Merenkulkija Sindbad.
Helmi Krohn translation

Kalifi Harun Alrashidin aikana eli Bagdadissa kaksi miestä. Kumpikin oli nimeltään Sindbad, toinen oli merenkulkija, toinen kuormankantaja. Kuormankantaja Sindbad oli köyhä mies. Hänellä oli suuri perhe ja vähän ansiota. Merenkulkija Sindbad sitä vastoin oli arvossapidetty ja viisas kauppias, joka harjoitti niin laajaa kauppaa, ettei hän lopulta tiennyt missä säilyttää kaikkia aarteitansa ja monenlaisia tavaroitansa. Hän osti orjia ja orjattaria ja hänellä oli linna, joka olisi sultaaninkin asunnoksi kelvannut. Sen seinillä oli kauniita maalauksia ja koristeita, kultaa ja hohtokiviä. Ja sitä ympäröi mitä ihanin puutarha, jossa kauniit kukat kukoistivat ja hedelmäpuut kasvoivat. Soittoa ja laulua kajahti alituisesti sen seinien sisäpuolelta ja lukuisat orjat olivat aina valmiit palvelemaan ja auttamaan.
Toinen Sindbad sitä vastoin oli köyhä raukka, joka kantoi ihmisten tavaroita milloin minnekin vähäisestä palkasta. Kerran eräs mies pyysi häntä kantamaan tavarakuormaa. Sindbad lupasi ja hetken kuluttua hän oli jo menossa. Mutta tultuansa merenkulkijan asunnon kohdalle hän laski hetkeksi kuormansa maahan ja istahti levähtämään.
Hän istahti hetkeksi levähtämään.

Siinä istuessansa hän kuuli sisältä huoneista linnun laulua ja harpun soittoa. Hän katsahti sisään, ja näki palvelijoita ja orjia, jotka kantoivat herkkuruokia ja juomia, sellaisia joita vain kuninkaiden ja sulttaanien pöydässä tavataan. Ja hän kohotti katseensa taivasta kohti ja sanoi ääneensä:
"Oi herrani ja luojani! Sinä jakelet lahjasi oman mielesi mukaan. Minä elän köyhyydessä ja kurjuudessa, jota vastoin toiset omistavat suuria rikkauksia. Ja kuitenkin kaikki ihmiset ovat synnyltään samanlaisia!"
Tuskin hän oli sen sanonut, niin kaunis, komeapukuinen nuorukainen astui hänen luoksensa ja kehotti häntä seuraamaan mukanansa sisään talon isännän luo. Hän koetti vastustella, mutta turhaan. Hän laski siis kuormansa eteiseen ja astui nuorukaisen jäljessä suureen saliin, jonka keskellä suihkulähde pulppuili. Avonaisista ikkunoista tunkeutui leudon tuulen mukana kukkien tuoksu ja lintujen laulu sisään huoneeseen, missä talonomistaja ystäviensä keralla oli aterialla.
Kun kuormankantaja näki heidät, niin hän tervehti heitä suudellen maata heidän edessänsä ja ajatteli:
"Näin ihanaa paikkaa ei liene missään muualla kuin paratiisissa!"
Talon herra pyysi hänet viereensä istumaan ja kyseli häneltä, mikä hänen nimensä oli, mistä hän tuli ja mikä toimi hänellä oli. Kuormankantaja vastasi:
"Herra, minun nimeni on Sindbad kuormankantaja, sillä minä kannan ihmisten tavaroita. Se on minun toimeni, josta saan elatukseni. Olen hyvin köyhä mies, ja teen tätä raskasta työtä, jotta en kuolisi nälkään."
Talon herra vastasi:
"Minunkin nimeni on Sindbad aivankuin sinun, minä olen Sindbad merenkulkija, ja olet Sindbad maankulkija. Ole siis tervetullut talooni!"
Ja he antoivat hänelle ruokaa, ja kun hän oli syönyt kylliksensä, sanoi talon herra:
"Etkö tahtoisi uudistaa minulle ne sanat, jotka kuulin sinun puoliääneen lausuvan taloni edustalla, kun sattumalta seisoin ikkunassa."
Sindbad painoi päänsä häpeissään alas ja sanoi:
"Herra, älä pahastu noita sanojani! Ihminen lausuu usein mielettömiä ja sopimattomia sanoja, kun väsymys ja köyhyys painostavat mieltä."
Mutta talon herra vakuutti hänelle, ettei hän ollut laisinkaan pahastunut, ja pyysi vain uudestaan lausumaan nuo sanat. Ja kun Sindbad vihdoin suostui hänen pyyntöönsä, niin talon herra kiitti häntä ja sanoi:
"Minua nimitetään merenkulkija Sindbadiksi. Tahdonpa kertoa sinulle mitä kaikkea olen kokenut, ennenkuin tulin tämän talon herraksi, sillä vain suurten vahinkojen ja vaivannäköjen kautta olen kohonnut nykyiseen varallisuuteeni. Miten paljon olenkaan saanut karua. Olen ollut seitsemällä matkalla, ja kukin matka muodostaa oman ihmeellisen kertomuksensa, joista kaikille voi olla hiukan hyötyä."
Sitten hän alkoi kertoa:
"Tietäkää, hyvät ystävät, isäni oli rikas kauppias, mutta hän kuoli minun nuorena ollessani ja jätti minulle suunnattomia rikkauksia, tiluksia, puhdasta rahaa ja kallisarvoisia tavaroita. Minä elin iloisessa seurassa, söin ja join ja luulin tuota elämää ikuisesti kestävän. Siten kului vuosikausia, kunnes lopulta käsitin, miten kevytmielinen elämäni oli, ja huomasin, että olin hukannut kaiken omaisuuteni. Tuo tieto masensi minut ensimmältä kokonaan.
"Mutta tarkemmin tuumittuani päätin lähteä matkoille. Möin kaikki huonekaluni ja tavarani mitä minulla vielä oli ja sain siten vähäisen summan rahaa kokoon. Ja sitten läksin ensimäiselle matkalleni."
Ensimäinen matka.
Laiva läheni saarta.

"Ostettuani kaikenlaisia kauppatavaroita", kertoi Sindbad, "lastasin ne laivaan, sillä mieleni teki lähteä merille. Laiva oli hyvin suuri ja siinä oli paljon kauppiaita. Me kuljimme saaresta saareen, purjehdimme monen meren halki ja kävimme monissa satamissa. Joka paikassa me vaihdoimme ja möimme tavaroitamme. Täten matka kului pitkän aikaa, kunnes me tulimme erään kauniin saaren läheisyyteen, joka heloitti vihreänä ja ihanana kuin paratiisin puutarha. Laivan kapteeni käski väkensä laskemaan ankkurin alas. Kaikki läksivät laivasta saareen. Siellä sytytettiin tuli, toiset keittivät ruokaa, toiset pesivät vaatteitansa, toiset taas läksivät kävelemään saarelle ja ihailivat kaunista luontoa. Mutta äkkiä kuulimme kapteenin äänen, joka hätääntyneenä huusi meille:
"'Matkustajat, palatkaa nopeasti laivaan! Jättäkää kaikki sikseen ja pelastakaa vain henkenne. Saari, jolla te olette, on vain suuri kala. Kun se tuntee tulen kuumentavan selkäänsä, niin se sukeltaa veteen, ja vie teidät kaikki mukanaan syvyyteen!'
"Me hyökkäsimme kaikki rantaan, mutta ennenkuin kapteeni oli ehtinyt puhua loppuunkaan, alkoi saari liikkua, ja vajosi mereen kaikkine matkustajineen. Minäkin jouduin kuohuvien aaltojen keskelle, mutta onneksi sain käsiini suuren laudan, jolla matkustajat olivat pesseet vaatteitansa. Kävin sille istumaan ja tuuli ajoi minut keskelle merta. Kapteeni, joka näki kaikkien matkustajien hukkuvan, nosti laivansa purjeet ja purjehti miehistönsä keralla pois. Näin laivan kaukaa, mutta en voinut sitä enää saavuttaa.
Me hyökkäsimme kaikki rantaan.

"Äkkiä sain kuitenkin muuta ajattelemisen syytä. Vedestä kohosi aivan minun viereeni kaksi kummaa meripetoa. Toinen oli suunnaton kala, jonka pää oli pyöreä kuin pöllön, toisella oli norsun kärsä. Luulin jo viimeisen hetkeni tulleen. Epätoivoissani hutkin niitä kädelläni ja ihmeekseni ne poistuivatkin jonkun matkan päähän. Ne näyttivät pelkäävän minua yhtä paljon kuin minä niitä.
Hutkin petoja kädelläni.

"Päivä oli jo mennyt mailleen ja pimeys laskeutui meren yli. Kaiken aikaa meripedot pysyttelivät läheisyydessäni ja ajoivat minua yhä edemmäksi. Kun aamulla pelosta puolikuolleena saatoin ympärilleni katsoa, huomasinkin joutuneeni erään saaren rantaan.
"Mutta rannat olivat niin jyrkät, etten missään voinut nousta maihin. Varmaan olisin menehtynyt, jollen olisi saanut kiinni rannalla kasvavan puun oksasta. Tartuin kaikin voimin siihen kiinni ja suurella ponnistuksella pääsin kiipeämään ylös puuhun ja sieltä laskeuduin itse saarelle.
"Kun tarkastelin jalkojani, niin näin, että kalat olivat syöneet lihan varpaistani, vaikka ponnistellessani en ollut sitä huomannut. Heittäydyin maahan pitkäkseni, sillä olin melkein tunnotonna tuskasta ja väsymyksestä. Siten makasin seuraavaan aamuun saakka. Heräsin vasta kun aurinko jo oli korkealla taivaalla. Nousin ylös ja koetin kävellä, mutta jalkani olivat niin turvoksissa, että vain vaivoin pääsin liikkumaan. Siitä huolimatta laahauduin eteenpäin, söin hedelmiä ja join vettä lähteestä ja elin siten jonkun päivän.
"Olin veistänyt itselleni puusta sauvan ja sen nojassa kuljin ympäri saarta. Satuinpa siten tulemaan vihreälle nurmikolle, missä joukko hevosia oli laitumella. Vähän loitommalla oli useita pieniä majoja. Eräästä majasta astui mies ulos.
"'Kuka sinä olet ja mistä tulet?' kysyi hän minulta.
"Kerroin hänelle, että olin joutunut haaksirikkoon ja pelastunut tälle saarelle. Hän kutsui minut sisään majaansa ja tarjosi minulle ruokaa. Hän oli kuningas Mirdjanin tallimestari, joka joka vuosi käytti kuninkaan hevosia täällä laitumella, sillä täällä kasvoi voimakasta ruohoa. Mutta he olivat juuri poislähdössä, ja minä saatoin siis kiittää onneani, että olin tavannut heidät, sillä muuten olisin nääntynyt täällä nälkään.
"Seuraavana päivänä he läksivätkin kotimatkalle ja veivät minut mukanansa kuninkaansa luo. Kun kuningas kuuli minun onnettomuudestani, niin hän salli minun jäädä luoksensa, kestitsi minua ja antoi minulle kaikenlaisia toimia.
"Joka kerta kun kauppalaivoja saapui rantaan, kiiruhdin tiedustelemaan, tokko siellä olisi ketään Bagdadista, sillä mieleni paloi kotimaahani jälleen. Mutta ei kukaan edes tuntenut Bagdadia nimeltä, vielä vähemmin oli käynyt niillä tienoilla.
"Sattuipa kuitenkin kerran, että rantaan saapui eräs laiva, jossa oli paljon kallista lastia. Minä seisoin rannalla katselemassa, kun lastia purettiin, ja vihdoin laivan kapteeni astui luokseni ja sanoi:
"'On meillä vielä muutakin tavaraa laivassamme, mutta en tiedä mitä sillä tavaralla tekisin. Niiden omistaja jäi matkan varrella erääseen saareen, enkä luule hänen enää olevan hengissä. Parasta lie myödä tavarat ja viedä rahat hänen omaisilleen.'
"Kun kysyin kapteenilta miehen nimeä, niin hän vastasi:
"'Sindbad merenkulkija oli hänen nimensä ja hän oli kotoisin Bagdadista.'
"Silloin en malttanut enää vaieta. Sanoin kapteenille, että olin samainen mies, jota hän etsi. Mutta kapteeni ei ottanut heti uskoaksensa minua. Vasta kun olin kertonut hänelle kaikki seikkailuni sekä muistuttanut hänelle keskusteluistamme laivassa, hän kutsui laivaväkensä saapuville, ja kun useat heistäkin tunsivat minut, niin hän antoi minulle tavarani. Minä möin ne suurella voitolla, ostin jälleen uusia tavaroita ja vein ne laivaan. Sitten sanoin jäähyväiset kuningas Mirdjanille ja läksin kotimatkalle. Tuuli oli suotuisa ja jonkun ajan kuluttua saavuimme Bagdadiin, jossa ostin entisen taloni ja aloin elää entistä elämääni unohtaen kaikki matkani vaivat ja kärsimykset."
Oli jo ilta, kun Sindbad oli lopettanut kertomuksensa ensimäisestä matkastansa. Hän antoi kuormankantajalle sata dinaria ja pyysi häntä tulemaan seuraavana päivänä takaisin, jolloin hän lupasi kertoa toisen matkansa seikkailuista.
Kuormankantaja otti taakkansa ja läksi pois ajatellen kuulemaansa merkillistä kertomusta. Hän malttoi tuskin nukkua yönsä ja kiiruhti heti aamulla takaisin merenkulkija Sindbadin luo. Tämä otti hänet ystävällisesti vastaan, kutsui hänet ystäviensä kera pöytään syömään ja aterian jälkeen sanoi hänelle:
"Kuuntele nyt hyvin tarkkaavaisesti tätä kertomusta. Se on paljoa merkillisempi kuin edellinen."
Toinen matka.
"Tällä matkallani sain kokea vielä paljoa kovempaa kuin ensimäisellä. Ensimäisen matkani jälkeen, niinkuin jo eilen mainitsin", alkoi Sindbad kertoa, "alotin jälleen entisen elämäntapani ja vietin päiväni huolettomasti ystävieni parissa. Tätä elämää kesti jonkun aikaa. Mutta eräänä päivänä heräsi minussa jälleen matkustushalu. Minä ostin tavaroita ja läksin kauppalaivaan.
"Me matkustimme paikasta paikkaan, katselimme eri seutuja ja teimme hyviä kauppoja. Satuimmepa eräänä päivänä joutumaan saarelle, jossa kasvoi paljon erilaisia hedelmäpuita ja kukkia, mutta siellä ei näkynyt ainoatakaan ihmisasuntoa eikä elävää olentoa. Matkustajat nousivat maihin ja käyskentelivät siellä iloksensa. Minäkin seurasin muiden mukana ja istahdin lähteen reunalle aterioimaan. Syötyäni nukahdin ja herätessäni huomasin, ettei laivaa ollut enää missään nähtävänä. Olin jäänyt aivan yksin asumattomaan saareen, ei kukaan ollut tullut minua ajatelleeksi eikä kaivanneeksi. Jouduin hirveän tuskan valtaan. Eihän minulla ollut minkäänlaisia ruokavaroja, minun siis täytyi nääntyä täällä nälkään. Kaduin jo kovasti, että olin koko matkalle lähtenytkään, sillä mielestäni olin jo ensi matkallani saanut aivan kylliksi kärsiä.
"Lopulta aloin kuljeskella ympäri saarta ja nousin korkeaan puuhun nähdäkseni eikö missään ollut jälkiä ihmisolennoista. Katseeni harhaili yli koko meren pinnan, mutta en voinut muuta huomata, kuin loppumattoman meren ja sen yli kaareutuvan taivaan.
"Vihdoin näin saarella jotakin valkealta hohtavaa. Kiipesin alas puusta ja astuin sitä kohti. Jo kaukaa saatoin eroittaa, että se oli suunnattoman suuri valkoinen kuula. Lähelle tultuani koskettelin sitä. Sen pinta oli silkkiäkin hienompi. Kuljin sen ympäri etsien siinä jotakin aukkoa, mutta sitä siinä ei ollut. En päässyt sen päällekään nousemaan, sillä sen pinta oli kovin liukas. Ympärimitaten se saattoi olla lähes viisikymmentä askelta.
Näin suuren suunnattoman kuulan.

"Siinä katsellessani pimeni ilma aivan äkkiä, ikäänkuin paksut pilvet olisivat laskeutuneet auringon eteen. Minä hämmästyin suuresti tätä äkillistä muutosta, sillä olihan kesäinen aika, mutta pian huomasin, että suunnattoman suuri lintu oli siihen syynä. Samassa muistin merimiesten kertoneen minulle Rok linnusta, jota joskus tavattiin näillä seuduin, ja oletin siis, että tuo suuri kuula oli samaisen linnun muna.
"Oletukseni olikin aivan oikea, sillä lintu levitti siipensä ja laskeutui alas hautomaan munaa. Minä käytin tilaisuutta hyväkseni ja sidoin itseni vyöllä kiinni linnun jalkaan. Sillä olisihan mahdollista, että siten pääsisin linnun mukana asuttuun maahan, enkä enää olisi pakoitettu kuljeskelemaan yksinäisellä saarella.
Sidoin itseni kiinni linnun jalkaan.

"Lintu hautoi munaansa koko yön, mutta aamun valjetessa se lähti lentoon. Se kohosi aina pilvien yläpuolelle, jotta maa katosi kokonaan näkyvistäni, eikä näyttänyt ollenkaan huomaavan painoa toisessa jalassansa. Sitten se hyökkäsi jälleen niin huimaavaa vauhtia alas maata kohti, että menetin tajuntani. Tuntiessani maan allani toinnuin jälleen ja irroitin siteeni. Tuskin olin sen tehnyt, niin lintu, joka noukallaan oli tarttunut suureen jättiläiskäärmeeseen, kohosi saaliineen jälleen ilmaan.
"Jäätyäni yksin aloin tarkastaa ympäristöäni. Olin syvässä laaksossa, jota jyrkät vuoret joka taholta ympäröivät. Ei missään polkua, jota myöten olisi voinut kulkea, ei missään minkäänlaista poispääsöä. Tilani tuntui siis vallan tukalalta.
"Laakson pohja oli hyvin epätasainen, täynnä karkeata soraa, mutta tarkemmin katseltuani huomasin siinä olevan timantteja. Mutta mitä hyötyä minulla niistä oli. Vieläkin kurjemmalta tuntui oloni, kun joka puolelta näin suurien käärmeiden matelevan esiin. Ne olisivat voineet niellä vaikka norsunkin elävältä.
"Kuljeskelin laaksossa ristin rastin, kunnes keksin erään luolan ja astuin siihen sisään. Aukon tukkesin kivellä, sillä se oli varsin ahdas. Mutta hetken aikaa istuttuani siellä pisti käärme päänsä loukosta sisään. Se oli kamala otus, jonka sieramista ja silmistä tulta tuprusi. Pelosta en uskaltanut ummistaa silmää koko yönä ja päivän valjetessa läksin taas ulos. Voimani olivat aivan lopussa paljosta valvomisesta ja levottomuudesta.
Kauhea otus, jonka sieramista tulta tuprusi.

"Äkkiä näin tuoreen lihapalan vierivän vuoren rinnettä pitkin alas laaksoon. Samassa juolahti mieleeni eräs juttu, jonka muuan kauppias oli minulle kertonut. Hän sanoi jossakin olevan syvän timanttilaakson, jonne ei kukaan pääse tunkeutumaan, sillä vuoret ympäröivät sitä joka puolelta. Mutta viekkaudella noita timantteja sittenkin voi saada kerätyksi. Kauppiaat teurastavat lampaita, nylkevät ne ja heittävät lihan laaksoon, johon timantit takertuvat kiinni. Kun kotkat sitten anastavat tuon tuoreen lihan ja kohoavat ylös ilmaan, niin alkavat kauppiaat hirveästi huutaa ja elämöidä, jolloin kotkat peloissansa päästävät saaliinsa irti. Silloin kauppiaat ottavat timantit, jotka ovat tarttuneet siihen kiinni ja jättävät lihan pedoille ruuaksi.
"Aloin kerätä timantteja taskuni täyteen ja sidoin sitten vyöllä lihapalan niskaani kiinni. Pianpa kotka saapuikin, tarttui kynsineen kiinni lihaan ja kuljetti minut sen mukana ylös korkeuteen. Äkkiä kuulin kirkunaa allani ja ennenkuin aavistinkaan olin keskellä kotkan pesää, korkean puun latvassa.
Kotka tarttui kynsineen kiinni lihapalaan.

"Kotkanpoikaset kirkuivat ja hakkasivat minua voimiensa takaa. Minä puolustauduin minkä taisin ja keskeltä tappelun melskettä kuulin puun juurelta uusia ääniä. Näin miehen, joka yritti kiivetä ylös puuhun ja haukkui minua niin paljon kuin jaksoi.
Sarvikuono kantaa norsua selässänsä.

"'Lurjus, varas', huusi hän minulle, 'vai aiotko varastaa timanttejani! Kyllä minä sinulle annan niin että tiedät.'
"Hän uhkasi minua sauvallansa, mutta minä heitin hänelle lampaanlihan, jonka olin irroittanut selästäni.
"Hän tarttui kiihkeäsi lihaan kiinni, mutta kun siinä ei ollut ainoatakaan timanttia, niin hän alkoi surkeasti valittaa.
"Minä laskeuduin alas puusta ja otin taskustani esille kourallisen timantteja.
"'Valitse tästä niin monta kuin tahdot', sanoin hänelle, 'sillä sinua saan kiittää ihmeellisestä pelastuksestani.'
"Kauppias ihastui nähdessään niin paljon loistavia timantteja, ja kun hänen toverinsakin keräytyivät paikalle, niin kerroin heille ihmeellisen seikkailuni. He vuorossaan kertoivat kukin pyytäneensä timantteja laaksosta, ja ihastuivat suuresti, kun lahjoitin heille kullekin pari suurta timanttia.
"Kauppiaat kohtelivat minua erinomaisen ystävällisesti ja heidän mukanansa läksin heidän maahansa, josta olin kuullut paljon ihmeellisiä tarinoita. Siellä oli suuria sarvikuonoja, jotka tappelussa voittivat norsunkin. Ne puhkasivat norsun ruumiin pitkällä sarvellansa ja kantoivat sitä selässänsä pitkät matkat, kunnes se heitti henkensä. Mutta kesäiseen aikaan norsun rasva valui useinkin sarvikuonon silmiin, josta se saattoi tulla aivan sokeaksi. Silloin Rok lintu tarttui kynsineen kiinni sarvikuonoon ja kuljetti sekä sen että norsun pesäänsä poikasilleen ruuaksi.
Minä puolustauduin minkä taisin.

"Paljon muutakin ihmeellistä oli siellä nähtävänä, mutta jonkun aikaa kauppaa harjoiteltuani palasin takaisin kotiin Bagdadiin omaisteni luo, jotka ilolla ottivat minut vastaan."
Tähän loppui kertomus Sindbadin toisesta matkasta. Hän antoi kuormankantajalle jälleen sata dinaria ja kutsui hänet seuraavana päivänä jatkoa kuulemaan.
Kuormankantaja Sindbad läksi kotiinsa ja palasi takaisin seuraavana aamuna. Aterian jälkeen merenkulkija alotti jälleen kertomuksensa.
Kolmas matka.
"Jonkun aikaa rauhassa elettyäni", jatkoi Sindbad, "heräsi minussa jälleen halu lähteä uusille matkoille, sillä ihmisen mieli palaa alati johonkin uuteen. Keräsin kokoon tavaroita matkaani varten, unohdin entiset kärsimykseni ja läksin meren rannikolle odottamaan jonkun laivan tuloa. Pian minun onnistuikin päästä suureen laivaan, joka oli menossa kaukaisiin maihin ja tein hyviä kauppoja.
"Eräänä päivänä, kun iloisin mielin keinuimme meren laineilla, päästi kapteeni hätähuudon, repi hiuksiaan ja vaatteitaan ja sanoi:
"'Me olemme kaikki hukassa.'
"Kun kysyimme syytä hänen pelkoonsa, niin hän vastasi:
"'Kova myrsky on ajanut laivamme oikealta suunnalta ja olemme joutuneet apinasaaren läheisyyteen, jossa on apinoita yhtä paljon kuin muualla hyttysiä. Ei yksikään ihminen ole vielä elävänä päässyt tuolta saarelta.'
Apinat kiipesivät laivaan joka puolelta.

Äkkiä näimme talon.

"Laiva pantiin ankkuriin ja purjeet laskettiin alas, mutta eipä kestänyt kauan ennenkuin apinat lähestyivät laivaamme ja kiipesivät siihen joka puolelta. Niitä oli sellainen joukko, ettemme voineet niitä tappaa, eikä liioin karkottaa poiskaan. Ne purivat ankkurinuoran poikki ja vetivät laivan rantaan, ja kun me nousimme maihin, niin ne anastivat koko laivan ja veivät sen tavaroineen kaikkineen pois. Noilla apinoilla oli keltaiset silmät, mustat kasvot ja tahmea karva.
"Me kuljeskelimme pitkin saarta tietämättä minne joutuisimme ja söimme kasveja ruuaksemme. Äkkiä näimme talon puitten välistä siintävän ja astuttuamme lähemmäksi huomasimme, että se oli suuri komea linna. Me astuimme sisään portista ja tulimme suurelle pihalle, jossa oli luita ja kuivia risuja. Me ihmettelimme suuresti mitä se saattoi merkitä, mutta jäimme kuitenkin linnaan lepäämään, sillä olimme kovin väsyneet, emmekä nähneet siellä ainoatakaan ihmistä.
"Mutta eipä kestänyt kauan ennenkuin kuulimme myrskytuulen tapaista huminaa, ja palmupuun korkuinen ihminen astui sisään linnaan. Hänellä oli vain yksi tulipunainen silmä, hänen kasvonsa olivat aivan mustat, ja sieramet ammottavan suuret. Hän kävi penkille istumaan ja tarkasteli meitä. Me vapisimme pelosta ja kauhistuksesta. Sitten hän tarttui minuun kiinni, asetti minut kämmenellensä ja tarkasteli ja koetteli minua joka puolelta ikäänkuin teurastaja teuraseläintä. Sitten hän laski minut maahan erilleen tovereistani.
Jättiläinen astui sisään linnaan.

"Hän tarkasteli jokaista samalla tavalla kunnes kapteenin vuoro tuli, joka oli lihavin kaikista. Tämän hän heitti suulleen maahan, painoi häntä jalalla selkään ja taittoi häneltä niskan. Sitten hän keräsi puita, sytytti ne palamaan ja kun ne olivat hiiltyneet, niin hän pisti kapteenin vartaaseen ja paistoi hänet. Jäähdytettyään hänet hän söi hänet suuhunsa ja heitti luut syrjään. Sitten hän heittäytyi lepäämään ja kuorsasi aivan kauheasti.
Jättiläinen tarttui minuun kiinni.

"Kaiken yötä me seisoimme liikkumatta paikoillamme uskaltamatta puhua toistemme kanssa. Mutta äkkiä juolahti mieleeni tuuma. Hiivin kahden toverini kera jättiläisen makuuhuoneeseen, sillä aioin anastaa häneltä linnan avaimen, jonka tämä oli kätkenyt tyynynsä alle. Minä kiipesin vuoteen jalkopäähän ja kutitin jättiläistä isostavarpaasta, ja sen johdosta hän heräsi ja kavahti pystyyn. Toverini, jotka seisoivat vuoteen pääpuolessa, käyttivät hetkeä hyväkseen ja anastivat avaimen haltuunsa. Samassa me kaikki kolme hyppäsimme alas lattialle ja kätkeydyimme vuoteen alle, jotta jättiläinen ei huomaisi meitä. Unimielissään tämä raappikin vain varvastansa ja ymmärtämättä mistä oli kysymys laskeutui jälleen levolle.
Nipistin jättiläistä isostavarpaasta.

"Saatuamme ulko-oven avaimen haltuumme läksimme ulos ja neuvottelimme, minne me pakenisimme, jottei jättiläinen söisi meitä kaikkia suuhunsa. Mutta kesken neuvotteluamme saapui jättiläinenkin ulos, ja ennenkuin ennätimme mitään tehdä valitsi hän joukostamme lihavimman ja paistettuaan hänet söi hänetkin suuhunsa.
"Me katselimme kauhun vallassa tätä teurastusta, emmekä uskaltaneet liikkua paikaltamme sittenkään, kun jättiläinen oli taas vaipunut sikeään uneen. Vasta aamulla, kun hän oli lähtenyt luotamme, aloimme taas neuvotella mitä tehdä. Sillä parempi oli vaikka hukuttautua veteen, kuin antaa paistaa itsensä jättiläisen ruuaksi.
"Eräs joukostamme ehdoitti, että koettaisimme keksiä keinon, jonka avulla saisimme jättiläisen hengiltä. Mutta minä esittelin, että sillä välin rakentaisimme lautan, jonka avulla voisimme päästä pakenemaan, jos saisimme jättiläisen tapetuksi.
"Toiset hyväksyivät ehdotukseni, ja niinpä aloimme kantaa puita rantaan, sekä nuoria ja kaikenlaisia rääsyjä, joilla sidoimme puut yhteen lautaksi. Kun se oli valmis, niin palasimme takaisin linnan pihalle.
"Tuskin olimme kaikki siellä koolla, kun jättiläinen taas saapui paikalle kovalla jyrinällä, ja valittuaan yhden joukosta, paistoi ja söi hänet samoinkuin edellisenäkin päivänä. Heti kun hän oli uneen vaipunut, lisäsimme me puita tuleen ja kuumensimme paistinvartaan tulikuumaksi. Sitten astuimme jättiläisen luo ja puhkasimme tulikuumalla raudalla hänen silmänsä. Jättiläinen parkasi kamalasti ja alkoi juosta ympäri pihaa, tavoitellen joka taholle. Mutta me koetimme piiloutua jos jonnekin kuoleman tuskassamme, ja päästimme vihdoin helpotuksen huokauksen, kun jättiläinen hyökkäsi ulos linnan portista. Me käytimme tilaisuutta hyväksemme ja kiiruhdimme rantaan lautallemme.
Me kuumensimme paistinvartaan.

"Mutta tuskinpa olimme ehtineet sinne, kun jättiläinen hyökkäsi jälkeemme kahden miehen kera. He olivat jättiläistäkin julmemman näköiset ja silmät kiiluivat heillä päässä kuin tuliset hiilet. Kummaltakin puolelta tukien he taluttivat jättiläisen rantaan.
"Me irroitimme lautan rannasta ja työnsimme sen vesille. Jättiläiset keräsivät kiviä ja heittivät niitä jälkeemme. Usea sattuikin kumppaneihini, joista jotkut kuolivatkin. Me sousimme voimiemme takaa ja jouduimme vihdoin keskelle merta aaltojen ajeltavaksi. Jäljellä meitä olikin enää vain kolme toverusta.
Jättiläiset heittivät kiviä jälkeemme.

"Väsymyksestä ja nälästä aivan uupuneina me vihdoin saavuimme saaren rantaan, jossa löysimme hedelmiä ja vettä juodaksemme. Hiukan virkistyttyämme panimme maata, mutta heräsimme keskellä yötä omituiseen suhinaan, ikäänkuin myrsky olisi ympärillämme riehunut. Suuri suunnaton käärme oli piirittänyt meidät ja ennenkuin ehdimme sen enempää ajatella, hyökkäsi se toisen toverini kimppuun ja nielasi hänet elävältä. Kuulimme hänen tuskanhuutonsa ja näimme hänen päänsä ja hartiansa häviävän pedon suuhun. Sitten käärmeen pitkä ruumis käpertyi hiukan kokoon ja oikaisi jälleen itsensä, kun toveri parkamme oli soljunut sen kurkusta alas.
Suuri käärme piiritti meidät.

"Seisoimme kauhun vallassa ja odotimme vuoroamme. Olimmehan pelastuneet jättiläisen kynsistä sekä meren laineista, mutta mitäpä siitä, kun vieläkin julmempi kuolema odotti meitä. Ihmeeksemme käärme kuitenkin käännähti ympäri ja mateli hiljalleen pois.
Käärme kiersi ruumiinsa puun rungon ympäri.

"Me koetimme etsiä suojaa saarella, mutta emme löytäneet mistään. Me söimme hedelmiä, kun nälkä ahdisti meitä, mutta kaiken aikaa olimme tuon tuskallisen tunteen vallassa, että käärme minä hetkenä hyvänsä hyökkäisi esiin ja söisi toisen meistä. Vihdoin keksimme korkean puun, johon me kiipesimme, voidaksemme viettää yön siellä rauhassa. Hetken kuluttua käärme lähestyikin puuta. Se kiersi ruumiinsa puun rungon ympärille ja jäi siihen liikkumatta makaamaan ikäänkuin odottaen jotakin. Mutta äkkiä se kohosi jälleen ylös, kiemurteli puun runkoa pitkin ja tavoitettuaan toverini nielaisi hänet. Minä kiipesin puun latvaan ja ajattelin itsekseni, että jos putoaisinkin alas, niin vapahtuisinhan ainakin nälän tuskasta ja matkan vaivoista.
"Käärme poistui jälleen syötyään toverini, ja minä vietin yöni ypöyksin puun latvassa. Olin aivan suunniltani kaikista näkemistäni kauheuksista ja päätin lujasti hypätä alas puusta, jos käärme jälleen ilmestyisi. Aamun valjetessa aioin syöksyä mereenkin, mutta sekin jäi minulta tekemättä, sillä jokaiselle on elämäkulta sittenkin rakas.
"Illalla nousin jälleen puuhun ja jäin käärmettä odottamaan. Ei kestänytkään kauan, ennenkuin se ilmestyi ja yritti kavuta runkoa ylös, mutta luiskahti useamman kerran jälleen maahan. Istuin puun latvassa henkeäni pidätellen. Mutta äkkiä huomasin käärmeen huomion kiintyvän muualle. Se loi kiiluvat silmänsä metsään, josta kuului hiljaista risahtelua, ja hetken kuluttua näin norsun lähestyvän piilopaikkaani. Tuskin se oli päässyt puun kohdalle, niin käärme hyökkäsi sen kimppuun ja kiersi ruumiinsa usean kerran sen ympärille ja puristi sen hengiltä. Norsu kellahti kyljellensä, ja käärme alkoi sitä ahmia.
Norsu kellahti kyljellensä.

"Minä päästin helpotuksen huokauksen. Norsu oli pelastanut henkeni ainakin täksi kertaa, ja käärme mateli hiljakseen pois saatuaan aimo ateriansa.
"Aamun valjetessa uskalsin laskeutua alas puusta, samoilin ympäri saarta, söin hedelmiä pahimpaan nälkääni ja nousin korkealle kummulle. Sieltä näin laivan, joka purjehti meren selällä. Huusin minkä kurkustani ääntä läksi ja heilutin puun oksalla. Vihdoin laivamiehet älysivätkin minut.
"He laskivat laivan lähemmäksi saarta ja kuultuaan, että olin suuressa hädässä, he ottivat minut mukaansa, antoivat minulle ruokaa ja puhtaita vaatteita ja halusivat kuulla seikkailuistani. Minä kerroin heille kaikki onnettomuuteni, ja he surkuttelivat minua suuresti.
"Muutamia päiviä purjehdittuamme suotuisalla ilmalla saavuimme satamaan, ja matkustajat nousivat maihin kauppaa tekemään. Minä jäin laivaan, sillä eihän minulla ollut tavaroita eikä rahaakaan. Silloin astui kapteeni luokseni ja sanoi:
"'Laivassani on erään kauppiaan tavaroita, joka matkan varrella jäi meiltä erääseen asumattomaan saareen. Omistaja on aikoja sitten kai jo kuollut, mutta tavarat aion myödä täällä ja antaa voiton hänen omaisillensa, kun taas palaamme Bagdadiin. Jos tahdot niin voit myödä nuo tavarat ja saada hiukan palkkaa vaivoistasi.'
"Olin hyvilläni kapteenin ehdotuksesta, mutta varmuuden vuoksi kysyin häneltä tavaroiden omistajan nimeä.
"'Hänen nimensä oli Sindbad', vastasi kapteeni.
"'Minunkin nimeni on Sindbad', vastasin hänelle, 'ja minut te juuri jätittekin tuohon asumattomaan saareen, jossa luulitte minun kuolleen. Mutta Rok lintu pelasti minut sieltä ihmeellisellä tavalla.'
"Kapteeni katseli epäillen minua, mutta eräs matkustajista astui luoksemme ja sanoi tuntevansa minut. Lähemmin häntä katseltuani huomasin hänet samaksi kauppiaaksi, jonka olin tavannut timantteja pyytämässä. Vihdoin kapteenikin uskoi minua ja antoi minulle tavarani takaisin. Palasin kotiin entistä rikkaampana ja elelin taas jonkun aikaa rauhassa omaisteni kanssa."
Kun Sindbad oli lopettanut kertomuksensa, niin lahjoitti hän kuormankantajalle jälleen sata dinaria ja kutsui hänet palaamaan takaisin seuraavana päivänä.
Seuraavana iltapuolena aterian jälkeen keräytyivät kaikki Sindbadin ystävät hänen ympärilleen ja odottivat jännityksellä uutta kertomusta.
Neljäs matka.
"Neljännelle matkalleni", alotti Sindbad, "läksin vasta muutaman vuoden kuluttua ja ikävystyttyäni hiljaiseen elämääni. Tutustuin muutamiin kauppiaihin, joiden seura miellytti minua, ja päätin heidän kanssaan lähteä matkalle. Me olimme jo pitkähkön aikaa purjehtineet suotuisalla säällä, kun äkkiä eräänä päivänä kova myrsky nousi, kaatoi laivan maston ja repi purjeet säpäleiksi. Laiva vajosi mereen ja useimmat matkustajat joutuivat aaltojen uhriksi.
Kova myrsky nousi.

"Minä sekä muutamat muut matkustajat saimme käsiimme laudan, jonka varassa me ajelehdimme laineilla, ja saavuimme vihdoin erään saaren rantaan. Me nousimme maihin aivan nälästä ja väsymyksestä menehtyneinä. Me heittäydyimme pitkäksemme maahan ja nukuimme seuraavaan aamuun saakka. Ensimäiset auringonsäteet herättivät meidät ja me läksimme tarkastelemaan saarta. Puitten oksien välistä näimme talon katon siintävän ja vastaamme astui musta neekeri. Tervehtimättä hän tarttui meitä käteen kiinni ja kuljetti meidät päällikkönsä luo.
"Päällikkö antoi meille ruokaa syödäksemme, mutta se oli niin kumman näköistä, etten uskaltanut siihen kajota, vaikka nälkä ahdisti minua julmasti. Mutta toverini eivät malttaneet olla siihen koskematta. He söivät hyvällä halulla, mutta eipä kestänytkään kauan ennenkuin ruoka vaikutti heihin hyvin surullisella tavalla. Heidän ruokahalunsa kiihtyi kiihtymistään ja he ahmivat yhä enemmän tylsästi eteensä tuijottaen. Kun he olivat kyllikseen syöneet, niin huomasin heidän menettäneen järkensä.
"Olimme joutuneet taikurien luo, jotka syöttivät ja lihottivat kaikkia muukalaisia, ja söivät ne sitten suuhunsa. Minä olin heidän luonansa kaksi kokonaista päivää, mutta en koko sinä aikana koskenutkaan ruokaan, enkä siis, laiha kuin olin, kelvannut myöskään heille paistiksi.
Tunkeuduin vankilastani ulos.

"Mutta kolmantena päivänä veistin vankilani seinään kolon ja tunkeuduin siitä ulos. Sitten läksin kävelylle etsiäkseni kasvien juuria. Siten pääsin jonkun matkan päähän taikurien asunnosta ja tapasin metsässä vanhan paimenen, joka kaitsi ihmeellistä karjaa. Ne olivat kaikki muukalaisia, jotka nautittuansa ruokaa taikurien luona olivat kadottaneet järkensä ja kulkivat nyt metsässä laitumella. He söivät kasvien juuria lihotaksensa ja kelvataksensa taikureille ruuaksi. Aioin lähteä paimenta pakoon, mutta tämäpä viittasi minut luokseen ja neuvoi, mitä tietä minun tuli kulkea. Minä käännyin oikealle, niinkuin hän oli neuvonut, ja kuljin lakkaamatta seitsemän päivää, suomatta itselleni edes yön rauhaa. Sillä vaikka olin jo joutunut kauaksi taikurien asuinsijoilta, niin pelkäsin sittenkin heidän ajavan minua takaa.
"Kahdeksantena päivänä näin kaukaa joukon ihmisiä. He olivat kaikki valkeaihoisia ja olivat saapuneet tänne laivassa pippurin korjuuseen. He tulivat heti minun luokseni ja kysyivät, kuka olin. Kerroin heille laivamme haaksirikosta ja miten tällä saarella olin joutunut neekerien käsiin. He ihmettelivät suuresti, miten olin voinut pelastua heidän kynsistänsä, ja minä kerroin heille koko seikkailuni.
"He antoivat minulle ruokaa, ja kun olin saanut hetken levätä, niin läksimme kaikin heidän laivaansa, ja purjehdimme siihen saareen, josta he olivat kotoisin. He veivät minut kuninkaansa luo, ja kun tämä oli kuullut ihmeellisen kertomukseni, osoitti hän minulle suurta ystävällisyyttä ja minä jäin hänen kaupunkiinsa asumaan. Olin varsin tyytyväinen olooni ja voitin siellä paljon ystäviä.
"Minua ihmetytti kuitenkin varsin suuresti, ettei kukaan tässä kaupungissa ratsastaessansa käyttänyt satulaa eikä jalustimia. Kun kysyin kuninkaalta syytä tähän omituiseen seikkaan, niin hän vastasi, että sellaiset kojeet olivat hänelle vallan outoja. Niinpä läksin heti nikkarin luo, opetin häntä tekemään satulan piirustuksen mukaan, jonka annoin hänelle. Kun se oli valmis, niin panin siihen pehmikkeeksi villoja ja päällystin sen sitten nahalla. Sitten annoin sepän valmistaa kuolaimet ja jalustimet.
"Kun satula oli täydessä kunnossa, niin menin kuninkaan luo ja kiinnitettyäni sen hevosen selkään pyysin häntä koettamaan sitä. Kuningas ihastui siihen ikihyväksi ja antoi minulle palkaksi suuremmoisia lahjoja. Sen jälkeen valmistin useita satuloita maan ylimyksille, jotka antoivat minulle myös paljon lahjoja, ja siten lyhyessä ajassa tulin rikkaaksi mieheksi.
"Eräänä päivänä sanoi kuningas minulle:
"'Sindbad! Minä pidän sinusta hyvin paljon, ja tiedän myöskin, että olet saavuttanut kaikkien kansalaisteni suosion. Minulla olisi sinulle pieni pyyntö ja toivon ettet sitä vastusta.'
"'Kuningas', vastasin hänelle, 'mitä minulta haluat?'
"'Toivon, että otat jonkun kaupunkini ylhäisistä tyttäristä puolisoksesi, jotta jäisit asumaan keskuuteemme.'
"En uskaltanut vastustaa kuninkaan käskyä, ja jonkun ajan kuluttua naitti kuningas minut ylhäisen ja kauniin neidon kanssa, joka omisti suuria rikkauksia. Hän antoi minulle sitten komean talon asuttavakseni ja lahjoitti minulle orjia ja palvelijoita. Olin hyvin mielissäni ja heitin itseni Jumalan huomaan, sillä tiesin, että hän johtaisi minut jälleen kotimaahani, jos hän sen hyväksensä näkisi.
"Miellyin suuresti vaimooni, ja hänkin rakasti minua, ja sitten elelimme hyvän aikaa onnellisesti yhdessä. Mutta eräänä päivänä kuulin itkua ja valitusta naapurini talosta. Minä tiedustelin syytä suruun ja sain kuulla, että hänen vaimonsa oli kuollut. Läksin heti ystäväni luo lohduttaakseni häntä.
"Minä puhuin hänelle lohduttavia sanoja ja toivoin Jumalan antavan hänelle voimaa kantamaan suruansa, mutta hän katsoi pitkään minuun ja sanoi:
"'Mitä sinun puheesi auttavat minua? Eihän minulla ole enää kuin tunnin verran aikaa elää! En näe sinua enkä muita ystäviäni jälleen ennenkuin tuomiopäivänä.'
"En ymmärtänyt mitä hän tällä tarkoitti.
"'Tiedä siis', sanoi hän minulle, 'heti kun vaimoni ruumis on pesty ja kääritty hikiliinoihin, niin minutkin haudataan yhdessä hänen kanssansa. Sellainen on maan tapa. Sillä miehen ja vaimon tulee olla eroamattomat kuolemankin jälkeen.'
"'Sepä on kauhea tapa', sanoin ihmeissäni, 'eipä sellaiseen kukaan mielellänsä taivu.'
"Jutellessamme saapuivat kaupungin asukkaat melkein kaikki järjestänsä ystäväni taloon surevia lohduttamaan. Sitten he panivat vainajan arkkuun ja kantoivat hänet saaren toiseen päähän sileälle kalliolle. Siellä oli suuri kaivo, jonka suuta peitti iso kivi. Kivi nostettiin paikoiltaan, ja nuoran varassa laskettiin sekä arkku että elävä mies alas kaivoon. Miehelle annettiin ruukullinen vettä ja seitsemän leipää eväiksi ja kun nuora oli irroitettu ja vedetty ylös, niin kivi asetettiin jälleen aukolle. Kukin läksi sitten kotiinsa.
"Käydessäni kerran taas kuninkaan luona kysyin häneltä, miten he saattoivat haudata ihmisiä elävältä. Hän vastasi:
"'Se on meidän tapamme. Jos mies kuolee, niin vaimo haudataan hänen mukanansa, ja jos taas vaimo kuolee, niin mies haudataan hänen kanssansa. Samaa tapaa seurasivat meidän isämme, esi-isämme ja kuninkaamme.'
"'Sepä on huono tapa', sanoin minä. 'Mutta koskeeko tuo tapa muukalaistakin?'
"'Tietysti', vastasi kuningas.
"Tästäpä minun mieleni kävi kovin levottomaksi. Aloin pelätä vaimoni kuolemaa, sillä silloinhan minäkin tulisin elävältä haudatuksi. Oloni tässä kaupungissa alkoi rasittaa minua, olinhan ikäänkuin joutunut vankilaan, josta en koskaan voisi päästä vapaaksi. Koetin lohduttaa itseäni sillä, että vaimoni ehkä ei kuolisikaan ennen minua tai ehkä jollakin ihmeellisellä tavalla pääsisin sitä ennen kotimaahani. Mutta jonkun ajan kuluttua vaimoni sairastui ja kuoli.

"Tuskani oli hirveä, sillä en voinut enää päästä pakenemaan. Ystäväni tulivat luokseni lohduttamaan minua, tulipa itse kuningaskin surkuttelemaan kohtaloani. Vaimoni ruumis pantiin arkkuun ja vietiin samalle kalliolle, josta kivi nostettiin kaivon suulta. Ystäväni lausuivat jäähyväisensä minulle ja alkoivat poistua. Minä huusin heidän jälkeensä ja sanoin, ettei heillä ollut oikeutta antaa haudata elävältä muukalaista, joka ei tuntenut heidän tapojansa, mutta he eivät kuunnelleet valitustani, eivätkä säälineet minua. Minut sidottiin kiinni ja laskettiin alas kaivoon, ja kun pohjaan päästyäni en irroittanutkaan nuoraa, vaan yhä huusin ja valitin, niin nuora heitettiin alas syvyyteen ja kaivon suu tukittiin jälleen.
Minut sidottiin kiinni.

"Jäätyäni yksin aloin tarkastella kaivon pohjaa. Siellä oli kauhea haju ja eräästä nurkasta kuulin hiljaista valitusta. Tuo ääni tuli miehestä, joka pari päivää aikaisemmin oli laskettu tänne alas. Jouduin aivan vimmoihini ja kirosin kovaa kohtaloani, joka oli johdattanut minut tähän maahan. Olinhan elänyt täällä niin onnellisena! Mikä minua oli pakoittanut naimaan! Ja jospa edes olisin saanut kuolla kauniimmalla tavalla ja tulla haudatuksi niinkuin kaikki muut ihmiset! Mutta tämä oli kauheatakin kauheampaa. Luolaan pääsi hiukan valoa ylhäältä katosta, ja puolihämärässä näin ympärilläni hirveän joukon ruumiita ja luita. Kylmän väreet kulkivat pitkin selkäpiitäni, kun ajattelin kuinka paljon ihmisiä oli täällä kuollut mitä hirveimmällä tavalla.
"Olin aivan varma siitä, että minunkin elämäni loppuisi yhtä surkeasti ja jouduin niin hirveän epätoivon valtaan, että hakkasin päätäni kallioseinää vasten ja itkin ääneeni. Silloin äkkiä tunsin jotakin liukasta jalallani. Se oli varmaan käärme, joka mateli täällä ruumiitten keskellä. Koetin väistyä sitä syrjään, mutta samassa tunsin jonkun livahtavan ohitseni. Se oli iso rotta, joka kävi täällä aterioimassa. Aloin hutkia ympärilleni, jotta nuo elukat eivät söisi minua ainakaan elävältä ja lopulta olin niin uupunut, että kesken tuskaa ja pelkoani vaivuin seinää vasten ja nukahdin.
"Herätessäni olin hiukan virkeämmällä mielellä. Ehkäpä sittenkin pääsisin hengissä tästä luolasta, olinhan ennenkin pelastunut kuin ihmeen kautta niin monesta vaarasta. Tunsin kovaa nälkää ja janoa ja etsin leipäni ja vesiruukkuni esille, jotka olin saanut eväiksi mukanani.
"Olin ehtinyt tyydyttää pahimman nälkäni, kun kuulin hiljaista nakerrusta. Nousin katsomaan mitä tuo saattoi merkitä, ja huomasin, että jokin suuri elävä liikkui edessäni. Otin luun aseekseni ja seurasin sitä, mutta se pääsi aina livahtamaan edestäni. Seurasin sitä kunnes silmiini iski valo, ikäänkuin jokin tähti olisi kaukana etäisyydessä tuikkinut. Astuin yhä lähemmäksi valoa, sillä luulin luolassa olevan toisenkin aukon. Vihdoin huomasin, että valo tuli kallion halkeamasta, joka jyrkkänä kohosi merestä. Tätä tietä elukat saattoivat tunkeutua luolaan luita jyrsimään.
"Kallion halkeama oli kuitenkin kovin ahdas, sillä siihen oli keräytynyt multaa ja soraa. Kaivoin sen käsilläni pois ja suurella vaivalla tunkeuduin ulos. Huomasin joutuneeni meren rannalle, jonka korkea kallio erotti kaupungista. Mutta tietä ei ollut minkäänlaista ja kallion jyrkkiä seiniä oli mahdoton kavuta.
Minä tunkeuduin kallion halkeamasta ulos.

"Kiitin kuitenkin Jumalaa ihmeellisestä pelastuksestani. Olinhan ainakin raittiissa ilmassa, ja ehkäpä joku laiva sattuisi kulkemaan ohitse, joka saattaisi minut kotimaahani. Läksin takaisin luolaan hakemaan viimeisiä ruoka- ja juomavarojani. Etsiessäni niitä luolan pohjalta, sattui käteeni jokin kova esine. Se oli kultainen rannerengas, joka oli irtaantunut jonkun vainajan kädestä. Aloin kerätä muitakin koristeita, sillä tässä maassa oli tapana panna vainajien arkkuihin hohtokivi- ja kultakoristeita. Otin niitä suuren joukon, sillä eihän niitä kukaan täällä enää tarvinnut, jotavastoin ne minulle saattoivat tulla vielä hyvään tarpeeseen. Sitten läksin jälleen ulos.
"Eipä kestänytkään kauan ennenkuin näin laivan, joka purjehti meren selällä. Minä huusin minkä kurkustani lähti ja viittasin hurjasti. Vihdoin laivamiehet huomasivatkin minut ja laskivat veneen mereen ja tulivat minua noutamaan.
"Laivamiehille kerroin joutuneeni haaksirikkoon ja suurella vaivalla pelastuneeni tälle saarelle. Mutta en hiiskunut sanaakaan mitä minulle kaupungissa oli tapahtunut, sillä pelkäsin, että joku matkustajista saattaisi olla sieltä kotoisin. He ottivat minut laivaan, ja kerroin heille kadottaneeni suurimman osan tavaroistani ja kaikki rahani, ainoastaan jalokivikoristeeni olin saanut pelastetuksi. Tarjosin kapteenille koristeita palkaksi, koska hän oli minut pelastanut, mutta hän ei ottanut mitään vastaan. Onnellisesti saavuin siten taas kotiini. Koristeeni jaoin perheeni ja ystävieni kesken ja köyhille lahjoitin suuria summia. Sitten elin jonkun aikaa rauhassa omassa maassani. Nyt olet kuullut neljännen matkani seikkailut", sanoi Sindbad kuormankantajalle, lahjoittaen hänelle jälleen sata dinaria. "Tule huomenna takaisin, niin saat kuulla kertomuksen viidennestä matkastani. Se on entisiä vielä paljoa ihmeellisempi."
Viides matka.
Kun kuuntelijat seuraavana päivänä olivat keräytyneet Sindbadin luo ja ateria oli iloisin mielin nautittu, niin Sindbad alkoi jälleen kertoa:

"Elämäni kului niin hupaisesti, että hyvinkin pian unohdin kaikki matkani vaivat. Ostinpa siis jälleen tavaroita ja läksin Bassrahiin, jossa näin suuren laivan. Ostin tuon laivan, otin palvelukseeni kapteenin ja laivamiehiä, ja läksin matkaan yhdessä useiden muiden kauppiaiden kanssa.
"Me kuljimme kaupungista kaupunkiin, kunnes kohtalo suuntasi aluksemme autiolle saarelle, josta jo kaukaa näkyi silmiimme suuri valkea pallo. Lähemmäksi tultuamme huomasimme sen Rok linnun munaksi. Poikanen oli juuri puikahtamaisillaan sen kuoresta ulos, ja nokallaan se oli jo hakannut siihen aukon.
"Minä heittäydyin väsyneenä laivan läheisyyteen lepäämään ja nukuin sikeästi. Kun heräsin, näin kauhukseni, että matkatoverini viskelivät munaa kivillä. Minä kielsin heitä kovasti, mutta he eivät ottaneet varoituksiani kuuleviin korviin. He särkivät munan kuoren ja ottivat poikasen ulos. Sitten he tappoivat sen ja paistoivat sen lihan ja söivät sen suuhunsa.
"Mutta äkkiä ilma pimeni ja aurinko katosi, vaikka oli keskipäivä. Paksut pilvet olivat vetäytyneet auringon eteen ja kun tarkastelimme taivasta, niin huomasimmekin pilvet suuriksi Rok lintujen siiviksi. Ne leijailivat ilmassa munan yläpuolella. Kapteeni kutsui meidät kiireesti laivaan, jotta linnut eivät tappaisi meitä. Me hyökkäsimme rantaan ja laskimme nopeasti ulapalle. Sillä välin linnut etsivät munaansa ja päästivät kauhean parakan, kun ne huomasivat sen rikotuksi. Ne hyökkäsivät meidän jälkeemme hirveällä vauhdilla ja ennättivät pian meidän tasallemme. Huomasimme, että kummallakin oli suuri kalliolohkare kynsissänsä. Uroslintu pudotti lohkareen alas, mutta perämies sai ajoissa laivan käännetyksi, niin että se putosikin mereen. Mutta siitäpä meri alkoi vyörytä hirveästi ja heitteli laivaa sinne tänne, milloin korkealle ilmaan, milloin syvälle aaltoihin, jotta olimme aivan kuoleman kielissä. Kun meri hiukan tyyntyi ja me jo toivoimme pelastuvamme, heittikin emälintu lohkareensa keskelle laivaamme, jotta se särkyi tuhansiin pirstaleihin. Laivamiehet ja matkustajat hukkuivat. Itse jouduin veden alle, mutta päästyäni jälleen pinnalle sain kiinni laivankappaleesta ja sen varassa uiskentelin kolme päivää. Vihdoin suotuisa tuuli ajoi minut saaren rantaan.
Uroslintu pudotti lohkareen mereen.

"Nälästä, väsymyksestä ja harmista olin voimaton kuin kuollut ja pahoittelin mielessäni, että olin lähtenyt matkaan ja hyljännyt rauhallisen elämäni. Hetken rannalla levättyäni aloin kulkea pitkin saarta ja näin siellä paljon lintuja ja hedelmiä ja kirkkaita lähteitä. Söin ja join vatsani täydeltä ja paneusin illalla maata suuren pelon vallassa, sillä en ollut tavannut jälkeäkään ihmisistä.

"Seuraavana aamuna, tunkeutuessani puiden ja pensaikkojen läpi, näin miehen, joka istui puron reunalla. Hän oli aivan paljas. Luulin, että hän oli vieras tällä saarella samoinkuin minäkin, ja lähestyin häntä tervehtien. Hän vastasi ystävällisesti tervehdykseeni. Minä kysyin, kuka hän oli ja mistä hän oli kotoisin. Mutta hän ei vastannut mitään, osoitti vain käsien liikkeillä, että hän halusi päästä puron yli.
"Mies näytti hyvin vanhalta ja heikolta, ja arvelin siis, että hän todellakin oli avun tarpeessa. Otin hänet selkääni ja kaahlasin hänen kanssaan puron poikki. Tultuani toiselle rannalle käskin hänen irrottaa kätensä kaulastani ja aioin asettaa hänet maahan. Mutta tämäpä ei liikahtanut paikoiltaan. Hän oli kietonut jalkansa hartioitteni ympärille ja painoi ja puristi voimainsa takaa. Hän oli raskas kuin vuori.
"Kun huomasin joutuneeni uuteen onnettomuuteen, niin aloin taas valittaa järjettömyyttäni ja kovaa kohtaloani. Minä heittäydyin maahan, ja koetin irtaantua taakastani, mutta kaikki oli turhaa. Hän pysytteli lujasti olkapäilläni ja oli hangannut ihoni jo aivan helläksi, ikäänkuin sitä olisi ruoskalla lyöty.
"Aloin juosta ja hyppiä hurjasti pitkin metsää, sillä epätoivoissani en tiennyt enää mitä tehdä, mutta se ei ollut miehelle mieleen. Hän käski minua astumaan tasaisesti, milloin kiirehdytti minua nopeampaan kulkuun, milloin hiljensi vauhtiani. Ja jollen heti seurannut hänen käskyjänsä, niin hän rummutti jaloillaan hartioitani, jotta luulin kylkiluuni katkeavan.
"'Hopp, hopp, poikaseni', huusi hän vähä väliä minulle ja nauroi ilkeää nauruaan. 'Nyt olen saanut hevosen itselleni.'
Hopp, hopp, poikaseni!

"Minulla ei ollut muuta neuvoa kuin alistua kohtalooni, niin kurjalta kuin se tuntuikin. Olin kuin vanki, joka ei voi astua askeltakaan tuntematta raskasta rautakahletta jalassansa. Hän ei jättänyt minua yölläkään rauhaan, vaan nukkui selässäni ja unissaankin puristi vain jalkansa kovemmin kaulaani, jos koetin niitä irrotella. Elämäni oli niin kurja, että toivoin vain kuolemaa. Ja lujasti päätin, että jos tästä onnettomuudesta pelastuisin, en koskaan enää lähestyisi ketään ihmistä enkä kellekään antaisi apuani.
"Siten kului useita päiviä. Eräänä aamuna huomasin maassa kuivuneita kurpitsoja. Otin yhden käteeni ja koversin siitä sisuksen ulos. Sitten pusersin siihen viinirypäleistä mehua ja kun kurpitsa oli täynnä, tukkesin aukon ja asetin sen auringonpaahteeseen. Parin päivän kuluttua oli neste muuttunut viiniksi. Maistelin sitä ja se oli hyvin voimakasta sekä vahvisti minua suuresti. Join pari aimo kulausta sillä seurauksella, että viini nousi päähäni ja tulin kovin iloiselle mielelle. Aloin hyppiä ja laulaa ja käsiäni liikutella.
"Vanhus ihmetteli tätä äkillistä muutosta minussa ja osoitti merkeillä haluavansa myös juoda tuota nestettä. Minä ojensin hänelle kurpitsan, ja hän tyhjensi sen viime pisaraa myöten. Heti paikalla hän juopui, taputti käsiään, hyppeli olkapäilläni ja lauloi minkä kurkusta sai lähtemään. Lopulta hän alkoi vapista koko ruumiissaan ja jalat heltyivät kaulastani. Minä laskin hänet maahan ja hän kellahti kyljelleen aivan tiedottomana. Minä hain ilossani suuren kiven ja iskin sillä häntä päähän, jotta hän heitti henkensä.
"Minä palasin jälleen rantaan päästyäni vapaaksi tuosta hirviöstä ja tähystelin alati merelle. Söin hedelmiä, jotta pysyisin hengissä ja toivoin alati pelastusta.
"Eräänä päivänä näinkin suureksi ilokseni laivan ulapalta lähestyvän saartani. Se laski rantaan, ja minä menin miehistön luo ja tervehdin heitä. He ihmettelivät suuresti nähdessään elävän olennon tällä saarella ja kuuntelivat hartaasti kertomustani. Kun olin lopettanut, sanoi laivan kapteeni:
"'Tuo vanhus, jonka tapoit, oli meren kuvainen. Ei kukaan ole päässyt vielä elävänä hänen käsistänsä.'
"Laivamiehet iloitsivat pelastuksestani ja antoivat minulle vaatteita ja ruokaa, ja ottivat minut mukanansa laivaan.
"Pari päivää purjehdittuamme jouduimme suuren kaupungin rantaan. Siellä oli vahva linna, jonka muurissa oli raudoitettu ovi. Iltasin kaupungin asukkaat astuivat tuosta portista veneisiinsä ja viettivät koko yön meren selällä, sillä he pelkäsivät apinoita. Kun minä kuulin sen, niin mieleeni muistuivat omat kokemukseni apinoiden parissa, ja ajattelin myös ystäviäni, jotka sillä matkalla olin kadottanut. Mutta kuljeskellessani mietteitteni vallassa pitkin kaupungin katuja, oli laiva lähtenytkin liikkeelle. Olin pahoillani siitä, mutta pahaa onneani ei mikään voinut enää auttaa.
"Eräs mies näki minut kadulla täten kuljeskelevan, ja sanoi minulle:
"'Sinä näytät olevan vieras tällä paikkakunnalla.'
"Minä kerroin miten minun oli käynyt, ja miten olin jäänyt yksin ventovieraaseen kaupunkiin.
"Mies vastasi:
"'Ole huoleti ja tule minun veneeseeni yöksi, sillä jos jäät tänne, niin olet kuoleman oma.'
"Minä seurasin hänen mukanansa ja me läksimme hänen veneessänsä noin peninkulman päähän rannasta. Aamulla palasimme jälleen kaupunkiin, joka sijaitsi neekerien maan rajalla.
"Mies, jonka veneessä olin yöni viettänyt, kysyi minulta:
"'Osaatko mitään ammattia?'
"Minä vastasin hänelle, että olin ollut rikas kauppias, mutta haaksirikossa olin kadottanut kaikki tavarani. Kerroin hänelle sitten kaikki kärsimykseni. Hän kuunteli ihmeissään kertomustani ja ojensi sitten minulle pienen pussin, jonka hän oli täyttänyt kivillä.
"'Ota tämä pussi ja seuraa minua!' sanoi hän minulle.
"Sitten hän vei minut muutamien miesten luokse, jotka juuri olivat menossa työhönsä.
"'Tässä on muukalainen', sanoi hän heille, 'joka on joutunut haaksirikkoon ja kadottanut kaikki tavaransa. Ottakaa hänet mukananne ja opettakaa hänelle ammattianne, ehkäpä hän ansaitsee niin paljon, että voi palata omaan maahansa.'
"Miehet lupasivat ottaa minut mukanansa, ja hyväntekijäni sanoi minulle:
"'Tee nyt mitä hekin tekevät, ja tule sitten takaisin minun luokseni.'
"Me läksimme matkaan ja kuljimme jonkun aikaa kunnes saavuimme metsään, jossa kasvoi korkeita puita. Niiden rungot olivat hyvin sileät ja liukkaat, jotta ihmisten oli aivan mahdoton kiivetä ylös niitä myöten. Puun juurella oli joukko apinoita. Kun he näkivät meidät, niin ne kiipesivät ylös latvaan. Miehet alkoivat viskellä niitä kivillä, ja apinat heittelivät heitä hedelmillä, joita he noukkivat puun oksilta. Nuo hedelmät olivat kookospähkinöitä, joita ei muulla tavalla voinut saada alas puusta.
"Minäkin otin kiviä pussistani ja viskelin niillä apinoita, jotka vuorossaan pommittivat minua pähkinöillä. Keräsin niitä suuren joukon ja illalla palasimme takaisin kaupunkiin. Minä vein pähkinät hyväntekijälleni ja hän sanoi hyvillänsä:
"'Mene joka päivä noiden miesten kanssa metsään, ehkä vähitellen saat niin paljon kokoon, että pääset kotiisi matkustamaan.'
"Minä kiitin häntä ja keräsin yhä edelleen pähkinöitä, joista osan sain myödyksikin. Eräänä päivänä saapui laiva rantaan. Minä menin hyväntekijäni luo ja sanoin aikovani lähteä tuossa laivassa kotiini. Hän antoi minulle lahjoja jäähyväisiksi ja saattoi minut laivaan. Otin mukanani kaikki jäljellä olevat pähkinäni, ja sainpa niitä tovereiltanikin lahjaksi, ja läksin sitten matkaan.
"Me kuljimme monessa eri paikassa, ja tultuamme erään suuren kaupungin satamaan, vaihdoin osan pähkinöistäni pippureihin. Kävinpä siellä pippuripuutakin katselemassa. Pippurit kasvoivat suurissa tertuissa ja joka tertun vieressä oli suuri suunnaton lehti. Sadeilmalla se levitti itsensä täyteen kokoonsa ja sen alla saattoi ihminenkin saada suojaa. Mutta heti kun sade lakkasi, käpertyi sekin kokoon.
"Tulimmepa tällä matkalla erääseen saareenkin, jossa helmien kokoojia asui. Annoin heille pähkinöitä ja pippureja, ja he sukelsivat veteen ja toivat minulle paljon helmiä. Siten tulin rikkaammaksi kuin mitä koskaan ennen olin ollut.
"Vihdoin saavuimme kotimaahani. Tapasin jälleen perheeni ja ystäväni, joita en ollut enää toivonut näkevänikään.
"Minä elin taas entiseen tapaani iloisena ja tyytyväisenä ja unohdin kaikki matkan vaivat.
"Nyt olet kuullut kertomuksen viidennestä matkastani", sanoi Sindbad kuormankantajalle ja antoi hänelle jälleen sata dinaria. Sitten hän pyysi häntä palaamaan takaisin seuraavana päivänä kuuntelemaan kertomusta hänen kuudennesta matkastansa.
Kuudes matka.
Seuraavana päivänä alkoi Sindbad jälleen kertoa:
"Elettyäni pitemmän aikaa onnellisena ja tyytyväisenä ja käytyäni päivä päivältä rikkaammaksi, tapasin kerran muutamia kauppiaita, jotka kertoivat minulle matkoistansa ja suurista voitoistansa. Silloin heräsi minussa jälleen matkahalu. Ostin kallisarvoisia tavaroita ja hankin itselleni tarpeellisia ruokavaroja. Bassrahissa nousin suureen laivaan ja läksin matkaan useiden muiden kauppiaiden kanssa. Me kuljimme maasta maahan, kaupungista kaupunkiin ja matkani oli hyvin hupaisa ja edullinen.
"Mutta eräänä päivänä kapteenimme alkoi itkeä ja valittaa:
"'Minun taloni jää autioksi!' huusi hän vaatteitaan raastaen. 'Lapseni jäävät orvoiksi!'
"Me kauhistuimme kaikki ja kiirehdimme hänen luoksensa saadaksemme kuulla mitä oli tapahtunut. Hän vastasi:
"'Me emme voi päästä tuon kallion ohi', sanoi hän osoittaen korkeaa kallioseinää jonkun matkan päässä. 'Tämä on vaarallisin paikka koko meressä, sillä tässä kulkee voimakas virta, joka auttamattomasti heittää laivan tuota kalliota vastaan. Laivamme ei kestä sellaista kolausta, vaan särkyy heti tuhansiksi sirpaleiksi.'
"Eipä kestänytkään kauan ennenkuin tunsimme joutuneemme pyörteeseen. Laiva ei totellut enää peräsintä, vaan pyörähteli ympäri kuin sukkula. Me laskeuduimme kaikki polvillemme laivan kannelle ja rukoilimme Jumalalta apua. Mutta rukouksemme olivat turhat. Kauhealla ryskeellä laiva viskautui vasten kalliota ja me jouduimme kaikki aaltoihin.
Laiva viskautui vasten kalliota.

"Me yritimme kiivetä kalliota ylös, toisten onnistuikin päästä kuivalle maalle, mutta toiset hukkuivat mereen. Kallion harjalta näimme joutuneemme autiolle saarelle. Siellä kasvoi paljon suuria puita, ja rannoilla siellä täällä oli ihmisten luita ja pääkalloja sekä tuulen ajamia kaikenlaisia laivan jätteitä.
"Me kuljeskelimme kaikki ympäri saarta ja mietimme surullista tilaamme. Vihdoin me löysimme ihmeellisen puron, jonka vesi virtasi syvään kalliorotkoon. Se oli kirkasta ja hyvän makuista ja me joimme siitä pahimpaan janoomme ja söimme sitten kasvien juuria. Mutta päivä päivältä meidän voimamme yhä heikontuivat ja toinen toisensa jälkeen tovereistamme kuoli. Lopulta olin yksin enää hengissä.
"Oloni tuntui varsin tukalalta. En yhtään iloinnut siitä, että olin jäänyt viimeiseksi eloon, sillä jos olisin ennemmin kuollut, niin olisivathan edes toverini haudanneet minut, niinkuin kaikille muille olimme tehneet. Mutta nyt minun piti kuolla aivan yksin ja joutua petolintujen saaliiksi. Siksipä aloin kaivaa itselleni hautaa ja päätin paneutua siihen lepäämään, kun tunsin viimeisen hetkeni lähestyvän.
"Saatuani haudan valmiiksi läksin taas kävelylle ja satuin tulemaan jälleen tuon samaisen puron luo. Mutta tällä välin vesi oli siitä suuresti vähentynyt. Se ei täyttänyt enää koko vuorenrotkoa, jotta saatoin katsoa sinne sisään. Sytytin päreen ja valaisin rotkoa niin kauaksi kuin saatoin. Se näytti ihmeelliseltä holvilta, jota jatkui kauaksi vuoren sisään ja kun heitin puunpalasen veteen, niin vesi kuljetti sitä hiljalleen ja tasaisesti eteenpäin.
"Silloin heräsi aivoissani uusi ajatus. Jos minulla olisi alus, niin voisin varmaan tätä tietä pelastua, sillä jossakin paikassa kai puro taas ilmestyisi maan pintaan. Ja jos hukkuisinkin tuolla matkalla, niin olisihan sekin parempi kuin nälkäkuolema.
"Aloin siis heti rakentaa lauttaa laivanjätteistä, joita sidoin yhteen kaisloilla ja nuoranpätkillä. Kun se oli valmis, keräilin rannoilta kaikenlaista tavaraa, jota vesi oli sinne ajanut, löysinpä sieltä helmiäkin ja muita kalleuksia. Sitten hain kasveja ruuakseni ja sidoin kaikki vahvasti veneeseeni kiinni. Veistettyäni kaksi airoa, istahdin alukseeni ja heittäydyin puron kuljetettavaksi.
Vene soljui rotkon aukosta holviin.

"Hyvällä vauhdilla veneeni soljui rotkon aukosta holviin, jossa oli pilkkosen pimeä. Useita päiviä kuljin täten eteenpäin näkemättä ainoatakaan valonsädettä. Joskus holvi oli niin matala, että minun täytyi kyyristyä, sillä muutan olisin lyönyt pääni kattoon. Paikottain oli puro myös niin kapea, etten voinut airojani yhtään käyttää.
"Tässä pimeydessä oloni tuntui niin kamalalta, että unohdin sekä nälän että janon. Milloin nukahdin veneeseeni, milloin taas heräsin. Mutta vene kulki lakkaamatta eteenpäin ja yhä eteenpäin. En tiedä kauanko tuota kulkua kesti, sillä en voinut erottaa yötä päivästä, ja lopulta vaivuin tunnottomana veneeni pohjalle.
"Herätessäni oli valoisa päivä. Silmäni sattuivat viheriöivään niittyyn, joka ulottui joen rantaan saakka, mihin veneeni oli kiinnitetty. Ympärilläni seisoi suuri joukko intiaaneja ja neekereitä. He puhuttelivat minua, mutta en ymmärtänyt sanaakaan heidän kieltänsä.
"Tunsin suurta iloa ja kiitollisuutta kun jälleen olin päässyt ihmisten ilmoille, ja polvistuin maahan kiittääkseni luojaani. Kun olin lopettanut kiitosrukoukseni, puhutteli eräs neekereistä minua omalla kielelläni.
"'Minä ymmärrän sinun kieltäsi', sanoi hän minulle, 'ja olisin hyvin halukas kuulemaan mistä tulet. Aamulla, kun tulimme työhömme, näimme veneesi soljuvan esiin tuon korkean vuoren rotkosta. Sinä makasit tunnottomana pohjassa. Siksi toimme sinut tänne ja odotimme kunnes heräisit.'
"Minä lupasin kertoa hänelle koko seikkailuni, jos saisin ensin hiukan ruokaa, sillä olin nälkään menehtymäisilläni. He toivatkin minulle kaikenlaista syötävää, ja vahvistuttuani hiukan, kerroin heille kaikki kokemukseni. He olivat kovin ihmeissänsä ja sanoivat, etteivät he koskaan olleet senkaltaista kertomusta kuulleet. Ja he pyysivät, että seuraisin heidän mukanansa Serendybin kaupunkiin heidän kuninkaansa luo, jotta hänkin saisi itse kuulla minun seikkailuni, sillä muuten hän ei sitä uskoisi todeksi.
"Läksin siis miesten mukana Serendybin kuninkaan linnaan. Se oli komea rakennus suuren kauniin puutarhan keskellä. Kuningas itse istui valtaistuimellaan kultakruunu päässä. Hän oli varmaan suuren valtakunnan hallitsija.
"Astuin hänen eteensä ja kumarsin hänelle maahan asti. Kun hän kuuli, että olin muukalainen, kehotti hän minua kertomaan hänelle matkani vaiheista. Hän oli hyvin mielistynyt kertomukseeni ja väitti, ettei hän koskaan ollut kuullut sen ihmeellisempiä seikkailuja. Hän pyysi minut linnaansa vieraaksensa ja kestitsi minua suurenmoisesti.
"Jonkun aikaa elettyäni tässä vieraassa maassa, heräsi koti-ikävä minussa. Eräs laiva oli juuri lähdössä kotimaahani, ja minä sanoin jäähyväiset kuninkaalle ja läksin matkaan. Hän lähetti minun mukanani kallisarvoisia lahjoja kalifilleni, Harun Arrashidille, jonka maine oli levinnyt tänne saakka, ja käski minun viedä perille hänen terveisensä. Onnellisesti saavuinkin kotiin omaisteni suureksi iloksi, sillä he olivat jo luulleet minun aikoja sitten heittäneen henkeni.
"Ensi työkseni kotiin tuloni jälkeen menin kalifi Harun Arrashidin luo ja vein hänelle Serendybin kuninkaan lahjat ja terveiset. Hän ihastui suuresti ja pyysi minua kertomaan, mitenkä olin joutunut hänen valtakuntaansa. Hän ihmetteli kummallista kertomustani ja halusi kuulla toisistakin matkoistani. Kertomukseni miellyttivät häntä siinä määrin, että hän kirjoitutti ne muistiin, jotta ne säilyisivät tulevillekin polville.
"Olin hyvin tyytyväinen ja iloinen, kun jälleen olin kotonani omaisteni parissa, ja lupasin pyhästi, etten koskaan enää lähtisi millekään matkalle. Olin saanut kärsiä jo ihan kyllikseni ja aloin käydä jo vanhaksi. Mutta ei kukaan saata ohjata omaa kohtaloansa. Minun täytyi vieläkin kerran lähteä matkalle ja joutua uusiin vaaroihin ja onnettomuuksiin. Mutta se olikin viimeinen matkani. Jos haluat", sanoi Sindbad kääntyen kuormankantajan puoleen ja antaen hänelle jälleen sata dinaaria, "kuulla kertomusta seitsemännestä ja viimeisestä matkastani, niin palaa huomenna takaisin tavalliseen aikaan."
Seitsemäs ja viimeinen matka.
Seuraavana päivänä, aterian jälkeen, alkoi Sindbad jälleen kertoa kokoontuneelle kuulijakunnalleen:
"Eräänä päivänä istuin kotonani ystävieni parissa, kun Harun Arrashidin suurvisiiri äkkiä astui sisään ja tuoden terveiset herraltansa käski minun heti saapua hänen luoksensa.
"Olin juhlapuvussani, mitäpäs siis muuta kuin lähteä heti paikalla. Aavistin kuitenkin, ettei tuo käsky merkinnyt mitään hyvää.
"Heti kun tulin linnaan kalifin luo, heittäydyin maahan hänen eteensä ja kysyin mitä hän käski.
"'Rakas Sindbad', sanoi oikeauskoisten hallitsija käskien minun nousta ylös, 'olen kutsuttanut sinut tänne pyytääkseni sinulta palvelusta. Olen aikonut lähettää vastalahjoja Serendybin kuninkaalle ja olen valinnut sinut viemään nuo lahjat minun nimessäni perille. Sen kunnian olet täydellisesti ansainnut.'
"Seisoin siinä ikäänkuin salama olisi iskenyt minuun. En olisi tahtonut lähteä uudelle matkalle, sillä olin varma siitä, etten vaaroitta siitä suoriutuisi. Sanoin kalifille, että olin halukas tekemään mitä muuta hyvänsä hänen puolestansa, mutta matkalle läksin vain hyvin vastenmielisesti, sillä olin varma siitä, että onnettomuudet minua erityisesti vainosivat. Vihdoin sanoin tehneeni pyhän lupauksenkin, etten koskaan enää jalallani astuisi laivaan.
"Mutta kalifi hymyili vain minulle ja sanoi vapauttavansa minut pyhästä lupauksestani. Hän vakuutti sitä paitsi, ettei matka Serendybiin ollut yhtä vaarallinen kuin pitkät kauppamatkat, ja kun hän nyt kerran oli valinnut minut lähettilääkseen, niin hän ei tahtonut päätöksestänsä luopua.
"Turhaa oli minun siis vastustella. Järjestin asiani, ja jo seuraavana päivänä lähetti kalifi minulle kirjeen Serendybin kuningasta varten. Minä läksin siis kamelieni keralla Bassrahiin. Siellä nousin laivaan haikealla mielellä, sillä merimatka tuntui minusta varsin vastenmieliseltä.
"Menomatka oli kuitenkin hyvin suotuisa. Ei sattunut myrskyjä eikä muitakaan onnettomuuksia, ja hyvin lyhyessä ajassa me saavuimme Serendybin satamaan. Seuralaiseni veivät kalifin lahjat linnaan, ja minä läksin suoraan valtaistuinsaliin kuninkaan puheille.
"'Armollinen herra ja kuningas!' sanoin heittäytyen maahan valtaistuimen eteen. 'Minun herrani, Bagdadin kalifi, lähettää sinulle terveisensä ja kiitoksensa, ja pyytää sinua vastaanottamaan häneltä ystävyydenmerkiksi nämä lahjat.'
"Minä annoin kuninkaalle kalifin lahjat, ja hän oli niistä hyvin mielissänsä. Hän antoi minulle vastalahjoja ja käski panna toimeen huveja ja juhlia kunniakseni. Kun vihdoin läksin paluumatkalle, saattoi hän itse minut laivaan.
"Lähtiessä en ollut laisinkaan levoton. Ilma oli edelleen suotuisa. Mutta eräänä päivänä, jolloin juuri olin laskenut, että viikon kuluttua saapuisimme Bassrahiin, huusikin tähystelijä äkkiä maston huipusta:
"'Lännessä purje!'
"Kapteeni tarkasteli mainittuun suuntaan ja rypisti kulmakarvojansa.
"'Se on rosvolaiva', sanoi hän. 'Meidän on pakko puolustautua.'
"Hetken kuluttua tulikin laiva näkyviin, sillä se purjehti nopeammin kuin meidän aluksemme. Sillä oli veripunainen lippu maston päässä ja siitä kapteeni sen heti oli tuntenutkin. Tunnin kuluttua rosvot hyökkäsivät laivamme kannelle. Siitäpä syttyi tuima tappelu. Me puolustauduimme rohkeasti ja usea vihollisistamme punasi verellään laivamme kantta. Mutta vihollistemme joukko oli paljoa suurempi kuin meidän, ja lopulta meidän täytyi antautua.
Siitä syttyi tuima tappelu

"Aluksi luulimme, että he aikoivat tappaa meidät, mutta sitten huomasimmekin, että heillä oli toiset tuumat. Pari päivää purjehdittuamme jouduimme satamaan, jossa en ollut koskaan ennen käynyt. Anastettuaan meiltä kaikki tavaramme he kuljettivat meidät joukolla maalle ja aikoivat myödä meidät orjiksi.
"Ihmiset tunkeilivat meidän ympärillämme, koettelivat käsivarsiamme ja jalkojamme ikäänkuin olisimme olleet elukoita ja tarkastelivat hampaitamme. He antoivat meidän hyppiä ja juosta nähdäksensä, mihin me kelpaisimme. Sitten he alkoivat tarjota meistä rahaa, toinen toistaan enemmän. Kaikki toverini myötiin ennen minua, sillä he olivat minua nuoremmat, ja siis kelpasivat paremmin kaupaksi.
"Vihdoin eräs norsukauppias osti minut halvasta hinnasta ja vei minut kotiinsa. Hän antoi minulle orjan vaatteet ja kohteli minua ystävällisesti, jotta vähitellen toinnuin kärsimistäni vaivoista.
"Kun isäntäni huomasi, että olin entisellään, kutsui hän minut luokseen ja kysyi osasinko jotakin ammattia. Vastasin, että olin kauppias. Hän rupesi miettimään mitä hän minulla tekisi ja kysyi vihdoin:
"'Osaatko käyttää jousta ja nuolta?'
"'Osaan', vastasin minä.
"Silloin hän tuli jälleen iloiseksi, toi minulle jousen, ja käski seurata itseänsä. Me menimme pihalle, nousimme kesyn norsun selkään ja ratsastimme metsään, joka oli usean peninkulman päässä kaupungista. Jouduttuamme syvälle metsään, pysäytti kauppias norsun korkean puun juureen ja käski minun kiivetä siihen.
"'Istu sinä tuossa ja vahdi!' sanoi hän. 'Iltahämärissä ja aamun sarastaessa kulkevat norsut tästä ohi mennessään vettä juomaan puron reunalle. Koeta niitä ampua silloin ja jos saat jonkun tapetuksi, niin kiiruhda kotiin ilmoittamaan minulle.'
"Sitten hän antoi minulle eväspussin ja palasi takaisin kaupunkiin kesyn norsunsa selässä.
"Minä jäin kauniisti puuhun istumaan. Niinkauankuin oli valoisaa, sain olla aivan rauhassa. Vähitellen iltakin pimeni yöksi, mutta ei sittenkään mikään hiljaisuutta häirinnyt. Nukahdin hetkeksi, mutta niinpiankuin päivä alkoi sarastaa, olin minäkin täysin valveilla. Heti kuuluikin kovaa kopinaa metsästä.
"Olin nyt aivan varma, että norsut pian tulisivat näkyviin, ja jännitin jo jouseni. Hetken kuluttua näin niiden lähestyvänkin pitkässä jonossa. Ne olivat komean ja juhlallisen näköisiä. Heiluttivat pitkiä kärsiänsä ja päästivät vähä väliä kovan äänen, ikäänkuin torvea olisivat puhaltaneet. Ne astuivat aivan puuni alitse, mutta minä en rohjennut heti ensimäistä ampua, vaan päästin pari kolme ohitse kulkemaan.
"Vihdoin annoin kuitenkin nuoleni lentää, ja se osuikin elukkaan, mutta sen nahka oli niin paksu, ettei se ollut siitä millänsäkään. Ammuin toista ja vielä kolmattakin, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Silloin suutuin ja päätin tähdätä arempiin kohtiin, ja kun norsu jälleen kulki ohitseni, niin tähtäsin sitä silmään.
"Nuoli osui oikeaan ja tunkeutui eläimen aivoihin. Heti paikalla se kaatui kumoon ja kuoli. Mutta kun toiset norsut näkivät toverinsa kaatuvan, niin ne alkoivat pitää hirveää ääntä ja katselivat missä heidän rauhanhäiritsijänsä saattoi olla. Sitten ne hajaantuivat joka taholle polkien pensaikot jalkojensa alle.
"Minä sitä vastoin olin iloinen ja kiiruhdin kotiin kertomaan työni tulosta. Herrani oli hyvin tyytyväinen minuun, ja yhdessä me palasimme takaisin metsään, jossa me hautasimme norsun maahan. Sillä vasta sitten, kun sen ruumis oli mädännyt, saatoimme ottaa sen kallisarvoiset torahampaat ja myödä ne hyvästä hinnasta.
"Siitä päivästä alkaen voitin isäntäni suosion ja se lisääntyi yhä, sillä melkein joka päivä ammuin jonkun norsun. Palkaksi isäntäni kohteli minua niin hyvin kuin perheen jäsentä eikä laisinkaan kuin ostettua orjaa.
"Siten kului pari kuukautta. Mutta norsut olivat tulleet epäluuloisiksi. Joskus minusta tuntui ikäänkuin ne olisivat huomanneet minut puun latvassa, sillä ne katselivat sinnepäin ja pärisyttivät kärsiään. Sitä paitsi ne valitsivat muita teitä mennessään alas juomapaikalleen, jotta minun alituisesti täytyi vaihtaa paikkaa. Näinpä niiden kuokkivan maatakin niiltä kohdin, minne kuolleet norsut olivat haudatut, ikäänkuin katsoaksensa, mitä niille oli tehty. Tuntui siltä kuin ne yhä enemmän olisivat kadottaneet kärsivällisyytensä, ja kerran kun istuin korkealla setripuussa, keräytyivät ne ikäänkuin neuvottelemaan puun alle. Yhtä aikaa kaikki kohottivat kärsänsä ilmaan ja alkoivat pitää niin kovaa ääntä, että metsä kaikui.
"Sitten ne polkivat ja kuokkivat maata puun juurien ympärillä ja katselivat äkeissään minuun. Minä pelästyin niin julmasti, että pudotin sekä nuoleni että jouseni maahan. Hyvä se olikin, sillä jos nyt olisin ampunut jonkun niistä, niin viimeinen hetkeni olisi myös tullut. Kun ne huomasivat, että olin aseeton, niin ne ikäänkuin leppyivät, eivätkä pitäneet enää niin pahaa parakkaa. Ne löivät vain viisaat päänsä yhteen ja näyttivät neuvottelevan.
Norsu nosti puun juurineen ylös.

"Vihdoin neuvottelu loppui. Suurin norsuista astui toisista erilleen, kiersi kärsänsä puun rungon ympäri ja nosti yhdellä ainoalla nykäyksellä puun juurineen ylös. Romahtaen se kaatui maahan. Onneksi se ei kuitenkaan kaatunut sille puolelle missä minä olin, sillä samassa olisin minäkin heittänyt henkeni. Nyt sain vain muutamia naarmuja, vaikka pelastunut en sittenkään ollut. Sillä samassa lähestyi suuri norsu minua, ja kietoen kärsänsä ruumiini ympärille nosti minut ilmaan.
Norsu asetti minut selkäänsä.

"Luulin, että se heittäisi minut maahan ja polkisi minut jalkojensa alle, mutta sitäpä se ei tehnytkään. Suureksi ihmeekseni se asetti minut hyvin varovaisesti selkäänsä ja alkoi marssia eteenpäin yhdessä toveriensa kanssa.
"Ajattelin itsekseni, että norsut aikoivat säästää teurastukseni johonkin juhlallisempaan tilaisuuteen, ja istuin vavistuksen ja pelon vallassa korkealla paikallani. Noin tunnin aikaa me kuljimme eteenpäin ja vihdoin metsä alkoi harventua, ja me saavuimme laajalle kentälle, jossa oli kasottain kuolleiden norsujen luita ja torahampaita.
"Luultavasti tämä oli norsujen hautausmaa.
"Tultuamme keskelle kenttää, norsu pysähtyi ja laski minut varovaisesti alas suurimmalle kasalle. Sitten se kääntyi ympäri ja marssi toverinensa takaisin metsään. Minä jäin kasalleni istumaan ja miettimään.
"Mutta äkkiä selvisi minulle koko asia. Nuo viisaat elukat olivat keksineet, minkä vuoksi minä tapoin heidän tovereitansa, ja etten halunnut muuta kuin niiden torahampaita. Siksipä ne olivat arvelleet, että jos ne näyttäisivät minulle paikan, missä voisin saada niitä tappamatta norsuja, niin jättäisin ne rauhaan.
"Henki kurkussa kiiruhdin kotiin kertomaan löydöstäni. Herrani ihastui niin suuresti, että hän heti antoi minulle vapauteni ja lupasi rehellisesti jakaa aarteen kanssani. Sitten hän hankki itselleen viisisataa norsua ja norsunkuljettajaa ja pyysi minua johtamaan heidät metsään norsunluukasoille. Siellä kallisarvoiset tavarat sälytettiin norsujen selkään ja kuljetettiin entisen isäntäni varastohuoneihin, jossa me jaoimme ne keskenämme.
"Minä möin oman osani kuudesta miljoonasta sekiinistä ja ostin laivan, jossa kuljetin kultatynnyriin kotiin. Sitten sanoin jäähyväiset entiselle isännälleni ja läksin kotimaahani monta vertaa rikkaampana kuin ennen.
"Onnellisesti saavuin Bagdadiin ja läksin kalifi Harun Arrashidin luo tekemään selkoa matkastani.
"'Iloitsen suuresti nähdessäni sinut jälleen, rakas Sindbad', sanoi kalifi, 'sillä kun viivyit näin kauan poissa, niin aloin jo pelätä, että todellakin olit joutunut uusiin vaaroihin ja vaikeuksiin. Nyt lupaan sinulle, etten enää koskaan lähetä sinua matkoille. Sen sijaan toivon, että loppuikäsi olisi onnellinen ja rauhallinen, sillä kärsittyäsi niin paljon kovaa elämässäsi, olet ansainnut iloa ja onnea'."
Täten Sindbad merenkulkija lopetti ihmeelliset kertomuksensa seitsemästä merimatkastansa ja sanoi sitten hymyillen Sindbad kuormankantajalle:
"No, ystäväni, kadehditko vielä minua?"
"En, herra", sanoi hän, "kalifi oli oikeassa. Suurien kärsimystesi kautta olet ansainnut suurta iloakin." Hän toivoi, että hän pysyisi alati hänen ystävänänsä. Siitä päivästä saakka oli Sindbad merenkulkijan talo alati avoinna Sindbad kuormankantajalle.
Sindbad toivoi, että hän alati pysyisi hänen ystävänään.
