SISÄLLYS: (continued 2)

Vielä on meidän puhuminen muistakin kansoista, jotka asuskelevat Britannian saarilla.

Walesit olivat jäännös Brittiläisten kansasta, joka Anglo-saksein maahan tunkeudessa pakeni Britannian läntisiin maakuntiin, Wales'iin ja Cornwales'iin. Täällä suojelivat kauan vapauttansa, kunnes he 13:nnellä vuosisadalla laskettiin Englantilaisten vallan alle. — Kansan yhteisissä asioissa piti vanhin perää, niin kauan kuin hänessä oli kuntoa ja kykyä. Hänen avuksensa hallitusasioissa oli jommoinenkin neuvoskunta, jonka piti oleman viisaudesta, lain-taidosta ja kunnosta mainittava. Kullakin vapaalla miehellä olivat täydet kansalais-oikeudet, jos hallussansa oli viisi auran-alaa maata. Tämä maan-ala oli jokaiselle maan-omistajalle tavallinen. Mutta paitsi tätä kansalaisille jaettua maata, oli yhteinen maan-ala, jonka tuotteet käytettiin yhteisten tarvetten ostoksi. Aivan merkillinen on se seikka, että myöskin naisilla oli oikeus kansankokouksissa antaa huutonsa. Joka oli autiomaan viljamaaksi tehnyt, sai tästä hyvästä muutamia etu-oikeuksia nauttiaksensa. Aatelisvalta oli enemmin perustettu viisauteen ja tietoon kuin sotaisuuteen; aatelistoon kuului myös tuomarikunta.

Iriläiset eli Irlannin asukkaat ovat niitä kansoja, jotka ennen Anglo-saksein tuloa, asuttivat Britannian saaria. Epätiedossa on, ovatko Irlannin ensimäiset asukkaat tulleet Britanniasta tahi Espaniasta. Vanhat roomalaiset historioitsijat kertovat Iriläisten olleen sangen raakaa kansaa, jotka muka huviksensa söivät lähimmäisensä. Iriläisten historia tuli paljoa selkeämmäksi, kun he 4:nellä vuosisadalla taipuivat Kristin-uskoon. Irlanti rupesi nyt Kristin-uskon oikeaksi pesäpaikaksi, sai hengellisiä laitoksia, luostaria ja kouluja, joissa hurskaus ja tiede elostuivat, ja lähetti hurskaita, innokkaita ja oppineita miehiä pakanain kääntämiseksi Euroopan mannermaalle. Täydellä oikeudella nimitettiin Irlanti siihen aikaan "Pyhäin saareksi". Irlantilaiset olivat iloista ja vilpasta kansaa, joka rakasti laulua ja tanssia. Ensimäinen valtiollinen laitos oli semmoinen, että kullakin heimokunnalla oli päällikkönsä, kunnes jommoinenkin kaikille heimokunnille yhteinen ylipäällikkö valittiin. Tämä yhteinen päällikkö eli kuningas sai veroksensa karjaa ja oli kansan johdattaja sodassa; vaalilla pääsi hän kuninkaan-istuimelle mutta hänen täytyi ensin valalla vahvistaa erinäisten maakuntien la'it. Perintö-oikeutta ei löytynyt ollenkaan; ansion mukaan ja muutoinkin sen mukaan, kuinka hyväksi katsottiin, valittiin ruhtinas-suvusta kuninkaalle, hänen vielä eläessänsä, jälkeisensä. Irlannin oppilaitokset olivat jo aikasin suuressa maineessa, jotta niihin ulkomailta kokoontui paljon oppia harrastavia. V. 1172 joutui Irlanti Englannissa hallitsevain Normandialaisten valtaan, jotka täällä kauvan valtaa pitivät; melkein kolme vuosisataa kesti molempain kansain keskinäinen taistelus. — Mutta vielä pahempaan pulaan oli tämä onneton kansa joutuva. 16:nnellä ja 17:nnellä vuosisadalla tunkeusi tänne Englannista siirtolaisia, jotka monien vaihetten perästä anastivat suurimman osan maata valtoihinsa, syösten alkuperäiset asukkaat kurjuuteen ja viheliäisyyteen. Iriläiset ovat kaikin voimin koettaneet ponnistella vieraita vastaan, mutta riutuvaiset voimansa ei näy enään tätä taistelusta kestävän, sillä kansallisuutensa häviää jo päivä päivältä isäinsä maalta.

Roomalaiset tunsivat pohjoisessa Britanniassa ainoastaan Caledoniain kansaa, mutta 3:nen vuosisadan loppupuolella astuivat näitten siaan Piktit ja Skottilaiset historian näkyville. Piktit asuivat lakeudella ja Skottilaiset vuorimaassa. Jälkimäiset sanotaan olevan sukuisin Iriläisistä siirtolaisista, jotka 5:nestä vuosisadasta alkaen olivat muka muuttaaneet Irlannista Skottlantiin. 9:nellä vuosisadalla saamme Skottilaisista varmempia historiallisia tietoja, kun tästä aiasta jutellaan normannilaisten merisissien rosvo-retkistä Skottlantiin.

Kuningas Kenneth II, voitettuansa (v. 842) Piktien kuninkaan, yhdisti hänen maansa Skottilaisten maan-alaan ja tuli Skottlannin vallan varsinaiseksi perustajaksi. Maan laitokset ja asetukset olivat hyvin Irlannin mukaiset. Skottilaisten tykönä oli ruhtinaallinen perintö-oikeus voimassa. Ainoana elämän huvituksena näyttävät vanhat runot olleen. Laulun säveleitä seurasi tavallisesti rakkopillin ja huilun ääni. — V. 1603 sai Skottlanti saman hallitsijan kuin Englantikin ja v. 1707 tapahtui täydellinen yhdistys näitten maitten välillä.

Näin olemme nähneet kuinka Britannian saarilla asuvaiset kansat aikain kuluessa ovat lannistuneet, mitkä pakolla mitkä suosiolla, Englantilaisten vallan yhdistykseen. Tästä yhdistyksestä on syntynyt Suuri Britannian väkevä valta. Muistutettava on, että Englannin kieli, kansallisuus ja sivistys on levinnyt leviämistänsä yli koko saarimaan ja muut kansallisuudet saaneet jättää sille yhä enemmän alaa. Mutta myöskin tätä saarimaata ulommaksi, jopa yli koko maanpiriäkin, on Englannin valta ynnä kieli ja sivistys levinnyt. Sen melkoinen merivalta, keinollisuus ja valtiollinen vapaus ovat mitä merkillisimpiä ihmiskunnan historiassa.

Normannilaiset eli Skandinavilaiset.

Tällä nimellä nimitettiin ennen muinoin Skandinavian eli Ruotsin, Tanskan ja Norjan asukkaat. Heidän uskontonsa, josta tahdomme muutamia sanoja lausua, ja tapansa osoittivat sitä hillitöntä ja sotaista luonnetta, josta he ennen mainioina pidettiin. Etevimmät jumalansa olivat: Odin, joka oli kaikkien jumalien päällikkö, Thor, ukkosen jumala ja jalomielinen Balder. Jumalat muka asuivat Asgard'in linnassa, joka oli keskellä maailmaa. Siellä oli myöskin Vallhallan hovi, jonne kaikki urostöissä kaatuneet kokoontuivat. Täällä muka jatkavat urohot jumalien seurassa sotaiset vehkeensä, taistelevat keskenänsä ja viljelevät muita sotaisia askareita. Mutta kun atrian aika tulee, heräävät näissä sotamelskeissä kaatuneet uuteen elämään ja syövät juovat iloisessa sovussa jumalien kanssa. Brage, jumalien runoniekka, laulaa heille muinaisista urostöistä.

Sota, metsästäminen ja sodan-harjoitukset olivat vanhain Skandinavilaisten tavalliset toimitukset. Kukin vapaa mies jätti maanviljelyksen ja karjanhoidon orjillensa toimitettaviksi. Hänen itse muka ei sopinut semmoisiin töihin ryhtyä. Hän ei mielistynytkään muihin kuin sotaisiin toimiin, juominkihuvituksiin ja runollisiin kertomuksiin isäin urostöistä. Tämmöinen puoliraaka elämä mielutti kokonaan hänen sydäntänsä. Tautiin kuoleminen pidettiin miehille häpeällisenä, jotta useimmat omalla kädellä tappoivat itsensä, välttääksensä taudillisen kuoleman häväistystä. Kuoleman tuskat hymysuin kärsiä, oli miehen suurin kunnia. Useinkin karkasi sotilas ilman mitäkään suojelus-asetta, jopa vaateittakin tappelus-kihinään. Tämmöiseltä raa'alta ja hurjamieliseltä kansalta ei voinut keskinäisiä riitoja heimokuntien välillä ja rosvoretkiä kaukaisille maille olla mitään outoa; ja kun se, niinkuin raaka ja sotanen kansa ainakin, piti verenkoston pyhänä velvollisuutena, niin eipä voinut syitä verisiin taisteluksiin siltä puuttua. Rosvoretket elikkä merisissien (vikingar) sotakäynnit saivat alkunsa ruhtinaallisista miehistä, jotka kokoilivat ympärillensä joukon vapa-ehtoisia. Väen lisäytyminen ja yhä yltyvä raakuus teki aikain kuluessa tämmöiset retket yhä tavallisemmiksi. Vielä oli toinen seikka, joka paljon vaikutti rosvoretkien enenemiseksi; oli, näet, Skandinavilaisilla tapa semmoinen, että ainoastaan yksi poika peri isänsä tavarat ja muut saivat hakea eläkkeensä, mistä heille paraitten sopi. Luonnollisinta oli siis, että ryhtyivät semmoiseen elatuskeinoon, jotka muutoinkin vallan sopi kansan ja aikakauden luonteesen. Vieläpä oli usko semmoinen heissä juurtunut, ett'ei ollut hyvää kenenkään köyhänä tulla Odin'in tykö Vallhallaan vaan mitä enemmän tavaraa kuollut toi mukaansa, sitä suurempaa nautintoa piti hänellä oleman Vallhallassa. Näinpä tulivatkin nämät rosvoretket yhteiseksi tavaksi ja varsinaiseksi elatuskeinoksi. Ensin he eivät ulottuneet kauemmaksi kuin naapurimaihin ja tapahtuivat milloin maitse milloin meritse. Mutta pian ruvettiin pitkiä merimatkoja kulkemaan kaukaisille maille, jopa Keskimeren rannoillekkin. Näitten rosvoin eli merisissien haahdet olivat hyvin pienet ja hukkuivatkin usein mereen, mutta tämmöinen hukkumus pidettiin yhtä kunniallisena kuin kuolema tappelustantereella. Alukset olivat tavallisesti purjeetta, vaan pantiin airoilla liikkeelle. Tuo kolmentoista kyynärän pituinen peräsin koetti vahvankin miehen voimia; joka ei voinut tällä perää pitää, sen täytyi jäädä kotiin. Merisissit eivät ainoastaan ryöstäneet ja hävittäneet rantamaita, vaan läksivät aluksillansa virtoja ylöspäin maan sisuun; jos heiltä paluumatka suljettiin, läksivät maamatkaa johonkuun toiseen virtaan, kantaen hartioillansa alukset ja voitetun saaliin, ja pääsivät tällä tavalla aukealle merelle. 9:nellä vuosisadalla oli into tämmöisiin retkiin korkeimmillaan. Myöskin maamatkoja samottiin. Niinpä kulkivat läpi Venäjänmaata aina Mustalle Merelle, jopa ottivat sotapalveluksenkin Kreikkalaisen keisarin hovissa. Samatenkuin Skandinavilaiset pitivät oman henkensä halpana, eivät muittenkaan paljon säästäneet. He olivat julmat ja säälimättömät vihollisillensa, joita sota-aseilla voittivat taikka joittenka maata ryöstivät, tuoden välillä jumalillensa ihmisuhriakin. Tämmöisiin uhriin määrättiin ei ainoastaan vangituita, orjia ja pahantekijöitä, vaan kun joku erinomainen onnettomuus kohtasi, uhrasi joskus isä poikansa ja maakunta kuninkaansakin jumalille lepyttäjäisiksi. Useimmiten täytyi vangituitten maksaa hyvät lunnaat, päästäksensä vapaaksi, ja se paikkakunta, jota merisissien tulo kohtasi, sai tavallisesti maksaa aika pakkoveron. Eipä siis ole ihmeteltävää, että pelko ja vapistus seurasi heitä, missä vaan kulkivat, erittäinkin kun osoittivat munkeille ja luostareille erinomaista vihollisuutta. — Tämmöiset merisissit voittivat v. 911 Frankilaisten kuninkaalta Neustrian maakunnan, joka heiltä sai nimen: Normandia. Siinä taipuivat Kristinuskoon ja ranskalaiseen kieleen. Täältä valloittivat Englannin, josta edellisessä luvussa olemme puhuneet. Myöskin lähti täältä siirtokunta eteläiseen Italiaan, jossa niin muodoin syntyi normandialainen valtio. — Nämät meriretket taukosivat itsestään, kun ruvettiin näissä pohjoisissa maissa Kristin-uskoa julistamaan. Tämä saikin täydellisen voiton monien taistelusten ja vaihetten perästä noin v. 1150.

Slavilaiset.

Slavilaisten kansalahko on Germanilaisten jälkeen suurin; siihen kuuluu yli 60 miljonaa henkeä, jotka ovat levinneet yli koko itäistä Eurooppaa aina Saksasta Aasian aroihin saakka, Itämerestä aina Hadrian merelle. Slavilaisten kieli ja kansallisuus vallitsee Pyömissä, Puolassa, Venäjässä, Moldaussa, Vallakiassa, Bulgariassa, Serbiassa, Bosniassa, Kroatiassa, Slavoniassa ja Dalmatiassa; paljon Slavilaisia asuu myöskin Unkarissa, Kärnthen'issä, Krain'issa ja Lausitz'issa.

Slavilaisten alkuperäinen koto on luultavasti Keski-aasia; sittemmin ilmaantuivat Puolassa ja Venäjässä. He olivat sukuperän, ulkomuodon, laitoksien, uskonnon, kielen ja tapain puolesta Germanilaisista vallan erilaiset, kun he Itä-euroopasta tunkeusivat aina Elbe-virtaan ja Adrian merelle saakka. Niinkuin Germanilaisetkin, olivat Slavilaiset jakauneet moniin erinäisiin kansoihin, joista lännessä asuvaiset ovat Saksalaisten historialle merkilliset, kun olivat, näet, asuttaneet suuren osan Saksanmaata. Itäisemmät taas perustivat väkeviä valtioita: Venäjä, Puola, Lithauen ja Schlesia. — Näistä on Venäjä väkevimmäksi kohonnut. Tämän valtion perustajana oli (v. 862) eräs varägilainen ruhtinas nimeltä Rurik. Jo aikasin rupesivat venäläiset Kreikan keisarikuntaan rosvoretkiä tekemään. Nämät taukosivat kokonaan, kun ruhtinas Vladimir Suuri taipui Kristinuskoon ja pakoitti myöskin alamaisensa siihen. Mutta valtakunnan voimat lannistuivat sisällisistä riidoista, jotta Mongolilaiset, jotka olivat lähteneet Keski-aasiasta ja levittäneet pelkoa ja kauhistusta yli koko Aasiaa, laskivat sen valtansa alle. Tästä orjuudesta pelasti Suuriruhtinas Ivana Venäjänmaan. Sitten on venäjän valta yhä levinnyt leviämistään. Sen suuruuden oikea perustaja on Pietari Suuri, joka antoi sille sivistyneen valtion ulkomuotoa ja laajensi sen alaa aina Suomenlahteen saakka. Mutta orjuus ja törkeä tietämättömyys on pysynyt ja pysyy vieläkin meidän aikana kansan seassa. Hallitusmuoto on kokonaan itsevaltainen. — Toinen mahtava slavilainen valtio on ollut Puola. Tämä ulottui mahtavaisuutensa aikana Unkarin rajasta aina Itämerelle ja Sakanmaasta aina sydän-venäjään asti. Mutta sisälliset kapinat ja valtiollisten lahkokuntain eripuraisuus syöksi valtion onnettomuuteen ja kurjuuteen. Aatelistolla oli kaikki valta käsissä, rahvas eli orjuudessa ja kuninkaalle, joka vaalilla pääsi arvoonsa, suotiin hyvin rajoitettua valtaa. Näin asiain ollessa, sen tuho viimeinkin saavutti. Venäjän, Preussin ja Itävallan hallitsijat jakoivat menneen vuosisadan lopulla koko valtakunnan keskenänsä. Venäjä sai paraan ja oikean pää-osan, muut ottivat ne osat, jotka asemansa puolesta sopivat heille. Puolalaiset ovat turhaan koettaneet onnettoman isänmaansa vapauttaa. Heidän voimansa ovat lannistuneet vieraan väkivallan alle. — —

Slavilaisilla on vahva luu- ja jänne-rakenus; heidän ihonsa ei ole niin valkoinen, kuin Germanilaisten, vaan on vähän ruosteenkarvaiselle vivahtava. Merkittävämpi on kasvojen muoto, jossa kaikki kasvojen-viivat ovat kaarevammat ja vienommat, kuin Germanilaisilla. Slavilaiset ovat suopeat ja mieluiset tunnustamaan hengellistä etevämmyyttä. Merkillinen on heidän halunsa ja osaavaisuutensa, vieraita taitoja omistamaan, niinpä ei ole mikään kansa niin kerkeä oppimaan vieraita kieliä. — Kansan-juhlallisuuksia oli Slavilaisilla paljon ja niissä oli aina helisevä iloisuus. Ei mikään kansa Euroopassa ole niin huvituslauluihin ja tanssiin mieltynyt kuin he, ja ei kellään ole tanssi niin hurja ja vallaton kuin heillä; rakkopilli ja huuliharppu tekevät vieläkin slavilaisessa talonpoiassa melkein lumoisen vaikutuksen. Kansanlauluja sanotaan löytyvän paljon. Vieno, niinkuin ominainen luonteensakin, on Slavilaisten kielet; kaikki ovat lauluun hyvin mukavat. Paitsi neljä pääkieltä: Venäjän, Puolan, Pyömin ja Serbian kielet, löytyy vielä monta kielenmurretta. Jo muinoin oli Slavilaisten likaisuus suuressa huudossa ja maineessa, he eivät muka tulleet pestyiksi muuta kuin kolme kertaa elämässänsä, ensin kuin syntyivät maailmaan, sitten kun häitä pitivät ja viimeksi kun muuttivat Manalan majoihin. Puku oli tavallisesti huono; talvella olivat pukeuneet taljoihin ja kesällä pellavasta tehtyihin vaatteisin. Asumuksensa olivat viheliäiset multamajat, raketut keskelle nevoja tahi hieta-vuorille; muutamissa maakunnissa oli myöskin kaupunkia. Slavilaiset, kun olivat hyvin keinolliset, tekivät savesta ja metalleista kaikenlaisia astioita. Maanviljelykseen ja vuorityöhön olivat hyvin taipuneet. Elantonsa oli tavallisesti tattaraa, hirssiä ja muita kedonkasvuksia, mesi oli kansallinen juoma. Niinkuin aasialaisetkin kansat ylenkatsoivat he vaimopuolta; äidille oli sallittu tappaa äsken synnyttämä lapsensa.

— Jumalanpalvelus oli Slavilaisilla monenmoinen. Jumalien luku oli suuri erittäinkin Puolassa. Jumalankuvissa ei ollut ulkomuodolla mitään kunnianarvoista eli kaunista; erään Perun nimisen epäjumalankuvalla oli puinen vartalo, rautaiset jalat, hopea pää ja kultainen parta. Toisella Svantevit nimisellä epäjumalalla oli neljä päätä, kaikki kaunisti harjatetulla parralla, ja kaksinkertainen rinta; Czerneboh jumala oli kuvattu jalopeuran muotoiseksi. Papisto oli muutamissa slavilaisissa kansoissa varsin suuressa kunniassa. Rügen'in saarelle rakennetussa templissä oli kolme sataa pappia; täällä oli ylimäinen pappi suuremmassa arvossa kuin itse kuningas. Paitsi templiä oli myöskin muutamat ahot epäjumalille pyhitetyt; kivistä laitettiin jonkunmoinen aitaus kivimöhkäleen ympärillä, joka siellä seisoi alttarina. Ihmisuhrit olivat tavalliset, mutta näihin ei otettu muita kuin sotavankia.

Muutamissa maissa, niinkuin Venäjässä pääsi Kristin-usko pian voitolle, mutta toisissa taas, erittäinkin Elben, Oderin ja Weikselin tienoilla ruvettiin sille kovaa vastahankaa vetää, kun oli, näet, seurauksensa maallinen orjuus levittäjäinsä alla. Paljon pakanallista verta vuodatettiin, ennenkuin Slavilaiset ottivat ristiä kumarraksensa, ja kristityitten täytyi puolestansa tuhansittain jättää henkensä alttiiksi, kun Slavilaiset koettivat vieraan ikeen päältänsä torjua. Tämä itsestään rauhallinen kansa muuttui silloin tiikerikissan luontoiseksi.

Slavilaisten yhteiselämän seikoista entisinä aikoina emme paljon tiedä. Heidän luonteessansa oli taipumus, mieluisesti jokaista etevämmyttä kunnioittamaan. Heidän kielensä ovat erinomaisen rikkaat herran nimityksistä, niin ett'ei heillä suinkaan niistä milloinkaan puutetta ole ollut.

Suomalaiset.

Tietämätöntä on, mihinkä aikaan se kansanlahko, jonka uuden-aikaiset kielentutkijat kutsuvat Ural-altailaiseksi, ensin lähti Siperian eteläisistä paikkakunnista Eurooppaan. Luultavasti tämä siirtymys tapahtui vähitellen siihen aukkoon, jonka Germanilaiset ja Slavilaiset länteen päin lähtiessänsä jättivät jälkeensä, ja niin tulivat Madjarilaiset eli Unkarilaiset ja Suomalaiset Urali-tunturien yli niille seuduille, missä kumpikin nyt asuntonsa pitää. Kuitenkin olivat jo monta aikaa ennen Lappalaiset kansoittaneet kaikki pohjan perät ja hävisivät ainoastaan vähitellen muitten voimallisempain kansain päälle tunkiessa. Suomalaiset Eurooppaan tultuansa asuivat ensinnä nykyisen Venäjän pohjoisosassa, jossa kaupastaan ja rikkaudestaan mainio Permalais-valta ulottui Vienan mereltä pitkin Vienan-jokea Urali-tunturille saakka.

Nämä Permalaiset olivat nähtävästi Karjalaisia, heidän sivistyksensä ei ollut suinkaan alhainen, ja ihanat runot Väinämöisestä, Ilmarisesta ja Lemminkäisestä näyttävät niitten seassa syntyneen. Etelä-puolella heitä asuivat Hämäläiset Äänisen (Oniegan) järven paikoilla, ja kolmas heimokunta, Kainulaiset eli Kaihnulaiset oli jo 9:nnellä vuosisadalla siirtynyt Pohjanlahden rannoille, joka heistä kutsuttiin Kainun-mereksi. Vähitellen siirtyivät Hämäläisetkin länteen päin, mutta jakaantuivat samassa kahteen osaan kahden puolen Suomen-lahtea, jotta virolaiset (muuk. Estit) tulivat Viroon ja Hämäläiset (muuk. Tav-estit, Tavastit) Suomeen. Heidän jälkiinsä seurasi Karjalaisiakin Suomeen, olletikkin kun vanhan Perman valta ja kukoistus lannistui Venäläisten yhä leviävän vallan alle.

Suomalaisten muinaisista oloista ja sivistyksen seikoista on kyllä tieto vähissä. Ett'eivät olleet suinkaan matalalla sivistyksen kannalla, näkyy siitä kun heidän kielissään on omituiset sanat kaikille maanviljelyksen aseille. Ohrat, nisut eli vehnät, pellavat, pavut ja herneet (ristat) y.m. olivat heille tuttuja, mutta rukiit, kaurat ja hamput lienevät olleet vasta muukalaisten tuomat. Ohrista osasivat muinas-Suomalaiset tehdä juotavansa: oluen eli olon, joka sana on heidän kielestään peritty Ruotsinkin kieleen. Paljon muitakin taitoja oli Suomen miehillä jo ennen kuin tulivat muitten sivistyneempäin kansain seurustukseen. He takoivat taitavasti rautansa sota-aseiksi ja muiksi tarpeiksi, he kehräsivät villansa ja pellavansa värttinällä ja kutoivat sitten monenlaisia kankaita, palttinoista, aivinaista ja sarkaa, he hoitelivat kimalaisiaan (mettiäisiä, mehiläisiä), joista simaa kokosivat, ja kaiken tämän ohessa osasivat Väinämöisen opetuksesta soittaa kanteletta ja runoilla ikävänsä karkoittaa. Mutta, jos sepät ja runoniekat eroitamme, ei ollut heillä mitään muuta eroitusta työ-virassa, vaan kukin teki itse tarpeensa. Sana: "kauppa" on saksasta lainattu ja sana: "raha" merkitsee oikeastansa oravan-nahkaa, koska tätä nähtävästi tavarain vaihetuksessa käytettiin välin-tekiäisiksi. Moni uusi tapa ja uusi oppi tuli vasta kristinuskon kautta. Kynttilä on latinainen sana candela ja nähtiin ensin uuden uskon latinaisella kirkonmenolla. Suutari (sutor) on toinen nimi, jonka vasta kristin-uskon papit lienevät mukaansa tuoneet. Muuta säädyn eroitusta ei Suomalaisilla ollut kuin orjan ja vapaan; isänsä hallitsi perhe-kunnassaan, ja kun yhteisiä asioita piti keskusteltaman, kokoontuivat perheen-isännät käräjiin. Mutta kuningasta tai ruhtinasta ei lie heillä ollut; sillä nämä sanat ovat Germanilaisten kielistä otetut. Ainoastaan sotaa käydessä valittiin urhoollisin pää-mieheksi. Linnojakin rakennettiin jonkunmoisia vihollisten vainoa vastaan.

Suomalaisten muinainen usko näkyy aikojen kuluessa monella tavalla muuttaneen muotonsa. Taivaan Jumala, jonka ääni kuului ukkosen ilman juminassa, näyttää ensinnä saaneen heidän palveluksensa. Hänen nimittivät Ukoksi, josta ukkonen on saanut nimensä. Ukolla näyttävät alussa ajatelleen olevan akkansakin ja muun perheensä varsin ihmisten tavan mukaan, ja kun sitten rupesivat ajattelemaan eri haltian meressä asuvaksi, nimeltä Ahto eli Ahti, luulivat hänelläkin olevan vaimonsa, Vellamon. Viimein oli heidän mielestänsä joka paikka täynnänsä haltioita ja luonnottaria. Metsässä hallitsi Tapio emäntänensä tyttärinensä, Mannun eukko oli maan emäntä, ja vainajien valtakunnassa hallitsi Tuoni tylynä isäntänä. Mutta ukko kuitenkin kaikkien ylinnä oli; hän oli yli-jumala, ilman kaiken kannattaja, puhki pilvien puhuja, hattarojen hallitsija. Luultavaa on, että Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen myöskin olivat alkuperäänsä olleet jumalia, Väinämöinen ehkä maan haltia, Ilmarinen ilman ja taivaan, ja Lemminkäinen meren, vaikka Kalevalan runoissa ovat ainoastaan ylenluonnollisilla voimilla varustetuita uroita, jotka taioillansa tekivät kansansa mahtavaksi. — Suomalaisten vanha usko oli taikausta täynnä. Taiollansa, sanallansa saattoi tietäjä eli viisas ihminen taivuttaa luonnon voimat mielensä mukaan. Monta muinaista uskon-käytöstä lienee jo hävinnyt tiedoistamme; varsinkin emme tiedä paljon Hämäläisten tavoista, jotka luultavasti jollakin lailla erisivät Karjalaisten oloista, joista Kalevalan runot antavat meille selityksen.

Varsin yhteen aikaan ruvettiin levittämään kristinuskoa Suomalaisille Suomessa ja heidän heimolaisillensa eteläpuolella Suomenlahtea. Bremeniläiset kauppamiehet toivat v. 1158 kristinuskon Liiviläisille Riian lahden ja Dunajoen varrella, jossa sitten Saksalaiset Kalpa-ritarit verisellä kovuudella pakoittivat sen-puoliset pakanat uuden uskon helmoihin. Tanskalainen kuningas Valdemar Voittaja aloitti myöhemmin saman työn Virossa, joka sitten samate tuli Kalpa-veljesten haltuun. Vanhan uskonsa kanssa kadottivat nämä Suomen heimolaiset vapautensakin ja tulivat orjiksi saksalaisten herrainsa alle. Kauheat kapinat, joilla kokivat särkeä ikeensä, eivät parantaneet heidän onnetonta tilaansa. Mutta Suomessa asettui Eerikki Pyhän (v. 1157), Birger Jaarlin (1249) ja Torkel Knuutinpoian valloitus-retkien kautta Ruotsin leppeä valta, jolla Suomen kansa vähitellen ja kovien kärsimysten alla on kasvatettu valtiolliseen täysi-ikäisyyteen ja vapauteen. Suomen kansan maine on kaikunut ympäri maailman sekä miekan että hengen teoilla. Sen ikä on vasta alullansa, sen tulevaisuus koittamaisillansa.

Arapilaiset.

Myöskin Arapilaiset olivat ennen Kristuksen syntymää tutut, mutta silloin aivan vähästä arvosta historialle. Vasta Kristuksen jälkeisinä aikoina, kuin heidän keskellä syntyi uuden uskonnon perustaja, astuivat Arapilaiset historiallisten kansain riviin.

Arapian saarento, joka on kolmen meren välinen, on luonnoltansa Ahrikkaan verrattava; kansa taas on vallan toista ihmisluokkaa, kuin Ahrikan Neekerit. Avarat hieta-aavat täyttävät maan, joka vuosituhansisten kuluessa on säilyttänyt yhtäläisen luontonsa. Vielä tänään, niinkuin tuhat vuotta takaperin, tervehtii matkustaja ilohuudoilla hieta-aavain keskellä olevia viheriäisiä kosteikkoja, joissa tuuheat palmupuut tarjoovat hänelle varjossansa hauskan leposian. Tämä maa, monessa paikassa runsaasti kasvava itämaitten kauniimpia tuotteita, on merkillisen Arapian kansan kotoperä.

Arapilainen kansa on kieleen nähden sukua niille kansoille, jotka historian ensi-aikoina levisivät Palästinan, Syrian, Phoinikian, Babylonian ja Armenian ylitse. Arapilaisten pyhissä saduissa on paljon seurattu vanhan Testamentin kertomuksia; Beduinat ja länsirannikon asukkaat olivatkin sukuisin Aaprahamin poiasta Ismaelista. Arapilainen on ko'oltansa keskinkertainen, tavallisesti laihamainen; elantonsa tarpeet ovat vähäiset; ruumiinsa näyttää olevan melkein paljasta luuta ja jännelihaa, ruumiin-rakennus on täynnänsä kaunista sopuisuutta, kasvot soikulaiset, mustat välähtävät silmänsä täynnänsä tulta ja neroa, kädet ja jalat kauniit ja sievät. Arapilaisen henki on tämän ulkomuodon mukainen; hänen ruumiin-asetuksensa osoittaa sielun ylevyyttä ja jaloutta; hän on vilpas, harras, vakaa ja syvämielinen.

Kun eivät Arapian suuret autiomaat voineet helposti metsästäjäkansaa elättää, rupesivat Arapilaiset tuohon luotettavaan karjanhoitoon. Tarkasti pysyivät nämät autiomaitten kuleksivat heimokunnat eli Beduinat tässä elatuskeinossa, jotta kuvaellessamme nykyisiä Beduineja, annamme myöskin kuvan esi-isäinsä oloista, kuinka he vuosisatoja sitten elivät samain telttien alla ja samoille lähteille ja laitumille veivät hevosensa, kamelinsa ja lampaansa. — Hevonen on Arapilaiselle ei ainoastaan uskollinen orja, vaan myöskin hauska toveri. Beduinat pitävätkin hevosensa semmoisessa arvossa, että tekevät heistä pitkiä sukuluetteloita. Varsan synty pidetään varsin onnellisena tapauksena, joka on ilolla ja onnen-toivotuksella vietettävä. Hevoset kasvatetaan lasten joukossa telttien alla, ikäänkuin perheesen kuuluvat. Heidän uskollisuudesta ja ystävällisyydestä herrojansa kohtaan on monta juttua. — Yhtä suuri luonnon antama apu Arapilaisille on kameli. Tämä eläin on siitä merkillinen, että aivan vähällä juomisella toimeen tulee, kun on merkillisen kestävä janoa kärsimään. Tässäpä onkin sen paras hyöty. Nämät avarat santa-aavat ovat, näet, vedestä tyhjät, jotta matkustavaisten täytyy viedä vettä mukaansa, matkalle lähtiessään. Muutoinkin on kamelista aivan suuri hyöty. — Kuleksivan Arapilaisen elämä on täynnänsä vaaroja ja vaivoja ja etevinkin mies joukossansa on sitä elämän nautintoa vailla, jossa eurooppalainen porvari elää. Beduina viljelee myöskin ryöstämistä, jotta väkivalta useinkin astuu oikeuden siaan. Hän väijyy usein kyllä matkustavia ja ryöstää heiltä heidän omansa, mutta välttää tavallisesti varkautta ja ryöstöä yön-aikana. Ryöstöä kärsinyttä ei hän milloinkaan heitä nälkään nääntymään, vaan antaa hänelle suojelusta ja elantoa. Vieraan-varaisuus pidetään Arapilaisten seassa pyhänä, jotta joka on astunut Arapilaisen katon alle, hänen ei tarvitse mitään vaaraa pelätä. Niinpä tapahtuukin usein, että Arapilainen riistää kaikki tyhjäksi siltä, joka muutamia päiviä ennen kattonsa alla on nauttinut mitä parasta talossa on ollut tarjottavana. Almuin antaminen on heillä pyhä velvollisuus. Miehen kunnia on heistä aivan kallis; niin pidetään myöskin muhkea ulkomuoto aivan suuressa arvossa. Parhain koristus on parta, jota toisiansa tervehtiessä suutelevat ja johon valaa vannoessa koskevat. Arapilaisen mieli on loukkaukselle aivan arka; hänen äkkinäinen luonteensa ei pian lepy, vaan on ankara kostoa pyytämään. Solvausta kostamatta jättää on heistä suuri häpeä, jotta lapsien on velvollisuus isänsä edestä kostaa, jos kosto häneltä oli jäänyt hakematta. Niinpä ovat monet heimokunnat vuosisatoja läpitsensä sotineet keskenänsä, saadaksensa esi-isäin alkamat vainotyöt molemmin puolin tasalle. On, näet, heillä luulo semmoinen, että, niinkauan kuin tapetusta verenkosto on heitetty hakematta, ei pääse se paikka, jossa surma tapahtui, milloinkaan kasteen virkistyttämäksi.

Runollisuuteen on Arapilaisilla aina ollut suuri taipumus; mielikuvitteluksensa on aivan rikas, antaen kaikille asioille runollisen loisteen. Myöskin on heissä tarkka ja terävä ymmärrys, joka näyttäikse monenmoisissa nerollisissa sananlaskuissa. Jo aikasin pitivät he kokouksia, joissa runoelmia esiteltiin; niinpä harjoitettiin Okadhin kaupungissa kolmekymmentä päivää perätysten kilvoituslauluja. Palkinnon voittaminen tämmöisessä tilaisuudessa oli aivan suuri kunnia, johon kukin runoilija parhaasta päästä koetti päästä. — Arapilaisten kieli on merkillisen rikas kuvallisista nimityksistä, esimerkiksi kahdeksankymmenen luvulla merkitään simaa, kahdensadan luvulla käärmettä, neljänsadan luvulla onnettomuutta ja tuhannen luvulla miekkaa.

Arapilainen, ehkä hän on monta meidän mielestä välttämätöntä tarvetta vailla, on kuitenkin vapaudestansa ja suvustansa pöyhkeä. Koto puutteenensa on hänelle rakas ja arvokas. Tuo kuleksiva Beduina halveksii kiinteäin asuntopaikkain asujamia (Fellahs), kaupunkilaisia ja maanviljelijöitä. Beduinat ovat Aasian kansoista ainoat, jotka eivät ole lannistuneet orjuuden alle. Heimokunnan päämies on Scheikeksi kutsuttu ruhtinas, joka sovittaa sisälliset riidat ja sodassa pitää päällikön-virkaa. Tätä valtaa ei hän uskalla väärin käyttää, pelkäen alamaistensa luopuvan kuuliaisuudesta. Usein yhdistyvät useat heimokunnat yhden haltian alaiseksi; tämä sanotaan Suurscheikiksi eli emiriksi.

Beduinain keskellä syntyi v. 570 j.Kr. tuo mainio Muhammed. Tämä rupesi neljänkymmenen ikäisenä kansansa prophetaksi ja perusti Islamin uskonnon, joka pian levisi kauaksi. Miekalla ja tulella levitettiin uusi uskon-oppi yli maailmaa. Muhammed innoitti sotilaitansa urhoollisuuteen, luvaten uskon levittämisessä kaatuneille paradisin ihaillukset. Näinpä levisi uusi uskonto leviämistänsä. Chalifi eli Mohammettiläisten hallitsija otti pääkaupungiksensa Damaskon; hänen hovinsa oli loistollisuudestansa mainio. Täällä kukoistivat runollisuus ja tieteet; yleinen sivistys pääsi hyvälle kannalle ja nousi 8:nella vuosisadalla korkeimmillensa.

Mutta ei ainoastaan Aasia saanut tuntea Arapilaisten uskon-intoa ja urhoollisuutta; koko pohjoispuoli Ahrikkaa tuli heidän valtaansa noin v. 700 j.Kr. Täältä läksivät he v. 711 Gibraltarin salmen yli Espaniaan ja voitettuansa Länsigötiläiset laskivat he koko tämän maan allensa. Mutta valloitushimonsa ei siihen tauonnut; he läksivät Pyreneain-vuorten yli, tunkeuden eteläiseen Ranskanmaahan. Nyt joutui koko Kristikunta ja Länsieuroopan sivistys hirmuiseen hätään. Mutta tästä pulasta päästiin, kun Arapilaiset tulivat tappiolle Tours'in tappelussa v. 732 ja peräytyivät jälleen Espaniaan. Tämä oli ensimäinen suuri tappelu, jossa Arapilaiset menettivät voiton; Kaarlo Suuri nöyristi heidät vielä enemmin. Ehk'eivät voineet valtansa pohjoiseen päin levittää, ottivat he kumminkin monta Välimeren saarta haltuunsa.

Ei paljon aikaa kulunut, ennenkuin Arapilaiset Espaniassa erisivät Chalifein suuresta vallasta. Mutta heidän tänne tunkeutua, Kristittyin valta ei kokonaan hävinnyt, sillä eräs Pelago niminen länsigötiläinen ruhtinas oli paennut Asturian maakuntaan, jossa perusti vähäisen valtion, joka aikaa voittaen levisi leviämistään. Pian syntyi Pyrenean saarennolla monta kristittyä valtiota, jotka alinomaa sotivat Arapilaisia vastaan, voittaen heiltä yhä enemmän alaa. V. 1492 viimeinkin loppui Pyrenean saarennolla Arapilaisten valta kokonaan. Heidän herruutensa oli Espanialle erinomaisen onnellinen. Sillä maa pääsi heidän aikanansa semmoiseen vaurastumiseen, jott'ei sen jälkeinen häviö ja turmelus ole kokonaan voinut poistaa kaikkia tämän kukoistuksen jättämiä jälkiä. Vielä havaitaan sekä kansallisuudessa että muissakin seikoissa paljon, joka osoittaa Arapilaista alkuperää.

Japanesit.

Aina 15:nnen vuosisadan alkuun oli paitsi Amerikkaa suuri osa nykyisinä aikoina hyvin tunnettuja maita Eurooppalaisten tietohalulle suljettu. Tähän kuuluu tuo Itä-aasian rannikolla oleva suuri saaristo, joka silloin vasta löydettiin, kuin Portugisat uutta tietä Ahrikan ympäritse olivat päässeet Indiaan. Näihin saareihin kuuluu Japan'in keisarikunta. — Japanesit ovat vartaloltansa suhdalliset ja muutoin notkeat ja vikkelät. Iho on kellanmoinen milt'ei ruosteenkarvaiselle vivahtava. Silmät muutoin pitkänmoiset ja kaidat, ovat syvemmällä päässä, kuin tavallisesti muilla kansoilla. Pää on tavallisesti suuri ja kaula lyhyt; tukka musta, paksu ja öljystä kiiltävä; nenä, ehk'ei juuri litteä, lyhyt ja paksu. He ovat ymmärtäväiset ja varovat, hyvän-suopeat ja ystävälliset. Hallituksensa, hyvä maanviljelyksensä, säästäväisyytensä ja erittäinkin se, kuinka tekevät ulkomaalaisten kanssa kauppaa, osoittavat kylläksi kavaluutensa ja järkähtämättömyytensä. Siisteyden pitävät suuressa arvossa, jotta melkein joka huoneessa on kylpylaitoksia. Nöyryydessä ja tottelevaisuudessa tuskin kukaan voi Japanesille vertoja vetää. Alamaisuutta esivaltaa ja tottelevaisuutta vanhempia kohtaan painetaan jo aikasin nuorison mieleen. Alhaiset kumartavat syvästi ylhäisempiä ja tottelevat ehdottomasti esimiestensä käskyä. Oman-vertaisiansakin tervehtivät aina suurella kohteliaisuudella. Notkistaessansa pään alaspäin laskevat tavallisesti kädet polville tahi alemmaksikin sen mukaan, kuinka nöyrä tervehdyksen pitää oleman.

Uskonto on koko Japanissa pakanallinen; ainoastaan suurella vaivalla on silloin tällöin joku saatu Kristin-uskoon taipumaan. Keisari on myöskin ylimmäinen pappi ja asettaa kaikki papit virkoihinsa. Uskon-opillisia lahkokuntia on paljon. Templit ovat päivät läpitsensä avatut, jotta kukin saisi niissä pitää rukoustansa millä aialla tahansa. — Japanesein sota-aseet ovat joutsi, nuolet, sapeli ja pyssy. Joutset ovat hyvin suuret ja nuolet erinomaisen pitkät. Sapeli on pää-ase. Kukin, joka ei kuulu maanviljelijäin säätyyn, kantaa semmoisen vyössänsä. Kaikki ihmiset, mistä säädystä lienevätkin, käyvät samanlaisessa puvussa. Tämä kansallinen puku on pitkä, avara kauhtana, joka tehdään erilaisista aineista; suvella on se ilman vuoritta, talvisaikoina taas paremmin varustettu. Vaimot pitävät useampia tämmöisiä kauhtanoita päällytysten. Kaikki kauhtanat sidotaan lanteen ympärille vyöllä, jota käytetään plakkariksi. Japanesilla on myöskin housut, jotka ovat hyvin avarat ja muutoinkin eriskummalliset katsella. Jalkineiksi pidetään tohvelia taikka kenkiä. Mieheltä leikataan hiukset päälaelta pois otsasta niskaan saakka; sivuhiukset sitten sidotaan päälaen yli kiinni. Päätä ei peitetä muutoin kuin matkoilla. — Huoneitten permannot peitetään aina hienoista ruohoista tehdyillä matoilla ja seinät koristetaan paksuilla ja kauniilla tapetilla. Rakennukset ovat pienet ja vähäpätöiset; harvoin ovat he kahdenkertaiset. Tieteistä ja taiteista ei paljon pidetä; maanviljelys on kaikkien toimena. Kaikista tieteistä on ainoastaan tähti-oppi jonkunmoisessa kunniassa; muut ovat vielä vasta alkamaisillansa.

Neekerit.

Nyt on meidän yhdestä kansasta juteltava, joka on maailman onnettomimpia. Tämä on Neekerinkansa Ahrikassa. Tämä maanpiirin-osa on vielä kaikkien vähin tunnettu. Ehkä Ahrikan pohjoiset rannikot jo vuosituhansia sitten olivat sivistynein kansain asumasiat, on vasta myöhäisempinä aikoina maan-sisuun ruvettu tunkeumaan. Paitsi tänne siirtyneitä kansoja, on Ahrikassa myös alkuperäisiä asukkaita, nuot mainitut Neekerit, Aitiopilaiseen kansanluokkaan kuuluvaiset. He ovat sekä maan sisussa että läntisellä rannikolla.

Neekerit, jotka ovat vahvaa ja rotevaa sukua, elävät luonnollisessa yksinkertaisuudessa. Metsästäminen ja maanviljelys antaa asukkaille kaikki heidän tarpeensa. Muutamat neekeriläiset heimokunnat ovat nykyisempinä aikoina taipuneet käsitöihinkin. Niinpä osaavat Askantinimiset tehdä puuvillan-kankaita, sulattaa metallia ja rakentaa suuria avaroita rakennuksia. Tapansa yleen ovat kovin raa'at ja julmat. Tavalliset huoneet ovat mullasta ja oksien niouksesta tehdyt. Akkunoiksi ei käytetä lasia vaan bambu-kaislasta tehtyä ristikkoa. Orjuus, ehkä Ahrikassa kotoinen, eriää täällä paljon muissa maissa tavallisesta. On, näet, täällä orjan ja herran välillä isänvaltainen olo, jotta useammissa heimokunnissa herra, ellei hän ole itse kuningas, ei uskalla tappaa orjaansa.

Puhukaamme vielä Neekerien orjiksi käyttämisestä vieraissa maissa.

Kun eurooppalaiset kansat, Espanialaiset, Portugisit, Englantilaiset, Alankomaalaiset ja Ranskalaiset rupesivat löytyneitä maita Amerikassa asuttamaan, puuttui heiltä usein satoisten ketojen viljelijöitä. Näitten maitten alkuperäiset asukkaat eivät hyvin kykeneet näin raskaasen työhön. Tästäpä tuli heille mieleen tuoda ulkoa orjia, joilla sopisi työt toimittaa. Lähetettiin Ahrikkaan laivoja, joilla tuotiin joko väkivallalla taikka ostolla Neekeriä. Nämät sitten pantiin orjina kaikenlaisia kovia töitä toimittamaan. Tuo hirvittävä orjankauppa oli Kristuksen edellisestä muinaisuudesta pysynyt Aasiassa ja Ahrikassa. Valtiot ja erityiset rupesivat nyt orjankauppaa käymään; he varustivat tätä kauppaa varten laivoja ja toivat nyt Amerikan kauppapaikoille muka "mustaa puuta", johon Neekerit mustan värinsä vuoksi verrattiin. Myöhäisempinä aikoina ovat kyllä hallitukset Euroopassa, erittäinkin Englannin, koettaneet hävittää tämän kaupan; mutta tämä ei vielä ole kokonaan onnistunut, sillä vieläkin viedään sadottain näitä onnettomia Ahrikan länsirannikolta ja lastataan niinkuin mikäkin karja laivoihin, jotka vievät heidät kodosta ja rakkaasta perheestä kovan onnen käsiin.

Mahtakoon pian ihmiskunnan hyvää harrastavaisille onnistua poistaa tämä Kristikunnan häväistys!

Kolmas Osake.

Uutten maanpiirin-osain kansat.

Aasiassa, Euroopassa ja Ahrikassa oli vuosisatojen kuluessa ihmiskunta Kristinuskon vaikutuksen alaisena vähitellen edistynyt sekä hengellisessä että ruumiillisessa katsannossa, kun yht'äkkiä 15:nnen vuosisadan lopussa ja 16:nnen alulla löydettiin maan-osia, joita ei kukaan ennen voinut aavistaakkaan, ja jotka suuruudessa ja avaruudessa vetivät vertoja ennen tunnetuille maan-osille. Nämät uudet maanpiirin-osat olivat Amerikka ja Australia saarinensa. Meidän on vielä tässä näitten maan-osain kansat tutkittavina.

Amerikan alku-kansat.

Kauan on väitelty, ovatko Amerikan alku-asukkaat vallan toista alkuperää kuin muut ihmiset, vai ovatko he muinaisina aikoina tänne siirtyneet. Tämä viimeinen luulo on paljon todenmukaisempi, niinkuin jo ennen olemme maininneet. Kuitenkin ei ole kiellettävä, Amerikkalaisen ihmissuvun, mitä alkuperää sitten lieneekin, sekä ulkomuodon että kieltensä puolesta olevan muista maanpiirin asukkaista hyvin eriäväinen. Tähän kuuluvat ihmiset ovat tavallisesti suuret ja rotevat. Ihonsa on vaskenkarvainen; tukkansa musta, pitkä ja kiiltävä; parta ohut ja kehnomainen; otsa lyhyt; ripset esiin-pistävät; huulet paksumoiset. Nämät ovat yhteiset Amerikan kansain tuntomerkit; Maan- navan likitienoilla asuvaiset eivät kuulu tähän. Silmiin astuva on, että Amerikan kielissä on paljon sanoja, jotka vivahtavat Aasialaisiin kieliin. Tästä onkin päätetty, Amerikkalaisten olevan alkuperäisin Aasiasta. Tähän viittaa muitakin seikkoja. Niin on esimerkiksi Meksikossa löydetty vanhoja muistopatsaita, templiä j.n.e., jotka osoittavat kokonaan Aasialaista sukuperää.

Katselkaamme nyt vähän tarkemmin Amerikan erityiset kansat. Äärimmäisessä pohjoisessa, Amerikan luoteisessa Venäjään kuuluvassa kulmassa, asuvat jäisillä lumikentäillä:

Kalugiat, Kaluschit; sotaisa ja raaka kansa, joka kauppaa Venäläisille metsännahkoja. Amiralikunnan saarilla, joissa yli koko vuoden on lunta ja jäätä, asuvat Vakaschit, jotka ulkomuodoltaan ovat erinomaisen suuret ja kasvonsa parrattomat. He ovat kovin raa'at ja tietämättömät ja asuskelevat perheettäin kehnoissa majoissa. Kalanpyydyksensä ja metsästämiskalunsa ovat hyvin nerokkaasti tehdyt; heillä on jonkunmoinen piikillä varustettu airo, jolla vetävät kalat luoksensa. — Uus-Georgiassa asuvaiset kansakunnat ovat Solkukit, Eunuchutet j.n.e.; he elävät kalan-saaliista.

Mitä enemmin tullaan eteläänpäin, sitä suloisemmaksi käy luonto ja asukkaatkin muuttuvat ihmisennäköisemmiksi. Tämän voi jo sanoa Hudsoninbay'n likitienoilla asuvaisista ja Labradorin ynnä Grönlandin asukkaista. Vielä näilläkin paikoilla on kovin ankara pakkanen. Kolme alkuperäistä kansaa asuu näissä kolkissa maakunnissa.

Eskimoit asuvat aina Jäämeren rannoille saakka. He ovat pikkuiset, heikot ja iholtansa likapunertavat. Ympöriäiset majansa ovat taljoilla peitetyt ja muutoin niin viheliäiset, ett'ei niihin pääse sisälle muuta kuin konttaamalla. Hylkein nahasta tehdyt aluksensa liikkuvat hyvin keveästi.

Hudsoninbay'n likellä asuu pohjois-indianilainen heimokunta, johonka kuuluvat ovat rotevat ja ko'oltansa keskenkertaiset. Tukkansa on musta, paksu ja sileä, kuin Indianilaisilla ainakin. — Grönlandin asukkaat kutsuvat itsensä omalla nimellä: Kalalitet eli Innouhs. He luulevat auringon nais-jumalaksi mutta kuun pitävät mies-jumalana. Muutoin elävät melkein kokonaan uskonnotta ja la'itta, ehkäpä kristityt lähetyssaarnaajat ovat koettaneet heitä raakuudestansa johdattaa. Ihonsa on kellahtava, tukka musta ja paksu, huulet paksut, silmät tuiki mustat ja pienet; kädet ja jalat pienet ja soreat. Vaimoin täytyy kaikki työt toimittaa: päällystää venheet taljoilla, rakentaa huoneet, mennä miestensä kanssa kalaan j.n.e. Paitsi koiria ei ole Grönlandilaisilla mitään koti-eläimiä. Huoneensa rakentavat tavallisesti vuorten eli kallioin suojaan. Grönlandilaisissa sanotaan olevan suuri rakkaus lapsiinsa ja kolkkaan isänmaahansa. Osa niistä on jo käännetty Kristin-uskoon. — Jätettyämme nämät pakkasen pesäpaikat, tulemme Kanadaan, jonka asukkaat maansa ilman-alasta voivat maanviljelykseen ryhtyä. Väestöön kuuluu sekä tänne muuttaneita asukkaita että maan rajalla asuvaisia raakalaiskansoja; viimeisiä ovat Huronit ja Irokesit.

Suurin osa Pohjois-amerikkaa on nykyään pieniä valtioita, jotka ovat liitolla toisiinsa yhdistetyt. Nämät ovat Pohjois-amerikan vapavaltiot. Näitten väestö on parhaasta päästä tänne siirtyneitä Eurooppalaisia erinomattain Englantilaisia, joille alkuasukasten täytyy jättää yhä enempi tilaa. Täällä on meidän puhuminen ainoastaan alkuperäisistä asukkaista, jotka kutsutaan yhteisellä nimellä Indianiksi. He jakaantuvat useampiin heimokuntiin, joilla on erityiset nimensä. Täällä emme puhu muuta kuin, mitä on kaikille heimokunnille yhteistä. Indianit elävät enimmiten virtojen rannalla, elättäen itsensä metsästämisen ja kalastamisen saaliilla sekä maan hedelmillä. Tavoiltansa ovat hyvin raa'at. Kullakin heimokunnalla on päällikkönsä, jolle kuuliaisuutta osoitetaan; muutoin on kukin oma herransa. Mies on perheessänsä itsevaltias. Kaikki tärkeät asiat jätetään soturikokouksen tutkittavaksi. Tämä sitten päättää ne huutoin antamisella. Paljaasta ylpeydestä pitävät he vieraita hyvänä. Heimokunnan päällikkö käskee vieraan majaansa ja kestittää hänen isänvaltaisella tavalla. Sitten vievät kaikki kylän ylimykset vuorotellen hänen majoihinsa. Näitten Indianien majat ovat vallan säännöttömästi raketut. Mitä vahvemmin viimeisinä aikoina siirtolaisia on muuttanut näihin yhdistys-valtioihin, sitä enemmin ovat Indianilaiset hävinneet; he ovat joko sivistyksen saatuansa, hämmentyneet siirtolaisiin, tahi paenneet vielä syvemmäksi kolkkiin metsiinsä, joittenka tiheys vielä suojelee heidät yhä edemmäksi tunkeuvasta sivistyksestä.

Aivan toisenmoinen on Meksikossa asuvaisten laita. Nämät ovat vaskenkarvaisia Indianilaisia, Espaniasta tänne muuttaneita, Amerikassa syntyneitä Espanialaisia (Creolit) ja kansain-hämmennyksistä syntyneitä (Mulatit, Mestetsos, Tsambos). Kotoperäiset asukkaat ovat hyvin vahvaa ja rotevaa sukua. He sanotaan pääsevän hyvin vanhaan ikään, ovat vanhoillakin päivillä harmaa-hiuksetta ja pysyvät kuoleman saakka merkillisen hyvissä voimissa. Meksikon Indianilaiset heimokunnat ovat vuosisatojen aikoja saaneet Espanialaisilta kovaa vainoa kärsiä. He eivät, Espanialaisten tänne tultua, olleet vallan sivistyksettä, tiesivät esimerkiksi vuoden pituutta ja ymmärsivät vähän rakennustaidettakin. Nykyään ovat he yksivakaiset ja harvapuheiset, ovat jäykästi pysyneet vanhoissa tavoissansa ja luuloissansa; Kristin-uskoonkin on heitä väkivallalla pakoitettu. Laulunsa kuuluvat haikeilta ja surullisilta; tanssi on ainoastaan miesten huvitus. Maalaukseen ja kuvanveistoon ovat he hyvin taipuvaiset. Merkillistä on nähdä, miten paljon voivat kehnolla puukolla ja kivellä toimittaa. Kukkia rakastavat varsinkin; paras ja otollisin lahja, kuin voidaan jollekulle antaa, on kukkaseppele.

Näistä paljon eriäväiset ovat Etelä-amerikan alku-asukkaat, joista mainitsemme Perualaiset, joilla on huono kyky, kolkka ja epäluuloinen mieli. Ehkä heillä on hyvät ruumiinvoimat, elävät laiskoina liassansa. Huoneensa ovat kehnosti raketut ja likaisuudesta inhoittavat. Yhtä kehnot ja viheliäiset ovat myöskin vaatteensa ja ruokansa. Väkeviin juomiin ovat he hyvin taipuvaiset, jotta he semmoisia saadaksensa antavat mitä hyvänsä. Paljoa sivistyneemmällä kannalla ovat Paraguay'n asukkaat, kun tuli jo aikasin Kristin-usko heille tutuksi. Näitten koko rikkaus on karjoissa. Jokaisen päivän lopettavat huvittavaisilla kokouksilla, joissa nuoret paimenet ja paimentytöt tuuheain puitten varjossa vanhan ukon johdatuksen alla laulavat keskenänsä lauluja vuorotellen.

Eteläisessä osassa Etelä-amerikkaa on Patagonian maakunta, jonka asukkaat suuruudestansa ovat merkittävät. Eräs matkustavainen menneeltä vuosisadalta kertoo, useitten heistä olleen seitsemän jalan pituiset. Heillä on vahva luurakennus, leveät kasvot, ruskea iho, paksu, litteä nenä ja suuri suu. He pukeutuvat eläinten-taljoihin, jotka ovat yhteen liitetyt nelikulmaisen levätin muotoiseksi. Päässänsä kantavat suljilla koristetun hatun. Maa on laiha ja kasvamatoin. — Etelä-amerikan peräisimmässä osassa asuvat Pescherät. He sanotaan olevan maailman raakain kansa. Kooltansa ovat keskinkertaiset, kasvoiltansa leveät, esiinpistävillä poskilla ja litteällä nenällä. Likamaisuudestansa ei ole mahdollinen eroittaa, minkä värinen ihonsa on. He ovat hyljen-nahoissa vaatetut ja elävät kaloista ja karin-kaukaloista.

Ennenkuin jätämme Amerikan kansat, on meidän Brasilian asukkaista muutamia sanoja sanottava. Nämät ovat tavoiltansa kovin raa'at, ainoastaan ruumiilliset voimat ja raakuus on heistä jossakin arvossa pidettävät. Silloinkin, kuin joutuvat vihollistensa tapettavaksi, koettavat he näitä irvistellä, sillä osoittaaksensa urhoollisuutensa pysyvän vielä kuolemassakin. Sanotaan Eurooppalaisen ei jaksavan jännittää kymmenvuotisen Brasilian poian joutsea.

Etelämeren saariston kansakunnat. Australia, myöskin Polynesiaksi sanottu, sisältää kaikki itäpuolelta Itäintian saaristoa Amerikan länsirannikkoon saakka olevia saaria. Näillä saarilla asuvaisten luku sanotaan nousevan miljonaan henkeen. Heitä jaetaan kahteen pää-osaan; Ensimäinen on niinkutsutut Australiat ja toinen Australi neekerit. Ensimäisillä on Malajilaisen ihmisluokan tuntomerkit ja toiset taas ovat hyvin Neekerein näköiset. Näitten päälahkojen hämmentymisestä toisiinsa ovat useat välisuvut syntyneet. He puhuvat erityisiä kieliä ja ovat erinäisellä sivistyksen kannalla. Muutamat käyvät alastomina, toiset taas jommoisissakin vaate-repaleissa. Muutamat elävät ainoastaan siitä, mitä luonto itsestänsä heille tarjoo, toiset taas kalan ja metsästämisen saaliista. Mutta ompa semmoisiakin, jotka viljelevät maatansa oikein säännöllisesti, asuvat komeissa huonet rakennuksissa ja ovat valtiollisiin oloihin taipuneet. Melkein kaikilla asukkailla on tapa leikata ruumiisensa kaikenlaisia kuvia koristukseksi. Ihmisuhria on hyvin tavallisia ja sekin on joksikin tavallista, että syövät kaatuneitten vihollistensa lihaa. Heidän uskon-oppinsa on pelkkää pakanuutta; kuitenkin on Kristinusko näilläkin mailla voittanut vähän alaa.

Uusihollandin alku-asukkaat ovat iholtansa mustat, niinkuin Ahrikan Neekerit, ja villa-kähärähiuksiset. Heidän sanotaan usein asuvat ontoksi koverruissa puissa. Kalaa ja juuria on tavalliset elatusaineensa; muutamat heimokunnat ovat ihmisen-syöjiäkin. Sisumaan asukkaat ovat tylsäpäiset ja raa'at, melkein kuin metsäpedot. Kipuja ja haavoja kärsivät ikäänkuin olisivat tuntoa vailla. Pahailmaisinakin aikoina ovat he melkein alastomina. Lapset kohdellaan lempeästi ja vanhat pidetään kunniassa. Oikeata hallitusta ei heillä ole, mutta isänvaltaisuus on lujana.

Uusihollandiin kuuluvain saarien asukkaat ovat tavoiltansa yhtä raa'at. Heidän vaatteensa ovat Känguruh pedon nahasta. Elantonsa on tavallisesti karin-kaukaloita ja paistetuita merikrapuja ja useinkin semmoisia aineita, joita luulisi mahdottomiksi syödä. Ensimäisiä tänne muuttaneita siirtolaisia kohtaan olivat kovin julmat. Keihäänsä ovat puiset ja kovin painavat; näitä käyttäessänsä ottavat he keskeltä kiinni ja viskaavat vihollisiinsa. Heimokuntain päälliköitä heillä ei ole; mutta kussakin perheessä on tarkka järjestys. — Uusi-Guinean asukkaat ovat kolme eri kansaa. Papuat ovat mustat ja soreavartaloiset, mustilla ja villaisilla hiuksilla. He ovat kovin sotaiset, julmat ja petolliset. Heidän sota-aseensa ovat keihäitä, sapelia ja ampuma-aseita. Haraforat sanotaan elävän puissa; eläkkeensä saavat maanviljelyksestä. Badschnat näyttävät olevan kulkevia kalastajia, sillä he asuvatkin pienissä katetuissa veneissä, tahi paaluihin raketetuissa huoneissa, ainakin meren likellä.

Uusi-britannian asukkaat, sorevartaloiset ja vahvat, iholtansa ruosteenkarvaiset ja hiuksistansa mustat, käyvät vallan alastomina. Sota-aseensa ovat kirjavilla suljilla koristetuita keihäitä, linkoja ja nuijia. — Uusi-georgian asukkaat ovat, mitkä mustat, mitkä ruosteenkarvaiset. Heillä on itsevaltainen päällikkö. Hän pidetään semmoisessa kunniassa, jotta esm. ei kukaan kuoleman uhalla uskalla astua kuninkaan varjohon. Uusikaledonialaiset ovat vakaista ja hyvän-suopeata kansaa, ehkä heillä vielä on tapana ihmisiä syödä. He osaavat hyvin veneitä rakentaa, joilla soutavat merkillisen sukkelasti. Vaimoin tila on niin huono, että saavat juhdan-virkaakin toimittaa.

Lopuksi täytyy meidän mainita tämän äärettömän saariston merkillisimmät kansat. Nämät ovat Seurasaarten ja Sandwiki-saarten asukkaat. Näihin saarihin on jo aikaa sitten Kristin-usko ja eurooppalainen sivistys tullut. Maanviljelys ja keinollisuus on hyvässä alussa. Kansa on kauniin-näköinen, hyvänsuopea ja jalomielinen.

Vielä ei ole kaikki näissä merissä olevat saaret löydetyt. Vielä nytkin tekevät rohkeamieliset merenkulkijat uusia löytöretkiä varsinkin etelä-navan likellä.

Viitteet:

[1] Ihmiskunnan historia jaetaan kolmeen isoon aikakauteen: vanha aika, historian alkamisesta vuoteen 476 jälkeen Kristuksen, jolloin Länsiroomalainen valtakunta hävisi; Keski-aika, tästä aiasta aina vuot. 1517 saakka, jona Luthero alkoi opinpuhdistuksensa; ja Uusi aika siitä vuodesta aina eteenpäin.

[2] Lyyry oli Kreikkalaisten vanhin soittokalu.

[3] Sana keisari (saksaksi Kaiser) tulee juuri nimestä Caesar (Kreikkalaisten suussa: Kaisar), jonka sukunimen Augusto peri äitinsä enolta, ennen mainitulta Caesarilta.