TIRISEN KOSINTA
Reading edition
HENKILÖT:
TIRINEN, poikamies, 50-vuotias. ANNA-MARI, leski, 45-vuotias.
Näyttämö torpan tupa. Pöytä, lavitsa ja takka. Talouskalut huonossa järjestyksessä.
TIRINEN
Onpa oikein korea syyspäivä. Tekisipä mieleni laskea lehmätkin ulos, kun ei tuo ruoho vain olisi niin pakkasyön puremaa. Mutta jos huomenna on näin sievä ilma, niin varmaankin lasken elukat jaloittelemaan.
(Käy tiristämässä pannusta kahvin loppuja kuppiin; juo ilman kermaa ja sokeria.)
… Vähäpä sitä oli… mutta hyvää.
(Panee penkille maata.)
… Menee se tämä taloudenkin pito, vaikka yksinkin on… mitä tässä tekee muijalla riitelemässä ja kahvia särpämässä… Sattuupa se niinkin, että kun naimisiin menet ja hommaat kaikki kuten parhaiten, osaat, niin yht'äkkiä eivät kaikki asiat olekaan vaimolle mieliksi, ja hän lähtee menemään huuten heilaten. Siinä sitten nökötät ja saatpa vielä maailmalta kunniasi kuulla. — Toiset taas kyyditsevät ukkonsa helkkariin, — vaikka on vihittykin… Lienevät nuo joskus hyviä kapineita nuo miehetkin… ei yksi eikä kaksi eukkoa riitä mihinkään… Eikö lie paholaisen keksimä koko naimishomma, että saisi ihmisiä sillä lailla verkkoihinsa?… Liekö noita muuten paljonkaan oikein sopupariskuntia?… Eipä taida. Mutta kun hoitaa talouttansa yksin niinkuin minäkin, niin ei ole kellään mitään sanomista, ei vaikka sormella voita söisi. Ja liekö nuo niin suuret ne eukkoväen suomat huvituksetkaan, että kannattaisi hyvää elämäänsä pilata? — Eikös vain! Parasta on kun on omissa lämpimissään…
(Ulkoa kuuluu lehmän ammumista ja Anna-Marin ääni. Tirinen menee akkunasta katsomaan.)
Mikä siellä nyt lehmää kuljettaa? — Eikös se ole Anna-Mari?… Onpa sillä komea lehmä…
(Ammumista.)
… Ja niin vielä teutaroipi… Miksi ei se ymmärrä sitä seinään sitoa, vaikka on rengas, kun aitaan köyttelee.
(Menee ja huutaa ovesta:)
Sido seinään, niin pysyy paremmin!
ANNA-MARI (Kielevä ja isoääninen; tulee sisälle ja huutaa ovesta kartanolle:)
Ootko hiljaa — mitä se siinä reutoo…!
(Sisälle:)
Kun aivan hengästyksiin juoksuttaa! — Päivää! Terveisiä!
(Kättelevät.)
Kun tuon lehmän kanssa saa hypätä ja riuhtoa, että on aivan pakahtua. — lähdinkin yksin sitä kuljettamaan, mutta siinäkö työ oli! Se kun on niin ikäväinen ja ollut Sonnilan karjassa koko kesän, niin se kaipaa toisia ja niiden perään ammuu. Kun eivät jouduttaneet sitä heinäkuormaansa valmiiksi,'niin lähdin kuin lähdinkin yksin lehmää perässäni venyttämään, minä hullu. Kun näin tupasi, niin arvelin, että mitähäntä raijaa yksin, menen levähtämään ja odotan hevosmiestä.
TIRINEN
No, mihin sitä ollaan menossa?
ANNA-MARI
Tuonne Alarannalle asti. Siellä kun veljeltäni kuoli emäntä, niin se pyytämään minua sinne emännöimään edes talven ajaksi. Ajattelin, että lyön tuon mökki-tötteröni kylmille ja menen. Samahan tuo on minullekin, missä häntä leipäänsä syöpi — ja niin sitä sitten lähdettiin.
TIRINEN
Ja lehmineen?
ANNA-MARI
Lehmineenpä tietenkin. Jopahan minä nyt sitä jättäisin, vasikasta asti kun olen kasvattanut ja ruokkinut. Siellähän on meijerikin likellä, joten käytän maidon meijerissä — ainahan siitäkin joku penni lähtee; pysyy edes kahvirahassa, ettei aina tarvitse talon kahvin varaan lyöttäytyä… Ja pitäisihän sitä säästääkin mukamas.
TIRINEN
Säästääpä tietenkin… Onko se hyvä lypsyinen tuo sinun lehmäsi?
ANNA-MARI
Kaksi kiulua kerralla poikimisen jälkeen ja jos oikein heruttaa, niin vaahto kuohuu.
TIRINEN
Vai kaksi kiulua! Onpa hyvä lehmä — anna minulle ruokolle, niin ei tarvitse enempi huolehtia. Saat kymmenen markkaa ruokkorahaa, ja heinäsi joutavat myötäväksi.
ANNA-MARI
Hyvänen aika! Enhän minä nyt toki ruokolle antaisi, vaikka mikä olisi, kun vasikasta asti olen hoitanut ja kasvattanut. — Jos en itse jaksa elättää, niin ennen lopetan. Niin olen päättänyt… ei me elävinä erota minä ja Ruuslokka.
TIRINEN
Ruuslokkako sen nimi on?
ANNA-MARI
Ruuslokka. Kun henkikirjurin lehmällä oli sama nimi, niin minäkin ajattelin, että panenpa lehmälleni oikein herrasnimen. Komea nimi se onkin.
TIRINEN
Komea se on nimi ja komea on lehmäkin.
(Katsoo akkunasta.)
Mutta aivan se siellä irti pääsee, kun noin aitaa repii! Minäpä käyn panemassa sen seinään kiinni.
(Menee.)
ANNA-MARI
Kumma on tämäkin torppa, kun on hyvä eläminen ja velaton paikka, eikä ole emännästä tietoa tuon enempää. Itse se lypsää lehmänsä ja keittää kahvinsa sekä rikastuu vain. Ikävältä luulisi tuntuvan yksinään olon.
(Katsoo ikkunasta.)
Nyt se siellä Ruuslokkaa hoitaa ja huusaa, mutta ei vain raski heiniä eteen panna, visukinttu. Tokko tuo kahviakaan keittänee, jos en omistani pane… Eipä taida tulla ei suuhun eikä silmään… Se on tuo Tirinen niin nokkavisu, että kirpunkin kahtia jakaa ja pitää itse isomman puolen.
(Katsoo ikkunasta.)
Jopa sai miesparka sarvesta ja ihan parhaalle paikalle!
(Nauraa.)
TIRINEN (Tulee takapuoliaan pidellen.)
Kylläpä on koko äytäri! Minä kun rupesin utareita koettelemaan, niin silloin säikäytti sarvellaan…
ANNA-MARI
Johan minä täällä nauroin, että kun ihan paraalle paikalle töytäsi.
TIRINEN
Hyvät sillä on lehmän merkit.
ANNA-MARI
Hyvät kerrassaan, ja umpeen ei tahdo mennä keinolla millään… Lypsää aivan läpi vuoden.
TIRINEN
Minun lehmistäni on toinen ummessa kolme kuukautta, toinen viisi.
ANNA-MARI
Siunatkoon! Aivan kaiketi minä kuolisin kahvikerman puutteeseen, kun pitäisi niin kauan ummessa syöttää!
(Katsoo ikkunasta.)
Jokohan pitänee lähteä tuota lehmää kuljettamaan, kun se noin riuhtoo ja rimpuilee.
TIRINEN
Mihin se nyt siitä pääsee. Istu nyt ja keitä kahvit, hevosmiestä odottaessasi. Tuossa on pannu takalla.
ANNA-MARI (Itsekseen.)
Omista kahvistako? Kyllähän minä tiesin sen visukintun.
(Ääneen.)
Tässä sinä vain yksin nökötät kuin pataässä… tarvitsisit kai akan niinkuin muutkin, kun on lehmiä ja kaikkea.
TIRINEN.
Enkä tarvitse. Kun saisin hyvän lehmän, niin se olisi parempikin. On liikoja noita heiniäkin… Myö nyt tuo Ruuslokka tai anna edes ruokolle.
ANNA-MARI
Ei maksa vaivaa puhuakaan — ei me erota, Ruuslokka ja minä, ennenkuin kuolemassa.
(Ulkoa kuuluu ammumista; Anna-Mari katsoo ikkunasta.)
No sepä nyt siellä riuhtoo ja ammuu.
(Kiiruhtaa lehmää komentamaan ja puhuttelemaan.)
TIRINEN
Ei se näy myövän eikä antavan ruokolle… Mutta… mutta, jos sen onnettoman saisi, niin jäisivät molemmat tähän… On oikein sääli päästää noin hyvää lehmää käsistään… Mutta tokko sitä vaimoa saattanee sentään kysyä niinkuin Ruuslokkaa? — Siinä kai pitäisi olla monetkin esipuheet ja valmistukset…
ANNA-MARI (Tulee.)
Ei se tahdo hyvästyä… Mutta eikö tuolta pian tulle hevosmieskin heinäkuormineen… Sidon sitte kuorman perään koko pekunan ja ajelen menemään.
TIRINEN
Oikeinko sieltä tulee heinäkuorma?
ANNA-MARI
Nurmia, parhaita pyörtänönurmia! Se kun poikii Sieluinpäivästä kaksi viikkoa, niin pitää olla millä taas heruttaa.
TIRINEN (Itsekseen.)
Nurmia sillä taitaa olla koko suova —.
(Päättäväisesti:)
Tuota…
ANNA-MARI
Jaa että mitä?
TIRINEN (Korvallistaan kynsien.)
Tuota…
ANNA-MARI
Noo?
TIRINEN
Tuota… että jää nyt tähän heininesi ja lehminesi, — emäntää kai — sitä tarvitaan tässäkin.
ANNA-MARI
No enkä jää. Olihan sinulla tässä se Leuhkalan Loviisakin emännän vaalissa monta viikkoa, mutta tiellepä tuo sekin jouti menemään. Ja niin oikea ihminen oli kuin saattaneekin.
TIRINEN
Eihän sillä ollut lehmääkään… Ja kun se olisi tuota kahvia myötäänsä latkinut… Siitä se parhaasta päästä suuttui, kun ei saanut mielin määrin juoda kahvia, minulla kun oli arkun avain. Mutta en minä sinulta — jää nyt koetteeksi.
ANNA-MARI
Jopahan minä sinun koetettavaksesi jäisin! Antti-vainajankin aikana oli aivan sama, joinko minä kahvia tai olin juomatta. Aivan sain tehdä oman mieleni mukaan, ei se siitä sanonut hyvää eikä pahaa, enkä minä sitä enempäänsä rupea särpämäänkään.
TIRINEN
No enhän minä nyt sinua tahtoisi valtikoida… saat itse pitää arkun avaimet. Jää pois, ei tässä ole paha olla.
ANNA-MARI (Jo epävarmana.)
Jottako tuota sitte yrittäisi?…
(Itkien.)
Kyllä se Antti-vainaja oli niin hyvänlaatuinen, että tokko tuota enää semmoista saanee. Oikein rakkaudella se minua aina kohteli ja hyvä oli. Kerrankin kun meiltä lammas hukkui kaivoon ja kun minä sitä itkin, niin se otti kaulasta kiinni ja sanoi, että mitä tuosta yhdestä lampaasta itkee. Ja aina se halasi, kun sattui hankala paikka, niin että hyvä sen kanssa oli olla. — Eikä me riidelty. Ei tarvinnut minun kapustaa kovemmalla aseella sitä lyödä, ennenkuin se jo myöntyi.
TIRINEN (Ihmeissään.)
Vai ei kovemmalla?
ANNA-MARI (Iloisemmasti, likennellen Tiristä, joka aina väistyy.)
Mutta jospa se tämä Tirinenkin hyvänä pitää, halaa ja rakastaa?
TIRINEN (Väistelee.)
Eihän tässä mitään hankalata paikkaa eikä halauksen tarvista. Keitähän kahvia, keitähän kahvia…
ANNA-MARI
Ja monta kertaa, kun minä minkä mistäkin olin pahoillani, niin aina se tuli Antti-vainaja taputtelemaan.
(Painaa päänsä Tirisen olkapäälle.)
Kun sinäkin…
TIRINEN (Arasti työntäisee Anna-Maria pois.)
Elähän nyt siinä! —
(Katsoo ikkunasta.)
Nyt se heinäkuorma tuli. Minäpä käyn sanomassa, että ajaa ladon eteen.
(Kiireesti ulos.)
ANNA-MARI (Katsoo pitkään Tirisen jälkeen.)
Kovinpa se on tyly… Eihän se tajua mistään mitään… Eihän tuommoisen kanssa miten… Kun naimisliitot tehdään, niin juoksee pakoon… Sen taitaakin tehdä mieli vain minun lehmääni ja heiniäni… Elähän nuolaise ennenkuin tipahtaa.
(Huutaa ovesta.)
Antaa olla sen kuorman siinä, älkää viekö sitä mihinkään.
TIRINEN (Palaa ovelle.)
No mikä — nyt? Minä vain toimitin ajamaan ladon eteen —
ANNA-MARI
Antaa olla ajamatta. En minä noin tylyn miehen kanssa yksiin leipiin rupea… Ei edes morsiameensa katso, vielä että hyvänä olisi ja rakkaasti puhuisi —
TIRINEN
Minä kun olen niin hiljainen… ehkäpä tässä illemmalla… juodaanhan kahvia…
ANNA-MARI
Saat odottaa iltaasi ja juoda kahvisi yksin… Hyvästi!
(Menee.)
TIRINEN
Siitäköön se otti pahaksi, kun en sitä muka halannut?… Sekö sitä niin äkkiä ilkeää… eikä tuo niin häävin näköinenkään ole.
(Katsoo ikkunasta.)
Siellä se sitoo lehmäänsä heinäkuorman perään… jo se on komea lehmä! Olisi sitä pitänyt sittenkin vähän kiltisti kohdella.
(Päättävästi.)
Ei, en minä päästä tuommoista lehmää menemään!
(Huutaa ikkunasta ja viittoo.)
Anna-Mari! Anna-Mari-i-i!… Älä mene… Palaahan vähän takaisin!… Palaa vähän takaisin hoi…
ANNA-MARI (Tulee tupaan.)
Mitä sinä nyt huutelet?
TIRINEN (Muka iloisesti ja reippaasti:)
Kyllä kai sitä nyt halata saattaa!
(Heittäytyy Anna-Marin kaulaan, halaa ja taputtelee.)
Kylläkai tätä aina tekee, tekee varmasti!
ANNA-MARI (Ponnistelee kaikin voimin vastaan ja pääseekin viimein hengästyneenä irti.)
Hassu mies! Kaikki ne vielä eukkoakin hommaa!
(Huutaa ulos mennessään.)
Anna hevosen mennä!
(Ulkoa vielä kuuluu Anna-Marin puheen tulva Tirisen tyhmyydestä.)
TIRINEN (Pitkän vaitiolon jälkeen.)
Sepä nyt oli!… Ensin se näytti kyllästyvän siitä, kun en halannut, ja sitte se näytti kyllästyvän siitä, kun halasin. Ole sitte niille mieliksi, jos osaat… Taitaa paras olla eukotonna!… Enhän minä siitä Anna-Marista välitä, menköön menojaan… mutta kaduttaa vähän, tuota, kun olisin hänen mukanaan saanut niin tosikomean lehmän, jos olisin ymmärtänyt oikealla hetkellä sitä Anna-Maria vähän halata.
Esirippu.