TOINEN NÄYTÖS.

Sali.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

PRINSESSA. TASSO.

TASSO. Sua arastellen askeleni seuraa, oi ruhtinatar, tuhat aatosta mun sielussani myllertää. Mun on, kuin kutsuis yksinäisyys, suloisesti mua viekoitellen: tule! rinnastasi ma valppaat epäilykses haihdutan. Mut kun ma puolehesi katson, kun sanankin kuulen sinun huuliltasi, uus päivä minua jo ympäröi ja kaikki sielun siteet aukeavat. Ma tahdon tunnustaa: mies joka tänne niin arvaamatta tuli, lempeästi unesta kauniist' ei mua herättänyt; ol' olennollaan, sanoillansa minuun niin kumma teho, että enemmän kuin koskaan kaksinaiselta ma tunnun ja itseäni vastaan sodin taas.

PRINSESSA. On mahdotonta, että ystävä, niin kauan vierahissa elänyt, vois heti, meidät jälleen nähtyänsä, oloihin entisiin taas kotiutua. Ei sisäisesti muuttunut hän ole; vain joku päivä kanssaan eläkäämme, niin kielet verkallensa virittyvät, siks kunnes kaunis sopusointu taas ne yhdistää. Kun tietää lähemmin hän saa, mit' olet tehnyt tällä aikaa, sun varmaan rinnalle sen runoilijan hän asettaa, jonk' äsken jättiläiseks sinuhun verraten hän kuvaili.

TASSO. Ah, ruhtinatar, hänen suussansa mua Arioston maine enemmän on ilahduttanut kuin loukannut. On lohdullista tietää kiitettävän, mit' itse esikuvanansa pitää. Voi hiljaa sydämessään sanoa: jos osan arvostansa saavutat, myös maineestansa osa sulle tulee. Ei, minun sydäntäni sykähdytti ja vielä täyttää koko sieluni olennot maailman tuon elävän, mi kiertää levotta ja suunnatonna vain ympär' yhden suuren, perin viisaan, ja täyttää kuuliaisna ratansa, min puolijumalansa sille sääti. Ma innoin seurasin, ma riemuin kuulin puhetta selvää miehen kokeneen; mut sikäli kuin kuuntelin ma, ah, omissa silmissäni alenin; kuin kaiku, vuoriin raukeava, kohta jo tyhjiin katoovani pelkäsin.

PRINSESSA. Ja selvään äsken näytit tuntevasi, kuin toisillensa elää sankari ja runoilija, toistaan etsien ja ilman kademieltä. Ihana on teko laulunarvoinen, vaan suurta myös jälkimaailmalle säilyttää työn suuren tenho runoss' arvokkaassa. Suojasta vähän yhteiskuntamme sä tyydy myrskysäitä elämän kuin rantamalta tyynnä seuraamaan.

TASSO. Tääll' enkö vasta ihmetellen nähnyt, kuin jalo urhouden palkka on? Mä tänne nuorna poikasena tulin, juur' aikaan, jolloin juhla juhlalta Ferrara maineen keskipisteeksi kohoovan näytti. Ah, se oli näky! Sen laajan kentän, jolla loistossaan ol' urhoin taito esiintyvä, piiri niin ylväs ympäröi, ett' toistamiseen ei päivä moista nähne piankaan. Siin' istui kaunotarta joukottain ja nykyajan miestä ylhäisintä. Sai katseen hämmästyksiin loisto tuo; näin huudettiin: nuo kaikki isänmaa, yks, soukka, meren ympäröimä, tänne on lähettänyt. Liiton jaloimman he muodostaa, mi koskaan arvioinut lie kunniaa tai hyvett', ansiota. Sä yksitellen heitä tarkkaa: kellään häpeämistä siell' ei naapuristaan!— Ja sitten portit avattiin. Sä siinä näit orhit korskuvat ja aseloiston, soturit tungeskeli, torvet pauhas, ja räiskyin keihäät murtui, helähtäin soi iskut kilpihin ja kypäriin, ja pöly taistelijain kunnian ja häpeän loi hetkeks pilven peittoon. Oi, salli minun vetää verho eteen tään mulle liian kirkkaan näytelmän, ettei tää kaunis hetki ankarasti mua muistuttaisi vähäisyydestäni!

PRINSESSA. Kun jalo piiri tuo ja maineteot sua kiihti vaivaan, pyrintöön, mä silloin voin tyytymisen oppiin hiljaiseen sua, nuori ystäväni, ohjata. En nähnyt juhlia, joit' ylistit ja joita silloin tuhat kieltä kiitti, ja kiittää vielä jälkeen vuottenkin. Mun hiljaisuudessa, joss' iloista vain heikon, harhailevan kaiun kuulin, oi' ajatusta monta, suruisaa, ja monta kärsimystä kestettävä. Jo väikkyi silmissäni kuolon kuva, pimitti leveällä siivellään maailman vaihtelevat näköalat. Vain hiljalleen se kaikkos, salli nähdä mun suloisina, vaikka kalvenneina kuin verhon läpi elon kirjovärit. Olentoin elävien liikunnot näin jälleen. Ma ensi kerran astuin, hoitajaini viel' auttamana, sairashuoneesta: Lucretian niin elon-uhkuvana näin silloin sua tuoden saapuvan. Sä ensimäisnä, uunna, outona eloni uuden tielle ilmestyit. Ma paljon toivoin osaks sun ja mun; ei olekaan se toivo tyhjiin mennyt.

TASSO. Ja mulle, joka melun huumaamana, tuon kaiken loiston soentamana ja ajamana monen intohimon sun siskos kanssa kuljin palatsissa kautt' tyhjäin käytävien, vaieten, ja sitten huonehesen astuin, jonne sa pian naistes tukemana saavuit —mi hetki mulle se! Oi anteeks suo! Kuin ottaa jumaluuden läheisyys pois lumotulta kuumeen, hulluuden, niin haihtui multa kaikki hourekuvat ja kaikki pyyteet, halut petolliset, kun kerran katsehesi kohtasin. Kun halu muulloin haihatellen eksyi tuhanteen suuntaan, hämilläni nyt mä itseheni palasin ja opin parasta kohtaan kaipuun tuntemaan. Niin etsii aavan rannan hietikosta mies turhaan helmeä, mi salattuna on äänetönten kuorten kätköhön.

PRINSESSA. Aik' alkoi kaunis silloin, ja jos ei Urbinon herttua ois meiltä vienyt pois sisartamme, lempeästi vuodet ois meiltä vierreet onness' ainaisessa. Vaan kaivata nyt saamme kipeästi tuon armaan naisen raikast' eloisuutta ja uljuutta ja älyn rikkautta.

TASSO. Jo liian hyvin tiedän, ettei sulle sen päivän jälkeen, mi vei hänet, kukaan sun puhdast' iloasi korvannut. Kuink' usein rintaani se viilsi, usein sai lehdon rauha kuulla tuskani! Ah, huusin, siskolleko yksinään lie suotu kallis olla kalliilleni! Muu kukaan eikö luottamustansa siis ansainne, muu sydän eikö niin kuin hänen syki? Sammuiko jo äly ja henkevyys? Jos oivakin, tuo nainen, oliko yksin kaikki? Anteeks, ah! Ma usein itseäni ajattelin ja toivoin jotain sulle olevani, vain vähän, jotain sentään, teossa, ei sanoissa; ma tahdoin elollani omakses sydämeni todistaa. Mutt' onnistunut en, ja liian usein toin erhetyksilläni tuskaa sulle, sun suojelemaas miestä loukkasin, sen hämmensin, min tahdoit selventää; niin tunsin joka hetki sinusta etääntyväni—, lähetä kun tahdoin.

PRINSESSA. En koskaan, Tasso, ole pahaa luullut sun tahdostas, ja tiedän, kuinka teet itselles vahinkoa. Sisareni voi mukautua kunkin luonteeseen, vaan sinä tuskin yhteen ystävään voit vuosikausiin tottua.

TASSO. Mua moiti! Mut sano mulle myös: miss' on se mies tai nainen, jonka kanssa, kuten sun, ma vapain mielin tohdin puhua?

PRINSESSA. Sun veljeheni luottaa tulisi.

TASSO. Hän herrani on!—Mut äl' usko, että mua vapauden kiihko pöyhistää! Vapauteen ihminen ei ole luotu, ja suurta ruhtinasta palvella on jalon miehen onni kaunehin. Niin on hän herrani, ja minä tunnen tään jalon sanan koko laajuuden. Siis vaiettava mun on, kun hän puhuu, ja tehtävä, kun käskee, vaikka järki ja sydän vastustaiskin innokkaasti.

PRINSESSA. Niin tahto veljeni ei ole koskaan. Ja kun Antonion oomme saaneet taas, uus, viisas ystävä on tiedossasi.

TASSO. Niin toivoin kerran, tuskin enää tohdin. Kuin paljon oppia ja ymmärrystä mä hältä saisinkaan! Voin tunnustaa: on hällä kaikki, mikä multa puuttuu. Mut—kaikki jumalat jos lahjojansa on hänen kehdollensa tuoneetkin, pois sulki kova onni sulottaret; ja keltä niiden armaat lahjat puuttuu, voi kyllä paljon omistaa ja antaa, mut viihdytyst' et löydä rinnaltaan.

PRINSESSA. Vaan luottaa häneen voi, ja se on paljon. Et yhdeltä saa pyytää kaikkea. Jos jotain lupaa hän, sen tekee myös. Jos on hän ystäväkses antaunut, niin puutteissas hän sua hoivaa myös. Te liitto tehkää! Olen ylpeä, jos pian saan tään kauniin teon aikaan. Mut älä vastustele tapas mukaan! Leonorakin on meillä kauan ollut; hän hieno, soma on, ja hänen kanssaan on helppo seurustella; häntäkään et ole lähennyt, kuin toivois hän.

TASSO. Oon sua totellut, hänt' oisin muutoin ma kaihtanut, vaan lähestynyt en. Kuin näyttääkin hän rakastettavalta, —vain harvoin eessään avoin olla voin, en tiedä miksi. Ja jos hyvää vain hän ystävänä sulle tarkoittaakin, niin tuntuu tarkoitus ja tympäisee.

PRINSESSA. Se tie ei meitä varmaan konsanaan vie ihmisseuraan, Tasso! Eksyksiin tuo polku vie, kautt' yksinäisten viitain ja äänetönten laaksoin johtaa meidät. Ain oikukkaammaks mieli käy ja pyrkii vain kulta-aikaa, jot' ei ulkopuollaan hän näe, uudistamaan sisässään, kuin vähän onnistuukin koe tuo.

TASSO. Oi ruhtinatar, kuinka puhutkaan! Se kulta-aika, jota turhaan kaipaa jokainen sydän, minne karkkosi? Se aika, jolloin yli vapaan maan kuin nuoret laumat kansat karkeloivat ja paimenen ja paimentytön peitti puuvanhus varjoon kukkaisniityllä, ja nuoret vesat oksiin hentoisiin hyväillen kietoi lemmen kaihontäyden; ja luonnotarta viehti heljin hiekoin syliinsä virta vieno; ruohikkoon katosi vaaratonna käärme arka; peloton nuorukainen kohta pakoon kuritti huiman faunin; joka lintu vapaitten ilmain teillä, joka eläin, maan laajan liikkuja, näin inehmolle viel' lausui: siihen valta, mihin mieli.

PRINSESSA. Ohitse, ystävä, lie kulta-aika; mut uudelleen sen luopi jalous. Jos aatokseni sulle tunnustan: tuo kulta-aika, min niin kultaiseksi kuvailee meille runoilija, koskaan ei lie se ollut paremmin kuin nytkään. Ja jos se joskus oli, varmaankin se yhä palata voi samanlaisna. Sydämet läheiset viel' yhteen liittyy ja nauttii yhdess' elon onnea; mut tunnuslauseess', ystäväni, muuttuu yks sana: siihen valta vain, mi sopii.

TASSO. Oi, piiri jaloin, hyväin ihmisten jos saiskin yksin päättää, mikä sopii, sensijaan, että kukin sopivaksi sen luulee, mikä häntä hyödyttää. Me näemmehän, kuinka viisaalle ja voimakkaalle kaikki sopii, kuinka hän kaikkeen oikeuttaa itsensä.

PRINSESSA. Jos tahdot tarkkaan tietää, mikä sopii, niin kysy mieltä jaloin naisten vain! On näet heille tärkeintä, ett' on se kaikki sopivaa, mi tapahtuu. Kuin muuri, säädyllisyys ympäröi tuon hentoisen ja herkän sukupuolen. Miss' säädyllisyys vallitsee, he siellä, mut tieltä röyhkeyden he pakenee. Näin eri suuntiin pyrkii sukupuolet: mies vapauteen, nainen hyvään tapaan.

TASSO. Me rajut, raa'at, tylyt oommeko?

PRINSESSA. En sano niin! Vaan kauko-voittoihin te pyritte, siks ihannoitte voimaa, ja ikuisuuteen työnne tähdätä te uskallatte—meitä tyydyttäisi yks ainoo, rajoitettu saavutus, mi aina omanamme pysyisi. Me emme miehen sydämeen voi luottaa, kuin hellästi se antautuukin meille. Pois katoo kauneus, jot' yksin sentään te näytte kunnioittavan. Ja mikään ei enää kiihoita, se kuollutt' on. Jos miehet naisen sydämelle arvon sois täyden sekä tahtois tuntea, min armaan aarteen kätkeä voi nainen poveensa uskollista rakkautta; jos muistot hetkein ihanimpien jäis aina sielussanne elämään; jos katsehenne, muulloin selkeä, myös läpi hunnun, jolla meitä vanhuus tai taudit verhoaa, vois tunkea; jos omistus, min tulis rauhoittaa, halua toisen omaan teiss' ei syttäis: kas silloin varmaan päivä kauniimpi ja meidän, naisten, kulta-aika koittais.

TASSO. Nuo sanat voimakkaasti rinnassani jo huolen nostaa puoliks uinuneen.

PRINSESSA. Sa mulle vapahasti mieles avaa!

TASSO. Oon usein kuullut, näinä päivinäkin, ja jos en kuullut ois, mun arvata ois pitänyt se: jalot ruhtinaat sun kättäs pyytää! Mikä meitä vartoo, sit' epätoivoon saakka pelkäämme. On luonnollista, että jätät meidät; mut kuin me kestää voimme sen, en tiedä.

PRINSESSA. Sen hetken vuoksi älkää huolehtiko, sanoa voinpa melkein: älkää koskaan! Tääll' olla mielin, tänne jäädäkin. Mua viel' ei mikään suhde houkuta; ja koska minut pitää tahdotte, todistakaa se sovullanne, luoden eloonne onnen ja niin mulle myös!

TASSO. Oi, opeta mua parhain tekemään! Mun eloni on sulle pyhitetty. Kun sua kiittäin, sua ylistäin mun paisuu sydämeni, silloin vasta ma tunnen ihmisonnen puhtaimman; sinussa yksin tunsin jumalaista. Niin maiset jumalat muist' eroaa maan lapsista, kuin itse sallimus käy yli viisaimmankin älyn, tahdon. Kun aaltoin pauhua me pelkäämme, he tyynnä katsoo yli ärjy-veen, mi heidän jalkains' alla kuohuu, kuin se ois kevyt aalto vain; ei myrskyä he huomaa, meitä lyövää, hämmentävää; he tuskin avunhuutoamme kuulee, vaan meidän, lasten heikkoin, vähäisten, suo taivaat huokauksin, huudoin täyttää. Mua kohtaan, jumalainen, usein ollut oot kärsivällinen; kuin päivä kasteen, niin katsees kuivasi mun kyyneleeni.

PRINSESSA. On aivan oikein, että naiset ovat sua kohtaan ystävälliset: sun laulus myös heitä monin tavoin ihannoi. Lie hentoja tai rohkeita, he siinä ain' ovat jalot, rakastettavat; ja vihaa jos Armida ansaitseekin, sulonsa, lempensä sen sovittaa.

TASSO. Mitk' elävätkin soinnut laulussani, vain yhden, yhden niistä kiitos on! Ei henkinäky häilyvä se ole, mi loistollansa häikäisee ja milloin käy liki, milloin kauas pakenee. Oon itse omin silmin nähnyt sen, tuon kaiken hyvän, kauniin perikuvan; sen mukaan mitä loin, jää elämään: Tancredin sankar-rakkaus Chlorindaan Erminian uskollisuus tyyni, kaino, Sophronian jalous, Olindan hätä, —ei varjoja ne ole pettäviä, ne todelliset on, siks ikuisetkin. Ja millä enemmän on oikeus vuossadat elää hiljaa vaikuttain, kuin jalon lemmen salaisuudella, min hento, kaino laulu säilyttääpi?

PRINSESSA. Viel' yhden ansion voin mainita, mi salaa vaikuttaapi laulussasi: se hiljaa meitä tenhoo kuulemaan; me kuuntelemme, tahtoin ymmärtää; mit' ymmärtää, ei moittia voi sitä; niin vihdoin valtaakin sun laulus meidät.

TASSO. Oi ruhtinatar, taivaan mulle avaat! Ja ellei loisto tää mua sokaise, pian iki-onnen astuvan sielt' alas säteitä kultaisia myöten näen.

PRINSESSA. Jo lakkaa, Tasso! Moneen asiaan on meidän intomielin ryhdyttävä; mut toisia voi kohtuudella vain tai kieltäymyksen' omaksensa voittaa. Niin hyveen, sanotaan, ja rakkauden, jok' on sen sukulainen. Tätä mieti!

TOINEN KOHTAUS.

TASSO (yksinään). Sa saatko katseen pelottoman, vapaan jo ympärilles luoda? Yksin olet! Nää patsaat kuuliko, kuin puhui hän? Ja onnes näkijöitä mykkiä sun peljätäkö täytyy? Aurinko jo nousee elämäni uuden päivän, mi suurna kohoo yli mennehien. Alentuu jumalatar luokseni, mun, kuolevaisen, kohottain. Mi seutu, mi uusi valtakunta mulle aukee! Niin ihanasti toivo harras täyttyy. Unelmoin luokse onnen korkeimman, mut tämä onni unelmatkin voittaa. Kuin kuvaileekin mielessänsä valon ja värit sokea: jos uuden päivän hän näkee, aisti uus se hälle on.

—Täynn' uljuutt', aavistusta, ilon huumaa mä tälle tielle astun. Paljon suot sa mulle, niinkuin lahjojansa maa ja taivas yltäkyllin tuhlaa meille, ja vaadit multa, mitä vaatimaan vain lahja sellainen sun oikeuttaa. Mun itseäni kieltäin, hilliten on ansaittava sinun luottamukses. Mi teko minut eessään ansioitti? Kuin tulla hänen arvoisekseen voin?

—Hän sinuun luottain arvos sulle soi.

—Niin, ruhtinatar, katsees, sanasi ain olkoot ainut autuus sielulleni! Niin vaadi, mitä tahdot: omas olen!

—Hän minut vaivaan, vaaraan, kunniaan taa taivaanrantain käskeköön tai suokoon all' lehtoin tyynten mulle kultalyyryn ja rauhan laulajaks mun vihkiköön: oon hänen, muovaillakseen saa hän mun; kaikk' aarteet sydämeni hänen ovat. Ah, kyvyn tuhatkertaisenkin mulle jos Luoja soisi, tuskin sittenkään tunteeni syvän voisin ilmi tuoda. Mä sivellintä, runohenkeä, mi jumal-juoman parhaan suloudesta sai nuoren voiman, toivoisin.—Ei vasta keskellä puiden, ihmisten saa Tasso ain' yksin, nääntyin, surren harhaella. Sun kanssas ei hän enää yksin ole.

—Oi, teko jaloin täällä eteeni jos ilmestyis, ja ympärillä sen ois turma kauhein! Kohti rynnistäin panisin alttiiks eloni, min äsken mä hältä sain,—kaikk' ystävikseni parahat pyytäisin mä ihmisistä, ja hältä viittaus, ja mahdottoman ma kanssa jalon parven mahtaisin.

—Sa malttamaton, miksi salannut et tunnettasi, kunnes polvistunut eteensä oisit kyllin arvokkaana? Se oli aikees, viisas toivehes. Mut olkoon niin! On kaunihimpi ottaa vain lahjana ja ansiotta lahja, kuin väittää puolittain, ett' oikeus ois sit' ollut vaatiakin! Riemuin katso! Niin suuret, avarat on näyt eessäs, ja mielesi vie toivorikas nuoruus valoisaan, outoon aikaan vastaiseen!

—Nouse, rinta!—Onnen ilmanala oi vihdoin helli tätä kasvia! Päin taivasta se pyrkii, tuhat oksaa se ilmi luo ja kukkiin puhkeaa. Sen hedelmä, sen ilo kantaa suo! Sen tuorehilta oksilt' armaan käden koristus kultainen suo korjata!

KOLMAS KOHTAUS.

TASSO. ANTONIO.

TASSO. Sua tervehdin, jonk' ensi kerran vasta nyt oikein oivallan! Ei kauniimpi kenenkään eellä maine käynyt. Terve! Nyt tunnen sinut ja sun arvosi, sinulle luottain tarjoon ystävyyttä ja toivon, ettet myöskään hylkää sitä.

ANTONIO. Sa anteliaasti tarjoot kauniin lahjan; sen arvon tunnen sekä tunnustan. Siis ennenkuin sen otan, miettiä mun suo,—mull' onko vastalahjaa sulle sen arvoist', enhän tiedä. Mielelläni en hätiköis, en näyttäis ylpeältä: mun harkita suo sunkin puolestasi!

TASSO. Ken moittis harkintaa? Sen selvään näyttää tarpeelliseksi joka elon askel; vaan kauniimp' on, jos sanoo tunto, milloin ei ole tarvis varovainen olla.

ANTONIO. Sen kukin mielessänsä miettiköön, kun itse virheestänsä vastaakin.

TASSO. Niin olkoon! Voitavani tehnyt olen: oon noudattanut sanaa prinsessan, jok' ystäviksi tahtoo liittää meidät. Pois vetäytyä saanut en, mut myöskään en tahdo tungetella. Näin siis jääköön! Kun tutustuttaa aika, toivotumpi ehk' On se lahja, jonka kylmästi nyt syrjään työnnät, melkein halveksien.

ANTONIO. Ne usein maltillista kylmäks sanoo, jotk' ovat lämpimämmät mielestään kuin muut, siks että heitä kiihko huumaa.

TASSO. Sa moitit, mitä moitin, vältän minä. Vaikk' olen nuori, osaan minäkin edelle kiihkon panna kestävyyden.

ANTONIO. Se viisast' on! Ain' ajattele noin!

TASSO. Mua ohjaamaan sa olet oikeutettu, sull' onhan vierelläsi ystävätär, jo kauan koeteltu: kokemus. Mut usko: sydän kuulee hiljainen yön, päivän, joka hetken varoituksen salassa oppii avut, joihin ohjaat, kuin ois ne uppo-uudet, ankarasti.

ANTONIO. On kyllä mieluista noin askartaa vain itsessään, mut liekö hyödyllistä. Ei itsestänsä tuta ihminen voi sisintään: hän liiaks suuruutensa tai pienuutensa mittaa omin mitoin. Vain muista itseään hän oppii, kukin vain elämästään tietää, mitä on hän.

TASSO. Ma kunnioittain yhdyn sanoihis.

ANTONIO. Kai sentään sulle jotain aivan toista, kuin minulle, ne sanat merkitsee.

TASSO. Näin emme toisiamme lähene. Et viisaasti, et oikein tee, jos väärin tahallas jotakin sä käsität, ken liekin hän. Ei tarpeen sana ollut ois prinsessan, sun tunsin helposti: sä, tiedän, hyvää tahdot ja saat aikaan. Ei sulle oma kohtalos tuo huolta; sa muita ajattelet, muita autat; ei elon oikullinen aaltoilu vie rintas rauhaa. Näin sun käsitän. Mik' oon ma, etten etsis seuraasi? Mull' eikö syytä palavasti pyytää murua edes sala-aarteistasi? Et kadu, tiedän sen, jos avaat mieles, ja tiedän: ystäväin oot, jos mun tunnet, —sit' oonkin ystävää mä kaivannut. En häpeile, ett' olen kokematon ja nuori. Pääni ympärillä tyynnä viel' lepää vastaisuuden kultapilvi. Mies jalo, minut povellesi paina ja elon kohtuulliseen nautintoon mun ohjaa malttamaton mieleni!

ANTONIO. Yhdessä hetkessä jo vaadit, minkä vain kypsäll' antaa harkinnalla aika.

TASSO. Saa aikaan hetkessäkin rakkaus, mit' tuskin koskaan ponnistus ja vaiva. En sitä pyydä vain, mut vaadinkin. Vetoan sinuun hyveen nimessä, mi liittoon vaatii kunnon ihmisiä. Yks nimi mun viel' oisko mainittava? Niin toivoo, tahtoo ruhtinatar—, hän, Eleonora, ystäviks sois meidät. Oi, täyttäkäämme hänen toivonsa! Luo jumalaisen yhdess' astukaamme omistain hälle kaiken pyrintömme, hänelle teon arvokkaimman tehden.

—Siis vielä: täss' on käteni! Se ota! Äl' enää hylkää, älä kieltäydy, oi jalo mies, suo mulle nautinto, tuo kunnon miehen kaunein: paremmalleen ehdotta, luottavaisna antautua.

ANTONIO. Jo kiidät täysin purjein! Tottuneen sa näytät voittamaan, tiet avaroina, leveinä portit eessäs näkemään. Suon kaiken arvon, kaiken onnen sulle mä mielisti; mut liian selvään näen: on vielä suuri juopa välillämme.

TASSO. On ero vuotten, arvon koetellun, ei tahdon alttiin, siinä kilpaan astuu.

ANTONIO. Ei tahto loihdi töitä syntymään, tien liian lyhyeksi rohkeus arvaa. Päämäärän saavuttanut seppelöidään, ja ansio jää usein seppeleettä. Vaikk' onhan seppeleitä köykäisiä, on monenlaisia: niit' ilman vaivaa voi usein saada huvikävelyllä.

TASSO. Mit' auliisti suo tälle jumaluus, ja tuolta tyyten epää, moista lahjaa ei tapaa jokainen, kuin tahtokoonkin.

ANTONIO. Jumalten muitten yli Onnetarta sä kiitä silloin: sokea se onhan!

TASSO. Myös Oikeuden-jumalatar sitoo lumeelta jokaiselta silmänsä.

ANTONIO. Laps onnen Onnetarta ihannoikoon, sen sadoin silmin kunnon näkevän hän kuvailkoon, ja viisaaks, huolekkaaksi, Minervaksi tai muuksi nimetköön, ja palkaks sanokohon armon-annin, satunnais-helyn merkiks ansion!

TASSO. Ei tarvis kieltä selvempää. Jo riittää! Näen sydämeesi syvälle ja sinut jo tunnen iäksi! Oi, niin jos tuntis myös ruhtinatar sinut! Turhaan tuhlaat sa sanais, katseittesi nuolia. Ei seppelettä, jota pääni kantaa, voi langettaa ne lakastumatonta. Sa kasva ensin ylle kateutesi, siit' ehkä sitten kanssani voit kiistää! On seppel mulle pyhin, korkein onni. Vaan näytä mulle mies, sen saavuttanut, mä mihin pyrin vasta, sankari, jost' on vain tarut mulle kertoneet, tuo esiin runoniekka, vertainen Homeroksen, Vergiliuksen, tai viel' enemmän; mies näytä, joka palkan tään kolmin kerroin ansaitsis, mut jonka se kolmin kerroin enemmän kuin minut sais hämilleen: mun polvistuvan silloin näet eteen jumal-lahjan antajan; ja siihen jään mä, kunnes seppeleen mun päästäni hän siirtää arvokkaampaan.

ANTONIO. Sen arvoiseks jäät kyllä siihen saakka.

TASSO. Mua punnittakoon, sit' en välttele; mut halveksintaa ansainnut en ole. Ei seppeltä, min mulle ruhtinas ja ruhtinatar tunnustukseks soivat, epäillen, ilkkuin halventaa saa kukaan!

ANTONIO. Tuo korskeus, tuo kuuma kiihko sulle ei sovi mua kohtaan, tääll' ei lainkaan.

TASSO. Min sallit itselles, myös mulle sopii. Pois tuomittuko täältä totuus ois? Ja palatsiko tyrmä vapaan hengen? Tääll' onko sorto kunnon miehen osa? Tääll' ylevyys on vasta oikein paikallaan, ma, uskon, hengen ylevyys! Se eikö sais viihtyä maan mahtavien luona? Saa varmaan! Ruhtinaasen lähentää meit' aateluus vain, isiltämme saatu; miksei myös sielun suuruus, jota suonut ei luonto kaikille, kuin antaa voinut ei kaikille se suurta sukujuurta? Vain pikkumaisuus täällä peljätköön, kateus, häpeäkseen näyttäytyvä: kuin saastaverkkojaan ei mikään lukki saa luoda näitten seinäin marmoriin.

ANTONIO. Mun itse oikeutat sua halveksimaan! Miest' ystävyyteen, luottamukseen vaatis uhittelulla poika kiihkomieli! Kurittomuutes kunnoksiko luulet?

TASSO. Kuriton ennen teistä nähden, kuin omissa silmissäni kunniaton.

ANTONIO. Oot kyllin nuori, jotta hyvä kuri tien paremman voi sulle neuvoa.

TASSO. Ja kyllin nuori, kyllin vanhakin oon uhmataksein epäjumalia.

ANTONIO. Jos sanasilla, runosilla ollaan, sä voitonsankariksi pääset varmaan.

TASSO. Tekoja kerskattavia ei tehnyt mun ole nyrkkini, mut siihen luotan.

ANTONIO. Sa luotat sääliin, joka liian kieroon on vienyt onnes riihattoman riennon.

TASSO. Oon täysikasvuinen, nyt tunnen sen. Aseiden uhkapeliin kanssasi ois mulla pienin halu ollut käydä; mut yhä paloa sa kiihdät, veri jo kiehuu, tuskallinen kostonhimo kuin koski rinnassani kohisee. Jos olet mies, kuin kehut, tartu miekkaan!

ANTONIO. Et tiedä kuka, etkä missä olet.

TASSO. Pyhäkkö pyhinkään ei solvausta pakoita sietämään. Sa häväiset, sa tahraat tämän paikan, enkä minä, jok' uhrin kaunehimman, luottamuksen, ihailun, rakkauden sulle kannoin. Sun henkes saastuttaa tään paratiisin, sun sanasi tään puhtaan salin, eikä mun sydämeni tunne, joka kuohuu, pois tahran pienimmänkin torjuakseen.

ANTONIO. Mi ylhä henki povess' ahtaassa!

TASSO. On vielä tilaa rintaa avarruttaa.

ANTONIO. Avartuu sanoistakin monen rinta.

TASSO. Jos ritar' oot, kuin minä, näytä se!

ANTONIO. Oon kyllä, mutta tiedän, missä olen.

TASSO. Siis kera käy, ett' asein saamme kiistää!

ANTONIO. Sun vaatia ei sovi, siks en seuraa.

TASSO. Vain raukka turvaa syyhyn tuollaiseen.

ANTONIO. Ja raukka uhkaa vain, miss' on hän varma.

TASSO. Ilolla luovun tästä turvasta.

ANTONIO. Niin, luovu laista, paikka tää ei luovu.

TASSO. Se anteeks suokoon, että tämän kärsin! (Paljastaa miekkansa.) Käy miekkaas, tahi seuraa, jott' en syystä sua ikuisesti halveksis, kuin vihaan!

NELJÄS KOHTAUS.

ALFONSO. EDELLISET.

ALFONSO. Mik' outo riita tääll' on riehahtanut?

ANTONIO. Oi ruhtinas, mun tyynnä seisovan näet tämän raivon-villitsemän eessä.

TASSO. Sua rukoilen kuin jumaluutta: katsees minua varoittaen hillitköön!

ALFONSO. Antonio, kerro, Tasso, sano mulle: kuin tunkeunut on riita talooni! Kuin villitsi se teidät, viisaat miehet, kun hurjuuteen sen lain ja tapain tieltä näen teidät riistävän? Mä hämmästyn!

TASSO. Et tunne meitä molempia, luulen. Tuo mies, niin muka jalo, viisas, mua on raa'asti ja ilkkuin kohdellut, kuin tuhma, raukkamainen ihminen. Ma luottain lähestyn, hän pois mun työntää; ma hartaan rakkauteni hälle tarjoon, —hän aina katkerammin kiihoittaa ja suonissani veren puhtaimman sapeksi muuttaa. Anteeks suo! Mun täällä näit vihan raivossa. Hän alkusyy on kaikkeen, jos ma syylliseksi jouduin. Hän loimuun kiihti liekin, mi mun huumas ja vahingoitti meitä molempia.

ANTONIO. Hän yltyi ylhään runohurmioonsa! Mua ensiks, ruhtinas, oot puhutellut, ja multa kysynyt; nyt minäkin kai vuoron saan tään kerkeämmän jälkeen.

TASSO. Niin kerro, kerro, sana sanalta! Ja selväks ilme, tavu jokainen tee tälle tuomarille, jos vaan tohdit! Sa toistamiseen solvaa itseäsi, todista omaa syytäs! Sit' en kiellä henkäisyn, suonen sykähtämän vertaa.

ANTONIO. Jos viel' on puhuttavaa sulla, puhu! jos ei, niin vaiti, älä keskeytä! Siis, herrani, ken riidan alkoi, minä Vai tuoko kiihkopää? Ken vääräss' on? Se etäinen on kysymys ja vielä kai toistaiseksi paras heittää sikseen.

TASSO. Kuin niin? Kai ensi kysymys on se, ken oikeassa on, ken väärässä.

ANTONIO. Ei varsin, vaikka mieli suhdaton niin luuleekin.

ALFONSO. Antonio!

ANTONIO. Armollinen, sua tottelen, mut olkoon vaiti hän! Mun puhuttuani hän jatkakoon. Saat sinä ratkaista. Mä siis vain sanon: en haastaa oikeuteen, en syyttää häntä ma voi, en itseäni puolustaa, en antaa vaatimaansa hyvitystä: ei edessäsi vapaana hän seiso. Hän alaisena lain on ankaran, jot' armos korkeintaan voi lieventää. Mua uhkas täällä hän ja taistoon vaati; ja tuskin sulta salas paljaan miekan. Jos väliimme et sinä ehtinyt, myös minä syylliseksi tullut oisin ja häpeillen nyt seisoisin sun eessäs.

ALFONSO (Tassolle).

Et hyvin tehnyt.

TASSO. Oma sydämeni vapauttaa minut, sinun varmaan myös. Niin on: ma uhkasin ja vaadin, miekan myös vedin. Mut et tiedä, kuinka loukkas hän mua sanoin salakähmäisin ja harkituin, kuin vuoti hieno myrkky vereeni nopeasti kieleltään, kuin liehtoi vain hän mielenkuohuani! Hän kylmän tyyneytensä säilytti, mua kiihtäin, ärsyttäin. Oi, hänt' et tunne, et tunne, etkä tule tuntemaan! Eteensä ystävyyteni toin kauniin, mut lahjani hän heitti jalkoihini. Jos syttynyt ei sieluni ois silloin, se aina arvoton sua palvelemaan, sun armoos oisi. Anteeks suo, jos lain ja tämän paikan unhoittanut olen! En millään pohjalla saa raukka olla, sijalla millään alennusta sietää. Jos milloin rinnastani haihtunee se tunto, silloin rankaise, pois työnnä ja iäks silmäis eestä minut hylkää!

ANTONIO. Helposti taakat kantaa nuorukainen, syyt pyyhkii pois kuin tomun vaatteistaan! Se kummaa ois, niin ellei tunnettu ois runouden lumovoima, joka lyö mahdottoman kanssa leikkiänsä niin mielellään. Mä tuskin uskon, että myös sinä, herrani, ja palvelijas niin turhaksi tään teon arvaatte. Jokaista majesteetti suojelee, ken häntä lähestyy kuin jumaluutta ja hänen vihittyä asuntoaan. Kuin luona alttarin sen kynnyksellä myös talttuu intohimo jokainen. Ei miekka välky siellä, sana uhkaa, ei solvauskaan vaadi kostoa. Sen ulkopuolla katkeruudelle ja vihalle jää kyllin kiistatilaa. Ei uhkaa raukka siell', ei mies käy pakoon. Takeeksi turvan taattos perustivat nää muurit, pyhäköksi arvolleen ne asettivat, viisaasti tään rauhan lain kurill' ankaralla säilyttivät; maanpakoon, vankilaan tai kuoloon kävi, ken rikkoi; arvoa ei katsottu, ei sääli oikeutta sitonut; pelästys ilkiönkin valtasi. Nyt näämme pitkän, kauniin rauhan jälkeen taas hyväin tapain paikkaan raa'an raivon ja kiihkon palaavan. Jo päätä, herra, ja rankaise! Ken voikaan kaitaa tietä velvollisuuden vaeltaa, jos laki ja käsi ruhtinaan ei turvaa häntä?

ALFONSO. Mun puolueeton mielen' ymmärtää viel' enemmän kuin sanoakaan voitte. Ois kaunihimpi ollut päivänne, jos syytä tähän sanaan ei ois mulla. Näet liki oikeutta täss' on vääryys. Sua jos Antonio on loukannut, hän velvollinen hyvittämään sua on jollain tavoin, niinkuin vaadit sa. Välittäjänne mielelläni oisin. Mut, Tasso, vankeudella sovitat sä syysi. Niinkuin annan anteeks sulle, niin lievennän myös lakia sun tähtes. Nyt meidät jätä! Huoneessasi pysy ja itseäsi yksin vartioi!

TASSO. Tää tuomar-sanas onko, ruhtinas?

ANTONIO. Sä etkö huomaa isän lempeyttä?

TASSO (Antoniolle). Sun kanssas mull' ei enää puhuttavaa. (Alfonsolle.) Oi herra, minut, vapaan, vankeuteen sun vakaa sanas heittää. Olkoon niin! On mielestäs se oikein. Sanaas pidän mä pyhänä, siks sydän vaiti olkoon. Se uutta mulle on, niin uutta, että sua, itseäni, paikkaa tuskin tunnen. Tään miehen sentään tunnen—. Totella ma tahdon, vaikka paljon vielä voisin puhua, kuten tulis. Vait on suuni. Se rikos oliko? Mua ainakin rikollisena näytään pitävän. Ja vanki oon, mit' arvelleekin sydän.

ALFONSO. Sen otat syvemmästi kuin mä itse.

TASSO. Se menee yli ymmärrykseni; tai oikeastaan ei,—laps enhän ole; mun pitäis ymmärtää se, luulisinpa. Äkisti valo mulle vilkuttaa, vaan kohta hämärään se peittyy taas, vain tuomioni kuulen, kumarran. On turhaan sanoja jo tuhlattu.

—Täst' alkain tottelemaan, avuton, sa totu! Unohdit, miss' olit sa: jumalten majoiss', et maan tanterilla; nyt äkki-lankeemus sun lamauttaa. Niin, tottele, äl' emmi! Vaikeaakin On miehen tekeminen alttiisti.

—Pois ensin ota miekka, minkä annoit, kun Ranskaan lähdin kardinaalin kanssa; ei kunniata tuonut ole se, vaan häpeääkään ei, ei tänään edes. Syvästi liikutetuin sydämin pois luovutan tään lahjan toivontäyden.

ALFONSO. Et tunne mieli-alaani sua kohtaan.

TASSO. On työni totella, ei ajatella. Ja lahjan kauniimmankin surukseni mua vaatii säädyllisyys luovuttamaan. Ei sovi vangin päähän seppele: pois siitä itse siirrän kaunistuksen, min ikiaikaiseksi suodun luulin. Sain liian varhain onnen kauneimman, ja kuin sill' ylvästellyt oisin, multa se liian pian riistetään.

—Sa otat itseltäs, mit' ottaa kukaan ei voinut, mit' ei jumalat suo toiste. Niin kummat ihmisell' on koetukset: kevyttä joustavuutta jos ei luonto ois meille antanut, niit' emme kestäis. Opettaa hätä meitä leikkien pois jumalien lahjat tuhlaamaan: me kädet aukaisemme mielellämme, ett' iäks aartehemme häviää.

—Myös kyynel seuraa tätä suudelmaa ja sinut katoon vihkii! Sallittu tää onhan heikkoutemme hento merkki. Ken itkis ei, kun kuolematon edes ei turvaa hävitystä vastaan saa? Tään miekan ympärille kiertyen mi surukseni ei sua ansainnut, kuin urhon kirstulla, nyt haudalla mun onneni, mun toivoni sä lepää!

—Nää vapaaehtoisesti etees lasken; ken kantaa asetta sun vihas alla? ken seppeltä sun hylkäämänäs, herra? Käyn vankilaani, vartoin päätöstä.

(Ruhtinaan annettua merkin ottaa hovipoika miekan seppeleineen sekä vie sen pois.)

VIIDES KOHTAUS.

ALFONSO. ANTONIO.

ANTONIO. Tuon pojan minne houre vetää? Kuinka arvonsa, kohtalonsa värittääkään! Mielestään nuoriso, tuo rajoitettu ja kokematon, valio on varsin ja itsensä se kaikkeen valtuuttaa. Hän rangaistusta nuorna kärsiköön, omaksi hyväkseen sen miesnä näkee.

ALFONSO. Hän rangaistu on—pelkään, liioinkin.

ANTONIO. Jos lempeyttä osoittaa sa tahdot, taas vapauteensa, herra, laske hänet, ja kiistamme siis miekka ratkaiskoon.

ALFONSO. Jos on se tarpeellista, käyköön niin. Vaan kuinka ärsytit sä vihaan häntä?

ANTONIO.

Mä sitä tuskin osaan sanoa. Hänt' ihmisenä ehkä loukkasin, mut aatelista arvoansa en. Ja hälle sanaa säädytöntä suuhun ei tuonut suurin vihastus.

ALFONSO. Niin näytti myös minusta tuo kiistanne, ja puhees mun arveluani vain vahvistaa. Kun miehet riitaantuu, syy viisainta on vikapäänä pitää. Häneen et sais suuttua, sun häntä ohjata ois parempi. On vielä aikaa siihen: tää tapaus teit' aseihin ei vaadi. Niinkauan kuin on rauha maassa, sitä ma tahdon talossani nauttia. Taas rauha palauta, sen kyllä voit! Lenora Sanvitale ensiksi saa lempeästi häntä lauhdutella, sä sitten luokseen käy, mun nimessäni taas anna hälle vapaus ja itsees hän jaloin, vakain sanoin kiinnitä. Niin pian kuin vaan voit, tee tämä! Kanssaan sa puhut ystävänä, isänä. Viel' ennen eroamme sopu tulkoon, —jos tahdot vaan, sa kaiken aikaan saat. Mieluummin vielä jäämme hetkeksi ja suomme naisten jatkaa lempeästi, mit' aloit sa; ja kun me palaamme, tään tapauksen viime jäljen ovat he umpeen luoneet. Vaikeuksia et näytä välttää tahtovan, Antonio! Työn yhden päättänyt oot tuskin, kun jo palaat, uutta puuhaa hankkiakses. Tään myöskin onnistuvan toivon sulle.

ANTONIO. Oon häpeissäni; sanas heijastavat, kuin kirkas kuvastin, mun vikojani. Miest' ylevää on helppo totella: hän käskiessään meitä vakuuttaa.