TOINEN OSA. (continued 2)

Kun väki ei ollut saanut viime viikolla palkkaansa, olivat he kaikki lähteneet tiehensä, ja ulosmittausta saattoi odottaa minä hetkenä tahansa. Kammottava hiljaisuus vallitsi senvuoksi tuossa autiossa talossa, jossa nälkäiset koirat, jotka nyt tuskin saattoivat liikkua, väijyivät rottaa, varpusta, sittiäistä, millä sammuttaa nälkäänsä.

Karja oli teurastettu ja syöty, ja hevoset olivat vain jäljellä; ne nojailivat puutarhan puhtaiksi poimittuja hedelmäpuita vasten, ikäänkuin olisivat varronneet kaatuvansa iäiseen lepoon. Kanat kuljeksivat kirsikkapuiden alla noukkien sydämiä, joita harakat olivat maahan syleksineet.

Kaikki muistutti uppoavaa laivaa, luhistuvaa taloa, mutta suurella lantakasalla levitteli riikinkukko vielä upeaa pyrstöänsä, joka tosin oli hiukan kulunut ja kiilloton ravinnottoman kesän jälkeen, mutta kuitenkin hieno ja kaunis, ainoa kaiken lian keskellä, mihin silmä nautinnolla saattoi pysähtyä.

— Maisteri oli kutsunut mustalaisen illallisille välttääkseen hänen kutsuaan, mikä oli vielä kärsimys kaikkien muitten lisäksi; sillä hänen täytyi kiduttaa silloin itseään mädällä ruualla ja hirvittävillä juomilla, joita tarjoiltiin hyvin epäsiististi. Mutta tällä viimeisellä kohtaamisella hän oli tarkoittanut jotain muutakin; hän piti näet välttämättömänä käsitellä uhria valmistelevasti useampia tunteja, kypsyttääkseen tämän vastaanottavaiseksi sille menettelylle, joka sitten oli seuraava.

Yllään virkapukunsa ja kupeellaan miekka, hän mainitsi olleensa papin luona käymässä, hän läksi huvimajaan, missä mustalainen vartosi häntä. Tuo epätavallinen ja juhlallinen puku ei jättänyt tekemättä laskettua vaikutusta, ja mustalainen nosti vanhaan tapaan hattua, unohti tai ei uskaltanut sinutella, teiskaroi nöyrästi, ja käyttäytyi kohteliaimmalla tavallaan. Pöytää peitti häikäisevän valkoinen reivainen vaate, lautaset ja lasit olivat välkkyvän puhtaat, ja esillä oli sekä veitset että kahvelit, mikä saattoi mustalaisen suuresti hämilleen.

Ruokalajeja oli vähän, mutta ne olivat hyvin valmistetut, ja vanha Syrakusan viini loisti kullan keltaisena kehnossa, sisältäkullatussa hopeakannussa.

Kaikki oli laskettu tekemään valtavan vaikutuksen, ja maisterin vakava, arvokas, mutta kohtelias esiintyminen masensi heti mustalaisen, joka pian älysi, että hänen oli pakko käyttäytyä ihmisiksi.

Maisteri leikkasi ja tarjosi vieraalleen, joka taukoamatta pyysi, että maisteri ei vaivautuisi hänen vuokseen, vaikkakin isännän jäykkä tapa kyllin selvästi osoitti, että tämä ainoastaan velvollisuudesta itseään, persoonaansa ja arvoaan kohtaan, noudatti seura-elämän tapoja.

Kun he olivat syöneet ja lasit olivat täytetyt, puuttui maisteri puheeseen. Hän alkoi koskettelemalla sellaisia aineita, jotka saattoivat kiinnittää mustalaisen huomion puoleensa, houkuttelematta tätä puhumaan. Hän paljasti muutamia eläin- ja kasvikunnan salaisuuksia, ja leventyi puhumaan etenkin eläinmaailman ihmeistä, jota mustalainen kuunteli hartaudella. Mutta joka kerran, kun tämä tahtoi esittää mielipiteitään, vaikeni maisteri ilmeisen kärsimättömästi, mikä osoitti sitä, että hän vartosi lorupuheiden loppumista, jatkaakseen sitten vastaamatta keskeytykseen tai ottamatta sitä huomioon. Myöhemmin sitten mustalainenkin väsyi, ja istui ääneti kuunnellen.

Nyt maisteri oli kiinnittänyt puoleensa hänet ja hänen huomionsa, ja hän siirtyi nyt toisiin aineisiin, joutui nopeasti sinne, minne tahtoi, jumaluusoppiin ja elämän ja kuolemanarvoituksiin, esittäen mitä syvämietteisimpiä filosoofisia esityksiä, niin että mustalaisen, jolla ei ollut enää mitään vastaanväittämistä, täytyi ponnistaa äärimmäisiin saakka voimiaan ollakseen tarkkaavainen, mikä on vaikeinta metsäläiselle ja lapselle. Hän kalpeni väsymyksestä, ja hänen silmänsä pienentyivät.

Puhuessaan maisteri kehoitti taukoamatta vierastaan juomaan, ei senvuoksi, että olisi saanut tämän humalaan, mikä ei ollut lainkaan hänen tarkoituksensa, vaan virittääkseen tuon tulistuttavan viinin avulla hänen mielikuvituksensa toimintahaluun.

Mustalainen oli sen näköinen kuin olisi hän ollut menemäisillään tainnoksiin, ja nousi hän silloin tällöin pystyyn, päästäkseen katselemasta noita kahta palavaa silmää, jotka huumasivat hänet, jotka pistivät hänen aivoihinsa, ja pitivät häntä kuin pihdeissä. Mutta maisteri kävi häneen heti käsiksi uudelleen, ja kun mustalainen aikoi sanoa jotakin, kadotti hän samassa silmänräpäyksessä halun siihen, sillä maisteri katseli joka kerran hajamielisesti sivulle tai painoi alas päänsä. Tätä jatkui kolme tuntia, kunnes mustalainen tahtoi vihdoin väkivalloin riistää itsensä irti, ja keskeytti keskustelun pyytämällä luvan saada laulaa.

Maisteri sanoi, että se ilahuttaisi häntä, mutta laulunaikana hän jäähdytti laulajan halua jatkaa kasvojensa elottomalla, poissaolevalla ilmeellä, niin että laulu keskeytyi jo toisessa värssyssä.

Nyt oli pimennyt, ja lyhdyt olivat sytytetyt. Oli pilvinen ilta, ja heikko tuuli humisi lammen kaislikossa.

Mustalaisen aivot hehkuivat ponnistuksesta ja viinistä, suurista mielikuvamääristä, jotka pyrkivät esille, mutta eivät jaksaneet. Hän oli saanut niin monta ajatuksensiementä, jotka särkivät hänen aivokuorensa kuten misteliloinen särkee emäpuun kuoren; niihin oli viskattu niin paljon käynti-ainetta, joka räjähti herkeämättä. Hänelle oli esitetty koko teo- ja kosmogonia, kaikki korkeimmat kysymykset olivat menneet humisten hänen ohitsensa, ja herättäneet ohimennessään hänen uteliaisuutensa, hänen halunsa tehdä tuhansia kysymyksiä, olivat asettaneet päälaelleen hänen vanhat käsityksensä, olivat kumonneet hänen varastossaan olevat valmiit ajatukset elämästä ja kuolemasta, olemassa-olosta ja varhaisemmasta olemassaolosta, mutta olivat ennenkaikkea saattaneet epäjärjestykseen ja hämminkiin tuon poloisen pään, joka tosin tuotti jotakin, mutta tuotti hedelmätöntä viljaa tieteellisten ainesten puutteessa.

Kun maisteri viiden tunnin kuluttua piti siis häntä kyllin pehmeänä, hänen aivojaan kylliksi valmistettuina noudattamaan loitsijan jokaista määräystä, laski hän hänet vihdoin lepoon ja antoi hänen räjähtää itsekseen. Mutta voimakkaammalla hengellään ja tahdollaan hän ohjasi tämän ajatusten kulkua, ja nyt, kun yö oli saapunut, kun pimeys oli täydellinen, ja tuuli salaperäisesti humisi, rupesi hän kertomaan kummitusjuttuja. Kertoi valkeista vaimoista, kummittelijoista, haamuista, kunnes mustalainen istui ihan järkytettynä ja vartosi hetkeä, jolloin hän saattoi saada luvan kertoa niistä näyistä joita hänellä oli ollut.

Hän sai luvan puhua, ja maisteri kiihoitti hänen kuvitteluvoimaansa seuraamalla hänen puhettaan mitä jännitetyimmällä tarkkaavaisuudella, katsellen samalla terävästi uhriaan, tekeytyi mitä vastaanottavaisimmaksi kaikupohjaksi, houkutteli rohkaisevilla sanoilla tämän jatkamaan ja vietteli hänet kuvittelujen vaaralliselle alalle muka uskomalla kaiken, liioitteli herkkäuskoisuuttaan ja teeskenteli mitä suurinta osanottoa.

Mustalainen päästi nyt valloilleen koko kukkuroillaan olevan mielikuvituksensa ja kiihoitti itsensä siihen määrin, että vilkuili tavan takaa pensaikkoon, peläten näkevänsä jotakin, ja tunteakseen itsensä jälleen levollisemmaksi hän pälyili maisterin miekkaan.

Maisteri Andreas vastasi kertomalla hirvittävimmät jutut, mitä muisti, ja kun mustalainen vihdoin oli joutunut korkeimpaan haltioitumistilaan, nousi maisteri, pyysi anteeksi, että keskeytti seurustelun ja sanoi hyvää yötä.

— Luulenpa käyväni suorastaan pimeän-araksi, yritti mustalainen laskea leikkiä.

— Niin, minä puolestani makaisin mieluummin taivasalla tänä yönä, vastasi maisteri, tietämättä oikeastaan, mitä hän sillä tarkoitti.

— Taivasalla?

— Niin, sillä siellä ei ainakaan kummittele, jos sytyttää tulen.

Miksi hän tuli maininneeksi tulen, sitä hän ei kyennyt jälkeenpäin itselleen selvittelemään, mutta hänen mielessään saattoi väikkyä joku muisto neekereistä, jotka nukkuivat sytytettyjen nuotioiden ääressä peloittaakseen luotaan villipetoja.

Houkuteltuaan pois mustalaisen huvimajasta hän kutsui piikaa, pyysi tämän sytyttämään tornikamarin kynttilät, mutta luiskahti itse huomaamatta takaisin huvimajaan ja otti esille taikalyhtynsä eräästä korista.

Senjälkeen hän sytytti piippunsa, tietämättä oikeastaan, mitä nyt oli tapahtuva, tai miten hänen oli meneteltävä. Itse hän oli äärettömän väsynyt, ja seuraavan päivän maksu oli hänelle kuin hänen elämänsä loppu, kaikkien hänen toiveittensa loppu.

Sillä aikaa piika, joka oli tullut takaisin, raivasi pöydän, kantoi pois lautaset ja vadit, ja lopetettuaan hän kysyi aikoiko maisteri itse sammuttaa lyhdyt.

Tämä johti hänen mieleensä sen, että hän istui valossa, vaikkakin tarvitsi pimeyttä.

Hän vastasi senvuoksi myöntävästi, ja piian mentyä hän sammutti valot.

Hiljainen tuuli puuskuili yli vainioiden, kuljettaen mukanaan tiheätä, kosteata sumua, joka pysähtyi metsän yläpuolelle, vastarinta tihensi sitä — ja — maisteri hypähti äkkiä pystyyn, sillä hän näki, että niityltä päin tuli tuikki sumussa, ja hän ymmärsi, että mustalainen oli sytyttänyt turverovion. Mukanaan lyhty ja tuli hän hiipi erääseen tyhjään vaunuvajaan, josta hän näki täydellisesti niitylle, kenenkään voimatta häntä itseään nähdä.

Tuolla ulkona hän näki mustalaisen makaavan savuavan tulensa ääressä. Tämä oli kietonut ylleen villapeitteen, joka oli aikoinaan ollut valkoinen, mutta joka nyt hämärässä häämöitti vain kuin valoisampana kaistana, ja hän makasi selin vaunuvajaa kohti. Tulen toisella puolella leijui tuo savunsekainen sumu tiheänä metsänrinnettä vasten, ja muodosti niin hyvän seinän kuin maisteri ikänä saattoi itselleen toivotella.

Hän sytytti lyhdyn ja — seuraavassa silmänräpäyksessä näkyi mustapukuinen, valkoharsoinen naisenhahmo turpeensavussa.

Mustalainen ei tuntunut huomaavan vielä mitään, mutta kun kuva seuraavan tuulenhenkäisyn siihen sattuessa liikahti, hypähti hän pystyyn ja tuijotti tuleen.

Jotta ei olisi antanut hänelle aikaa lähemmin tarkastella kuvaa, antoi maisteri haamun vuoroin kadota savusta ja ilmestyä siihen jälleen; ja sitä mukaan kuin hän työnsi ulos ja sisään lasiaan lyhdyssä, liikahti mustalainen, hypähti pystyyn ja vaipui maahan.

Tuntui siltä kuin maisteri olisi ohjannut rihmasta häntä ja pannut hänet liikkeeseen sormellaan painaen.

Kun hän nyt oli herättänyt mustalaisen huomion, heitti hän portinvartijan jättiläishaamun usvaseinään.

Oli kauhistuttava näky katsella tuon käärinliinoihin kiedotun vainajan jättiläiskuvan käsi kohotettuna ikäänkuin astuvan esiin metsän peitosta ja lähestyvän, korkeana kuin pyökkipuu — se teki ihan maisteriin itseensäkin suunnattoman kaamean vaikutuksen. Vääntämällä linssiä hän antoi kuvan tulla yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, ja nyt hän kuuli mustalaisen hiljaa ulvovan, herkeämättä, yksitoikkoisesti ulvovan mielipuolen lailla, ja hän näki tämän vetävän peitteen päänsä yli, nousevan pystyyn, tanssivan karhun lailla, kaatuvan ruohikkoon ja nousevan jälleen pystyyn, kunnes jäi kuin kivettyneenä seisomaan kouristuksen vallassa paikoilleen, yhä vain hiljaa ulvoen.

Nyt portinvartija katosi, ja näytelmän ensi näytös oli lopussa.

Mutta mustalainen jäi seisomaan siihen kuin kuvapatsas, eikä lihaskaan liikahtanut hänen ruumiissaan, kun turpeensavusta ryömi esiin tarhakäärme, aivan kuin ilmi elävänä, keltaisine korvineen ja terävä kieli kahtia halkaistuna.

Kuva oli niin räikeä ja väreiltään niin oikea, että mustalainen ei voinut olla näkemättä sitä.

Ja hän näki sen. Ja mikäli se liikkui luonnollisesti mutkitellen savun aaltoilevan levottomuuden mukaan, rupesi uhrin jäykkä kouristus haihtumaan, ja hänen ruumiinsa liikehti, ensin käärmeen liikkeiden mukaisesti, mutta lopulta hän alkoi väännellä hartioitaan ja selkäänsä kuin uiva ihminen, joka mutkittelee eteenpäin vedessä.

Kun maisterista tuntui, että mies oli saanut tarpeekseen, ja pelkäsi väsymyksen herättävän hänet lumouksesta, työnsi hän uuden lasin lyhtyyn ja antoi tarhakäärmeen rotaksi muuttumisen tapahtua savun silmäänpistävimmässä kohdassa.

Mustalainen vaipui hiljaa maahan, veti jalat allensa, ja pisti piipittäen nenänsä kaikkiin myyränkoloihin, mitä tielleen sattui, kuitenkaan voimatta olla silloin tällöin tirkistämättä kuvaan savussa, joka näytti näkymättömien siteiden tavoin vangitsevan hänet.

Nyt oli mustalaisen aivot saatu oikeaan liikkeeseen, ja tie, jota se edelleen oli kulkeva, oli jo edeltäkäsin niin selvästi rastittu, että uhri jo ennen seuraavan kuvan ilmestymistä oli noussut nelinryömin seisomaan, pitäen kuitenkin yhä tuota valkeata peitettä ympärillään, ja kun koiran hahmo ilmeni savuun, oli hän heti valmis alkamaan hirvittävän haukunnan, ikäänkuin olisi vain varronnut tätä. Nyt kuului kauhistuttava melu talon takaportailta, ja kahdeksan kertaa paukahti talon taka-ovi auki ja jälleen kiinni noiden kahdeksan nälkiintyneen koiran syöksyessä ulos hyökätäkseen tuon lähentelevän vieraan koiran kimppuun.

Samassa silmänräpäyksessä maisteri huomasi, mikä loppu oli oleva, ja kiirehtääkseen sitä hän suuntasi lyhdyn alaspäin, niin että koirankuva lankesi suoraan valkealle peitteelle.

Koiralauma ei voinut erehtyä, ja raivoten riehui kaikki kahdeksan ulvovana läjänä kuoliaaksi purrun isäntänsä yllä.

* * * * *

Paria oli kuollut, ja arialainen oli voittanut; voittanut tietonsa voimalla ja alhaisempaa rotua korkeammalla henkisellä ylemmyydellään. Mutta helposti olisi saattanut tapahtua, että hän itse olisi jäänyt tantereelle, ellei olisi ollut kyllin voimakas tehdäkseen rikoksen.

Nyt kun vihollinen oli lyöty, saattoi hän katsoa sovinnollisesti häneen; ja istuessaan yliopiston kirjasalissa ja lukiessaan viisaan Manun lakeja [Manun lakikirja, Intian tunnetuin klassillinen lakikokoelma. Manun lakikirjassa, 10:nnen kirjan 51:ssä ja seuraavissa värssyissä, on määräyksiä siitä, kuinka Tschandalaa, Intian alinta luokkaa, on kohdeltava.], ymmärsi hän sen vihan, jonka esineenä hän oli ollut, koko tuon hävyttömyyksien sarjan sen ihmisen puolelta, jolle hän oli tehnyt pelkkää hyvää, ja jolle hän oli ojentanut kätensä, mutta joka ylimielisesti kaatoi hänet maahan ja nauroi hänen kustannuksellaan; hän ymmärsi nyt tuon rakkauden likaan ja rikokseen, tuon mieltymyksen kaikkeen mätänemiseen ja tuon likaisten eläinten suosimisen.

Näin kirjoitti viisas Manu, jotta alennuksella luotaisiin alennettujen rotu, joka olisi alinna lämmittävänä ja ravitsevana lannoituksena, jotta arian aatelisheimo voisi nousta ja kukkia aloën lailla joka sadas vuosi:

Tschandala, aviorikoksen, sukurutsauksen ja rikosten hedelmä, syököön vain valkosipulia ja sipulia, jossa on mädätyksen maku, älköönkä kenkään tuoko hänelle viljaa ja hedelmiä, tai vettä ja tulta.

Älköön Tschandala noutako vettä virroista, lähteistä tai kaivoista, vaan ainoastaan lammikoista ja lätäköistä, jotka syntyvät karjan askelista.

Älköön Tschandala peseytykö, koska vesi on suotu sille vain janon sammutukseksi.

Älköön Tschandala milloinkaan rakentako majaa; pukeutukoon vain ruumiitten jättämiin vaatteisiin, käyttäköön vain rikkinäisiä astioita aterioidessaan, koruiksi vanhaa rautaromua, ja jumalanpalvelukseen ainoastaan pahoja henkiä.

Näin kirjoitti viisas Manu.