JOULU.

Taas — taaskin lausutaan lukemattomia kertoja ja mitä erilaisimpien seikkojen yhteydessä tuo soma pikku sana, joka lapsissa herättää riemua, keski-ikäisissä salattua vakavuutta ja vanhoissa leppeätä resignatsionia.

Joulu — joulu on lähellä, tuo salaperäinen, jossa kuten kaikissa inhimillisissä juhlahetkissä, sen toivominen ja sen muisteleminen ovat olennaisempia kuin itse sen nykyhetkinen esilläolo. Juhla on aatosta korkein — se sana tarkoittanee etupäässä joulujuhlaa. Jouluaaton iltahämyn laskiessa, touhukkaimman aren ja korkeimman juhlan rajamailla, siinä joulun henki sanoo ihmisen hengelle parhaat sanottavansa. Hetkistä myöhemmin eletään jo joulun pyhiä, hyvin syöneinä, lämpöisissä huoneissa ja yrittäen peleillä ja leikeillä tehdä juhlan kirpoamista luontevammaksi. Samoin sisäisin oirein vaelletaan aikaiseen joulukirkkoon, johon matkaan liittyy iloisia, joskus vaarallisiakin traditsioneja.

Olen hiukan päässyt näkemään erilaisia jouluja, ja käsitykseni on, että joulu oikeastaan on mökkien juhla — mikä kyllä osaksi voi johtua siitä, että olen parhaat jouluni viettänyt mökissä. Herrasväen joululla on hyvin onnistuakseen melkoisia vaikeuksia voitettavana. Jos mökin mies, vaimo tai lapsi joskus sattumalta pääsee oikein leveästi näkemään herrasväen huoneet ja heidän ruokapöytänsä, niin tulee hän helposti tulkinneeksi näkemänsä sanomalla, että niin siellä oli kuin jouluna. Huoneet ovat aina siistit ja kiiltävät ja päivälliseen kuuluu kaksi lämmintä ruokalajia, jotka nautitaan eri asein. Eihän siihen saa joulua muualle kuin joulukuuseen ja lahjakoriin, jonka senkin sisältö »tilauslistojen» nojalla usein on ennakolta tuttu. Jouluvirren veisaaminenkin lienee meikäläisissä valistuneissa herrasväissä harvinainen; korkeintaan voi sattua, että mamma laulaa jonkun kauniin laulun itse pianolla säestäen.

Kuinka paljon tehokkaampia ovatkaan joulutunnelman tekijät mökissä, jossa asuu ukko ja akka ja kuusivuotias kunnanhoidokki, Mari-vainaan tyttö, josta he saavat sata markkaa kuussa. Pirtin laattia on pesty, seinistä on viety kaikki arkiset ryysyt ja runsut pois, lamppu kiilloitettu ja täytetty öljyllä, pahnat tuotu levitetty keskilaattialle. Vaikkei pärettä enää käytetä muuksi kuin sytykkeeksi, on Mikolla kumminkin tapana 'joulun edellä tehdä niitä koko talvea varten ja asetella ne pirtin orsille kauniisiin ristikkoihin nokisen katon peitoksi. Himmeli on pöydän päällä ja pesän suusta lehahtaa likokalan tuoksu saunasta palaajia vastaan. Maija, Marin tyttö, saa yllensä sen esiliinan, jonka koulun rouva hänelle lahjoitti, ja niin on joulu astunut Mikon majaan ja täyttänyt sen hengellänsä. Syödään, Mikko ja Miina niiltä kahdelta ruskettuneelta posliinilautaselta, jotka asumuksessa ovat ja joita vain jouluna käytetään, pikku Maija kahvitassilla. Kun saunassa vastoin tavallisuutta nyt on käyty ennen ateriaa, on heidän kasvoillaan verevä juhlakiilto ja hiljaisessa puhelussa ovat sanat suopeita. Niitä osoitetaan Maijallekin, joka siinä unohtaa kaikki vuoden mittaan saamansa tukistukset ja muut kolhut ja luulee nyt olevansa vallan varma siitä, ettei hänen tammikuussa tarvitse muuttaa toiseen paikkaan, vaan että Mikko hänet edelleenkin pitää. Varmaankin kunnan miehet lisäävät kuukausirahaan sen viisikolmatta markkaa, minkä Mikko sanoo vaativansa.

Aterian jälkeen Maija saa lukea kertomuksen siitä joululehdestä, joka hänellekin kansakoulun kuusijuhlassa annettiin, kun opettajalle oli tullut yksi kappale yli tilauksen. Kello tulee kahdeksan, käy jo yhdeksättä, mutta makuulle ei kiirehditä. Maija ehtii lukea lehdestänsä vielä runonkin, kunnes Mikko alkaa itsekseen veisailla, jolloin lasta rupeaa nukuttamaan. Hän oikenee pahnoille puolipukeissaan ja huomaa juuri unen tullessa muistavansa äitivainaataan, jolla ei ollut oikeata kotia. Mikko ja Miina ovat tavattoman paljon suurempia ja voimallisempia kuin äiti-vainaa…

Aamulla herää Maijakin ylen aikaisin Mikon ja Miinan jutteluun. Silmät aukenevat ja katse kohdistuu lamppuun, jossa öljyn pinta on yön tietämiin kovasti laskenut. Ulkoa tieltä kuuluu kellojen kilinää. Maija kavahtaa istualleen, jolloin Mikko ja Miina vasta huomaavat hänen heräämisensä ja sanovat: — Kattos vauvaa — mikä sinunkin jo hereille tyrkkäsi.

Joulukirkkoon ei mennä — sinne jäätymään ja ihmisten hevosten jalkoihin. Ikäänkuin tämän perusteluiksi juttelee Mikko pesää virittäessään taas saman jutun kuin viime jouluaamunakin; muutamasta ovelasta akasta, joka jo pari kolme kertaa on laittautunut niin, että joulukirkosta palaajat hullumaisissa kilpa-ajoissaan ovat ajaneet hänet kumoon ja sitten perinyt ajajilta nätit hyvitykset. Mahtoiko viis’kymmentä markkaa piisata Ojanperälläkään toissa jouluna.

Niin siinä sitten laimea joulupäivän aamu valkenee. Maijaa alkaa uudestaan unettaa ja kun hän toistamiseen herää, on suuri päivä ja lamppu sammutettu. Siinä jo palataan kirkosta. Maija vetää tallukkaat jalkaansa ja livahtaa pihalle töllistelemään talvista aamupäivää. Sitten pirttiin syömään — sitä on nyt syömistä vaikka miten paljon, ja vasta Tapanina saattaa hän pikku rikkomuksestaan kuulla uhkauksen, ettei enää saa toista joulua täällä olla. Silloin puhellaan kylään tulleelle naapurille, että tuskin ne sitä viittäkolmatta markkaa lisäävätkään eikä tuommoista hounapirjoa viitsi muutenkaan pitää.

Lapsi osaa siihen hymyillä ja nauttien kauniista esiliinastaan aprikoi mielessään, että hän ainakin sen saa viedä mukanaan uuteen paikkaan. Pyhien, pikkupyhien, uudenvuoden, loppiaisen ja Nuutin kautta joulu soluu pois, mutia voimakkaasti koettu joulutunnelma jää pysyvänä jälkenä köyhän lapsen mieleen.

LUKUSIJAT.

Kun on mennyt loppiainen, sen jälkeinen Nuuti ja vielä Nuutin nuppi, jolloin sahtitynnyrien viimeisetkin hiivat ja kanahkat nuristellaan — silloin alkavat härkäviikot ja läpileivät. Elämä saa tuon tukevan ja hiukan samean sydäntalvisen sävyn, jota luonnehtivat parkkumivaatteet, tallukkaat, lannan ja puitten ajot. Saattaa mennä viikkoja niin, ettei talossa tapahdu mitään mainittavaa. Mökkiläisillä on puuhuolensa, muutamilla hiukan elatushuoliakin, sillä sivukulmilla tyrehtyy noina hiljaisina viikkoina myös päiväläisten kysyntä, ellei satu paikkakunnalle isompaa tukinhakkuuta. Pikkutalollinen ei tällöin juuri tarvitse muuta kuin alaikäisen »pehtoorin» omaksi avukseen. No, ainahan sentään kelpaa äijän kakkuli hakotukin viereen näreitä naputtelemaan. Se työ ei runno miehen luita eikä rasita isännän kukkaroa.

Noina viikkoina loppiaisesta Maarianpäivään on kyläläisillä oikeastaan vain yksi kunnollinen juhla, sen nimi on tällä kulmakunnalla lukusijat eli tukkajuhlat. Viimemainittu nimitys avaa näköaloja vuosisatojen kulttuurihistoriaan ja kelpaisi alkujohteeksi kahdellekin mainiolle kynämiehelle: Gunnar Suolahdelle ja Sakari Pälsille. Tiesi vaikka olisivat käyttäneetkin. Joka tapauksessa ovat lukusijat mitä tyypillisintä »vanhaa ja katoavaa», ainakin minun näköpiirissäni. Olin tässä pari vuotta sitten kutsuttuna päivällisvieraana naapurilahkon lukusijoilla. Varsinainen kuulustelu oli jo päättynyt kun tulin pirttiin: oltiin »kysymyksissä». Rovasti käveli hiljalleen edestakaisin avoimella keskilaattialla kehitellen jotain luterilaisen uskonopin alaa ja silloin tällöin esittäen jonkin kysymyksen, johon luontevasti sopi vastata pitkän katkismuksen sanoilla. Panin merkille, että kaikki vastaukset tulivat kolmelta neljältä naisihmiseltä. Kunnollista miehistä vastaajaa ei pirtissä olisi ollutkaan — minä sivistyneenä herrana pidin tietysti suuni kiinni. Enkä missään tapauksessa olisi kyennytkään siihen, mihin nuo viisaspäiset tytön pallukat. Siitä on nyt kaksikymmentä neljä aastaikaa, kun viimeksi olin näistä asioista piukalla paikalla.

Kaikki kävi ikivanhassa järjestyksessä, vaikka lukusijaväki oli huvennut kouralliseen vaimoja ja lapsia. Ei aivan ainoata talon eikä töllin isäntää ollut saapuvilla; ei edes siitä talosta, jonka olisi ollut vuoro ottaa lukusijat ja kiertokoulu seuraavana vuotena. Omin päinsä ja naisten kainosti säestäessä rovasti hoiti yksin koko tuon jälkikeskustelun, joka ennen maailmassa saattoi sukeutua hyvinkin vilkkaaksi, jopa kiivaaksi. Papit ovat koettaneet seurakuntalaisille vihjailla, ettei heitä lukusijoilla pahoin kohdeltaisi, mutta poissa pysyvät äijät. Mikä sitten lienee syynä, sillä kun rovasti teki tuon polvesta polveen kuullun lukusijakysymyksen: onko kristillisen elämän kannalta mitään muistuttamista tässä lukulahkossa? niin ei siihenkään mitään vastausta kuulunut. Pidettyään lyhyen päättäjäispuheen ja lukkarin veisattua lähtivät kirkonmiehet kahville salin puolelle, jonne muitakin kutsuttuja vieraita vähitellen alkoi saapua. Akat lapsineen hiiviskelivät kotiin päin: mitään yleistä lukuväen trahteerausta ei ollut. Minä oleskelin vielä tyhjässä pirtissä, jonka tunnelman pyydystäminen on minulla intohimona. Kunnes renkipojat parin naapurikaverinsa kanssa tulivat ja ottivat puheillaan, paperosseillaan ja ruumiinliikunnoillaan takaisin ne pirttioikeutensa, jotka tuon vanhan maalaisjuhlan varjo oli heiltä hetkeksi riistänyt.

Toista olivat toki ennen lukusijatkin. Kun ne tulivat taloon yhtä monen vuoden päästä kuin kylässä oli savuja, kannatti ne pitää kunniallisesti; ylhäiset ja alhaiset syötettiin ja juotettiin yllin kyllin. Talo humisi silloin täynnä väkeä ja Utterin pastori oli silmät killellään väkevästä viinasta ja sahdista, kun hän luetti kahta Ruotsin vallan aikuisia vaaria, joiden iästä ei kukaan tiennyt, mutta arveltiin, että he selkäpuolelta olivat sadan vanhoja ja kummaltakin kyljellä vähintäin kuudenkymmenen. Toinen oli talon eläkevaari, toinen ruotivaari. Kuulustelussa ei vanhuksilta mitään heltinyt, ei sisältä eikä ulkoa. Vihdoin sanoi Utteri:

— Preistataast Herran rukoust. Lue sää talon kantataar ensist.

Pienet silmät räpyttivät kiihkeästi kahden puolen kopiintinutta nenänsankaa, mutta ääntä ei kuulunut.

— No koit sää ruotivaivane ny onneas, kehoitti Utteri toista vaaria.

Ruotivaari teki jättiläisponnistuksia ja ilmoille tulikin hiljaista mutinaa: »Herran rukous on aivan tarpeellinen… Herran rukous on aivan tarpeellinen…»

— Tiätä toi toinen eres, ett se on tarpellinen, mut sää et tiär jos stä tarvitaankan, sanoi Utteri ja lähetti äijät nurkkaan.

Suomen kansan on auttavasta lukutaidostaan kiittäminen kaiketi yksinomaan luterilaista kirkkoaan. Laajoille piireille on aikojen kuluessa hyvä lukutaito merkinnyt samaa kuin hyvä kristillisyys: hyvä lukutaito edellytti näet ahkeraa lukemista, toisin sanoen Jumalan sanan viljelemistä. Minusta sopisi niiden, jotka nyt menevät pappilaan ilmoittamaan kirkosta eroamistaan, omasta ja monien esi-isäpolviensa puolesta lausua kirkolle kiitos tuosta taidosta, jota vailla he tuskin olisivat tätäkään askeltaan ottaneet. Kirkkoherroilla voisi omasta puolestaan kenties myös olla yhtä ja toista sekä kiitettävää että anteeksi pyydettävää tuossa tilaisuudessa. Pienet molemminpuoliset kohteliaisuudet eivät mielestäni olisi liikaa silloin, kun seitsemän-, kahdeksansataa vuotia kestäneet suhteet katkaistaan. Kummallakaan asiapuolella ei liene perusteltua syytä mihinkään kopeiluun. Viat ja ansiot voidaan nähdäkseni vallan hyvin molemminpuolisesti kuitata.

VÄRSY SAUNAN YLISTYSVIRTEEN.

Onpa kerrankin taas oikein semmoinen talvinen sunnuntaipäivä, jommoisten luulin jo maailmasta loppuneen oman lapsuuteni mukana. Mielen täyttää jo aamusta alkaen tuo ihana epähistoriallinen tunne, ettei aika pidä kiirettä. Kuinka kauan lie jo kestänyt talvea ja edessä on toinen mokoma. Talvi on hyvä ja mukava semmoisena kuin on: pirttinsä akkunapielestä katseleva maalaisäijä tuntee tällaisena pitkänjoutilaana pyhäpäivänä uppoavansa turvalliseen ajattomuuteen, jossa ilma, maa ja taivas ovat yksinkertaisesti hänen tovereitaan eivätkä aseta mitään turhanpäiväisiä kysymyksiä. Hänellä on ruokaa itselleen ja eläimilleen, lapset ja muu talon väki ovat terveinä. Muori korkeintaan on hiukan huonovointinen, mutta sekin on pikemmin luontevaa kuin erikoista.

Ulkona vallitsee hiljainen leuto lumisade, joka oivallisesti tehostaa sunnuntain tunnelmaa. Nuorimmat lapset nukahtavat päiväuneen isojen sängyille ja vanhin hakee omasta alotteestaan aapisensa. Kun aurinko ei ollenkaan näyttäydy, on koko päivä olevinaan yhtä aamua, vaikka kirkonaika jo on ohi.

Otan kalossit sukkieni päälle, naapukan päähäni ja lähden takkisillani pihalle tölläilemään. Samanlainen on talvinen sunnuntai täältä kuin lasin läpikin. Yritän kuulla lumihiutaleen putoamista hihalleni. Mutta minä vain näen sen hienon hataran kiderakenteen, kun se siinä luhistuu ja lopulta sulaa. Siinä kehittyy sama miete kuin suvellisella pientarella: niitä putoo näkyvissäni lukemattomia, mutta tämän yhden minä havaitsen. On kuin olisi tapahtumassa samanlainen äänetön käyminen pääluuni sisäpuolella kuin sen ulkopuolella.

Sauna saa huomioni vuoron. Muistan, että se eilen ehtoolla oli tavallista kuumempi ja on varmaan vielä nytkin varsin lämmin. Seisoskelen edelleen, kunnes — meidän isännän nähdään menevän saunallensa päin. Salaperäisiä ja arvaamattomia ovat isäntien retket.

Oikeastaan on tuo harvojen huomaama ja aivan erikoinen nautinnon laji — saunan jälkilämmin — nautittava yöllä pyhää vastaan, muutamia tunteja varsinaisen vihdonnan jälkeen. Koko talo on jo mennyt makuulle, kaikki nuo terveet ja huolettomat ihmiset, jotka elävät isännän huoltavan valtikan alla. Isäntä itse ei jostain syystä ole saanut unta; se on olevinaan jotain särkyä, mitä lie mojotusta rintaluissa, mutta hän aavistaa kumminkin itse, etteivät siihen auta kaappirohdot. Hän tarkkaa vielä varmemmaksi, että kaikki nukkuvat, ettei ole mihinkään jäänyt tulen vaaraa, korjaa hiukan lasten peitteitä ja liukuu sitten äänen kuulumatta kyökin ovesta ulos pakkasöiseen kuutamoon.

Nyt on lääkintä alullaan. Hän, neljänkymmenen vuotias isäntämies ja kunnanvaltuuston jäsen, on yksin kartanollaan kuutamohaaveilulla, toteaa paikkakunnan yleisen nukkumisen ja elää väkevästi sellaisia kuutamotilanteita, joita on joskus kokenut tai lukenut. Juuri tämmöisenä yönähän se Matti oli menossa perunanvarkaisiin, kun näki vieressään Heikkilän emäntävainaan haamun liukuvan hangella rautanaula hiussykerössä. Hänestä tuntuu siltä kuin tuon kertomuksen tekijä seisoisi hänen vieressään valtavan voimakkaana, kerran eläneenä miehenhahmona ja tahtoisi sanoa jotain. Haaveilija katsahtaa taakseen suureen rakennukseen, jonka varjossa hän vielä seisoo, ja tekee hiljaisen nopean tilin siellä nukkuville läheisilleen. — Hyvin ovat asiat, ei ole mitään pysyväistä pahaa…

Sitten hän kävelee saunalleen. Ääniä välttäen hän hiipii sisälle ja kohtaa ikkuna-aukon venähtäneen kuutamokuvion pesän edessä ja kiukaan otsikossa. Koko huonekin on melko valoisa. Hän tarkastelee itsekseen seinähirsiä ja varauksia, muistaa niitä kirvesmiehiä, jotka tämän kokkasivat ja olivat tyytyväisiä, kun isäntä hyvin palkitsi heidän huonon urakkansa. Sitten hän kiipee parvelle ja oikaisee sinne hehkeään, vielä hiukan hiostavaan lämpöön.

Arvokas isäntämies on aivan yksinään, ei ainoatakaan »tärkeätä» asiaa ole hänen lähettyvillään. Elämä ja kuolema, koti ja maailma ovat täsmälleen yhden arvoisia siinä puolivaloisalla saunan lavolla. Hän ummistaa silmänsä ja on nukkuvinaan…

Nyt on vain tavallinen talvinen sunnuntaipäivä, kun minä pujahdin saunani parveen. Mutta tässäkin valossa vielä lämpimät saunanseinät sulkevat ulkopuolelleen kaiken, mikä on pyrkinyt tärkeydellään häiritsemään. Nuo seinien ja soppien pienoiskohdat ovat leppoisampia nyt kuin yöllä, mutta omaa harrasta ja harmoonista kieltään ne haastavat nytkin. Ja lasin takana on hiljainen kevättalvinen lumisade. Pianhan jo on kynttilänpäivä.

Lapset ovat saaneet vihiä olostani ja tulla kolistelevat tänne. Posket punoittaen ja ulkoilmalta tuoksuen he palttoineen kiipeevät lavolle, missä eilen ehtoolla elämöivät löylyssä. On somaa nähdä kuinka tunnelma tarttuu heihinkin. He riisuvat päällysvaatteensa parvensyrjälle ja istuvat sitten minun molemmin puolin hiljaa kuin kirkossa.

Kunnes luonnollinen, aina elävä toiminnan tarve saa voiton. Pian huomataan ne välineet, jotka tässä olossa ovat saatavissa. Saippuapalloja ei ole puhallettu sitten kuin viime suvena, mutta nytpä keksitään ikkunalta saippuaa, saavin laidalta löylykippo ja saavista tilkka haaleata vettä. Olkia on parvella. Ja pian läikehtivät ylhäällä lavolla tiukkojen katseitten ja pullistuvien poskien hallitsemina kaikkeuden värikkäät vertauskuvat.

Isän ja lasten hetket kuluvat. Kunnes palvelustyttö meidät löytää ja ilmoittaa äänekkäästi, että pihaan on ajanut vieraita kaksi hevoskuormaa…

PÄÄSIÄISAAMU.

Muistan hyvin pääsiäisaamut noin parikymmentä vuotta sitten ja ajattelen kaihomielin sitä minunnimistäni nuorukaista, joka silloin nousi varhain ylös ja vaelteli yksinään, päivän noustessa, kallioiselle mäelle korkeimman kiven päälle. Häntä ei ajanut mikään esi-isien auringonpalvelu, eikä hän muistanut kirjoihin vietyjä pääsiäisaamun menoja. Mutta kevätaamun tuoksu hiveli hänen hehkeätä ihoaan ja sieraimiaan, joita tämän maailman pölyt ja sauhut eivät vielä olleet turruttaneet. Maan ja ilman tuhannet aamuseikat tuntuivat hänestä siltä, ettei kukaan ollut niitä koskaan näin tajunnut, ja kun hän näki auringon liekehtivän syrjän, puhui se hänelle läheisen menneisyyden ja etäisen tulevaisuuden rajatonta runoa. Menneisyys ei herättänyt kaihoa; se oli pieni ja lähellä oleva sydämen aarre ja se vain kiihoitti mielikuvitusta tulevaisuuteen, joka oli olevinaan niinkuin noitten näkyväisten aamun rantojen toimivaa valtaamista, paljoa laajempaa vain.

Mutta näköaloja on katseltava kaukaa, että ne olisivat kauniita. Jos lähtee ja vaeltaa keskelle sitä metsää, jonka siintävää latvaviivaa on korkealta kiveltänsä ihaillut, voi siellä puitten juurelta löytää löyhkäävän rämeen. Kaukaa nähdyn kauneuden alkutekijät voivat itsessänsä olla rumia ja myrkyllisiä.

Ja äskeinen seisontapaikka näkyy tänne naavaisten puitten välistä, nyt aamun kultaamana korkeudessaan. Eikä ole mitään järkeä lähteä pyrkimään sinne takaisin. Lumo katoaa kaikesta, mitä lähestyy ja aamu muuttuu salaa päiväksi; ympärillä on elämän räme, joka melussaankin voi olla hirvittävän äänetön.

Samanniminen mies herää nykyisinä pääsiäisaamuinaan eikä kiiruhda nousemaan. Hänen olonsa on unen jäljeltä raikkaimmillaan, koska hän juhlan vuoksi on saanut herätä luonnollisesti, ei kenenkään herättämänä. Hän katselee aamua vuoteestaan ja ajattelee tutun ajatuksen: että maapallolla on vain yksi aamu, joka jatkuvasti kiertää sen pintaa, määräajoin kiitäen tämänkin paikan yli. Me laskemme kierrokset ja sovimme, että kun niin ja niin mones kierros tulee, on se Pääsiäisaamu. Tämä on nyt se… Aurinko paistaa vuorten kukkuloille, jotka voivat olla korkeita — mutta jos pistäydyt hiukan etäämmälle avaruuteen, näet maan ääriviivan pyöristyvän tasaiseksi kaareksi kuin herkimmällä harpilla piirrettynä. Kun olet siinä missä olet, olet maan pinnalla ja parhain näköalasi on avaruuteen päin. Vanha tuttu, väreiltään jo hiukan kauhtunut ja kärpästen pilkuttama maapallon pienoiskuva hymyilee ylhäällä kaapin päältä vuoteessa viipyvän omistajansa silmään. Akkunan ylimmästä ruudusta osuu auringon kultainen aamuläikkä sen pintaan.

Tuommoinen aamuloikominen ei ole terveellistä, siitä ovat kaikki kasvattajat yksimielisiä. Siihen liittyy helposti uinailuja, jotka eivät ole edullisia ihmisen työlle ja kutsumukselle, vaan hämmentävät sitä. Aikamiehenkin silmät painuvat siinä rakoselleen ja lopulta vallan kiinni ja hän on nykyisilläänkin vielä olevinaan nuorukainen, joka tänä pääsiäisaamuna seisoo erämaan kivellä ja katselee näköalaa, joka oikeastaan ei ole ala, koska sillä ei ole ääriä. Sillä kivi, jolla hän seisoo, on tämä vähäinen maa, ja se mitä hän katselee, on olevainen kaikkinensa yli ajan, paikan ja aineen rajojen. Ja taas on entisyys, niinkuin poikasella taannoin, pieni ja lähellä oleva, hiukan ujostuttava sydämen aarre, ja tulevaisuus tuon rajattoman ja rannattoman toimivaa valtaamista, voimallista, riemullista tahtomista. On suloista, kun voi tahtoa ja kaikkein suloisinta, kun ei tiedä mitä tahtoo. Raikkaat tuulenhenget puhaltavat tämänkin kivelläseisojan aamutajuun — kunnes hän havahtuu ja toteaa aamu-uinailujen turmiollisuuden kavutessaan alas maa-ilmaan, jossa pitää tietää mitä tahtoo.

PIRTTI.

Vanhassa maalaispirtissä noustaan aikaisehkoon. Talli ja navetta vaativat ihmiseltä askareensa. Suurus syödään ennen työhön menoa. Mutta ehtoollisten roskien lakaiseminen jää siksi myöhäiseen, että emäntä ehtii siitä muistuttaa piikaa: on harmillista kraatarin tähden, kun hänen täytyy aamusta työskennellä siivottomassa pirtissä.

Eikä pirtti ennen tuota aamulakaisua pääsekään täyteen kunniaansa. Vasta sitten kun ovi piian jälkeen on humahtanut kiinni ja auringon punakeltaiset aamukiilut kaikkialla kylässä syttyneet, silloin on pirtti päiväkunnossaan.

Tammikuun aurinko nousee ja paistaa asettuneille hangille. Se herättää sisällä istujan huomion viskaamalla hänen eteensä laattialle ja muurinkulmaan tuon monista runotuotteista tunnetun, ilmaiseksi saadun ihanan kultaläikän, jonka muoto riippuu asianomaisen huoneen ikkunanpuitteista ja verhoista. Vanha kunniallinen maalaispirtti, jossa on ikkunoita kolmella seinällä — sellainen huone on tämmöisenä tammikuun aurinkopäivänä aamusta alkaen täynnä toivorikkainta tunnelmaa. Pyhien aikana ovat rekikelit lopultakin vakiintuneet ja talon talviajot päässeet virkeään vauhtiin. Pirtin valtava muuri otsikolla lojuvine kissoineen ja sitä vastapäätä peräseinällä käyskentelevä kello, ne hallitsevat päiväsydämen pirttiä säteillen sen ilmaan varmaa ja vahvaa perintötalon henkeä. Kuljetaan kevättä kohden. Pirtin päivittäiset tapaukset saattavat olla samat nyt kuin marraskuussa, mutta nuo auringon kultaamat pölyhiukkaset antavat niille kumminkin toisen äänilajin.

Päivä on jo pitkällä, kun kuistilla narisee ja kuuluu kuinka luudalla ropsitaan lunta tallukkaista. Askeleet lähestyvät, ovi hyörähtää. Sarantapuolella riippuva vanha moukari aloittaa monesti päivässä uudistuvan passiivisen nousunsa, nytkähdellen sen mukaan, kuinka sisään pyrkivä poikanen jaksaa ovenrakoa suurentaa, painaakseen sitten vahvasti vuoratun ja naulatun oven jälleen vihaisesti kiinni. Siinä on mökin poika läkkikannuineen.

Poika ei näe pirtissä ketään, mutta sanoo sittenkin päivää; se kuuluu melkein pirtille enemmän kuin ihmisille (niinpä jos on tavattu talon ihminen jo pihalla ja hänen seurassaan saavutaan pirttiin, sanotaan kumminkin päivää pirtille). Poika on tullut emännältä piimää kokemaan. Mutta emäntä ei ole pirtissä eikä poika lähde häntä hakemaan, vaan istuu penkille. Ei ole pojalla kiirettä; tämä on hänen tämänpäiväinen työnsä. Ellei emäntä satu tulemaan pirttiin tunnin päästä, niin kai hän kumminkin joskus tulee…

Jo tulee taas joku, ei ulkoa, vaan pakarista päin. Se on kraatari, paitahihasillaan ja silmilasit otsalla. Katsoo siinä mennessään poikaa ja sanookin jonkun sanan, menee sitten etäälle pirtin peräikkunan ääreen, jossa hänellä on työmaansa. Vaitiolo jatkuu.

Kunnes puolen tunnin päästä kraatari kysyy, mitä pojalla on asiaa. Poika kohentautuu hiukan penkillä ja sanoo:

— Emännälle mulla vaan olis.

— Emäntä on pakarissa, mene sinne.

Poika ei sano mitään ja vaitiolo jatkuu taas. Kissa herää, kiskottelee, hyppää alas ja ravistelee hetkisen käpäliään ennenkuin menee ovelle. Se menee sinne parahiksi, pirttiin tuleva emäntä joutuu avaamaan sille oven. Emännälle sanoo poika vielä erikseen päivää, mutta ei puhu asiaansa, ennenkuin emäntä parilla matalalla sanalla on sitä kysäissyt. Emäntä menee ulos vastaamatta mitään, mutta poika jää yhä odottamaan, kunnes hetken päästä emäntä raottaa uudelleen pirtin ovea ja sanoo siitä: — Tule saamaan.

Samassa oven avauksessa on kissa taas tullut sisälle ja kiiruhtaa nyt vähääkään hankkimatta äskeiselle makuupaikalleen. Kraatari antaa neulansa levätä ja katselee, kuinka poika mennä paarustaa kannuineen pakkaspäivän tietä. On jo ehtoopuoli. Suuressa yksinäisessä huoneessa mietteliäs kraatari aistoilee ja uumoilee kaikenlaisia asioita. Hyvin mielellään hän hämyn alkaessa ryhtyy pieneen välipuuhaan: tekemään tulta pirtin pesään.

Kohta on pirtin ehtookausi täydessä käynnissä. Miehet ovat raskaasti kopistellen saapuneet ajosta pirtille tuoden muassaan karheata ulkotyön tuoksua, virkeätä lannan ja pihkan lemua, jöreätä rupattelua harmittomine kirosanoineen. Ovi saa seistä hetkisen selkoselällään, kun renki raastaa sisään tuoreita aisapuita ja omalla oikeudellaan antaa niitten häikäilemättä jymähtää keskilaattialle. Kissa, kraatari ja seinäkello, pirtin päiväiset henget, painuvat hetkeksi taka-alalle. Kissan on parasta siellä pysyäkin, sillä jos se miessakissa joutuu huomion esineeksi, ei se milloinkaan ole sille itselle mieluista.

Kraatari pitää kyllä puolensa. Se voi vastata riettaimpaankin renkijuttuun vielä paremmalla jutulla, jonka mehu solahtaa paljoa joustavammin. Kun alaikäinen renkipoika on laskettanut sellaista paksua sotkua, jossa ei ole oikeata pilan makua, nutistaa kraatari hänet armotta parilla sanalla, jotka kuultuaan koko pirtti räjähtää sellaiseen nauruun, että emäntäkin kiiruhtaa katsomaan, mitä erinomaista täällä enää tapahtuikaan. Sitä ei ruveta hänelle selittämään, ja emäntä kahlaillen roskissa, poistuu taas, käskien mennessään ehtoolliselle.

Isäntä on koko ajan istunut mukana ja sallii leikin hipoa rohkeimpiakin rajoja, kunhan se ei koske muutamia määrättyjä, kaikkein vaistoamia elämän perusvakavuuksia. Kun kellon viisari on saavuttanut vissin kohtansa, nupahtaa hän lyhyesti pojille, että on mentävä ehtootalliin. Se on merkki ehtoollisen pirttituokion päättymisestä. Pirtti jää taas hetkiseksi noitten kolmen hengen haltuun, ja kun miehet palaavat tallista, ei uutta juttua enää aleta. On maatapanon aika. Kukaan ei satu lähtemään yöjalkaan.

Pian kaikki nukkuvat, kraatari ja kissa niinkuin miehetkin. Kello yksin valvoo mittaillen sydänyön tunteja, joita ei kukaan noista äskeisistä ole toteamassa. Ovia ei ole lukittu. Vanha, miespolvien takainen honkahuone suojelee itseään ja asukkaitaan omalla arvokkuudellaan. Jos turvaton kulkija jonkun tavattoman asianhaaran tähden joutuu sinne noina hetkinä poikkeamaan, on sen täyteläinen lämmin ja leveä penkki hänen käytettävinään.

ENSI LUMEN ALAKULOISUUS.

Ulkona pihalla tapahtuu jatkuva luonnonliike, joka on siitä erikoinen, että se luo hiljaisuutta. On vaikea nimittää sitä millään uudella tavalla — se on vain tyyni lumisade. Se tehoo kumminkin nyt kuten monesti ennen ja minuun, kuten moneen muuhun runoilijaan, tehoo lasin ruutujen läpi tänne sisällekin. Sekä asiallisesti että runollisesti se vaimentaa kaiketi melun, tulee tyven ja jollakin tavoin lämminkin ruumiissa, sielussa ja mielen katselmuksissa.

Olen väsynyt, rasittunut, menehtymistä vailla — en tahtoisi sitä valittaa, mutta se on hirveän totta. Älkää siis pilkatko minua kun pyydän, että saisin vähän levätä noiden hiljaisten hahtuvien lumoissa. Syvän rauhan näin yllättäen asettuessa sieluun ja mieleen tuntee parhaiten, kuinka inhoitlavan suuri on ollut — ja on, kun taas tästä havahdun — tuo rauhattomuus, joka pitkälti jatkuneena vihdoin on muuttunut normaalitilaksi. Minkä pienen hirviöaikakauden peittääkään allensa tämäkin ensimmäinen lumisade. Ja minkä aikakauden se aloittaa…

Mutta nyt on vain tuo tehostettu hiljaisuus hahtuvain putoillessa, lyhykäinen rajahetki kahden kauden välillä… Ja mikäpä minua siitä auttaisi nyt enempi kuin muulloinkaan — ja varsinkaan nyt: koko tajuntani palaa entisiin aikoihin, noihin vuosilukuihin, joiden näkeminen nyt jo tuo mieleeni vanhan tupa-almanakan tuoksun. Olen lynkäpäisilläni akkunan ääressä nyt, kuten joskus silloin, annan silmieni harittaa niin että näen vain hiutaleet… Voi sinua, vuosiluku, oletko ehkä 1895, kuinka kaukana ovat sinun marraskuiset tapauksesi ja tunnelmasi. Kuinka ollenkaan on mahdollista, että olen näin kaukana sinusta ja kumminkin yhä elossa.

Pieni salomaan pirtti myöhäisenä syyspäivänä. Runtuviikko on jo ohi, nuo matalat, vettä tihkuvat päivät, jolloin oli kuraa tiellä ja närhit rääkyivät riihten luona. Ilma on kylmä, maa kopiintunut, taivaalla jylhän mustan sinertäviä pilviä, joista voisi odottaa kiukkuisinta salamaa. Kuusessa tirskahtaa orava, mättäällä happanevat varsissaan viimeiset puolukat. Mökin ainoan pojan ei tarvitse näitä asioita harrastaa enempi kuin hiljaista hengitystään, ne ovat siinä pellonaidan takana ja hän on sattumalta sisällä akkunan takana. Hänen yllään on paita, sarsihousut liiveineen ja takki, sukat ja pienoiset varsisaappaat. Ei ole hänellä hätää; hän on syönyt leipää ja piimää, ja vaikka pilvet ovat synkät, ei niistä enää voi tulla salamaa.

Poika unelmoi ja ikäänkuin odottelee, tietämättä mitä. Hänen takanaan on hiljainen pirtti; mustunut lattia kiiltää lakaisun jäleltä, pesän edessä on puusylys, muurin otsikolla kissa. Kello käy. Sen kaiken hän hyvin tietää. Pitkä alakuloinen hengenveto tulkitsee sen.

Nyt urahti kissa. Mutta poika ei käännä päätään, sillä hänen tajunsa on samalla hetkellä omaksumaisillaan tuon tuolta jylhän sinertävästä ilmasta. Yksinäinen hiutale tuli jo äsken, yhdessä ilman kohdassa alaspäin mutkitellen. Tai varmaankin mitä jo tuli monissa paikoissa, sillä nyt niitä tulee paljon ja suurentuen ja hiljaisuutta kiihdyttäen. Nyt näkee ja ymmärtää, että ne tulevat taivaasta. Poika juoksee pihalle kuullakseen läheltä niiden kuiskutuksen. Hän, poika, on ollut kaikkiaan vasta seitsemän pientä vuotia tämän maailman elossa, mutia hyvin hän jo tietää, että tämän nimi on talvi.

Hiutaleet istahtavat kädelle ja hihalle. Ne ovat kuin juuri hiukan salaperäisiä virkeitä eläviä, ei vaarallisia. Yksi sellainen katoaa pian, mutta se ei tunnu kuolemalta — toinen tulee heti sijaan, se on vain sellainen pieni temppu, jonka ne kaikki tekevät, yhtenä joukkona telmien ja raikkaasti huohottaen. Ja kun katsoo ylemmäs, on niitä kaikkialla, koko ilma on pelkkää niitten virtailua. Niitä suistuu avoimeen suuhunkin, kun silmä koettaa tirkistää, kuinka korkealla niitä voi nähdä. Ne tulevat taivaasta, eivätkä ne missään hyppää minkään rajan yli. Se on sillä hetkellä kaikki yhtä taivaan ilmaa siihen pojan ympärille asti.

Joen kohina kuuluu entistä selvempänä ja Jokelassa, naapurissa, paukahtaa ovi. Kas, Jokela on vallan kadonnut näkyvistä. Kannatellen keveitä lämpöisiä lumihahtuvia vaatteissaan poika lähtee joelle ja sieltä Jokelaan, kyläilemään, vanhaan hiljaiseen asumukseen. — — —

Mökkien ikkunoitten penkit ja puitteet olivat lasihiestä lahonneet — niiden ikirauhoittava lemu täytti mieleni vielä kun heräsin nykyhetken ahdinkoon ja levottomuuteen, maalilla kalsennetun ikkunapuitteen vieressä. Pienenä lohdutuksena tunkeutui siihen polvieni väliin poika, jonka ihosta uhosi äsken sataneen ensi lumen tuoksu yhtyneenä tuohon aivan erikoiseen, hiukan tervalta vivahtavaan poikaihon tuoksuun. Hän auttoi minua vielä hetkeksi — »tietämisen tuskasi pois».