TYYTYVÄINEN

Lehtori asteli katua pitkin palaillen kortteeriinsa Patrian hotelliin "Kristillisten kansan ystäväin" vuosijuhlasta. Hän oli vartavasten matkustanut Helsinkiin sieltä kaukaa maaseutukaupungista ollakseen mukana juhlassa. Ja hyväpä oli että oli tullut. Näytti tosiaankin siltä kuin tämä tulisi muodostamaan käännekohdan hänen elämässään. Siltä vallan tuntui. Olipa tosiaankin hyvä, että hän oli tullut.

Ei hän ollut käynytkään pääkaupungissa moneen vuoteen. Oikein tuntui virkistävältä taas. Oikein ylentävältä tuntui.

Lehtori veti turkinkauluksensa ylös.

Pakkanenpa oli täällä Helsingissäkin, mutta eihän sitä muuta voinut toivoakaan näin tammikuussa. Ja tuuli täällä aika tiukasti, mutta niinhän sitä aina tuulee näin meren rannalla. Ja jos on varaa pitää hyvät turkit, niin kestäähän sitä. Eikä ollut pitkä matka hotelliinkaan, muutoin olisi voinut ottaa ajurinkin. Olihan hän, luojan kiitos, siinä asemassa että saattoi ajaakin, jos tahtoi.

Tuossa loisti jo sähkövalokin hotellin ovelta. Oikein olivat mukavia nuo sähkövalot. Ei tarvinnut kenenkään turhaan hakea asuntoaan.

Portieri avasi oven ja lehtori nyökäytti ystävällisesti päätään. Hyvin olivat kohteliaita nuo suurkaupungin portierit. Kumarsivat nöyrästi ja vastasivat kohteliaasti kysymyksiin.

Hitaasti ja nauttien astui lehtori ylös matoitettuja portaita huoneeseensa ja väänsi sähkönappulaa. Oli se toista kuin öljylamput. Valoisa kuin keskellä päivää! Ei hän tosiaankaan vielä malttanut mennä maata. Kovin tuntui hauskalta tämä huone.

Mukavampi oli kumminkin istuskella ilman tärkättyä kaulusta ja etumusta. — Lehtori rupesi suuren peilin edessä irroittamaan kaulahuiviaan.

Peili kuvasti niin kirkkaasti lehtorin kirkkaat kasvot, jotka hetki hetkeltä yhä enemmän kirkastuivat. Posket olivat suuret, sileät ja pyöreät, silmät suuret, sileät ja pyöreät ja kasvot kokonaisuudessaan suuret, sileät ja pyöreät. Nenä vain oli niin mitättömän pieni että vähemmän tyytyväinen mies ehkä olisi nurkunut. Se vallan hukkui pyöreiden poskien väliin. Mutta ei lehtori sitä surrut. Saman asian se toimitti pienikin nenä, saman asian.

Lehtori irroitti kauluksen ja etumuksen, istautui kiikkutuoliin ja sytytti sikarin.

Tyytyväisyydestä oli puhunut "Kristillisten kansan ystäväin" juhlapuhuja. Kuinka meidän tulisi olla tyytyväisiä eikä niskotella korkeimman tahtoa vastaan. Tämä kansa on hengen kansa ja Herran valittu kansa, joka aina on ollut esimerkkinä kaikille Euroopan turmeltuneille suurkansoille. Pitäisikö meidän nyt ruveta tyytymättömiksi ja napisemaan niitä vastaan, jotka kaikkivaltias on asettanut meidän holhoojiksemme? Ei, olkoon se kaukana meistä! Tyytymättömyyden seuraukset olivat kauheat ja vetivät ylitsensä rangaistuksen. Muistakoon siis kukin ajatteleva kansalainen velvollisuuksiaan.

Se oli viisasta puhetta se. Ja tyytyväinen ainakin hän aina oli ollut. Eipä siltä, että hän siitä tahtoi kerskailla. Tyytyväisyys oli lahja ylhäältä niinkuin kaikki muutkin lahjat.

Ja velvollisuuksiaan hän oli koettanut täyttää, niin paljon kuin puutteellinen ihminen voi. Oli puheissa ja esitelmissä koettanut teroittaa tyytyväisyyden hyvettä vähemmän tietäviin. Oli koettanut kylvää hyviä siemeniä, vaikka usein oli saanut vain kiittämättömyyttä palkakseen. Oikein tuntui virkistävältä, kun joskus sai kokea, että oli niitä semmoisiakin ihmisiä, jotka osasivat panna arvoa toisen työlle. Ihmeellisesti oli kaikkivaltias hänet johtanut tänne "Kristillisten kansan ystäväin" pariin, jossa hän sai tiedon, että häntäkin oli muistettu täällä suuressa pääkaupungissa. Huomenna hänen piti saada kuulla siitä asiasta tarkemmin. Kylläpä oli virkistävä tämmöinen matka.

Lehtori riisui pois saappaat. Oli mukavampi istua tohveleissa.

Mutta missä olivat tohvelit? Ei koko kapsäkissä! Eikös ollut se Liina taas unohtanut panna niitä mukaan!

Kyllä se Liina rukka oli käynyt niin huolimattomaksi että siinä oli kestämistä! Kyllä piti joka hetki muistaa että vaimo on heikompi astia ja että miehen tulee hänen heikkouksiaan kärsimän eikä olla häntä vastaan tyly. Väliin tahtoi kumminkin tuskastua ja toinen mies olisi varmaan tuskastunutkin. Mutta lehtori muisti aina että koettelemukset ovat ylhäältä annettuja.

Kahdeksan vuotta hän nyt täsmälleen oli ollut naimisissa ja kahdeksan oli perillistäkin. Lahjoja ylhäältä nekin.

Mutta se Liina rukka oli vuosi vuodelta käynyt huolimattomammaksi ja muistinsakin vallan menettänyt. Kyllä siinä oli kärsimistä. Jo hän sitä vähän oli pelännyt kahdeksan vuotta sitten. Mutta Liinan vanhemmat olivat tahtoneet uskoa Liinan hänen turviinsa silloin kun se ylioppilas-penikka Liinaa meinaili. Ja oikeassa olivat olleet Liinan vanhemmat. Mikäs siinä Liina rukassa olisi semmoista nuorta huliviliä viehättänyt muu kuin se suuri maallisen tavaran paljous? Eipä suinkaan kauneus. Heh, heh, heh, hee! Ei kauneus varmaankaan. Toista oli ollut Minna Mökkönen. Kaunis ja verevä.

Lehtori hieman punastui muistellessaan niitä aikoja.

Mutta Liina oli hyvästä kodista, johon oli siunautunut runsaasti maallistakin tavaraa. Ja se oli korkeimman tahto että heidän piti yhtyä avioliittoon. Tämä risti oli hänelle annettu koettelemukseksi. Ei ollut se suinkaan helppo risti kantaa. Vaikka hän aina oli kohdellut Liinaa niinkuin ei kukaan muu mies olisi kohdellut. Vallan vapaasti oli Liina saanut lapsia kasvattaa ja hoitaa. Ei ollut hän koskaan isänä siihen puuttunut, vaikka olisi ehkä syytäkin ollut. Eikä ollut hän rahojakaan kieltänyt, milloin vain Liinan vaatimukset olivat kohtuuden rajoissa pysyneet. Mutta huolimattomuus Liinassa kasvoi kasvamistaan. Eikös hän ollut kymmeniä kertoja siitäkin sanonut, että tohvelit ovat aina pantavat mukaan matkoille? Mutta, mitä vielä! Ei tohveleita nyt enemmän kuin viime kerrallakaan! Ei siinä auttanut hyvät puheet eikä pahatkaan.

Lehtori hypähti tuskastuneena ylös kiikkutuolista ja alkoi astua tassutella sukkasillaan toisesta seinästä toiseen. Matto oli pehmeä ja lämmin ja tyynnyttävä.

Ei siitä Liina rukasta enää ollut tähän elämään. Paras olisi jos pääsi pois. Huonoksi oli käynyt ruumiillisestikin. — Hoh-jaa, jos sekin koettelemus hänellä vielä olisi kestettävä että Liina rukka häneltä otettaisi pois, niin ei hän sitäkään nurkuisi. Nöyrästi hän koettaisi sen kestää.

Lehtorin silmät kostuivat ja hän istautui uudestaan kiikkutuoliin. Sikari alkoi jo loppua. Jopa taisi olla aika mennä levollekin. Pääkaupungissa tuli niin kauan valvottua. Mutta eihän sitä aina ole semmoisia juhlia, kuin tänään.

Omituinen se todellakin oli ollut se vuosijuhla ja ylentävä ja virkistävä. Ja huomenna kello 9 ja 10 välillä häntä oli neuvottu käymään puhuttelemassa sitä — mikäs sen nimi nyt olikaan. Hoh-jaa, kyllä hän aina oli ollut tyytyväinen tähänkin asemaansa, vaikka hän tunsi ja nöyryydellä tunnusti että hänellä aina oli ollut kutsumusta korkeampiin tehtäviin. Jos se nyt oli korkeimman tahto, että hänen piti astua vaikuttavampaan asemaan, niin ei hän tahtonut nurkua vastaan eikä niskotella.

Nikolainkirkon kello kuului lyövän kaksi. Jopa oli aika mennä levolle. Kotona hän aina rupesi kello 9 nukkumaan. Luojan kiitos, hänellä oli aina riittänyt unta, ja hyvä oli ruokahalukin.

Lehtori riisuutui lopullisesti ja veti peitteen päälleen.

Hyvätpä olivat nämä rautasängyt ja vieterimatrassit. Semmoisen hän vielä hankkii, jos tulee tänne Helsinkiin muutto.

Lehtori väänsi sähkön sammuksiin, kääntyi kyljelleen, siunasi itsensä ja nukkui.