TOINEN NÄYTÖS

Näyttämö: Heinämäen pirtti, sievistetty juhlaa varten. Sisällä ovat Ville ja Hilma.

Ville. Nythän on kaikki valmiina, ja me voimme hetkisen levähtää vieraita odotellessa.

Hilma. En minäkään tiedä, puuttuisiko vielä jotakin.

Ville. Ei mitään, huoleti voimme vieraita odottaa. Ahaa, puuttuu sentään!

Hilma. Hyväinen aika! Mitä vielä?

Ville. Minulta puuttuu Hilma sylistäni.

Hilma. Sinä mokoma, säikäytit minut!

Ville. Tulehan tänne kuitenkin.

Hilma. Enkä tule, koska sillä lailla…

Ville (juoksee Hilman luo, ottaa hänet syliinsä ja kantaa yli tuvan, istuutuen ikkunan pieleen penkille; asettaa Hilman polvelleen). Tällä lailla lapset pannaan tottelemaan. Istuppas nyt kauniisti siinä. Noin.

Hilma. Kyllä sinä olet sentään väkevä, Ville!

Ville. Jaa-a! Kun kannoin itseni kokoista…

Hilma. Olet sinä muutenkin.

Ville. Ajatteleppas. Nyt istut ensi kerran minun polvellani. Milloinka istunet viimeisen kerran?

Hilma. Tahtoisitko sinä senkin tietää? — Mutta päästä pois, Ville. Joku voisi tulla, ja me tässä…

Ville. Ei haittaa. Enkä päästäkään, kun kerran syliini sain.

Hilma. Päästä heti, taikka lyön esiliinan nauhalla, että…

Ville. Että loiskahtaa. Ja silloin minä ihan varmaan tottelen. — Olehan nyt siivolla! Ajattelehan, minä olen sittenkin saanut sinut, Hilma, ja onneni sinun mukanasi.

Hilma. Helppohan sinun oli minut saada, mutta se on jotakin, kun minä sain sinut.

Ville. Siitä asti kun äiti kuoli, olen aina aikonut ja aikonut, mutta nyt se vasta toteutui.

Hilma. Etkä vieläkään myöhästynyt.

Ville. En, Hilmani.

Hilma. Minäkin kannoin unelmaani, kunnes se toteutui.

Ville. Me etsimme toisiamme yhtyäksemme yhdeksi ja nostaaksemme uuden elämän tähän meidän taloon. Ajattelehan, ehkä joskus pikku Villet ja Hilmat juoksevat tuossa lattialla ja meluavat…

Hilma. No sinä nyt vasta…

Ville. Annappahan, kun katson tyttöni silmiin, nähdäkseni, mitä hän oikein ajattelee.

Hilma. Sieltä et sinä selvää saa.

Ville. Etpä voi katsoa suoraan, kun pelkäät, että minä…

Hilma. En minä mitään pelkää. Katso vain.

Heinämäki (ja Hilman, vanhemmat tulevat). Täällähän ne jo »särkiä paistavat».

Hilma. Hyväinen aika!

Mäkelä. On heillä omat huvinsa.

Heinämäki. Tervetulleita olkaa taloon mielivieraina ja hyvinä sukulaisina. Älköön tienne koskaan tulko liian pitkäksi tänne päästäksenne.

Katri. Sinne onkin aina asioita, missä ovat rakkaimmat.

Mäkelä. Ja kunpa niitä olisi kohdakkoin hyvin paljon.

Hilma. Mitä se isä nyt hulluttelee?

Mäkelä. Älä ole olevinasi, sitä itsekin toivot.

Riento (ja Korpela tulevat). Terve taloon!

Korpela. Onni taloon!

Riento. Ennen muuta onni!

Heinämäki. Tervetuloa, tervetuloa!

Ville. Tulkaa istumaan, hyvät vieraat.

Riento. Kiitos.

Korpela. Olemmeko ensimmäiset?

Hilma. Olettepa niinkin.

Ville. Se onkin hyvä, ja niin pitikin käydä.

Riento. Täällä todellakin on vasta asianomaisia. Minä pyydän onnitella teitä, neiti Hilma, nyt ensimmäisenä: Pysyköön alkanut onni pöytänne päässä ja älköön koskaan vähentykö. Siinä on teillekin, nuori isäntä. Yhteistä teillä on onnenne. Jakakaa siitä vanhuksillekin.

Hilma. Kiitoksia, herra maisteri.

Ville. Kiitoksia!

Korpela. Minäkin onnittelen teitä uudelle kynnöksellenne. Kasvakoon se täysiä tähkäpäitä.

Hilma. Kiitos, kiitos!

Ville. Naapureina ja hyvinä neuvonantajina olkaa molemmat aina tervetulleita vieraita.

Heinämäki. Missä palvelustytöt ovat? Kahvia laittamaan!

Hilma. Ovat pukeutumassa. Minä laitan pöydälle. Kahvi onkin jo muuten valmista ja kupitkin pöydällä; kaadan vain.

Riento. Otamme onnellisilta mekin onnen kupit, ja ne on saatava morsiamen kädestä!

Katri (yrittää lähteä). Vielä minäkin voin kahvipannun kantaa.

Hilma. Ei, äiti. En minä sinun anna… (Menee ottamaan.)

Riento. Niin, antaa nuoren morsiamen näyttää, osaako emännöidä.

Katri. Aina sillä maisterilla on leikki valmiina.

Hilma. Tässä sitä taitoa kysytäänkin. (Lähtee kahvipannun kanssa, mutta kompastuu ja kaatuu keskelle lattiaa.) Hyväinen aika!

Katri. Hyvä Jumala! Mitenkä sinä, hyvä lapsi, sillä lailla?

Ville. Vahinko on vahinko.

Mäkelä. Vahinko ei tule kello kaulassa.

Riento. Eipä tuossa vaaraa tullut, ei edes kahvi ennättänyt maahan mennä.

Hilma. Hävettää oikein.

Riento. Sen se ansaitseekin, kun ensimmäinen näyte niin huonosti onnistui. Vai mitä?

Katri. Ihan kuin ei osaisi kunnolla kävellä.

Ville. Sattuiko sinuun pahasti?

Hilma. Eikös mitä!

Heinämäki. Se on mennyt jo menojaan, ja voidaan uutta kertaa odottaa.

Hilma. Enpäs toista kertaa kaadukaan.

Heinämäki. Älä ole varma.

Hilma. Olen, ja nyt onkin vaarin vuoro. (Kaikki nauravat.)

Heinämäki. Kahvia, vieraat.

Ville. Niin, olkaa hyvät.

Korpela. Vanhat sanoivat ennen, että jos morsian kuuliaisissaan kompastelee, jäävät häät pitämättä.

Hilma. Mitä te, Korpela, ennustatte?

Ville. Vanhoilla on paljonkin vanhaa. Vai mitä?

Korpela. Kyllä minä sanon niin olevan, hyvät lapset.

Katri. Mikähän näiltäkin keskeyttäisi? Ei minkäänlaisia juoruja kiertele kummankaan takana.

Ville. Eipä luulisi häiden jäävän meiltä pitämättä. Eikö niin, Hilma?

Hilma. Niin on.

Riento. Tarkimmatkin laskelmat joskus pettävät. Niinpä se vanhain ennustuskin voi mennä useinkin sivu maalistaan.

Korpela. Olkoon se jo sinänsä. — Mutta tässä näin pienessä joukossa kysäisen suotta aikojaan: Joko sinulla, Heinämäki, on maakauppa valmis niiden venäläisten kanssa?

Heinämäki. Johan se alkaa olla.

Hilma. Myyttekö maata venäläisille?

Riento. Mihinkä tarkoitukseen? En minä ole kuullutkaan.

Ville. Se on sillä lailla, että ne kävivät täällä aina pyytelemässä ostaaksensa tuota niemen rannikkoa. Aikovat kai sinne jonkun uuden linnoituksen rakentaa.

Hilma (puhkeaa rajusti itkemään). Hyvä Jumala! Nyt se kuitenkin tuli!

Ville (säikähtäen). Mikä tuli, Hilma?

Katri. Mikä sinulle niin äkkiä?

Ville. Tulitko sinä sairaaksi?

Hilma. Antakaa minun olla vähän aikaa.

Riento. Minä kyllä jo näen, mihin Hilmaa on sattunut.

Heinämäki. Eihän suinkaan siinä kaatuessa mitenkään? Naurattihan se silloin.

Katri. Sano, hyvä lapsi, mikä sinulle tuli!

Hilma. Ville, kuulehan, sinä et ole ollut minulle oikein rehellinen.

Korpela. Nyt minäkin näen, minkä iskun Hilma sai. — Miksi en pysynyt edelleenkin vaiti?

Ville. Ethän tarkoita sitä kauppaa?

Hilma. Sitä minä tarkoitan.

Heinämäki (närkästyen). Jää sitä maata vielä sinunkin kynnettäväksesi.

Hilma. Teillekin sitä on ollut liikaa.

Ville. Mutta mitä sinä, hyvä Hilma, siitä sillä lailla rupesit?

Hilma. Joko se kauppa on valmis?

Heinämäki. Jo. Enkä sinun vuoksesi sitä tekemättä jättäisi.

Hilma. Oletko sinäkin, Ville, suostunut siihen kauppaan?

Ville. Yhdessä sitä isän kanssa mietittiin ja päätettiin myydä, kun tarjosivat niin erinomaisen hyvän hinnan.

Hilma (itkien). Sinäkin, Ville, Ville! Minä olen rakastanut sinua miehenä. Olen erehtynyt. Olen rakastanut raukkaa. Miksi et sitä minulle ennen kertonut? (Tulee kyläläisiä.)

Ville. En osannut pitää tarpeellisena semmoista enkä muistanutkaan.

Hilma. Noinko tyynesti sinä puhut siitä?

Ville. Oliko se väärin sinun mielestäsi?

Hilma. Oli. Ja uskon, että kaikkien muidenkin mielestä.

Heinämäki. Etköhän ruvenne liian aikaisin emännöimään?

Ville. Olkaa te, isä, vaiti nyt. — Pidätkö sinä, Hilma, sitä minulle rikoksena?

Hilma. Pidän; ja rikos se on. Maan ja kansan sortajalle ei pidä antaa tuumankaan alaa tästä maasta. Kuitenkin te olette myyneet ison kappaleen linnoitusalueeksi. Te varmensitte sillä paljon sortajan häpeätyötä tässä maassa.

Ville. Voi minua!

Riento. Hilma puhuu oikein.

Toiset paitsi Heinämäet. Oikein, oikein, oikein on!

Heinämäki. Oletteko te sitte kaikki niin kovin perustuslaillisia?

Korpela. Eipä kyllä. Minä olen kansallismielinen, mutta sen vuoksi en möisikään nykyhetkinä kalleintani.

Hilma. En minä tiedä mitään teidän puolueistanne, mutta pidän rikoksena kansaa kohtaan sitä tekoa.

Riento. Se on enemmän kuin puoluekysymykset. Kun käydään taistelua kansan olemassaolosta, täytyy kaikkien puolueitten katkaista sarvensa ja tämänlaisessa tapauksessa hyväksyä Hilman esittämä menettely.

Ville. Enkö minä saa sitä mitenkään anteeksi, Hihna?

Heinämäki. Tehtyä ei saa tekemättömäksi.

Hilma. Pyydätkö sinä anteeksi?

Ville. Pyydän minä, — Hilma.

Hilma. Ajatteleppas vähän: sinulle on kohtalo suonut laajan alan tästä maasta, jota sukupolvet ovat toinen toisensa jälkeen puolustaneet ja suojelleet vieraan sorron alle joutumasta, ja kuitenkin sinä olet suostunut myymään hoidettavaksesi uskotusta osasta kauneimman kappaleen. Voitko arvata, kuinka paljon olet sen maapalan mukana myynyt tätä maata suojanneiden sankarien verta ja luita.

Ville. Hilma, Hilma!

Hilma. Anna minun puhua! Noille esi-isäin haudoille rakentavat sortajat itselleen suojuksia. Häiritsevät vainajien kunniakkaasti ansaittua lepoa. Ja siitä suojuksestaan he levittävät yhä sortoa ympäri seudun, jossa ilman tätä kauppaa eivät olisi jalansijaa saaneet. Sieltä suojuksestaan he, sortajat, ilkkuvat sortamilleen. Ja jokainen heidän toimensa on vain tämän kansan ilkkumista, ja sitä minä en tahdo näin läheltä kuunnella enkä katsella. Sinä, Ville, voit ehkä paremmin elää uusien ystäviesi kanssa.

Ville. Aiotko jättää minut?

Hilma. Minä jätän sinut. Minun täytyy, minä en voi elämälläni tukea sellaista kehnoutta!

Ville. Hilma rakas! Minä rukoilen sinua antamaan anteeksi.

Heinämäki. Älä rukoile kerjäläistä, poika!

Hilma. Minä en voi sitä anteeksi antaa. Ja isäsikin vuoksi se on mahdotonta kaksin kerroin. Hän osoitti juuri mitenkä minua kohdeltaisiin. Minä olen sinua rakastanut minkä ihminen voi rakastaa, mutta meidän teittemme täytyy erota. (Yhä itkee.)

Ville. Rakas Hilma, minä en voi kestää tätä iskua! Tue minua, älä hylkää minua!

Heinämäki. Kuulitko, poika, ei kerjätä kerjäläiseltä.

Mäkelä. Kiitoksia vieraanvaraisuudesta.

Katri. Pitikö sittenkin näin käydä lapseni onnen?

Ville. Auttakaa te, vanhukset, minua!

Mäkelä. En puutu asiaan. Väärin olette tehneet.

Riento. Minun onnitteluni oli heikko. Sen annettuani onni pakeni. (Alkavat siirtyä oveen päin.)

Ville (epätoivoissaan). Jätätkö sinä, Hilma, minut näin pian yksin?

Hilma. Minun täytyy. En voi muuta tehdä. Koeta elää onnellisena ilman minuakin. Olethan sinä rikas.

Ville. Onko se viimeinen sanasi, Hilma?

Hilma. On, Ville. (Ville juoksee sanaakaan sanomatta viereiseen kamariin.)

Mäkelä. On parasta lähteä, koska talo tuli tällä tavalla entistään vieraammaksi.

Katri. En olisi suonut tätä nuorille, mutta kuka tuntee edeltäkäsin kohtalonsa kirjan.

Riento. Jos me kaikki omistaisimme sen lujuuden, jota Hilma on tässä osoittanut, ei minkäänlainen sortaja tätä kansaa voittaisi.

Korpela. Hilma on tänään elvyttänyt meissä kaikissa uuden innon. Minä kiitän sinua. Ja koskaan tämä tekosi ei voi olla sinulle onnettomuudeksi.

Hilma. Ville on ollut ainoa ihailtuni, rakkaani, hänelle ainoalle olisin uskonut elämäni, mutta se mielikuva pettikin. Hän ei ollut se nuorukainen, joksi minä häntä luulin. Kansan kärsimykset unohtaen hän etsi omaa etuansa, ottaen sen halpamaisesti sortajan kädestä liian kalliilla hinnalla.

Heinämäki.. Mitä sinä kopeilet, tyttö? (Kuuluu laukaus viereisestä huoneesta.)

Hilma. Hyvä Jumala! Mitä se… (Heinämäki ponnahtaa seisaallensa, mutta vaipuu hervottomana takaisin penkille, silmät tuijottavina.)

Mäkelä. Menkää, hyvät ihmiset, katsomaan, mitenkä siellä kävi. Eihän vain ampunut itseänsä.

Heinämäki (hypähtää jälleen ylös raivostuneena; sieppaa kirveen ja hyökkää lyömään Hilmaa; miehet joukolla sen estävät). Ulos, kerjäläiset, minun tuvastani, kaikki. Antakaa minun pieksää mäsäksi tuo saatana!

Korpela. Asetu nyt siivolla, taikka panemme sinut nuoriin. (Asettavat ukon penkille istumaan, johon hän jää herpaantuneena, läähättäen.)

Hilma. En minä tätä olisi heille sentään toivonut enkä tahtonut.

Katri. Voi, hyvä Jumala, tätä päivää! Että minun piti tämä kaikki nähdä lapseni tähden! Voi minua poloista!

Hilma. Paljon se tuo tuskaa minullekin, on särkeä minutkin kokonaan, äiti, mutta en minä tätä kaikkea voi ottaa omalletunnolleni. (Mäkelä on käynyt katsomassa Villeä.)

Mäkelä. Hän on ampunut ohimoonsa eikä jäljellä ole henkeä rahtuakaan.

Korpela. Toinen kuolleena, toinen mielipuolena.

Hilma. Minun sulhaseni, minun appeni! Voi, että koskaan häntä itselleni toivoin!

Heinämäki (puhuu houreissaan nyyhkyttäen ja vaikeroiden). Älkää viekö minulta poikaani ja maatani. En minä vielä ole saanut keisarin kultarahaa rintaani. Se tulee kohta. — Kohta tulee. — Muilla ei olekaan. Minä sanoin jo sille herralle, että pojankin pitää saada kultaraha. — Tuokaa pois minun poikani. Ville, tule isäsi luo!

Riento. Mielipuolisuus toi esiin totuuden!

Korpela. Hän poloinen, kurja, on vielä odottanut rahaa rintaansa isänmaansa hinnalla!

Hilma. Ja Villekin! Hänen vaimonaan olisin kuollut häpeästä tai sitte karannut.

Mäkelä. Tämä päivä oli sittenkin tyttärelleni onnen päivä.

Korpela. Oli. Hilma säästyi häpeästä.

Riento. Menkää joku teistä vieraista hakemaan nimismiestä ja lääkäriä. Meidän juhlimisemme on täällä loppunut.

Katri. Eihän vain tässä Hilman syytä ole, herra maisteri?

Riento. Ei, emäntä hyvä! Suomen suojatar on kostanut!