IV.

Lemmenkalkki.

Kun lähestyi se aika, että Isolde oli luovutettava Cornwallin ritareille, kokosi hänen äitinsä ruohoja, kukkia ja juuria, sekoitti ne viiniin ja keitti niistä voimakkaan juoman. Tehostettuaan sen luvuilla ja loihduilla, sanoi hän salaa Brangienille:

"Tyttö, sinun täytyy seurata Isoldea kuningas Markin maahan, ja minä tiedän, että sinä rakastat häntä uskollisella rakkaudella. Ota siis tämä pullo ja muista tarkoin, mitä sanon. Kätke se niin, ettei ainoakaan silmä sitä näe eikä kenenkään huulet sitä lähesty. Mutta kun tulee hääyö ja se hetki, jolloin aviopuolisot jätetään kahden, niin kaada tämä yrttiviini maljakkoon ja tarjoa se kuningas Markille ja tyttärelleni Isoldelle, jotta he tyhjentäisivät sen yhdessä. Pidä huolta, tyttäreni, siitä, että he ja ainoastaan he saavat nauttia tätä juomaa. Sillä sellainen on sen voima, että ne, jotka yhdessä juovat siitä, tulevat rakastamaan toisiaan kaikilla aisteillaan, kaikella sielullaan ja mielellään, aina ja ikuisesti, elämässä ja kuolemassa."

Ja Brangien lupasi tehdä niinkuin kuningatar oli hänen käskenyt.

Laiva kynti syvältä aaltoja kuljettaen Isoldea kohti kaukorantaa. Mutta mitä enemmän hän etääntyi Irlannin maasta, sitä surullisemmin hän huokaili ja itki. Istuen teltassaan kamarineitseensä Brangienin kanssa hän muisteli synnyinmaataan ja itki. Minne kuljettivatkaan nuo muukalaiset häntä? Kenen luo? Kohti millaista kohtaloa? Kun Tristan lähestyi häntä ja tahtoi rauhoittaa häntä lempeillä sanoilla, suuttui hän. ja työnsi hänet luotaan, ja viha kouristi hänen sydäntään. Hän, ryöstäjä, Morholtin murhaaja, oli tullut, oli temmannut hänet kavaluudella pois äidiltään ja synnyinmaaltaan; eikä ollut edes suvainnut pitää häntä itse; ja nyt kuljetti hän häntä niinkuin saalista yli aaltojen vihollisen maahan. "Minua onnetonta raukkaa", vaikeroi hän, "kirottu olkoon meri, joka minua kantaa. Mieluummin olisin tahtonut kuolla syntymämaassani, kuin elää siellä etäällä!…" Eräänä päivänä tuulet tyyntyivät kokonaan ja purjeet riippuivat veltoissa laskoksissa pitkin mastoja. Tristan antoi ankkuroida erään saaren rantaan, ja kyllästyneinä ainaiseen meren näköön lähtivät nuo sata Cornwallin ritaria ja merimiehet maihin jaloittelemaan. Ainoastaan Isolde jäi laivaan pienen palvelijaneidon kanssa. Tristan tuli kuningattaren luo ja koetti rauhoittaa hänen sydäntään. Kun aurinko heloitti kuumasti ja heidän oli jano, pyysivät he juomista. Tyttönen etsi kauan löytääkseen jotakin juomaa, kunnes hän vihdoin keksi sen pullon, jonka Isolden äiti oli uskonut Brangienin haltuun. "Olen löytänyt viiniä!" huusi hän heille. Ei, mitään viiniä se ei ollut: se oli intohimoa, katkeran suloista riemua ja loputonta tuskaa, kuoleman onnea. Tyttönen täytti suuren pikarin ja ojensi sen valtiattarelleen. Hän joi pitkin siemauksin ja antoi sen sitten Tristanille, joka tyhjensi sen.

Juuri tällä hetkellä astui Brangien sisään ja näki miten he äänettöminä tuijottivat toisiinsa, ikäänkuin lumottuina. Hän näki heidän edessään melkein tyhjän ruukun ja pikarin. Hän otti viiniastian, riensi laivan perään ja viskasi sen kauas aaltoihin valittaen:

"Voi minua onnetonta! Kirottu olkoon se päivä, jona synnyin, ja kirottu se päivä, jona nousin tälle laivalle! Isolde, rakas ystävä, ja te, Tristan, olette juoneet itsellenne kuoleman!"

Uudelleen kiiti laiva levitetyin purjein kohti Tintagelia. Mutta Tristanista tuntui, kuin olisi monivuotinen piikkiköynnös upottanut juurensa hänen sydänvereensä; sen oat olivat tuskaisen-terävät, sen kukat huumaavan-tuoksuvat, ja väkevällä syleilyllään se sitoi hänen ruumiinsa ja kaikki hänen ajatuksensa ja himonsa Isolden ihanaan ruumiiseen. Hän ajatteli: "Oi Andret, Denoalin, Guenelon ja Gondoine, te kavalat konnat, jotka syytitte minua siitä, että muka tavoittelin itselleni kuningas Markin maata, minä olen paljon kurjempi vielä, mutta hänen maataan en himoitse! Oi armas eno, joka minua orpoa rakastit jo ennenkuin edes tunsit minussa sisaresi Valkokukan veren, sinä, joka niin hellästi itkit minua kantaissasi minua käsivarsillasi airottomaan ja purjeettomaan purteen, armas eno, miksi et jo ensimäisenä päivänä ajanut luotasi harhailevaa lasta, joka oli saapunut pettääkseen sinut! Voi, mihin ajatukseni minut johtavatkaan? Isolde on puolisosi ja minä poikasi. Isolde on puolisosi, eikä voi sinua rakastaa."

Isolde rakasti Tristania. Ja kuitenkin tahtoi hän vihata häntä: eikö hän ollut halpamaisesti hyljännyt häntä? Hän tahtoi vihata häntä eikä voinut, ja tämä hellyys hänen sydämessään oli hänelle vielä tuskallisempi kuin viha.

Brangien piti heitä silmällä suurella sydämenahdistuksella; hän oli vielä levottomampi, sillä hän yksin tiesi, minkä pahan hän oli matkaansaattanut. Kaksi päivää hän heitä vartioi salaa: näki, miten he työnsivät luotaan kaiken ruoan, kaiken juoman ja ravinnon, etsivät toisiaan niinkuin sokeat, jotka hapuillen pyrkivät toisiaan kohti; onnettomia olivat he, kun he yksin ikävissään riutuivat, ja vielä onnettomampia, kun he olivat yhdessä pidätetyn tunnustuksen kauhusta väristen.

Kolmantena päivänä, kun Tristan lähestyi sitä telttaa laivankannella, jossa Isolde istui, ja Isolde näki hänen tulevan, pyysi hän nöyrästi:

"Astukaa sisään, herra."

"Kuningatar", sanoi Tristan, "minkätähden nimitätte minua herraksi? Olenhan päinvastoin teidän läänitysmiehenne ja teidän vasallinne, jonka tulee kunnioittaa, palvella ja rakastaa teitä kuningattarenaan ja valtarouvanaan?"

Isolde vastasi:

"Ei niin, sinä tiedät, että sinä olet minun herrani ja mestarini. Sinä tiedät, että sinun voimasi vallitsee minua ja että olen sinun orjasi. Voi, miksi virvoittelinkaan eloon haavoittuneen laulajan! Miksi en antanut hirviön tappajan menehtyä rämeikön ruohoihin! Miksi en suunnannut hänen sydämeensä jo kohotetun miekkani iskua, kun hän turvattomana kylvyssä virui! Voi minua raukkaa, en tiennyt silloin sitä, mitä nyt tiedän!"

"Isolde, mitä tiedätte siis nyt? Mikä teitä siis vaivaa?"

"Oh, kaikki, mitä tiedän, vaivaa minua, ja kaikki, mitä näen. Taivas vaivaa minua ja tämä meri ja oma ruumiini ja koko elämäni."

Hän laski kätensä Tristanin olkapäälle; kyyneleet himmensivät hänen silmäinsä sädehtelyn, hänen huulensa vapisivat. Tristan kysyi toistamiseen:

"Ystävä, mikä teitä siis vaivaa?"

Hän vastasi:

"Rakkauteni teihin." Silloin Tristan painoi huulensa hänen huulilleen.

Mutta heidän näin ensi kertaa nauttiessaan rakkauden riemua Brangien, joka väijyi heitä, päästi suuren huudon ja käsivarret levällään, kasvot kyynelissä kylpien heittäytyi heidän jalkoihinsa:

"Onnettomat, pysähtykää ja palatkaa tieltänne, jos vielä voitte! Mutta ei! Sillä tiellä ei ole paluuta: jo vetää teitä puoleensa rakkauden voima, eikä koskaan enää ole teillä oleva riemua ilman tuskaa. Yrttiviini vaikuttaa teissä, rakkauden juoma, jonka äitinne, Isolde, oli uskonut haltuuni. Ainoastaan kuningas Markin piti juoda siitä yhdessä teidän kanssanne; mutta Vihollinen on pitänyt meitä kaikkia kolmea pilkkanaan, ja te olettekin tyhjentäneet lumotun pikarin. Ystävä Tristan ja ystävä Isolde, rangaistukseksi siitä huonosta huolenpidosta, johon olen tehnyt itseni syypääksi, luovutan teille ruumiini ja elämäni; sillä minun rikokseni vuoksi olette tyhjentäneet kirotun kalkin ja juoneet siitä itsellenne rakkauden ja kuoleman!"

Rakastavaiset syleilivät toisiaan; heidän kauniit ruumiinsa värisivät lemmenhimoa ja elämää. Tristan sanoi:

"Tulkoon siis kuolema!"

Ja iltahämärän laskiessa, keinuvan purren kantaessa heitä yhä lähemmäksi kuningas Markin maata, he, ijäksi yhdistetyt, antautuivat rakkauteen.

V.

Brangien annetaan orjien käsiin.

Kuningas Mark oli Isolde Vaaleahiusta rannalla vastassa. Tristan tarttui hänen käteensä ja johdatti hänet kuninkaan eteen; kuningas otti hänet haltuunsa antaen hänelle vuorostaan kätensä. Suurin kunnianosoituksin kuletti hän Isolden Tintagelin linnaan, ja kun tämä ilmestyi vasallien keskelle juhlasaliin, levitti hänen kauneutensa sellaisen säteilyn ympärilleen, että kaikki linnan seinät alkoivat hehkua niinkuin nousevan auringon ruskossa. Silloin kuningas Mark ylisti kyyhkysiä, jotka niin kauniilla ja kohteliaalla tavalla olivat tuoneet hänelle kultaisen hiuksen, hän ylisti myös Tristania ja niitä sataa ritaria, jotka hauraalla ja seikkailevalla haahdella olivat lähteneet hakemaan hänelle hänen sydämensä iloa ja silmiensä päivänpaistetta. Voi surun surkeutta! Laiva toi teillekin, jalo kuningas, vain katkeraa murhetta ja sieluntuskaa!

Kolmen viikon kuluttua kuningas kaikkien parooniensa läsnäollessa otti vaimokseen Isolde Vaaleahiuksen. Mutta kun yö tuli, niin Brangien, peittääkseen kuningattaren häpeän ja pelastaakseen hänet kuolemasta, otti Isolden paikan häävuoteessa. Rangaistukseksi siitä, että hän niin huonosti merellä oli hoitanut hänelle uskottua tointa ja myös rakkaudesta ystävätärtään kohtaan hän uhrasi hänelle, tuo uskollinen, ruumiinsa koskemattomuuden; yön pimeys peitti kuninkaalta hänen petoksensa ja häpeänsä.

Toiset kertojat väittävät, että Brangien ei ollutkaan heittänyt mereen yrttiviini-pulloa, johon rakastavien jäliltä vielä oli jäänyt vähän juomaa, vaan että hän aamulla, kun hänen valtiattarensa jo vuorostaan lepäsi kuningas Markin vuoteessa, kaasi maljaan loput lemmenjuomasta ja ojensi sen puolisoille, ja että Mark joi siitä ahnein siemauksin, mutta että Isolde heitti salaa oman osansa vuoteen alle. Mutta tietkää, arvon herrat, että nämä kertojat ovat turmelleet ja väärentäneet tarinan. He ovat keksineet tämän valheen siksi, että he eivät muuten ole voineet selittää kuningas Markin rajatonta rakkautta kuningatarta kohtaan kaikissa elon vaiheissa. Totta on, kuten pian tulette huomaamaan, että ei milloinkaan, kaikista tuskista ja kärsimyksistä ja hirvittävistä kostonpuuhista huolimatta, voinut Mark karkoittaa sydämestään Isoldea yhtä vähän kuin Tristania, mutta tietkää, arvon herrat, hän ei sittenkään ollut juonut yrttiviiniä. Ei myrkky eikä taika, vaan ainoastaan hänen oman sydämensä jalomielinen hellyys ylläpiti hänessä rakkautta.

Isolde on kuningatar ja näyttää elävän pelkässä onnessa ja riemussa. Isolde on kuningatar ja elää surun vankina. Mark häntä hellii, paroonit häntä kunnioittavat, ja kansa kaikki häntä rakastaa. Isolde viettää päivät pitkät kauniisti maalatuissa ja kukin koristetuissa huoneissaan. Isoldella on kalliita koristeita ja jalokiviä, purppuravaatteita ja Thessaliasta asti tuotettuja verhoja ja mattoja. Harpunsoittajien laulut häntä ympäröivät ja hänen vuoteensa uutimet ovat kirjaillut täyteen leopardeja, papukaijoja ja kaikenlaisia merien ja metsien otuksia. Isoldella on omat korukalansa, kauniit lemmenleikkinsä ja Tristan vierellään, mikäli tilaisuus sallii, yötä ja päivää; sillä ylhäissäätyisten ritarien tapaa noudattaen hän nukkuu kuninkaallisessa huoneessa, lähimpien omaisten ja uskottujen kera. Kuitenkin Isolde vapisee. Minkätähden vapisee hän? Eikö hänen rakkautensa ole kaikilta salassa? Kuka epäilisi Tristania? Kuka epäilisi omaa poikaa? Kuka näkee hänen läpitsensä? Kuka väijyy häntä? Onko todistajaa häntä vastaan? On, on yksi todistaja, joka pitää häntä silmällä, Brangien: Brangien väijyy häntä; Brangien yksin tietää hänen elämänsä; Brangienin armoilla hän elää! Jumala! jos hän eräänä päivänä väsyisikin palvelijan asemaansa, väsyisikin valmistamaan muille vuodetta, jossa hän itse on maannut ensimäisenä, ja antaisi heidät ilmi kuninkaalle! Jos Tristan vielä kuolee hänen kavaltamanaan!… Täten pelko kalvaa ja kauhistaa kuningatarta. Mutta tätä tuskaa ei suinkaan aiheuta Brangien, tuo uskollinen, vaan hänen oman sydämensä levottomuus. Kuulkaa siis, arvon herrat, minkä petollisen juonen hän keksi, mutta Jumala laupias armahti häntä, kuten pian tulette kuulemaan; olkaa siis tekin hänelle laupiaita ja sääliväisiä!

Sinä päivänä olivat Tristan ja kuningas kaukana metsästysretkellä, eikä Tristanilla ollut tietoa tästä rikoksesta. Isolde antoi tuoda eteensä kaksi orjaa ja lupasi heille vapauden ja kuusikymmentä kultarahaa, jos he vannoisivat tekevänsä sen, mitä hän heiltä pyysi. He vannoivat.

"Minä annan siis", sanoi hän, "teidän haltuunne erään nuoren tytön; te viette hänet metsään, lähelle tai kauas, yhdentekevä, mutta sellaiseen paikkaan, ettei kukaan koskaan saa tapauksesta pienintä vihiä; siellä te tapatte hänet ja tuotte sitten minulle hänen kielensä. Pitäkää tyystin mielessänne jokainen sana, jonka hän lausuu, jotta voitte ne minulle kertoa. Menkää, ja palattuanne olette vapaita ja rikkaita miehiä."

Sitten hän kutsutti luokseen Brangienin:

"Ystäväiseni, sinä näet, miten minun ruumiini kärsii ja riutuu: etkö menisi metsään etsimään sellaisia yrttejä, jotka soveltuvat tähän tautiin? Kaksi orjaa odottaa sinua, he opastavat sinua, he tietävät, missä tehokkaita lääkeruohoja kasvaa. Seuraa siis heitä, armas sisar, ja tiedä, että jos lähetän sinut metsään, niin tapahtuu se siksi, että elämäni ja sielunrauhani on kysymyksessä!"

Orjat veivät hänet mukanaan. Metsään tultuaan hän tahtoi pysähtyä, sillä terveysyrttejä kasvoi hänen ympärillään jo yllin kyllin. Mutta he opastivat häntä vain yhä etemmäksi:

"Käy eteenpäin vain, neito, tämä ei ole sovelias paikka."

Toinen orjista kulki hänen edellään, toinen jälessään. Ei ollut enää raivattua polkuakaan heidän edessään, ainoastaan villejä sinivatukkapensaita, piikkejä ja yhteen kietoutuneita ohdakekimppuja. Silloin se mies, joka asteli eellimmäisenä, sivalsi esiin miekkansa ja kääntyi ympäri; Brangien riensi turvaa etsien toisen orjan puoleen; hänkin seisoi paljastettu miekka kädessään ja sanoi:

"Neito, meidän täytyy tappaa sinut."

Brangien vaipui polvilleen ruohikkoon ja hänen käsivartensa kohosivat torjuvina miekankärkiä kohti. Hän rukoili armoa niin säälittävällä ja hellällä äänellä, että orjat ryhtyivät puheisiin hänen kanssaan ja sanoivat:

"Neito, jos kerran kuningatar Isolde, sinun valtiattaresi ja meidän, tahtoo, että sinun pitää kuoleman, niin epäilemättä olet jollakin tavoin suuresti rikkonut häntä vastaan."

Hän vastasi:

"En tiedä, ystävät, en muista kuin yhden ainoan rikkomuksen. Kun me lähdimme Irlannista, oli meillä kummallakin matkassa, kalleimpana korunamme, paita, valkea kuin lumi, hääyötämme varten. Merellä sattui sitten sellainen onnettomuus, että Isolde repäisi rikki oman hääpaitansa ja hänen hääyökseen lainasin minä hänelle omani. Ystävät, siinä kaikki paha, minkä olen hänelle tehnyt. Mutta koska hän tahtoo, että minun pitää kuolla, niin sanokaa hänelle, että lähetän hänelle rakkaan tervehdyksen ja että kiitän häntä kaikesta siitä hyvästä, mitä hän minulle on tehnyt, ja kaikesta siitä kunniasta, mitä hän minulle on osoittanut lapsuudesta pitäin, siitä asti, kun minut merirosvot ryöstösaaliina möivät hänen äidilleen ja siten jouduin hänen palvelukseensa. Suojelkoon suuri Jumala hyvyydessään hänen kunniaansa, ruumistaan ja elämäänsä! Veljet, iskekää nyt!"

Orjien kävi häntä sääliksi. He pitivät neuvoa keskenään, ja tullen siihen johtopäätökseen, että kenties ei sellainen rikos kuitenkaan ansainnut kuolemaa, he sitoivat hänet puuhun. Sitten he tappoivat koiranpennun ja toinen heistä leikkasi siltä kielen ja pisti sen reppuunsa ja niinpä molemmat täten varustettuina astuivat Isolden eteen.

"Onko hän puhunut?" kysyi tämä levottomana.

"On kyllä, kuningatar, hän on puhunut. Hän sanoi, että yksi ainoa rikkomus hänen puoleltaan oli syynä suuttumukseenne: te olitte reväissyt merellä lumivalkean paitanne, jonka olitte tuonut mukananne Irlannista, ja hän oli lainannut teille omansa hääyöksi. Se oli, niin hän sanoi, hänen ainoa rikoksensa. Hän kiitti teitä kaikista niistä hyvistä töistä, joita olitte hänelle tehnyt lapsuudesta pitäin, ja rukoili Jumalaa suojelemaan teidän kunniaanne ja elämäänne. Hän lähettää teille rakkaan tervehdyksen. Kuningatar, tässä tuomme sinulle hänen kielensä."

"Murhaajat!", huudahti Isolde, "antakaa minulle takaisin Brangien, minun rakas palvelijattareni! Ettekö siis tienneet, että hän oli ainoa ystäväni? Murhaajat, antakaa hänet minulle takaisin!"

"Kuningatar, sanotaan täydellä syyllä: 'Nainen muuttuu joka hetki; samalla kertaa hän nauraa, itkee, rakastaa, vihaa.' Me tapoimme hänet, koska te niin käskitte!"

"Kuinka olisin minä voinut sellaista käskeä? Minkä vuoksi? Eikö hän ollut minun rakas kasvinkumppalini, suloinen, iki-uskollinen, ihanainen? Sen te tiesitte, murhaajat: lähetin hänet vain etsimään lääkeyrttejä ja uskoin hänet teidän huostaanne, jotta te suojelisitte häntä matkalla. Mutta nyt olette tappaneet hänet ja minä kärvennän teidät hehkuvilla hiilillä."

"Kuningatar, tietkää siis, että hän elää ja että me tuomme hänet teille takaisin elävänä ja terveenä."

Mutta hän ei uskonut heitä, vaan ikäänkuin poissa suunniltaan hän vuoron perään sadatteli murhaajia ja itseään. Hän pidätti toisen orjista luonaan ja toinen riensi sill'aikaa kiireimmän kautta sen puun luo, johon Brangien oli sidottu:

"Kaunis neito, Jumala on armahtanut teitä, ja nyt kutsuu valtiattarenne teitä luokseen takaisin!"

Kun Brangien astui Isolden eteen, polvistui hän, anoen anteeksi kaikkia pahoja tekojaan; mutta kuningatar oli myöskin vaipunut polvilleen hänen eteensä, ja molemmat lankesivat toinen toisensa kaulaan ja viipyivät kauan hellässä syleilyssä.