LUDVIG ANZENGRUBER. (continued 2)

Mestaritar heitti häneen moittivan katseen.

— Älä toki ole niin tyhmä, eihän hän nyt matkusta tuota pitkää matkaa Wieniin asti tilataksensa meiltä kenkiä. Hän hakee palveluspaikkaa täältä, ja ennenkuin hän sen saa, tarvitsee hän hyvää johtoa, ja hyvä on, että hän heti tuli ajatelleeksi sukulaisiansa. Me olemme pitävät häntä hyvänä luonamme.

Kristian mestari katseli ylenkatseellisesti tyttöön.

— Onko asian laita sellainen? No, jos sinulla on tilaa ja ruokaa hänelle antaa, niin voithan sinä pitää häntä täällä.

— Samaan läävään mahtuu paljon laupiaita lampaita, sanoi rouva ja tuuppasi häntä salaa vaikenemaan. — Se sopii erinomaisen hyvin, että hän nyt tuli, koska me pari päivää sitte panimme pois palvelustyttömme, sillä me pidämme aina palvelijan, mutta täällä Wienissä kansa on niin tylyä ja ylpeää, että kymmenestä täytyy ajaa pois yhdeksän jo ensimmäisenä viikkona. Koska sisareni kirjoittaa, miten sukkela ja kelpo tyttö hän on, sekä että häneltä nyt vain aluksi puuttuu tarpeellista ohjausta, niin luulen olevan parasta, että hän jää meille ensi ajaksi, eikö niin?

Hän silitti tytön poskea.

— Niin hän täällä meillä oppii ensimmäiset askareet, joita kaupungissa välttämättömästi vaaditaan. Kun minä sitte näen, miten hän käyttäytyy, toimitan minä itse hänelle hyvän palveluspaikan. Niin. Ja onhan hän niin ymmärtäväinen, että hän käsittää, ettei hän ilmaiseksi voi pyytää ruokaa, asuntoa ja ohjausta. Tuon kaiken hän saa meiltä halvemmalla, kuin mistään muualta.

Kristian mestari nyökäytti ystävällisesti päätään, mutta Pirkitta näytti sangen hämmästyneeltä. Asuminen kaupunkilaisen tädin luona ei ollenkaan näyttänyt häntä houkuttelevan, ja kun mainittiin, että hänen siitä vielä piti maksaa, silloin hänet valtasi halu nousta ylös ja juosta tiehensä, jonka hän varmaan olisi tehnytkin, jos hän vain tuossa suuressa kaupungissa olisi tullut toimeen.

— Se on siis päätetty, sanoivat mestari ja mestarin vaimo niinkuin samasta suusta.

— Niin, teidän keskenänne, ajatteli Pirkitta.

Hän tuli ajatelleeksi, olisiko yleensä tässä talossa hänellä jotakin opittavaa. Sitä hän aikoi kysyä, sekä ottaa selkoa siitä, mitä hänen tulisi tietää, miten kauvan hänen täällä täytyisi kestää ja miten paljon hänen oikeastaan tulisi maksaa, kun puodista samassa nousi kamala huuto.

Mestari ja mestarin vaimo syöksyivät ulos ja Pirkitta astui avoimelle ovelle.

Pieni poika uhkasi oppipoikaa terävällä naskalilla ja tämä piti edessään kilpenä lasta, jota hän sitä ennen oli pitänyt käsivarrellaan; sillaikaa kirkuivat voimiensa takaa sekä uhkaava että uhattu ja tahdoton kilpi.

— Hän pistelee minua, huusi oppipoika, — hän pistelee minua ja jollen minä anna hänen pistää, niin hän pistelee nahkoja.

— Sinä lurjus, sanoi mestari, — kyllähän minä tiedän, että siitä aina syytetään pienokaista, kun sinä itse hävität nahkaa.

Mestarin vaimo otti lapsen oppipojalta ja mestari löi häntä, kunnes molemmat väsyneinä ja yhtaikaa, lopettivat lyömiset ja ulvonnat.

Oppipoika konttasi vavisten nurkkaan, vanhemmat astuivat takaisin vajaan ja pikku poikanen liittyi heihin, terävä naskali yhäkin käsissään.

— Anna minun pistää, sanoi lapsi, — taikka minä taas huudan, ja isä tulee sinua lyömään vielä enemmän.

Tuo ilkeä olento tiesi, ettei hänen uhrinsa uskaltanut hiiskahtaakkaan, vaan täytyi tyytyä kaikkeen.

Ilkikurinen lapsi likentyi herttaisesti poika raukkaa, hän näytti häntä hyväilevän, mutta äkkiä hän pisti terävän aseen hänen sääreensä ja naurahti iloisesti, kun oppipoika tuskasta vavahti, uskaltamatta ääneen huutaa. Hän tahtoi vielä tarttua poikaan, joka meni häntä pakoon, kun Pirkitta, äkäisyydestä tulipunaisena huusi:

— Jätätkö hänet rauhaan, sinä ilkiö!

— Mikä siellä on? kysyi mestarin vaimo.

— Mikäkö on? vastasi suuttuneena tyttö, — teidän poikanne pistää oppipoikaa naskalilla.

— Mutta hyvä Jumala hänhän vielä on lapsi, sanoi rouvatäti.

— Silloin te kasvatatte häntä huonosti, ja saatte hänestä vielä hyviä kokea, jos te sallitte hänen karata ihmisten kimppuun kaikilla aseilla, jotka vain hänen käteensä sattuvat.

— No, no, murahti mestari, — tuollaisen oppipojan toki täytyy tottua sellaiseen.

— Niinkö? Voitteko te omalletunnollenne ja niille ihmisille, joitten poika hän on, tehdä tiliä siitä, ettette te talossanne kohtele häntä paremmin kuin koiraa, jota lapset saavat kiusata, sen sijaan että te todenteolla opettaisitte hänelle ammattinne? Hyi, en minä antaisi lasteni noin ajan kuluksi rääkätä luontokappalettakaan.

— Noin ajattelette yksin te talonpojat, sanoi mestari järeästi.

Mutta mestarin vaimo läksi ulos, antoi lapselleen pari nykäystä ja puristi hiukan kovakouraisesti sitä kädestä, seinän takana. Poika katseli häntä uhkamielellä, hän ei pitänyt tätä menettelyä rangaistuksena, vaan näytti päin vastoin sangen hämmästyneeltä siitä, että hänen viatonta leikkiänsä käsitettiin näin uudella tavalla. Kyllä hän hyvin huomasi, ketä hänen oli kiittäminen näistä saaduista, tuntuvista nuhteista, ja pisti ulos kielensä Pirkittaa kohti.

Tämä kääntyi suuttuneena pois ja puhui äänellä, joka tuntuvasti ilmoitti hänen päätöksensä vastakkaiksi mestarin rouvan päätösten kanssa:

— Minä teiltä kysyisin sitä, mitä tässä vasta puhuimme. Mitä minä oikeastaan opin teillä?

— Kaikkia mitä sinun tarvitsee tietää, voidaksesi ruveta hyvään palvelukseen, sanoi rouva ystävällisesti. — Itse minä monta vuotta olin kyökkipiikana suuressa talossa ja sieltä minä jouduin naimisiinkin.

Mestari nyökäytti päätänsä vahvistukseksi, ja hymähti merkitsevästi tytölle, ikäänkuin hän olisi tahtonut antaa tytön ymmärtää, että täällä oli enemmän opittavaa, kuin hän luulikaan.

— Kuinka kauvan se kestää? kysyi tyttö.

— No tietysti sen mukaan, kuin jokainen oppii, sen mukaan kuin jokainen ymmärtää, lyhyemmän tai pitemmän ajan.

— Ja mitä minun pitäisi maksaa teille?

— Herranen aikaa! sanoi mestarin vaimo nauraen. — Ei sitä nyt sukulaisten kesken niin tarkasti mitata. Emme me tule tarvitsemaan tuomaria. Mutta minunhan piti sanoa, että kai sinun jo on nälkä, minä lähetän oppipojan hakemaan meille illallista, minä vain en mielelläni antaisi hänelle suurempaa seteliä, hän kun ei koskaan tiedä, mitä hän saa takaisin, eikä pientä rahaa ollenkaan löydy talossa. Sinä tekisit minulle oikein hyvän työn, jos voisit meille lainata guldenin rahan.

Pirkitta todellakin suostui kaupungintädin pyyntöön, koskei tällä ollut pientä rahaa, mutta hän ei lausunut tuota yleistä vakuutusta, että tämä auttaminen oli hänelle ilo.

Oppipoika läksi letustamaan kaupungille astioineen päivineen ja toi tullessaan olutta ja lihaa. Silminnähtävällä mielihyvällä aviopuolisot asettuivat pöytään ja puhuttelivat lähettiä hätiköivällä riemastuksella. Tämä kaikki pani ajattelemaan, ettei tämä päivä ollut ihan samanlainen kuin muut päivät. Mestari kohteli puolisoansa erinomaisella hellyydellä ja ympäristöään oikein ihmisrakkaudella, sillä oppipojankin eteen hän työnsi olutlasin ja kun hän kilisti lasiansa Pirkitan lasiin, silloin tämä oli selvillä siitä, että hänen tuloaan täällä nyt juhlallisesti vietettiin ja jätettiin ruokakustannusten suorittaminen hänen vaatimattomaksi hyvityksekseen.

Pöytä raivattiin, suljettiin puoti, mestari Kristian paneusi oppipojan kanssa makaamaan heinäsäkin päälle puuseinän etupuolelle ja sen taakse vuoteesen piti Pirkitan asettua rouvatädin ja molempien lasten kanssa. Hän sentään mieluummin otti heinäsäkin ja makasi niinkuin edellisenäkin yönä.

Kaasuliekki väännettiin sammuksiin. Se oli jo muutamia tuntia kuluttanut ilmaa, ja mitä hyvää siitä vielä oli jäljellä, sen imi nyt viiden henkilön hengitys. Levottoman yön Pirkitta vietti ummehtuneessa huoneessa, kosteitten seinäin välissä. Lyyjyn raskaus painoi maalaislapsen rintaa, hänhän oli tottunut puhtaan, raittiin ilman yltäkylläisyyteen. Hän olisi mielellään temmannut akkunan auki, kun hän vain olisi jaksanut nousta. Aamupuoleen hän heräsi, tunsi hirveää päänsärkyä ja nousi ylös väsyneempänä, kuin hän oli pannut maata.

Kun oppipojan, jolle tietysti ei voinut uskoa suurempaa rahaseteliä, piti keräellä kaikille aamiaistarpeet, silloin pyydettiin taas Pirkitalta ystävällistä apua.

Aamulla varhain hän oppi kuumentamaan vettä väkiviinaliekin päällä, pitkin päivää hän sai kantaa pientä lasta käsivarrellaan, tai suojella suurempaa oppipojalta, illoin kävellä mestarin rouvan kanssa parilla naapurikadulla, ja yöllä nukkua, niin paljon kuin taisi. Hän sai sangen huonon käsityksen setänsä kenkätarpeiden kaupasta, vaikkei siitä kukaan hänelle mitään sanonut, mutta sen sijaan hän suuresti oppi kunnioittamaan rouvatätinsä suurta seteliä.

Neljä päivää hän tätä kesti, mutta viidentenä hän nousi vuoteeltaan aamutervehdyksettä, pesi kasvonsa ja kätensä ja järjesti hiuksensa.

— Riittaseni, sanoi rouvatäti, — minun täytyy antaa sinulle se tunnustus, että sinua sangen hyvin voi käyttää apunaan. Aamiaiskeitokset jo voi jättää kokonaan sinun huostaasi.

Tyttö punastui suuttumuksesta.

— Ei, ei, jatkoi mestarin rouva, — pian minun täytyy ruveta häpeemään, mutta tänä päivänä minä aivan varmaan annan rikkoa setelin, ole hyvä anna vielä kerran — — —

— Menkää, näyttäkää minulle toki tuo mahtava kultakappale, sellaista meillä maalla saa harvoin nähdä.

— Tietysti. Sitte sinä saat sen nähdä, kun minä lähden rikkomaan, minä en vain nyt viitsisi kulkea nurkkapuodeissa.

— Ettehän toki luule minua niin tyhmäksi. Pieni valhe voi kestää viikon, mutta suuri valhe ei kestä neljää päivää, ja teillä on kaikki valhetta, "Venzel" ja "Kenkätarpeiden tehdas" kyltissä, palvelijat, joita olette tahtoneet pitää, ja oppipoika jota te pitelette ja joka ei kuitenkaan mitään opi. Mutta pitäisi teidän toki hävetä ylvästelemistä; minä teitä hiukan autan kun sanon, että minä lahjoitan teille, sen mitä olette minulta raivanneet itsellenne. Jumalan haltuun kaikki!

Hän otti myttynsä ja meni aviopuolisoitten jotka seisoivat sanattomina hämmästyksestä, puotiin, sitte ulos; hän oli jo matkan päässä, kun hän kuuli mestarin rouvan, joka oli astunut kadulle, haukkuvan jälkeensä.

Pirkitta asteli ne muutamat kadut, jotka hän oli oppinut tuntemaan iltaisilla kävelyretkillään rouvatädin kanssa. Hän tunsi sieltä muutamia ihmisiäkin, joille häntä oli esitetty serkkuna maalta. Useat tervehtivät ja puhuttelivat häntä ja antoivat hänelle tilaisuutta kuulemaan sangen erilaisia mielipiteitä siitä askeleesta, jonka hän nyt oli ottanut. Paksu savustajatar kadun kulmassa pudisti moittivasti päätänsä.

— Lapsi kulta, se joka teille sitä neuvoi, se ei tarkoittanut hyvää. Mitä te aijotte tehdä ypöyksin ja ventovieraana Wienissä? Minä pelkään että te piankin sitä kadutte!

Tuo ei kuulunut rohkaisevalta. Mutta emäntä vastaisessa kulmassa sanoi:

— Jos minä olisin teidät tavannut yksin, niin olisin sen heti sanonut teille, ettei siellä tule toimeen. Mikään oikea ihminen ei sovi sellaiseen taloon, kuin Zeidlhuberien on, jossa menehdytään likaan ja yhtenään tehdään velkoja. Menkää vain johonkuhun palveluspaikan välityslaitokseen, Wienissä ei kukaan kuole nälkään jos hän vain tahtoo tehdä työtä. Jumalan haltuun!

Tuo kuului jo toiselta. Pirkitta ajatteli: savustajattaren ja emännän mielipiteet ovat nämät: toinen sanoo: "älä kaada pois likaista vettä ennenkuin sinulla on puhdasta", ja toinen: "sinä et kuitenkaan voisi sitä juoda, voimatta pahoin, etkä siinä pestä, tulematta vielä likaisemmaksi". Minä olen samaa mieltä emännän kanssa ja olen mieluummin juomatta ja pesemättä.

Hän seisahtui, koska hän oli joutunut rakennuksen edustalle, johon oli pantu kirjoitus "palveluspaikan välitystoimisto". Oven syrjämille, sekä vasemmalle että oikealle oli liimattu lippuja, jotka osoittivat mitä paikkoja oli otettavissa. Pirkitta rohkeutui, kun hän ne luki ja laski, mikä määrä palvelusväkeä tarvittiin. Kyllä kai hänkin siitä saisi kelvollisen paikan.

Hyvää toivoa täynnä hän tarttui ovikääkään ja astui sisään. Se oli hyvin pieni huone, seinämillä seisoi ruskeaksi maalatuita, selkänojilla varustettuja penkkejä, samanlaisia kuin kotikylän kapakassa; matala, samanvärinen puuristikko eroitti penkit muusta osasta huonetta, ja siinä seisoi korkeaan pulpettiin nojauneena, vanhanpuolinen, sangen laiha, likaisissa vaatteissa oleva herrasmies, joka hiljaisissa mietteissä hypisteli kynävartensa päätä.

— Hyvää huomenta, sanoi Pirkitta, kirjurin häiritsemättä pureskellessa: — minä tahtoisin mielelläni palvelusta.

Laiha herrasmies hetkeksi etensi nakerreltua puukeppistä suustansa ja lausui:

— Istukaa.

Pirkitta silitti hamettansa suoraksi, asetti mytyn viereensä penkille ja odotti. Seuraavat toimenpiteet viipyivät kauvan, vasta hetken kuluttua näytti kirjuri päättäyneen ja huusi:

— Rouva Frank!

Tätä huutoa seuraten, astui sivuovesta pieni, lihavanpuolinen rouva, silmälasit nenällä, huoneeseen; hän astui ristikolle saakka, tarkasteli kiireestä kantapäähän asti tyttöä, joka oli noussut seisomaan. Lopetettuaan tarkastuksensa, hän kysyi:

— Ja mitä te tahtoisitte?

— Palveluspaikkaa.

— Te ette vielä koskaan ole käynyt minun luonani. Näyttäkää päästökirjanne ja todistuksenne. Missä te viimeksi palvelitte?

— Viimeksi minä olin kotona maalla, ja koska minä vasta olen tullut Wieniin hakemaan palvelusta, niin ei minulla voi olla näytettäviä kirjoja ja todistuksia, rouva kulta.

— Vai niin, ette ole ollut vielä missään!

Lihava rouva pudisteli arveluttavasti päätänsä ja kirjuri raappi kynällä korvansa taustaa.

— Ette ole ollut vielä missään, uudisti palveluspaikan välittäjätär, — minun on paha mieleni, että tämä käy vaikeaksi.

— No, eikö täällä Wienissä kukaan aloita? Onko täällä pelkästään valmista väkeä?

Liikettä hoitava rouva hymähti säälivästi.

— Eihän mikään palvelija valmiina lankee taivaasta, mutta suosittamaan vasta-alkajaa ihmisille, siihen ei kukaan mielellään ryhdy.

— Tuonne ulkopuolellehan te olette kirjoittaneet sellaisen määrän palveluspaikkoja, että minun ymmärrykseni mukaan, teidän pitäisi iloita, kun joku kelpo ihminen hyvällä tahdolla ilmoittautuu yhteen niistä.

Kirjuri joutui pienen yskäpuuskan valtaan, joka suureni, kun rouva Frank jonkinlaisella avomielisyydellä huomautti, että tuollaiset setelit ripustettiin sinne rohkaisemaan palvelusta etsiviä ja voittamaan heidän luottamustaan, sekä saamaan heitä antamaan tietoja itsestään, mutta oikeastaan täytyi herrasväkien tulla kyselemään noita etsiviä palvelijoita.

Tuo ei Pirkitan mielestä tuntunut oikein rehelliseltä.

Vielä kerran välittäjä-rouva tarkasteli tyttöä, nyt sentään ystävällisemmin, ja alkaen vastaisesta päästä, alhaalta ylös asti, ja meni sitte pois, luvaten tehdä parastaan, kunhan ensimmäiset välttämättömät toimenpiteet olisivat järjestetyt, jossa toimessa herra Anton, kirjuri, oli kaikkia auttamassa.

Herra Anton kehoitti Pirkittaa vielä kerran hakemaan palveluspaikkaa, kysyi hänen ristimä- ja sukunimeään, missä hän oli syntynyt, hänen ikäänsä, säätyänsä ja uskontoansa, kyseli lyhyesti hänen kelvollisuussuhteitansa, aikomuksiansa ja vaatimuksiansa ja siirsi jokaisen kysymyksen tulokset omantunnonmukaisesti suuren kirjansa eri päällekirjoituksien alle.

Tämä tarkkuus suuresti ilahutti Pirkittaa ja sai hänet toivomaan parasta. Kirjuri sirotti hiekkaa märille riveille. Tietysti näytti siltä ja kuului siltä, kuin hän olisi tahtonut sanoa: "siinä se nyt on kirjoitettuna, nyt ei ole huolta enään, kyllä siitä pian nähdään tulokset". Hän ojensi kätensä tytön puoleen ja sanoi:

— Pyydän guldenin rahan sisäänkirjoitusmaksuksi!

Olihan se selvästi lausuttu, mutta Pirkitalta tuntui puuttuvan käsityskykyä siihen. Kotona, kaupoissa toinen talonpoika kyllä antoi toiselle käsirahaa, mutta hän tiesi varmasti, mitä hän siitä saisi, mutta tässä siitä ei mainittu mitään ja hänen piti antaa rahansa epävarmuuteen. Epäillen hän pudisti päätänsä. Kirjuri, nähdessään hänen viivyttelevän, huomautti:

— Sisäänkirjoitusmaksu juuri vahvistaa teille meidän välityksemme, siitä te olette merkitty meidän kirjoihimme palveluspaikkaa varten, ja tästä päivästä alkaen teillä on oikeus käydä täällä joka päivä kuulostelemassa, kunnes jotakin ilmaantuu.

— Tyhjästä ei mitään; mutta jos ette te voi merkitä päähänne tietojanne ja sitte vasta kirjoittaa niitä kirjaanne, ja jos teidän vielä lisäksi täytyisi juosta tänne joka päivä muistuttamaan niitä itsellenne, silloin te teette itsellenne vain turhaa työtä ja toisille ihmisille vaivaa, eikä siitä sellaisesta kukaan ihminen maksa; ja nuo pitkät kirjoitukset voisi minun mielestäni jättää pois, ja jokainen saisi käydä kuulostamassa, niin kauvan kuin hän tahtoo. Minäpäs sanon teille: sitte kun te olette minulle toimittaneet paikan, sitte te saatte nähdä rahani, mutta sitä ennen ei teidän kelpaa olla uteliaita.

— Neitiseni, sanoi herra Anton, — se ei käy laatuun. Sisäänkirjoitusmaksu on vain pieni summa, mutta meille se on suuriarvoinen, sillä se on niinkuin meidän välitystöläistemme luottamuslause. Me emme voi olla sitä jokaiselta ottamatta. Voisimmeko me tässä sallia poikkeuksen? Ei, me emme voi sallia poikkeusta, sillä mitä se poikkeus olisi? Se olisi omien periaatteittemme horjumista yksityisen epäluulon ja epäilyksen tähden, se olisi niin monien ihmisten luottamuksen syrjäyttämistä, se olisi nöyryytys meille ja loukkaus muita kohtaan. Kaikki, jotka ovat tänne kirjoitetut — hän kohotti oikeaa käsivarttansa, jonka rikkinäisestä irtohihasta retkut väsyneesti riippuivat; musteen tahraamat sormensa hän juhlallisesti asetti kirjan kannelle, — kaikki, jotka ovat tänne kirjoitetut, ovat meille empimättä maksaneet tämän luottamuksen määrän ja kaikki he vuoron mukaan tulevat meidän kauttamme saamaan mieluisan paikan. Se on varma!

Mieltä rohkaisevasti hän kädellään löi suuren kirjan kanteen, ikäänkuin hän olisi tahtonut sitä rauhoittaa sen sisään kirjoitettujen kohtalosta.

— Neiti, vielä te olette merkitty tänne muitten joukkoon, punnitkaa tahdotteko maksaa tuon rahan, joka ei ole puhumisen arvoinen, tai astua pois rivistä. Mieleni olisi paha, jos minun pitäisi teidät heti pyyhkiä pois.

Hän oli avannut kirjan ja huiskutti uhaten kynää.

Pirkitta oli noussut.

— Hyvä herra Anton, ei teidän pidä puhua noin hullunkurisesti, ettei teitä mitenkään ymmärrä. Mitä taas punnitsemiseen tulee, niin muistuu mieleeni hyvä sananparsi: viimeinen ei voi rivistä rientää! Ja kyllä minä huomaan, että minun gulden rahani sentään teidän mielestänne oli puheen arvoinen, vieläpä pitkän puheen. Vahinko vaivaanne! Kauniita lupauksia jokainen voi antaa ilmaiseksi, niihin minä en pane rahaa. Jos te jotakin annatte, niin te jotakin saatte; se on rehellistä kaupantekoa.

— Ennakkoluuloja! mutisi kirjuri. — Minun on paha mieleni, mutta — — —

Alakuloista loppua hän ei lausunut, hän vain katseli tyttöä kohotetuin kulmakarvoin ja asetti kynän syrjälleen.

— Tehkää se vain, huusi Pirkitta nauraen.

Silloin kynä rapisten lensi hiekoitettujen rivien yli. Pirkitta kiitti herra Antonia nähdyistä vaivoista ja läksi ulos huoneesta.

— Tuo ei ole tyhmä, sanoi kirjuri.

Hän tuijotti ajatuksetonna avoimeen kirjaan, tytön ansioluettelo siinä vielä oli tahrimattomana. Sääliväisyydestä, hajamielisyydestä, vaiko välinpitämättömyydestä hän lienee vedellyt sitä kuivalla kynällä. Äkkiä vanhan pojan valtasi epämääräinen halu, hän haeskeli suullaan niinkuin rintalapsi, ja vajosi sitte hiljaiseen hyvinvointiin, kun hän taas tunsi kynävartensa pään hampaittensa välissä.

Pirkitta koetti toisessa ja kolmannessa samantapaisessa laitoksessa, vihdoin hän päätti onnen kaupalla kulkea kaikki kadut ja kujat, ja missä vain näki tuollaisen laitoksen, kysyä. Kaikkialla sama tulos. Jonakin lohdutuksena oli sentään se, että hän kaikkialla oli kieltänyt sisäänkirjoitusrahan maksamisen, johon hänen vähäiset matkarahansa olisivat menneet kokonaan. Hän ei saanut selville, mihin hän oli joutunut, koska kaupunki oli jäänyt hänelle ihan vieraaksi; iltapäivä kului loppuun, hän ei vielä tietänyt, mihin hän pääsisi yöksi, eikä hän liioin luottanut huomispäivään, joka oli suuri kirkollinen juhlapäivä, jolloin tietysti kaikki puodit olisivat suljetut. Hän oikein pelkäsi. Palaisiko hän takaisin kaupungintädin luokse? Ei mistään hinnasta! Tuon pienen puodin seinillä tuolla oli vielä liimatuita papereja. Siellä piti tehdä viimeinen koetus!

Se ei onnistunut paremmin. Pää alas painuneena ja viipyvin askelin hän heitti puodin. Kimakka ääni huusi hänen takaansa:

— Kuulkaappas ystävä!

Epävarmana tyttö katseli ympärillensä.

Huuto tuli talon porttikäytävästä, jossa myytiin kasviksia, teltan omistajatar, sangen lihava nainen, joka oli köyttänyt huivin varjelemaan päätänsä auringon säteiltä, vaikka ne jo aikoja sitte olivat olleet lankeematta tähän paikkaan, nyökäytti päätään Pirkitalle ja tavalliseen kieliopin pakkoa halveksivaan tapaan, sanoi:

— Teitä se koskee, teitä minä tarkoitan, kävittehän te tuolla palveluspaikan välityslaitoksessa?

— Kävin. Minä haen palvelusta.

— Sitte teidän pitäisi tulla minun luokseni eikä mennä ihmisiin, jotka eivät tunne herrasväkeä eivätkä palvelijoita, eivätkä tiedä mitkä sopivat yhteen. Jokainen tietää ja tuntee että minä jo olen toimittanut paikan useammalle, kuin nuo eläessään ovat nähneet puodissaan. Oletteko te maalta tyttöseni?

— Olen.

— Vaatimaton tyttö?

— En minä enempää pyydä, kuin oikeus ja kohtuus on.

— Se onkin aivan paikallaan. Tehdä työnsä, vaatia palkkansa, se on rehellisesti ja suoraan sanottu. Te minua miellytätte. Puhukaamme nyt hiukan.

Rouva puolestaan näytti lausuneen totuuden, sillä hän heti jatkoi kielevästi:

— Katsokaa, minä en voi kärsiä niitä piikoja, jotka joko eivät tiedä miten paljon heidän tulee pyytää, tai tekeytyvät niin nöyriksi, ikäänkuin he tyytyisivät kaikkeen, ja jälkeenpäin heille ei kelpaa mikään. Te ette usko mikä risti siitä on, ja minun täytyy sanoa, ettei yksin piioista, mutta herrasväestäkin. Uskotteko, että löytyy sellaisia rouvia, joille jokainen piika on liian siisti? Tuonne minä saan lähettää vain sellaisia — hihhii! — sillä siellä armollisen herran vain täytyy taistella vastaan, etteivät ne häntä saa ihan lumota! Sitte löytyy sellaisia taloja, joissa armollisen, vanhan herran mielestä mikään tyttö ei ole tarpeeksi siisti, tai joissa nuori keikari yhtä mittaa tulee kyökkiin; tiedättekö, ystävä, minä teille vakuutan, että siinä täytyy tietää, ettei pane ketään väärälle paikalle, sillä varjelkoon, jos minä antaisin aihetta kelpo tytön onnettomuuteen tai pahuuteen. No niin, maailmassa ei ole mistään puutetta, minä tiedän kyllä sellaisiakin, joissa ei ole mitään pahentamista. Teille minä haen kunnollisen paikan, te voitte minuun luottaa. Jollei teillä ole asuntoa, niin te voitte viettää yön minun luonani, te saatte siistin vuoteen ja maksatte guldenin viikolta, ei teidän tarvitse sitä kauvan tehdä, sillä tietäkää, että minun luotani täytyy toisen aina väistyä toisen tieltä, pitkiksi ajoiksi en voi luvatakkaan. Laskekaa vain pois myttynne, sitte menemme yhdessä. Minä heti korjaan pois tavarani. Hyvää iltaa herra Fischer!

Hän tervehti vanhaa, kookasta herraa, joka ei juuri näyttänyt tuekseen tarvitsevan sitä vahvaa ruokoa, joka oli hänen kädessään.

— Hyvää iltaa, rouva Brunner, sanoi hän sivumennen. Mutta äkkiä hänen mieleensä näkyi johtuneen jotakin, hän painoi keppinsä katukiviin ja kääntyi takaisin kysymään:

— Onko vaimoni jo puhunut teille?

— Ei armollinen herra.

— Eikö?

Hän astui myymäteltan eteen.

— Koska nyt juuri satuin teidät tapaamaan, sanon teille, että niin pian kuin suinkin voitte, hankkisitte meille luotettavan tytön hoitamaan lasta. No, mikä teidän mieleenne nyt pisti, rouva Brunner? Enhän minä tahtoisi, että te epäilisitte meitä, vanhoja ihmisiä.

— Mutta herra Fischer, miten voisin sallia sellaista, — hihhih! Kunniani ja autuuteni nimessä minä en ole mitään ajatellut.

— Ettekö? No hyvä. Vanhimman poikamme, jolta raukalta rouva kuoli vuosi sitten, on täytynyt matkustaa pois asioitten tähden; hän on antanut pienokaisensa meidän hoidettavaksemme; se panee talon hiukan nurin narin; alaikäisillä tyttärilläni ei vielä ole ollut aihetta sellaisiin toimiin ja me vanhat emme oikeastaan koskaan kelpaa niihin, sillä iällä jo unohtaa kaiken harjoittelemisenkin. Siitä syystä me tarvitsemme jonkun joka voi siihen antautua, tosin ei pitkäksi ajaksi, ehkä vain neljäksi tai kuudeksi viikoksi, kunnes isä palajaa; mutta tiedättehän te mimmoinen palkka ja kohteleminen meidän talossamme on, ja jos löytyy kelpo tyttö, jolla ei ole tiedossa parempaa, niin olisihan tämä jotakin.

Sillaikaa kuin vanhus puhui tätä, oli rouva Brunner merkitsevästi katsellut Pirkittaa.

— Tosin, sanoi hän, — minä tiedän että teillä kohdellaan sangen hyvin, ja tuo tuossa on sangen kelpo tyttö, tosin juuri maalta tullut, mutta minä tunnen hänet jo kelpo tytöksi; hän ei vielä ole löytänyt paikkaa ja ottaisi mielellään. Kelpaako?

— Minä kiitän Jumalaa, jos te tahdotte minut ottaa, herra kulta, sanoi Pirkitta. — Minä haen vain hyvien ihmisten luona nurkkaista, jossa voin levätä. En tänään kysy pitkäksikö vaiko lyhyeksi ajaksi. Kunhan vain pääsen alkuun, niin en pelkää jatkoa.

— Niin, rouva Brunner, sanoi vanha herra hymyillen katsellen Pirkittaa, joka seisoi siinä vaiti, silmät alas painuneina; — minä ottaisin tytön hyvin mielelläni, sillä hän sanoi minulle "herra kulta"; se tuntuu niin hyvältä, ja sen tapaista ei ole moneen aikaan minulle sattunut — — —

— Hihhih, nauroi kasviksien myyjätär, — suottehan te anteeksi, herra Fischer, hän on juuri tullut maalta. Lapsi kulta, teidän täytyy tottua lausumaan: "armollinen herra".

— Se oli hyvä, älkää minulta ryöstäkö sitä ilon kipinää! Mutta todellakin, hyvä rouva Brunner, tiedättehän te, etten minä lopullisesti voi päättää, jollen ole kuullut rouvani mielipidettä.

— Oi, armollisen rouvan Leenan minä jo tunnen, sanoi rouva Brunner. — Arvelen, että koska te tahdotte jonkun lasta hoitamaan, niin pian kuin suinkin, niin ottakaa tyttö heti taloon ja näyttäkää hänet puolisollenne. Olen varma siitä, ettei hän lähetä häntä takaisin.

— Oikein, se kyllä sopii. Tulkaa mukaani, lapsi kulta, asumme tässä likellä.

Kasviksien myyjätär nosti mytyn ja laski sen Pirkitan käsivarrelle.

— Katsokaa, sanoi hän itseluottamuksella, — mitä se vanha Brunnerin akka voi, tuolla porttiholvissa, myymäteltan ääressä, sisäänkirjoituksitta ja valehtelemisitta. Sitä te ette suinkaan olisi tullut ajatelleeksi? No, antakaa hänen nyt ensin katsella itseänne, että saamme saman mielipiteen, niin minä tiedän, ettette juokse takaisin minun luokseni. Paras suudelmani armollisen rouvan kädelle! Hyvää yötä, herra Fischer!

Pirkitta oli jäänyt muutamia askeleita vanhan herran taakse, sillä tämä käveli jokseenkin rivakasti. Nyt hän nykäsi häntä käsivarresta ja astui hänen rinnalleen:

— Älkää suuttuko, armollinen, herra, sanoi hän, — ja vaikka se minua vahingoittaisikin, niin en minä voi valhetta kärsiä, minä näen tuon rouvan tänään ensi kerran, ja saattaahan hän tarkoittaa minun hyvääni sanoessaan, että hän minut tuntee, mutta ei se ole totta.

— Hämmästyneenä vanha herra katsahti tyttöä kasvoihin.

— No, kenties, hän näyttää tuntevan ihmiset heti ensi katsannolta. Tulkaa te vain!

Hän jatkoi matkaansa ja Pirkitta seurasi.

Neljäs luku.

Vieraan katon alla vietetyn ensi yön kauhut. Lukijat, joita sankarittaren ulkonainen olento huvittaa, saavat tässä harvinaisen tilaisuuden katsella korkeaan peiliin, hänen olkainsa ylitse, jota halua saattaisi epäillä tiedon puutteeksi sopivaisuudesta. "Kitta" ja "Leena" tulevat toisilleen rakkaiksi. Fischer nuoremman tulo.

He astuivat komeaan taloon, joka melkein tuntui olevan ystävällinen, elävä olento, jolle metalliset suonet kuljettivat valoa ja vettä, portaissa ja käytävissä oli kiiltävää kiveä, suuria ovia kahdesta puoliskosta, ja peilikirkkaita ikkunoita. Pirkitta oli melkein häpeillään, kun hän vanhan herran perässä astui yläkerroksiin, ja jokainen askel, jonka hän rautanauloilla varustetuilla kengillään otti, kuuluvasti kaikui talossa.

Ovelle herra Fischer seisahtui, veti kelloa, ovi avattiin ja he astuivat sisään. Hän viittasi, että tyttö häntä seuraisi; he astuivat kahden huoneen läpi, jotka olivat hämärässä, vain sen verran valoisat, kuin katulyhdyistä saattoi langeta valoa sisään; sitte he tulivat kolmanteen huoneeseen, jossa lamppu kirkkaasti valaisi pöytää. Sen ympärillä istui koko joukko ihmisiä.

Pirkitta jäi ovelle seisomaan,

— Hyvää iltaa lapset, sanoi vanha herra. — Minä tuon teille jotakin. Puhuttelin ohi mennessäni kasviksien myyjätärtämme ja hän lähetti heti minun mukaani tytön, jotta sinä äiti, hänet näkisit; hän arveli, että sinä hänestä pitäisit.

Lampun varjostin siirrettiin pois. Suurissa tuoleissa molemmin puolin istui kaksi nuorta tyttöä, jotka päästivät käsityöt helmaansa ja uteliaasti tarkastivat Pirkittaa; syrjemmällä luki nuori herra, joka ei katsonut vaivan arvoiseksi kohottaa silmiään kirjasta. Keskellä sohvaa istui vanha nainen.

— Tulkaa vain lähemmäksi, sanoi tämä. — Älä pelkää lapseni.

Pirkitta otti pari avutonta askelta eteenpäin.

— En minä pelkää, armollinen rouva, mutta minä en mielelläni astelisi, sillä minun jalkineeni ovat raskaat; niillä kyllä hyvin juoksentelee maalla, mutta minä pelkään raamuilevani tätä kaunista lattiaa.

— Arveletko että sinulle siitä suututtaisiin, eikä otettaisi palvelukseen?

— En, sanoi tyttö, ja kuoppaset syntyivät hänen poskiinsa, — en minä juuri sitä tarkoita, enkä minä usko, että se meitä eroittaisi, jos minä vain muutoin olen teidän mieleisenne, rouva kulta — armollinen rouva, mutta olisihan paha, pilata tätä kaunista lattiaa.

Rouva Fischer nyökäytti hymyillen päätänsä, hiukan hän kyseli Pirkitalta, sitte hän lupasi hänet ottaa palvelukseen.

Tyttö suuteli hänen kättänsä ja tahtoi samaten suudella vanhan herran kättä, mutta tämä kohotti kätensä pään yläpuolelle, joten tyttö ei sinne ylettynyt, ja sanoi:

— Minä en ole mikään korkea-arvoinen herra, jolle tällaiset kunnianosoitukset kuuluisivat; jos olisinkin mieleltäni maailmallinen, niin kai minä sentään tietäisin toimittaa itselleni parempia. Meillä ei käytetä käsisuutelemista, yksin vanhalle rouvalle se on oikeutettua, muutoin heittäkää se pois. Tyttäreni eivät myöskään pane siihen mitään arvoa, niistä on hauskempaa, kun saavat sitä nuorilta herroilta.

Molemmat tytöt naurahtivat iloisesti, todiste siitä, etteivät he loukkaantuneet, sekä siitä, kuinka vanha herra leikillä panetteli lapsiaan. Hän näytti sangen kummalliselta, kun hän totisen näköisenä taas alkoi puhua:

— Samaten minä kiellän teitä tekemästä sitä tuolle nuorelle herralle tuossa vastapäätä. Hänen suhteensa teidän yleensä on oleminen varoillanne.

Nuori mies punastui suuttumuksesta, hän sulki kirjansa ja juoksi tiehensä sanoilla:

— Tänään sinä isä taas olet ihan inhoittava.

Kun hänen pakonsa synnyttämä yleinen ilo oli asettunut, sanoi vanha rouva totisena, vaikka hänen kasvoillaan nauru vielä leikitteli:

— Hurjapa sinä oletkin tänään, isä.

Sitte hän kääntyi Pirkittaan:

— Mene nyt kyökkiin, lapseni, jättämään kapineesi. Sitte sinä kyllä saat lähempiä tietoja.

Pirkitta totteli. Kun hän oli oven sulkenut, meni vanha herra etsimään ja lepyttämään nuorta naisvihaajaa, niinkuin hän sanoi.

— Sitä minä tahtoisin olla kuulemassa, sanoi vanha rouva. — Poika raukka! Tällä tavalla hän ihan karkoittaa hänet talosta.

Kun Pirkitta oli syönyt illallista kyökissä, vei vanha rouva hänet pieneen huoneesen, jossa seisoi ristikolla varustettu lapsen sänky ja sen vieressä vuode täysikasvanutta varten. Tuolilta nousi nuori tyttö, kuullessaan heidän tulevan.

— Voi äiti, sanoi nuori neiti, — tuotko sinä hoitajattaren pienelle Helenallemme?

— Kyllä, lapseni, te saatte nyt taas ryhtyä taloudellisiin puuhiinne. Pitäkää vain ensi aikoina tätä hoitajatarta hiukan silmällä, sillä hän on vähän tottumaton, hän on palveluksessa ensi kertaa, mutta hänellä on hyvä tahto ja ennen kaikkia taipumusta siisteyteen.

Siitä tuli jo palkinto, että Pirkitta oli säälinyt kaunista lattiaa.

— Mikä teidän nimenne on? kysyi neiti.

— Pirkitta Leipold.

— Siis Kitta? Olkaa nyt oikein hyvä ja hellä pienokaisellemme. Hänen nimensä on — johan minä sen teille mainitsin — Helena, niinkuin hänen ennen aikojaan kuolleen äitinsäkin oli.

— Oi, älkää huolehtiko, armollinen neiti. Eihän naisen ole vaikea tottua rakastamaan lasta.

Tuo kuului ihan toiselta, kuin muutoin tavalliset, kielevät palvelijain vakuutukset. Äiti ja tytär katselivat hymyillen toisiaan, sitte he antoivat tarpeelliset ohjaukset ja läksivät pois.

— Suutelen kättänne, sanoi tyttö.

— Hyvää yötä Kitta!

Ovella virkkoi neiti:

— Äiti, tuohan on oikein hauska maalaislapsi.

Sitte askeleet etenivät ja kaikki kävi hiljaiseksi.

Pirkitta otti yölampun, joka paloi syrjäisellä pöydällä, hän tahtoi nähdä hoidokkinsa. Hiljaa hän astui vuoteelle, piti herttaista kättä valkean edessä, sitte hän siirsi pari sormea syrjään ja kirkas valo lankesi kukoistaviin, ehkä neljänvuotiaan tytön lapsellisiin kasvoihin. Kaivautuneena syvälle polstariin, lepäsi pieni pellavasuortuvainen pää, jonka ympäriltä kullankarvaiset palmikot nousivat kuin laineet, pienet sieramet sulkeutuivat ja laajenivat säännöllisesti, ja palavan punaiset huulet olivat koossa.

Se oli ihmeen herttainen olento ja tyttö sitä kauvan katseli.

Äkkiä lapsi levottomasti rupesi liikkumaan; kiireesti tyttö väistyi syrjään ja asetti tulen paikoilleen, hän astui ikkunan ääreen ja katseli tyyneen, kirkkaaseen yöhön, taivaalla tuikkivat valot ja maan päällä niitä paloi pitkissä riveissä.

Mutta hän ei ajatellut sitä; hänen ajatuksensa olivat lapsessa, joka siinä makasi levollisena ja kilttinä. Äkkiä hänen mielestään tuntui oikein kevytmieliseltä, hän kun noin suoraa päätä oli astunut palvelukseen, vaikka edesvastuu siitä oli hyvinkin totinen; tosin saatettiin sanoa, ettei se ollut kuin neljäksi tai kuudeksi viikoksi ja sehän on aivan pieni aika. Mutta miten paljon tuollaiselle pienelle olennolle saattoikaan tapahtua, mitä kaikkia vammoja tulla häntä vahingoittamaan huolimattomuuden tai väärin ymmärretyn rakkauden tähden, koko elinajaksi! Paljon, paljon. Kunhan ei vain hyvä Jumala lähetä mitään onnettomuutta, niin kyllä hän vastaa muusta. Se työ, jonka hän on ottanut tehdäkseen, on vaikea, hyvinkin vaikea, hän sen kyllä tietää. Mitä lasta auttaa kaikki silmälläpito ja hoito! Hoitamassa ei ole äiti, ja äidin sijaisena hänen tulee olla, niin paljon kuin hän taitaa.

Lapsi huudahti unissaan; kun tyttö kiiruhti sinne, lepäsi se levollisena, hän silitti kiharoita sen kasvoilta ja lausui:

— Sinä raukka, rakas, kultatukkainen orpo, usko pois, kukaan ei pääse sanomaan, että sinua olisi voinut uskoa parempiin käsiin.

Hän riisui hamettansa ja sitä tehdessä luikui liukkaalle lattialle, ja kun hän hädissään molemmin käsin tarttui pesukaappiin, silloin tämä vihamielisesti hyökkäsi hänen päällensä ja näytti tahtovan paneutua pitkäkseen lattialle niinkuin hänkin. Vuoteen vieressä oleva matto liittyi hänen puolelleen korkeimman vaaran hetkenä, antaen hänelle varmaa jalansijaa, ja siten hänen onnistui voitollisesti vastustaa huonekalun hyökkäys.

— Herra Jumala, lausui hän hiljaa, kun hän ensimmäisen kauhun asetuttua taas saattoi hengittää. — Se olisi saattanut päättyä pahoin. Siitä ei olisi tullut pientä meteliä. On se sentään hullua komentoa, että ihmiset tekevät lattiansa niin liukkaiksi, että heidän sitte täytyy levittää vaatteita niiden päälle.

Hän kaipasi pientä kultaista ristiä, jota hän oli kantanut kaulassaan, se oli matolla hänen edessään; hän kumartui sitä ottamaan ja kun hän kohottautui suoraksi, säikähti hän, nähdessään vastaisessa nurkassa ihmisolennon, joka samaten kohottautui ja tuijotti häneen. Mutta kohta hänen täytyi hillitä itsensä ääneen nauramasta, sillä tuo vieras oli hän itse, hänen oma kuvansa, joka heijastui suuressa peilissä. Hän astui sen eteen. Tumman vaaleat, irrallaan olevat hiukset valuivat suurina palmikkoina niskaan ja niistä astuivat näkyviin terveet, kukoistavat kasvot, ruskeat, vilkkaat silmät, pieni nenä, joka keskeltä korkeni tuskin huomattavasti, sorjasti uurretut sieramet ja upeat huulet, joitten välistä loistivat hampaat, hänen hymyillessään, kun hän katseli vahvaa ja samalla notkeaa vartaloansa. Siinä hän hetkisen viipyi iloitsemassa oman kuvansa kauneudesta — eihän kukaan, jolle kauneutta on annettu, voi sitä moittia! Mutta äkkiä vilun väreet pöyristyttivät häntä, hän liitti käsivarret rinnallensa, puhalsi lampun sammuksiin ja astui vuoteeseen.

Hänen siinä levätessään hämärässä hiljaisuudessa, hiipi hänen mieleensä haikea tunne kotikylästä ja entisestä elämästä. — Oliko oikein paeta kotoa toisten mieliksi, itselleen tuskaksi? — Mutta nykyhetken välitön selvyys vastusti ajatuksia ja kuvia, ja pian uni karkoitti menneisyyden kokonaan unennäköjen valtakuntaan.

Kun hän avasi silmänsä, oli valoisa aamu.

— Huomenta, täti! huusi heleä lapsen ääni.

Pirkitta nousi, ja astui ristikkovuoteelle, lapsi sieltä katseli ympärilleen suurin, sinisin silmin, mutta se sulki ne heti, nähdessään vieraan, ja pyysi itku kurkussa Teresa tätiä. Turhaan Pirkitta sitä hyväilevästi puhutteli, se tuli vaan äreämmäksi ja surkeammaksi, ja kun sitte neljännes tunnin kuluttua isoäiti ja täti tulivat sisään, sanoi tyttö aivan onnettomana:

— Ei se tahdo minuun suostua, ja minä tahdoin kuitenkin sitä hoitaa niinkuin äiti.

Vanha rouva nauroi.

— No, no, Kitta kulta, sanoi hän, — säilytä sinä vain hyvät aikomuksesi lasta kohtaan. Tuollaiselta väeltä ei voi vaatia, että he heti huomaisivat, mutta ennen pitkää ne kyllä oppivat tuntemaan ystävänsä.

Sitte lapsi puettiin päiväksi ja kun isoäiti ja täti antoivat Pirkitan auttaa ja vakuuttivat, että hän oli "Kitta", joka tahtoi olla sille niin hyvä, niin oli toivottu suosio pian voitettu.

Jo samana päivänä lapsi meni parhaassa sovussa kävelemään hänen kanssansa ja muutaman päivän perästä Pirkitta kaikessa hiljaisuudessa sai nauraa omaa itseään, sentähden, että hän oli syyttämäisillään tuota pientä tapojen orjatarta kiittämättömyydestä, kun se niin kokonaan saattoi unohtaa täti Teresan, että se joka aamu heleällä äänellään huutaa "Kittaa".

Kun hän oli ollut suuressa talossa viikon ajan, hän myönsi, että elämä siellä oli sangen hyvä, siellä oli niin moni huomaamassa, ja heidän kaikkien mieleinen tahtoi olla; siellä oppi pois pahoilta tavoiltakin, joita ei itsestään olisi tullut ajatelleeksikaan.

Neljäs viikko oli kulunut lopettamatta palvelusaikaa niinkuin Pirkitta oli peljännyt. Viides jo kului. Lapsi uudisti lakkaamatta kysymyksensä, eikö isä jo tule ja tyttöön oikein koski, kun hänen aina täytyi lohduttaa häntä sillä, että isä kyllä pian tulee. Sitte kun hän todellakin tulee, sitte hän on tarpeeton ja hänen täytyy lähteä pois noitten hyvien ihmisten luota, joita hän rakastaa, ja erota lapsesta, joka on kasvanut kiinni hänen sydämmeensä.

Pirkitta oli pienessä puutarhassa, pihan vieressä. Lapsi leikki hänen jalkainsa juurella tai juoksenteli edestakaisin. Lehtimaja, jossa tyttö istui, oli melkein samanlainen kuin lehtimaja kotona, jossa vanha äiti usein oli istunut. Jospa hän hetken aikaa voisi istua tuossa vastapäätä, hän näyttäisi niin mielellään hänelle tuon lapsen, miten se on viisas ja kiltti, että se häntäkin ilostuttaisi, vanhaa vaimoa. Hän oli sanomaisillaan: isoäitiä! Sitä hänen täytyi nauraa ja lapsi hypähti hiekkaläjiltään ja nauroi hänen mukaansa, nähdessään hänet iloisena.

Mutta lapsi ei tyytynyt siihen, sen ilo nousi ylimmilleen, se riisti olkihatun päästään, nosti siihen tieltä hiekkaa, jota se sitte sirotteli kukkalavoille, kieppuen sievästi kuin hyrrä.

— Mutta Leena, huusi Pirkitta, — nyt et sinä ole ollenkaan kiltti.

Lapsi karisteli viimeiset hiekat hatusta, sitte se juoksi tytön luo, nojautui hänen syliinsä ja käänsi häneen hiestyneet kasvonsa.

— Minun ei aina tarvitse olla kiltti, se sanoi. — Isä ei tuo mitään. Isä ei ollenkaan tule.

— Hyi sinä pieni veitikka, mitä sinä puhut. Isä kyllä tulee, ja jos hän sinulle tuo jotakin, niin minä hänelle sanon, ettei hänen pidä antaa sinulle mitään, sillä sinä olet ollut kiltti vain siksi, että saisit jotakin; ja hyvät lapset ovat aina kiltit, vaikkeivät mitään saisi.

— Eivätkö hyvät lapset saa mitään, kun he ovat kiltit? kysyi pienokainen alakuloisena.

— Eivät, ne eivät saa mitään, ne ovat kiltit vain siksi, että heitä oikein rakastettaisiin.

Lapsi ajatteli hetkisen, katsellen suurilla silmillään eteensä.

— Rakastaako isäkin minua oikein paljon? kysyi hän sitte äkkiä.

— Tietysti hän sinua rakastaa oikein paljon.

Vilkas, iloinen puhelu ja reippaat askeleet likenivät puutarhaa. Pirkitta näki Fischerin perheen täysilukuisena likenevän; keskellä kävi iloisen näköisenä, ehkä kolmenkymmenen vanha herra; hän arvasi heti kuka se oli, ennenkuin lapsi riemusta oli ehtinyt huudahtaa.

Se juoksi isän luo, joka heittäysi penkille istumaan ja myrskyisästi hyväili lemmikkiään.

Pirkitta oli noussut, mutta kun vanhemmat ja sisarukset olivat asettuneet lehtimajan eteen tulleen herran ympärille, niin tie oli häneltä katkaistu ja hänen täytyi jäädä sinne.

Kun lapsi hiukan oli rauhoittunut, nojasi se pään isän olkapäähän ja kysyi hiljaa.

— Oletko minulle tuonut jotakin, isä?

— Tietysti Leenaseni!

— Oikeinko sinä sen annat Leenalle? kysyi Leena totisena.

— Kuinka en antaisi, jos Leena on ollut hyvä lapsi.

— Ei, he eivät saa mitään, he ovat vain hyvät, jotta heitä oikein rakastettaisiin.

— Voi sinä pieni, epäitsekäs olento! Kuka sitte näin aikaseen pitää huolta sinun velvollisuudentunnostasi? Kuka sinulle on sanonut, etteivät hyvät lapset mitään saa?

Pieni tyttö osoitti hentosella sormellaan Pirkittaa ja mies seurasi sen suuntaa. Hänen edessään seisoi terve nuori olento, oikea käsi vielä ojennettuna lasta kohti, jonka liiaksi vilkkaita liikkeitä hän huolestuneena oli seurannut; hän näki kukoistavat, rehelliset kasvot, tumman ruskeitten silmien kannet eivät hetkeksikään rävähtäneet, katse oli tyyni, tyytyväinen, uskollisesti täytetyn velvollisuuden katse. Tämä piirre enensi kasvojen somuutta. Veri nousi miehen päähän. Kiireesti hän nousi.

— Ai, niin, sanoi hän, — tämähän on Kitta, eikö niin? Te olette oikein rehellisesti ottaneet hoitaaksenne pientä tyttöäni. Kiitän teitä.

Pirkitta hengitti syvästi, sitte hän puhui; ääni värisi tuskin huomattavasti ja tuli siitä hiukan karkeaksi:

— Puhumatta tavalliseen tapaan, herra, minä kyllä voin sanoa: ei kestä kiittää; minä olen sen mielelläni tehnyt. Jos minun nyt täytyy luopua lapsesta, niin minä suren vain, — en siksi, että minä pelkäisin sen joutuvan huonompaan hoitoon, vaan siksi, ettei minun pitäisi sitä tehdä.

— Siihen on vielä aikaa, näinä päivinä minä taas matkustan pois ehkä yhtä pitkäksi ajaksi, ja olen hyvin tyytyväinen siitä, että tiedän lapseni olevan teidän hallussanne.

— Suuri kiitos hyvästä tahdostanne, armollinen herra. Se oli minulle rakasta ja mieluista, vaikka se jo tänä päivänä olisi loppunut, ja se on kyllä aina pysyvä minulle rakkaana ja mieluisana, kun tiedän ettei lapselta puutu mitään. Jos sitä aina ajattelisi, silloinhan itseltänsä hävittäisi kaiken ilon, ja hyvää on muutoinkin niin vähän tässä maailmassa.

Nuori mies otti hattunsa penkiltä ja oikaisi suoraksi sen ympärillä olevaa suruharsoa.

— Niin, hyvää on niin vähän tässä maailmassa, hän kertoeli.

Hän nosti lapsen syliinsä ja kantoi sitä kaikkien seuraamana puutarhan portille. Siellä hän kääntyi hakemaan Pirkittaa, joka oli jäänyt jälellepäin.

— Tulkaa vaan mukaan, sanoi hän ja painoi lapsen tulijan käsiin. — Se kuuluu vielä teille.

Tyttö hymyili kiitollisesti. Nuori mies katseli taas noihin kasvoihin, joissa oli tuo omituinen piirre, piirre jonka olisi eroittanut tuhansien joukosta, josta olisi voinut lausua: "Sinä, juuri sinä! Ei tavallinen, vaan oma olentosi, ihan erityinen, sinä olet sitä mitä tahdot olla!" Tuollaiset olennot aina viehättävät likenemään lähemmäksi, jos ne tapaa maan tomussa, taikka elämän kukkuloilla. Itse he eivät kysy, seurataanko tuota viehätystä, vai jäädäänkö heistä loitolle.

Pirkitta oli tyytyväinen siitä tunnustuksesta, jonka hän sai hoidokkinsa isältä. Hän piti sitä aivan luonnollisena, että herra noin saattoi alentua seurustelemaan lapsenpiian kanssa, kun hän sattui hänen tiellensä.

Eräänä seuraavista päivistä hänen varhaisena aamuna piti lähteä. Hän oli kieltänyt herättämästä lasta, mutta Pirkitta astui ovelle ja vei hänet ristikkovuoteen luo, jossa Leena valveella oli istumassa. Hän painoi hänet rintaansa vastaan, ja isää ja lasta katseli hymyillen syvä, ruskea silmäpari. Nuori mies sen näki, kun hän kohotti katseensa. Mutta silloin hänen silmänsä painuivat alas ja kiireesti hän riensi pois huoneesta.

Viides luku.

Lukija saa tutustua Sebensdorfiin. Kaksi yhteennaitettua tilusta ja niiden perheet. Pormestari pitää entisen renkinsä kanssa keskustelun, johon monesta syystä hänen järkensä näyttää loppuvan, ja tekee vihdoin tuollaisen ahdistamattoman muistutuksen, joka asianhaarain vaatiessa saattaa kehittyä ennustelmaksi.

Sebensdorfissa ei löytynyt rakennuksia enemmän, kuin toisessakaan keskikokoisessa kylässä, mutta sen yhdestä päästä on melkoisen pitkä matka toiseen päähän, sillä talot eivät ole kiinni toisissaan, vaan jokainen on itsensä ja naapuritalon väliin pistänyt puutarhan tai pihan; moni suuri tila kaikkine rakennuksineen valtaa avarat kappaleet maata kylätien varrella; suurimman niistä, Mooshofin, omisti Anton Hüblinger. Hän oli elänyt neljänkymmenen vanhaksi, välittämättä vähääkään naisista, kunnes häneltä samana vuonna lyhyen ajan kuluessa kuolivat molemmat vanhemmat. Silloin hän piti velvollisuutenaan tuoda taloonsa emännän.

Eikä valikoiminen ollut vaikea. Ylimmät sopivat aina yhteen, ja hän oli samassa talossa kuin pormestari, sillä mitä viimemainitulta varallisuussuhteissa puuttui, sen korvasi hänen asemansa. Se oli tunnustettu asia, ettei hänestä voinut tulla muuta, kuin pormestarin vävypoika, ja kohtalo olisi käyttäytynyt erinomaisen häijysti, jos se olisi antanut pormestarille ainoan pojan tuon ainoan tytön sijaan — mistä Mooshofin isäntä silloin olisi saanut emännän? Mutta sallimus oli asettanut niin ystävällisesti, että Mooshof saattoi naittautua pormestarin tilukseen.

Pormestarin ainoa lapsi, Juliana, näkyi käsittäneen molempien tiluksien hellät suhteet, ja kun isä selitti, että hänen piti mennä naimisiin Anton Hüblingerin kanssa, ei hän mitenkään estänyt niiden yhdistämistä — joka muutoin olisi ollut hänelle sangen pieneksi hyödyksi, koska vanhuksen luonne oli hyvin järkähtämätön. Häät vietettiin, Mooshofin talo saattoi olla tyytyväinen, koska sen valtaistuimella nyt istui emäntä isännän rinnalla.

Jos se todellakin oli tehty istumasijaksi, niin emäntä siitä oli valinnut lempipaikakseen alan puutarhassa lehtevän pajun alla; puun oksat siinä ylettyivät telineitten yli, niin että pitkät oksat riippuivat muodostamaan säännöllistä ympyrää alaa, jossa istui kuin vihriässä teltassa.

Siellä juuri hän oli eräänäkin aurinkoisena aamupäivänä. Hänen edessänsä seisoi kaksi miestä, vasemmanpuoleinen oli hänen miehensä, oikeanpuoleinen oli hänen isänsä, Sebensdorfin pormestari.

Julianan pieni, melkein liian täyteläinen vartalo nojausi mukavasti penkkiin, pää pikimustine hiuksineen oli alas painettu, ja yhtä tummat, polttavan kirkkaat silmät lepäsivät silmäkansien tuuheitten ripsien alla, punaisina hehkuivat hänen poskensa, käsivarret olivat vaipuneet alas sylistä, upeilla, pystyillä huulilla leikitteli tuskin huomattava hymy.

Mooshofin isäntä oli kasvanut vain hiukan korkeammaksi emäntäänsä, mutta sen sijaan, tarpeeksi hentoiseksi ja hoikaksi. Hän oli syntynyt seuraelämää varten ja valitti, ettei huolenpito tuosta suuresta tiluksesta koskaan ollut päästänyt häntä oikein varttumaan. Löytyyhän niitä sellaisia tiluksia, jotka eivät isännilleen suo muuta kunniaa, kuin sen minkä he itse ottavat, mutta Mooshof kyllä antoi isännälleen oikean arvon. Hüblingerin kasvoista ei saattanut lukea minkäänlaista huolta, niissä oli kaikki tasaista ja siloista, niiden alapuoli oli nytkin aivan liikkumatonna ja tunnottomana. Silmät, joilla hän tuijotti vaimoonsa, olivat pienet, harmaat, levälleen levitetyt ja kulmakarvat rävähtivät hätäisesti pari kertaa, joka näytti merkitsevän, että hän iloitsi jostakin, eikä yksin itsensä tähden, vaan Mooshofin edustajana.

— Kunhan siitä vain tulisi poika! mutisi hän, sillä vastenmielisesti vaikutti se ajatus, että hänenkin kerran täytyisi antaa talot ja tavarat vieraalle ihmiselle tytön tähden.

— Kunhan siitä vain tulisi poika, uudisti hän äänekkäämmin; ja siinä katseessa, jonka hän syrjittäin heitti appiinsa, oli ilkkua.

Mutta pormestari, pitkänä, väkevänä kuin puu, seisoi jättiläisenä vastapäätä molempia.

Hänen leveät kasvonsa tuuheine kulmakarvoineen, lerpallaan oleva alahuuli, riippuvat posket, tuo kaikki kertoi selvästi talonpoikaista ylpeyttä ja talonpoikaista koronkiskontaa, eivätkä kankea ankaruus ja leppymätön kovuus poikenneet kulmikkaista, karkeista piirteistä, vaikka hän nyt nauroi lyhyttä, jyrkeää nauruansakin ja leikillisesti kohotti sormeansa uhkaamaan nuorta avioväkeä; se näytti kömpelöltä, mies ei ollut tottunut leikillä uhkaamaan.

— Te lurjukset, huudahti hän, — te ette haikaile, te alatte ajoissa, tuskin kuutta viikkoa häiden jälkeen!

— Hm, — Mooshofin isäntä puhalsi nenästään — mutta ne olivatkin häät!

Hän tahtoi johtaa puheen toisaalle ja tapasikin oikeaan kohtaan. Pormestari oikaisihe.

— Mutta kyllä ne saivatkin maksaa! Miesmuistiin ei näillä mailla ole sellaisia nähty!

— Minuun koskee joka kerta, kun niistä tulee puhe, sanoi emäntä.

— Mitä?

— Kun ei rakkain ystävättäreni saanut olla läsnä.

— Ketä tarkoitat? rypisteli pormestari otsaansa.

— Leipoldin Pirkittaa.

— Ehkä morsiusneitinä? murahti vanhus. — Parasta on, että hän minun silmistäni on niin kaukana poissa kuin suinkin.

— Onko hän poissa?

— Noin kahdeksan päivää teidän häittenne jälkeen hän kuului kaikessa hiljaisuudessa lähteneen kaupunkiin, palvelusta hakemaan.

— Entä Risto?

— Ties mitä tehnee, se heittiö. Yleensä sinä voisit olla kyselemättä sellaisia asioita, joista sinä tunnet mielipiteeni. En ymmärrä miten vanha koulumestarin Katri on saattanut vaieta. Minun tyttöni ei sitä olisi uskaltanut, — käsissäni minä olisin sen pitänyt.

Hän tarttui käsillään ilmaan ja rutisti sormet yhteen. Pelästyneenä nainen katsoi ylös.

— Mutta tietysti, hän jatkoi, — kun omistat vähän, niin saat vähän kunnioitusta, kun et omista mitään, niin eivät ihmisten silmät sinua ollenkaan näe. Ei enempää siitä! Nyt minun täytyy mennä. Jumalan haltuun!

Hän astui pois riippuvien oksien alatse.

— Voi teitä veitikat!

Niillä sanoilla hän astui puutarhasta tielle.

— Se on aika hauska mies, tuo isäsi, sanoi Hüblinger.

Oli vaikea päättää, tahtoiko hän pitää tuota leikkinä vaiko totena, sillä hänen piirteensä eivät ollenkaan muuttuneet.

Kun pormestari meni Mooshofista, nousi nuori mies ojan reunalta, jossa hän seljapuun varjossa oli istunut. Poika näytti kalpealta ja väsyneeltä, tumman vaaleasta, kiharaisesta tukasta kiertyi joku suortuva epäjärjestyksessä otsaan, joka oli matalanpuoleinen; joku piirre ruskeitten silmien kulmissa ilmaisi, että ne muutoin veitikkamaisesti katselivat maailmaan, mutta nyt ne olivat surulliset. Hän nojausi vahvaan keppiin, joka oli hänen muassaan, kun hän epävarmin askelin koetti seurata reippaasti astuvaa miestä. Huolimatta kaikista hänen ponnistuksistaan, suureni suurenemistaan heidän välinen alansa.

— Risto hoi! huusi niittomies, joka viikate olalla tuli vastaan. — Joko sinut nyt vihdoinkin näkee?

— Se ei ole minun syyni, etten pitkiin aikoihin ole ollut täällä, tuli vastaukseksi. — Kuusi viikkoa minä koreasti sain maata ja kaksi kului ennenkuin taas toinnuin. Niin hän minut löylytti, tuo peijakas!

Hän korotti kepin ja viittasi pormestariin.

— Se olikin paha juttu tuosta koulumestarin tytöstä. Hänen holhokkinsa ja vieraana hänen talossaan! Jos olisitkin tahtonut sopia hänen kanssansa, niin olisi sitä myöhemminkin siihen ollut aikaa ja tilaisuutta.

Risto veti suutansa hiukan väärään.

— Kyllä sitä jälkeenpäin on helppo sanoa.

— Mutta se täytyy myöntää, jatkoi niittomies, — että ukko sitte jälkeenpäin on kohdellut sinua hyvin, on lähettänyt sinulle rahaa ikäänkuin vielä olisit hänen palveluksessaan, on maksanut välskärinkin…

— Kyllä kai hän tietää, miksi hän sen on tehnyt.

— No niin, oikeusistuin lienee häntä peloittanut, sekin olisi tuottanut selkkauksia, kustannuksia ja harmeja.

Risto veti taas suutansa väärään.

— Niin, eihän kukaan mielellään seiso tuomioistuimen edessä, syytettynä.

— Sinä, sinä jätkä! — niittomies löi häntä olkapäälle. — Minä melkein luulen, ettei tuo syytös olisi hänelle mitään tuottanut; jos hän heti olisi antanut sulkea itsensä putkaan, niin hän olisi päässyt helpommalla.

— Älä huolehdi keinoja, onhan hänellä, voihan hän sen tehdä. Jumalan haltuun nyt. Minun täytyy häntä puhutella.

— No, näkemiin asti! Kunnes hän taas tahtoo löylyttää. Jumalan haltuun Risto!

Pormestari oli saapunut tilalleen ja oli jo hetkisen ajan istunut kirjoituskamarissaan, kun lyhyt koputus sai hänet kohottamaan silmänsä. Odottamatta vastausta, Risto avasi oven ja veti sen lukkoon perässään.

— Suutelen kättänne, pormestari, sanoi hän.

Vanhus heitti häneen vihaisen katseen.

— Sinäkö? Mitä sinä sitte tahdot?

Hän silitti oikealla kädellä otsaansa ja puhui sitte levollisemmin, vaikka se kuuluikin yhtä epäystävälliseltä:

— Vai oletko sinä taas pystyssä? Kyllähän minä olisin sen saanut tietää muualtakin tarpeeksi ajoissa, voidakseni lähettää sinua hakemaan, jos sinua johonkin tarvitsin. Olisitpa voinut odottaa siihen asti.

— No, eihän se mitään, samahan se, koska minä nyt olen tässä. Onnittelen vielä — — —

— Miksi?

— Häitten johdosta. Olipa sinulla kiire saada tyttäresi huntuun.

— Eikö hän sitte muka ole siinä ijässä! Sinulla mokomallahan kiire oli hämmästyttämään — sinä joka toit huonoa esimerkkiä talooni!

— Älä nyt enään ärsytä itseäsi. Nythän kaikki on paikoillaan. Todellakin.

Poika veti tuolin likemmäksi ja istuutui kirjoituspöydän viereen.

— Olen minä vielä hiukan heikko, sanoi hän vähän hymyillen. — Mutta luulen, että kun minä nyt taas pääsisin entisiin voimiini, niin pyrkisin taas sinulle rengiksi.

— Se on oikein se.

Risto laski oikean kätensä pöydälle ja tarttui paperisaksiin, jota hän aukoi ja sulki.

— Ei suinkaan minua Mooshofissa ystävällisyydellä ajatella?

— Se on luonnollista.

— No niin, ja sinua ja Mooshofin isäntää seuraa jokainen näillä seuduin, sillä te alatte tanssin ja mieliksenne kaikki antaisitte minun kuolla nälkään. Tahdotko sinä ajaa pois minutkin, niinkuin tytön, Pirkitan?

— Hän meni itsestään.

— Tiedän minä, ihan itsestään, ihan yhtä itsestään kuin minunkin täytyy mennä, siitä syystä etten voi jäädä tänne. Juuri siitä syystä minä tahdoin sinua puhutella ja kysyä, mikä tästä nyt seuraa?

Hämmästyneenä pormestari kohotti katseensa. Paperisakset pojan käsissä työskentelivät yhä kiihkeämmin.

— Sinähän toki olet holhooja.

— Minä en vähääkään välitä sinusta, enkä siitä mikä nyt seuraa, huusi vanhus, — äläkä minun talossani ja minun kasvojeni edessä harjoita sopimattomuuksia, sitä minä en kärsi!

Hän riisti sakset hänen käsistään ja heitti ne pöydälle.

— Olet oikeassa, sanoi poika arasti kyykistyen kokoon. — Sellainen menettely ei kahdenkesken kelpaa; kun on rikkonut, niin sen mielellään kantaa huoneesta ulos ihmisten joukkoon. Ajatuksiisi ja sanoihisi nähden olet oikeassa, mutta nyrkkejäsi sinä et saa käyttää, silloin sinä sullot liian jykevästi.

— Minä sitä kadun enemmän kuin saatan lausua, että päästin kiivauden voittamaan mieleni ja siten annoin sinun viedä edun itseltäni.

— Sovitaan pois. Minä olin ajattelematon ennen sinua. Korvatkoot nyt toisiaan. Tiedänhän minä etten saa sinulta vaatia mitään ystävyyttä, mutta odotan, etten myöskään vihamieltä. Ei suinkaan se sinua vahingoita, jos annat minun jäädä näille maille ja hankit minulle asuttavaksi maakappaleen, joka ei sinulle maksa kreutserirahaakaan?

Pormestari pudisti päätänsä.

— Minä en sinua ymmärrä, ja yhdentekevähän on minulle, jäätkö sinä tänne vai menetkö pois. Ja jos minä noin tietäisin hankkia maakappaleita, jonne voitaisiin asettua asumaan, eivätkä ne maksaisi kreutseriäkään, silloin tietysti itse ottaisin niitä niin paljon kuin niitä olisi otettavissa.

— No, sen helposti ymmärtää. Anna minulle Pirkitta vaimoksi, ja minä tyydyn hänen äitinsä asuntoon.

— Joku aika sitte minulla olisi ollut sangen paljon muistuttamista sinua vastaan. Mutta asiain näin ollen, saat etsiä tytön ja sanoa hänelle, että minä siihen suostun.

— Vai niin; mutta sillä tavalla minä en astu tytön silmien eteen. Sinun pitää siinä käyttää holhoojavaltaasi häneen; eihän siinä ole mitään vaaraa — kun hevonen on pilttuuseen kiinnitetty, niin ei se pääse kääntymään — en minä häntä kovin kourin pitele, vaan päinvastoin, ja silloin sitä paitsi koko kauppa näyttäytyy rehellisessä valossa. Mutta se ei minua auta eikä suutani tuki, että sinä juhlallisesti lupaat suostua. Tytöltä pitää pakoittaa suostumus — siihen sinun pitää suostua!

— Minunko suostua?! jymisi pormestari rynnäten tuoliltaan. Koko pituudessaan hän seisoi siinä ja katseli poikaan, sitte puhalsi hän pidätettyä hengitystänsä ja hilliten itsensä sanoi:

— Minusta tuntuu siltä, että välskäri sinussa on lopettanut työnsä kesken. Sinulla on vika päässä.

— Saakeli soikoon, kiljasi poika, samaten hypähtäen istuimeltaan, — sinä rupeat tässä vielä raa'aksi, kun minä koko ajan tässä matelen ja sinun mieliksesi punnitsen jokaisen sanan kultavaakalla. Rupea itse pilkaksi, mutta minä en rupea! Kuvittele, että annat vakuuttaa itsellesi sen, joka — se sinun sentään täytyy ymmärtää — kuitenkin on paras: sokaise kaikki menneisyys lähiseudun kansalta, niin ettei kukaan saa siitä selvää! Hanki tyttö minulle, niin syntyy rauha; ja sinä voit luottaa sekä minuun että häneen, kun hän on vaimonani; mutta siihen sinun pitää hänet pakoittaa tahtoen tai tahtomatta! Toivottavasti sinä sen nyt tiedät.

Päätään pudistaen pormestari oli katsellut poikaa, joka väsyneenä vajosi tuolille ja läähättäen tavotteli ilmaa.

— Se on paha, että itseäsi rasitat, sanoi vanhus astuen hänen eteensä. — Siinä sinä näet miten se sinuun vaikuttaa. Sinuahan ihan tulee sääli. No nyt se lakkasi, eikö mielesi jo taas tee mättää sanatulvaasi? Ole hyvä! Pää menee ihan sekaisin ja tylsistyy, kun sinua hetkisen kuuntelee. No niin, nyt sinä taas levität silmäsi ikäänkuin tahtoisit minut syödä ja saat tuon kohtauksen. Ole hiljaa, sanon sinulle! Missä sinua saattaa auttaa, siinä sinua tullaan auttamaan. Jos sinulla on vakaa aikomus tytön suhteen, niin tule kerran, ennenkuin lähdet häntä etsimään, minun luokseni, niin minä otan aikaa kirjoittamiseen ja annan sinun viedäksesi kirjeen hänelle.

— Mitä sinä sinne kirjoitat? Toimitatko niin, että hän rupeaa vaimokseni? kysyi Risto.

— Minä sinne kirjoitan sen, minkä oikeus ja kohtuus vaatii, sanoi pormestari.

— Oikeus ja kohtuus, hymähteli poika, — jo minä ymmärrän.

— No, ei enempää tänään. Katso nyt että löydät kotiin ja paneudut vuoteeseesi, niin tulet terveemmäksi.

— Jumalan haltuun, pormestari; suutelen kättänne. Tiesinhän minä, että me ymmärtäisimme toisemme.

Risto läksi huoneesta. Askel askeleelta, porras portaalta, hän vaivalloisesti astui alas jyrkkiä puurappuja, kepillänsä hapuellen; siinä hän lausui:

— Mutta kylläpä tuo voi tekeytyä sellaiseksi, kuin hän ei mitään ymmärtäisi!

Ylhäällä akkunassaan seisoi pormestari.

— Olen minä Matti, jos minä sinua ymmärrän, mokomakin vaatija. Kyllä vain näyttää siltä, kuin ei hän olisi oikein järjillään. Minun pitää siitä puhua välskärin kanssa. Se voi vielä minulta ottaa sakot. Mutta oikeudenistuntoa minä mielelläni pakenen. Enhän minä saata antaa itseäni asettaa oikeudenistunnon eteen — minä! Kunhan ei tuota riivattua, hurjaa olentoa olisi olemassa — se saattaa vielä itsensä ja muut onnettomuuteen!

Kuudes luku.

Leenan isä tulee ja — menee. Herra Mittrowitzer näyttäytyy mieheksi, joka säästää suunsa sanoja; hän tuo taloon uutisen, joka saa Fischer vanhemman ehkäisemään Fischer nuoremman karkausyritystä. Opettavaista keskustelua isän ja pojan välillä, jossa yhtaikaa ilmaantuu nuoruuden hurjuutta ja vanhuuden sävyisyyttä, rakkauden heikkouksia kaunistaakseen. Pirkittaa hämmästytetään tärkeällä tiedonannolla.

Pienen Leenan isä oli kirjallisesti ilmoittanut tulostansa. Koitti sitte tuo toivottamaton päivä. Pirkitta toimitti tehtävänsä samalla huolella ja tarkkaavaisuudella kuin muutoinkin. Hänen äänensä vain oli hiukan epävarma kun hän vanhemmille palvelijoille lausui:

— Kunhan Leena vain saisi jäädä tähän taloon!

— En luule että se käy laatuun, tuli vastaukseksi. — Nuori armollinen herra asuu yhä vielä rouvansa kuoleman jälkeen suuressa huoneustossansa ja talon köyhemmät asukkaat ovat pitäneet sen kunnossa ja hoitaneet askareet; niiden hallussa lapsikin on enimmäkseen ollut, ja sitte vuorotellen meidän ja tädin, armollisen rouvan sisaren luona; isän lähtiessä ei lasta voitu jättää tyhjään kotiin ventovieraitten ihmisten käsiin, nyt se kai joutuu takaisin kaupungille.

Pirkitta huokasi.

— Olisi se parempi, että hän jäisi tänne!

Vanha piika hymyili.

— Kyllä minustakin, teidän molempien mieliksi.

Päivällisaikaan saapui odotettu ja Pirkitta kutsuttiin lapsen kanssa sisään. Kun molemmin puolin oli kysytty kuulumiset ja lapsen äänekkäät ilonosoitukset olivat vaienneet, katosivat perheen jäsenet, yksi toisensa jälkeen, kukin toimeensa.

Lapsi liukui alas isän sylistä ja tahtoi "Kittaa". Isä otti häntä kädestä ja he läksivät etsimään tyttöä, jonka tapasivat viereisestä huoneesta katselemassa ikkunasta ulos kadulle. Leena juoksi hänen luoksensa, syleili hänen polviaan, päästi hänet sitte irti, juostakseen isän luokse, ja niin hän juoksi edestakaisin, toisesta toiseen, kunnes väsyneenä sai Pirkitan istumaan tuolille, kapusi hänen syliinsä, ja nojaten päätään hänen olalleen — pian vaipui uneen.

Nuori mies istuutui nojatuoliin, otti kirjan ompelupöydältä ja selaili sitä. Hän ei vielä ollut katsahtanut tyttöön, eikä hän sitä tehnyt nytkään lausuessaan.

— Lapsesta näkyy että sitä on huolellisesti hoidettu. Minä siitä iloitsen ja luultavasti te myöskin, ja ehkä teihin koskee, että teidän pitää hänet heittää. Enkä luule Leenankaan siihen mielellään suostuvan.

— Hänelle ei pidä siitä edeltäkäsin mitään sanoa sitte hän kyllä suostuu, lapset osaavat unohtamisen niinkuin ulkoläksyn, meidän täysikasvuisten taas täytyy se oppia. Aluksi me molemmat emme tietysti siitä pidä, mutta täytymys on herrana maailmassa, eikä se tee pahaa, jos nuori kansa aikaiseen saa häneen tutustua!

Hän lausui sen niin levollisesti ja ajatteli vain lasta, itsestään ei hän puhunut kuin juuri sen verran, että saattoi huomata ettei häntä johtanut ylpeys, joka ei alentaudu pyytämään, eikä uhkamieli, joka ei tiedä mitään muuttaa.

Nuori mies heitti katseen tyttöön vastapäätänsä. Soma, voimakas tyttö, joka hellästi piteli hentoa, nukkuvaa lasta sylissään — se oli kaunis kuva.

Jollei hän saa pidetyksi tuota herttaista olentoa kiinni, niin pian, jo seuraavina päivinä se häneltä livahtaa tuhansien muitten joukkoon — katoaa ikiajoiksi!

Kirja käsissä hän puhui:

— Tänään ja huomenna te ette kuitenkaan saa erota talostamme. Tänä iltana minä taas matkustan pois.

— Hyvä Jumala, kuinka olen siitä iloissani! huudahti Pirkitta, mutta hetkisen perästä hän hiljaa, jottei lapsi heräisi, mutta samalla kiihkeästi jatkoi:

— Niin, mutta mitä siitä, armollinen herra? Jos te yhä ja yhä matkustatte pois, ei se kelpaa. Lasta oikein kasvattamaan tarvitaan kaksi, minä yhtenä teen kaikki mitä voin, mutta isä puuttuu aina.

Silloin päästi hän vaipumaan alas molemmat kätensä, jotka pitelivät kirjaa, ja katsahti tyttöön, joka istui lapsi sylissä, — miten naisellisena! Häntä kohtasi tytön totinen, ystävällinen katse. Hänen sielunsa syvälle nousi kodikas tunne, pää painui alas ja hän uneksi, uneksi sitä ihmettä, jota hän kerran eläessään oli uneksinut.

* * * * *

Ihmettä, joka ei ollut luonnon ulkopuolella, vaan kuului siihen.

Olemassa olosi on suurin kaikista meille annetuista ihmeistä, ja se uudistuu ja tapahtuu ja vaikuttaa jokaisessa, joka auringon alla elää; toisten olemassaolo on yhtä suuri ihme, ja että meidän olemassaolomme vaikuttaa heihin ja heidän meihin — se on ihmeistä suurin!

Tuo suurin, johon ne kaikki mahtuvat lepäämään niin mahtavina, niin suloisen valtaavina, kuin hän niitä kerran uneksi!

Hän sulki kirjan, joka oli hänen käsissään, sillä parempi kirja, ihmisyyden korkea teos näytti hänelle äidin ja lapsen. Tuntui siltä, kuin ei hän enään olisi voinut lukea muita ihmeitä. Mahtava ihmishenki saattaa vaan sopertaa sitä, mitä ijankaikkinen luonto hänelle lausuu niin herttaisesti, salaperäisesti! Vuosituhansina me songertelemme: äiti, lapsi. Niissä sanoissa on tenhoa ja lumousta, mikä ne voittaa?

* * * * *

Hänen vaimonsa kerran kolaili kaapista esille parin pieniä sääryksiä, joita hän lapsena oli käyttänyt. Hän nauroi sitä pientä olentoa, jonka jalat olivat mahtuneet niihin ja joka niissä tepastellen oli ylvästellyt. Vallattomasti hän heilutteli niitä oman lapsensa kehdon yllä.

Mikä suloinen kuva!

Ja oliko ihme, että nämät unelmat hiljaa alkoivat kajahdella, niinkuin voimakas sointu panee lasin heläjämään, kun hän ajatteli tuota naisellista olentoa vastapäätään? — Hitaasti hän avasi silmänsä. — Sievä jalka oli matolla, hempeät käsivarret pitelivät pientä pellavasuortuvaista päätä ja surumieliset kasvot valvoivat hänen lapsensa hengintää.

* * * * *

— Minä matkustan pois, päätti hän itsekseen. — Jos tunne yhtä väkevänä kuin se on lähtiessäni, seuraa minua takaisin… siitä minun täytyy päästä selville!

Siinä mietteisiinsä vajonneena hänestä tosin näytti siltä, kuin tyttö olisi hymyillyt jollekin, mutta hän ei huomannut, että hänen äitinsä oli astunut huoneeseen. Kun vanha rouva näki lapsen nukkuneen, nyökäytti hän ystävällisesti päätään tytölle, sitte hän heitti omituisen katseen herraan, poikaansa, jonka vieressä hän hyvän aikaa oli seisonut tämän huomaamatta; hän laski kätensä hänen olkapäälleen. Nuori mies säpsähti.

— Tule syömään, sanoi äiti.

Jälkiruuaksi tuli odottamaton uutinen: vasta palannut ilmoitti, että hänen taas illalla täytyi lähteä, — asiain tähden — tietysti. Lieneekö tapahtunut tahallisesti eli ei, — hän oli haeskellut kirjelaukussaan ja ilmoittaessaan uutta lähtöpuuhaansa, hän esiintyi kunnioitusta herättävällä, kellastuneella kirjoituksella varustettuna, joka lähtökäskynä luultavasti saattoi kelvata vain uskotuille. Mutta "asioita" ei mikään saattanut ehkäistä, eikä sitä kukaan yrittänytkään.

Päivä kului, illalla otettiin sydämmellisesti jäähyväiset, kuten aina. Leena tällä kertaa nukkui, Pirkitta jätti ristikon pois sängystä, jotta isä voisi kumartua suutelemaan lasta, ja hän auttoi sitte tyttöä kiinnittämään sitä paikoilleen.

Tuskin olivat hänen vaununsa vierineet talolta, kun toiset vaunut seisahtuivat portaitten eteen. Parin minuutin kuluttua seisoi herra Mittrowitzer, sen kauppahuoneen päällikkö, jonka äänettömänä yhtiökumppalina nuori Fischer oli, tämän isän edessä.

Kauppaherra oli vartaloltaan pieni ja sangen lihava, hänen kasvonsa, leikattu tukkansa ja samalla tavalla hoidettu täysipartansa, kaikki hänessä oli pyöreähköä. Hänen otsaltansa valui hiki ja hän pyyhki sitä.

— Nöyrin — läähätti hän, — korkeat!

Jatko tietysti olisi kuulunut: Nöyrin palvelijanne! Teidän portaanne ovat hirveän korkeat, suokaa anteeksi hiestymiseni!

Hänellä oli nimittäin säästämis- ja kauppakyky, joka oli suuresti kehittynyt kaikkiin suuntiin, ja hän käytti sitä puheessakin, sillä sanojen käyttämisessä hän rajoitti tarpeensa pienimmilleen ja koetti jokaisesta lauseesta raivata itselleen muutamia sanoja takavarikkoon, luultavasti palkkioksi ajatuksistaan ja tuumistaan.

— Nöyrin — korkeat!

(Totisesti siinä on säästetty ja voitettu.)

Vanha herra osoitti hänelle tuolia. Hän istuutui ja kysyi:

— Äänetön —?

(Puhdasta voittoa: adverbiaalipronoomeni, verbi ja substantiivi.)

— Poikaniko? No, hänhän juuri läksi asemalle.

Herra Mittrowitzerin naama osoitti suurta hämmästystä.

— Sitte kun tuskin kotiin?

(Säästöä siis: subjektin arvoinen pronoomeni ja verbi. Mies mahtoi koonneen säästöön äärettömän sanavaraston.)

Nähdessään päällikön rehellisen hämmästyksen, nousi matkustaneen herran isä kummeksien tuoliltaan.

— Ettekö te tiedä siitä mitään?

— En.

Vanhan herran kasvot eivät sinä hetkenä olleet ollenkaan viisaammat kuin vastapäätänsä istuvan kauppiaan; hän näytti itse sitä aavistavan, sillä viivytellen hän kääntyi rouvansa puoleen. Tämä viittasi hänet tulemaan ikkunaholviin ja kuiskasi siellä hänelle kiireesti jotakin. Fischer astui kauppaherran eteen ja sanoi:

— Tämä kaikki mahtaa olla erehdystä meidän puoleltamme, ja luultavasti me olemme ymmärtäneet väärin. Huomenna jo saatte poikani toimiinne. Tahdottehan te nyt hyväntahtoisesti suoda anteeksi poistumiseni. Minun täytyy välttämättömästi mennä — sulkeudun suosioonne!

Hän ryntäsi pois. Mittrowitzer kiireesti sulkeutui hänen suosioonsa hänkin, mutta ei liikkeissään päässyt hänen perässään, vaan astui epäillen ja päätä ravistaen alas portaita. Fischer vanhempi ei suinkaan siksi lähtenyt, että hänen olisi paennut selontekoa. Mittrowitzer oli siitä tunnettu, että hän harvoin kyseli, hän oli sitä mieltä, että sillä tavalla olisi saanut hyvien sanojen asemasta ilkeitä valheita. Mutta itse Fischer vanhempi ei näyttänyt tietävän mitään varmaa Fischer nuoremmasta ja se oli epäiltävää.

Astellessaan alas portaita ja pitkin tietä ajoportista vaunuillensa asti, keskusteli kauppaherra ääneen ja kiihkeästi itsensä kanssa tästä tapauksesta, sen mahdollisuuksista ja johdonmukaisuuksista. Siinä hän paljasti kielellisten säästöjensä salaisuudet, mies nähtävästi vaihtoi dialoogiset säästönsä monoloogiksi.

Fischer nuorempi astui asemahuoneen pilettiluukulle ja pyysi pilettiä.

— Mihin?

Hän oli tekemäisillään itsensä naurettavaksi lausumalla totuuden: "se on sama!" Mutta hän malttoi mielensä ja mainitsi pienen kaupungin rautatien varrella, josta hänellä ei milloinkaan ollut ollut mitään hakemista — eikä ollut nytkään!

Hän tunsi kuinka hänen käsivarteensa tartuttiin; hänen isänsä veti häntä pois ja puhui pilettiluukkuun:

— Suokaa anteeksi, herra luultavasti siirtää matkansa.

— Tottahan herra toki itse sen tietää!

— Yhäkin tuo tavanmukainen epäkohteliaisuus, joka niin miellyttävästi suututtaa, kunnes siihen tottuu! Kustavi, ole hyvä lainaa minulle hetkinen.

— Jumalan nimessä, eihän toki kotona ole mitään tapahtunut?

— Siitä kun matkustit? Ei…

— No, sano nyt…

— Selitykset sitte. Minun täytyy ensin kysyä. Tuolla on syrjäinen pieni puutarha. Tule sinne, jotta saamme häiritsemättä puhua.

Vaieten nuori Fischer seurasi.

— Sano minulle, alkoi vanha herra, — mikä sinut nyt taas ajaa pois? Ensimmäisellä ja toisella kerralla asiat — hän kohotti varoittaen kätensä, nähdessään että poika tahtoi katkaista hänen puheensa; — älä sanokkaan että asiat tällä kertaa; Mittrowitzer oli juuri meillä, eikä hän siitä tiedä mitään.

— Vai Mittrowitzerko?

— Niin, juuri hän. Siis yksityisimmät yksityisseikat mahtavat olla matkasi syynä. Sinun poissaolosi ajaksi, mutta ei kauvemmaksi, me otimme lastasi hoitamaan tuon erään "Kitan", ja nyt arvelee äitisi, että sinä lähdet pois vain sentähden, että hän saisi olla paikoillaan. Pitääkö minun edellyttää samaa?

— Isä kulta, hyvin mielelläni sinulle selitän, mitä ajattelen ja tunnen tästä asiasta, pyytäisin vaan hiukan vähemmin pilkallista puhetapaa.

— Sitä puhetapaa minä tulen käyttämään petoksestaan paljastettua, asiatonta asiamatkustajaa kohtaan, niinkauvan kuin hän valehtelee. Ole suora, niin kohtelen asiaa tarpeellisella totisuudella.

— Olen oleva suora. Tarkoitukseni oli pysyttää tyttö talossamme.

— Huono keino, joka ei auta. Uudistatko sinä sen sitte taas kun joudut pulaan niinkuin tänään? Mitä sinä sillä voitat?

— Aikaa, aikaa, päästäkseni itsestäni selville.

— Niin, mutta tämä tiekö on juuri se, jolla nuoret poikaset säilyvät ajattelemattomuuden töistä; yhtä hyvä olisi ollut päästää tyttö muuttamaan pois, kadoksiin pääkaupungin tuhansien joukkoon. Tämä ei kelpaa miehelle, hänelle etäisyys on vaarallinen. Riippuen hänen luonteestaan, se hänet lamauttaa, tai tekee ihan hulluksi. Sinun tapaisesi mies punnitsee levollisemmin, syvemmin esineensä likeisyydessä. Josko hän siihen tarvitsee lyhyemmän tai pitemmän ajan, riippuu tietysti siitä arkuuden määrästä, joka jokaisessa miehessä vaikuttaa luultua heikkoutta vastaan. Käyttääkseni kemiallista lausetapaa, minä sen "sidon" ja autan sinut selvyyteen. Suoraan sanoen: sinä tahdot ottaa tytön lapsellesi toiseksi äidiksi.

— Niin olen ajatellut.

— Miehelle sinun asemassasi ei meidän seurustelupiirimme katsantokannan mukaan maalaistyttö, joka sitä paitsi näyttää olevan köyhä, varaton, sivistymätön olento — ole mikään sopiva vaimo. Kai sinä itsekkin sen tajuat?

— En, sitä en ollenkaan tajua, ja sinun itsesi, isä ei ollenkaan pitäisi jakaa tätä seurustelupiirimme katsantokantaa. Kai on jätettävä jokaisen yksityisen mielen mukaiseksi, tahtooko hän poimia metsä- vaiko puutarhakukan. Ja jos taloon vain saadaan hyvä emäntä, niin ei suinkaan sitä katsota mitä myötäjäisiä hän tuo, sillä eiväthän parhaimmatkaan myötäjäiset korvaa huonoa emäntää. Mitä taas tulee tuohon tavanmukaiseen sivistykseen, niin tahtoisin kysyä: mitä siihen oikeastaan kuuluu? Sekö, että kaikki pakoitetaan soittamaan pianoa, laulamaan ja piirustamaan, köyhimmätkin, sentähden että löytyy toisia, jotka sitä hyvin tekevät? että kaikkien täytyy lukea noita katalia klassikoita, sentähden että muutamat tuntehikkaat heitä ymmärtävät; — että kaikkien pitää tehdä sitä, mikä sopii jollekulle yksityiselle? Hiiteen ne! Todellinen nainen antautuu rakkauden ohjaamana siihen, mikä on hyödyllistä, ja parempi on, että se, johon hän ei sillä tavalla tahdo antautua, jää pois.

— Hyvä. Ei tarvitse huolia niistä, jotka sanovat että "he toki olisivat pitäneet häntä viisaampana", eikä puolisivistyneitten puheista. Tosi sivistys — järjen ja sydämmen voimistelu — pitää aina arvossa luonnollista, kouluuttamatonta voimaa ja on kyllä samaa mieltä sinun kanssasi siinä, että naisen todellinen arvo on hänessä itsessään, eikä siinä mitä hän omistaa, taitaa ja tietää. Mutta tässä on vielä lukuun otettava, sopiiko tämä tytön luonteelle, eikö sinun piankin täydy itseäsi soimata, jollei hän sinua soimaa, siitä että sinä olet hänet temmannut totutuista elämän oloista ja heittänyt toisiin, joihin hänen on mahdoton tottua?

— Isä hyvä, mihin sinä joudut? Sellaisissa tapauksissa, joissa ilmaantuu molemminpuolinen pettymys, saattaa jonkinlaisella todenmukaisuudella edeltäkäsin määritellä tuollaisia traagillisia ristiriitaisuuksia avioelämässä, mutta kun näytät minulle sellaisen tulevaisuuden, minulle, joka kokonaan tyydyn saatuuni, silloin katsot asioita liian synkältä kannalta! En minä aio ruveta pitämään mitään hovia, ja jos hän osaisikin sorjasti ojennella teekuppeja ja siinä kuiskata älykkäitä huomioita, niin tuo kaikki jäisi käyttämättä, sillä minä en tunne tarvitsevani mitään edustavaa emäntää; jääköön hän vain vieraaksi maailmalle, minä päinvastoin tahtoisin, niin paljon kuin suinkin, säilyttää hänet omien tapojensa ja luonteensa mukaisena. Minä kysyn: mistä totutuista olosuhteista minä hänet tempaan, ja millaisiin minä hänet vien, joihin hän ei voisi tottua? Luulen, ettei hänen ikäisellään ihmisellä vielä ole ollut aikaa mihinkään tottua, hän ei vielä ole palvellut kahtatoista viikkoa ja saman verran aikaa hän on ollut poissa vanhempiensa kodista. Se on siis ihan samaa kuin jos minä hänet sieltä suorastaan toisin ja veisin tärkeimpään, todellisimpaan kutsumukseensa; eikä siinä pitäisi olla maalaistytölle enempää vaikeutta kuin maailmannaisellekaan!

— Ei, useimmat näyttävät siihen hyvinkin sopivan. Tämä myöskin. Luonnollista on, ettet sinä anna noitten tavallisten, seurapiiriä hallitsevien ja vallitsevien mielipiteitten johtaa itseäsi. Jokainen luulee sentään tehneensä onnistuneimman vaalin, ja syrjäisten sekaantumista siihen saattaa paremmin pitää ylpeytenä, kuin todellisena osanottona; mutta mitä sinä sanot suhteesta perheeseesi?

— Isä hyvä…

— Pyydän ettet katkaise puhettani. Ei minulta, enempää kuin äidiltäsikään sinun tarvitse odottaa vastustusta, ja sisaruksiesi yhä kestävästä rakkaudesta voit olla vakuutettu. Me vanhempasi olemme liian vanhat ollaksemme ennakkoluuloiset ja he taas ovat siihen liian nuoret. Varsinkin tytöt, ne vaistomaisesti hallitsevat asemansa. Veljeltään nainen ei koskaan kadehdi toista, se olisi päätöntä. Ja hänen valitullensa hän antaa arvoa siksi, että hän on kilpailijatar, joka nyt väistyy kiistakentältä. Jos me vanhat saammekin odottaa, niin sinä uudessa asemassasi, niin pian kuin toiveesi ja halusi ovat toteutuneet, voit olla varma meidän täydestä rakkaudestamme, ja jos yleensä sellaisista asioista jotakin voi edeltäkäsin määritellä, niin minä tässä pidän niiden toteutumisen varmempana kuin päinvastoin. Sinä saat siis tehdä minkä päätöksen tahansa: ahtaimmassa perhepiirissämme se ei muuta mitään. Mutta minä tahtoisin vielä sentään sinulle muistuttaa erästä likeistä sukulaista.

— Niin tosiaan, hyvää Helena tätiä en ollenkaan muistanut!

— Sinä olet hänelle suuressa kiitollisuuden velassa, sinä saat kerran koko hänen omaisuutensa, sillä hän pitää sinua perillisenään. Hän on siis huomioon otettava.

— Välttämättömästi.

— Hän päästi kovalla taistelulla kasvatustyttärensä luotansa, eikä hän suinkaan tule siitä ilostumaan, että sinä nyt jo olet hänet unohtanut ja aiot uusiin naimisiin.

— Sen te pian näette. Naisen luonteeseen kuuluu, että vaikka hän itse helpommin unohtaa, niin ei hän voi ymmärtää eikä anteeksi antaa, jos muut sen tekevät. Muutoin minä kiellän todeksi sen syytöksen, että minä olisin Helenan unohtanut. Hänen muistonsa on minulle pyhä. Sielussa löytyy puhtain, intohimojen tahraamaton kohta, jossa kaiho, kaipaus ja aavistus asuvat. Siinä elää se mikä meiltä on kuollut! Väärä sääli ja hysteerinen tunteellisuus ne tahtovat raastaa vainajamme päivänvaloon ja vaativat lämpimät tunteemme heille, jotka eivät niitä tarvitse. Totisesti mietittyäni, minä astun toiseen avioliittoon omani ja Helenan lapsen hyödyksi; en tahtoisi, että sitä väärin selitettäisiin, sillä tunteeni on tosi. Se ei lastani vahingoittaisi, vaan melkein hyödyttäisi, jos täti pahastuisikin, sillä se mitä hän on aikonut siirtää minulle, lankeisi silloin tietysti lapselleni; siten siitä vaan seuraisi, että joksikin ajaksi vieraantuisin hyväsydämmisestä sukulaisesta. Ja sen tähden minä en uhraa onneani.

— Onneasiko? Sanotko onneasi?

— Sanon, sanon: onneani! Minä olen jo sanonut, että tunteeni on tosi, ja täydellisesti, kokonaan minä sen tahdon lausua. Nyt ovat kovat ajat käsissä, eikä ole toivomista että ne pian muuttuisivat, sillä pysyäkseen sillä kohdalla, jolla tähän saakka on seisonut, tarvitaan jännitetty voima, väsymätön kestävyys ja kaikkialla missä sitä tarvitaan, täytyy itse olla läsnä. Huolista ja suruista, hyörinästä ja pyörinästä minä etsin kiinteää, järkähtämätöntä kohtaa, joka kaikissa pysyy, jonka rauhaisa ilo minut tyynnyttää! Jo ensi näkemällä teki Pirkitta minuun pysyväisen vaikutuksen, sillä hänen olentonsa kertoi syvää velvollisuudentuntoa; ja sentähden minä tahdon hänet voittaa, minä en voi uskoa kotiani, lastani, itseäni parempiin käsiin. Isä, minä en saata toivoa parempaa, kuin velvollisuuksilleen uskollista vaimoa! Että kaukana ollessani voin ajatella hänestä kaikkea oikeaa, hyvää, rakastavaista, ja kotiin palatessani nähdä että jokainen ajatus oli tosi, jokainen uni todellinen — se on onnea!

Vanha herra jäi seisomaan ja laski kätensä pojan olkapäälle.

— Nyt luulen, että me olemme selvillä.

— Kuinka niin?

— Nythän sinä tiedät mitä sinä oikeastaan tahdot, ja myönnä että sinä jo ennen sen tiesit ja turhaan olit tuhlaamaisillasi matkarahoja.

— Myöntäisinkö?

— Myönnä pois, ja lähdetään sitte tästä ihanasta yrttitarhasta.

He läksivät.

Äkkiä Fischer vanhempi molemmin käsin tarttui poikaansa, joka kiltisti käveli hänen vierellään.

— Vielä yksi seikka, Kustavi! Tarjouksesi tuolle yksinäiselle, köyhälle tytölle on niin hurmaava ja houkutteleva, ettei häneen pidä suuttua, jos hän myöntyisi, vaikkei hän vastaisikaan rakkauteesi.

— Sitä hän ei tee, silloin hän suoraan kieltää.

— Sen hän tekeekin.

— Hyvä Jumala, joko sinä olet koettanut häneltä tiedustella — tiedätkö sinä?…

— En, en mitään lapseni. Minä vaan tahdoin myöntyä sinun mielipiteesi mukaiseksi, että hän siinä tapauksessa vilpittömästi antaa kieltävän vastauksen.

Silloin nuori mies hymyili; hän katsahti ihan likeltä isänsä kasvoihin; hän haki ja löysikin sieltä veitikkamaisuuden, kätkettynä hiljaa räpähtelevien silmäkansien poimuihin.

Kun molemmat palasivat kotiin, huomasi Kustavi heti, ettei hänen salaisuutensa enään ollut salainen. Hämmästyneenä nuori veli häntä katseli, kolmen tytön veitikkamaiset silmät hänelle hymyilivät, äiti yksin oli totisena, vaikkei ankarana.

Heti sen jälkeen tuli Pirkitta lapsen mukana sanomaan "hyvää yötä". Hän oli aivan entisellään, hänelle ei ollut huomautettu asiasta mitään, niinkuin Kustavi oli odottanut. Vanha herra asettui tytön eteen ja ystävällisellä totisuudella lausui:

— Vastaiseksi te jäätte taloon. Täytyy panna toimeen sellainen muutos, että te voitte pysyä lapsen luona.

Pirkitta hymyili kiitollisesti ja läksi.

Levolle mennessä, koputettiin hänen ovelleen. Kun hän avasi, pujahti Iida, nuorin neideistä, huoneeseen.

Nuori neiti asettui Pirkitan eteen ja liioitetulla tavalla matkien isänsä puhetapaa, hän kohteliaalla juhlallisuudella lausui:

— Täytyy panna toimeen sellainen muutos, että te voitte pysyä lapsen luona! — Niin kyllä! Vieläpä suuremmoinen muutos!

Hän leipoi käsiään, syleili ja suuteli tyttöä hurjasti.

— Mutta miksi?

— Eikö veljeni jo ole teille puhunut?

— Ei.

— Lapsi raukka! Se julmuri on jo saattanut maan poveen yhden vaimon, nyt se tahtoo teitä toiseksi!

— Minuako? Uskokoon, kuka tahtoo! Te laskette leikkiä, armollinen neiti!

— En ikinä niin totisissa asioissa, nauroi Iida.

Hän laski sormen huulilleen.

— Hiljaa! Älkää vain ilmoittako, että minä sen teille sanoin! Hyvää yötä — käly!

Hän vielä kerran suuteli tyttöä ja kiiruhti sitte pois. Pirkitta jäi yksin lapsen kanssa.

Hän oli hämmästyksissä. Olisiko neiti todellakin laskenut hänestä leikkiä! Ei, se olisi ollut epähienoa, eikä sellainen ollut tapana talossa.

Hän tahtoo ottaa hänet toiseksi vaimokseen!

Mitä hän uskoisi hänestä, jota hän vain lyhyin ajoin oli nähnyt, jonka kanssa hän oli puhunut vielä lyhyemmin, jonka hän tunsi yhtä vähän, kuin hän hänet?

Miten hän oli tullut sitä ajatelleeksi?

Silloin lapsi liikahti pienessä ristikkovuoteessaan. Se vain unessa siirtihe lämpimältä makuupaikaltaan. Se ei ollut levoton, mutta sen hoitajatar kävi levottomaksi. Hän heitti kaikki kysymykset sikseen.

— Hullutusta kaikki tyyni, lausui hän ja koetti nauraa, — siksi ettei se ole totta!

Tietysti se on totta — kiukutteli hänen rehellinen mielensä. Ihmeellistä! Muutoin se hänet aina auttoi pulasta, ja nyt se suorastaan saattoi hänet pulaan.

— Minä en sitä sittenkään usko, sanoi hän uhkamielisesti. Sitä vastaan hänen rehellisyytensä ei noussut, ja huoleti Pirkitta saattoi laskeutua levolle.

Mutta vuoteessa ollessaan, hän kuuli askeleita ja ääniä viereisestä huoneesta. Äänet hän pian eroitti, ja kuuli selvästi mitä puhuttiin; sillä kaupungin talojen seinät ovat niin ohuet, että ne panevat ihmisen kuulemaan vastoin hänen tahtoaan ja pahaa tarkoittamattaan.

— Jos hän vastaa sinun rakkauteesi, kuului sieltä.

— Sukulaispiirteen hänessä täytyy vaikuttaa. Rakkaus ja velvollisuudentunto kulkevat käsi kädessä.

— No koeta sitte onneasi. Olethan sinä tarkoin miettinyt.

— Niin, siinä on kypsynyt, punnittu täytymys.

— Täytyminenkö? — ja kypsynyt, punnittu?

— Varmaan. Kaikki ajatukset suunnattuina samaan toimintaan vaikuttavat niin, ettei sitä saata heittää tekemättömäksi. Ihminen ei tee kaikkia itsestään. Hän toimii myöskin kohtalon käsissä.

Hän kuuli miten he erosivat ja kaikki jäi hiljaiseksi.

Tuolla puolella oli hän. Vain kapea seinä heidät eroitti.

* * * * *

Tyttö oli noussut vuoteeltaan ja toinen jalka oli ulkopuolella, matolla, ikäänkuin hän olisi ollut jättämäisillään vuoteen, ehkä koko talon.

Vilu väristytti paljasta jalkaa, kiireesti hän sen veti peitteen alle ja istui siinä painaen käsiä otsalle, ja tuijottaen eteensä.

Mikään ei vielä ollut päätettyä! Se häntä rauhoitti ja hän nukkui.

Seitsemäs luku.

Lyhyesti lausuen: päätös tulee, mutta ei tyydytä Kustavia, sillä Pirkitta estelee lausumasta sitä viimeistä, sitovaa sanaa, jonka lausumista jokainen suuremmassa tai pienemmässä määrässä arastelee.

Auringon paiste lankesi pieneen puutarhaan. Pirkitta istui lehtimajan varjossa, tuuli löyhytteli villin viinipuun lehviä rauhattomasti, niinkuin tytön sydän oli rauhaton. Uutterasti hän ompeli ja heitti tuontuostakin katseen lapseen, joka nukkui nurmella pensaan varjossa.

Hänen mielensä oli niin omituinen. Hän toivoi päätöstä likeneväksi, ja samalla hän sitä pelkäsi. Hän ei uskaltanut kysyä itseltään, miten hän tekisi, sen hän jätti onnensa nojaan. Hän tahtoi saada asian kysytyksi, ja kuitenkin sitä ajatellessa, hän taas punastui, eikä tietänyt miksi.

Tuntui niin omituiselta, ikäänkuin hän olisi ollut harsoon verhottuna ja aurinko paahtoi niin tukahduttavan kirkkaasti, että hänen sen kautta oli vielä kaksi vertaa kuumempi. Niinkuin edellisenä iltana hän lausui:

— Minä en sitä usko!

Mutta nyt se kuului toiselta.

Askeleet likenivät. Hän säpsähti, sillä hän hyvin arvasi kuka häntä tulisi hakemaan. Kiireesti hän rupesi neulomaan, sen vaaran kaupalla että hän myöhemmin saisi purkaa kaikki, eikä nostanut päätänsä.

— Täältähän minä teidät tapaan. Hyvää huomenta! sanoi Kustavi astuen esiin.

— Hyvää huomenta armollinen herra!

Silmä, joka muutoin niin vapaasti katseli, jäi nyt alaspainuneeksi.

— Minulla olisi puhumista teille Pirkitta, hän sanoi ja istuutui vastapäätä häntä.

Odottaen tyttö pysähdytti kätensä pitkäksi vedettyine lankoineen.

— Minun täytyy tehdä teille kysymys, joka ehkä teitä hämmästyttää, tai ehkei. Mutta koska tarkoitukseni on rehellinen ja asiani on totinen, niin minä kysyn teiltä suoraan, Pirkitta, — hän koetti tarttua hänen käteensä, mutta tämä pisteli sukkelasti neulaa ommeltavan liinakankaan läpi, — Pirkitta, tahdotteko tulla vaimokseni?

Tyttö kalpeni. Nyt se siis oli lausuttu, siinä ei enään ollut epäilemistä. Katselemattaan hän tunsi, että hän odottavana piti katseensa häneen tähdättynä. Silloin hänen poskensa taas paloivat punaisina, ja hän kääntyi syrjään, lasta kohti. Nuori mies seurasi hänen silmiensä suuntaa ja lisäsi:

— Ja lapseni äidiksi?

Miten se saattaakin niin hämmästyttää, kun se äkkiä tapahtuu, se jonka tuloa muut jo ovat ennustaneet? Pää raskaine palmikkoineen painui syvemmälle alas.

— En minä tiedä.

— Se tulee teille odottamatta.

— Minua hämmästyttää itse se ihme. Minun ei pitäisi sitä ilmaista, armollinen herra, mutta enhän minä siltä sano kuka sen minulle ilmoitti, sillä minä tiedän sen eilisillasta. Minun on parempi olla kun en minä toisilta salaa mitään ajatuksia.

— Olkaa suora, Pirkitta! Mitä te ajattelitte heti kun siitä kuulitte?

— Ettei se ole totta.

— Millä perustuksella te niin ajattelitte?

— Onhan siinä tarpeeksi perustusta, että minä olen köyhä tyttö maalta ja palvelen tässä talossa lapsenpiikana.

— Mutta kun te nyt tiedätte että se on totta, mitä te nyt ajattelette?

— En tiedä! Voi älkää pahastuko, mutta minä en tiedä. Kyllä minä teitä rakastan ja kunnioitan herranani, ja sen pienen kullan isänä, joka tuolla niin makeasti nukkuu, mutta muutoinhan minä tunnen teitä liian vähän, enkä minä tahdo ruveta itseäni kehumaan! Teillä on jo ollut vaimo ja te luulette nyt voivanne hänet unohtaa, siksi että ulkomuotoni ehkä teitä miellyttää, enkä minä kestäkkään vertausta tuon ensimmäisen kanssa. Voisinhan minä rehellisesti tarkoittaa hyvää jos kourin kynsin koettaisin, mutta tämä saattaisi olla ajattelematonta ja johtaa meidät molemmat onnettomuuteen.

— Te erehdytte Pirkitta, jatkoi Kustavi, — te luulette että minä tunnen teitä liian vähän, ja päätökseni kohtaa teidät äkkiä ja odottamatta; mutta ajatelkaa toki, voisinko minä ajattelematta puhua teille niinkuin olen puhunut. Koska molemminpuolinen luottamus on kaiken onnen ensimmäinen ehto, ja koskei se voi versoa vahvemmasta perustuksesta kuin siitä, että toisen suru on toisen käsissä ikäänkuin panttina, niin minä olen teille omistani tarjonnut korkeimman, pyhimmän oikeuden — äitinä olemisen! Ettehän te Pirkitta, toki voi luulla, että minä kevytmielisesti laskisin leikkiä omasta onnestani, vieraan olennon ja ainoan lapseni onnesta! En siksi, että olisin ensimmäisen vaimoni unohtanut, vaan siksi, etten häntä voi unohtaa, minä etsin toista vaimoa; minä tahdon kotini taas kodikkaaksi itselleni ja lapselleni. Miksi minä tartuin juuri teihin? Minä teeskentelisin, jos sanoisin, ettei teidän kauneutenne ollenkaan olisi vaikuttanut päätökseeni, mutta minä voin samalla totisesti vakuuttaa, että hellä velvollisuus lastani kohtaan liittää rakkauteni teihin. Sanoittehan te itsekin, että sitä oikein kasvattamaan tarvittiin kaksi; tahdotteko te nyt, voimienne mukaan täytettyänne tehtävänne, jättää kasvavan lapsen, sitte hentoisen tytön, valvomatta, silmällä pitämättä minulle, miehelle, yksin hoidettavaksi? Ajattelettehan te itse, ettei se hänelle sovi. Teillä olisi täysi oikeus lausua epäilys liittomme onnellisuudesta jo edeltäkäsin, ja minun täytyisi teitä kiittää suoruudestanne, ainoastaan siinä tapauksessa, että tarjoumukseni muuttaisi mielenne, jos te tuntisitte ettette voi olla vaimonani sentähden, ettette voisi omien lasten rinnalla olla hyvä äiti ensimmäistä lastani kohtaan!

Ikäänkuin neuvotonna ja avutonna tyttö katseli lapseen niinkuin pyytääkseen, ettei se toki sellaisia uskoisi "Kitastaan".

— Pirkitta, te rakastatte lasta, ja siksi minä koetan teidät voittaa. Rakastakaa isää lapsen tähden, se on meille kaikille paras, kun toiset rakastavat lasta isän tähden.

Pirkitta seisoi pää alas painuneena, hän päästi toisiinsa kiedotut kätensä vajoomaan syliinsä ja sanoi hiljaa:

— Se on niin jalosti, niin kauniisti ajateltua…

Reippaasti Kustavi astui hänen luoksensa, ehkä hän tahtoi tarttua hänen käsiinsä ja vetää hänet rinnalleen, mutta tyttö vältti häntä ja ojensi torjuen kätensä:

— Mitä sanoisivat vanhempanne, armollinen herra?

— Olisinkohan minä heidän suostumattaan toiminut näin julkisesti heidän nähtensä? Te olette perheelleni rakas, sen näytän teille heti. Tulkaa vaan, minä vien teidät käsi kädessä vanhempieni ja sisarteni eteen.

Pirkitta punastui. Kiireesti hän veti kädet taaksensa ja astui askeleen taappäin. Suurin, kiitollisin silmin hän häneen katseli ja sanoi:

— Jumala teille palkitkoon tämän aiotun kunnian, hyvän tarkoituksenne ja kaiken! Se saa minut melkein pelkäämään. Ehkä sentään löytyisi suvussa joku, joka ei siitä pitäisi?

— Ehkä, sanoi Kustavi nauraen. — Minulla on vanha täti, äitini sisar ja ensimmäisen vaimoni kasvatusäiti.

— Hän ei siitä varmaankaan pitäisi! huudahti tyttö kiireesti.

— Ehkei. Hän on hyvä, hiukan oikullinen vaan. Muutoinhan minä hänet tunnen, ettei hän kauvan voi kestää suuttuneena olemista, ja pian te olette oleva hänelle yhtä rakas kuin kaikille muille.

— Hänen täytyy minua kärsiä jo edeltäkäsin. Jos hän vasta myöhemmin saa siitä kuulla, niin hän ajattelee, että minä jostakin syystä tahdoin hänen selkänsä takana tunkeutua perheesen! Kukaan ei saa olla minua vastaan! Minä en tahdo saattaa epäsopua siihen taloon, jossa olen nauttinut pelkkää hyvyyttä, en vähintäkään, en pienintäkään!

— Älkää surko sitä, enempää kuin minä sitä suren. Pirkitta, vastatkaa suoraan ensimmäiseen kysymykseen, jonka teille asetin!

— En voi.

Hän painoi molemmat kätensä rintaa vastaan.

— Minä en tahtoisi vielä. Minä tahtoisin antaa sen riippua siitä, suostuuko neiti, tätinne — sitte — jos hän suostuisi — ei nyt, ei nyt!

Änkyttäen hän sen puhui.

— Pirkitta!

Tyttö torjuutui hänestä.

— Älkää suuttuko, armollinen herra, minä olisin mieluummin yksin!

— Minä jätän teidät. Ajatelkaa hyvää ystävästänne!

Kiirein askelin hän meni.

Hetkisen ajan tyttö hiljaa itki itsekseen, sitte hän juoksi lapsen luo ja polveutui sen viereen.

— Nyt saamme nähdä, pikku kultatukkani, miten Jumala tahtoo, pitääkö meidän erota, tai onko määrätty että pysyisimme yhdessä. — Kuule, ethän sinä siitä suutu, mitä minä olen tehnyt? Katso, minä en tietänyt kieltää enkä myöntää, en koko maailman aarteista; sillä onhan se niin liian valtaava asia. Itku siinä helpommin tulee kuin puhe. Ja jollen minä nyt voi katsella isääsi samoilla silmillä kuin ennen, niin siihen löytyy syy.

Jota hän sentään ei selittänyt pienelle kultatukalle. Kyynelsilmin hän nauroi.

Lapsi oli herännyt ja näytti tahtovan itkeä hänen kanssaan. Kun se vihdoin näki ystävättärensä iloisemmat kasvot, silloin se nauraen tarttui pieneen esiliinaansa ja hieroi hänen kosteat poskensa kuiviksi.

Kahdeksas luku.

Perintötäti tulee. Hän ilmoittaa vastenmielisyytensä Iliaadia kohtaan ja mieltymyksensä Darwiniin. Hän ei vastusta sisarenpoikansa päätöstä, joten asiat kulkisivat hyvää kyytiä eteenpäin, jättäen tekijälle aikaa loppulauseitten miettimiseen — jollei kaikki taas äkkiä joutuisi epäiltävälle kannalle.

"Perintötädistä" oli tullut erinomaisen tärkeä henkilö. Kustavikin myönsi, että hän tässä asiassa odotti hänen päätöstänsä jonkinlaisella pelvolla, mutta siitä täytyi saada tieto poistamaan tytön pelkoa, ja niin nuori Fischer istuutui kirjoittamaan hänelle aikomuksestaan ja pyysi hänen lausuntoaan.

Täti omisti suuren talon Wienissä ja pienen tilan likeisessä maalaiskaupungissa. Tätä viimemainittua hän mieluummin piti pysyvänä asumapaikkanaan. Se päivä, jolloin vastaus häneltä ensi kerran olisi voinut saapua, kului tuomatta vastausta, samaten toinen; kolmantena, iltapäivällä seisahtuivat vaunut Fischerin talolle, pieni nainen astui sukkelasti niistä ulos ja ojensi ajurille maksun. Kustavi oli rientänyt paikalle, hän suuteli tulijan kättä, mutta tämä ei hänestä välittänyt, hän vain osoitti pientä käsilaukkua ja suurta lipasta ja astui kiireesti ylös portaita. Nuori mies sälytti selkäänsä määrätyt kalut ja seurasi häntä.

Se oli Helena täti. Hänen pienestä, vikkelästä olennostaan ei olisi nähnyt hänen kuuttakymmentä ikävuottaan. Hänen oikea olkapäänsä oli kasvanut hiukan ulospäin ja hän piti päätään vähän kallistuneena sille puolelle, kalpeat kasvot olivat omituisesti muodostuneet ollakseen naiskasvot, suu oli liian suuri, nenä liian pieni, ja viisaat, tuliset silmät saivat katsojan vaan päivittelemään sitä, että ne olivat niin epäedullisessa ympäristössä.

Mitä sydämmellisimmin toivotettiin vierasta tervetulleeksi. Sitte Helena täti istuutui nojatuoliin.

— Tässä minä nyt olisin, lapset! sanoi hän. — Te tiedätte, miksi minä olen tullut. Minä olen varustautunut olemaan teillä yötä, sillä siunatuksi lopuksi tuo uusi sydämmen haltijatar ei suinkaan ole niin käsissä, että te voisitte hänet minulle jo tänään esitellä.

Vanha herra astui esiin.

— Arvoisa kälyni, jos hänet tällä hetkellä esitteleminen voisi johtaa teidät luopumaan yösijastanne meidän kattomme alla, niin minä yksinkertaisesti jättäisin tytön huomiseksi, mutta koska minä uskon, että sittenkin jäätte meille, niin olen lähettänyt noutamaan tyttöä. Hän on saatavissa ihan likeltä; hän palvelee meillä.

— Palveleeko?

— Kyllä. Hän on vasta-alkaja, ensimmäistä kertaa palveluksessa. Me otimme hänet pienokaista hoitamaan.

— Vai siis lapsenpiika! — Helena täti katseli syrjästä sisarensapoikaa. — Kas vaan, romaani kodin seinien sisäpuolella perheen ahtaissa kehyksissä; sellaiset ovat vaarallisimmat, ne jäävät harvoin rankaisematta; verkko heitetään kyllä varmasti, mutta siihen takertuu ilokseen oma itsekkin.

Pirkitta ja lapsi astuivat sisään, ja kun lapsi riistäytyi irti ja kiiruhti tädin luo, jäi Pirkitta seisomaan ovelle, silmät lattiaan tähdättyinä, kokonaan hämillään.

— Vai hänkö?

Neiti otti lornettinsa ja tarkasteli tyttöä. Sillaikaa lapsi lateli hänelle kysymyksiä, ja vihdoin kun ei se saanut tyydyttävää vastausta, se, nähden millä tarkkaavaisuudella täti katseli hänen hoitajatartaan, rupesi lukemattomin kerroin vakuuttamaan, että se oli "Kitta", vaan "Kitta"!

— Anna nyt isoillekin ihmisille jo suunvuoroa, sinä pieni hupakko! Älä puhu mitään, jo minä tiedän että se on "Kitta", tuo tuolla. — Hän irroitti lapsen, joka ihan oli kietoutunut hänen hameensa poimuihin. — Juokse sinne sanomaan ettei hänen pidä tuossa seisoman, ikäänkuin kanat olisivat syöneet ruuan hänen edestään.

Pikku Leena täytti säntillisesti tehtävän.

— Minä jo odotin hivuvaa, sentimentaalista neitiä.

— Kai sinä huomaat, ettei hän ole kaupungin lapsi, sanoi rouva Fischer. — Hän on vasta maalta tullut.

— Silloin hän suinkaan ei edes tiedä, mitä senttimentaalisena oleminen onkaan; tai tiedättekö lapseni?

— En, armollinen neiti, sanoi Pirkitta.

Hän silitti vieressään seisovan lapsen laheaa tukkaa ja katsahti ylös.

— Kai se on tyytymätön mieli sellaisissa ihmisissä, jotka tahtoisivat, että heitä pidettäisiin rakkaampana rakasta, ja tehtäisiin kauniimmaksi kaunista.

Helena täti hymyili.

— Kansa maalla on siihen liian käytännöllistä, ja se on hyvä. Kai siellä maalla kaikki ovat yksimieliset. Ja hänkin on ajatellut, ettei rikasta tätiä pidä suututtaa, ties, mihin häntä vielä saattaa tarvita!

— Mutta hyvä täti, sanoi Kustavi.

— Ole sinä vait, sinun vuorosi kyllä vielä tulee. Luuletko että minä häntä siitä tuomitsen? Kun jokainen jo edeltäkäsin tietää, mitä hän toiselta saattaa odottaa ja toivoa, silloin heidän välinsä toki on suora. Se on sellaista tässä maailmassa, että toinen on toisesta riippuvainen ja me tarvitsemme toisiamme molemmin puolisesti, ja jos me käyttäydymme ymmärtäväisesti ja jätämme kaiken lellimisen pois pelistä, niin me säästymme monesta pettymyksestä ja itse hankkimastamme väärinkäsityksestä, elämme sovussa ja rauhassa, jollei juuri keskenämme, niin kuitenkin vieretysten. Se on minun mielipiteeni. Näytäppäs!

Hän otti hatun, jota Kustavi yhä piteli käsissään, ja asetti sen parin tuuman päähän silmiensä tasalle.

— Kas vaan, kuinka kauvan Helena on ollut kuolleena? Joko on niin, ettei suruvuosi vielä ole kulunut umpeen, tai on tuo harso kestänyt surun tuolle puolelle, minun mielestäni se ei kumpaisessakaan tapauksessa ole paikallaan. Rakas lapsi, — hän ojensi hatun Pirkittaa kohti — ratko pois tuo musta vaate, se on sinulle opettavainen työ, huomaa miten pian mies unohtaa, äläkä luo liian suuria luuloja hänen rakkaudestansa.

Kustavi tempasi hatun ja heitti sen johonkin nurkkaan.

— Ohoh, huudahti vanha herra. — Arvoisa käly, sallikaa minun haukkumattomana jäsenenä teidän soimaamastanne miessuvusta, muistuttaa, ettette te oikeastaan ollenkaan voi puhua näistä asioista. Te ette koskaan ole koettanut elää miehen kanssa.

— En, siitä minä olen suojellut itseni. Jo kyyryselkäisten jälkeisten mahdollisuus, joista eninten olisi iloa suurille ja pienille katupojille, on minulle erinomaisen vastenmielinen. Mutta jota kauvempana teistä pysyy, sitä paremmin teidät oppii tuntemaan. Negatiivinen kauneuteni on minut tehnyt erinomaisen sopivaksi kokemaan tätä, ja silloin kun ei teistä miehistä mitään odota, silloin on tietämättään saanut teistä oikean käsityksen. Minä tunnustan itseni syyllisiksi siihen, että ainoan kerran eläessäni olen uneksinut kaunista herraa, mutta sitte on jo kauvan, minä olin silloin vielä tytöntynkänen. Oi, miten verrattoman ihana hän minusta oli, tuo kaunis herra, enkä minä epäillyt että hänen täytyi olla hengeltäänkin voimakas mies. Myöhemmin sitte ei löydä suurta eroa molemmilta puolin johtuvan naurettavuuden välillä, ja me teemme sangen väärin, kun me miehiltä kadehdimme heidän yleismaailmallista sivistystään, meille annetaan vihriä varjostin, heille siniset silmälasit, me katselemme kotoa likinäköisesti, he maailmaa. Kaukainen ihanteeni, tuo ihmiskurja, hän vielä elää; kyllä hän vahvistaa sääntöäni, mutta ei ole siitä poikkeus; jos hän nykyään herättää jonkinlaista huomiota, niin on hänen siitä kiittäminen perhettään; minä näen hänen välistä kuljettavan käsikynkässään lihavaa rouvaa ja seitsemän laihaa tytärtä astelee heidän edellään. Muuten hän on auskultantti tai mikä lieneekään, en tiedä; sanalla sanoen: jokaisessa suhteessa jäänyt loitolle toiveistani. Mutta unelmoiminen tuli minulle jo heti alussa vastenmieliseksi, ja ihme kyllä — nimeni tähden. Siihen aikaan minä kaihoelin kohtaavani ihannettani, minä jo edeltäkäsin hengissä elävästi kuvaelin pienimmätkin seikat, miten hän tervehtisi ja minä vastaisin, miten me solmielisimme puheita, keskustelisimme, ja erotessamme sopisimme tapaamisesta; minä toivoin tulevani häntä vastaan yhtä odottamatta kuin hän minua, ja minä siihen huolellisesti valmistauduin. Otin peilin avukseni, opettelin haaveksivasti avaamaan silmäni, opin suloisen, suostuvan hymyilyn, nurean alakuloisuuden, autuaan liikutuksen —, oi inhoittavaa, minkälaisia kasvoja siten näin, minä sitä itse ulvoin joka kerta.

Läsnäolijat saattoivat vielä vähemmin pidättää nauruaan, kun täti vilkkaasti kertoessaan oli lyhyesti näyttänyt kaikki tarkoittamansa kasvojen väännökset. Toiset sentään rajoittivat iloisuutensa, mutta kolmen sisarentyttären nauruhalu nousi sangen arveluttavaksi, eivätkä nuoret neitoset parantaneet asiaa sillä, että jokaisen naurukohtauksen perästä huutamistaan huusivat: "täti raukka!"

Silloin vanha nainen iski kätensä pöytään.

— Jospa te tukkisitte suunne, te keltanokat. Ja ainoan järkevän olennon teidän ikäisistänne pitää yhä seisoa tuolla ovella. Tule lapseni, istuudu tänne!

Hän osoitti tuolia, joka oli hänen oikealla puolellaan ja Pirkitta istuutui sille. Hän oli tullut varmemmaksi sitte kun lapsi piteli hänen kädestään kiinni ja nojasi päänsä hänen syliinsä.

— Noin, sanoi täti.

Hän laski kätensä kevyesti tytön polvelle, sitte hän jatkoi:

— Kun siis peili oli vakuuttanut minulle, etten minä valloituskokeissa voisi joutua kuin tappiolle, huomautti nimeni lopullisesti minulle, etteivät muutkaan aikoneet löytää minusta miellyttävyyttä. Minua kastaessa, oli kai ajateltu kalenterin pyhimystä, mutta muutamien nuorien herrojen mielestä nimeni muistutti erästä hyvin pakanallista Helenaa — hän kääntyi Pirkitan puoleen — oli nimittäin vanhaan aikaan kelvoton nainen, kaunis kuin kuva — jolloin tietysti on huomattava että kauniit helpommin tulevat kelvottomiksi kuin joku meistä, joka ahdistamatta saa pitää hyveensä. Noissa nuorissa herroissa oli jonkinlainen koomillinen kyky, he keksivät vastakkaisuuksia ja ilokseen he ottivat antaakseen minulle nimen "kaunis Helena". Olisihan vahinko, jollei hyvä pila pääsisi ihmisten joukkoon, ja nuoret herrat olivat niin hienotunteiset ja ritarilliset, — niinkuin heidän suvultaan saattaa odottaa — että he panivat liikkeelle tuon nerokkaan tuumaansa niin, etten minä koko siinä kaupunginosassa, jossa asuimme, kantanut muuta nimeä kuin "kaunis Helena!" Äh, miten minä kiroelin heidän muistoansa, olisin tahtonut antaa polttaa Iliaadin viimeiseen kappaleesen asti, vaikka professorit olisivat sanoneet mitä tahansa! Luulen että ylioppilaat siinä olisivat olleet puolellani. Trojalaista sotaa ei ollenkaan olisi ansainnut ylistellä, koska se oli sen syy! Peilini on varjellut minut ihaelemasta itseäni, tuo herttainen leikki nimestäni on ajanut minut miehistä hyvän matkan päähän, ja sen jälkeen minä en milloinkaan pidä heitä sinä, mitä muutoin naiset, tahi he itse itsestään tekevät. Enkä minä ole siitä ollenkaan pahoillani, että suosiollinen luonto on onnistumattomassa persoonallisuudessani antanut käsiini suosituskirjeen teitä vastaan.

— Käly, käly, varoitti vanha herra, — jos meiltä todellakin puuttuisi kaikki hellä mieli, niin me nytkin saattaisimme antaa ilkeitä vastauksia, mutta koska me emme sitä tee, niin siinä on paras todiste siitä…

— Oi pyydän, herra kälyni, miksi panette pakkoa itsellenne? Kun ette te kuitenkaan saata olla ivallisesti viittaamatta sinneppäin, niin puhukaa suunne puhtaaksi; minä en ole jättävä teitä vastausta vaille.

Vanha herra vaikeni hymyillen; silloin täti äkkiä kääntyi Pirkitan puoleen ja laski molemmat kätensä hänen vyötäisilleen.

— Niin, rakas lapseni, hän sanoi, — jos minä käsken sinua viereeni istumaan, niin ole varoillasi, minä olen paha, niinkuin kaikki kyttyräselkäiset ovat.

— Minä arvelen, puhui tyttö nauraen tuota äkillistä purkausta, — ettei se riipu ulkomuodosta; mistä muutoin tavattaisiin sorjamuotoiset heittiöt?

— Hänen hampaansa ovat kauniit ja vartalo on vahva, arveli täti sisarelleen, ja lankonsa puoleen kääntyen:

— Hän on terve ja voimakas, lapset tulevat samanlaisiksi.

— Mutta hyvä täti, sanoi Kustavi.

— No, no, herra Kustavi! Eikö siihen kuitenkin kerran jouduta? Joudutaan. Anna siis vanhan naisen se lausua. Minä luulin, että te kaupungissa ahkerammin lukisitte Darwinia. Sepäs on läpeensä ymmärtäväinen ihminen! Minä maalla jo olen hänet lukenut läpi muutamaan kertaan, ei siksi että saisin häneltä suorastaan uutta, vaan siitä nauttiakseni, että mies kerrankin peittelemättä lausuu sen totuuden, joka meille vanhoille naisille jo kauvan on ollut tuttu. Niin, vanhaksi tultuaan ihminen pysytteleikse todellisuudessa, ja pitää arvossa tosiasiat. Vanhat akat kertovat satuja hyvin, siksi etteivät he itse niitä usko; siitä syystä he ovat vaaralliset.

— Satukirjoittajan ammattia harjoittavat ryökäleet ovat jo aikoja sitte olleet siitä selvillä ja, ensin piinattuaan heiltä järjen, antaneet konnien ja tyhmyrien polttaa heidät — joka osoittaa, että heissä sentään oli jotakin polttamista. Aikoja ennen kuin löytyi tunnettua lääkäritaitoa harjoittivat sitä käytännössä vanhat akat, ja heistä tuli tietäjänaisia siitä syystä, että he valuvilla silmillään näkivät mihin päin moni asia maailmassa kallistui. Naisissa asui alussa kaikki tieto, vasta vähitellen miehet sen oppivat, sentähden että he aina tahtoivat siihen sekoittaa ja panna omia kauniita sanojaan ja perinpohjaisia hypoteesejaan; he hakevat aina heti luonnon lakeja ja me löydämme vain heidän poliisimääräyksiänsä. Vanhat akat ovat aina erityisellä mieltymyksellä ryhtyneet yksityisiin tosiasioihin; missä vain piilee yhteys, sieltä sen täytyy itsestään selvitä. Nykyinen tiede sen hyväksyy; ja siten se on — kunnioitettavaa kyllä! — vanhojen akkojen kannalla, ja sentähden minä iloitsen olevani yksi heistä.

— Tämän tyytyväisyytenne te lausutte sangen somasti, käly, sanoi Fischer vanhempi, — mutta te kääritte sittenkin vain karvaan pillerin oblaattiin; minä kumminkaan en liioin saata iloita siitä että olen vanha.

— Sen kyllä uskon! Vanhat miehet eivät kelpaa mihinkään. Sitte kun olette päässeet siitä ajasta, jolloin tahdotte tekeytyä miellyttäviksi — mutta jääkööt ne sikseen!

Hän kääntyi Pirkitan puoleen:

— Rakas lapsi, nyt sinun on täytynyt kuulla asioita, joista tuskin olet puolia ymmärtänyt, ja minua hämmästyttää, ettei sinun käy niinkuin pienen Helenan, joka menestyksettä taistelee Nukkumattia vastaan. Vie hänet maata. Menkää lapset. Hyvää yötä!

Pirkitta ja Leena läksivät.

Myöhemmin ruokapöydässä uskalsi Kustavi kysyä:

— Sanokaa rakas täti, mitä te ajattelette?

— Minä syön nyt, tuli vastaukseksi, — ja silloin en ajattele mitään. Ne eivät sopisi yhteen.

Kun oli noustu pöydästä ja erottu, viittasi Kustavi luoksensa nuoremman sisarensa ja pyysi, että he yhdessä menisivät kutsumaan Pirkittaa.

Iida täytti hänen pyyntönsä ja kun Pirkitta tuli, sulki tyttö hänet syliinsä.

— Nyt ei kukaan pääse minulta viemään sitä, että minä olin ensimmäinen, joka osoitti miten rakkaaksi hän on minulle tuleva.

Kustavi tarttui sisarensa käteen ja puristi sitä. Siten he kolme muodostivat ketjun.

— Minä toivon parasta, sanoi Kustavi, — täti oli tänään oikein iloinen ja leikillinen. Te näytätte häntä miellyttävän. Mitä te pidätte siitä vanhasta piiasta?

— Hyvin paljon. Ei hän enään ole ollenkaan suuttunut, koska hän jo itse sanoo: minä olen paha, ole varoillasi! Omituinen hän on, mutta eihän sitä ole ihmetteleminen, onhan hän itse sanonut, ettei rakkaus ohimennenkään ole kolkuttanut hänen sydäntään. Ja taitaa vaan olla niinkuin sanotaan, ettei se saa puuttua keneltäkään naiselta, joka jää naimattomaksi; ja hän on kyllä tahtonut pysyä naimattomana, muutoin hän ei suinkaan olisi ottanut vaivautuakseen hoitamalla vierasta lasta. Hänen elämässään ei kaikki ole ollut niinkuin olisi pitänyt olla, ja siitä hän on yksin kärsinyt koko ajan. Vaikka hän olisi sata kertaa kummallisempi, niin en minä voisi häntä siitä tuomita!

— Suuri kiitos! Hyvää yötä! lausui äreä ääni.

Hitaasti täti kulki hämmästyneitten sivutse. He eivät olleet muistaneet, että tie hänen makuuhuoneeseensa kävi tämän huoneen läpi.

— Voi kauhu! sanoi Iida.

Ketju aukeni. Ääneti he painoivat toinen toistensa käsiä ja erosivat.

Yksi neideistä oli pantu tädille yökumppaliksi, jotta joku olisi läsnä, jos hän jotakin tarvitsisi. Mutta yö oli vanhalle neidille hyvin rauhaton. Yhtämittaa hän heräsi, pyysi milloin sitä, milloin tätä, joko lasia vettä, tai että avattaisiin ikkuna, joka sitte taas oli suljettava. Hänen sisarentyttärensä valitti seuraavana aamuna kovaa päänkivistystä.

Kustavikin sai sinä yönä unta myöhemmin kuin tavallisesti. Mutta Pirkitta meni levollisena vuoteeseensa, hän ei sanoillaan ollut tarkoittanut pahaa, hän olisi voinut ne lausua hänelle vasten naamaa. Ja tädin päätöstä, tulkoon se kummoiseksi tahansa, hän piti kohtalon sormen viittauksena.

Seuraavana aamuna täti näytti hyvin kylmältä tyttöä kohtaan. Kustavi odotti tilaisuutta ollakseen kahdenkesken hänen kanssansa. Silloin hän otti hänen kalpean kätensä ja suuteli sitä.

— Me olemme aina, niin kauvas kuin minä muistan, eläneet parhaassa sovussa. Muuttuuko se nyt, kun se minuun kipeimmin koskisi, täti?

— Niin hyvä lapseni, me olemme aina eläneet parhaimmassa sovussa, ja arvelen, että olemme sitä tekevät vastedeskin! Tiedätkö, meihin naisiin tarttuu välistä tuollaista pientä kiukkua, äläkä siitä hämmästy, että minäkin sallin sellaista; olethan sinä kuullut että yksin jääminen on maksanut minulle vaivaakin! Ei kukaan mielellään ota vastaan sääliä toiselta. Mutta ei sinun siltä tarvitse muuttaa mieltäsi, nai tyttö, hänellä on hyvä sydän ja järkeä juuri sen verran, että te miehet saatatte pitää hänestä, ja hän teistä.

— Ja ettekö te tahtoisi sanoa hänelle itselleen paria suosiollista sanaa?

— En nyt. En ole sillä tuulella. Mutta sitte kun menen pois, saat sinä tuoda hänet vaunuille. Vielä yksi seikka! Niin pian kuin tyttö käy morsiamestasi, lienee sopivinta ja parasta lähettää hänet pois talosta, jossa hän siihen saakka on palvellut. Lähetä hänet lapsen kanssa joksikin ajaksi maalle, minun luokseni.

Kustavi ei päässyt kiittämään, sillä hänen sisarensa tulivat väliin, ja puheen jatkaminen tuli mahdottomaksi.

Pirkittaa ei ollenkaan oltu kysytty, jonkatähden hän oli mennyt puutarhaan Leenan kanssa. Nyt hänen jo täytyi uskoa, että vanha neiti oli loukkaantunut hänen eilisistä sanoistaan; silloin hänelle oli tehty pahaa, ja se suretti Pirkittaa.

Päivällisaikaan tuli Kustavi puutarhan aidalle.

— Pirkitta, täti lähtee.

— Joko?

— Tulkaa!

Hän ja lapsi tulivat vaunuille; kun täti oli lausunut jäähyväiset kaikille, viittasi hän Pirkitankin luoksensa ja sanoi hänelle:

— Sinä olet hyvä lapsi ja Kustavi on kelpo poika. Tämän maailman vähästä hyvyydestä lienee toki parasta se, että kaksi, jotka sopivat yhteen, saavat toisensa. Pitäisin sitä syntinä jos kaksi sellaista eroitettaisiin. Sopikaa nyt loput keskenänne, minä annan teille siunaukseni!

Vielä hän ystävällisesti nyökäytti päätään kaikille; sitte vaunut vierivät pois. Mutta Kustavi tarttui Pirkitan käteen ja vei hänet takaisin puutarhaan.

Lapsi tepasteli nurmikossa, äänettöminä he sitä katselivat hetkisen, sitte he kääntyivät ja kävelivät pari askelta rinnatusten; villin viiniköynnöksen lehvät värisivät heikosti, heidän seisahtuessaan sen viereen.

Hän tarttui tytön molempiin käsiin pidelläkseen häntä niin, että hän saattoi katsella hänen silmiinsä.

— Täti ei siis pane vastaan, vastatkaa nyt kysymykseen: tahdotteko tulla vaimokseni?

Peittääkseen hehkuvat poskensa, tyttö painoi alas päänsä ja hiljaa mutta totisesti, lujasti, ikäänkuin pyhää lupausta hän lausui:

— Minä tahdon!

Nuori mies tunsi käsissään hänen kädenpuristuksensa ikäänkuin hän nyt vasta olisi sen hänelle antanut.

Silloin hän veti hänet rinnalleen, suuteli hänen otsaansa, pää vaipui nojaamaan hänen olkapäätänsä vastaan.

Kuinka se Leena sentään oli hienotunteinen lapsi! Hän ei ollenkaan huomannut sellaista, jota hänen ei tullut huomata. Jo aikoja sitten hän oli heittäytynyt nurmelle pitkäkseen ja leikitteli unenpöppörössä heinikolla.

Pirkitta keikahutti päätänsä taappäin ja katsahti Kustaviin. Ja hän näki taas tuon tummanruskean, vapaan silmän, joka oli hänet lumonnut. Tyttö hymyili.

— Jotakin minä sinulta pyytäisin.

— Mitä kultaseni? Sano!

— Miten minä siitä pidän, kun minä tällä tavalla heti saan luvan! Saanko minä nyt sanoa sinä? Sitä vielä tahtoisin. Minä puhuisin niin kovasti, enkä saisi sanotuksi sitä, mitä sydämmessäni liikkuu, jos minun pitäisi sanoa te; tuntuu niin omituiselta ikäänkuin olisi tekemisissä useitten kanssa, vaikka tarkoittaa ja saattaa tarkoittaa vain yhtä ainoaa.

— Tietysti. Kutsu häntä siis sinuksi ja sano hänelle kaikki, mitä sinulla on hänelle sanottavaa.

— Löytyy moni, joka ajattelee, ettei tytöllä saata olla oikeaa rakkautta, jollei hän heti ole valmis antamaan myöntävää vastausta ja edeltäkäsin sitä miettimään. Sinulta minä en odota sellaista ajatusta, sillä sinun mielestäsi asia on yhtä totinen kuin minun mielestäni, ja kuin sen tulee ja täytyy olla Jumalan ja kaikkien hyvien ihmisten edessä, joihin se koskee. Olkaamme siis niin hyvät keskenämme, kuin ikinä kaksi olentoa maailmassa olla saattaa!

Kustavi tarttui molemmin käsin hänen päähänsä, mutta hän livahti taitavasti hänen käsistään.

— Minä en vielä ole puhunut loppuun asti. Ensiksi minun täytyy kertoa miksi en heti myöntynyt, ettet sinä käsitä minua väärin, kun minä äsken käyttäydyin niin kummallisesti. Sitäpaitsihan kuuluu asiaan, että sinä tiedät kaikki ajatukseni. Se on naisten tapaista, että jos mies on meille ihan yhdentekevä, niin ei meistä kukaan pahastu itse hänen rakkauttaan; ja kun sinä rupesit puhumaan, olin minä ihan ylpeänä. Mutta pian rupesin ajattelemaan, mikä herra sinä sentään olisit minun rinnallani, ja miten minä ihan tyhjin käsin tulisin vain ottamaan vastaan, mitään tuomatta, ja silloin minä rupesin itsepintaiseksi. Kun aivan odottamatta, ilman omaa ansiota, onni lankee ihmisen helmaan, tietysti se silloin panee hänet miettimään ja punnitsemaan, onko tämä hänelle aiottu ja voiko se päättyä hänen hyväkseen! Juuri niin kävi minun ja minä sanoin itselleni: tuo ei voi olla sinulle tarkoitettu! Sinä puhuit niin oikein, että sydän minussa ilosta vapisi, mutta jota rehellisempi sinun tarkoituksesi oli, sitä enemmän tuska minut valtasi. Kaikki on nyt sattunut heti alussa yhtaikaa, mitä sitte jää myöhemmäksi ajaksi? Oikein minulle kävi helpommaksi, kun puhe johtui tätiin. Kas, sillä puolella on aidassa läpi, ajattelin. Olin iloissani kun syystä saatoin kierrellä antamasta vastausta ja nojata siihen, ettei hän sitä salli; ja eihän se muutoinkaan olisi mahdollista! Mutta jos se sentään olisi, niin tahdoin sen siirtää tuonnemmaksi, kunnes koettelisin itseäni, olinko minä tosissani, annoinko minä myöntävän vastauksen sinun tähtesi, niinkuin tuli, tai itseni tähden, josta syntyisi valheellinen avioliitto.

— Siitä pitää syntyä totisin, — ja eikö totta, me emme siirrä onneamme kauvas! Saanhan minä ensi päivinä lähteä Sebensdorfiin anomaan sinua äidiltä ja holhoojalta.

Silloin äkkiä kaikki veri poikkesi tytön kasvoista ja seuraavassa hetkessä hän lensi polttavan punaiseksi aina hiusjuuriin asti.

— Jesus Maria, hän huudahti, — miten minä niin saatoin unohtua hurmauksiin?! Sitä te ette saa tehdä, Jumalan tähden, jättäkää se, armollinen herra! Heittäkää minut!

— Pirkitta!

— Heittäkää minut! Oi Herra Jumalani, miten huonosti kaikki teidän rakkautenne, hyvyytenne ja rehelliset aikomuksenne tulisivat palkituiksi jos teidän takananne irvisteltäisiin. Se ei saa tapahtua! Te ette saa minua ottaa, minä en ole sen arvoinen. Jättäkää minut!

Voimakkaalla kädellä hän piteli häntä.

— En, ennenkuin tiedän mitä minun tästä tulee ajatella.

Arasti hän karttoi hänen katsettaan.

— Te ette siellä kotona saa kuulla minusta mitään hyvää.

— Mutta minä en tule uskomaan sinusta mitään pahaa.