leikkitoveriksi. Ajatelkaapa, herra! Viime sunnuntaina, juuri kun kuljin hänen kanssaan kirkkotorin poikki, tulee meitä vastaan pataljoona sotamiehiä, ja etunenässä marssi rumpumajuuri karvalakissaan, suuri keppi kädessä. Mitä tuo pikku veitikka nyt tekee? Hän karkaa käsistäni ennenkuin tiedän asiaakaan ja juoksee partasuisen miehen luo, jota toinen lapsi varmaan olisi pelännyt, ja marssii hänen rinnallaan, niin että kaikki nauravat, kunnes rumpumajuuri itsekin alkaa nauraa, nostaa hänet syliinsä ja antaa hänen tarttua kiinni keppiinsä. Vaikka olisin huutanut ja viitannut hänelle kuinka paljon tahansa, hän ei vain tullut pois ennenkuin sotilaat pysähtyivät komendantin asunnon edustalle, jolloin rumpumajuuri laski hänet maahan ja napahutti häntä hiukan kepillään, ja koska kaikki vain nauroivat hänelle, niin en minäkään voinut rangaista häntä niinkuin hän olisi ansainnut, tuo velikulta! Tuskinpa kuluu ainoatakaan päivää, jolloin hän ei tekisi vallattomuuksia, ja kun hän kasvaa suureksi, niin hän varmaan saa aikaan niin paljon tyhmyyksiä, että kaikki ihmiset väistyvät kauaksi hänen tieltään. Vai mitä, Fritz?

Minusta tulee sotamies, sanoi pienokainen, sitten voin ampua kuoliaaksi kenen vain tahdon, sitä varten itse keisari antaa minulle pyssyn.

No kuulkaapas tuota yltiöpäätä! naureskeli hänen äitinsä, ja mitä kiihkeämmin hän torui, sitä lempeämmin hänen silmänsä loistivat. Ehkäpä hän hyväksi lopuksi ampuu vielä äitinsäkin, jollei hän heti tee mitä hän tahtoo.

Sinua minä en ammu, äiti, sanoi lapsi. Mutta jos joku tahtoo tehdä sinulle pahaa, ja jos tuo paha mies tulee vielä takaisin, se, josta sinä kerroit täti Barbaralle ja jonka me kerran tapasimme kadulla, niin silloin minä en ammu harhaan.

Ole vaiti, Fritz, sanoi äiti äkkiä kalveten, ja hän katsoi merkitsevästi vanhaan ystäväänsä. Onko pienilläkin padoilla korvat? Pane lakki päähäsi. Alkaa jo hämärtää, eikä meillä täällä ole enää mitään tehtävää. Mennään mielemmin kävelemään.

Näiden puheiden aikana oli Hubert pysytellyt ääneti ja kaiken aikaa katsellut mielihyvällä kauniita kasvoja vastassansa. Noissa piirteissä oli jotain kovaa, melkein karkeaakin, ja joskus, kun tyttö nauraen avasi suunsa, niin että hänen kiiltävät hampaansa näkyivät, muuttui ilme miltei hurjaksi. Mutta se miellytti sittenkin häntä, ja koska siinä ei ilmennyt mitään alhaista, ainoastaan sisällisestä voimasta johtuvaa uhmaa, niin olisi hän kernaasti vaikka tuntikausia tarkastellut äitiä ja lasta. Mutta kun naiset nousivat nyt ylös, kohosi hänkin paikaltansa ja kysyi saisiko hän, joka oli vieras paikkakunnalla yhtyä heidän seuraansa. — Miksikä ei? sanoi Marianne, jollei meidän seuramme ole teille liian huono; meille te kyllä kelpaatte, sillä minusta näyttää, kuin te kykenisitte sanomaan muutakin kuin vain tyhjiä imarteluja; tulkaa siis mukaan! Tähän aikaan päivästä on ihmeen ihanaa kävellä valleilla.

Kun he olivat astuneet ulos puistikosta, kysyi Marianne äkkiä: Oletteko te nainut mies, vai naimaton?

Leski, vastasi Hubert ja kertoi lyhyesti, miten kova kohtalo oli häntä kovasti koetellut, mistä hän oli kotoisin ja miten hän asusti nyt yksin metsässänsä.

Naiset kuuntelivat hänen puhettansa osaanotolla kumpikin omalla tavallansa, täti vilkkaasti huudahtaen, Marianne käyden yhä hiljaisemmaksi ja huokaistenkin kerran. Mutta pian ilmestyi jälleen naurun aihetta, kun poika, joka koiran kera oli juossut edeltä, yritti sovittaa kärsivällisen elukan päähän pientä lakkiaan ja sitoa sitä kaulaan kiinni. He olivat astuneet kaupungin portista ulos ja saapuneet valleille, mistä laaja Reinin tasanko levisi silmien eteen syysauringon kultaisessa ja purppuraisessa hohteessa. Kun he hetken kuluttua saapuivat erään penkin luo ja tädin ehdoituksesta kävivät siihen lepäämään, istahti tyttö siten, että hän joutui selin ilta-aurinkoa vasten. Hubert kysyi sen johdosta, olivatko hänen silmänsä ehkä kipeät. Eivät, vastasi tyttö. Mutta minä en katsele mielelläni noin avaraa näköalaa. Se saattaa minut haikealle mielelle. Sen sijaan nähdessäni edessäni kaupungin, kaikki nuo talot ja katot ja valtavan tornin niiden yläpuolella ja harakat, jotka lentävät korkealle pesiinsä, on minun hyvä olla, sillä tiedän, että kaikilla, olkootpa köyhiä tai rikkaita, on katto päänsä päällä, ja että siellä, missä savu nousee, on myös keitto tulella, ja missä pieni lapsi itkee äidin ollessa poissa kotosalta, naapuri ainakin sen äänen kuulee.

Näin puhuessansa hän heitti silmäyksen poikaan, joka juostuaan itsensä väsyksiin oli heittäytynyt pitkäkseen penkille ja siihen nukahtanut. Ehkä olisi aika lähteä kotiin, sanoi pojan äiti. Katsokaahan, poika nukkuu. Ja hän nosti nukkuvan lapsen käsivarrelleen.

Antakaa lapsi minulle, sanoi metsänvartija, kun Marianne nousi ylös aikoen kantaa häntä sylissään aina kotiin saakka. Minun käsivarrellani hän ei paljon paina.

Kiitos paljon, vastasi äiti; ei minunkaan. Jokaisen tulee kantaa oma taakkansa. Sen sijaan poika kerran on pitävä minusta huolen, kun tulen vanhaksi ja köyryselkäiseksi enkä enää voi jäsentäkään liikuttaa. Eikö totta, pikku Fritz? — ja hän kosketteli hiljaa nenän päällään lapsen poskea suutelematta sitä kuitenkaan. — Koko viikkoon en saa pitää häntä luonani. Siksipä tahdon sunnuntaisin saada hänestä kaiken ilon ja vaivan.

Hubert vaikeni ja pysytteli hiukan hänen takanaan voidakseen koko ajan seurata häntä katseillaan. Hän ei itsekään vielä ollut selvillä siitä, missä määrin tuo nainen häntä miellytti; mutta kun ohikulkijat pysähtyivät katselemaan tuota kookasta, voimakasta tyttöä, joka kantoi niin rauhallisesti käsivarrellaan kaunista lasta, tunsi hän tyydytystä sen johdosta, että hänkin kuului yhteen joukkoon. Täti jutteli koko ajan, mutta Hubert kuunteli vain hajamielisesti hänen puhettaan, ja kun Marianne silloin tällöin lyhyesti naurahtaen vastasi hänelle, sanoi Hubertkin jotain vähäpätöistä ja silitteli pienen pojan kättä, joka riippui alas äidin olkapäältä.

Kun he sitten tehtyään pitkän kierroksen valleja myöten saapuivat kaupunginportille, heräsi lapsi vaunujen ratinaan. — Tahdotko taaskin ratsastaa, Fritz? kysyi Hubert. Ja kun pienokainen suurin silmin nyökkäsi hänelle päätä, nosti hän muitta mutkitta hänet äidin käsivarrelta ja asetti hänet olkapäälleen istumaan, jotta lapsi ilosta huutaen tarttui kiinni hänen kiharatukkaansa ja pienillä säärillään paukutti häntä rintaan.

Näettekös? sanoi äiti. Noin hän pääsee aina tahtonsa perille. Mutta laskekaa hänet nyt maahan. Kyllä hän jo jaksaa juosta, eikä teistä suinkaan ole hauska kuljettaa häntä tuolla tavalla kaupungin läpi.

Päin vastoin, vastasi Hubert, vaikka juoksisimme täyttä laukkaa. Ei kukaan täällä Strassburgissa tunne minua, ja jos ihmiset luulisivat minua hänen isäksensä, niin olisin siitä vain hyvilläni. Vai onko sinulla mitään sitä vastaan, Fritz?

Minä en tarvitse isää, toisti poika sananparttaan. Isät ovat pahoja. Minä tarvitsen vain äitiä.

Se on oikein, Fritz, sanoi äiti. Kun meillä on vain toisemme, niin emme kaipaa ketään. Varsinkin kun meillä sen lisäksi on vielä Barbara täti ja hyvä jumala ja terveet jäsenemme. Mutta kiitähän nyt kauniisti herraa ja tule alas, ratsumies. Sillä tässä asuu kummisetä ja kummitäti, joiden luona poikani asuu, selitti Marianne vieraalle. Katsos, miten olet liannut hyvän herran takin. Sallitteko! — ja hän pyyhkäisi liinalla pois pienten kenkien jäljet Hubertin siististä takista. Kas niin, anna nyt kättä ja sano: hyvää yötä! — Minun pitää näet itse viedä hänet nukkumaan, muuten hän ei ole tyytyväinen enkä minäkään. Menkää vain edeltä, täti. Minä tulen pian jäljestä.

Täten hän erosi toisista ja vei lapsen vaatimattoman talon ovesta sisään, ja aina kadulle saakka kuului, millä ilolla lapsi otettiin vastaan.

He pitävät lasta kovin hyvänä, sanoi vanha vaimo Hubertille. He ovat kelpo väkeä; mies, minulle mieliksi, suostui silloin lapsen kummiksi, ja koska hän ei enää ole työssä — hän oli nahkuri ja ansaitsi oikein hyvin — niin on hänestä ikävä istua aina vain kädet ristissä. Siksipä hänellä pojasta on nyt hyvää ajanvietettä. Minun mieheni on aivan hullaantunut Fritziin, sanoo hänen vaimonsa. Ikäänkuin hän ei itsekin sitä olisi! Tuletteko te vielä yhtä matkaa, herra? No niin, hyvää yötä sitten, herra! Minun täytyy kiirehtiä kotiin illallisruokaa keittämään.

Hän erosi Hubertista ihmetellen, miksikähän hän aluksi oli ollut niin puhelias ja nyt niin harvasanainen. Mutta Hubert astui ravintolaan, joka sijaitsi vastakkaisessa talossa, nousi yläkerrokseen ja istahti ikkunan luona vapaana olevan pöydän ääreen tilaten itselleen ensimäisen parhaan ruokalajin, mikä ruokalistalla hänen silmäänsä osui. Hän ei koskenut siihen kuitenkaan, kun se kannettiin hänen eteensä. Sillä hänen metsämiehen juonensa, asettuessaan tänne väijyksiin, onnistui täydellisesti. Hän saattoi ikkunasta nähdä suoraan vastapäätä olevaan huoneeseen ja tarkata miten pienokaiselle ensin annettiin hiukan maitoa ja leipää ja miten äiti sitten riisui hänet, jolloin vanhemmanpuoleinen pariskuntakin oli läsnä, saamatta kuitenkaan vähimmälläkään tavalla olla apuna. Sitten tyttö kantoi lapsensa vuoteeseen ja näytti rukoilevan hänen kanssaan; sen jälkeen lapsi ojensi jokaiselle kätensä ja äidille suunsa, ja sitten kynttilä vietiin toiseen huoneeseen ja näköala katosi.

Niinkuin viisas metsämies ainakin, joka seuraa takaa-ajamansa riistan jälkiä, ei Hubertkaan viipynyt sen kauemmin koskemattoman ateriansa ääressä, vaan kiiruhti jälleen kadulle. Siellä oli jo sillä välin pimeys laskeutunut maahan; viimeiset kävelijät kulkivat ohi viittoihinsa kääriytyneinä, sillä auringon mailleen mentyä oli ilma äkkiä käynyt kalseaksi. Hubert ei ajatellutkaan napittaa kiinni väljää verkatakkiansa. Hänen oli niin tavattoman lämmin ja hyvä olla tuulisella kadulla.

Mutta vasta runsaan puolen tunnin kuluttua hän näki tytön jälleen astuvan kadulle innokkaasti keskustellen kummin kanssa. Hän odotti kärsivällisesti, kunnes tämä vihdoin sanoi jäähyväiset, ja sitten hän astui Mariannen jäljissä, joka veti huivinsa päänsä yli suojellakseen itseään tuulelta. Niinpä hän ei liioin kuullut hänen ääntänsä, kun hän puhutteli häntä, ennenkuin hän huusi häntä nimeltä.

Mitä? Oletteko te vielä täällä, sanoi tyttö jääden ihmeissään seisomaan. Minä luulin teidän jo aikoja sitten olevan matkalla Kehliin.

Ei minulla ole kiirettä, vastasi Hubert mahdollisimman huolettomasti. Arvatkaapa, missä minä tällä välin olen ollut?

Herra sen tiesi, vastasi tyttö, minua se ei lainkaan liikuta.

Mutta kylläpä hän hämmästyi, kun Hubert tunnusti, miten hän oli väijynyt häntä.

Olettepa te aika veijari, sanoi Marianne sormellaan uhaten. Te näytätte niin rehelliseltä, ettei luulisi teillä olevan ainoatakaan viekasta ajatusta, ja kun siksi tulee, niin ei teidän parissanne ole varma hengestäänkään. No, sen minkä te näitte, saattaisi koko maailmakin nähdä. Ja koska te pidätte pojasta, niin suon teille anteeksi, vaikka te noin salaa kurkistelittekin vierasten ihmisten ikkunoista sisään.

Minun on niin sääli lasta ja teitä, sanoi Hubert, kun te ette voi pitää häntä kokonaan luonanne.

Niin minunkin, herra, vastasi tyttö huoaten. Mutta minkä sille mahtaa? Näin hänen on kuitenkin parempi olla. Kotona ei kukaan voisi pitää häntä silmällä, sillä usein en viikkokausiin pääse työstä ennenkuin myöhään yöllä, kun sattuu olemaan kovin paljon työtä, esimerkiksi jotkut kapiot ommeltavina, niinkuin parasta aikaakin. — Ja Marianne mainitsi morsiamen nimen. — Ihminen ei voi muodostaa onneaan ikäänkuin mieliruokaansa sekoittamalla siihen juuri niitä mausteita, jotka ovat hänelle enimmin mieleen. Hyvä jos yleensä saavuttaa onnen.

Niinhän se on. Mutta miksikä ei elämä voisi parantua. Jos te esimerkiksi menisitte naimisiin ja saattaisitte pitää pojan luonanne.

Marianne pudisti päätään. Siitä ei tule mitään, nyt kerta kaikkiaan. Sellaista ei satu usein, että joku huolisi köyhästä tytöstä, joka toisi mukanaan taloon kapioiden asemesta kyynärän pituisen pojan. Ja jos joku löytyisikin — ja täytyyhän minun myöntää, että onhan minulle tarjouksiakin tehty, eikä niinkään huonoja — niin tiedän itse parhaiten, mitä olen lapselle velkaa; sillä onpa minulla hiukan kokemusta siitäkin, millaisia isäpuolet ovat.

Onhan se totta, vastasi Hubert suoraan. Onhan sellaisia, jotka kernaimmin ottaisivat tuollaisen lapsi paran hengiltä. Mutta onhan myös aviomiehiä, jotka pitelevät pahoin omaa vaimoaankin, ja jos sen mukaan toimisi, niin silloinhan ei mikään tyttö voisi enää mennä miehelle.

Niin kyllä, mutta on siinä sittenkin eroa. Sen minkä minä vapaana ihmisenä teen, on kokonaan minun omalla edesvastuullani, ja jos hän löisi minua, niin ei siitä kukaan muu kärsisi kuin minä itse. Sen sijaan, jos joku tekisi pahaa pojalle — kun vain sitä mahdollisuutta ajattelenkin, tulen melkein hulluksi, käteni puristautuvat nyrkkiin, minä voisin karata hänen kimppuunsa ja riistää hänen käsistään lapseni. Olen kerran nähnyt sellaista eräässä ompelupaikassani. Siinäkin talossa oli rouva tuonut taloon tuollaisen lehtolapsen, myöhemmin hänelle syntyi toinen avioliitossakin, ja minä voin vannoa, että hän kohteli kumpaakin lastansa yhtä hyvin ja oikeudenmukaisesti, niinkuin äiti ainakin. Mutta kun ensimäinen lapsi sairastaa ja hän surkuttelee sitä, niin heti isä ärjäsee hänelle: Sinä nyt aina valitat ja itket tuon pahuuksen vuoksi — ja muuta sen kaltaista, jotta sydämeeni oikein koskee. Ei, Fritz, sellaista minä en sinulle halua, pikemmin me pidämme ovemme lukossa.

Mutta juuri Fritzin tähden, jotta hän saisi holhoojan ja kasvattajan, joka ohjaisi häntä oikealle tielle niin vilkas kuin hän on —

Tiedättekö, sanoi Marianne ja pysähtyi jälleen kulussaan, sitäkin minä olen ajatellut. En kuitenkaan toimeentulon vuoksi. Olenhan minä nuori ja voimakas enkä koskaan ole ollut sairas, muutakuin silloin kun poika tuli maailmaan, ja minä ansaitsen puolitoista frangia päivässä, joskus enemmänkin, ja äitini on väliin pyytänyt saada auttaa minua, aivan salassa tietenkin, sillä isä ei ole antanut minulle vieläkään anteeksi. Mutta minä en ota mitään apua vastaan. He ovat ajaneet minut luotaan, siksi en huoli armopaloista. Ja jos minulta jotain puuttuu, niin onhan täällä täti Barbara, hän kyllä auttaa ja jättää pienen perintönsä Fritzille. Mutta se minkä te kasvatuksesta sanoitte, ei ole niinkään typerää. Vanha kummisetä on tullut miltei lapseksi jälleen; me naiset emme aina ymmärrä, mikä pojalle olisi välttämätöntä, eikä meillä ole sitä valtaakaan hänen ylitsensä, me kun olemme häneen niin kovin ihastuneet; ja siksi minä tuumin usein, että jos kaikki olisi niinkuin pitäisi olla ja jos tuo kelvoton mies, hänen isänsä, olisi tehnyt sen, mitä hän jumalan ja ihmisten edessä olisi ollut velkapää — vaan ei, häneltä Fritz ei myöskään olisi oppinut mitään hyvää, ja ehkäpä on parempikin, että hän aivan yksin saa tulla toimeen maailmassa ja pitää vain varansa, ettei hän tuota häpeää äidilleen. Ja nyt minä toivotan teille hyvää yötä, sillä tässä minä asun ja täti varmaan jo odottaa minua. Kiitos teille kaikesta vaivastanne lapsen puolesta. Hyvää yötä!

Marianne pujahti sisään ennenkuin Hubert ennätti vastata hänen tervehdykseensä. Siinä hän nyt seisoi tarkastellen ovea ja laskien ikkunoita ja koneellisesti hän luki talon numeron pienestä kyltistä ymmärtämättä itsekään mikä hänen oikeastaan oli. Vastapäätä paha kyllä ei ollut ravintolaa, jonne hän jälleen olisi voinut mennä väijymään. Hänen täytyi siis vihdoin lähteä matkaan, ja hän kutsui koiran luokseen, sytytti pienen piippunsa ja vaelsi kaupungin portista ulos syyssumuun, joka sakeni yhä enemmän mitä lähemmäksi hän tuli Rein-virtaa. Mutta se ei rasittanut häntä. Päinvastoin hän oli mielissään voidessaan näin näkymättömänä kulkea eteenpäin näkemättä edessään muuta kuin komeavartaloisen tytön kuvan keskellä valkoista sumuvaippaa, tuon tytön, joka vuoroin uhmaillen, vuoroin iloiten heitteli niskaansa, avasi suutaan ikäänkuin purraksensa, naurahti, iski tulta silmistään ja vuoroin taas päästi koko äidinrakkautensa valloilleen painaessaan pojan rintaansa vasten.

Mikä onni, että tie oli hänelle ennestään niin tuttu, sillä tuskinpa hän muuten olisi löytänyt kotiin. Ja sittenkin tuli varsin myöhä. Palvelijat olivat suuresti ihmeissään, sillä ensi kertaa hän vaimonsa kuoleman jälkeen ei vielä sydänyön aikana ollut kotona. Emännöitsijä oli jättänyt illallisruoan esille; ja niinpä Hubert kävi pöytään istumaan, sillä pitkän kävelyn jälkeen hän tunsi nälkää. Palvelijat hän lähetti kuitenkin maata ja jäi yksin koiransa kanssa pöydän ääreen istumaan, heittäen sille parhaat palat. Ennen makuulle menoaan hän otti vielä kynttilän käteensä ja astui arkihuoneeseen vaimonsa öljymaalauksen eteen, jossa hän oli morsiamena kuvattu. Kaikki se hyvyys ja lempeys, joka Hubertille oli tuottanut niin paljon onnea, säteili hänen nuorekkaista silmistään häntä vastaan. Mutta tänään ensi kertaa silmät näyttivät hänestä himmeiltä, ja tuuhea, vaalea tukka miltei harmaalta, ja kun hän kääntyi mennäkseen makuuhuoneeseensa, tunsi hän syvää alakuloisuutta, josta hän ei seuraavinakaan päivinä voinut irtaantua. Hän oli äreä väelleen, rankaisi koiria ankarammin kuin mitä olisi ollut tarpeen, antoipa vielä kaataa pari vanhaa puutakin, joita hän vanhojen muistojen vuoksi oli säästänyt, joskin ne olivat jo yli-ikäiset. Kun hän kaiken tämän lisäksi seuraavana lauvantaina puki parhaan virkatakin yllensä ja sanaakaan sanomatta läksi matkaan, oli emännöitsijä, metsäapulainen ja molemmat rengit selvillä siitä, että herra Kehlissä oli takertunut paulaan ja että talossa piankin nuori emäntä ottaisi johdon käsiinsä. Toinen rengeistä läksi hänen jälkeensä ottaakseen asiasta lähemmin selkoa, mutta palasi päätään ravistaen takaisin: ehkäpä he sittenkin olivat väärillä jäljillä, sillä herra oli heti kääntynyt Reinin yli johtavalle sillalle, eikä mistään strassburgilaisesta voinut olla kysymystäkään, sillä ranskalaisia hän ei katsonut suopein silmin.