UUTISTALO (continued 2)

Ja hän hyrähti itkuun kuin istuisi rakkaimpansa ruumiin ääressä; kyyneleet virtasivat niin että hänen pukunsa rinnus kostui. Äkkiä nousi hän kuin olisi varmasti päättänyt hakea käsiinsä tuon kaihotun, astua häntä vastaan, etsiä hänet ja heittäytyä hänen syliinsä, kuten tietäisi hänen olevan aivan lähellä.

Samassa soi ruokakello. Blanche kostutti nenäliinansa lammikossa, valeli sillä kasvojaan ja lähti palatsia kohti.

Blanche istuutui suuren ravintolan ruokapöytään, sillä hän oli nyt niin tottunut näkemään ihmisiä ympärillään, ettei voinut olla yksin, eikä hän halunnut pitää seuraa tädeillekään päästäkseen kuulemasta heidän huokauksiaan kun he "kostuttivat leipäänsä (lihaa, vihanneksia ja jälkiruokaa) nöyryytyksen kyyneleillä." Hän oli asettunut vanhalle paikalleen suuren lieden lähelle, josta käsin näki yli valosan salin, viiniköynnösmajaa kuvaavan katon ja isoja aurinkoisia maisemia esittävät seinäkuvat. Hänen ympärillään kuului miesten ja naisten rauhallisen keskustelun sorina. Missä mies ja vaimo istuivat yhdessä, ei toinen riidellyt ruoasta eikä toinen vääryytensä tunnossa pistellyt takasin. Ei ollut siellä riidan aiheita eivätkä lapset turmelleet kenenkään ruokarauhaa kirkunallaan, jota niillä oli täysi vapaus harjottaa saleissaan.

Blanche istui itsekseen eikä ollut hänellä suurtakaan ruokahalua. Hänen ajatuksensa kulkivat edelleen tietään tyyneinä, tasasina, ikäänkuin tietoisina tapaavansa sen, mitä tahtoivat. Äkkiä kohotti hän silmänsä lautasesta, katsoi saliin, näki kasvoja kasvojen vieressä vastassaan liikkuvana tummana joukkona; mutta hänen katseensa tunkeutui tarkkana tuonne, viivähti täällä, kunnes se pysähtyi aivan lähelle kuin olisi löytänyt mitä haki. Tyyneydellä, jommoista ei pitkään aikaan ollut tuntenut, tarkasteli hän kasvoja, jotka olivat kohdistuneet hänen kasvojaan kohti ja joiden silmät katsoivat kiinteästi hänen silmiinsä. Hänen kurkkunsa kouristui ja pysähtyi hengitys. Hänkö vaiko joku aivan samanmuotoinen? Sama tukan asento, sama syväin silmäin ilme; parta oli hänen ja kätki se pehmosiin aaltoihin kasvojen hieman karheat piirteet. Kun Blanchen kasvot äkillisen mielenliikutuksen vaikutuksesta muuttuivat, muuttuivat nuo toisetkin kasvot kuvastaen hänen ilmettään: tuo ei voinut olla kukaan muu.

Silloin nousi mies, läheni kunnioittavasti Blanchen pöytää, ja pysähtyi muutaman askeleen päähän katsein kysyen saiko häiritä. Arvattavasti vastasi katse myöntävästi, sillä seuraavana hetkenä oli hän siinä ja tarttui Blanchen käteen.

— Te tunnette minut ja ihmettelette miksi olen täällä? — sanoi hän. — Minä olen ollut poissa, liikematkalla ja olen muuten täällä kemiallisena insinöörinä. Miten voitte?

— Kiitos, voin hyvin — vastasi Blanche, — mutta jos olisin tiennyt teidän olevan täällä, en olisi ollut niin epähieno, että olisin tänne asettunut. — Ja samassa lisäsi hän, sovittaakseen Emileä, joka näytti loukkaantuneen: — Ette kai te pakene minua, en kai teitä karkota?

— Ei, ette suinkaan. Mutta häiritsenkö minä teitä, jos satun kävelemään puistossa, missä te aterian jälkeen käyskentelette?

— Te ette koskaan ole minua häirinnyt — vastasi Blanche — ja täällähän nainen saa kävellä miehen kanssa kuutamossa. Odotan teitä ovella.

Emile meni jälleen pöytänsä ääreen.

* * * * *

— Mitä nyt on esteenä välillämme? — sanoi Emile, kun he seuraavana iltana kahdeksannen kerran käännähtivät kävellessään isolla puistokäytävällä. — Viime kerrallahan olivat tulot, kuusi rottinkituolia…

— Ruokapöytä ja keittiökalut — jatkoi Blanche. — Nyt ei meidän edes tarvitse ajatella asuntoa.

— Ja lapset pistämme lastenkotiin kuten Rousseau — sanoi Emile.

— Niin, mitä suurimmalla mielihyvällä, sillä siellähän he aina ovat silmissäni paremmin kuin huoneessani, — vastasi Blanche.

— Mikä hirveä äiti, joka panee lapsensa lastenkotiin!

— Niin, vanhoissa oloissa! Tai oikeammin, mikä onneton äiti, jonka täytyy luopua lapsistaan! Eikö ollut kauheata matkustaa vanhassa mailmassa? Minä en ole ollut koko vuoteen palatsin ulkopuolella!

— Niin oli kuin olisi kävellyt Pompejissa ja Herculanumissa. Oi, en tahdo sitä ajatella. Kärsiviä sairaita, nälkiintyneitä lapsia katuvierillä; verettömiä, maalatuita rikkaan miehen ruumiita vaunuissa kaduilla. Kaikkien kasvot olivat vääntyneet, köyhäin vihasta ja huolista, rikasten menettämisen pelosta! Sitä emme itse havainneet silloin kuin kuljimme niiden keskuudessa, mutta nyt sen näin.

— Ja kuitenkin olemme me vielä kaukana täydellisyydestä — sanoi Blanche.

— Niin, kaukana! Sillä meidän uljas rakennuksemme nojautuu epävarmasti vanhalle. Muista että me tuotamme ylellisyysesineitä: meidän sateenvarjotelineemme, sylkilaatikkomme, suihkukaivokuvamme, kookkaat kynttiläjalkamme ja muut koruesineemme ovat sellaisia, että suuren pulan tultua ne jäävät kysymättä kaupassa —, ja silloin olemme puilla paljailla!

— Mitä silloin teemme?

— Silloin alamme elää uutta kovaa elämää, mutta elää saamme kuitenkin, sillä meillä on suuria maaalueita, ja maasta olemme me tulleet ja maasta on meidän elettävä. Mutta pula tulee vaikeaksi sittenkin. Tämän huomioon ottaen saavat kaikki lapset opetella maanviljelystä, sillä me emme ehkä saa olla suuressa ratkaisussa mukana! Eläkäämme Blanche, niin kauan kuin elämme! Me elämme varmuudella tämän elämän vain yhden kerran! Tahdotko elää minun kanssani vaiko ilman minua?

— Sinun kanssasi, Emile, sillä muutoin en elä ollenkaan!

— Vaimonani, vapaana, ihmisenä vapaana, omaa leipääsi syöden, tässähän on unelmamme, utopiamme toteutuneena, ja ilkeät ihmiset kun sanoivat, ettei sitä koskaan voida toteuttaa.

— Sanoivat siksi etteivät sitä tahtoneet!

— Tai kenties eivät tienneet!